Datasets:

Helsinki-NLP
/

opus_finlex

Dataset card Viewer Files Files and versions Community

Split (1)

train · 3.11M rows

translation translation
{ "fi": "Lapsen huolto ja tapaamisoikeus", "sv": "Vårdnaden om barn och umgängesrätt" }
{ "fi": "Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpano", "sv": "Verkställighet av beslut angående vårdnad om barn och umgängesrätt" }
{ "fi": "Oikeudenkäyntikulut", "sv": "Rättegångskostnader" }
{ "fi": "S2016/762", "sv": "S2016/762" }
{ "fi": "1945", "sv": "1945" }
{ "fi": "2017-10-12", "sv": "2017-10-12" }
{ "fi": "Lapsen isä haki lapsen tapaamisoikeutta koskevan lainvoimaisen päätöksen täytäntöönpanoa käräjäoikeudessa.", "sv": "Ett barns far ansökte hos tingsrätten om verkställighet av ett laga kraft vunnet beslut angående umgängesrätten." }
{ "fi": "Lapsen äiti vaati, että hakemus hylätään.", "sv": "Barnets mor yrkade att ansökan skulle avslås." }
{ "fi": "Samalla hän vaati, että päätöksen mukaisia tapaamisoikeuden ehtoja muutetaan väliaikaisesti.", "sv": "Samtidigt yrkade hon att villkoren i beslutet angående umgängesrätten skulle ändras tillfälligt." }
{ "fi": "Käräjäoikeus hylkäsi isän vaatimuksen päätöksen täytäntöönpanosta ja samoin äidin vaatimuksen tapaamisoikeuden ehtojen muuttamisesta.", "sv": "Tingsrätten förkastade faderns yrkande på verkställighet av beslutet och likaså moderns yrkande på att villkoren för umgängesrätten skulle ändras." }
{ "fi": "Oikeudenkäyntikulujen osalta käräjäoikeus katsoi, että kysymyksessä oli tilanne, jossa asianosaiset saavat pitää kulunsa vahinkonaan.", "sv": "Beträffande rättegångskostnaderna ansåg tingsrätten att det var fråga om en situation där parterna själva skulle svara för sina kostnader." }
{ "fi": "Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevan valituksen johdosta lapsen äidille jatkokäsittelylupa muutosperusteella.", "sv": "Av de skäl som framgår av beslutet ansåg Högsta domstolen att hovrätten borde ha beviljat modern tillstånd till fortsatt handläggning av ändringsskäl med anledning av överklagandet angående skyldigheten att ersätta rättegångskostnaderna." }
{ "fi": "1. Rovaniemen hovioikeus on 24.3.2014 antanut muun ohella lapsen tapaamisoikeutta koskevan päätöksen (perustepäätös).", "sv": "RB 25 a kap 11 § 1 mom 1 punkten" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170069 ECLI:FI:KKO:2017:69 KKO:2017:69 Seksuaalirikos Raiskaus Törkeä raiskaus Rangaistuksen määrääminen Lieventämisperusteet Rangaistuksen mittaaminen Kohtuullistamisperusteet Nuori rikoksentekijä R2016/495 1953 2017-10-12 B oli hovioikeudessa tuomittu törkeästä raiskauksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen. B oli tekohetkellä 18-vuotias. C ja D oli tuomittu samasta teosta nuorena henkilönä ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä valvontaan. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla B:n katsottiin syyllistyneen törkeän raiskauksen asemesta perusmuotoiseen raiskaukseen. C:n ja D:n osalta asia oli Korkeimmassa oikeudessa esillä ainoastaan rangaistuksen määräämisen osalta. Korkein oikeus otti B:n osalta kohtuullistamisperusteena huomioon hänen nuoren ikänsä ja alaikäisten C:n sekä D:n rangaistus tuomittiin lievennetyltä asteikolta. B:n, C:n ja D:n rangaistusta määrätessään Korkein oikeus otti huomioon kohtuullistamisperusteena myös rikoksesta seuranneen poikkeuksellisen julkisuuden ja siitä vastaajille aiheutuneet vakavat seuraukset. B tuomittiin ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Rikoksentekohetkellä alle 18-vuotiaat C ja D tuomittiin ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen tehosteeksi valvontaan. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 23.6.2015 Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B, C ja D olivat 9.3.2015 seuranneet kahden muun henkilön kanssa juna-asemalta kotiaan kohti kävellyttä A:ta. C ja D olivat läpsineet A:ta takapuolelle. A:n kodin kohdalla C oli laittanut kätensä A:n kaulalle ja edelleen suun eteen siten, ettei A ollut pystynyt liikkumaan eikä huutamaan. C oli työntänyt sormensa A:n emättimeen ja B takaapäin A:n peräaukkoon D:n pitäessä A:ta lantion seudulta kiinni. Käräjäoikeus, jossa syyttäjä vaati B:n, C:n ja D:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä raiskauksesta, katsoi vastaajien syyllistyneen raiskaukseen. Raiskauksen oli tehnyt kolme henkilöä. A:ta ei ollut riisuttu, eikä tekoa ollut tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. Sormin tehtyä raiskausta ei ollut pidettävä yhtä moitittavana kuin sukuelimellä tehtyä tunkeutumista. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus oli kestänyt hyvin lyhyen aikaa. Varsinaista kiinnipitotilannetta edeltänyt ahdistelu oli ollut omiaan lisäämään teon pelottavuutta. Väkivaltaa ei ollut käytetty muutoin kuin kiinnipitämiseen. Teko ei ollut suunnitelmallinen. Kokonaisuutena arvostellen tekoa ei ollut pidettävä törkeänä. Rangaistusta mitatessaan käräjäoikeus otti huomioon vastaajille poikkeuksellisen laajasta julkisuudesta ja sitä seuranneista uhkailuista aiheutuneen muun seuraamuksen. C ja D olivat rikoksen tehdessään alle 18-vuotiaita, joten rangaistus tuomittiin lievennetyltä asteikolta. Käräjäoikeus tuomitsi B:n 1 vuoden 4 kuukauden ja C:n sekä D:n 1 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi B, C ja D tuomittiin valvontaan. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Peik Spolander ja lautamiehet. Helsingin hovioikeuden tuomio 11.4.2016 Syyttäjä, A, C ja D valittivat hovioikeuteen. B teki vastavalituksen. Syyttäjä ja A vaativat valituksissaan, että B, C ja D tuomitaan törkeästä raiskauksesta ja rangaistuksia korotetaan. C vaati valituksessaan, että syyte hylätään ja toissijaisesti hänen katsotaan syyllistyneen korkeintaan seksuaaliseen ahdisteluun. D vaati valituksessaan, että hänen katsotaan syyllistyneen vain seksuaaliseen ahdisteluun ja että syyte enemmälti hylätään. B vaati vastavalituksessaan, että hänen katsotaan syyllistyneen vain pakottamiseen seksuaaliseen tekoon ja että syyte enemmälti hylätään. Hovioikeus katsoi B:n, C:n ja D:n syyllistyneen törkeään raiskaukseen. Rikoksen olivat tehneet useat henkilöt. B, C ja D olivat seuranneet A:ta lähietäisyydeltä useita satoja metrejä. A:n henkilökohtaiseen koskemattomuuteen oli puututtu useita kertoja jo ennen kuin hänet oli raiskattu. B ja C olivat tunkeutuneet A:n kehoon hänen kotiportillaan D:n pitäessä hänestä kiinni. B, C, D ja seurueeseen kuuluneet kaksi muuta henkilöä olivat kaikki katselleet, mitä A:lle oli tehty ja käyttäytyneet ylimielisesti. Teko oli tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. Tekotapa oli ollut omiaan aiheuttamaan A:lle tuntuvaa henkistä kärsimystä. A ei halunnut kulkea tekopaikan ohi päivittäin ja hän oli muuttanut toiselle alueelle. Raiskaus oli ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rangaistuksia mitatessaan hovioikeus otti huomioon käräjäoikeuden tavoin kohtuuttomiin mittasuhteisiin nousseen julkisuuden rangaistuksia lieventävänä seikkana. B tuomittiin 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen. Alle 18-vuotiaana rikokseen syyllistyneet C ja D tuomittiin lievennetyltä asteikolta 1 vuoden 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa valvontaan. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Heikkilä, Seppo Ovaskainen ja Birgitta Lemström. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan rangaistuksien osalta, rangaistuksia korotetaan ja ne tuomitaan ehdottomina vankeusrangaistuksina. B vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. Toissijaisesti B vaati, että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se määrätään ehdollisena. Syyttäjä vastasi B:n valitukseen ja vaati, että se hylätään. A vastasi B:n valitukseen ja vaati, että se hylätään. B, C ja D vastasivat syyttäjän valitukseen ja vaativat, että se hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Hovioikeus on lukenut B:n syyksi 9.3.2015 tehdyn törkeän raiskauksen sekä C ja D:n syyksi 9.3.2015 tehdyn törkeän raiskauksen nuorena henkilönä. Tekohetkellä 18-vuotias B on tuomittu 2 vuoden 4 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tekohetkellä alle 18-vuotiaat C ja D on tuomittu 1 vuoden 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen tehosteeksi valvontaan. Hovioikeus on ottanut kunkin vastaajan osalta rangaistuksen määräämisessä lieventävänä seikkana huomioon kohtuuttomiin mittasuhteisiin nousseen julkisuuden. 2. C:n ja D:n kohdalla hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi syyksilukemisen osalta ja heidän on siten katsottava syyllistyneen törkeään raiskaukseen. 3. B on Korkeimmassa oikeudessa hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon siltä osin kuin teko on luettu hänelle syyksi törkeänä raiskauksena. B:n valituksen johdosta asiassa on kysymys siitä, onko hän menettelyllään syyllistynyt törkeään raiskaukseen vai raiskaukseen. Lisäksi hänen osaltaan on kysymys rangaistuslajin valinnasta ja rangaistuksen mittaamisesta. 4. Syyttäjän valituksen johdosta asiassa on kysymys siitä, onko B:lle, C:lle ja D:lle tuomittuja rangaistuksia korotettava, sekä C:n ja D:n osalta rangaistuslajin valinnasta. Edelleen syyttäjä on valituksessaan katsonut, ettei asian saama poikkeuksellinen julkisuus ole tässä asiassa sellainen muu seuraus, jonka perusteella vastaajille tuomittua rangaistusta voidaan kohtuullistaa. Raiskausrikosta koskevat säännökset ja niiden tulkinta 5. Rikoslain 20 luvun 1 §:ssä säädetään, että joka pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa, on tuomittava raiskauksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan raiskaus on törkeä, jos raiskauksessa 1) aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila, 2) rikoksen tekevät useat tai siinä aiheutetaan erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä, 3) kohteena on kahdeksaatoista vuotta nuorempi lapsi, 4) rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla tai 5) käytetään ampuma- tai teräasetta tai muuta hengenvaarallista välinettä taikka muuten uhataan vakavalla väkivallalla. Rikoksen arvioiminen törkeäksi raiskaukseksi edellyttää lisäksi, että raiskaus on kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeästä raiskauksesta on tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Saman luvun 10 §:n 1 momentin mukaan sukupuoliyhteydellä tarkoitetaan sukupuolielimellä tehtävää taikka sukupuolielimeen tai peräaukkoon kohdistuvaa seksuaalista tunkeutumista toisen kehoon. 6. Vuoden 1999 alusta voimaan tulleella lailla (563/1999) rikoslain 20 luvun muuttamisesta toteutettiin raiskausrikosten törkeitä ja lievempiä tekomuotoja koskeva porrastus. Silloinen väkisinmakaamista koskeva rangaistussäännös oli rangaistusasteikoltaan poikkeuksellisen laaja eikä törkeimpinä pidettäviä tekomuotoja ollut lainkaan eriytetty muista (HE 6/1997 vp s. 164). Lakivaliokunta totesi, että porrastuksella korostetaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojan loukkaamattomuutta sekä henkilöön kohdistuvan väkivallan ja pakon tuomittavuutta (LaVM 3/1998 vp s. 20). Hallituksen esityksessä (s. 174) ja lakivaliokunnan mietinnössä (s. 21) kiinnitettiin huomiota raiskausrikokselle ehdotetun enimmäisrangaistuksen eli kuuden vuoden vankeuden poikkeukselliseen ankaruuteen rikoksen perustekomuodon enimmäisrangaistuksena. Lakivaliokunta esitti raiskauksen vähimmäisrangaistuksen korottamista hallituksen esityksestä poikkeavasti yhdeksi vuodeksi vankeutta ja totesi tällä haluavansa tehostaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden rikosoikeudellista suojaa (s. 21). Valiokunta piti itsestään selvänä, että raiskausrikosten porrastus tulisi näkymään myös tuomioistuinten rangaistuskäytännössä (s. 21). 7. Raiskausrikosten porrastus kolmeen törkeysluokkaan on pysytetty rikoslain 20 luvun 1 ja 2 §:ssä näiden lainkohtien nykyisin voimassa olevassa muodossa (509/2014). Rikoslain 20 luvun 1 §:n 3 momentin vähemmän vakavan tekomuodon mukaisessa rikoksessa vähäisemmän törkeysarvostelun olisi katettava teko kaikin puolin ja säännöksen soveltamisala jäisi hyvin rajatuksi (HE 216/2013 vp s. 57 ja LaVM 4/2014 vp s. 5). Vastaavasti rikoslain 20 luvun 1 ja 2 §:ssä nykyisessä muodossaan on säilytetty edellä esitettyyn vuoden 1999 lainmuutokseen pohjautuvat rangaistusasteikot. Voimassa olevien raiskausta ja törkeää raiskausta koskevien säännösten esitöissä (HE 216/2013 vp) on säännösten soveltamisalaa tarkasteltaessa viitattu myös edellä mainittuihin aikaisemman lainmuutoksen esitöihin (HE 6/1997 vp ja LaVM 3/1998 vp). 8. Raiskaussäännöksissä on kysymys kaikkein vakavimmista seksuaalirikoksista. Raiskauksella loukataan sekä uhrin henkilökohtaista koskemattomuutta että seksuaalista itsemääräämisoikeutta tavalla, joka usein aiheuttaa rikoksen uhrille paitsi fyysistä kipua myös pitkäaikaista, jopa koko elämän kestävää henkistä kärsimystä (HE 6/1997 vp s. 175). 9. Törkeää raiskausta koskevan säännöksen esitöistä ei nimenomaisesti ilmene, millä tavalla vaatimusta rikoksen törkeyden kokonaisarvostelusta on tunnusmerkistössä tarkoitettu tulkita. Aikaisemman lainmuutoksen esitöissä (HE 6/1997 vp s. 174) on todettu, että eräät ankaroittamisperusteet voivat toteutua yhtäaikaisesti saman teon johdosta. Ankaroittamisperusteiden kuvaamiseen melko laajasti on tietoisesti pyritty, jottei vakavia raiskauksia jäisi säännöksen ulkopuolelle. Useamman ankaroittamisperusteen toteutumisen edellyttämä rangaistuksen ankaroituminen on arvioitava ehdotetun laajan rangaistusasteikon mahdollistamissa rajoissa. 10. Toisaalta voimassa olevaa lakia koskevissa esitöissä (LaVM 4/2014 vp s. 6) on todettu, että ankaroittamisperusteen käsillä olo ei vielä riitä, vaan se luo vasta eräänlaisen oletuksen raiskauksen törkeydestä. On mahdollista, että teko ei perusteen käsillä olosta huolimatta syystä tai toisesta ole kokonaisuutena arvostellen törkeä. Tällainen arviointi on kokonaisvaltaista, ja siinä otetaan huomioon niin kokonaistörkeyden puolesta kuin sitä vastaankin puhuvia seikkoja. 11. Lakivaliokunta on viimeksi mainitussa mietinnössään (s. 6) kiinnittänyt huomiota siihen, että raiskaus voi olla moitittavuudeltaan erilainen. Vaikka valiokunta korostaa raiskausrikosten moitittavuutta kaikissa muodoissaan, teon syyksilukemisessa ja rangaistuksen määräämisessä tulee asianmukaisesti huomioida erilaisten tekojen ja tekijöiden erityispiirteet. Myös henkilön iällä, esimerkiksi tekijän ollessa alle 18-vuotias nuori, voi jossain määrin olla merkitystä arvioitaessa sitä, kuinka törkeänä rikosta on pidettävä. 12. Korkein oikeus on varkausrikosta koskevassa ratkaisussaan KKO 2013:57 (kohdat 5 ja 6) todennut, että oikeuskäytännössä rikosten törkeyden kokonaisarvostelu on ollut jossakin määrin tapauskohtaista. Myös kokonaisarvostelun painoarvo rikoksen törkeyden arvioinnissa voi vaihdella. Rikoksen laji ja teko-olosuhteet voivat vaikuttaa siihen, millä tavoin rikoksen törkeys kokonaisuutena arvioidaan. Joissain tapauksissa rikoksen ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa kuitenkin olla niin vahingollinen tai vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. On myös mahdollista, että rikoksessa täyttyy useampi kuin yksi ankaroittamisperuste, mikä voi puoltaa rikoksen arvioimista kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Ratkaisussaan KKO 2011:102 (kohta 13) Korkein oikeus on katsonut, että seksuaalirikokset ovat tyypillisesti rikoksia, joiden osalta vakavuudeltaan hyvinkin erilaisissa teoissa voivat täyttyä tunnusmerkistön mukaiset ankaroittamisperusteet. Senkin vuoksi kokonaisarvostelulla on näissä rikoksissa painava merkitys. 13. Korkein oikeus toteaa, että raiskausta ja törkeää raiskausta koskevat säännökset ovat soveltamisalaltaan laajoja. Niin kuin edellä on todettu, rikosten rangaistusasteikot ovat enimmäisrangaistusten osalta korkeita ja osin päällekkäisiä. Samankin rikosnimikkeen sisällä rikokset saattavat vaihdella merkittävästi laadultaan, tekotavoiltaan ja rangaistavuudeltaan. 14. Raiskausrikokseen voi syyllistyä monella eri tavalla ja eri tekojen moitittavuudessa on eroja. Jo lähtökohtaisesti vakavan loukkauksen arvioiminen puheena olevan luvun 1 §:n mukaiseksi raiskaukseksi sisältää myös sellaisia raiskauksen vakavia ilmenemismuotoja, jotka eivät kuitenkaan välttämättä täytä luvun 2 §:ssä tarkoitettuja törkeän tekomuodon arviointikriteereitä. 15. Raiskauksessa rikoksen törkeyden kokonaisarvostelu voi olla erilainen riippuen siitä, mistä ankaroittamisperusteesta on kysymys. Jos raiskausrikoksessa on useita tekijöitä, kokonaisarvostelussa tulee kiinnittää kunkin tekijän kohdalla huomiota siihen, miten tekijä itse osallistuu tekoon. Raiskauksia koskevassa oikeuskäytännössä teon törkeyttä on katsottu lisäävän muun muassa teon pitkä kesto, sen suunnitelmallisuus sekä tekoon sisältynyt vapaudenriisto tai kotirauhan rikkominen. Teon törkeyttä koskeva arviointi B:n osalta 16. Syyttäjä on rikoksen törkeysarvioinnissa vedonnut Korkeimmassa oikeudessa ankaroittamisperusteisiin, joissa on kysymys rikoksen tekemisestä useiden henkilöiden toimesta ja rikoksen tekemisestä erityisen nöyryyttävällä tavalla. 17. B, C ja D ovat kahden muun seurueeseen kuuluneen henkilön kanssa tulleet samalla junalla A:n kanssa Tapanilan asemalle ja poistuttuaan junasta lähteneet seuraamaan A:ta, joka puolestaan lähti kulkemaan kävellen kotiinsa. B oli jo junan eteisessä junan pysähtymistä odoteltaessa omasta pyynnöstään tönäisty A:ta vasten tämän seistessä selin vastaajiin päin. Kävelymatkan aikana A:ta on seurattu lähietäisyydellä. C ja D ovat juosseet edellään kulkeneen A:n kiinni ja läpsäisseet häntä avokämmenellä takapuolelle. A:n kotiportin luona D on tullut A:n eteen ja pitänyt häntä lantion seudulta kiinni. C on pitänyt kättään ensin A:n harteilla ja sitten tämän suulla ja B on tullut A:n viereen. A:n kotiin meno on pysäytetty ja hänen liikkumistaan on estetty eikä hän ole aluksi voinut turvautua myöskään avunhuutoihin puolustautuakseen kolmen nuoren miehen ylivoimaa vastaan. C on työntänyt sormensa A:n emättimeen ja B samanaikaisesti A:n peräaukkoon D:n pitäessä edelleen A:sta kiinni. A:n kertoman mukaan hän työnsi kehoaan kaikin voimin taaksepäin, millä tavoin hän sai C:n sormet pois kehostaan. A sai kertomansa mukaan myös huitaistuksi käden suultaan, minkä jälkeen hän alkoi huutaa, jolloin muut B:tä lukuun ottamatta olivat menneet kauemmas. A:n mukaan tunkeutumiset tekivät kipeää ja hänen arvionsa mukaan tapahtumat kotiportilla kestivät muutamia minuutteja. 18. Hovioikeus on katsonut teon törkeäksi raiskaukseksi. Hovioikeus on tältä osin todennut ensiksi, että teon olivat tehneet useat henkilöt. Vastaajat olivat yhdessä kahden muun henkilön kanssa ryhmänä seuranneet A:ta junalta lähietäisyydellä useita satoja metrejä. Hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa oli puututtu useita kertoja jo ennen raiskausta. B ja C olivat sormin tunkeutuneet A:n kehoon, emättimeen ja peräaukkoon, D:n samalla pitäessä hänestä kiinni. Vastaajat ja sanotut muut henkilöt olivat katselleet mitä A:lle oli tehty. Hovioikeus on lausunut, että mainitut seikat huomioon ottaen rikos oli tehty myös erityisen nöyryyttävällä tavalla. 19. Rikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa hovioikeus on katsonut, että raiskauksen tekotapa on ollut omiaan aiheuttamaan A:lle tuntuvaa henkistä kärsimystä samojen seikkojen vuoksi, joiden perusteella rikos oli tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. A oli teon johdosta muuttanut pois sellaiselle alueelle, jossa yleensä liikkuu muita ihmisiä. 20. Syyttäjä ja A ovat hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa vedonneet myös siihen, että teko oli tapahtunut julkisella paikalla A:n kotiportilla. Tähän on vedottu ensi sijassa seikkana, joka osoittaa tekotavan erityistä nöyryyttävyyttä. Syytteen teonkuvauksessa nämä seikat on esitetty perusteina, joiden nojalla tekoa on pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. 21. B on valituksessaan katsonut, ettei teko ollut raiskauksena erityisen nöyryyttävä eikä kokonaisuutena arvostellen törkeä. Tätä B on perustellut sillä, ettei tunkeutuminen A:n kehoon ollut tapahtunut sukuelimellä, A:ta ei ollut riisuttu, tapahtuma oli kestänyt hyvin lyhyen ajan, teossa ei aiheutettu ruumiinvammoja eikä siinä käytetty muuta väkivaltaa kuin kiinni pitämistä. Kahta muuta vastaajaa, joiden osalta syyte on hylätty, ei voida pitää lain tarkoittamina sivullisina. 22. Korkein oikeus toteaa, että raiskaukseen ovat tekijöinä osallistuneet B, C ja D, joten rikos on törkeää tekomuotoa koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla usean henkilön tekemä. Siten rikoksessa täyttyy rikoslain 20 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukainen ankaroittamisperuste. 23. Lain esitöissä (HE 6/1997 vp s. 174) on todettu, että erityisen nöyryyttävällä tavalla tehdystä raiskauksesta voi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun raiskaus tapahtuu uhrille läheisten ihmisten nähden tai kun raiskauksen kohdetta nöyryytetään muulla tavoin. Oikeuskirjallisuudessa erityisen nöyryyttäväksi tekotavaksi on mainittu muun ohella tekotapaan liittyvä fyysinen nöyryyttäminen, uhrin sitominen kiinni tai muulla tavoin pakottaminen sadomasokistisen toiminnan kohteeksi ja ulkona tai julkisella paikalla tapahtuva raiskaus. 24. Raiskauksen tekotavan erityiseen nöyryyttävyyteen viittaavia seikkoja ovat olleet rikoksen tekeminen kolmen vastaajan toimesta muiden asiassa vastaajina olleiden katsellessa sekä teon tapahtuminen julkisella paikalla A:n kodin edustalla. Raiskausrikokseen tyypillisesti kuuluvan nöyryyttävyyden vuoksi sanottu ankaroittamisperuste edellyttää teon poikkeavan nöyryyttävää luonnetta. Tässä tapauksessa raiskaukseen ei ole kuitenkaan liittynyt erityistä pyrkimystä asianomistajan nöyryyttämiseen eikä rikoksen tekotapa sellaista osoita, vaikka asianomistajan seuraamiseen onkin liittynyt poikkeuksellisen ahdistavia piirteitä. Myöskään se seikka, että tekijöitä on ollut useita ei sellaisenaan merkitse, että teko on tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. Korkein oikeus katsoo, ettei tämä ankaroittamisperuste täyty. 25. Tekotavan osalta lain esitöissä (HE 216/2013 vp s. 42 - 43) on todettu, että esineellä tai muulla ruumiinosalla peräaukkoon tunkeutuminen vähintäänkin rinnastuu sukupuolielimellä tehtyyn tekotapaan. Rikoksen uhrin ja hänen seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa loukkaamisen määrän kannalta ei välttämättä ole merkitystä sillä, millä tunkeutuminen tapahtuu. 26. Korkein oikeus katsoo, ettei sormin tehtyä raiskausta voida sinällään pitää vähemmän vakavana tekona kuin sukupuolielimellä tehtyä raiskausta, vaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuutta tulee arvioida kokonaisuutena. Käytännössä on mahdollista, että sormin tehdyissä raiskauksissa muut teko-olosuhteet ovat keskimääräistä useammin vähemmän vakavia. Tässä asiassa asianomistajan kehoon tunkeutumisen tapaa ei kuitenkaan ole pidettävä vähemmän vakavana kuin tavanomaista sukupuoliyhteyttä. 27. Korkein oikeus toteaa, että samat seikat, joihin syyttäjä ja A ovat asiassa vedonneet raiskauksen erityisen nöyryyttävän tekotavan täyttävinä, tulee ottaa huomioon teon kokonaisarvostelussa. Tämä arviointi ei ole riippuvainen siitä, katsotaanko tietty seikka ankaroittamisperusteen täyttäväksi vai ei. Rikos on tehty usean henkilön toimesta. Edellä on kuvattu seikkoja, jotka korostavat rikoksen nöyryyttävää tekotapaa. Lisäksi hovioikeuden toteamin tavoin rikoksen tekotapa on ollut omiaan aiheuttamaan asianomistajalle tuntuvaa henkistä kärsimystä. Tältä osin on otettava huomioon varsinkin teon pelottavuus, joka on aiheuttanut A:lle teon jälkeen merkittävää henkistä haittaa. 28. Kokonaisarvostelussa on toisaalta otettava huomioon, että useaan tekijään perustuva ankaroittamisperuste ei tässä teossa tarkoita pitkäkestoista tai muutoin tekotavaltaan erityisen moitittavaa menettelyä. Usean tekijän toimiminen yhdessä on tarkoittanut ensi sijassa asianomistajan liikkumisen estämistä niin, että kehoon tunkeutuminen osin vaatteiden alta on ollut mahdollista. Vaikka edellä todettujen teon moitittavuutta korostavien seikkojen lukuisuus ja niiden yhteisvaikutus selvästi lisäävät A:han kohdistuneen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuutta, Korkein oikeus päätyy punninnassa siihen, ettei tekoa ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Tämän vuoksi B:lle on luettava syyksi törkeän raiskauksen asemesta raiskaus. Rangaistuksen määräämisperusteista 29. Rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaisesti rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. 30. Kuten edellä on todettu, rikoslain 20 luvun 1 §:n mukaan raiskauksesta tuomitaan vähintään yhden ja enintään kuuden vuoden vankeusrangaistus. Törkeän raiskauksen rangaistusasteikko on saman luvun 2 §:n mukaan vankeutta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta. Säännöksiä koskevien esitöiden (HE 216/2013 vp s. 44) mukaan vähemmän vakavien tekomuotojen rangaistusasteikon ankaroittamisen odotetaan vaikuttavan välillisesti niin, että myös raiskauksen perustekomuotoa tai törkeää raiskausta koskevan säännöksen mukaan rangaistuista teoista rangaistaisiin jatkossa ankarammin. 31. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2014:91 vastaaja oli muun muassa kuristamalla ja tappamisella uhaten pakottanut hänelle entuudestaan tuntemattoman asianomistajan sukupuoliyhteyteen puistossa. Korkein oikeus katsoi, että yksittäisenä rikoksena vastaaja olisi tuomittava raiskauksesta 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen (kohdat 2 ja 17). Oikeuskäytäntöä koskevan selvityksen mukaan keskirangaistus raiskauksesta vuonna 2014 oli hieman yli kaksi vuotta vankeutta. (Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta: Seuraamusjärjestelmä 2015. Kontrollijärjestelmä tilastojen ja tutkimusten valossa.) 32. Korkein oikeus pitää B:lle tuomittavan rangaistuksen mittaamisen kannalta keskeisenä sen arvioimista, kuinka vakavasti teko on loukannut A:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Tässä arvioinnissa on otettava huomioon myös se, että B, C ja D ovat tehneet teon yhdessä. 33. Tässä tapauksessa raiskauksen tunnusmerkistön täyttävässä kehoon tunkeutumisessa ei ole ollut erityisiä rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavia, sitä alentavia tai korottavia piirteitä. Sen sijaan tekotapa kokonaisuudessaan on ollut A:lle hyvin pelottava ja ahdistava sekä omiaan aiheuttamaan hänelle pitkäaikaista henkistä kärsimystä. Häntä on kotimatkallaan julkisella paikalla seurannut viiden tuntemattoman miehen ryhmä. Jo matkalla hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa on puututtu, mikä on lisännyt tilanteen ahdistavuutta. Hän on joutunut raiskauksen kohteeksi siten, ettei hän jo tekijöiden lukumääräisen ylivoiman vuoksi ole voinut itseään suojella. 34. Korkein oikeus katsoo, että tekotavan pelottavuus huomioon ottaen B:n, C:n ja D:n syyksi jäävästä rikoksesta tulee tuomita ankarampi rangaistus kuin raiskauksesta keskimäärin tuomitaan. Esitetyillä perusteilla teosta tulisi lähtökohtaisesti tuomita 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistus. Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava lieventämis- ja kohtuullistamisperusteiden vaikutusta rangaistukseen. Rangaistusasteikon lieventäminen ja rangaistuksen kohtuullistaminen nuoren iän perusteella 35. C ja D ovat tekohetkellä olleet alle 18-vuotiaita, joten rangaistus tulee heille tuomita rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan pykälän 2 momentissa säädetyltä lievennetyltä rangaistusasteikolta. Tällöin tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Enimmäisrangaistusta vastaavaa alennussuhdetta sovelletaan oikeuskäytännössä yleisesti rangaistuksen mittaamiseen alle 18-vuotiaalle myös rangaistusasteikon sisällä. 36. B on täyttänyt 18 vuotta kaksi kuukautta ennen tekopäivää. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon myös tekijän korkea ikä, heikko terveydentila ja muut henkilökohtaiset olot, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Säännöstä koskevissa esitöissä korkean iän yhteydessä lausutaan iän merkityksestä myös, että kehitysiässä oleva vaikutuksille altis nuori kokee laitoselämän ja ympäristön muutoksen voimakkaammin kuin kypsään ikään ehtinyt henkilö. Koulutuksen kannalta ratkaisevien elinvuosien hukkaaminen vankilaan merkitsee myös nuoren tulevaisuuden kannalta usein korvaamatonta menetystä. Tarkasteltavat perusteet koskevat ensi sijassa valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä, mutta niillä on myös merkitystä ehdottoman vankeuden pituudesta päätettäessä (HE 44/2002 vp s. 199 - 200). 37. Nuoresta, jota epäillään 15 - 20-vuotiaana tehdystä rikoksesta, on yleensä tehtävä seuraamusselvitys nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetun lain mukaan. Seuraamusselvityksessä arvioidaan sitä, miten seuraamusvalinnalla ja seuraamuksen täytäntöönpanolla voidaan edistää nuoren rikoksesta epäillyn sosiaalista selviytymistä ja estää hänen syyllistymistään rikoksiin. Alle 21-vuotiaan rikoksentekijän kohdalla rangaistusseuraamusta on harkittava tavanomaista kokonaisvaltaisemmin. 38. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 2014:60, jossa tekijä oli tekohetkellä ollut 19-vuotias, että nuoren rikoksentekijän iällä ja henkilöön liittyvillä seikoilla voi olla merkitystä rangaistusta määrättäessä esimerkiksi rangaistuslajin valinnassa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä silloinkin, kun hän on tehnyt rikoksen yli 18-vuotiaana (kohta 22). Tuossa asiassa vastaajan syyksi luetut rikokset olivat kuitenkin niin suurta syyllisyyttä osoittavia, ettei hänen iälleen voitu antaa rangaistuksen määräämiseen vaikuttavaa merkitystä. 39. B:n iän huomioon ottamisen merkitys korostuu tässä asiassa, koska B:n tekijäkumppaneihin sovelletaan lievennettyä rangaistusasteikkoa ja ikäero tekijöiden kesken on pieni B:n täytettyä 18 vuotta vasta kaksi kuukautta ennen tekopäivää. Kaikkien vastaajien syyllisyyttä arvioitaessa on ilmeistä, että rikoksen tekemiseen on vaikuttanut ikään liittyvä kypsymättömyys. Lisäksi kohdassa 36 mainitut pitkään vankeusrangaistukseen liittyvät haitalliset vaikutukset nuoren kehitykseen on syytä ottaa huomioon myös B:n rangaistusta määrättäessä, vaikkakin vähäisemmässä määrin. Näistä syistä B:lle tuomittavaa rangaistusta tulee rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan perusteella alentaa hänen nuoren ikänsä vuoksi. Poikkeuksellinen julkisuus kohtuullistamisperusteena 40. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon vastaajalle aiheutunut muu seuraamus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Lainkohdan esitöiden mukaan säännöksessä on kysymys moitearvosteluun kuulumattomista kohtuusperusteista ja säännös voi tulla poikkeuksellisesti kysymykseen, jos kokonaisseuraamus olisi muutoin muodostumassa kohtuuttomaksi tai poikkeuksellisen haitalliseksi. Myös epävirallinen seuraamus kuten rikoksen saama poikkeuksellinen julkisuus kuuluu säännöksen piiriin. Säännönmukainen mediajulkisuus ei riitä lievennyksen perustaksi, mutta jos julkisuus nousee kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja jos sillä on muita vakavia seuraamuksia tuomittujen ja usein jo epäiltyjen elämään, kyseiset seuraukset voidaan ottaa kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta määrättäessä (HE 44/2002 vp s. 199 - 200). 41. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohtaa on vakiintuneesti sovellettu niin, että ennakoitavissa olevat rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat seuraamukset eivät oikeuta rangaistuksen lieventämiseen. Ratkaisussa KKO 2016:39 Korkein oikeus katsoi, että lahjusrikoksesta ja sitä koskevasta oikeudenkäynnistä aiheutuneet haitalliset seuraamukset, kuten laaja kielteinen julkisuus ja luottamustehtävien menettäminen, eivät olleet sellaisia poikkeuksellisia ja ennakoimattomia seikkoja, jotka olisi otettava huomioon rangaistusta määrättäessä (kohta 68). Ratkaisussa KKO 2006:44 Korkein oikeus katsoi, että vastaajat olivat voineet toimiessaan jalkapalloseuran johtotehtävissä varautua siihen, että seuran johdon piirissä käsiteltyjä rikoksia käsitellään julkisuudessa. Asiaa ei ollut käsitelty julkisuudessa epäasiallisesti eikä rikosten laatuun nähden poikkeuksellisella tai kohtuuttomia mittasuhteita saaneella tavalla eikä julkisuus siten ollut ollut sellaista, että se olisi voitu ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä (kohdat 13 ja 14). 42. B:n, C:n ja D:n rikosta koskevissa uutisissa puhuttiin jo esitutkintavaiheessa ulkomaalaisten toteuttamasta joukkoraiskauksesta. Epäiltyjen nimet, kuvat ja yhteystiedot tulivat tässä yhteydessä esille jo ennen oikeudenkäyntiä. Vastaajia kohtaan esitettiin uhkauksia. Rikosseuraamuslaitoksen laatimissa nuoren seuraamusselvityksissä on ilmaistu vakava huoli uhkausten vaikutuksesta vastaajien kehitykseen. C ja D ovat joutuneet tutkintavankeudesta vapauduttuaan kiireellisesti lastensuojelun pakkotoimien kohteeksi ja sijoitettaviksi lastensuojelulaitokseen. 43. Korkein oikeus katsoo, että laajakaan julkisuus ei pääsääntöisesti vaikuta rangaistuksen mittaamiseen. Nykyisessä tiedonvälityksessä vakavat tai poikkeukselliset rikokset voivat useinkin tulla joukkotiedotusvälineiden huomion kohteeksi. Lähtökohtaisesti B, C ja D ovat voineet varautua siihen, että rikosta käsitellään julkisuudessa. Julkisuuden huomioon ottaminen rangaistusta määrättäessä edellyttää vastaajalle tosiasiallisesti aiheutuneita poikkeuksellisen haitallisia seurauksia. Tässä asiassa julkisuuden vaikutukset ovat johtaneet muun ohella vastaajien koulunkäynnin ja opintojen keskeytymiseen sekä alaikäisinä rikoksensa tehneiden C:n ja D:n osalta viranomaisten heihin kohdistamiin lastensuojelutoimiin. Rikoksesta seurannutta julkisuutta ja siitä aiheutuneita seurauksia on tässä tapauksessa pidettävä sellaisena poikkeuksellisena ja ennakoimattomana vastaajille aiheutuneena muuna seurauksena, joka on otettava rangaistusta määrättäessä huomioon. B:lle tuomittava rangaistus 44. Korkein oikeus ottaa rangaistusta määrätessään huomioon B:n nuoresta iästä sekä poikkeuksellisesta julkisuudesta aiheutuneesta muusta seurauksesta johtuvat kohtuullistamisperusteet. Näistä perusteista nuorella iällä on suurempi merkitys rangaistuksen alentamisessa kuin poikkeuksellisella julkisuudella. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus B:lle on 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistus. C:lle ja D:lle tuomittava rangaistus 45. C ja D ovat Korkeimmassa oikeudessa vastauksissaan vedonneet B:n valituksessaan mainitsemien seikkojen ohella erityisesti asian saamaan kohtuuttomaan julkisuuteen. 46. Kun otetaan huomioon rangaistuksen määrääminen lievennetyltä rangaistusasteikolta tekohetkellä alle 18-vuotiaille C:lle ja D:lle sekä rikoksen saamasta poikkeuksellisesta julkisuudesta johtuva kohtuullistamisperuste, Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden C:lle ja D:lle tuomitsema 1 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistus on oikeudenmukainen rangaistus heidän syykseen luetuista teoista. 47. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Pykälän 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei kuitenkaan saa tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, elleivät painavat syyt sitä vaadi. Oikeuskäytännössä painavien syiden vaatimusta on tulkittu ahtaasti ja niin, että verraten vakavissakin rikoksissa ehdollinen vankeus saa etusijan (KKO 2013:31, kohta 7, ja siinä mainitut ratkaisut). 48. Korkein oikeus katsoo, että raiskaus on lähtökohtaisesti erityisen moitittava uhrin seksuaalista itsemääräämisoikeutta vakavalla tavalla loukkaava rikos. Tässä asiassa rikoksesta on aiheutunut käytetyn väkivallan vähäisyydestä huolimatta A:lle huomattavaa kärsimystä. Korkeimman oikeuden C:lle ja D:lle tuomitsema vankeusrangaistus on lisäksi hyvin lähellä ehdollisen vankeusrangaistuksen enimmäismäärää kahta vuotta. Kun kuitenkin otetaan huomioon C:n ja D:n nuori ikä ja se, että heitä ei ole aikaisemmin rikoksesta rekisteröity, Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole edellä tarkoitettuja painavia syitä ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemiseen. Hovioikeuden tuomiota myöskään C:lle ja D:lle tuomitun ehdollisen vankeuden tehostamiseksi tuomitun valvonnan osalta ei ole syytä muuttaa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. B tuomitaan raiskauksesta 2 vuoden 2 kuukauden vankeuteen. Lainkohta: Rikoslaki 20 luku 1 § 1 Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen (eri mieltä), Pekka Koponen (eri mieltä) ja Tuula Pynnä (eri mieltä). Esittelijä Minna Heikinsalmi (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Määräaikainen oikeussihteeri Heikinsalmi: Korkeimman oikeuden ratkaisuperustelujen kohdan 26 sijaan Korkein oikeus lausunee tekotavasta seuraavan. Sormin tehtyä raiskausta ei voida kategorisesti arvioida vähemmän vakavana tekona kuin sukupuolielimellä tehtyä raiskausta, vaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaavuuden vakavuutta tulee arvioida kokonaisuutena. On mahdollista, että sormin tehdyssä raiskauksessa muut teko-olosuhteet ovat keskimääräistä useammin vähemmän vakavia. Kahden henkilön yhtäaikaisesti toteuttama kehoon tunkeutuminen sormin on lähtökohtaisesti teon vakavuutta lisäävä tekijä. Tässä tapauksessa kehoon tunkeutuminen ei kuitenkaan ole ollut intensiteetiltään ja kestoltaan yhtä vakava kuin tyypillinen sukupuolielimellä tapahtuva tunkeutuminen. Näistä syistä asianomistajan kehoon tunkeutumisen tavan ei katsottane vertautuvan vakavuudeltaan tavanomaiseen sukupuoliyhteyteen. B:n rikoksen törkeyttä koskevan arvioinnin osalta mietintö oli perusteluiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Korkeimman oikeuden perustelujen kohdassa 28 lausuttu johtopäätös siitä, ettei B:n syyksi luettua tekoa ole kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä ja hänelle on luettava syyksi törkeän raiskauksen asemesta raiskaus, oli mietinnön mukainen. B:lle, C:lle ja D:lle rikoksesta määrättävän rangaistuksen osalta Korkein oikeus lausunee perustelujen kohdissa 33 ja 34 esitetyn sijaan seuraavan. Raiskausrikoksia koskevien rangaistussäännösten tarkoituksena on suojella seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Rangaistusta mitattaessa on kiinnitettävä huomiota itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuuteen. B:n, C:n ja D:n tekoa on pidettävä erityisen moitittavana sen johdosta, että teon on tehnyt useampi tekijä yhdessä. Usean tekijän ylivoiman vuoksi A ei ole voinut suojella itseään eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta välittömästi tekohetkellä saada huutamallakaan apua. Varsinaista kehoon tunkeutumista on edeltänyt A:n seuraaminen ja hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttuminen, mikä on lisännyt kokonaistilanteen pelottavuutta ja ahdistavuutta A:lle. Lisäksi teolla on ollut A:lle vahingollisia seuraamuksia. Korkein oikeus katsonee, että B:n syyksi luettavasta rikoksesta sekä C:n ja D:n syyksi jäävästä rikoksesta, kun otetaan huomioon teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä rikoksesta ilmenevä syyllisyys, tulee lähtökohtaisesti tuomita 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistus. Sen osalta, mitä Korkeimman oikeuden ratkaisussa on lausuttu rangaistusasteikon lieventämisestä ja rangaistuksen kohtuullistamisesta nuoren iän perusteella sekä poikkeuksellisesta julkisuudesta kohtuullistamisperusteena, mietintö oli perusteluiltaan ja johtopäätöksiltään Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. B:lle tuomittavan rangaistuksen osalta mietintö kuului seuraavasti: Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainitut kohtuullistamisperusteet ovat B:n osalta rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavia perusteita. Ottaen huomioon tässä tapauksessa erityisesti B:n nuori ikä ja lisäksi hänelle poikkeuksellisesta julkisuudesta aiheutunut muu haitallinen seuraus Korkein oikeus katsonee oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi B:lle 2 vuoden vankeusrangaistuksen. Lajivalinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä tapahtuu kokonaisharkinnan perusteella rikoksen vakavuuden ja tekijän syyllisyyden sekä muiden rangaistuksen määräämisperusteiden pohjalta. Lähtökohtaisesti mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteluja tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena. Nuoreen rikoksen tekijään suhtaudutaan rikosoikeusjärjestelmässä eri tavoin kuin vanhempaan rikoksentekijään. Rikosvastuu alkaa 15 vuoden iässä ja jatkuu 18 vuoden ikään asti lievemmän seuraamuskokonaisuuden pohjalta sekä ulottuu edelleen erityissäännösten kautta alle 21-vuotiaisiin rikoksentekijöihin. B on tehnyt rikokset alle 21-vuotiaana, joten hänestä on tehty nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetussa laissa tarkoitettu seuraamusselvitys, jonka tarkoituksena on kartoittaa nuoren sosiaalista tilannetta ja rikokseen syyllistymiseen vaikuttaneita syitä sekä arvioida rikokseen syyllistymisen riskiä ja edellytyksiä tukea nuorta elämään rikoksetonta elämää. B:tä ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. B:stä laaditusta seuraamusselvityksestä ilmenevät seikat ja siinä esitetyt arviot ovat myönteisiä. Myönteisinä seikkoina on mainittu riittävät läheiset ihmissuhteet ja se, että hän ei käytä päihteitä, sekä peruskoulun jälkeen aloitetut opinnot, jotka ovat kuitenkin tämän rikosasian johdosta keskeytyneet. B:n asenteissa ei tule esiin rikosmyönteisyyttä tai yhteiskunnan vastaisuutta. B on suhtautunut mahdolliseen valvontaan asiallisesti. Korkeimman oikeuden varattua siihen tilaisuuden B on antamassaan lausunnossa todennut sosiaalisen tilanteensa ja muiden olojensa olevan edelleenkin samanlaiset kuin edellä esitetyssä seuraamusselvityksessä on kerrottu. Seuraamusselvitykseen viitaten B on lausunut, että hänellä on erinomaiset edellytykset yhdyskuntaseuraamuksen suorittamiselle. Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdassa 36 on esitetty, rangaistusten eriasteinen kohdentuminen eri henkilöille voidaan ottaa rangaistuksen lajivalinnassa huomioon. Rangaistuslajin valintaan sisältyy muunlaistakin kuin seuraamuksen ankaruuteen liittyvää harkintaa. Kohdassa 38 todetun mukaisesti rikoksentekijän iällä ja henkilöön liittyvillä seikoilla voi olla merkitystä rangaistuslajin valinnassa silloinkin, kun tekijä on tehnyt rikoksen yli 18-vuotiaana. Korkein oikeus katsonee, että B:n nuorta ikää koskevan kohtuullistamisperusteen soveltamiseen johtaneilla seikoilla tulee olla merkittävä painoarvo myös rangaistuslajin valinnassa (KKO 2014:87, kohta 33 ja KKO 2014:55, kohta 26). Tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat tekevät perustelluksi tekijälle tuomittavan rangaistusseuraamuksen vaikutusten arvioinnin. Korkein oikeus lausunee johtopäätöksenään, että vankeusrangaistuksen täytäntöönpano merkitsisi B:lle hänen nuoren ikänsäkin huomioon ottaen kohtuuttoman haitallista lopputulosta. B:n henkilökohtaiset olosuhteet huomioon ottaen rikoksen vakavuus ja vankeusrangaistuksen pituus eivät ole tässä tapauksessa esteenä rangaistuksen määräämiselle ehdollisena tuomiolauselmassa esitettävällä tavalla määräytyvine koeaikoineen. Sen lisäksi B tuomittaneen käräjäoikeuden määräämään valvontaan. Korkein oikeus katsonee, että ehdollista vankeutta on kuitenkin yksinään pidettävä riittämättömänä rangaistuksena B:n rikoksesta. Asiassa esiin tulleiden seikkojen ja B:n lausuman perusteella B:n voidaan olettaa suoriutuvan yhdyskuntapalveluksesta, mihin hänen voidaan katsoa lausumansa perusteella myös suostuneen. Korkein oikeus pitänee oikeudenmukaisena oheisseuraamuksena 60 tunnin yhdyskuntapalvelurangaistusta. Mietintö oli C:lle ja D:lle tuomittavan vankeusrangaistuksen osalta Korkeimman oikeuden ratkaisussa lausutun mukainen. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus lausunee tuomiolauselmanaan seuraavan. B tuomitaan raiskauksesta 2 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen koeajoin, joka käsittää käräjäoikeuden päätöksen antamisesta 23.6.2015 alkaneen ja hovioikeuden tuomion johdosta 11.4.2016 päättyneen ajan, sekä Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä alkavan ja 30.9.2018 päättyvän ajan. B määrätään käräjäoikeuden määräämään valvontaan. Lisäksi B:lle tuomitaan yhdyskuntapalvelua 60 tuntia. Muilta osin mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun tuomiolauselmassa lausutun mukainen. Oikeusneuvos Pynnä: Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista kohdista 13 ja 14 ilmenee, raiskausta ja törkeää raiskausta koskevat säännökset ovat soveltamisalaltaan laajoja. Myös rikosten rangaistusasteikot ovat enimmäisrangaistusten osalta osin päällekkäisiä. Rikosnimikkeen sisällä sen soveltamisalaan kuuluvat rikokset saattavat vaihdella merkittävästi laadultaan, tekotavaltaan ja moitittavuudeltaan, mitkä seikat tulevat otettavaksi huomioon rangaistusta määrättäessä. B:n, C:n ja D:n osalta rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat keskeiset seikat ilmenevät Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista. Korkein oikeus on lukenut B:n syyksi rikoslain 20 luvun 1 §:n mukaisen raiskauksen. Katson, että perustelujen kohdissa 33 ja 34 teon vahingollisuudesta lausuttu huomioon ottaen B:n syyksi luetusta raiskauksesta tulee tuomita selvästi ankarampi rangaistus kuin raiskauksesta keskimäärin tuomitaan. Vaikka Korkein oikeus pitää tekoa törkeän raiskauksen asemesta raiskauksena, katson että siitä tulisi lähtökohtaisesti tuomita hovioikeuden lähtökohtanaan pitämää rangaistusta ankarampi 2 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistus. B:n osalta tulee huomioon ottaa perusteluissa mainitut kohtuullistamisperusteet. Näistä perusteista nuorella iällä on suurempi merkitys rangaistuksen alentamisessa kuin poikkeuksellisella julkisuudella. Katson, että oikeudenmukainen rangaistus B:lle on hovioikeuden tuomitsema 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistus. C:n ja D:n kohdalla hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi syyksilukemisen osalta. Heidän on siten katsottava syyllistyneen rikoslain 20 luvun 2 §:n tarkoittamaan törkeään raiskaukseen. Edellä mainitut rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat seikat huomioon ottaen katson, että myös C:n ja D:n kohdalla lähtökohdaksi tulee ottaa 2 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistus. C ja D ovat tekohetkellä olleet alle 18-vuotiaita. Heidän osaltaan rangaistus tulee määrätä soveltaen lievennettyä rangaistusasteikkoa. Lisäksi huomioon otettavaksi tulee poikkeuksellisesta julkisuudesta johtuva kohtuullistamisperuste. Katson, että C:lle ja D:lle tuomittava rangaistus törkeästä raiskauksesta on korotettava hovioikeuden tuomitsemasta 1 vuodesta 9 kuukaudesta 1 vuodeksi 11 kuukaudeksi vankeutta. Korkeimman oikeuden enemmistön toteamin tavoin katson, ettei asiassa ole painavia syitä vankeusrangaistuksen tuomitsemiseksi ehdottomana ja ettei hovioikeuden tuomiota ole perustetta muuttaa ehdollisen vankeuden tehostamiseksi tuomitun valvonnan osalta. Oikeusneuvos Koponen:", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170069 ECLI:FI:KKO:2017:69 KKO:2017:69 Sexualbrott Våldtäkt Grov våldtäkt Bestämmande av straff Lindringsgrunder Straffmätning Skälighetsgrunder Ung förbrytare R2016/495 1953 2017-10-12 B hade i hovrätten dömts för grov våldtäkt till ett ovillkorligt fängelsestraff. B var vid gärningstidpunkten 18 år. C och D hade för samma gärning dömts såsom unga personer till villkorligt fängelse förenat med övervakning. Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att B hade gjort sig skyldig till våldtäkt men inte till grov våldtäkt. Beträffande C och D behandlades målet i Högsta domstolen endast i fråga om straffmätningen. Högsta domstolen beaktade beträffande B hans unga ålder som skälighetsgrund och dömde de minderåriga C och D till straff enligt en lindrigare straffskala. Vid bestämmandet av straffet för B, C och D beaktade Högsta domstolen såsom skälighetsgrund den exceptionella offentlighet som hade följt på brottet och de allvarliga påföljder som detta hade medfört för svarandena. B dömdes till ovillkorligt fängelsestraff. C och D som vid gärningstidpunkten var under 18 år dömdes till villkorligt fängelsestraff förenat med övervakning." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170070 ECLI:FI:KKO:2017:70 KKO:2017:70 Esteellisyys Lautamies R2016/275 1955 2017-10-13 Käräjäoikeuden lautamies oli lapseen kohdistunutta seksuaalirikosta koskevan asian käsittelyn yhteydessä kertonut joutuneensa itse lapsena 40 vuotta aikaisemmin seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein lautamiestä ei pidetty esteellisenä. OK 13 luku 7 § 3 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Käräjäoikeuden päätös 12.11.2014 ja tuomio 3.12.2014 sekä Turun hovioikeuden päätös 2.2.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomari ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Hannele Satopää ja Mika Koivunen. Esittelijä Hanna-Kaisa Heinonen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi. A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi. Toissijaisesti A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asian käsittely palautetaan hovioikeuteen ainakin vastaaja C:n valituksen osalta. B vaati, että valitukset hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Syyttäjä on vaatinut käräjäoikeudessa B:lle rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä C:lle törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pakottamisesta seksuaaliseen tekoon. 2. Asiassa toimitetun pääkäsittelyn ensimmäisen käsittelypäivän tauolla käräjäoikeuden kokoonpanoon kuulunut lautamies on kertonut muulle kokoonpanolle joutuneensa itse lapsena seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ja ettei hän ollut kertonut tapahtuneesta tuolloin kenellekään. Asiaa ei ollut lautamiehen kertoman mukaan myöskään ilmoitettu poliisille eikä sitä ollut käsitelty oikeudessa. 3. Seuraavana päivänä ennen pääkäsittelyn jatkamista käräjäoikeuden puheenjohtaja on tiedustellut lautamieheltä mahdollisesta ennakkoasenteesta tai esteellisyydestä. Lautamiehen mukaan ennakkoasennetta ei ollut. Tapahtuneesta oli kulunut 40 vuotta, hän oli hakeutunut aikuisena terapiaan ja asia oli hänen osaltaan loppuun käsitelty. Tämän jälkeen oikeuden puheenjohtaja on kertonut ilmi käyneestä asianosaisille ja todennut, ettei esteellisyysperustetta hänen mukaansa ollut. Puheenjohtaja on viitannut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 8 §:ään ja kehottanut asianosaisia tekemään mahdollisen esteellisyysväitteen ennen käsittelyn jatkamista. 4. Asianosaiset ovat vastaaja B:tä lukuun ottamatta ilmoittaneet, ettei lautamies heidän mielestään ollut edellä kerrotun johdosta esteellinen käsittelemään asiaa. B sen sijaan on katsonut, että lautamies on esteellinen, koska hänellä saattaa olla ennakkokäsitys asiasta. 5. Käräjäoikeuden puheenjohtaja on hylännyt esteellisyyttä koskevan väitteen. Käräjäoikeus on katsonut, että joutuminen samankaltaisen rikoksen kohteeksi 40 vuotta aikaisemmin ei objektiivisesti arvioiden antanut perusteltua aihetta epäillä lautamiehen puolueettomuutta asiassa. 6. Esteellisyysväitteen ratkaisemisen jälkeen käräjäoikeus on tutkinut syytteen ja tuominnut B:n lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 5 kuukaudeksi 15 päiväksi vankeuteen ja C:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä pakottamisesta seksuaaliseen tekoon 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen sekä molemmat maksamaan erinäisiä korvauksia. 7. B ja C ovat valittaneet hovioikeuteen ja B on vaatinut lautamiehen esteellisyyden vuoksi asian palauttamista käräjäoikeuteen. Hovioikeus on todennut, että käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys vakavasta rikoksesta, joka tyypillisesti vaikuttaa uhrin mieleen hyvin pitkään. Hovioikeus on katsonut, että vaikka lautamieheen kohdistuneesta rikoksesta on kulunut huomattavan pitkä aika, on mahdollista, että samankaltaisen asian käsittely herättää muistot omasta kokemuksesta ja siten vaikuttaa lautamiehen asenteeseen. Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut, ettei ulkopuolinen henkilö voinut tässä tapauksessa vakuuttua lautamiehen kyvystä käsitellä asiaa puolueettomasti. Hovioikeus on palauttanut asian kokonaisuudessaan käräjäoikeuteen käsiteltäväksi esteettömässä kokoonpanossa. 8. Asiassa on syyttäjän ja asianomistaja A:n valitusten johdosta kysymys ensisijaisesti siitä, onko lautamies ollut omien lapsuuden kokemustensa johdosta esteellinen käsittelemään ja ratkaisemaan lapseen kohdistunutta seksuaalirikosta koskevaa asiaa. Jos hänen katsotaan olleen esteellinen, on asiassa kysymys myös siitä, onko hovioikeuden ratkaisu palauttaa asia kokonaisuudessaan käräjäoikeuteen ollut oikea, kun toinen vastaajista eli C on nimenomaisesti ilmoittanut, ettei hän pidä lautamiestä esteellisenä ja kun hän ei ole myöskään hakenut esteellisyysväitettä koskevaan päätökseen muutosta. Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta 9. Esteellisyysratkaisua käräjäoikeudessa tehtäessä voimassa olleen käräjäoikeuslain (581/1993) 10 §:n mukaan lautamiehen esteellisyydestä on voimassa, mitä tuomarin esteellisyydestä säädetään. 10. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan tuomari ei saa käsitellä asiaa, jos hän on tässä luvussa tarkoitetuin tavoin esteellinen. 11. Sanotun luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tuomari on esteellinen, jos hän on asianosaisena samanlaisessa asiassa ja tämän asian laatu tai käsiteltävänä olevan asian ratkaisun vaikutus tuomarin asiaan antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa. Pykälän 3 momentin mukaan tuomari on esteellinen myös, jos jokin muu tässä luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa. 12. Viimeksi mainittua lainkohtaa koskevien esitöiden mukaan tuomari saattaa olla esteellinen käsittelemään asiaa silloinkin, kun hän ei ole esteellinen minkään erityisen esteellisyysperusteen nojalla, mutta jokin muu seikka antaa aiheen epäillä hänen puolueettomuuttaan. Jotta epäily voisi olla perusteltu, esteellisyyden täytyy perustua seikkaan, joka voidaan jollain tavoin rinnastaa muihin säännöksiin sisältyviin esteellisyysperusteisiin. Tuomaria on pidettävä esteellisenä, jos hänen puolueettomuutensa voidaan katsoa objektiivisesti arvioiden vaarantuvan. Tuomari on toisin sanoen esteellinen, jos ulkopuolinen henkilö ei voi vakuuttua hänen puolueettomuudestaan toimia tuomarina asiassa. Esteellisyysharkintaan vaikuttaa muun muassa tuomarin suhde käsiteltävään asiaan, asianosaisiin tai asiassa muutoin esiintyviin henkilöihin. Lähtökohtana on, että tuomarin puolueettomuuden vaarantavan seikan tulee olla riittävästi yksilöitävissä ja objektiivisesti arvioiden hyväksyttävissä, jotta esteellisyysperuste olisi käsillä (HE 78/2000 vp s. 20). Asianosaisen oma käsitys tuomarin esteellisyydestä ei sen sijaan sellaisenaan ole ratkaiseva. Tuomari voi olla objektiivisesti arvioiden puolueeton, vaikka asianosainen pitää häntä esteellisenä (HE 78/2000 vp s. 47). 13. Kuten ratkaisussa KKO 2015:39 on todettu, oikeudenkäymiskaaren tuomarin esteellisyyttä koskevat säännökset on pyritty laatimaan niin, että ne täyttävät Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen ja sitä koskevien ihmisoikeustuomioistuimen linjausten edellyttämät vaatimukset tuomioistuimen riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta. Tuomioistuinten riippumattomuus on turvattu myös perustuslain 3 §:n 3 momentin sekä 21 §:n 1 momentin nojalla. Jälkimmäisen säännöksen on tarkoitus kattaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen vaatimukset sekä oikeussuojaelimen riippumattomuudesta että sen puolueettomuudesta suhteessa oikeusjutun osapuoliin (kohta 9). Tuomarin tulisi käsitellä ja ratkaista asia kaikista sivuvaikutteista vapaana (kohta 11). 14. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä ei ole nyt esillä olevaan asiaan suoranaisesti rinnastettavissa olevaa ratkaisua, mutta ihmisoikeustuomioistuin on harkitessaan tuomarin taustan merkitystä mahdollisen esteellisyyden kannalta kiinnittänyt ratkaisuissaan asian samuuden ohella huomiota esimerkiksi siihen, kuinka pitkä aika tuomarin puolueettomuuden mahdollisesti vaarantaneesta tapahtumasta tai muusta hänen taustaansa liittyneestä seikasta on asiaa ratkaistaessa kulunut (ks. esimerkiksi Walston v. Norja, päätös 11.12.2001, Puolitaival ja Pirttiaho v. Suomi, tuomio 23.11.2004, kohta 48 ja Mežnarić v. Kroatia, tuomio 15.7.2005, kohta 34). Toisaalta ihmisoikeustuomioistuin on antanut merkitystä myös sille, mihin toimenpiteisiin tuomioistuin on ryhtynyt sen jälkeen, kun se on saanut tiedon mahdollisesta puolueettomuuden vaarantavasta seikasta, ja ovatko tuomioistuimen toimenpiteet riittävällä tavalla poistaneet kaiken objektiivisesti oikeutetun tai hyväksyttävän epäilyn tuomioistuimen puolueettomuudesta (ks. esimerkiksi Gregory v. Yhdistynyt Kuningaskunta, tuomio 25.2.1997, kohdat 45 - 48 ja Sander v. Yhdistynyt Kuningaskunta, tuomio 9.5.2000, kohdat 27 ja 28). 15. Korkein oikeus katsoo, että tuomarin persoonaan tai taustaan liittyvillä seikoilla ei yleensä ole merkitystä esteellisyyden kannalta, ellei niillä voida osoittaa olevan sellaista konkreettista yhteyttä käsiteltävään asiaan, joka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin kykyä suhtautua siihen puolueettomasti. Tällaisia seikkoja voivat olla esimerkiksi tuomarin erityinen elämäntilanne tai poikkeukselliset elämänkokemukset. Tuomarin elämänvaiheilla on yleensä sitä vähemmän merkitystä, mitä pidempi aika niistä on kulunut. Korkeimman oikeuden arviointi lautamiehen esteellisyydestä 16. Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole tullut ilmi mitään sellaista, minkä perusteella olisi pääteltävissä, että lautamies olisi ollut tehtävässään subjektiivisesti puolueellinen ja sen vuoksi esteellinen toimimaan lautamiehenä asiassa. 17. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin esteellisyyden yleissäännöstä sovelletaan lain esitöistä ilmenevällä tavalla tilanteissa, joissa tuomarin puolueettomuuden voidaan objektiivisesti arvioiden katsoa vaarantuvan (HE 78/2000 vp s. 47). Nyt kysymys on siitä, antaako kerrottu 40 vuotta aikaisemmin seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuminen perustellun syyn epäillä lautamiehen puolueettomuutta toimia tuomarina vastaavaa rikosta koskevassa asiassa ja voiko ulkopuolinen henkilö vakuuttua hänen kyvystään käsitellä asia puolueettomasti. Merkitystä on tällöin paitsi sillä, onko lautamies ollut puolueeton arvioimaan näyttöä syyksilukemisen osalta, myös sillä, voidaanko hänen puolueettomuutensa katsoa rangaistuksen mittaamista koskevassa harkinnassa vaarantuneen. 18. Niin esillä olevassa asiassa kuin myös lautamiehen kertomassa omassa lapsuuden kokemuksessa on ollut kysymys erittäin vakavista ja mahdollisesti merkittäviäkin psyykkisiä jälkiä jättäneistä teoista. Poikkeuksellisina pidettävät lapsuuden kokemukset saattavat johtaa samaistumiseen ja erityiseen myötätuntoon rikosasian asianomistajaa kohtaan sekä kielteisiin tunteisiin vastaajaa kohtaan. Näin ollen kysymys voisi tältä osin olla tilanteesta, joka olisi rinnastettavissa oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaiseen samanlaisen asian laadusta johtuvaan esteellisyysperusteeseen. 19. Lautamiehen mahdollista esteellisyyttä harkittaessa on toisaalta kuitenkin otettava huomioon hänen oma menettelynsä samoin kuin tuomioistuimen toimenpiteet sen jälkeen, kun lautamies on ottanut esille omat lapsuuden kokemuksensa. Korkein oikeus katsoo, että se, että lautamies on tuonut esille omat lapsuuden kokemuksensa, on ollut omiaan osoittamaan, etteivät kokemukset ole vaarantaneet hänen puolueettomuuttaan niin subjektiivisesti kuin objektiivisestikaan arvioiden. Kun käräjäoikeuden puheenjohtaja on lisäksi tuonut lautamiehen kertoman käsittelyn yhteydessä asianosaisten tietoon ja varannut heille mahdollisuuden esittää lausumansa lautamiehen taustan merkityksestä, on puheenjohtajankin menettely ollut omiaan poistamaan epäilyjä tuomioistuimen ja sen jäsenen esteellisyydestä. 20. Edellä kerrotun johdosta ja ottaen erityisesti huomioon, että lautamiehen kertomasta seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutumisesta on kulunut esillä olevaan oikeudenkäyntiin mennessä jo 40 vuotta, Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole myöskään objektiivisesti arvioiden ollut perusteltua aihetta epäillä hänen puolueettomuuttaan toimia lautamiehenä lapseen kohdistuneita seksuaalirikoksia koskevassa asiassa. Lautamies ei ole siten ollut esteellinen käsittelemään asiaa. 21. Asian näin päättyessä ei asiassa ole tarpeen lausua siitä, onko hovioikeuden ratkaisu palauttaa asia kokonaisuudessaan käräjäoikeuteen ollut oikea. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan viipymättä ottaa pääasia käsiteltäväkseen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170070 ECLI:FI:KKO:2017:70 KKO:2017:70 Jäv Nämndeman R2016/275 1955 2017-10-13 En nämndeman vid en tingsrätt hade i samband med behandlingen av ett mål angående sexualbrott mot ett barn berättat att hon själv som barn 40 år tidigare hade råkat ut för sexuellt utnyttjande. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att nämndemannen inte var jävig." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170071 ECLI:FI:KKO:2017:71 KKO:2017:71 Rakennusurakka Oikeustoimi Oikeustoimen kohtuullistaminen S2016/754 2013 2017-10-20 Kysymys laskutyönä toteutetun rakennusurakan hinnan sovittelun edellytyksistä. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 21.9.2015, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 14.7.2016 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Terhi Anttila ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Marja-Leena Honkanen, Juha Nieminen ja Katja Rytkönen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A Oy:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta hovioikeuden tuomiossa todettujen seikkojen perusteella kohtuullistettava ja mikä merkitys tätä arvioitaessa on sillä, että asunto-osakeyhtiö oli kahta laskua lukuun ottamatta maksanut kaikki laskut niistä erikseen reklamoimatta. Kysymys valitusluvan myöntämisestä A Oy:lle muilta osin sekä kysymys valitusluvan myöntämisestä C Oy:lle siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. A Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle 114 870,92 euroa korkoineen, että asunto-osakeyhtiön vastakanne ja kanne hylätään ja että A Oy vapautetaan kaikesta maksuvelvollisuudesta asunto-osakeyhtiölle. C Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio C Oy:n osalta kumotaan ja Asunto Oy B:n kanne hylätään. Asunto Oy B vastasi valituksiin ja vaati, että ne hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Ratkaisu valituslupahakemuksiin A Oy:lle ei myönnetä valituslupaa siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. C Oy:lle myönnetään valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko C Oy hovioikeuden tuomiossa todettujen seikkojen perusteella velvollinen palauttamaan Asunto Oy B:lle sen maksamaa urakkahintaa. Pääasiaratkaisun perustelut Asian tausta 1. A Oy urakoitsijana ja Asunto Oy B tilaajana olivat huhtikuussa 2012 tehneet asuintalon ja autotallin rakentamista koskevan urakkasopimuksen. 2. A Oy oli luovuttanut kohteen Asunto Oy B:lle 26.11.2013. Asunto Oy B oli ennen kohteen luovuttamista maksanut A Oy:lle urakkahintaa yhteensä 834 389,21 euroa. Lisäksi Asunto Oy B oli maksanut C Oy:lle 134 148,70 euroa. 3. Asunto Oy B oli kieltäytynyt maksamasta A Oy:n 7.12.2013 ja 29.12.2013 päivättyjä laskuja nrot 590 ja 596, määriltään 110 912,68 euroa ja 17 440 euroa, katsoen, että hankkeen kokonaiskustannukset olivat nousseet liian suuriksi. A Oy oli keskeyttänyt työt ja 15.4.2014 purkanut sopimuksen. Asian käsittely käräjäoikeudessa A Oy:n kanne 4. A Oy on vaatinut, että Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan sille urakkahintasaatavaa edellä mainittujen laskujen 590 ja 596 mukaisesti yhteensä 128 352,68 euroa viivästyskorkoineen. Käräjäoikeus on kanteen enemmälti hyläten velvoittanut Asunto Oy B:n suorittamaan A Oy:lle 107 860,20 euroa viivästyskorkoineen. Asunto Oy B:n vastakanne 5. Asunto Oy B on vaatinut ensisijaisesti, että urakkasopimuksen kokonaishinnaksi ja Asunto Oy B:n maksuvelvollisuuden enimmäismääräksi vahvistetaan 522 721,45 euroa ja että A Oy velvoitetaan palauttamaan Asunto Oy B:n suoritukset urakkahinnan ylittävältä osalta viivästyskorkoineen. Toissijaisesti Asunto Oy B on vaatinut, että urakkahinta ja Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus kohtuullistetaan 600 000 euroon ja että A Oy velvoitetaan palauttamaan Asunto Oy B:n maksamat maksut tämän määrän ylittävältä osalta. Lisäksi Asunto Oy B on esittänyt vahingonkorvausvaatimuksen, josta Korkeimmassa oikeudessa ei ole kysymys. 6. Käräjäoikeus on hylännyt Asunto Oy B:n urakkahintaan liittyvät vaatimukset. Asunto Oy B:n kanne 7. Asunto Oy B on vaatinut, että A Oy ja C Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan tai palauttamaan sille sen C Oy:lle maksamat 134 148,70 euroa viivästyskorkoineen. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Asian käsittely hovioikeudessa Muutosvaatimukset hovioikeudessa 8. Asunto Oy B on valituksessaan vaatinut, että sen käräjäoikeudessa esittämät vaatimukset hyväksytään ja A Oy:n vaatimukset hylätään. A Oy ja C Oy ovat vastustaneet Asunto Oy B:n muutosvaatimuksia. 9. A Oy on vaatinut vastavalituksessaan, että sen kanne hyväksytään kaikilta osin. Asunto Oy B on vastustanut A Oy:n muutosvaatimusta. Asunto Oy B:n valituksen ja vastauksen perusteet 10. Asunto Oy B on ensisijaisesti katsonut, että urakkasopimuksessa oli sovittu urakan kokonaishinnaksi 550 000 euroa. Se ei sen vuoksi ole velvollinen maksamaan A Oy:lle enempää kuin sovitun kokonaishinnan, ja sovitun hinnan ylittävät suoritukset on palautettava. A Oy on ainakin antanut urakan hinta-arvioksi 550 000 euroa. Osapuolet ovat sopineet, että heidän sopimussuhteeseensa sovelletaan kuluttajansuojalakia, eikä Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus kuluttajansuolain säännösten mukaan voi olla suurempi kuin hinta-arvion määrä lisättynä 15 prosentilla. 11. Asunto Oy B:n maksuvelvollisuudesta oli joka tapauksessa vähennettävä laskuihin 590 ja 596 sisältyvät kustannukset sellaisista töistä, joista A Oy:llä ei urakkasopimuksen mukaan ollut oikeutta veloittaa Asunto Oy B:tä. Samoin maksuvelvollisuudesta oli vähennettävä Asunto Oy B:n kolmansille maksamat, A Oy:n vastuulle urakkasopimuksen mukaan kuuluneet erät. 12. Toissijaisesti Asunto Oy B on katsonut, että sen maksuvelvollisuutta on kohtuullistettava siten, että maksuvelvollisuuden määrä on ensisijaisesti 550 000 euroa, toissijaisesti 632 500 euroa, kolmassijaisesti 732 000 euroa ja joka tapauksessa enintään sen jo A Oy:lle maksamat 834 389,21 euroa. 13. A Oy oli tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta antanut virheellisen hinta-arvion ja laiminlyönyt ilmoittaa ajoissa hinta-arvion ylittymisestä. A Oy oli laskuttanut yleiseen tasoon nähden kohtuuttomia katteita sekä yleiskuluja ja veloitettujen työtuntien määrä ja rakentamiseen käytetty aika oli ollut kohtuuton. A Oy oli laiminlyönyt kilpailuttaa merkittävät hankinnat ja tilaajan edun valvominen oli muutenkin laiminlyöty. Rakennuskustannukset olivat kohtuuttomasti ylittäneet yleisen rakennuskustannustason, joka oli noin 732 000 euroa. A Oy oli veloittanut Asunto Oy B:ltä kustannuksia, jotka kuuluivat A Oy:n vastattaviksi, ja Asunto Oy B oli maksanut kolmansille A Oy:n vastuulle kuuluvia kustannuksia. 14. Asunto Oy B ei ollut laiminlyönyt reklamaatiota. Se oli tehnyt reklamaation urakkahinnan ylityksestä maaliskuussa 2013 saatuaan tietää, että kustannukset nousisivat 750 000 euroon. Se oli 16.12.2013 ilmoittanut kirjallisesti A Oy:n ja C Oy:n edustajille, ettei se maksa enää mitään urakkaan liittyviä laskuja, koska laskutus oli jo ylittänyt sovitun urakkahinnan. 15. Asunto Oy B ei ollut hyväksynyt urakkahinnan ylitystä, mutta sen oli ollut pakko maksaa laskuja, jotta kohde olisi valmistunut ajoissa. Reklamaatio oli voitu tehdä vasta, kun Asunto Oy B oli saanut tietää lopullisen urakkahinnan ja saanut urakkahintaa koskevat laskut sekä laskuja koskevat selvitykset. 16. A Oy:n ja C Oy:n tuli yhteisvastuullisesti palauttaa Asunto Oy B:n C Oy:lle maksamat, C Oy:n perusteettomasti laskuttamat erät. Asunto Oy B:llä oli ollut sopimus vain A Oy:n kanssa, ja C Oy oli ollut A Oy:n aliurakoitsija, eikä Asunto Oy B:llä ollut ollut C Oy:hyn kohdistuvaa maksuvelvollisuutta. Asunto Oy B oli maksanut C Oy:n laskut erehdyksessä, koska se oli ymmärtänyt laskujen olevan osa A Oy:n kanssa sovittua urakkahintaa. C Oy:n laskuihin sisältyi eriä, joita urakkasopimuksen mukaan ei saanut laskuttaa, ja työtuntien määrä oli kohtuuton. A Oy:n vastauksen ja vastavalituksen perusteet 17. A Oy on vedonnut siihen, että Asunto Oy B ei ollut maaliskuussa 2013 eikä myöhemminkään ennen kohteen luovuttamista reklamoinut kustannusarvion ylittymisestä, vaan se oli maksanut kahta laskua lukuun ottamatta kaikki laskut niistä reklamoimatta tai varaumaa tekemättä. 18. Työ oli sovittu tehtäväksi laskutyönä ja sopimuksen perusteella Asunto Oy B on ollut velvollinen maksamaan kaikki rakennuskustannukset. Kuluttajansuojalain soveltumisesta sopimussuhteeseen ei ollut sovittu. 19. Perusteita suoritusvelvollisuuden kohtuullistamiselle ei ollut. Reklamaatiovelvollisuus koski myös kohtuullistamisvaatimusta. 20. A Oy ei ollut johtanut Asunto Oy B:tä harhaan todellisista rakennuskustannuksista eikä se ollut antanut eikä olisi edes voinut antaa sitovaa hinta-arviota, koska sisustussuunnitelmat olivat valmistuneet vasta keväällä 2013. Sopimukseen oli kirjattu Asunto Oy B:n tavoitehinta, mutta Asunto Oy B ei ollut pyrkinyt tähän tavoitehintaan eikä muuttanut suunnitelmia kustannuksia alentaakseen, vaikka se olisi ollut mahdollista. Toteutuneet rakennuskustannukset eivät olleet kohtuuttomia tai liiallisia suhteessa työn tulokseen ja laajuuteen. Vaatimus oli A Oy:n liikevaihtoon ja maksukykyyn nähden kohtuuton. 21. C Oy oli ollut suorassa sopimussuhteessa Asunto Oy B:hen, se oli suorittanut laskuttamansa työn ja veloitus oli ollut asianmukainen. A Oy ei ollut Asunto Oy B:hen nähden palautusvastuussa, vaikka C Oy:lle olisi maksettu liikaa. Jos C Oy ei olisi laskuttanut suoraan Asunto Oy B:tä vaan A Oy:tä, Asunto Oy B olisi ollut laskutyösopimuksen perusteella velvollinen suorittamaan A Oy:lle aliurakoitsijan laskutuksen määrän. C Oy:n vastauksen perusteet 22. C Oy on katsonut, että sen ja Asunto Oy B:n välillä on ollut laskutyötä koskeva sopimussuhde. Asunto Oy B oli hyväksynyt sopimuksen syntymisen ja laskutetut työt, eikä se ollut reklamoinut laskuista tai työerittelyistä. Työtuntien määrä ei ollut kohtuuton. Hovioikeuden tuomio 23. Hovioikeus on katsonut, että Asunto Oy B ei ollut tehnyt asiassa varsinaista reklamaatiota. Kun Asunto Oy B:n ilmoitukseen maaliskuussa 2013 ei ollut sisältynyt yksilöityä ilmoitusta siitä, että Asunto Oy B piti A Oy:n menettelyä sopimusrikkomuksena, ja kun Asunto Oy B oli jatkanut hanketta tyytymättömyydestään huolimatta, A Oy ei ollut voinut Asunto Oy B:n ilmoituksen perusteella varautua Asunto Oy B:n myöhemmin sopimusrikkomuksen perusteella esittämiin vaatimuksiin. Reklamaatio hinnan ylittymisestä tai yksittäisistä laskuista ei kuitenkaan ollut ollut tarpeen, koska A Oy oli tiennyt ylittäneensä sopimukseen merkityn hinnan. 24. Urakka oli sovittu tehtäväksi laskutyönä ja osapuolet olivat sopineet 550 000 euron hinta-arviosta. Osapuolten keskinäisen sopimuksen perusteella sopimukseen tuli sovellettavaksi kuluttajansuojalaki, vaikka Asunto Oy B ei ollutkaan kuluttaja. Koska hinta-arvio oli sopimuksen mukaan ollut vain urakoitsijaa sitomaton suuntaa-antava hinta-arvio, kuluttajansuojalain 9 luvun 23 §, jonka mukaan suorituksen hinta saa ylittää hinta-arvion enintään 15 prosentilla, ei tullut sovellettavaksi. Sopimuksen osaksi otettujen yleisten sopimusehtojen mukaan urakoitsijan oli kuitenkin viipymättä otettava yhteyttä tilaajaan, jos työn kuluessa havaitaan hinnan nousevan huomattavasti ennakoitua suuremmaksi. 25. A Oy:n laskutukseen sisältyi veloitusta työmaapalveluista, joista A Oy:llä ei urakkasopimuksen mukaan ollut oikeutta laskuttaa. Laskun nro 590 osalta määrä oli 6 963,78 euroa ja laskun nro 596 osalta 377,44 euroa. Asunto Oy B:n kolmansille maksamista kustannuksista A Oy:n kustannusvastuulle olivat kuuluneet rakennusaikainen sähkö ja lämmitys sekä vakuutukset. 26. Maksamattomissa laskuissa oli käytetty alinta sopimuksen mukaista yleiskuluprosenttia. Asunto Oy B ei ollut näyttänyt, että laskussa 590 työtuntimäärä tai maksetut palkat olisivat olleet liiallisia. 27. Sovitteluvaatimuksen osalta hovioikeus on katsonut, että A Oy:n ja C Oy:n edustajat X ja Y olivat hinta-arvion antamisen osalta menetelleet huolimattomasti. Hinta-arvion ylittyminen oli ollut havaittavissa jo ennen maaliskuuta 2013, ja A Oy oli laiminlyönyt ilmoittaa ylittymisestä Asunto Oy B:lle sopimusehtojen edellyttämällä tavalla viipymättä. A Oy ei ollut laiminlyönyt hankintojen kilpailuttamista. 28. Todisteena esitetyn rakennusosa-arvion mukaan rakennus olisi voitu rakentaa 732 000 eurolla, mutta rakennusosa-arviossa ei ollut huomioitu kaikkia rakennuksen yksilöllisiä ominaisuuksia, jotka olivat perustellusti nostaneet rakennuskustannukset esitettyä arviota korkeammiksi. Rakennuksen tämänhetkisellä käyvällä arvolla ei ollut merkitystä urakkahinnan kohtuullisuutta arvioitaessa. 29. Hovioikeus katsoi, että koska osapuolet olivat sopineet kuluttajansuojalain soveltamisesta, urakkahinnan sovitteluun oli sovellettava kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n 1 momenttia. 30. Asunto Oy B:n A Oy:lle, C Oy:lle ja kolmansille jo maksamat sekä A Oy:n vielä vaatimat määrät huomioon ottaen urakan kokonaiskustannukset olivat muodostuneet sopimukseen merkittyyn hinta-arvioon nähden kaksinkertaisiksi. Asunto Oy B oli ollut rakennuksen pääasiallisen käyttötarkoituksen perusteella verrattavissa kuluttajaan. X:llä ja Y:llä oli ammattitaitonsa, kokemuksensa ja koulutuksensa perusteella ollut edellytykset arvioida rakennuskustannusten määrää ja urakkatyyppien ja -ehtojen vaikutusta kustannusten kertymiseen sekä ymmärtää kustannusarvion laatimisen tärkeys. 31. Hinnasta sovittaessa oli käytetty A Oy:n tavanomaisia laskutusperusteita, mutta sovitut hinnat olivat kuitenkin johtaneet ennakoitua olennaisesti suurempaan maksuvelvollisuuteen. A Oy oli antanut hinta-arvion huolimattomasti ja harhaanjohtavasti eikä ollut sopimusehtojen mukaisesti ilmoittanut arvion ylittymisestä. Asunto Oy B:ltä oli veloitettu sekä A Oy:n että kolmansien taholta palveluista, jotka olivat kuuluneet A Oy:n maksettaviksi, ja laskuissa oli osaksi käytetty sovittua suurempia yleiskuluprosentteja. 32. Maksuvelvollisuuden sovittelua vastaan puhui se, että osapuolet olivat sopineet laskutyöurakasta, ja se, että Asunto Oy B:n edustajat olivat oikeustieteen ja kauppatieteen koulutusta saaneina voineet ymmärtää hinnan muodostumistavan. Valitsemalla laskutyöurakan ja jättämällä selvittämättä tarkemmin rakennushankkeen arvioidut kustannukset he olivat ottaneet riskin hinnan nousemisesta hinta-arviota korkeammaksi. 33. Asiaa kokonaisuutena harkittuaan hovioikeus on katsonut, että sopimuksen ehdot ovat johtaneet Asunto Oy B:n kannalta kohtuuttomuuteen ja että maksuvelvollisuutta oli soviteltava siten, että Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus urakasta on 900 000 euroa. 34. Hovioikeus on katsonut C Oy:n olleen A Oy:n aliurakoitsija. C Oy:n laskuttamat kustannukset olivat kuuluneet Asunto Oy B:n ja A Oy:n välisen urakan kokonaishintaan. Koska Asunto Oy B oli urakkasopimuksen perusteella maksanut laskuja sekä A Oy:lle että C Oy:lle, ne vastasivat yhteisvastuullisesti Asunto Oy B:n suoritusten palauttamisesta kohtuulliseksi katsotun maksuvelvollisuuden ylittävältä osalta. 35. Hovioikeus on muuttanut käräjäoikeuden tuomiota siten, että A Oy:n kanne on hylätty ja että A Oy ja C Oy on velvoitettu yhteisvastuullisesti palauttamaan Asunto Oy B:lle sen maksamaa urakkahintaa 68 537,91 euroa viivästyskorkoineen. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 36. A Oy on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden tuomiota muutettavaksi siten, että Asunto Oy B:n vastakanne ja kanne hylätään ja että Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle A Oy:n kanteessaan velkomia saatavia 114 870,92 euroa viivästyskorkoineen. A Oy:n vaatima määrä perustuu laskujen 590 ja 596 määriin, joista on vähennetty hovioikeuden sopimukseen perustumattomaksi katsoma veloitus sekä hovioikeuden A Oy:n vastuulle kuuluviksi katsomat Asunto Oy B:n kolmansille maksamat erät. A Oy on katsonut, että asiassa ei ole perusteita maksuvelvollisuuden sovittelulle. Asunto Oy B on menettänyt oikeutensa vedota kohtuuttomuuteen, kun se ei ole reklamoinut hinta-arvion ylittymisestä ja on maksanut A Oy:n laskut varaumia tekemättä. A Oy:n suorituksen ja veloituksen välillä ei ole myöskään osoitettu olevan sovittelun edellyttämää epätasapainoa. 37. C Oy on valituksessaan vaatinut, että hovioikeuden tuomio kumotaan C Oy:n osalta ja Asunto Oy B:n kanne hylätään. Se on katsonut, että sen palautusvelvollisuus ei voi perustua sopimuksen sovitteluun, koska se ei ole osapuolena A Oy:n ja Asunto Oy B:n välisessä sopimuksessa. Palautusvelvollisuudelle ei ole muitakaan perusteita, koska C Oy:n laskutus on perustunut sen tekemään työhön, tarvikkeisiin, materiaaleihin ja kalustovuokriin. C Oy:n tekemistä töistä ei ole laadun tai hinnan osalta reklamoitu missään vaiheessa rakennustyön aikana eikä sen jälkeen ja laskut on maksettu varaumia tekemättä. 38. Asunto Oy B on vastustanut A Oy:n ja C Oy:n muutosvaatimuksia katsoen, että hovioikeuden tuomio on oikea ja että asiassa on ollut hovioikeuden esittämillä perusteilla edellytykset maksuvelvollisuuden sovittelulle ja C Oy:n palautusvelvollisuudelle. 39. Hovioikeus on tuomionsa perusteluissa ottanut kantaa Asunto Oy B:n väitteisiin siitä, että A Oy:n laskuihin nro 590 ja 596 on sisältynyt perusteetonta laskutusta ja että Asunto Oy B:n maksuvelvollisuudesta on vähennettävä Asunto Oy B:n kolmansille maksamien suoritusten määrät. Näitä hovioikeuden johtopäätöksiä ei ole Korkeimmassa oikeudessa riitautettu. Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys vain siitä, tuleeko Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta hovioikeuden tuomiossa todettujen seikkojen perusteella kohtuullistaa. Jos vastaus kysymykseen on kieltävä, A Oy:n ja C Oy:n muutosvaatimukset on hyväksyttävä. Jos vastaus on myöntävä, on arvioitava, mikä on Asunto Oy B:n maksuvelvollisuuden kohtuullinen määrä. Jos kohtuullinen määrä on alempi kuin Asunto Oy B:n jo maksama määrä, on vielä arvioitava, vastaako palautettavan määrän suorittamisesta pelkästään A Oy vai vastaavatko A Oy ja C Oy siitä yhteisvastuullisesti. Sovellettavat säännökset 40. Hovioikeus on sovitellut Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n nojalla. A Oy on valituksessaan katsonut, että mainittu säännös ei sovellu sen ja Asunto Oy B:n väliseen sopimussuhteeseen, vaan sovittelun edellytykset määräytyvät varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (jäljempänä oikeustoimilaki) 36 §:n nojalla. 41. Kuluttajansuojalaki koskee lain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan kulutushyödykkeiden tarjontaa, myyntiä ja muuta markkinointia elinkeinonharjoittajilta kuluttajille. Se ei siten soveltamisalasäännöksensä mukaan sovellu urakkasopimukseen, jonka molemmat osapuolet ovat yhtiöitä. 42. Hovioikeus, jonka tuomioon ei tältä osin ole myönnetty valituslupaa, on katsonut, että A Oy ja Asunto Oy B ovat sopineet, että niiden väliseen sopimukseen sovelletaan kuluttajansuojalain säännöksiä. Korkein oikeus katsoo, että kuluttajansuojalain säännökset, mukaan lukien sopimuksen sovittelua koskeva kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §, tulevat sen vuoksi osapuolten välillä sovellettaviksi osapuolten sopimusehdon nojalla. 43. Osapuolten sopimus kuluttajansuojalain soveltamisesta ei sulje pois mahdollisuutta sovitella sopimusehtoja oikeustoimilain 36 §:n nojalla. Siten urakkasopimuksen mukaista maksuvelvollisuutta voidaan sovitella, jos sovittelulle on joko kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ssä tai oikeustoimilain 36 §:ssä säädetyt edellytykset. 44. Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n mukaan sopimuksen ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta, jos ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja, jollei saman luvun 2 §:stä muuta johdu, olojen muuttuminen sekä muut seikat. Luvun 2 §:ssä säädetyt rajoitukset eivät tule sovellettaviksi tässä asiassa. 45. Oikeustoimilain 36 §:n 1 momentin mukaan oikeustoimen ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta, jos ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Pykälän 3 momentin mukaan oikeustoimen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Sovitteluvaatimuksen esittämisen ajankohdan merkitys 46. A Oy on katsonut, ettei Asunto Oy B voi vaatia maksuvelvollisuutensa sovittelua, koska se ei ole tehnyt reklamaatiota hinta-arvion ylittymisestä ja koska se on maksanut A Oy:n laskut kahta lukuun ottamatta varaumaa tekemättä. Asunto Oy B on saanut tietää hinta-arvion ylittymisestä jo keväällä 2013, mutta se on ensimmäisen kerran kieltäytynyt A Oy:n laskujen maksamisesta sen jälkeen, kun rakennuskohde oli luovutettu sille marraskuussa 2013. Sovittelua koskeva vaatimus oli esitetty vielä myöhemmin. 47. Asunto Oy B on esittänyt, että sen saatua tiedon kustannusarvion ylittymisestä keväällä 2013 rakennustyö on ollut jo niin pitkällä, että urakan keskeyttäminen tai laskujen maksamatta jättäminen ei ole enää tullut kysymykseen. 48. Kuluttajansuojalakiin tai oikeustoimilakiin ei sisälly säännöstä siitä, missä ajassa sovitteluvaatimus on esitettävä. Kuluttajansuojalain esitöissä todetaan, ettei lakiin ole käytännössä esiintyvien tapausten moninaisuuden takia otettu säännöstä sovitteluvaatimuksen esittämisen ajankohdasta (HE 8/1977 vp s. 40). Oikeustoimilain 36 §:n esitöiden mukaan sovittelun vaatimiselle ei ole asetettu määräaikaa, vaan on katsottu tarkoituksenmukaiseksi jättää vaatimuksen esittämisen ajankohdan merkitys tuomioistuimen harkittavaksi (HE 247/1981 vp s. 17). 49. Korkein oikeus toteaa, että sopimuksen sovittelun edellytysten arviointi on kokonaisharkintaa, jossa on punnittava vastakkain toisaalta sovittelun puolesta ja toisaalta sitä vastaan puhuvia seikkoja. Tässä harkinnassa merkitystä on myös sillä, millä tavalla sovittelua vaativa osapuoli on menetellyt sovittelun perusteeksi vetoamistaan seikoista tiedon saatuaan. Se, että sovittelua vaativa osapuoli on toiminnallaan tai passiivisuudellaan antanut toiselle osapuolelle aiheen luottaa siihen, että hän hyväksyy sopimusehdon itseään sitovaksi ja haluaa pysyä sopimuksessa, on yleensä sovittelua vastaan puhuva seikka. Sovittelua vaativan osapuolen menettelylle annettavaa merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon muun muassa sovitteluvaatimuksen perusteet, osapuolten asema, sovittelua vaativan osapuolen menettelyn syyt sekä menettelyn vaikutukset toisen osapuolen toimintaan. Asunto Oy B:n tieto sovitteluvaatimuksen perusteeksi esitetyistä seikoista 50. Asunto Oy B on vedonnut perusteena sopimuksen sovittelulle ensiksi siihen, että A Oy on toiminut huolimattomasti antaessaan virheellisen hinta-arvion ja että A Oy on laiminlyönyt ilmoittaa hinta-arvion ylittymisestä. Sopimukseen on merkitty hinta-arvioksi 550 000 euroa, kun todelliset rakentamiskustannukset ovat olleet tähän nähden kaksinkertaiset. Lisäksi osapuolten välisissä suoritusvelvollisuuksissa on ollut merkittävä epätasapaino, sillä kohde olisi hovioikeudessa esitetyn todistelun perusteella voitu rakentaa 732 000 eurolla ja sen markkina-arvo jää merkittävästi alle veloitettujen rakennuskustannusten. Kun otetaan huomioon vielä vastoin sopimusta Asunto Oy B:ltä laskutetut työmaapalvelut, Asunto Oy B:llä maksatetut keittiökalusteet ja muut Asunto Oy B:n kolmansille urakasta maksamat kustannukset sekä Asunto Oy B:n urakan loppuun saattamisesta maksamat kustannukset, sopimuksen ehdot ovat johtaneet kohtuuttomuuteen. 51. Hinta-arvion ylittyminen on hovioikeuden tuomiossa todetuin tavoin tullut Asunto Oy B:n tietoon ensimmäisen kerran maaliskuussa 2013, jolloin X on sähköpostiviestissään 11.3.2013 ilmoittanut Asunto Oy B:tä edustaneelle Z:lle, että rakennus ei valmistu ainakaan alle 750 000 eurolla. Tämän jälkeen Z on antanut projektin kustannusten arvioinnin ulkopuolisen rakennusalan asiantuntijan tehtäväksi. Sittemmin osapuolet ovat X:n ja Z:n hovioikeudessa kertoman mukaan arvioineet kokonaiskustannuksiksi ainakin 850 000 euroa. Tämän arvion ylittyminen on selvinnyt Asunto Oy B:lle viimeistään silloin, kun siltä on laskutettu määrän ylittäviä kustannuksia. 52. Korkein oikeus toteaa, että ennen kuin Asunto Oy B on kieltäytynyt A Oy:n kahden viimeisen laskun maksamisesta, se on maksanut A Oy:lle yhteensä noin 834 000 euroa ja C Oy:lle noin 134 000 euroa. Sen lisäksi se on maksanut joitakin rakennuskustannuksia suoraan kolmansille. Asunto Oy B:n on täytynyt edellä mainittuja kustannuksia koskevat laskut saadessaan tietää, että kokonaiskustannukset muodostuvat vielä suuremmiksi, koska rakentaminen on tuossa vaiheessa ollut kesken. 53. Asunto Oy B:n velvollisuuksiin tilaajana on kuulunut sille osoitettujen laskujen tarkastaminen ja niiden mahdollisesta epäselvyydestä tai virheellisyydestä reklamoiminen ennen laskujen maksamista. Asunto Oy B on jo maaliskuussa 2013 kääntynyt rakennusalan asiantuntijan puoleen rakennuskustannusten selvittämiseksi. Asunto Oy B:n puolesta asiassa toimineella Z:lla on oikeustieteellisen koulutuksensa perusteella ollut edellytykset arvioida Asunto Oy B:n oikeudellista asemaa. 54. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Asunto Oy B on viimeistään syksyllä 2013 saanut hankkeen kokonaiskustannuksista riittävän tiedon arvioidakseen kustannusarvion ylittymisen ja sitä koskeneen tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin merkitystä sekä laskutettujen kustannusten sopimuksenmukaisuutta ja kohtuullisuutta. Asunto Oy B:n menettely 55. Hovioikeuden tuomiossa todetun mukaisesti Asunto Oy B:tä edustanut Z on saatuaan tiedon kustannusarvion ylittymisestä ilmoittanut 14.3.2013 A Oy:lle, että Asunto Oy B oli antanut kustannukset ulkopuolisen asiantuntijan selvitettäviksi. Z ei ollut kuitenkaan ilmoittanut, että Asunto Oy B pitäisi kustannusarvion ylittymistä A Oy:n sopimusrikkomuksena. Z on 17.3.2013 ilmoittanut, että rakennushanketta oli päätetty jatkaa. 56. Asiassa on riidatonta, että Asunto Oy B on kahta joulukuussa 2013 päivättyä laskua lukuun ottamatta maksanut kaikki A Oy:n laskut niistä erikseen reklamoimatta. Se on siten jatkanut hanketta ja laskujen maksamista vielä sen jälkeen, kun A Oy:n ja C Oy:n siltä veloittamat kustannukset ovat nousseet noin miljoonaan euroon. 57. Korkein oikeus katsoo, että kun Asunto Oy B on kustannusarvion ylittymisestä tiedon saatuaankin jatkanut rakennushanketta ja maksanut sille osoitetut laskut kyseenalaistamatta maksuvelvollisuuttaan, A Oy on voinut perustellusti luottaa siihen, että se tulee saamaan Asunto Oy B:ltä urakkasopimuksessa sovittujen maksuperusteiden mukaisen vastikkeen rakennustyöstään ja sille rakentamisesta aiheutuneista kustannuksista. Sovittelun edellytysten arviointi 58. Asunto Oy B:n menettelyä arvioitaessa on otettava huomioon se, että huolimattomasti annettu virheellinen hinta-arvio ja hinta-arvion ylittymistä koskevan tiedonannon laiminlyönti ovat sellaisia seikkoja, joihin Asunto Oy B olisi voinut vedota urakoitsijan virheinä. Virheisiin perustuvien vaatimusten esittäminen olisi yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden ja sopimussuhteeseen osapuolten välisen sopimuksen perusteella sovellettavien kuluttajansuojalain säännösten mukaan edellyttänyt virheistä ilmoittamista kohtuullisessa ajassa niiden havaitsemisesta. Sopimuksen osaksi otettujen yleisten sopimusehtojen kohdan 12.4 mukaan virheilmoitus on tullut tehdä kohtuullisen ajan, normaalisti 14 vuorokauden, kuluessa siitä, kun tilaaja on havainnut virheen tai hänen olisi pitänyt havaita se. Reklamaatiovelvollisuuden merkitystä ja sen urakoitsijalle tarjoamaa suojaa olisi omiaan heikentämään se, jos urakoitsijan virheiden perusteella soviteltaisiin tilaajan maksuvelvollisuutta silloin, kun tilaaja on laiminlyönyt reklamaation. 59. Toisin kuin hovioikeus, Korkein oikeus katsoo, ettei pelkästään se seikka, että A Oy on tiennyt sopimukseen merkityn hinta-arvion ylittymisestä, ole tehnyt reklamaatiosta tarpeetonta. Reklamaation tarkoituksena on muun muassa, että sopimusta rikkonut osapuoli voi varautua toisen osapuolen esittämiin vaatimuksiin ja pyrkiä erimielisyyden ratkaisemiseen neuvottelemalla. Näiden tavoitteiden toteutuminen edellyttää sitä, että loukattu osapuoli ilmoittaa vastapuolelleen sopimusrikkomuksesta. Reklamaatio on pääsääntöisesti tarpeen myös silloin, kun sopijapuoli olisi voinut itsekin havaita laiminlyöneensä sopimusvelvoitteitaan. 60. Asunto Oy B on esittänyt perusteena menettelylleen, että rakennushanke on ollut niin pitkällä, ettei urakan keskeyttäminen tai laskujen maksamatta jättäminen tullut enää kysymykseen. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, ettei se, että urakan keskeyttäminen ei ole ollut tarkoituksenmukaista, ole estänyt riitauttamasta maksuvelvollisuutta jo rakentamisen aikana. Sitä, että tilaaja lykkää erimielisyyksistä ilmoittamista, jotta urakoitsija jatkaisi sopimuksen täyttämistä, ei voida pitää hyväksyttävänä menettelynä. Maksuvelvollisuutta koskevien erimielisyyksien ilmoittaminen viipymättä on urakoitsijan kannalta tärkeää, koska urakoitsijalle aiheutuu kustannuksia rakennustöistä ja hankinnoista niin pitkään kuin sopimuksen täyttämistä jatketaan. 61. Urakkasopimuksen mukaan Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus on määräytynyt tehtyjen työtuntien määrän ja hankintojen kustannusten perusteella. A Oy on vedonnut siihen, että Asunto Oy B on kustannusarvion ylittymisestä tiedon saatuaankin käyttänyt päätösvaltaansa rakennuskustannuksiin vaikuttavalla tavalla. Mikäli Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta soviteltaisiin, jäisivät myös näistä Asunto Oy B:n päätöksistä aiheutuneet kustannukset osittain A Oy:n kannettaviksi. Jos Asunto Oy B sitä vastoin olisi ilmoittanut hinta-arvion ylittämisestä heti tultuaan siitä tietoiseksi, A Oy olisi voinut omalta osaltaan varautua tilanteeseen ja esimerkiksi neuvotella Asunto Oy B:n kanssa vaihtoehdoista, joilla vielä jäljellä olleiden rakennustöiden kustannuksissa voidaan mahdollisesti saavuttaa säästöä. Asunto Oy B on kuitenkin antanut A Oy:n olla aina rakennuskohteen luovuttamiseen asti siinä käsityksessä, että Asunto Oy B hyväksyy sopimuksenmukaisen maksuvelvollisuutensa. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa maksuvelvollisuuden sovittelu olisi A Oy:n kannalta kohtuutonta. 62. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että edellytyksiä Asunto Oy B:n maksuvelvollisuuden sovittelulle kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n tai oikeustoimilain 36 §:n nojalla ei ole. C Oy:n palautusvelvollisuus 63. Hovioikeuden tuomion mukainen C Oy:n palautusvelvollisuus on perustunut siihen, että hovioikeus on sovitellut Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta. Kun Korkein oikeus on edellä katsonut, että edellytyksiä sovittelulle ei ole, eikä Asunto Oy B ole Korkeimmassa oikeudessa esittänyt muita perusteita palautusvelvollisuudelle, Asunto Oy B:n C Oy:hyn kohdistamat vaatimukset on hylättävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti. Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle 114 870,92 euroa 9,5 prosentin viivästyskorkoineen 103 948,90 eurolle 17.12.2013 lukien ja 10 922,02 eurolle 3.1.2014 lukien. Asunto Oy B:n kanne ja vastakanne hylätään. A Oy ja C Oy vapautetaan velvollisuudesta palauttaa urakkahintaa Asunto Oy B:lle. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170071 ECLI:FI:KKO:2017:71 KKO:2017:71 Byggnadsentreprenad Rättshandling Jämkning av rättshandling S2016/754 2013 2017-10-20" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170072 ECLI:FI:KKO:2017:72 KKO:2017:72 Ulosottokaari Ulosmittaus Oikeusvoima S2016/149 2025 2017-10-24 Velkojan samaa saatavaa koskevasta hakemuksesta oli ensin ulosmitattu velallisen palkkaa ja sen jälkeen hänen saamansa veronpalautus. Käräjäoikeus oli palkan ulosmittausta koskeneen ulosottovalituksen johdosta antamassaan päätöksessä kumonnut palkan ulosmittauksen, koska ulosottoperusteena ollut saatava oli vanhentunut. Käräjäoikeuden lainvoimainen päätös sitoi veronpalautuksen ulosmittaamista koskevassa asiassa. UK 3 luku 31 § 2 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Länsi-Uudenmaan ulosottoviraston päätös 2.11.2013 Länsi-Uudenmaan ulosottovirasto oli ulosmitannut A:n veronpalautuksen koskien muun muassa Lindorff Oy:n ulosottoasioita asianumerot: 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788. Ulosottovalitus Espoon käräjäoikeudessa 27.11.2013 A vaati, että ulosmittaus kumotaan edellä mainittujen asioiden osalta. Kysymyksessä olevat saatavat olivat vanhentuneet ennen ulosmittausta. Tämä oli todettu Espoon käräjäoikeuden ulosottovalitusasiassa antamalla päätöksellä 22.11.2013, ja ulosottoperusteet olivat siten lakanneet. Ulosottomiehen olisi tullut ratkaista vanhentumiskysymykset itseoikaisuna käräjäoikeuden päätöksen mukaisesti. Vanhentumiskysymystä ei aikaisemman 22.11.2013 annetun ratkaisun oikeusvoimavaikutuksesta johtuen voitu tutkia uudelleen. Ulosottomiehen lausunto Ulosottomies lausui, että Espoon käräjäoikeus oli 22.11.2013 antamassaan ratkaisussa todennut, että aikaisempien päätösten oikeusvoima rajoittui vain siinä ratkaisussa kysymyksessä olevaan ulosmittaukseen. Velat eivät olleet vanhentuneita. Velkojan lausuma Lindorff Oy lausui, että vanhentumiskysymys oli ratkaistava uudelleen, koska aikaisempien päätösten oikeusvoimavaikutus ei ulottunut nyt kysymyksessä olevaan ulosmittaukseen. Velat eivät olleet vanhentuneita. Käräjäoikeuden päätös 25.2.2015 Käräjäoikeus katsoi, että ulosmittausasiassa annetulla ratkaisulla ei ollut sitovaa vaikutusta ainakaan silloin, jos uudessa ulosmittausasiassa oli kysymys eri saatavasta ja eri velkojasta (KKO 2003:132 ja KKO 2004:93). Tilanteessa, jossa velkoja oli uudelleen hakenut saman saatavansa perimiseksi samojen velallisen tilillä olleiden varojen ulosmittausta, kysymys oli kaikilta osin saman hakemuksen uudistamisesta. Samaa kysymystä koskevalla lainvoimaisella ratkaisulla oli sitova vaikutus myös saman sisältöistä uutta ulosottohakemusta käsiteltäessä (KKO 2007:40). Tässä ulosmittausasiassa oli Lindorff Oy:n osalta ollut kysymys samasta velkojasta ja samoista saatavista kuin aikaisemmassa päätöksessä. Ulosmittausten kohteena oli kuitenkin eri omaisuus, joten kysymys ei ollut kaikilta osin saman hakemuksen uudistamisesta. Ainoastaan aikaisemman tuomion lopputuloksella, ei siinä esitetyillä kannanotoilla oikeustosiseikoista, voi olla oikeusvoimavaikutus. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että aikaisemmalla lainvoimaisella ratkaisulla ja siinä esitetyillä velan vanhentumista koskevilla kannanotoilla ei ollut sitovaa vaikutusta tätä ulosottovalitusta käsiteltäessä. Aikaisempi lainvoimainen ratkaisu ei siten estänyt tutkimasta kysymystä siitä, olivatko velat vanhentuneet ja tuliko veronpalautusta koskeva ulosmittaus sen vuoksi kumota. Päätöksessään mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, etteivät saatavat olleet vanhentuneet. Käräjäoikeus hylkäsi valituksen Lindorff Oy:n saatavien osalta ja ulosmittaus jäi pysyväksi. Asian on ratkaissut käräjätuomari Anne Norrkniivilä. Helsingin hovioikeuden päätös 31.12.2015 A valitti hovioikeuteen ja toisti ulosottovalituksessa lausumansa. A katsoi lisäksi, että käräjäoikeus oli menetellyt virheellisesti ryhtyessään oma-aloitteisesti hankkimaan näyttöä asiassa vaatimalla ulosottomieheltä selvitystä Lindorff Oy:n velkojen vanhentumisen katkaisemisesta. Lindorff Oy vaati, että valitus hylätään. Hovioikeus totesi, että oikeuskäytännössä oli katsottu, että ulosottoasioissa annettujen ratkaisujen sitovuus myöhemmissä menettelyissä voi määräytyä eri tavoin riippuen siitä, minkälaisesta ratkaisusta kulloinkin oli kysymys. Käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevissä ratkaisuissa KKO 2003:132 ja KKO 2004:93 Korkein oikeus oli katsonut, että ulosmittausasiassa annetun ratkaisun sitovuutta uudessa ulosmittausasiassa ei ollut perusteltua arvioida samalla tavoin kuin aikaisemman ratkaisun sitovuutta esimerkiksi riita-asiassa. Korkein oikeus oli käräjäoikeuden viittaamassa ratkaisussa 2007:40 todennut, että edellä mainituista ennakkoratkaisuista ilmeni, että ulosmittausasiassa annetulla ratkaisulla ei ollut sitovaa vaikutusta ainakaan silloin, jos uudessa ulosmittausasiassa oli kysymys eri saatavasta tai eri velkojasta. Edelleen ratkaisussaan 2007:40 Korkein oikeus oli todennut, että kun sama velkoja oli hakenut saman saatavansa perimiseksi samojen velallisen tilillä olleiden varojen ulosmittausta, kysymys oli kaikilta osin saman hakemuksen uudistamisesta. Myöskään ulosmittaukseen vaikuttavissa olosuhteissa ei ollut edellisen ulosottohakemuksen hylkäämisen jälkeen väitetty tapahtuneen muutoksia. Samoin kysymys varojen oikeasta omistajatahosta oli pysynyt ennallaan. Korkein oikeus oli katsonut, että kun sama kysymys oli siten jo aikaisemmin käräjäoikeuden lainvoimaisella päätöksellä ratkaistu, oli tällaisessa tapauksessa perusteltua katsoa, että sanotulla lainvoimaisella ratkaisulla oli sitova vaikutus myös saman sisältöistä uutta ulosottohakemusta käsiteltäessä. Käsillä olevassa asiassa Lindorff Oy:n kaikkien saatavien osalta oli ollut vireillä useita ulosottohakemuksia, joiden vireilläolo oli päättynyt käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevillä tavoilla. Ulosottopäätöksessä, jonka osalta käräjäoikeus oli 22.11.2013 katsonut saatavien olleen vanhentuneita, oli siten ollut kyse eri ulosottoasiasta kuin käräjäoikeuden 25.2.2015 tekemässä päätöksessä, vaikka ulosottoperuste eli Lindorff Oy:n saatavat olivat pysyneet samoina. Ottaen huomioon edellä todettu Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisu KKO 2007:40 asiassa oli siten arvioitava erityisesti sitä, oliko kysymyksessä ollut kaikilta osin samojen ulosottohakemusten uudistamisesta kuin ne, joiden osalta käräjäoikeus oli 22.11.2013 katsonut, että saatavat olivat olleet vanhentuneet. Kysymys oli kaikkien nyt käsiteltävänä olevien saatavien osalta samoista saatavista kuin käräjäoikeuden päätöksessä 22.11.2013. Kysymys oli saatavista, joita oli säännöllisin väliajoin haettu ulosottoteitse A:lta. Velkoja ja velallinen olivat kaikilta osin pysyneet samoina. Ulosottopäätöksissä 2.11.2013 ja 6.6.2013 ulosoton kohteena olivat kuitenkin olleet eri varat siten, että ensin mainittu oli koskenut A:n veronpalautusta ja jälkimmäinen oli koskenut A:n palkan ulosmittausta. Hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeus, ettei kysymys siten ollut ollut saman ulosottohakemuksen uudistamisesta. Syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen tältä osin ei siten ollut. Hovioikeus hylkäsi valituksen. Hovioikeus totesi vielä, että käräjäoikeus ei ollut menetellyt asiassa virheellisesti pyytäessään lisäselvitystä ulosottomieheltä. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jarmo Kilpelä, Taina Tuohino ja Päivi Saukonoja. Esittelijä Jukka Loiva. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati, että hovioikeuden päätös ja 2.11.2013 ulosmittausta koskeva päätös nro 47081713 kumotaan Lindorff Oy:n saatavien osalta (ulosottonumerot 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788). Lindorff Oy vaati, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Länsi-Uudenmaan ulosottovirasto on päätöksellään 6.6.2013 ulosmitannut Lindorff Oy:n saatavista (ulosottoasiat numerot 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788) A:n palkkaa. Näitä Lindorff Oy:n saatavia koskevien ulosottoasioiden edelleen vireillä ollessa ulosottovirasto on päätöksellään 2.11.2013 ulosmitannut myös A:n saaman veronpalautuksen Lindorff Oy:n edellä mainittujen saatavien perimiseksi. 2. Espoon käräjäoikeus on 12.6.2013 vireille tulleessa A:n palkan ulosmittauspäätöstä koskeneessa ulosottovalitusasiassa antamassaan lainvoimaisessa päätöksessä 22.11.2013 katsonut, että ulosoton hakijan Lindorff Oy:n edellä mainittujen ulosottoasioiden mukaiset saatavat olivat vanhentuneet. Sen vuoksi ulosmittaus on tältä osin kumottu. 3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, sitooko käräjäoikeuden aikaisempi lainvoimainen päätös myös veronpalautuksen ulosmittaamista koskevassa asiassa. Korkeimman oikeuden arviointi 4. Ratkaisussaan KKO 2004:93 Korkein oikeus on katsonut, että ulosmittausasiassa annetun ratkaisun sitovuutta uudessa ulosmittausasiassa ei ole perusteltua arvioida samalla tavoin kuin aikaisemman ratkaisun sitovuutta esimerkiksi riita-asiassa. Ratkaisun KKO 2007:40 mukaan ulosottoasioissa annettujen ratkaisujen sitovuus myöhemmissä menettelyissä voi määräytyä eri tavoin riippuen siitä, minkälaisesta ratkaisusta kulloinkin on kysymys. Ratkaisussa on edelleen todettu aiemmista Korkeimman oikeuden ratkaisuista (KKO 2003:132 ja 2004:93) ilmenevän, että ulosmittausasiassa annetulla ratkaisulla ei ole sitovaa vaikutusta ainakaan silloin, jos uudessa ulosmittausasiassa on kysymys eri saatavasta tai eri velkojasta. Kuitenkin silloin, kun velkoja hakee saman saatavansa perimiseksi velallisen samojen varojen ulosmittausta, kysymys on saman hakemuksen uudistamisesta. Korkeimman oikeuden mukaan tällaisessa tilanteessa oli perusteltua katsoa, että aikaisemmalla lainvoimaisella ratkaisulla oli sitova vaikutus myös saman sisältöistä uutta ulosottohakemusta käsiteltäessä. 5. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa A:n saaman veronpalautuksen ulosmittaus on perustunut samoihin Lindorff Oy:n saataviin perustuneisiin ulosottohakemuksiin kuin aiempi A:n palkan ulosmittaus, joka on sittemmin käräjäoikeuden lainvoimaisella päätöksellä 22.11.2013 kumottu sillä perusteella, että ulosottohakemuksen perusteena olleet Lindorff Oy:n saatavat olivat vanhentuneet. Nyt ratkaistavana oleva asia poikkeaa siten edellä mainituissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa arvioitavina olleista tilanteista siinä, että nyt ulosottovalituksen kohteena oleva ulosmittauspäätös on annettu samoissa ulosottoasioissa kuin käräjäoikeuden aikaisempi päätös. 6. Tällaisen tilanteen osalta ulosottokaaren 3 luvun 31 §:n 2 momentissa säädetään, että ulosottomiehen päätös on voimassa siinä ulosottoasiassa, jossa se on annettu. Säännös vastaa aikaisempaa ulosottolain 3 luvun 31 §:n 2 momentin (679/2003) säännöstä. Sen säätämiseen johtaneiden esitöiden (HE 216/2001 vp s. 121) mukaan säännöksestä seuraa, etteivät ulosottoasiassa annetun päätöksen oikeusvaikutukset heijastu kyseisen ulosottoasian ulkopuolelle. Ulosottomiehen ulosottoasiassa tekemä lopullinen asiaratkaisu saa kuitenkin eräänlaisen ulosottoasian sisäisen oikeusvoimavaikutuksen. Päätös sitoo myös ulosottomiestä itseään ja tuo sitä kautta tietynlaista oikeusvarmuutta ja edistää asianosaisten luottamuksensuojaa. Edelleen esitöissä todetaan, että ulosottomies voi korjata aikaisempaa samassa ulosottoasiassa antamaansa päätöstä asiavirheen itseoikaisulla 9 luvun (nykyään ulosottokaaren 10 luvun) mukaisesti, mutta olisi muussa tapauksessa itsekin velvollinen noudattamaan kerran tekemäänsä päätöstä ja asettamaan sen perusteeksi myöhemmille toimilleen siinä asiassa. 7. Korkein oikeus toteaa, että ulosottomiehen ratkaisun sitovuutta toisessa ulosottoasiassa on arvioitava kohdassa 4 mainituissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa todettujen näkökohtien pohjalta. Ulosottomiehen päätöksen sitovuus saman ulosottoasian sisäisesti määräytyy sen sijaan ulosottokaaren 3 luvun 31 §:n 2 momentin mukaisesti. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että jos ulosottomiehen päätökseen haetaan muutosta, myös muutoksenhakutuomioistuimen antamalla päätöksellä on samanlainen ulosottoasian sisäinen sitovuus kuin ulosottomiehen päätöksellä. Johtopäätös tässä asiassa 8. Koska Espoon käräjäoikeus on nyt kysymyksessä olevia ulosottoasioita koskeneessa lainvoimaisessa päätöksessään 22.11.2013 katsonut, että ulosottoperusteena olevat Lindorff Oy:n saatavat olivat vanhentuneet, tuo ratkaisu sitoo tässä asiassa eikä vanhentumiskysymystä olisi tullut tutkia uudestaan. Sen vuoksi ulosmittauspäätökset ja alempien oikeuksien ratkaisut on kumottava. 9. Asian näin päättyessä asiassa ei ole tarvetta lausua A:n väitteestä, jonka mukaan käräjäoikeus olisi menetellyt virheellisesti vaatiessaan omasta aloitteestaan ulosottomieheltä selvitystä Lindorff Oy:n velkojen vanhentumisen katkaisemisesta. Päätöslauselma Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset sekä ulosmittaus ulosottoasioiden numerojen 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788 osalta kumotaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170072 ECLI:FI:KKO:2017:72 KKO:2017:72 Utsökningsbalken Utmätning Rättskraft S2016/149 2025 2017-10-24 På en borgenärs ansökan som gällde en och samma fordran hade först utmätts gäldenärens lön och därefter hans skatteåterbäring. Tingsrätten hade i sitt beslut med anledning av utsökningsbesvär som gällde utmätningen av lönen upphävt utmätningen av lönen, eftersom den fordran som var utsökningsgrund var preskriberad. Tingsrättens lagakraftvunna beslut var bindande när det gällde utmätningen av skatteåterbäringen." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170073 ECLI:FI:KKO:2017:73 KKO:2017:73 Vahingonkorvaus Kärsimys Syyttömästi pidätetyn ja vangitun korvaus S2016/698 2038 2017-10-25 A oli ollut pidätettynä neljän vuorokauden ajan ja myöhemmin suorittanut hänelle tuomittua vankeusrangaistusta 57 vuorokauden ajan. Syyte oli sittemmin hylätty. Hovioikeus velvoitti valtion maksamaan A:lle korvausta vapaudenmenetysten aiheuttamasta kärsimyksestä yhteensä 24 400 euroa. Korvauksen määrää harkitessaan hovioikeus otti huomioon muun muassa vapaudenmenetyksen saaman poikkeuksellisen julkisuuden. L syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta 4 § 1 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta A oli tuomittu hovioikeuden 28.5.2009 antamalla tuomiolla törkeästä sisäpiirintiedon väärinkäytöstä ynnä muusta yhteiseen yhden vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. A oli asian esitutkinnan yhteydessä ollut pidätettynä 22. - 25.11.2005, ja hän oli 8.4.2010 ryhtynyt suorittamaan tuomittua vankeusrangaistusta sen jälkeen, kun Korkein oikeus ei päätöksellään 10.3.2010 ollut myöntänyt hänelle valituslupaa. A oli suorittanut vankeusrangaistusta 3.6.2010 saakka, jolloin Korkein oikeus oli ylimääräistä muutoksenhakua koskeneen hakemuksen johdosta keskeyttänyt vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon. Korkeimman oikeuden poistettua päätöksellään hovioikeuden tuomion ja palautettua asian uudelleen hovioikeuden käsiteltäväksi hovioikeus oli pysyväksi jääneellä tuomiollaan 21.12.2012 hylännyt syytteet. A oli vaatinut Valtiokonttorilta syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla korvausta kärsimyksestä sillä perusteella, että hän oli ollut aiheettomasti vapautensa menettäneenä yhteensä 61 vuorokautta. Valtiokonttori oli päätöksellään 3.3.2014 korvannut kärsimyksestä A:lle 15 250 euroa korkoineen. Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa A vaati kanteessaan, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vapaudenmenetysaikaa vastaavana korvauksena 1. pidätysaikaa 22. - 25.11.2005 vastaavalta neljältä vuorokaudelta 1 150 euroa vuorokaudelta ja 2. vankeusaikaa 8.4. - 3.6.2010 vastaavalta 57 vuorokaudelta 1 750 euroa vuorokaudelta eli yhteensä 102 925 euroa, vähennettynä jo suoritetulla määrällä, korkoineen. Ratkaisuihin KKO 1991:128 ja 1992:90 viitaten A vaati, että korvausmäärää oli erityisesti korotettava, koska hänen vapaudenmenetystään oli käsitelty tiedotusvälineissä eri yhteyksissä ja erityisesti sen 10 kuukauden aikana, jona A oli joutunut odottamaan vankeusrangaistuksen suorittamisen aloittamista. Korvausta korottavana tekijänä oli lisäksi otettava huomioon hänen tulonmenetyksensä ja työllistymisen vaikeutuminen sekä se, että hän oli suuren julkisuuden vallitessa joutunut syyttömänä suorittamaan vankeusrangaistusta. A oli joutunut kantamaan huolta vastaisista ammattinsa harjoittamisen mahdollisuuksista ja läheisistään. Korvausta tuli A:n mukaan korottaa myös siksi, että A ei ollut myötävaikuttanut rangaistuksen, kärsimyksen tai negatiivisen julkisuuden määrään, kun taas syyttäjät olivat rikkoneet objektiviteettivelvoitettaan, ja myös hovioikeuden jäsenen esteellisyys oli otettava huomioon korvausta korottavana seikkana. Valtio kiisti kanteen ja totesi, että oikeuskäytännössä vakiintunut keskimääräinen päiväkorvaus oli noin 100 euroa. Valtio katsoi, että tapauksen julkisuus oli aiheutunut jo ennen vankeusrangaistuksen suorittamista eikä se ollut vapaudenmenetyksen aiheuttamaa. A:n vankilassaoloa ei rangaistuksen suorittamisen aikana ollut käsitelty julkisuudessa, ja vapautumisensa jälkeen A oli itse antanut haastatteluja vankila-ajaltaan ja siten ylläpitänyt julkisuutta. A:n huoli vapaudenmenetyksen vaikutuksista hänen ammattinsa harjoittamiseen ja läheisiinsä oli tullut vasta pitkään kestäneen rikosprosessin myötä eikä asian alkuvaiheissa kuten ratkaisujen KKO 1991:128 ja 1992:90 kohteena olleissa tapauksissa. Valtion mukaan vankeusrangaistusaika verrattuna tutkintavankeus- ja pidätysaikaan ei ollut korvausta korottava seikka. A oli saanut suorittaa pääosan vankeusajastaan avovankilassa ja suorittaa päivisin erivapaudella opiskelua vankilan ulkopuolella. Valtio katsoi lisäksi, ettei sen edustajien väitetty väärä tai virheellinen toiminta taikka täytäntöönpanon alkaminen 10 kuukauden kuluttua ollut korvauksen korotusperuste. Valtion käsityksen mukaan A:n ilmoittamat tuloihin ja ammatilliseen arvostukseen liittyvät kärsimystä lisäävät seikat olivat johtuneet itse rikosprosessista eivätkä vankilassaolosta. Käräjäoikeuden tuomio 20.10.2015 Käräjäoikeus totesi, että syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (jäljempänä syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annettu laki) 4 §:n esitöiden mukaan korvausta maksetaan vain kärsimyksestä, joka on johtunut vapauden menetyksestä. Syyttömästi tuomitulle ja vapautensa menettäneelle voi aiheutua myös vahinkoa, joka ei ole välittömässä yhteydessä itse vapaudenmenetykseen. Käräjäoikeuden mukaan oikeuskäytännössä vakiintunut keskimääräinen päiväkorvaus oli ollut noin 100 euroa, ja viime vuosina rahan arvon muutosten myötä se oli noussut noin 120 euroksi. Oikeuskäytännössä oli ratkaisuissa KKO 1991:128 ja KKO 1992:90 otettu korvausta korottavana huomioon asioiden saama runsas julkisuus ja muut erityispiirteet. Tuomittu korvaus oli molemmissa tapauksissa ollut hieman yli 4 700 markkaa päivältä. Sen nykyarvo vastasi elinkustannusindeksin perusteella arvioituna noin 1 150 euroa. Käräjäoikeus katsoi, että tässä tapauksessa ja mainittujen ratkaisujen kohteena olleissa tapauksissa oli asioiden saaman suuren julkisuuden ja muiden samankaltaisten erityispiirteiden osalta niin runsaasti yhteisiä tekijöitä, että korvaustasoa oli lähtökohtaisesti arvioitava keskimääräisen päiväkorvauksen sijasta mainittujen ratkaisujen perusteella, jolloin lähtökohdaksi oli otettava päiväkorvauksen arvo 1 150 euroa. A:n esittämän selvityksen perusteella käräjäoikeus katsoi, että myös A:n vankilassaoloa oli sekä välittömästi ennen että myös vankeusrangaistuksen aikana käsitelty julkisuudessa. Vapautumisensa jälkeen A oli sinänsä myös itse antanut haastatteluja vankila-ajoiltaan ja siten jossain määrin itse ylläpitänyt julkisuutta. Toisaalta näiltä osin oli ollut kysymys myös tarpeesta oikaista aikaisemmin julkisuudessa esitettyjä leimaavia tai virheellisiä tietoja. Korvausmäärää oli erityisesti korotettava normaalikorvauksesta, koska A:n vapaudenmenetystä oli käsitelty tiedotusvälineissä runsaasti eri yhteyksissä ja A oli siten vapaudenmenetysten aikana ja niiden jälkeenkin joutunut kantamaan huolta laajasti julkistettujen vapaudenmenetysten vaikutuksista hänen ammattinsa harjoittamisen mahdollisuuksiin. A:n ehdottoman vankeusrangaistuksen ja sen täytäntöönpanon saama julkisuus oli edellä mainituista ratkaisuista ilmenevää vielä laajempaa ja leimaavampaa. A:n tulonmenetys oli myös huomioitava korvausta erityisesti korottavana tekijänä. Käräjäoikeus katsoi, ettei vankeusrangaistusaikaa verrattuna tutkintavankeus- ja pidätysaikaan ollut pidettävä sellaisenaan korvausta korottavana seikkana. Tutkintavankeusaikana vangin oikeuksia poliisivankilassa rajoitetaan huomattavasti enemmän kuin vankeusrangaistusaikana. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevista säännöksistä seurasi, että vangin kärsimyksiä vankeusrangaistuksen aikana pyritään myös vähentämään monin eri tavoin. A:kin oli voinut suorittaa pääosan vankeusajastaan avovankilassa saaden myös päivisin erivapaudella suorittaa opiskelua vankilan ulkopuolella. Korvausten saajien yhdenvertaisen kohtelun vaatimus edellytti myös näiden kärsimystä lieventäneiden erityisolosuhteiden huomioimista korvauksen määrässä. Käräjäoikeuden mukaan lain esitöistä tai oikeuskäytännöstä ei löytynyt tukea myöskään sille, että valtion edustajien vääräksi tai virheelliseksi osoittautunut toiminta tai vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon alkaminen vasta 10 kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomiosta olisi tässä tapauksessa korvauksen korottamisperuste. Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoi, että A:n vaatimaa pidätysajan 4 vuorokauden päiväkorvausta 1 150 euroa oli pidettävä oikeana korvaustasona. Vankeusrangaistusajan 57 vuorokauden osalta päiväkorvauksen oikeana tasona oli pidettävä 1 200 euroa. Käräjäoikeus katsoi siten, että korvaus oli korotettava yhteensä 73 000 euroksi, josta oli vähennettävä Valtiokonttorin jo maksama määrä. Käräjäoikeus velvoitti valtion suorittamaan erotukseksi jäävän määrän A:lle korkoineen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Markku Saarikoski. Helsingin hovioikeuden tuomio 29.6.2016 Valtio valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hylätään. Hovioikeus totesi olevan selvää, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla voidaan korvata ainoastaan sellainen kärsimys, joka johtuu vapaudenmenetyksestä. Rikosasioiden käsittelyyn ja tuomioistuimen antamaan ratkaisuun saattaa kohdistua julkisuutta ja asiaa saatetaan käsitellä laajastikin tiedotusvälineissä. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla suoritettava korvaus koskee ainoastaan korvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä eikä siitä muusta kärsimyksestä, joka johtuu siitä, että rikosepäilyä ja tuomioistuimen ratkaisua on käsitelty julkisuudessa ja lopulta henkilö todetaan syyttömäksi. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetussa laissa ei ollut tarkemmin säädetty siitä, mitä eri seikkoja tulee ottaa huomioon kärsimyskorvauksen suuruutta arvioitaessa. Hallituksen esityksen mukaan arvioinnissa tuli ottaa huomioon kunkin tapauksen ominaispiirteet. Hovioikeus totesi, että arvioinnissa huomioon voidaan ottaa ainakin vapaudenmenetyksen kesto, olosuhteet vapaudenmenetyksen aikana, vapaudenmenetyksen aiheuttamat vaikutukset henkilön sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen, vapaudenmenetyksen aiheuttama mahdollinen leimautuminen sekä vapaudenmenetyksen saama julkisuus. Hovioikeus katsoi, että korvauksen määrittelyssä oli otettava huomioon Korkeimman oikeuden ratkaisujen ohella Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksesta vuodelta 2008 ilmenevä laajempaan oikeuskäytäntöön perustuva korvaustaso. A:n kärsimyskorvausta arvioitaessa oli otettava ensinnäkin huomioon, että A oli ollut ensin pidätettynä 22. - 25.11.2005 ja sitten hän oli suorittanut hovioikeuden 28.5.2009 tuomitsemaa vankeusrangaistusta 8.4. - 3.6.2010. Vapaudenmenetyksen kesto oli ollut kaikkiaan 61 vuorokautta. A oli pidätysajan lisäksi suorittanut vankeusrangaistusta ennen kuin syytteet oli ylimääräisen muutoksenhaun jälkeen hylätty. Vankeusrangaistuksen suorittaminen oli kestänyt 57 vuorokautta eli varsin pitkän ajan. Nämä tekijät puolsivat tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta. A oli toiminut X Oyj:n toimitusjohtajana. Hovioikeus totesi, että jo epäillyt rikokset sinänsä olivat vaikuttaneet A:n sosiaaliseen asemaan ja hänen arvostukseensa. Kuitenkin myös pidättäminen ja erityisesti aiheettomasti suoritetun vankeusrangaistuksen aiheuttama vapaudenmenetys oli vaikuttanut A:n sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen sitä edelleen laskien. Tämä vapaudenmenetyksestä ja erityisesti vankeusrangaistuksen suorittamisesta aiheutunut vaikutus asemaan ja arvostukseen oli otettava huomioon kärsimyskorvausta arvioitaessa. Nämä tekijät puolsivat tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta. A oli vedonnut myös vankeusrangaistuksen suorittamisen aikaisiin olosuhteisiin ja muiden vankien aiheuttamaan pelkoon. Tältä osin hovioikeus totesi, että A oli saanut suorittaa vankeusrangaistustaan avovankilassa. A:lla oli siten ollut merkittäviä vapauksia verrattuna suljettuun vankilaan. A:n muiden vankien käyttäytymisestä kertoma ei ollut sellaista, että vapaudenmenetyksen aikaiset olosuhteet olisivat puoltaneet tavanomaista korkeampaa korvausta. A oli vedonnut korvausta korottavana tekijänä saamaansa julkisuuteen. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa oli tarkasteltava A:n asian käsittelyä julkisuudessa erityisesti siitä näkökulmasta, oliko julkisuudessa käsitelty asiaa yleisesti vai A:n vapaudenmenetystä ja hänelle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa. Selvää oli, että pelkästään syyteasian käsittely julkisuudessa ei oikeuta kärsimyskorvaukseen syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain perusteella. Myös A:n kanssavastaajat, jotka eivät olleet olleet vapautensa menettäneenä, olivat joutuneet vastaavan laajuisen julkisuuden kohteeksi. Kirjallisina todisteina oli esitetty selvitystä uutisoinnista ja asian käsittelystä julkisuudessa ajalla 29.5.2009 - 4.6.2010. Uutisoinnissa oli käsitelty hovioikeuden tuomiota 28.5.2009 ja Korkeimman oikeuden valitusluvan epäävää ratkaisua. Hovioikeuden tuomion 28.5.2009 antamiseen liittynyt uutisointi koski tuomion lopputuloksen selostamista ja siihen liittyen oli todettu myös tuomitut rangaistukset. Uutisointi ei olennaisilta osin liittynyt vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskeneisiin kysymyksiin. Tällainen uutisointi ei liittynyt vapaudenmenetykseen eikä se näin ollen korottanut aiheettomasta vapaudenmenetyksestä tuomittavaa korvausta. Hovioikeus totesi esitetyn selvityksen perusteella, että Korkeimman oikeuden valitusluparatkaisun jälkeisessä uutisoinnissa oli tuotu esille A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpano ja myös vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttäminen. A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon oli liittynyt sellaista julkisuutta, jota tavanomaisesti vankeusrangaistukseen tuomitun henkilön kohdalla ei ole. Tähän julkisuuteen liittyvät tekijät puolsivat tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta. A:n vapaudenmenetyksessä oli tavanomaiseen korvaustilanteeseen nähden poikkeuksellisia piirteitä ja useita tekijöitä, jotka puolsivat tavanomaista suurempaa korvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Korvauksen tuli siten olla selvästi keskimääräistä korvausta korkeampi. Nämä korottavat tekijätkin huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden tuomitsema korvaus oli liian korkea. Hovioikeus arvioi kohtuulliseksi korvaukseksi yhdeltä vapaudenmenetysaikaan sisältyvältä vuorokaudelta 400 euroa eli kohtuulliseksi korvaukseksi 61 vuorokauden vapaudenmenetysajalta 24 400 euroa, mihin määrään hovioikeus alensi valtion korvausvelvollisuuden. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Merja Söderström ja Heikki Rautiola. Esittelijä Heini Färkkilä. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan, tai toissijaisesti, että asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Valtio vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Valtiokonttori on syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (jäljempänä syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annettu laki) nojalla korvannut A:lle yhteensä 61 vuorokauden vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä 15 250 euroa. A:n kanteesta käräjäoikeus on tuomiollaan määrännyt korvauksen 73 000 euroksi. Valtion valituksen johdosta hovioikeus on alentanut korvauksen 24 400 euroon. A on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että korvaus korotetaan käräjäoikeuden tuomitsemaan määrään. Korkeimmassa oikeudessa on näin ollen kysymys siitä, tuleeko korvausta korottaa hovioikeuden tuomitsemasta määrästä. Syyttömästi vapautensa menettäneelle aiheutuneen kärsimyksen korvaamisen lähtökohdat 2. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n voimassa olevan 1 momentin mukaan laissa tarkoitettuna korvauksena maksetaan hyvitys kuluista, tulojen tai elatuksen vähentymisestä ja kärsimyksestä. 3. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain säätämiseen johtaneissa esitöissä todettiin, että kärsimyksellä tarkoitetaan ehdotuksessa samaa kuin vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä, jossa on kysymys muun muassa vapauteen kohdistuvan rikoksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta (HE 187/1973 vp s. 32). Alkuperäisessä muodossaan syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:ssä (422/1974) säädettiin, että kärsimys korvataan vain, jos siihen on erityistä syytä. Mainittua rajoitusta perusteltiin esitöissä tapausten erilaisuudella ja sillä, että eri henkilöt saattavat kokea vapauden menetyksen eri tavoin. 4. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain voimassa olevan 4 §:n 1 momentin säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 204/1988 vp s. 2) on kuitenkin todettu, että tapausten erilaisuuden tai sen, miten vapaudenmenetys koetaan, ei pitäisi olla peruste korvauksen epäämiselle. Kunkin tapauksen ominaispiirteet voidaan ottaa huomioon korvauksen suuruutta määrättäessä. Korvausta maksettaisiin edelleenkin vain sellaisesta kärsimyksestä, joka on johtunut vapauden menetyksestä. Vapaudenmenetyksen kohteena olleelle voi aiheutua vahinkoa, joka ei ole välittömässä yhteydessä itse vapaudenmenetykseen. Johdonmukaisena ei voida pitää sitä, että vapautensa menettänyt saisi korvausta sellaisista vahingoista, jotka eivät liity vapaudenmenetykseen ja joista muut epäillyt, syytetyt tai tuomitut eivät saisi korvausta (HE 204/1988 vp s. 4 ja 6). Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tai sen esitöissä ei ole tarkemmin määritelty, mitä eri seikkoja tulee ottaa huomioon kärsimyskorvauksen suuruutta arvioitaessa. 5. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ää muutettiin vuoden 2006 alusta voimaan tulleella lailla (509/2004) muun muassa lisäämällä säännökseen uusi 2 momentti, jossa säädetään kärsimyskorvauksen määräämisen perusteista. Momentin mukaan korvaus määrätään sen kärsimyksen perusteella, jonka loukkaus on omiaan aiheuttamaan ottaen erityisesti huomioon loukkauksen laatu, loukatun asema, loukkaajan ja loukatun välinen suhde sekä loukkauksen julkisuus. Vahingonkorvauslain uudistuksella katsottiin edistettävän pyrkimystä mahdollisimman yhtenäiseen oikeus- ja korvauskäytäntöön kärsimyksen ja muiden aineettomien vahinkojen korvaamisessa. Korvaukset aineettomasta vahingosta määrätään objektiivisesti arvioitavien seikkojen perusteella (HE 167/2003 vp s. 24). Lain esitöiden mukaan mainitulla säännöksellä ei pyritty muuttamaan kärsimyksestä maksettavien korvausten yleistä tasoa (HE 167/2003 vp s. 60). 6. Vahingonkorvauslain uudistamisen yhteydessä perustetun henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan tehtävänä on siitä annetun lain mukaan seurata henkilövahinkojen ja kärsimyksen korvaamista koskevan oikeus- ja korvauskäytännön kehitystä sekä antaa yleisiä suosituksia vahingonkorvauslain 5 luvun säännösten nojalla muun muassa kärsimyksestä suoritettavien korvausten määristä. Neuvottelukunta on sille laissa säädetyn tehtävän mukaisesti antanut suosituksia muun muassa vapauteen kohdistuvan loukkauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaisten kärsimyskorvausten määristä lautakunta ei kuitenkaan anna suosituksia. 7. Korkein oikeus katsoo, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tarkoitetun kärsimyksen korvaamisen perusteiden ja korvauksen määrän harkinnassa tulee ottaa huomioon myös yleisessä vahingonkorvausoikeudellisessa sääntelyssä sekä oikeus- ja korvauskäytännössä tapahtunut kehitys ja lainsäädännöstä ilmenevä pyrkimys yhdenmukaistaa aineettomien vahinkojen korvauskäytäntöä. 8. Kuten syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain esitöissä on todettu, kunkin tapauksen ominaispiirteet voidaan ottaa huomioon korvauksen suuruutta määrättäessä. Korkein oikeus on ratkaisunsa KKO 2004:92 perusteluissa todennut, että korvauksen määrää harkittaessa on mahdollista ottaa huomioon sekä korottavia että alentavia seikkoja (kohta 15). Alemmat oikeudet ovat arvioidessaan A:lle tuomittavan korvauksen määrää ottaneet huomioon useita kärsimyksen määrään vaikuttavia seikkoja, joina hovioikeus on tuonut esiin vapaudenmenetyksen keston, olosuhteet vapaudenmenetyksen aikana, vapaudenmenetyksen aiheuttamat vaikutukset henkilön sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen, vapaudenmenetyksen aiheuttaman mahdollisen leimautumisen sekä vapaudenmenetyksen saaman julkisuuden. Alemmat oikeudet ovat korvauksen määrää harkitessaan verranneet A:n tilannetta erityisesti Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä KKO 1991:128 ja 1992:90 arvioinnin kohteena olleisiin seikkoihin. Vapaudenmenetyskorvausten tasoa koskevasta oikeus- ja korvauskäytännöstä 9. Ratkaisun KKO 1991:128 kohteena olleessa tapauksessa asianajaja oli ollut 17 vuorokautta pidätettynä epäiltynä avunannosta konkurssipetokseen ja petoksesta. Pidätyksestä, jota oli käsitelty tiedotusvälineissä, ja siitä johtuneesta vapaudenmenetyksestä oli aiheutunut asianajajalle henkistä kärsimystä niin, että hän oli joutunut jäämään sairauslomalle. Korkein oikeus on ratkaisussaan todennut, että asianajajan ammatin harjoittaminen erityisesti edellytti rehellisyyttä sekä luotettavuutta ja että asianajaja oli joutunut kantamaan pidätyksen aikana ja sen jälkeen huolta pidätyksen vaikutuksista hänen mahdollisuuksiinsa harjoittaa ammattiaan. 10. Ratkaisun KKO 1992:90 kohteena olleessa tapauksessa asuntohallituksen toimistopäällikkö oli ollut runsaat 22 vuorokautta pidätettynä ja vangittuna epäiltynä lahjoman vastaanottamisesta ja muista rikoksista, jotka olivat antaneet aiheen epäillä hänen sopivuuttaan hoitaa virkatehtäväänsä. Pidätystä ja vangitsemista oli käsitelty huomiota herättävällä tavalla tiedotusvälineissä. Epäilty oli pidätettynä ja vangittuna ollessaan sekä sen jälkeenkin joutunut kantamaan huolta pidätyksen ja vangitsemisen vaikutuksista virassa pysymiseensä ja virassa etenemisen mahdollisuuksiinsa sekä läheisiinsä. 11. Kummassakin edellä mainitussa ratkaisussa vapaudenmenetyksen käsittelyn julkisuudessa on katsottu vaikuttaneen vapaudenmenetyksen kohteeksi joutuneelle aiheutuneeseen kärsimykseen sitä lisäävästi. Korvaus on ratkaisuissa määrätty kokonaisuutena eikä päiväkohtaisesti. Nykyarvoon muunnettuina korvaukset ovat olleet määriltään ratkaisussa KKO 1991:128 noin 20 000 euroa ja ratkaisussa KKO 1992:90 noin 27 000 euroa. Yhtä päivää kohti laskettuna korvauksen määrä on kummassakin ratkaisussa ollut noin 1 200 euroa. 12. Korkein oikeus on edellä mainittujen ratkaisujen jälkeen antanut useita ratkaisuja, joissa aiheettomasta vapaudenmenetyksestä tuomittu kärsimyskorvaus on määräytynyt ilman, että ratkaisussa olisi otettu huomioon vapaudenmenetyksen saamaa poikkeuksellista julkisuutta tai useita korvauksen määrää korottavia perusteita (ks. KKO 2013:52, KKO 2010:4 ja 22, KKO 2008:10, KKO 2004:92, KKO 2002:86, KKO 2000:31, KKO 1996:75 ja 146, KKO 1995:100, KKO 1994:84 sekä KKO 1993:63 ja 156). Mainituissa tapauksissa tuomitut korvaukset ovat päivää kohti laskettuna vain poikkeuksellisesti ylittäneet 100 euron tason. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2010:4 Korkein oikeus on pitänyt kohtuullisena korvauksena 100 euroa vuorokaudelta ottaen huomioon käytännön tämän tyyppisissä kärsimyskorvauksissa (kohta 13). 13. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla kärsimyksestä valtion varoista maksettujen korvausten tasoa on selvitetty vuonna 2008 julkaistussa Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksessa (de Godzinsky - Niemi, Vapauden hinta, Rikosprosessuaalinen vapaudenriisto ja sen korvaaminen). Tutkimuksen aineisto käsitti Valtiokonttorissa ajalla 1.1. - 30.6.2006 vireille tulleet hakemukset. Tutkimuksen mukaan sekä Valtiokonttorin maksukäytännössä että oikeuskäytännössä kohtalaisen vakiintuneena voitiin pitää noin 100 euron korvausta yhdeltä vapaudenmenetysvuorokaudelta (s. 55). Vaihteluväli yleisimmin maksetuissa päiväkohtaisissa korvauksissa oli 80 - 120 euroa, ja erityisestä syystä korvaus saattoi olla myös tätä alhaisempi tai korkeampi. Vakiintunutta korvauskäytäntöä korkeampaa kärsimyskorvausta oli vaadittu muun muassa fyysisten tai psyykkisten sairauksien, korkean iän ja rikosepäilyn aiheuttaman leimautumisen perusteella. Keskimääräinen korotettu kärsimyskorvaus oli 120 euroa vuorokaudelta. Korkein tuomioistuimen tuomitsema korvaus oli määrältään 267 euroa vuorokaudelta (s. 57). 14. Korkein oikeus toteaa, että mainitussa selvityksessä esitetyt korvauksen tasoa koskevat johtopäätökset ovat yhdenmukaiset Korkeimman oikeuden antamista kohdassa 12 mainituista ratkaisuista ilmenevän korvaustason kanssa. Kuitenkin on jo lähtökohtaisesti otettava huomioon rahan arvon muutos vuodelta 2006 peräisin olevaan aineistoon nähden. 15. Tässä asiassa A on katsonut, että edellä kuvattua korvaustasoa ei tule soveltaa syyttömiksi osoittautuneiden vankeusvankien kärsimyskorvauksen määrittelyyn. Selvityksen aineistossa ei ole ollut vankeusvankeja, vaan pidätettyjä ja tutkintavankeja. A on vedonnut siihen, että vankeusvangin osalta vapaudenmenetyksestä aiheutuvia kärsimyksiä ei tarvitse pidätettyjen ja tutkintavankien tavoin minimoida ja että rangaistuksen täytäntöönpano on tapahtunut kärsimystä erityisesti lisäävissä olosuhteissa. 16. Edellä mainituista ratkaisuista tapaukset KKO 2002:86 ja 2008:10 ovat koskeneet tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon liittyneestä vapaudenmenetyksestä aiheutuneen kärsimyksen korvaamista. Ratkaisuista ei saa tukea sille käsitykselle, että vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon liittyvään vapaudenmenetykseen perustuvan korvauksen tulisi lähtökohtaisesti olla suurempi kuin pidätetyn tai tutkintavangin. Korkein oikeus toteaa, että tutkintavangin ja rangaistusta suorittavan vangin sijoittaminen, olosuhteet, toimintamahdollisuudet ja oikeudet poikkeavat jo lainsäädännölliseltä perustaltaan merkittävästi toisistaan. Tutkintavangin oikeuksia rajoitetaan yleensä enemmän kuin vankeusvangin. Toisaalta myös tutkintavankien säilyttämisessä ja olosuhteissa voi olla huomattavia tapauskohtaisia eroja. Korkein oikeus katsoo, että perusteettomasta vapaudenmenetyksestä aiheutuneen kärsimyksen määrää arvioitaessa on tarkasteltava kunkin tapauksen olosuhteita, eikä pelkästään se seikka, että vapaudenmenetys on perustunut tuomitun rangaistuksen suorittamiseen, perusta oikeutta saada korotettua korvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Eräiden muiden kärsimyskorvausten määristä 17. Edellä kohdassa 7 todetun johdosta on aiheellista myös verrata aiheettomasta vapaudenmenetyksestä maksettavan kärsimyskorvauksen tasoa muilla perusteilla maksettavien kärsimyskorvausten määriin. Vapaudenmenetyskorvausten määrää voidaan verrata ensinnäkin niihin henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksiin, jotka koskevat rikoslain 25 luvun 1, 2 ja 6 §:ssä säädetyillä vapaudenriistorikoksilla aiheutetun kärsimyksen korvaamista. Neuvottelukunta on suosittanut korvauksen määräksi 2 500 - 7 000 euroa tapauksissa, joissa vapaudenriistoa on pidettävä pitkäaikaisena suhteutettuna tapaan, jolla loukatun vapautta on rajoitettu. Näissä tapauksissa tekoon voi liittyä merkittävää väkivaltaa tai sen uhkaa. Rikoslain 25 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta panttivangin ottamisesta suositettu kärsimyskorvaus on määrältään 2 000 - 30 000 euroa ja mainitun luvun 3 ja 3 a §:ssä tarkoitetuista ihmiskaupparikoksista 5 000 - 30 000 euroa. 18. Syyttömästi vangitulle maksettavan korvauksen määrää voidaan verrata myös muun tyyppisillä rikoksilla aiheutetusta kärsimyksestä viime vuosina maksettavaksi tuomittujen korvausten tasoon. Korkeimman oikeuden ratkaistavina olleissa tapauksissa vain muutamissa kärsimyksestä tuomittu korvaus on noussut 10 000 euron tasolle. Näissä tapauksissa kysymys on ollut hyvin vakaviin seurauksiin johtaneista teoista, lähinnä kuoleman aiheuttamisesta tai törkeistä henkilön ruumiilliseen koskemattomuuteen liittyvistä rikoksista (ks. esimerkiksi KKO 2009:56, 2005:54, 2003:123, 2003:76, 2002:83). 19. Vapaudenmenetyksen saaman julkisuuden kärsimystä korottavaa vaikutusta voidaan verrata kunniaan ja yksityiselämään kohdistuneista loukkauksista viime vuosina maksettujen kärsimyskorvausten määrään. Näissäkin tapauksissa korvaus määrätään täyden korvauksen periaatteen mukaisesti, eikä korvauksen määrä voi pitää sisällään rangaistuksellisia elementtejä. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2010:88 Korkein oikeus korotti kunnianloukkausrikoksen asianomistajille kärsimyksestä maksettavia korvauksia 5 000 euroksi ja 10 000 euroksi. Tapauksessa television ajankohtaisohjelmassa asianomistajien oli perättömästi vihjattu kuuluneen terrorismia rahoittaneeseen ryhmään. Ratkaisussa KKO 2009:3 vastaajat tuomittiin yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä rangaistukseen heidän paljastettuaan television ajankohtaisohjelmassa salassa pidettäviä, seksuaalirikoksen alaikäisiin asianomistajiin liittyneitä tietoja. Vastaajat velvoitettiin suorittamaan kullekin asianomistajalle korvausta kärsimyksestä 5 000 euroa (ks. myös esimerkiksi KKO 2006:62 ja 2000:54). 20. Poikkeuksellisen laajan julkisuuden kärsimystä korottavan vaikutuksen osalta voidaan lisäksi viitata henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan kunniaan ja yksityisyyteen kohdistuvilla rikoksilla aiheutetun kärsimyksen korvaamista koskeviin suosituksiin. Vakavimpien kunnianloukkausten, joissa on esitetty erityisen vahingollinen, valheellinen tieto tai vihjaus tai halvennettu toista muulla tavoin erittäin vakavasti siten, että se tulee tai on omiaan tulemaan laajan henkilöpiirin tietoon, aiheuttamaa kärsimystä koskeva korvaussuositus on 5 000 - 10 000 euroa. Vakavimmilla yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevilla rikoksilla aiheutetun kärsimyksen korvaussuositus on vastaavasti 1 500 - 5 000 euroa. Tällöin yksityiselämää koskeva tieto on tullut levittää hyvin laajan henkilöpiirin saataville. Kärsimystä lisäävistä ja sitä vähentävistä seikoista tässä tapauksessa 21. A on katsonut, että hänelle vapaudenmenetyksestä aiheutunutta kärsimystä korvattaessa on tukeuduttava ennakkopäätöksistä KKO 1991:128 ja 1992:90 ilmenevään korvaustasoon. A on katsonut, että hänen vapaudenmenetykseensä liittynyt suuri julkisuus on vaikuttanut hänen arvostukseensa ja sosiaaliseen asemaansa poikkeuksellisen leimaavasti ja kielteisesti. Sen seurauksena A:n asema on laskenut arvostetusta johtajasta ja asiantuntijasta vangiksi, jonka ammatilliselle osaamiselle ei ole ollut enää käyttöä ja joka ei ole enää nauttinut sosiaalista arvostusta. A:n mukaan tämä seikka samoin kuin huoli vapaudenmenetyksen vaikutuksista hänen vastaisiin ammatin harjoittamisen mahdollisuuksiinsa ja hänen läheisiinsä on otettava huomioon kärsimyksestä korvattavaa määrää korottavina seikkoina. 22. Korkein oikeus toteaa, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla korvausta maksetaan vain sellaisesta kärsimyksestä, joka on johtunut vapauden menetyksestä. Pelkästään aiheettomaksi osoittautuneesta rikosepäilystä, syyteasian käsittelystä ja väärästä syyksilukevasta tuomiosta itsestään johtuva kärsimys ei sitä vastoin tule lain mukaan korvattavaksi. Sen arvioiminen, missä määrin A:n esiin tuomat kärsimystä korottavat seikat ovat johtuneet nimenomaan vapaudenmenetyksestä, edellyttää siten sen arvioimista, miltä osin julkisuudessa on käsitelty rikosasiaa yleisesti ja miltä osin A:n vapaudenmenetystä ja hänelle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa. 23. Asiassa on esitetty selvitystä A:n asiaa koskeneesta uutisoinnista ja asian käsittelystä julkisuudessa ajalla 29.5.2009 - 4.6.2010. Uutisointi on koskenut keskeisesti hovioikeuden tuomiota 28.5.2009 ja Korkeimman oikeuden valitusluvan epäävää ratkaisua 10.3.2010. Hovioikeuden tuomiota edeltäneestä uutisoinnista selvitystä ei ole esitetty. 24. Hovioikeuden tuomioon liittyneessä uutisoinnissa on käsitelty erityisesti tuomion syyksilukevaa lopputulosta sekä A:lle ja muille vastaajille tuomittuja rangaistuksia. Tämä uutisointi ei varsinaisesti ole liittynyt vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskeviin kysymyksiin, vaikkakin yhtiön johdolle tuomittujen rangaistusten ehdottomuus on siinä selvästi tuotu esiin. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden johtopäätöksen, ettei uutisointi tältä osin ole liittynyt vapaudenmenetykseen eikä sen voida katsoa korottavan aiheettomasta vapaudenmenetyksestä tuomittavaa korvausta. 25. Sen jälkeen, kun Korkein oikeus oli hylännyt A:n valituslupahakemuksen, Helsingin Sanomat on 11.3.2010 kirjoittanut uutisetusivullaan, että X Oyj:n johto joutuu vankilaan Suomen laajimmassa pörssirikosjutussa ja että Korkeimman oikeuden päätöksen seurauksena A joutuu vankilaan. Lehden sisäsivun uutisessa on puolestaan kirjoitettu, että \"KKO ei antanut valituslupaa pitkittyneessä talousrikosjutussa: X Oyj:n johdolle vankilareissu\". Kirjoituksessa on todettu, että hovioikeuden ratkaisu oli saanut lainvoiman ja että muun muassa A:n vankilatuomio voitiin panna täytäntöön. YLE:n verkkosivulla ollut uutinen on otsikoitu: \"Ilman valituslupaa jäänyttä X Oyj:n ex-johtoa odottaa vankila\". Esitetyn selvityksen mukaan saman tyyppistä uutisointia on Korkeimman oikeuden valitusluparatkaisun jälkeen ollut myös eräissä muissa tiedotusvälineissä. Helsingin Sanomien artikkelissa, joka on ilmestynyt 4.6.2010, on uutisoitu myös A:n vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttäminen. 26. Korkeimman oikeuden valitusluparatkaisun jälkeisessä uutisoinnissa on siten tuotu esille A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen tuleva täytäntöönpano ja myöhemmin myös vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttäminen. Uutisoinnin voidaan tältä osin katsoa kohdistuneen A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon siten, että se tulee ottaa huomioon syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla kärsimyksestä tuomittavan korvauksen määrää arvioitaessa. Julkisuuden voidaan katsoa lisänneen vapaudenmenetyksen A:lle aiheuttamaa kärsimystä tavanomaiseen vankeusrangaistukseen tuomittuun henkilöön verrattuna, mikä puoltaa tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta, kuten myös hovioikeus on katsonut. 27. X Oyj:n toimitusjohtajana toiminut A on ollut pidätettynä ja hänet on tuomittu rangaistukseen yhtiön toiminnassa tapahtuneista arvopaperimarkkinarikoksista. On selvää, että jo rikosepäilyyn ja rikosasian käsittelyyn ja viimeistään hovioikeuden syyksilukevaan tuomioon on liittynyt julkisuutta, joka on voinut aiheuttaa huolta sen vaikutuksista A:n vastaisiin mahdollisuuksiin ammattinsa harjoittamiseen. A on kuitenkin myös rangaistuksen täytäntöönpanoon liittyneen julkisuuden johdosta joutunut kantamaan huolta sen vaikutuksista ammatinharjoittamismahdollisuuksiinsa ja läheisiinsä. Ennakkoratkaisuista KKO 1991:128 ja 1992:90 ilmenevin tavoin tämä seikka on otettava huomioon kärsimyksestä korvattavaa määrää korottavana. Kärsimyskorvauksessa ei kuitenkaan ole kysymys ansionmenetyksen korvaamisesta, mistä säädetään erikseen syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momentissa. 28. Korkein oikeus yhtyy hovioikeuden perusteluihin siltä osin kuin niissä on katsottu, että tavanomaista korkeampaa korvausta puoltaa myös se, että A on pidätysajan lisäksi suorittanut vankeusrangaistusta pitkähkön ajan eli 57 vuorokautta ennen kuin syytteet on ylimääräisen muutoksenhaun jälkeen hylätty. 29. Kärsimyksestä tuomittavaa korvausta korottavana seikkana ei edellä todetuin tavoin sen sijaan ole pidettävä sitä, että A on rangaistuksen täytäntöönpanon alettua ollut vankeusvangin asemassa. Hän on suorittanut vankeusrangaistustaan avovankilassa ja voinut rangaistusta suorittaessaan opiskella ja tässä tarkoituksessa myös päästä poistumaan laitoksen ulkopuolelle. A:n rangaistuksen täytäntöönpanoon on siten liittynyt vapauksia, jotka on otettava huomioon kärsimystä lieventävinä seikkoina. A:n muiden vankien herättämästä pelosta ja vankeusrangaistuksen suorittamisolosuhteista muuten esittämään nähden Korkein oikeus katsoo, ettei hänelle tuomittua korvausta ole tällä perusteella aihetta korottaa. Muutkaan A:n esiin tuomat perustelut eivät ole sellaisia, joiden perusteella kärsimyksestä tuomittavaa korvausta olisi korotettava. Kärsimyskorvauksen määrä tässä asiassa 30. Hovioikeus on tuominnut A:lle korvattavaksi 61 vuorokauden aiheettoman vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä yhteensä 24 400 euroa. Kuten edeltä kohdista 12 ja 13 ilmenee, oikeus- ja korvauskäytännössä omaksuttu korvaustaso tapauksissa, joihin ei liity erityisiä korottavia tai alentavia perusteita, on hovioikeuden nyt tuomitsemaa määrää selvästi alempi. Tavanomaiseen korvaustasoon suhteutettuna hovioikeuden tuomitsema korvaus on yli kolminkertainen. Tapauksen poikkeukselliseen julkisuuteen ja muihin kärsimyksen määrää korottaviin seikkoihin perustuva lisäys kärsimyksestä tavanomaisesti tuomittavaan määrään nähden on tässä tapauksessa 17 000 euron suuruusluokkaa. 31. A:n rangaistuksen täytäntöönpanoon on edeltä ilmenevin tavoin liittynyt poikkeuksellista julkisuutta, joka on vaikuttanut vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttamaa kärsimystä lisäävästi. Kärsimystä ja sen määrää arvioitaessa on otettava huomioon, että A:han kohdistunut kielteinen julkisuus on vain osin perustunut vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon. Pidätysaikaan tällaista julkisuutta ei ole väitettykään liittyneen. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon kohdistunut julkisuus on edellä kohdasta 25 ilmenevin tavoin ollut kuitenkin niin suurta ja sen vaikutukset A:n ammatilliseen asemaan ja maineeseen siinä määrin merkittäviä, että hänelle vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä tuomittavan korvauksen tulee olla tuntuvasti tavanomaista korkeampi. Korvauksen määrän arvioinnissa on toisaalta otettava huomioon, että A:n vapaudenmenetykseen on liittynyt myös kärsimystä vähentäviä, kohdassa 29 mainittuja piirteitä. 32. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että edellä kohdissa 17 ja 18 kuvatuin tavoin vakavistakaan vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvista rikoksista aiheutuneesta kärsimyksestä tuomitaan oikeuskäytännössä vain harvoin korvausta määrää, joka ylittäisi hovioikeuden A:lle tässä tapauksessa tuomitseman korvauksen. Myös henkilön mainetta ja yksityisyyttä vakavastikin loukkaavista teoista aiheutuneesta kärsimyksestä tavallisesti tuomittavat korvaukset jäävät selvästi alle sen osan, jonka kohdassa 30 esitetyin tavoin voidaan arvioida aiheutuvan kärsimystä tavanomaisesta tasosta korottavista piirteistä tässä asiassa. 33. Kärsimyksestä yleensä ja aiheettomasta vapaudenmenetyksestä aiheutuneesta kärsimyksestä erityisesti tuomittavien korvausten yleiseen tasoon sekä aiheettomasti vapautensa menettäneiden yhdenmukaisen kohtelun vaatimukseen nähden Korkein oikeus katsoo, että perustetta korottaa hovioikeuden A:lle tuomitsemaa yhteensä 24 400 euron määräistä korvausta ei ole. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170073 ECLI:FI:KKO:2017:73 KKO:2017:73 Skadestånd Lidande Ersättning åt oskyldigt anhållen och häktad S2016/698 2038 2017-10-25 A hade varit anhållen fyra dygn och senare avtjänat ett fängelsestraff i 57 dygn. Åtalet hade sedermera förkastats. Hovrätten förpliktade staten att betala sammanlagt 24 400 euro i ersättning till A för lidandet på grund av frihetsberövandena. Vid bedömningen av ersättningsbeloppet beaktade hovrätten bl.a. den exceptionella offentlighet som frihetsberövandet hade fått. Av de skäl som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att det inte fanns orsak att höja den ersättning som hovrätten hade dömt ut. Jfr KKO:1991:128 KKO:1992:90" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170074 ECLI:FI:KKO:2017:74 KKO:2017:74 Irtaimen kauppa Vahingonkorvaus Välillinen vahinko Välitön vahinko S2015/775 2047 2017-10-26 Maanviljelijä oli ostanut moottoripolttoöljyä käytettäväksi polttoaineena maatilansa työkoneissa. Polttoöljyssä olleiden epäpuhtauksien vuoksi maanviljelijän traktoreiden moottorit olivat vioittuneet. Hän vaati polttoöljyn myyjältä korvausta traktoreiden korjaamisesta ja asian selvittämisestä aiheutuneista kustannuksista. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kysymys oli välillisestä vahingosta ja että myyjä ei ollut vastuussa sen korvaamisesta. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 25.6.2014, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 21.9.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Matti Mikkola ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Mariitta Lehmus, Elina Paasivirta ja Kaarina Syysvirta. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa X Oy:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko asiassa kysymys välittömästä vai välillisestä vahingosta. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. X Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Maanviljelijä A on 27.6.2011 tilannut X Oy:ltä moottoripolttoöljyä käytettäväksi polttoaineena maatilansa työkoneissa. Polttoöljy on 29.6.2011 toimitettu A:n maatilalle ja purettu tilan polttoainesäiliöihin. 2. A on heinäkuussa 2011 alkanut käyttää kaupan kohteena ollutta polttoöljyä kolmessa traktorissaan ja kuormaimessaan. Työkoneisiin on tämän jälkeen ilmaantunut käyntihäiriöitä ja vikoja, ja niitä on jouduttu polttoaineperäisen vian vuoksi korjaamaan useita kertoja. Työkoneiden polttoainejärjestelmistä ja tilasäiliöstä otetuista polttoöljynäytteistä on laboratoriotutkimuksissa löytynyt epäpuhtauksia. 3. A on kanteessaan vaatinut, että X Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle hänen ostamassaan polttoöljyssä olleen laatuvirheen perusteella vahingonkorvausta, joka koostui vioittuneiden traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannuksista sekä asian selvittelystä aiheutuneista kustannuksista. A:n kanteen mukaan kysymys oli välittömistä vahingoista. Vaikka vahingot katsottaisiin välillisiksi, yhtiö oli niistä vastuussa, koska se oli antanut erityisen sitoumuksen siitä, että polttoöljy soveltuu moottorikäyttöön. 4. X Oy on kiistänyt kanteen katsoen, että kysymys on välillisistä vahingoista, joista yhtiö ei ole vastuussa. Yhtiö ei ollut antanut erityistä sitoumusta myydyn tuotteen ominaisuuksista. 5. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että kaupan kohteena ollut polttoöljy oli ollut virheellistä vaaranvastuun siirtymisen ajankohtana ja että A:lle aiheutuneet vahingot olivat seurausta tästä. Käräjäoikeus totesi, että polttoöljy oli tarkoitettu käytettäväksi muun ohella työkoneiden polttoaineena. Kun laadultaan virheellinen polttoöljy oli aiheuttanut A:n työkoneiden moottoreiden käyntihäiriöitä ja vaurioitumista, käräjäoikeus on pitänyt A:lle aiheutuneita traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannuksia sekä asian selvittämisestä aiheutuneita kustannuksia välittöminä vahinkoina, jotka X Oy on velvoitettu korvaamaan. 6. X Oy:n haettua muutosta hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. 7. Yhtiön valituksen johdosta Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko kanteessa tarkoitettu vahinko välitöntä vai välillistä. Mikäli vahinko katsotaan välilliseksi, asiassa on lisäksi ratkaistava, onko X Oy velvollinen korvaamaan vahingon tuotteen ominaisuuksia koskevan erityisen sitoumuksen perusteella. Sovellettavat säännökset 8. Kauppalain 40 §:n 1 momentin mukaan ostajalla on oikeus korvaukseen vahingosta, jonka hän kärsii tavaran virheen vuoksi, jollei myyjä osoita, että virheettömän tavaran luovuttamiselle on ollut lain 27 §:n 1 tai 2 momentissa tarkoitettu este. Pykälän 2 momentin mukaan pykälän 1 momentin mukaisen vastuuperusteen nojalla ei kuitenkaan korvata lain 67 §:ssä tarkoitettua välillistä vahinkoa. Pykälän 3 momentista puolestaan seuraa, että ostajalla on oikeus korvaukseen välillisestäkin vahingosta, jos virhe tai vahinko johtuu huolimattomuudesta myyjän puolella tai jos tavara kaupantekohetkellä poikkesi siitä, mihin myyjä on erityisesti sitoutunut. 9. Kauppalain 67 §:n 2 momentin mukaan välillisenä vahinkona pidetään muun ohella vahinkoa, joka johtuu muun omaisuuden kuin myydyn tavaran vahingoittumisesta (momentin 4 kohta). Ovatko kanteessa tarkoitetut vahingot välitöntä vai välillistä vahinkoa 10. Kauppalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että lakiehdotusta laadittaessa on ollut lähtökohtana, että virheellisen tavaran muulle omaisuudelle aiheuttamien vahinkojen korvaamiseen ei tule soveltaa kauppalain säännöksiä silloinkaan, kun vahingonkärsijänä on ostaja, vaan pääosin tällaiset tuotevahingot jäävät lain ulkopuolelle. On kuitenkin olemassa määrätty, suppeahko tuotevahinkojen ryhmä, jonka osalta kauppalain vahingonkorvaussäännösten soveltamista voidaan pitää tarkoituksenmukaisena. Kysymyksessä ovat sellaiset tavaran virheestä johtuvat vahingot, jotka tosin kohdistuvat muuhun omaisuuteen kuin myytyyn tavaraan, mutta jotka läheisesti ja ennalta-arvattavasti liittyvät myydyn tavaran käyttötarkoitukseen. Sikäli kuin tämän kaltaisten vahinkojen korvaamiseen sovelletaan kauppalain säännöksiä, kysymyksessä on lakiehdotuksen mukaan välillinen vahinko. (HE 93/1986 vp s. 128) 11. Alemmat oikeudet ovat katsoneet kanteessa tarkoitettujen traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannusten aiheutuneen siitä, että kaupan kohteena olleessa polttoöljyssä olleet epäpuhtaudet ovat vioittaneet traktoreiden moottoreita. Korkein oikeus toteaa, että tällä tavoin syntyneessä vahingossa on kysymys tyypillisestä tuotevahingosta. Tällaisia vahinkoja voidaan pitää ennalta-arvattavina tilanteessa, jossa työkoneessa käytetään epäpuhtauksia sisältävää polttoainetta, ja vahingot liittyvät läheisesti myydyn polttoöljyn käyttötarkoitukseen. Näistä seikoista ei kuitenkaan kauppalain korvaussääntelyn kannalta seuraa, että vahinko olisi katsottava välittömäksi, vaan näiden seikkojen perusteella kysymyksessä on sellainen tuotevahinko, joka ylipäätään voi tulla kauppalain nojalla korvattavaksi. Tällöin on kysymys kauppalain 67 §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta välillisestä vahingosta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo toisin kuin alemmat oikeudet, että traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannukset ovat välillistä vahinkoa. 12. Kanteessa on vaadittu lisäksi korvausta kuluista, jotka ovat aiheutuneet A:n ottamien polttoöljynäytteiden tutkimisesta laboratoriossa. Korkein oikeus toteaa, että myydyn tavaran virheen ja siitä aiheutuneen vahingon selvittelystä aiheutuneita kuluja pidetään pääsääntöisesti kauppalaissa tarkoitettuna välittömänä vahinkona. Tässä tapauksessa on kuitenkin otettava huomioon, että X Oy oli omalla kustannuksellaan vaihtanut myydyn polttoöljyn virheettömään. Näytteiden tutkiminen laboratoriossa on liittynyt siihen, että A on polttoöljyn vaihtamisen jälkeenkin halunnut jatkaa työkoneille aiheutuneiden vaurioiden syyn selvittämistä. Laboratoriotutkimusten kustannukset liittyvät siten yksinomaan edellä välilliseksi vahingoksi katsotun vahingon ja sen korvattavuuden selvittelyyn. Korkein oikeus katsoo, että myös laboratoriotutkimusten kustannuksia on tämän vuoksi pidettävä välillisenä vahinkona. Onko myyjä vastuussa välillisestä vahingosta 13. A on katsonut X Oy:n olevan vastuussa hänelle aiheutuneesta välillisestäkin vahingosta sillä perusteella, että yhtiön on katsottava antaneen myydyn polttoöljyn laadusta ja soveltumisesta käyttötarkoitukseensa kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitetun erityisen sitoumuksen. 14. Myyjän erityiseen sitoumukseen perustuva vahingonkorvausvelvollisuus koskee kauppalain 40 §:n 3 momentin sanamuodon mukaan tilanteita, joissa tavara jo kaupantekohetkellä poikkeaa siitä, mihin myyjä on erityisesti sitoutunut. Yleensä kysymys on tällöin erityisesineen kaupasta. (Ks. KKO 2001:77) 15. Kauppalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että mainitussa säännöksessä tarkoitetun erityisen sitoumuksen tulee yleensä perustua siihen, mitä myyjä on nimenomaisesti ilmaissut. Erityiseksi sitoumukseksi katsottava tahdonilmaisu saattaa kuitenkin perustua myös siihen, että ostaja on nimenomaisesti ilmoittanut edellyttävänsä tavaralta määrättyä ominaisuutta, ja myyjä on tästä tietoisena tehnyt sopimuksen. Kaikkia myyjän tavarasta antamia tietoja ei voida pitää erityisinä sitoumuksina, vaan on edellytettävä, että ostajalla huomioon ottaen tiedon merkityksen tai sen tavan, jolla tieto on annettu, on ollut erityistä syytä olettaa, ettei tavara poikkea siitä, mitä on ilmoitettu. (HE 93/1986 vp s. 94) 16. Edellä todetuin tavoin X Oy on myynyt A:lle moottoripolttoöljyä käytettäväksi polttoaineena maatilan työkoneissa. Jo tavaran sopimuksenmukaisuutta koskevien kauppalain 17 §:n säännösten nojalla on selvää, että myydyn polttoöljyn on tullut soveltua tällaiseen käyttötarkoitukseen, johon polttoöljyä yleensäkin käytetään. 17. Korkein oikeus katsoo, että kauppalain 40 §:n 3 momentin säännös myyjän antamasta erityisestä sitoumuksesta on tarkoitettu laajentamaan välillisten vahinkojen korvattavuutta tyypillisesti sellaisissa tapauksissa, joissa tavaran erityiset ominaisuudet ovat niin tärkeitä ostajalle, että niihin on kiinnitetty kauppaa tehtäessä huomiota, tai joissa myyjä on erityisesti tuonut ilmi tavaran jonkin ominaisuuden. Tällaisesta on käsillä olevan kaltaisessa käyttötarkoitukseltaan verraten yksinkertaisen tuotteen kaupassa harvoin kysymys. Tämänkaltaisissa tapauksissa velvollisuus välillisten vahinkojen korvaamiseen edellyttää yleensä huolimattomuutta myyjän puolella. 18. Jotta kysymyksessä voitaisiin katsoa olevan kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitettu myyjän erityinen sitoumus, A:lla olisi siis tullut olla X Oy:n nimenomaisen ilmoituksen tai muiden kaupanteko-olosuhteiden perusteella erityinen, tavanomaisista polttoöljyn ostamiseen liittyvistä tilanteista poikkeava aihe edellyttää, että polttoöljy on puhdasta. Pelkästään siitä seikasta, että X Oy on tiennyt A:n aikovan käyttää ostamaansa polttoöljyä työkoneiden polttoaineena eli tuotteen normaaliin käyttötarkoitukseen, ei seuraa, että yhtiön olisi katsottava antaneen erityisen sitoumuksen siitä, että polttoöljy ei sisällä epäpuhtauksia, jotka voivat aiheuttaa vikoja työkoneisiin, joissa polttoöljyä käytetään polttoaineena. Yhteenveto 19. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kanteessa tarkoitetut traktoreiden korjaamisesta ja korjauskustannusten korvattavuuden selvittämisestä aiheutuneet kustannukset ovat kauppalain 67 §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitettua välillistä vahinkoa. Kysymys ei ole sellaisesta kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitetusta tilanteesta, jossa kaupan kohde olisi poikennut siitä, mihin myyjä oli erityisesti sitoutunut. Vastuuperusteena ei ole enää Korkeimmassa oikeudessa vedottu huolimattomuuteen X Oy:n puolella. Yhtiö ei näin ollen ole kauppalain nojalla vastuussa kanteessa tarkoitetun vahingon korvaamisesta. Tuomiolauselma Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan niiltä osin kuin kanne on hyväksytty. Kanne hylätään kaikilta osin. X Oy vapautetaan velvollisuudesta suorittaa A:lle vahingonkorvausta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Tuula Pynnä, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand. Esittelijä Samuli Sillanpää (mietintö). Esittelijän mietintö Esittelijäneuvos Sillanpää: A on tilannut kaupan kohteena olleen suuren kotimaisen öljynjalostamon valmistaman moottoripolttoöljyn X Oy:n liikkeestä 27.6.2011. Esitetyn näytön perusteella polttoöljy on ollut laadultaan virheellistä siinä vaiheessa, kun se on 29.6.2011 siirretty A:n maatilan tilasäiliöihin. Asiassa ei ole ilmennyt, että havaitut epäpuhtaudet olisivat sekoittuneet polttoöljyyn vasta kaupantekohetken jälkeen, esimerkiksi kuljetuksen yhteydessä. Näissä olosuhteissa sille seikalle, että A:n hankkimaa polttoöljyä ei ollut erotettu omaksi eräkseen vielä kaupantekohetkellä, ei ole perusteltua antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa sitä, voidaanko asiassa soveltaa kauppalain 40 §:n 3 momentin erityistä sitoumusta koskevaa säännöstä. A on hankkinut kysymyksessä olevan moottoripolttoöljyn käyttääkseen sitä muun ohella maatilansa työkoneiden polttoaineena, mistä käyttötarkoituksesta X Oy:n on näytetty olleen tietoinen. Koneiden ja laitteiden polttoaineena käytettävän moottoripolttoöljyn olennaisesta epäpuhtaudesta aiheutuu tyypillisesti vahinkoa moottoreille, joiden polttoaineena polttoöljyä käytetään. Asiassa on kuitenkin riidatonta, että X Oy ei ole kaupanteon yhteydessä nimenomaisesti sitoutunut siihen, että yhtiön myymä moottoripolttoöljy on niin puhdasta, että se ei vahingoita moottoreita, joissa sitä käytetään. Näin ollen X Oy ei ole velvollinen korvaamaan virheellisen moottoripolttoöljyn A:lle aiheuttamaa välillistä vahinkoa, ellei A:lla tuotteen laadun ja ominaisuuksien sekä kaupanteko-olosuhteiden perusteella ole muutoin ollut erityistä syytä olettaa, että X Oy:n polttoaineeksi myymä moottoripolttoöljy ei käyttötarkoituksensa mukaisesti käytettynä vahingoita työkoneita, joissa sitä käytetään. Korkein oikeus todennee, että ostaja voi havaita moottoripolttoöljyn vahinkoa aiheuttavan epäpuhtauden yleensä vasta siinä vaiheessa, kun moottorille on jo aiheutunut vahinkoa. Koska vahinko on seurausta moottorissa käytetyn polttoaineen virheellisyydestä, ostajan vakuutusturva ei yleensä kata aiheutuneita vahinkoja. Moottoripolttoöljyn puhtaudella on siten ostajalle erityinen merkitys, jota korostaa vielä osaltaan se, että epäpuhtaudesta aiheutuvat vahingot ovat tavallisesti myydyn tuotteen arvoon nähden merkittäviä. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, että tilatun moottoripolttoöljyn puhtaudella on ollut A:lle erityinen merkitys, mikä myös X Oy:n on täytynyt käsittää. Näissä olosuhteissa A on voinut kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla erityisesti luottaa siihen, että hänen valtakunnallisen maatalouskauppaketjun liikkeestä ostamansa suuren öljynjalostamon valmistama moottoripolttoöljy on laadultaan sellaista, että se ei käyttötarkoituksensa mukaisesti polttoaineena käytettäessä vahingoita A:n maatilan työkoneiden moottoreita. Näin on siitä huolimatta, että A ei ole kauppaa tehtäessä nimenomaisesti ilmoittanut, että hän edellyttää tilaamaltaan moottoripolttoöljyltä sitä, että se ei vahingoita työkoneiden moottoreita. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsonee, että X Oy on velvollinen korvaamaan A:lle virheellisestä moottoripolttoöljystä aiheutuneet traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannukset sekä asian selvittämisestä aiheutuneet kustannukset.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170074 ECLI:FI:KKO:2017:74 KKO:2017:74 Köp av lös egendom Skadestånd Indirekt skada Direkt skada S2015/775 2047 2017-10-26 En jordbrukare hade köpt motorbrännolja för att användas som bränsle i hans jordbruksmaskiner. På grund av orenheter i brännoljan hade hans traktormotorer skadats. Jordbrukaren yrkade ersättning av den som sålt brännoljan för kostnaderna för att reparera traktorerna och för att utreda saken." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170075 ECLI:FI:KKO:2017:75 KKO:2017:75 Veropetos Törkeä veropetos Vahingonkorvaus R2016/327 2059 2017-10-26 Vastaajan syyksi oli luettu törkeänä veropetoksena muun muassa se, että yhtiön, jonka hallituksen ainoa jäsen hän oli, toiminnassa oli laiminlyöty ilmoittaa yhtiön maksamat palkat ja toimittaa ennakonpidätykset maksetuista palkoista, minkä vuoksi veroa oli jäänyt määräämättä. Kysymys siitä, minkä perusteiden mukaan vältetyn veron määrä oli arvioitava. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 14.8.2015 Syyttäjän ja asianomistaja Verohallinnon syytteestä käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän veropetoksen syytekohdassa 4. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 15.7.2008 - 12.4.2011 toimiessaan X Oy:n hallituksen ainoana jäsenenä antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta, salaamalla verotusta varten annetussa ilmoituksessa veron määräämiseen vaikuttavan seikan sekä veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla oli ollut merkitystä veron määräämiselle, aiheuttanut X Oy:n veron määräämisen liian alhaiseksi. X Oy oli antanut maksamistaan palkoista virheellisen vuosi-ilmoituksen vuonna 2009. Vuosilta 2010 ja 2011 X Oy ei ollut tehnyt vuosi-ilmoituksia. X Oy:lle oli näin jäänyt määräämättä ennakonpidätystä 26 804 euroa vuodelta 2009, 20 874 euroa vuodelta 2010 ja 1 216 euroa vuodelta 2011. Käräjäoikeus katsoi, että suorittamatta jääneiden ennakonpidätysten määrät oli laskettava verotarkastuksen laskelmissa käytetyn 40 prosentin mukaisesti, koska ennakkoperintäasetuksen mukaan työnantaja oli velvollinen toimittamaan ennakonpidätyksen 60 prosentin suuruisena, mikäli verokorttia ei ollut toimitettu. Lisäksi käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen veropetokseen X Oy:n arvonlisäverotuksessa ja sosiaaliturvamaksujen suorittamisessa siten, että kaiken kaikkiaan X Oy:lle oli jäänyt A:n menettelyn seurauksena määräämättä veroja yhteensä 133 153,19 euroa. Rikosta oli pidettävä törkeänä, koska sillä oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä. Rikosta oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytekohdan 4 törkeästä veropetoksesta sekä syytekohdan 1 törkeästä kirjanpitorikoksesta ja syytekohdan 7 törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta yhteiseen vankeusrangaistukseen. Syyksilukemisen mukaisesti käräjäoikeus velvoitti A:n korvaamaan Verohallinnolle rikoksella aiheutettuna vahinkona muun ohella vältettyä ennakonpidätystä yhteensä 48 894 euroa. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Markku Lindqvist ja Heikki Ryynänen sekä käräjänotaari Tuomas Härmäläinen. Vaasan hovioikeuden tuomio 19.2.2016 A valitti hovioikeuteen ja vaati muun ohella, että syytteet hylätään ja hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta. Verohallinnon tarkistettua syytettä syytekohdassa 4 hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli käräjäoikeuden hänen syykseen lukeman lisäksi menetellyt tarkistetun syytteen mukaisesti siten, että X Oy:n toiminnassa oli laiminlyöty ilmoittaa yhtiön maksamat palkat kausiveroilmoituksilla tammikuusta 2009 helmikuuhun 2011 ja laiminlyöty toimittaa ennakonpidätykset maksetuista palkoista. Suorittamatta jääneen ennakonpidätyksen määrä oli arvioitava työntekijöiden lopullisen veroprosentin perusteella. Hovioikeus arvioi ottaen huomioon X Oy:n toimialan, että työntekijöiden veroprosentti oli ollut 25. Käräjäoikeuden katsomasta poiketen määräämättä jääneen ennakonpidätyksen määrä oli siten ollut 16 750 euroa vuonna 2009, 13 040 euroa vuonna 2010 ja 760 euroa vuonna 2011. Veroa oli kaiken kaikkiaan jäänyt määräämättä yhteensä 114 809 euroa. Hovioikeus alensi A:lle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta. Syyksilukemisen muutosta vastaavasti hovioikeus alensi A:n velvollisuutta korvata Verohallinnolle saamatta jääneitä ennakonpidätyksiä yhteensä 30 550 euroon käräjäoikeuden määräämine korkoineen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Pasi Vihla ja Samuli Nyblom. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Verohallinnolle myönnettiin valituslupa. A:lle ei myönnetty valituslupaa syytekohtien 1 ja 7 osalta. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jäi siis pysyväksi. Kysymys valitusluvan myöntämisestä A:lle syytekohdan 4 osalta siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Verohallinto vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota syytekohdan 4 syyksilukemisen osalta muutetaan siten, että A:n menettelyn johdosta X Oy:n välttämien ennakonpidätysten määräksi katsotaan yhteensä 48 894 euroa hovioikeuden tuomitseman 30 550 euron asemesta ja että A:n vahingonkorvausvelvollisuutta Verohallinnolle vastaavasti korotetaan. A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä A:lle on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jää siis pysyväksi. Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A:n syyksi on hovioikeuden tuomiolla luettu syytekohdassa 4 törkeänä veropetoksena muun ohella se, että hän on rakennusalan yrityksen X Oy:n hallituksen ainoana jäsenenä antanut vuodelta 2009 yhtiön maksamista palkoista virheellisen vuosi-ilmoituksen eikä ole tehnyt vuosilta 2010 ja 2011 vuosi-ilmoituksia ja että hän on laiminlyönyt tehdä yhtiön maksamista palkoista kausi-ilmoitukset sekä toimittaa palkoista ennakonpidätykset. 2. Käräjäoikeus oli katsonut, että A:n menettelyn johdosta X Oy:lle oli jäänyt määräämättä ennakonpidätystä 26 804 euroa vuodelta 2009, 20 874 euroa vuodelta 2010 ja 1 216 euroa vuodelta 2011. Käräjäoikeus oli tältä osin hyväksynyt verotarkastuskertomuksen laskelmat suorittamatta jääneistä ennakonpidätyksistä, jotka olivat perustuneet arvioon maksettujen palkkojen määristä. Käräjäoikeus oli pitänyt myös laskelmien mukaista 40 prosentin ennakonpidätystä hyväksyttävänä, koska ennakkoperintäasetuksen mukaan työnantaja oli velvollinen toimittamaan ennakonpidätyksen 60 prosentin suuruisena, jos verokorttia ei ollut toimitettu. 3. Hovioikeus on puolestaan katsonut, että suorittamatta jääneen ennakonpidätyksen määrä oli arvioitava työntekijöiden lopullisen veroprosentin perusteella. Hovioikeus on X Oy:n toimiala huomioon ottaen arvioinut, että työntekijöiden veroprosentti oli ollut 25. Tämän mukaisesti hovioikeus on katsonut määräämättä jääneen ennakonpidätyksen määräksi 16 750 euroa vuodelta 2009, 13 040 euroa vuodelta 2010 ja 760 euroa vuodelta 2011. 4. Verohallinnon valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, minkä perusteiden mukaisesti on arvioitava se vältetyn veron määrä, jonka A hänen syykseen törkeänä veropetoksena luetulla ennakkoperintälain vastaisella menettelyllä on aiheuttanut. Sovellettavat säännökset ja niiden arviointi rikosoikeudellisen ja vahingonkorvausvastuun kannalta 5. Rikoslain 29 luvun 1 §:n 1 ja 3 kohtien mukaan veropetoksesta tuomitaan se, joka antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta tai veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi taikka veron aiheettoman palauttamisen. Luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan verolla tarkoitetaan myös veron ennakkoa. 6. Ennakkoperintälain 9 §:n mukaan suorituksen maksaja on velvollinen toimittamaan ennakonpidätyksen. Lain 11 §:n 1 momentin mukaan ennakonpidätys toimitetaan siten, että suorituksen maksaja vähentää ennakonpidätysprosentin mukaan lasketun määrän rahana maksettavasta määrästä suorituksen yhteydessä tai merkitessään sitä tilille asianomaisen hyväksi. 7. Tekoaikana voimassa olleen ennakkoperintälain 3 §:n 1 momentin (1151/2005) mukaan ennakonpidätyksen määrän oli vastattava mahdollisimman tarkoin verovelvollisen ennakonpidätyksen alaisesta tulosta verovuoden veroasteikkolain ja muiden verovuoden veroperusteiden mukaan maksettavaa verojen ja maksujen yhteismäärää. Ennakkoperintäasetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan ennakonpidätys on toimitettava verokorttiin merkityn perus- ja lisäprosentin mukaan tai verokorttiin merkityn muun asianomaista tuloa koskevan pidätysprosentin mukaan. Asetuksen 3 §:n (1124/1996 ja 568/2010) mukaan ennakonpidätys on toimitettava 60 prosentin suuruisena, jos suorituksen saaja ei anna suorituksen maksajalle verokorttia. 8. Tekoaikana voimassa olleen ennakkoperintälain 38 §:n (1118/1996, 608/2009 ja 516/2010) mukaan, jos suorituksen maksaja oli osaksi tai kokonaan jättänyt ennakonpidätyksen toimittamatta, veroviranomaisen oli maksuunpantava pidättämättä jätetty määrä, jollei 39 §:stä muuta johtunut. Maksuunpantava ennakonpidätys oli enintään 40 prosenttia maksetuista suorituksista. Lain 41 §:ssä (1118/1996, 608/2009 ja 516/2010) säädettiin puolestaan arviomaksuunpanosta. Pykälän 1 momentti kuului laeissa 608/2009 ja 516/2010 seuraavasti: Jos suorituksen maksaja on laiminlyönyt ennakonpidätyksen ilmoittamisen tai on ilmoittanut sitä ilmeisesti liian vähän eikä ole kehotuksesta huolimatta antanut maksuunpanon toimittamisessa tarvittavia tietoja, verovirasto / Verohallinto arvioi maksuunpantavan määrän. Sääntely oli laissa 1118/1996 kyseiseltä osalta asiallisesti vastaavan sisältöinen. Edellä mainittujen lakien 41 §:n 2 momentin mukaan maksuunpantavaa määrää arvioitaessa veroviranomaisen oli otettava huomioon esimerkiksi suorituksen maksajan aikaisempi toiminta ja siinä tapahtuneet muutokset, toiminnan laatu ja laajuus, palkansaajien lukumäärä sekä maksettujen palkkojen ja pidätysten määrät. Jos oli mahdollista, veroviranomaisen oli vertailtava suorituksen maksajan toimintaa muihin samalla alalla ja samanlaatuisissa olosuhteissa toimiviin. Voimassa olevassa laissa oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä säädetään veron määräämisestä asiallisesti vastaavanlaisesti kuin edellä mainituissa säännöksissä. 9. Edellä todettu sääntely osoittaa, että ennakkoperintämenettelyn tarkoituksena on verovelvollisen maksettavaksi tuloverolain perusteella määrättävien verojen periminen etukäteen tulonsaajalle maksettavan suorituksen yhteydessä. Ennakkoperinnällä pyritään siten turvaamaan työntekijöiden verojen kertyminen jo tulojen saamisen ajankohtana. Kuten ennakkoperintälain 3 §:stä ja sen esitöistä (HE 202/1996 vp s. 4, 6 ja 12) ilmenee, tärkein periaate ennakkoperinnässä onkin pyrkimys ennakkoperinnän ja lopullisen verotuksen mahdollisimman hyvään vastaavuuteen eli siihen, että ennakonpidätys vastaa mahdollisimman tarkasti työntekijälle verovuonna maksuunpantavien verojen määrää. Ennakkoperintälain mukaan tähän vastaavuuteen pyritään siten, että työnantaja toimittaa maksamastaan palkasta ennakonpidätyksen työntekijän antaman verokortin osoittaman ennakonpidätysprosentin mukaisesti. 10. Edellä selostetun mukaisesti ennakonpidätykset on tekoaikana voimassa olleiden ennakkoperintälain säännösten nojalla tullut maksuunpanna, jos työnantaja on laiminlyönyt ennakkoperintälain mukaiset velvollisuutensa, kuitenkin enintään 40 prosentin suuruisina maksetuista suorituksista. Jos Verohallinnon tiedossa ei työnantajan laiminlyöntien vuoksi ole ollut ennakonpidätyksen perusteena olevien palkkojen määriä ja saajia eikä siten myöskään sovellettavia ennakonpidätysprosentteja, maksuunpano on jouduttu suorittamaan arvioon perustuen. Ennakkoperintälain 41 §:stä ilmenevät arviomaksuunpanon suorittamista koskevat kriteerit osoittavat, että myös arviomaksuunpanossa on pyrittävä noudattamaan ennakkoperinnän vastaavuusperiaatetta niin, että maksuunpantava määrä vastaisi mahdollisimman hyvin saamatta jääneen veron määrää. Myös nämä maksuunpanossa noudatettavat säännökset ennakonpidätysvelvollisuuden laiminlyömisen seurauksista osoittavat siten osaltaan, että työnantajan ennakonpidätysvelvollisuuden tarkoituksena on ensisijaisesti varmistaa verovelvollisen eli työntekijän palkasta suoritettavan veron maksaminen ja että maksuunpanossakin maksuvelvollisuus on pyrittävä sovittamaan työntekijän tosiasiallisen verovastuun määräiseksi. 11. Arvioitaessa edellä mainitun sääntelyn pohjalta sitä, minkä määräisen veron välttämisen ennakkoperintälain vastainen menettely aiheuttaa, huomioon on otettava ensinnäkin se, että ennakonpidätyksessä on kysymys työntekijän verovelan maksamisesta. Työnantajaan kohdistuvan maksuunpanon tarkoituksena ei ole siirtää työntekijän verovelvollisuutta työnantajan velvollisuudeksi. Eri asia on, että silloin, kun työnantaja yhteisymmärryksessä työntekijän kanssa jättää ennakonpidätykset toimittamatta ja maksamatta Verohallinnolle ja palkansaajat jäävät tuntemattomiksi, työnantajalle maksuunpannut ennakonpidätykset voivat tosiasiassa jäädä lopullisesti hänen vastattavikseen. 12. Toiseksi huomioon on otettava ennakonpidätyksen tarkoitus varmistaa työntekijän verovelan maksaminen oikean määräisenä. Työnantajalle ennakkoperintälain mukaisesti maksuunpantavissa oleva määrä ei kuitenkaan välttämättä sellaisenaan osoita sitä veron määrää, jonka veronsaaja olisi oikein meneteltäessä ollut oikeutettu saamaan työntekijöille maksetuista palkoista. Maksuunpano ei siten myöskään sellaisenaan osoita sitä vahinkoa, jonka veronsaaja on veropetoksen johdosta kärsinyt. 13. Korkein oikeus katsoo edellä mainituista lähtökohdista seuraavan, että ennakonpidätyksen toimittamatta jäämisestä johtunutta, veron välttämiseen perustuvaa työnantajan edustajan rikosoikeudellista ja vahingonkorvausvastuuta ei ole perusteltua perustaa välittömästi siihen, minkä määräiseksi ennakonpidätys on voitu työntekijän tosiasiallisen verosaamisen turvaamiseksi hallinnollisessa maksuunpanomenettelyssä määrätä. Silloin, kun maksettujen palkkojen määrä ja työntekijöiden ennakonpidätysprosentit ovat jääneet selvittämättä, veronsaajan saamatta jääneinä veroina kärsimän vahingon määrä on arvioitava. Tämä arvio tosiasiassa saamatta jääneen veron määrästä on perusteltua perustaa arviomaksuunpanoa koskevaan sääntelyyn eli nyt kysymyksessä olevana tekoaikana ennakkoperintälain 41 §:n (1118/1996, 608/2009 ja 516/2010) mukaisiin kriteereihin. Arviossa on siten tullut ottaa huomioon työnantajan aikaisempi toiminta ja siinä tapahtuneet muutokset, toiminnan laatu ja laajuus, palkansaajien lukumäärä sekä maksettujen palkkojen ja pidätysten määrä, minkä lisäksi työnantajan toimintaa on tullut mahdollisuuksien mukaan vertailla muihin samalla alalla ja samanlaatuisissa olosuhteissa toimiviin. Korkeimman oikeuden kannanotot tässä asiassa 14. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, minkä laajuista ja laatuista rakennusalalla toimineen X Oy:n toiminta on ollut, eikä siitäkään, paljonko X Oy:ssä olisi edes arviolta ollut alan työntekijöitä. Maksettujen palkkojen määräksi oli verotarkastuksessa arvioitu 67 010,30 euroa vuodelta 2009, 52 188,70 euroa vuodelta 2010 ja 3 040 euroa vuodelta 2011. Verohallinto ei kuitenkaan ole syytteen ja vahingonkorvausvaatimuksen perusteena olevassa laskelmassaan arvioinut X Oy:n työntekijöiden ennakonpidätysprosenttia tai sen määräytymisperusteita, vaan on enemmittä perusteluitta pitänyt sen määränä 40 prosenttia. 15. Hovioikeus on, hyväksyttyään verotarkastuksen arviot maksettujen palkkojen määristä, arvioinut X Oy:n työntekijöiden veroprosentiksi yhtiön toimiala huomioon ottaen 25. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole esitetty sellaisia perusteita, joiden mukaan veropetoksella aiheutetun, veronsaajan vältettynä verona kärsimän vahingon määrää olisi arvioitava toisin kuin hovioikeus on tehnyt. Sen vuoksi hovioikeuden tuomion lopputulosta ei ole syytä muuttaa. Tuomiolauselma Valitus hylätään. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170075 ECLI:FI:KKO:2017:75 KKO:2017:75 Skattebedrägeri Grovt skattebedrägeri Skadestånd R2016/327 2059 2017-10-26 Svaranden hade såsom grovt skattebedrägeri tillräknats bl.a. att ett bolag, vars enda styrelsemedlem han var, i sin verksamhet hade försummat att deklarera löner som bolaget betalat och att verkställa förskottsinnehållningar på de utbetalda lönerna, vilket hade lett till att skatter inte hade påförts." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170076 ECLI:FI:KKO:2017:76 KKO:2017:76 Oikeudenkäyntimenettely Riita-asia Asian ratkaiseminen valmistelussa Jatkokäsittelylupa Muutosperuste Ennakkoratkaisuperuste S2015/355 2118 2017-10-31 Käräjäoikeus oli riitaisessa asiassa hylännyt kanteen kirjallisessa valmistelussa annetulla tuomiolla sen jälkeen, kun kantaja ei ollut antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa ja vastaaja oli pyytänyt asian ratkaisemista tuomiolla. Hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa. Kysymys käräjäoikeuden menettelystä ja siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää asiassa jatkokäsittelylupa. OK 25 a luku 11 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 30.12.2014 ja Turun hovioikeuden päätös 13.3.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Pertti Tuominen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Saara Laapas, Riitta Santo ja Juha Karvinen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Tampereen Vuokratalosäätiö vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A ja Tampereen Vuokratalosäätiö (jäljempänä Vuokratalosäätiö) olivat tehneet asunnon vuokraamista koskevan sopimuksen. A:n vuokra-asunnossa tehtiin elo-, syys- ja lokakuun 2014 aikana vuokranantajan toimesta kylpyhuoneremontti. 2. A vaati Vuokratalosäätiötä vastaan nostamassaan kanteessa ja sen täydennyksessä, että Vuokratalosäätiö velvoitetaan palauttamaan hänelle remontin ajalta 2,5 kuukauden vuokra ja korvaamaan remontin aiheuttama pöly- ja hajuhaitta sekä asian hoitamisesta aiheutuneet matkakustannukset. A:n mukaan asunto oli remontin ajan asumiskelvoton ja hän oli joutunut muuttamaan muualle. Remontissa hänen huonekalunsa ja vaatteensa olivat likaantuneet ja hän oli joutunut pesettämään ne. Vaatimustensa tueksi A esitti kirjallista todistelua ja nimesi kuultavan todistajan. Lisäksi A esitti erääseen aiempaan lainvoimaiseen ratkaisuun liittyneitä vaatimuksia. 3. Vuokratalosäätiö kiisti kanteen. A:lle aiheutunut asumishaitta oli korvattu 60 päivältä 30 prosentin haitta-asteen perusteella. Lisäksi A:lle oli korvattu huoneiston sähkönkulutus kokonaisuudessaan remontin ajalta. A:lle suoritettu haittakorvaus oli ollut tavanomaista haittakorvausta suurempi. 4. Vuokratalosäätiön vastattua kanteeseen käräjäoikeus kehotti A:ta antamaan kirjallisen lausuman vastauksen johdosta uhalla, että asia voidaan lausuman antamatta jättämisen johdosta joko jättää sillensä tai ratkaista vastaajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai tuomiolla. 5. A ei antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa. 6. Vuokratalosäätiö vaati käräjäoikeuden sitä tiedusteltua, että asia ratkaistaan tuomiolla ja että A velvoitetaan suorittamaan sen oikeudenkäyntikulut. A kiisti oikeudenkäyntikuluista antamassaan lausumassa Vuokratalosäätiön oikeudenkäyntikuluvaatimuksen perusteeltaan. 7. Käsittelyjärjestystä koskevalta osalta käräjäoikeus katsoi, että A:n laiminlyötyä antaa lausuman vastaajan vastauksesta ja Vuokratalosäätiön pyydettyä asian ratkaisemista tuomiolla, asia oli ratkaistavissa kirjallisessa menettelyssä ilman suulliseen valmisteluun siirtämistä asianosaisten esittämien vaatimusten, niiden perusteluiden ja todistelun perusteella. Käräjäoikeuden mukaan A oli laiminlyödessään antaa vastauksen vastaajan vaatimuksiin luopunut nimeämästään henkilötodistelusta. 8. Pääasian osalta käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut kiistänyt Vuokratalosäätiön vastauksessaan esittämiä kannetta vastaan puhuvia seikkoja ja että siksi ne voitiin asettaa riidattomina ratkaisun lähtökohdiksi, ellei A:n esittämästä selvityksestä muuta johtunut. Kanteensa tueksi A ei ollut esittänyt uskottavaa selvitystä, joten vaadittuja suorituksia oli pidettävä ilmeisen perusteettomina tai joka tapauksessa toteen näyttämättöminä. Lopputuloksena käräjäoikeus hylkäsi kanteen ilmeisen perusteettomana ja jätti lainvoimaiseen ratkaisuun liittyneet vaatimukset tutkimatta sekä velvoitti A:n maksamaan oikeudenkäyntikulujen korvausta Vuokratalosäätiölle. 9. A valitti hovioikeuteen, vaati asian käsittelyä ja toisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa. 10. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää hänelle jatkokäsittelylupa käräjäoikeuden hylättyä kanteen selvästi perusteettomana ja ratkaistua asian kirjallisessa valmistelussa annetulla tuomiolla sen jälkeen, kun A ei ollut antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa vastaajan vastauksesta kanteeseen. Jatkokäsittelyluvan edellytykset 11. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Mainitun lainkohdan sanamuodolla tarkoitetaan lain esitöiden mukaan sitä, että lupa tulisi järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa valitusasiassa myöntää aina jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan. Luvan myöntämiselle asetettu kynnys olisi näin ollen matala (HE 105/2009 vp s. 60). 12. Jatkokäsittelylupa on säännöksen 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Lupa tulisi tällä perusteella myöntää tilanteessa, jossa hovioikeus katsoo, että asian periaatteellisen merkityksen vuoksi olisi tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta (HE 105/2009 vp s. 61). Korkeimman oikeuden arviointi Vaatimuksen selvä perusteettomuus 13. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on haastetta antamatta heti hylättävä kanne tuomiolla, jos kantajan vaatimus on selvästi perusteeton. Vaikka laissa ei ole nimenomaista säännöstä asiasta, oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on katsottu, että kanne on myös haasteen antamisen jälkeen koko valmistelun ajan hylättävissä tällä perusteella ja selvästi perusteetonta kannetta ei ole pakko viedä pääkäsittelyyn, vaikka kannetta ei olisikaan heti haastehakemusta käsiteltäessä hylätty (Juha Lappalainen, Siviilijutun käsittely käräjäoikeudessa vuoden 2002 uudistuksen mukaan, 2002 s. 99 - 100). 14. Lain esitöiden mukaan perusteettomuudella tarkoitetaan sitä, että vaatimus ei perustu lakiin ja että ilmoitetusta perusteesta ei voi seurata pyydettyä seuraamusta. Lisäksi perusteettomuudella tarkoitetaan sitä, että vaatimuksen perusteet eivät vastaa yleisesti tiedossa olevia seikkoja (HE 15/1990 vp s. 54). 15. A on haastehakemuksessaan ja sen täydennyksessä vaatinut kylpyhuoneremontin vuoksi vuokran palauttamista sekä korvausta remontin aiheuttamista haitoista ja kustannuksista. Hän on perustellut vaatimuksensa niin perusteen kuin määränkin osalta ja esittänyt vaatimustensa tueksi kirjallista todistelua sekä nimennyt kuultavan henkilötodistajan. Näin ollen A:n vaatimuksia ei yksin sillä perusteella, ettei hän ole antanut käräjäoikeudelle sen pyytämää lausumaa Vuokratalosäätiön vastauksen johdosta, ole pidettävä selvästi perusteettomina. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on siten ollut aihetta epäillä. Hovioikeuden olisi tullut tältä osin myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Asian ratkaiseminen tuomiolla pääkäsittelyä toimittamatta 16. Jos asianosainen tuomioistuimen kehotuksesta huolimatta laiminlyö antaa häneltä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 15 a §:n nojalla pyydetyn kirjallisen lausuman, on tuomioistuimen oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 10 §:n 1 momentin nojalla, jollei luvun 12 tai 13 §:stä muuta johdu, annettava yksipuolinen tuomio. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n mukaan sen jälkeen, kun vastaaja on vastannut kanteeseen, asianosaisella, jolla luvun 10 §:n 1 momentin nojalla on oikeus yksipuoliseen tuomioon, on oikeus yksipuolisen tuomion asemesta saada asia ratkaistuksi tuomiolla ja esittää sitä varten tarvittava selvitys. 17. Korkein oikeus toteaa, ettei oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:ssä säädetä siitä, missä menettelyssä tuomio voidaan antaa eikä säännös sellaisenaan oikeuta tuomion antamiseen valmistelussa. Pykälän mukainen pyyntö edellyttää käsittelyn jatkamista normaaliin tapaan ja asiassa annettava tuomio tulee perustaa todistelussa esitettyyn selvitykseen. Jos pyyntö esitetään valmistelun aikana, on asia yleensä vietävä normaaliin tapaan pääkäsittelyyn ja asiassa vedottu selvitys on siten tässäkin tilanteessa esitettävä lähtökohtaisesti käräjäoikeuden pääkäsittelyssä (ks. tältä osin esim. Juha Lappalainen, edellä mainittu teos, s. 9, 146 ja 147). Asian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 ja 27 a §:ssä. 18. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:stä ilmenee, että valmistelussa voidaan paitsi jättää asia prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi tutkimatta, myös määrätyin edellytyksin antaa asiassa yksipuolinen tuomio tai tuomio sekä vahvistaa sovinto. Pykälä ei kuitenkaan sovellu riitaisen pääasian ratkaisemiseen (ks. HE 15/1990 vp s. 70 ja 71, HE 32/2001 vp s. 54). Riitaisen pääasian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään sen sijaan luvun 27 a §:ssä. Viimeksi mainitun pykälän mukaan riitainen asia voidaan ratkaista yksin kirjallisen valmistelun perusteella, jos asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista eikä kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä. 19. Vaikka A ei ole käräjäoikeuden pyytämää lausumaa antanut ja siinä vastaajan vastauksessaan esittämiä perusteita kiistänyt, ei asia tämän vuoksi ole muuttunut riidattomaksi. Käräjäoikeus ei ole myöskään voinut tulkita lausuman antamatta jättämistä niin, että A on näin tehdessään luopunut nimeämästään henkilötodistelusta. 20. A on edellä kohdissa 2 ja 15 kuvatulla tavalla vaatinut kylpyhuoneremontin vuoksi vuokran palauttamista kokonaisuudessaan sekä korvausta remontin aiheuttamista haitoista ja kustannuksista. Hän on perustellut vaatimuksensa niin perusteen kuin määränkin osalta ja esittänyt vaatimustensa tueksi kirjallista todistelua sekä nimennyt kuultavan henkilötodistajan. Tähän nähden ja kun asiassa ei ole käynyt ilmi, että A:lta olisi nimenomaisesti edes tiedusteltu, suostuuko hän asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä, käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta siltä osin, ettei asian ratkaiseminen ole edellyttänyt pääkäsittelyn toimittamista, on ollut aihetta epäillä. Hovioikeuden olisi siten tullut tältäkin osin myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella. 21. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua liittyen oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n ja 5 luvun 27 a §:n tulkintaan nyt esillä olevan kaltaisessa tilanteessa. Näin ollen ja koska kysymyksellä on myös yleisempää merkitystä lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa, on jatkokäsittelyluvan myöntäminen ollut tärkeää myös tällä perusteella. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa myös ennakkoratkaisuperusteella. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa. Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170076 ECLI:FI:KKO:2017:76 KKO:2017:76 Rättegångsförfarandet Tvistemål Avgörande av målet vid förberedelsen Tillstånd till fortsatt handläggning Ändringsskäl Prejudikatskäl S2015/355 2118 2017-10-31 Tingsrätten hade i ett tvistigt mål förkastat käromålet genom en dom som meddelades vid skriftlig förberedelse efter att käranden inte hade lämnat begärd skriftlig utsaga och svaranden hade yrkat att saken skulle avgöras genom dom. Hovrätten beviljade inte tillstånd till fortsatt handläggning i målet. Fråga om tingsrättens förfarande och om hovrätten borde ha beviljat tillstånd till fortsatt handläggning i målet." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170077 ECLI:FI:KKO:2017:77 KKO:2017:77 Oikeudenkäyntimenettely Riita-asia Asian ratkaiseminen kirjallisessa valmistelussa S2016/56 2119 2017-10-31 Käräjäoikeus oli riita-asiassa hylännyt kanteen vastaajan vaatimuksesta kirjallisessa valmistelussa antamallaan tuomiolla sen jälkeen kun asia oli muuttunut riitaiseksi vastaajan vastauksen johdosta eikä kantaja ollut antanut häneltä pyydettyä lausumaa vastaajan vastaukseen. Kantajan valituksen johdosta hovioikeus katsoi, ettei asiaa olisi saanut ratkaista tuomiolla kirjallisessa valmistelussa, ja palautti asian käräjäoikeuteen uutta käsittelyä varten. Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevin perustein katsottiin, että oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n säännös asian ratkaisemisesta yksin kirjallisen valmistelun perusteella tuli sovellettavaksi asiaan, mutta asian laatu edellytti pääkäsittelyn toimittamista käräjäoikeudessa. Hovioikeuden olisi siten tullut palauttaa asia käräjäoikeuteen pääkäsittelyn toimittamiseksi. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 10.2.2015 ja Turun hovioikeuden päätös 17.11.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Anna-Liisa Autio ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Leena Mikkonen ja Pirjo Tammio. Esittelijä Essi Kinnunen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. B vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. B on käräjäoikeudessa vaatinut, että A velvoitetaan maksamaan hänelle 48 763,45 euroa korkoineen. B:n mukaan A oli ostaessaan 9.10.2009 päivätyllä kauppakirjalla eräältä henkilöltä puolet kolmen asunto-osakeyhtiön osakkeista, toisen puoliosuuden jäädessä B:n omistukseen, ottanut kaupassa kauppakirjan mukaisesti vastatakseen huoneistoihin kohdistuvista veloista. Velkojen tarkka määrä ei ollut tuolloin tiedossa, koska yhtiöiden kirjanpito ei ollut valmis. B oli rahoittanut asunto-osakeyhtiöiden rakennuskustannuksia yhteensä 157 110,99 eurolla, mistä osakkaiden laskennalliset osuudet olivat 78 555,49 euroa. B oli saanut saatavaansa suorituksia, kun hän ja A olivat myyneet asunto-osakeyhtiön osakkeita vuosina 2009 ja 2010 ja kun A oli vielä suorittanut hänelle erikseen 1 500 euroa. Kattamatta B:n saatavasta oli siten jäänyt kanteessa vaadittu 48 763,45 euroa. 2. A on vaatinut, että kanne hylätään. Hän on vedonnut ensisijaisesti siihen, että saaminen oli vanhentunut, ja toissijaisesti esittänyt, ettei B:n velkomaa saatavaa ollut olemassa ja ettei hän ollut millään perusteella sitoutunut velkavastuuseen B:lle. 3. Vanhentumisväitteen osalta A on todennut, että B:n velkoman saamisen syntyajankohta oli epäselvä. Osakeosuuden hankkimisesta 9.10.2009 laskettuna velka oli vanhentunut viimeistään 9.10.2012. Vanhentumista ei ollut ennen tätä ajankohtaa katkaistu, eikä vuonna 2009 ja 2010 tapahtuneilla kaupoilla ollut katkaisemisen kannalta merkitystä. 4. Saatavan olemassaolon osalta A on vedonnut muun ohella siihen, ettei B:llä ollut ollut saatavaa yhtiöiltä tai osakeosuuden vuonna 2009 hänelle myyneeltä henkilöltä ja ettei kaupoissa ollut siirtynyt mitään saatavia hänen maksettavakseen. B ei ollut esittänyt velkasuhteen olemassaolosta selvitystä. 5. A:n vastattua kanteeseen käräjäoikeus on kehottanut B:tä antamaan kirjallisen lausuman A:n vastauksen johdosta uhalla, että asia voidaan lausuman antamatta jättämisen johdosta joko jättää sillensä tai ratkaista vastaajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai tuomiolla. 6. B ei ole antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa. 7. Edellä kerrotun jälkeen A on vaatinut asian ratkaisemista tuomiolla kirjallisessa menettelyssä sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista. B ei ole antanut lausumaa myöskään käräjäoikeuden tiedusteluun asian ratkaisemisesta kirjallisessa menettelyssä. Oikeudenkäyntikuluvaatimusta koskevassa lausumassaan B on sen sijaan kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään ja vedonnut siihen, että hänen vaatimuksensa oli ollut perusteltu eikä se ollut vanhentunut. 8. Käräjäoikeus on hylännyt B:n kanteen kirjallisessa valmistelussa antamallaan tuomiolla. Käräjäoikeus on ensinnäkin katsonut, ettei B ollut esittänyt perusteita, joiden nojalla voitaisiin päätyä siihen, että A olisi hänelle henkilökohtaisesti velkaa. Lisäksi käräjäoikeus on katsonut, että A:n väitetty velka, jonka vastattavaksiottamispäivä oli ollut 9.10.2009, oli vanhentunut viimeistään 9.10.2012, koska B ei ollut näyttänyt katkaisseensa velan vanhentumista laissa säädetyllä tavalla. 9. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja palauttanut asian käräjäoikeuteen. Hovioikeus on lausunut, että käräjäoikeus oli ratkaissut asian tuomiolla oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n säännöksiin nojautuvassa kirjallisessa menettelyssä, vaikka asiassa ei ollut kysymys tämän säännöksen soveltamisalaan kuuluvasta tilanteesta. Hovioikeus on viitannut oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:ään ja Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2000:22 ja todennut, että asia oli A:n vastauksen myötä muodostunut riitaiseksi eikä B:n kanne ollut selvästi perusteeton. Edellytykset asian ratkaisemiselle valmistelussa annettavalla tuomiolla eivät olleet siten täyttyneet, vaan käräjäoikeuden olisi tullut ratkaista asia pääkäsittelyssä. 10. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys hovioikeuden palautusratkaisun oikeellisuudesta ja siitä, onko käräjäoikeus oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n nojalla voinut ratkaista vastauksen johdosta riitaiseksi muuttuneen asian kirjallisessa menettelyssä antamallaan tuomiolla sen jälkeen, kun B ei ole antanut häneltä pyydettyä lausumaa kanteeseen annetusta vastauksesta ja kun A on vaatinut asian ratkaisemista tuomiolla. Sovellettavat lainkohdat 11. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 15 a §:n mukaan jatkaessaan valmistelua kirjallisesti tuomioistuin voi katsoessaan sen aiheelliseksi kehottaa asianosaista toimittamaan tuomioistuimeen kirjallisen lausuman. Tällöin tuomioistuimen on määrättävä, mistä kysymyksestä asianosaisen on lausuttava. Kehotuksen yhteydessä on luvun 16 §:n mukaan asianosaiselle ilmoitettava, mikä seuraamus 12 luvun perusteella voi aiheutua siitä, että asianosainen ei anna kirjallista lausumaa. 12. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 10 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, on asianosaisen vaatimuksesta annettava yksipuolinen tuomio, jos vastapuoli ei ole antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa, josta ilmenee hänen kantansa pyynnössä esitettyihin kysymyksiin. Pykälän 2 momentin mukaan asianosaiselta, jolla 1 momentin nojalla on oikeus yksipuoliseen tuomioon, on tiedusteltava, vaatiiko hän yksipuolista tuomiota. Jos asianosainen ei vaadi yksipuolista tuomiota tai 11 §:n nojalla asian ratkaisemista tuomiolla, asia on jätettävä sillensä. 13. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n mukaan sen jälkeen, kun vastaaja on vastannut kanteeseen, asianosaisella, jolla 10 §:n 1 momentin nojalla on oikeus yksipuoliseen tuomioon, on oikeus yksipuolisen tuomion asemesta saada asia ratkaistuksi tuomiolla ja esittää sitä varten tarvittava selvitys. 14. Korkein oikeus toteaa, ettei oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:ssä säädetä siitä, missä menettelyssä tuomio voidaan antaa eikä säännös sellaisenaan oikeuta tuomion antamiseen valmistelussa. Pykälän mukainen pyyntö edellyttää käsittelyn jatkamista normaaliin tapaan ja asiassa annettava tuomio tulee perustaa todistelussa esitettyyn selvitykseen. Jos pyyntö esitetään valmistelun aikana, on asia yleensä vietävä normaaliin tapaan pääkäsittelyyn ja asiassa vedottu selvitys on siten tässäkin tilanteessa esitettävä lähtökohtaisesti käräjäoikeuden pääkäsittelyssä (ks. tältä osin esim. Juha Lappalainen, Siviilijutun käsittely käräjäoikeudessa vuoden 2002 uudistuksen mukaan, 2002 s. 9, 146 ja 147). Asian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 ja 27 a §:ssä. 15. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan valmistelussa voidaan asia, jossa sovinto on sallittu, ratkaista yksipuolisella tuomiolla tai tuomiolla 12 luvussa mainituin edellytyksin. Pykälässä säädetään myös asian jättämisestä prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi tutkimatta ja sovinnon vahvistamisesta. Pykälä ei kuitenkaan sovellu riitaisen pääasian ratkaisemiseen (ks. HE 15/1990 vp s. 70 ja 71, HE 32/2001 vp s. 54). 16. Riitaisen pääasian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:ssä. Tämän säännöksen mukaan riitainen asia voidaan ratkaista yksin kirjallisen valmistelun perusteella, jos asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista eikä kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä. 17. Riitaisen asian ratkaiseminen yksin kirjallisessa valmistelussa edellyttää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n mukaan sitä, että asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista ja, että asianosaiset suostuvat menettelyyn. Lisäksi tuomioistuimen on valmistelun kuluessa laadittava asianosaisille toimitettava oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 24 §:n 4 momentin mukainen kirjallinen yhteenveto. 18. Asian laadun vuoksi pääkäsittelyn järjestäminen voi säännöksen esitöiden mukaan olla tarkoituksetonta silloin, kun asiassa ei lainkaan esitetä suullista todistelua eikä pääkäsittelyyn muustakaan syystä ole tarvetta. Tällainen tilanne saattaa olla käsillä erityisesti silloin, kun jutun tosiseikasto on riidaton ja epäselvyys koskee vain asian oikeudellista arviointia. Tilanne voi olla sama silloin, kun asiassa esitetään ainoastaan kirjallisia todisteita ja epäselvyys koskee vain asian oikeudellista arviointia. Pelkästään tosiseikkojen riidattomuus ja siitä johtuva suullisen todistelun tarpeettomuus ei kuitenkaan voi yksistään merkitä sitä, että pääkäsittelyä olisi pidettävä asiassa tarpeettomana. Asian ratkaisemisen kannalta eduksi useimmiten on, että asianosaisilla ja heidän avustajillaan on tilaisuus pääkäsittelyssä suulliseen argumentointiin. Samoin lisäkysymysten esittämisen helpommin mahdollistava suullinen pääkäsittely voi olla tehokkaan prosessinjohdon kannalta tai asian selvittämiseksi tarpeen. Säännöksen tarkoituksena on mahdollistaa asian ratkaiseminen kirjallisen valmistelun perusteella vain silloin, kun pääkäsittelyn järjestäminen on asian ratkaisemisen kannalta selvästikin tarpeetonta (HE 32/2001 vp s. 54). 19. Tuomion antaminen yksin kirjallisen valmistelun perusteella edellyttää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n mukaan lisäksi aina sitä, ettei kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä. Lain esitöiden mukaan asianosaiset voivat antaa suostumuksensa vapaamuotoisestikin ja asianosaisen suostumus voisi olla myös niin sanottu hiljainen suostumus, joka voi ilmetä esimerkiksi siten, että asianosainen jättää vastaamatta käräjäoikeuden nimenomaiseen asiaa koskevaan kirjalliseen tiedusteluun, jossa tiedustelussa vastaamatta jättämisen merkitys on selvästi kerrottu asianosaiselle (HE 32/2001 vp s. 55). Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätökset 20. Hovioikeus on katsonut, ettei esillä olevassa asiassa ole ollut kysymys oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n soveltamisalaan kuuluvasta tilanteesta. Hovioikeuden mukaan kysymys on sen sijaan ollut siitä, oliko asia voitu oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n nojalla ratkaista valmistelussa annetulla tuomiolla vai olisiko käräjäoikeuden tullut siirtää ratkaisun tekeminen pääkäsittelyyn. Hovioikeus on viitannut oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:ään ja Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2000:22 ja todennut, että tässä asiassa kannetta ei ollut myönnetty eikä siitä ollut luovuttu. Asianosaiset eivät olleet myöskään tehneet sovintoa. Sen sijaan asia oli A:n vastauksen myötä tullut riitaiseksi eikä B:n kanne ollut selvästi perusteeton. Edellytykset asian ratkaisemiselle valmistelussa annettavalla tuomiolla eivät siten olleet täyttyneet, vaan käräjäoikeuden olisi tullut ratkaista asia pääkäsittelyssä. 21. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a § voi kuitenkin tulla sovellettavaksi tilanteessa, jossa riitainen asia ratkaistaan asianosaisen laiminlyönnin johdosta oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n mukaisesti yksipuolisen tuomion asemesta annettavalla tuomiolla. Jos kantaja vastaajan vastattua kanteeseen laiminlyö antaa käräjäoikeuden häneltä pyytämän lausuman ja jos vastaaja tällöin vaatii, että asia ratkaistaan tuomiolla, voidaan oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:ssä tarkoitettu laiminlyöntiin perustuva tuomio antaa yksin kirjallisen valmistelun perusteella, jos 5 luvun 27 a §:n soveltamisen edellytykset täyttyvät eli asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaisemista varten tarvittavan selvityksen esittäminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista eikä kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä. 22. B:n laiminlyötyä antaa käräjäoikeuden pyytämän kirjallisen lausuman ja A:n vaadittua asian ratkaisemista tuomiolla kirjallisessa menettelyssä, käräjäoikeus on tiedustellut B:ltä suostumusta asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Kun B on jättänyt tiedusteluun vastaamatta, on esillä olevan asian ratkaisemisen kannalta merkityksellistä sen selvittäminen, onko asia ollut laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen ole edellyttänyt pääkäsittelyn toimittamista. 23. B on kanteessaan vedonnut hänen ja A:n yhteiseen rakennushankkeeseen, johon hän oli sijoittanut kertomansa mukaan varojaan yli 157 000 euroa ja johon perustuneesta saatavasta hän oli velkonut A:lta tämän osuutta. B:n mukaan A oli ostaessaan puolet asunto-osakeyhtiöiden osakkeista ottanut vastatakseen huoneistoihin kohdistuvista veloista. A on puolestaan kiistäessään kanteen väittänyt, ettei B:llä ollut ollut saatavaa yhtiöiltä tai osakkeet A:lle myyneeltä henkilöltä ja ettei näissä kaupoissa ollut siirtynyt mitään saatavia hänen maksettavakseen. 24. B on lisäksi kanteessaan esittänyt, ettei velkojen tarkka määrä ole ollut 9.10.2009 vielä tiedossa. A:kin on vastatessaan kanteeseen ja esittäessään vanhentumisväitteen lausunut, että väitetyn saamisen syntymishetki on ollut kanteen mukaan epäselvä. 25. Korkein oikeus toteaa, ettei B ole kanteessaan eikä A vastauksessaan tarjonnut asiassa henkilötodistelua. Tämä on sinällään tukenut johtopäätöstä siitä, että pääkäsittelyn toimittaminen asiassa ei ole ollut tarpeen. Kanteesta ja siihen annetusta vastauksesta ilmennyt jutun oikeustosiseikasto ei ole kuitenkaan ollut niin velkomuksen perusteen kuin sen perusteena mahdollisesti olleen velan vanhentumisenkaan osalta riidaton eikä jutun epäselvyys ole koskenut vain asian oikeudellista arviointia. Asian selvittäminen olisi edellyttänyt mahdollisuutta lisäkysymysten tekemiseen ja suulliseen argumentointiin. Asia on näin ollen ollut laadultaan sellainen, että sen käsittely olisi edellyttänyt pääkäsittelyn toimittamista eikä sitä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n nojalla olisi tullut ratkaista kirjallisessa valmistelussa. Tämän vuoksi asia on tullut palauttaa käräjäoikeuteen pääkäsittelyn toimittamiseksi. Syytä hovioikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei siten ole. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöstä ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170077 ECLI:FI:KKO:2017:77 KKO:2017:77 Rättegångsförfarandet Tvistemål Avgörande på basis av skriftlig förberedelse S2016/56 2119 2017-10-31 Tingsrätten hade i ett tvistemål på svarandens yrkande förkastat käromålet genom en dom vid den skriftliga förberedelsen efter att saken hade blivit stridig till följd av svarandens bemötande och käranden inte hade lämnat begärt yttrande med anledning av bemötandet. Med anledning av kärandens överklagande ansåg hovrätten att tingsrätten inte borde ha fått avgöra målet genom dom vid den skriftliga förberedelsen och återförvisade målet till tingsrätten för ny handläggning. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av beslutet att bestämmelsen i 5 kap. 27 a § rättegångsbalken om avgörande på basis av enbart skriftlig förberedelse var tillämplig i målet, men att ärendets natur krävde att huvudförhandling hölls i tingsrätten." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170078 ECLI:FI:KKO:2017:78 KKO:2017:78 Petos Törkeä petos Oikeudenkäyntimenettely Todistelu Asianosaisen kuulustelu Itsekriminointisuoja R2016/852 2127 2017-11-01 A:ta oli kuultu käräjäoikeudessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevan asian pääkäsittelyssä vastaajayhtiön edustajana henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa ja toisessa vastaavassa asiassa asianosaisena henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa. Ennen kuulemistaan näissä oikeudenkäynneissä A:ta oli kuultu rikoksesta epäiltynä velallisen rikoksia koskevassa esitutkinnassa, joka liittyi takaisinsaantioikeudenkäyntien kohteena oleviin toimiin. A:lle vaadittiin rangaistusta törkeästä petoksesta ja petoksesta, koska hän oli hankkiakseen edustamalleen yhtiölle ja itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla todistelutarkoituksessa henkilökohtaisesti kuultuna totuudenvastaisesti takaisinsaantikanteiden perusteita koskevista seikoista, aiheuttaen menettelyllään kanteiden hylkäämisen ja siten kantajalle vahinkoa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei A:n itsekriminointisuojaa ollut loukattu. Syytteitä törkeästä petoksesta ja petoksesta ei ollut hylättävä itsekriminointisuojaa koskevalla perusteella. Ks. KKO:2015:6 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Oulun käräjäoikeuden tuomio 15.5.2015 Syyttäjän ja asianomistaja X Oy:n konkurssipesän syytteestä käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen syytekohdassa 1 ja petoksen syytekohdassa 2. Syytekohdassa 1 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A:ta oli 11.11.2010 kuultu todistelutarkoituksessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevan asian pääkäsittelyssä Oulun käräjäoikeudessa. Riita-asiassa kantajana oli ollut X Oy:n konkurssipesä ja vastaajana Y Oy, jonka edustajana A oli esiintynyt. Kuvatuin tavoin kuultaessa A oli hankkiakseen edustamalleen Y Oy:lle oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla totuudenvastaisesti, että - B oli 14.4.2009 maksanut hänelle käteisellä 1 500 euroa suorituksena X Oy:n osakekannasta, - hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle ja - hän oli 14.4.2009 Y Oy:n edustajana tehnyt X Oy:lle 50 000 euron käteissuorituksen X Oy:n Y Oy:lle luovuttamasta kuljetuskalustosta. Näistä A:n kertomista seikoista erehtyneenä käräjäoikeus oli hylännyt X Oy:n konkurssipesän 50 000 euron korvausvaatimuksen ja tuominnut X Oy:n konkurssipesän korvaamaan Y Oy:n oikeudenkäyntikulut 10 433 eurolla. Menettelyllään A oli aiheuttanut X Oy:n konkurssipesälle 60 433 euron vahingon. Petoksella oli tavoiteltu huomattavaa hyötyä ja aiheutettu X Oy:n konkurssipesälle erityisen tuntuvaa vahinkoa. Rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Syytekohdassa 2 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A:ta oli 15.3.2011 kuultu todistelutarkoituksessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevan asian pääkäsittelyssä Oulun käräjäoikeudessa. Riita-asiassa kantajana oli ollut X Oy:n konkurssipesä ja vastaajana A. Kuvatuin tavoin kuultaessa A oli hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla totuudenvastaisesti, että - hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle ja - hän ei ollut 14.4.2009 jälkeen käyttänyt X Oy:n pankkikortteja. Näistä A:n kertomista seikoista erehtyneenä käräjäoikeus oli hylännyt X Oy:n konkurssipesän 5 890 euron korvausvaatimuksen. Menettelyllään A oli aiheuttanut X Oy:n konkurssipesälle sanotun määräisen vahingon. Käräjäoikeus lausui itsekriminointisuojasta, että vaikka A:ta ei ollut pääkäsittelyssä kuultu totuusvakuutuksen nojalla, hänen asemansa oli rinnastunut totuusvakuutuksen nojalla kuullun asianosaisen asemaan. A:lla oli siten ollut oikeus kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta itseään syytteen vaaraan. Häntä oli pääkäsittelyssä niin ikään muistutettu tästä vaitiolo-oikeudesta. Itsekriminointisuoja koski oikeutta olla ilmaisematta itselleen epäedullista seikkaa, ei oikeutta kertoa tästä seikasta totuudenvastaisesti. Kun A oli itsekriminointisuojaan vetoamatta kertonut syytteessä tarkoitetuissa käsittelyissä todistelutarkoituksessa totuudenvastaisesti, hän ei voinut menestyksellisesti vedota tässä asiassa itsekriminointisuojaan. Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä petoksesta ja petoksesta yhteiseen 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan X Oy:n konkurssipesälle rikosperusteista vahingonkorvausta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Mika-Pekka Sarkkinen. Rovaniemen hovioikeuden tuomio 24.8.2016 A valitti hovioikeuteen ja vaati ensisijaisesti, että syytteet hylätään ja hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta. Toissijaisesti hän vaati, että rangaistusta ja vahingonkorvauksia joka tapauksessa alennetaan. Hovioikeus lausui, että A:n 11.11.2010 ja 15.3.2011 takaisinsaantiasioiden yhteydessä antamissa kertomuksissa oli ollut kysymys osaltaan samasta tapahtumienkulusta kuin Rovaniemen hovioikeuden 1.11.2013 antamassa tuomiossa (Oulun käräjäoikeus 30.3.2012) ratkaistussa muun ohella törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosasiassa. Tämän rikosasian esitutkinta oli tullut vireille lokakuussa 2009 eli ennen nyt syytteessä mainittuja kuulemisia. A:ta oli kuultu takaisinsaantioikeudenkäynneissä riita-asian asianosaisena todistelutarkoituksessa. A:lla oli ollut asemansa perusteella velvollisuus puhua oikeudenkäynnissä totta. Hovioikeudella ei ollut aihetta epäillä käräjäoikeuden arviointia siitä, että A:n kertomukset olivat kuitenkin olleet syytteessä mainituilta osin totuudenvastaisia. A oli nyt tuomittu rangaistukseen siitä, että hän oli antanut totuudenvastaisia tietoja takaisinsaantioikeudenkäynneissä. Selvää oli, että itsekriminointisuoja olisi oikeuttanut A:n pysymään näissä oikeudenkäynneissä passiivisena ja olemaan antamatta tietoja, joilla hän saattoi myötävaikuttaa syyllisyytensä selvittämiseen itseään koskevassa, jo vireillä olleessa rikostutkinnassa. A:n takaisinsaantioikeudenkäynneissä kertomat seikat olivat liittyneet olennaisesti häneen kohdistettuun rikosepäilyyn ja olleet olennaisilta osin samansisältöisiä kuin hänen rikosasiassa myöhemmin esittämänsä kiistämisperusteet. Hovioikeus katsoi, ettei A:lta ollut voitu edellyttää takaisinsaantioikeudenkäyntien yhteydessä, että hän silloin kertoisi tapahtumienkuluista eri tavalla kuin hän oli puolustuksekseen kertonut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa esitutkinnassa. Siviiliasian yhteydessä annetun totuudenvastaisen kertomuksen katsominen rangaistavaksi loukkaisi olennaisesti syylliseksi epäillyn oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen samaan aikaan vireillä olleeseen rikosepäilyyn liittyen. A:n väärien tietojen antamista ei sen vuoksi nyt kysymyksessä olleessa tilanteessa ollut syytä arvioida toisin kuin hänen oikeuttaan vaieta tai jättää tietojaan antamatta. Itsekriminointisuoja ulottui nyt kysymyksessä olleeseen menettelyyn. A:n syytteessä kuvattua menettelyä ei siten voitu pitää rangaistavana ja syytteet oli hylättävä. Hovioikeus hylkäsi syytteet ja vapautti A:n rangaistuksesta ja X Oy:n konkurssipesälle maksettavaksi tuomitusta korvausvelvollisuudesta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Marianne Wagner-Prenner, hovioikeudenlaamanni Sakari Laukkanen ja määräaikainen hovioikeudenneuvos Teemu Saukkoriipi. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja X Oy:n konkurssipesälle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä petoksesta ja petoksesta. X Oy:n konkurssipesä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. A vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. Poliisi oli 2.10.2009 käynnistänyt esitutkinnan, jossa A:ta oli epäilty muun ohella törkeästä velallisen epärehellisyydestä X Oy:n toiminnassa. A oli rikoksesta epäiltynä kertonut esitutkinnassa, että B oli 14.4.2009 maksanut hänelle käteisellä 1 500 euroa suorituksena X Oy:n osakekannasta, että hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle, ettei hän ollut käyttänyt kyseisiä pankkikortteja 14.4.2009 jälkeen ja että hän oli 14.4.2009 Y Oy:n edustajana tehnyt X Oy:lle 50 000 euron käteissuorituksen sen Y Oy:lle luovuttamasta kuljetuskalustosta. 2. X Oy:n konkurssipesä oli 18.12.2009 pannut Oulun käräjäoikeudessa vireille Y Oy:tä vastaan takaisinsaantia konkurssipesään koskevan kanteen. Kanteessaan X Oy:n konkurssipesä vaati, että X Oy:n ja Y Oy:n välillä 14.4.2009 tehty kalustokauppa määrättäisiin käteiskauppahinnan osalta lahjana peräytettäväksi, koska kaupanteossa tai myöhemminkään kauppahinnasta ei ollut maksettu mitään käteisellä. Käräjäoikeuden asiassa toimittamassa pääkäsittelyssä oli 11.11.2010 kuultu todistelutarkoituksessa Y Oy:n edustajaa A:ta. Häntä oli muistutettu oikeudesta olla vastaamatta kysymyksiin, joihin vastaaminen saattoi johtaa hänet syytteen vaaraan. A oli kertonut osakekannan kaupasta, pankkikorttien luovuttamisesta ja kalustokaupasta samalla tavoin kuin esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli 17.12.2010 antamallaan, sittemmin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla hylännyt X Oy:n konkurssipesän kanteen siltä osin kuin kannetta ei ollut myönnetty ja velvoittanut X Oy:n konkurssipesän korvaamaan Y Oy:n oikeudenkäyntikulut. 3. X Oy:n konkurssipesä oli 4.6.2010 pannut Oulun käräjäoikeudessa vireille A:ta vastaan takaisinsaantia konkurssipesään koskevan kanteen. X Oy:n konkurssipesä vaati kanteessaan muun muassa, että X Oy:n pankkitililtä 14.4. - 10.9.2009 tehdyt selvittämättömät nostot määrättäisiin lahjana peräytettäväksi, koska yhtiön osakekannan kaupan jälkeen määräysvalta yhtiössä ei ollut muuttunut ja A oli edelleen käyttänyt yhtiön pankkitiliä ja pankkikorttia. Käräjäoikeuden asiassa toimittamassa pääkäsittelyssä oli 15.3.2011 kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, joka oli kertonut osakekannan kaupasta ja pankkikorttien luovuttamisesta ja käyttämisestä samalla tavoin kuin esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli 15.4.2011 antamallaan, sittemmin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla hylännyt X Oy:n konkurssipesän kanteen edellä mainittuja tapahtumia koskevilta osin. 4. Syyttäjä oli Oulun käräjäoikeudessa 23.2.2011 vireille panemassaan syytteessä vaatinut A:lle rangaistusta muun ohella kahdesta törkeästä velallisen epärehellisyydestä, koska tämä oli X Oy:n toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä sekä 14.4.2009 jälkeen tosiasiallista päätösvaltaa käyttäneenä ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut kuljetuskaluston Y Oy:lle ja tekemänsä pankkitilinostot itselleen. Käräjäoikeus oli 30.3.2012 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n muun ohella törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja velallisen epärehellisyydestä rangaistukseen. Rovaniemen hovioikeus oli tuomiollaan 1.11.2013 pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Kysymyksenasettelu 5. Syyttäjä on syytteessään tässä asiassa vaatinut A:lle rangaistusta syytekohdissa 1 ja 2 törkeästä petoksesta ja petoksesta. Syytteen teonkuvausten mukaan A:ta oli kuultu todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevien asioiden pääkäsittelyissä 11.11.2010 ja 15.3.2011. Kummassakin asiassa kantajana oli ollut X Oy:n konkurssipesä ja ensiksi mainitussa vastaajana Y Oy, jonka edustajana A oli esiintynyt, ja viimeksi mainitussa A itse. Takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa kuultaessa A oli hankkiakseen edustamalleen Y Oy:lle ja itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla totuudenvastaisesti, että B oli 14.4.2009 maksanut hänelle käteisellä 1 500 euroa suorituksena X Oy:n osakekannasta, että hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle, ettei hän ollut käyttänyt kyseisiä pankkikortteja 14.4.2009 jälkeen ja että hän oli 14.4.2009 Y Oy:n edustajana tehnyt X Oy:lle 50 000 euron käteissuorituksen sen Y Oy:lle luovuttamasta kuljetuskalustosta. Näistä A:n kertomista seikoista erehtyneenä käräjäoikeus oli takaisinsaantiasioissa hylännyt X Oy:n konkurssipesän korvausvaatimukset 50 000 euron ja 5 890 euron osalta sekä tuominnut X Oy:n konkurssipesän korvaamaan Y Oy:n oikeudenkäyntikulut 10 433 eurolla. Menettelyllään A oli aiheuttanut X Oy:n konkurssipesälle mainitun määräiset vahingot. 6. X Oy:n konkurssipesä on yhtynyt syyttäjän syytteeseen ja vaatinut A:lta rikosperusteista vahingonkorvausta. A on kiistänyt syytteen. 7. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytteen mukaisesti rangaistukseen törkeästä petoksesta ja petoksesta sekä korvausvelvollisuuteen X Oy:n konkurssipesälle. 8. Hovioikeus on käräjäoikeuden tavoin katsonut syytteessä tarkoitetut A:n kertomukset totuudenvastaisiksi. Hovioikeus on kuitenkin itsekriminointisuojaa koskevien periaatteiden nojalla hylännyt syytteen ja vapauttanut A:n rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta. 9. Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta arvioida syytteessä tarkoitettujen A:n kertomusten totuudenvastaisuutta toisin kuin hovioikeus on tehnyt. Korkeimmassa oikeudessa on tämän jälkeen kysymys siitä, onko syyte törkeästä petoksesta ja petoksesta tullut hylätä itsekriminointisuojaa koskevien periaatteiden nojalla. Itsekriminointisuojan sisältö ja ulottuminen rikosoikeudenkäynnin ulkopuolelle 10. Korkein oikeus on todennut oikeuskäytännössään, kuten esimerkiksi ratkaisussa KKO 2015:6 (kohta 11), että rikoksesta epäillyn oikeus sekä esitutkinnassa että muussa viranomaismenettelyssä vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen on osa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja Suomen perustuslaissa turvattua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tämä niin sanottu itsekriminointisuoja tarkoittaa sitä, ettei rikoksesta syytettyä tai epäiltyä saa pakottaa tai painostaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämisessä. Itsekriminointisuoja ulottuu myös rikosoikeudenkäynnin ulkopuolisiin menettelyihin. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata rikoksesta epäillyn tai syytteessä olevan tahtoa viranomaisten epäasiallista pakottamista vastaan. 11. Syytteessä tarkoitettujen takaisinsaantioikeudenkäyntien aikana riita-asian asianosaisen kuulustelemisesta todistuskeinona säädettiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61, 64 ja 65 §:ssä. Kieltäytymisoikeudesta säädettiin 17 luvun 24 §:n 1 momentissa ja totuusvelvollisuudesta 14 luvun 1 §:ssä. Mainitut lainkohdat on muutettu 1.1.2016 voimaan tulleella lailla 732/2015. 12. Syytteessä tarkoitettuna aikana voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61 §:n 1 momentin (690/1997) mukaan asianosaista voitiin kuulustella todistelutarkoituksessa ja 2 momentin (1052/1991) mukaan myös totuusvakuutuksen nojalla riita-asiassa. Luvun 64 §:n (571/1948) mukaan asianosaisen laillinen edustaja voitiin kutsua kuulusteltavaksi samojen sääntöjen mukaan kuin asianosaisesta oli säädetty. Luvun 65 §:ssä (360/2003) säädettiin, että kuulusteltaessa asianosaista totuusvakuutuksen nojalla oli muun muassa noudatettava, mitä 24 §:ssä säädettiin todistajasta. Luvun 24 §:n 1 momentin (571/1948) mukaan todistaja sai kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi sitä tehdä saattamatta syytteen vaaraan itseään. Lain 14 luvun 1 §:n (595/1993) mukaan riita-asiassa asianosaisen oli tehdessään selkoa niistä seikoista, joihin hän vetosi jutussa, ja lausuessaan mielensä vastapuolen esittämistä seikoista sekä vastatessaan tehtyihin kysymyksiin pysyttävä totuudessa. 13. Korkein oikeus toteaa, että mainitun 17 luvun 65 §:n sanamuodon mukaan 24 §:ssä todistajan kieltäytymisoikeudesta säädettyä oli noudatettava asianosaista totuusvakuutuksen nojalla kuulusteltaessa. Vaikka asianosaisen kuulustelemista todistelutarkoituksessa koskevassa säännöksessä ei ollut vastaavaa viittausta, on perusteltua katsoa, että myös todistelutarkoituksessa kuulusteltavalla asianosaisella oli samansisältöinen kieltäytymisoikeus. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 1 §:n mukainen totuusvelvollisuus puolestaan koski paitsi oikeustosiseikkoihin vetoamista myös kuulemista todistelutarkoituksessa. Todistelutarkoituksessa kuultavalla riita-asian asianosaisella oli siten niin sanottu positiivinen totuusvelvollisuus eli hänen oli oma-aloitteisestikin kerrottava asiassa merkityksellisistä seikoista niin, ettei hänen lausumansa antanut todistelun kohteena olevasta kysymyksestä virheellistä kuvaa. 14. Voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18, 26 ja 28 §:ssä säädetään aikaisempaa vastaavin tavoin riita-asian asianosaisen kuulustelemisesta todistelutarkoituksessa samoin kuin hänen kieltäytymisoikeudestaan ja totuusvelvollisuudestaan. Asianosaista ei voida kuitenkaan enää kuulustella totuusvakuutuksen nojalla. 15. Mainitut kansallisen lainsäädäntömme säännökset ilmentävät riita-asiassa todistelutarkoituksessa kuultavan asianosaisen itsekriminointisuojaa sekä hänen pääsääntöistä velvollisuuttaan pysyä kertomuksessaan totuudessa. Jos asianosainen antaa vääriä tietoja ja tällä tavoin erehdyttää tuomioistuinta antamaan jotakin osapuolta taloudellisesti suosivan tai vahingoittavan päätöksen, hänet voidaan rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla tuomita petoksesta. Tämä niin sanottu prosessipetos täyttyy, kun tuomioistuin erehdytettynä päätyy toisen asianosaisen kannalta huonompaan ratkaisuun kuin mihin tämä olisi oikeutettu (HE 66/1988 vp s. 132). Onko kysymyksessä ollut tilanne, johon itsekriminointisuoja voi ulottua 16. Kuten ratkaisussa KKO 2009:80 on todettu (kohdat 17 ja 18), oikeutta pysyä vaiti on arvioitava syytetyn näkökulmasta ja niiden tietojen perusteella, joita hänellä on silloin, kun häneltä pakon tai rangaistuksen uhalla vaaditaan tietoja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustusmahdollisuuksiaan. Samasta lähtökohdasta on arvioitava myös sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta häntä samaan aikaan epäillään. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan riittävää tässä suhteessa on jo se, ettei tietoja vaadittaessa ole voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattavat olla merkityksellisiä rikosasiassa. 17. Edeltä kohdista 1 - 4 ilmenevällä tavalla A on ollut ensin velallisen rikoksista epäiltynä esitutkinnassa ja sen jälkeen syytetyn asemassa silloin, kun häntä on takaisinsaantiasioissa kuulusteltu asianosaisen edustajana ja asianosaisena todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa. Velallisen rikoksia koskevassa asiassa ja takaisinsaantioikeudenkäynneissä selvitettävinä ovat olleet samat X Oy:n osakekannan kauppaan, pankkikorttien luovuttamiseen ja käyttämiseen sekä kuljetuskaluston kauppaan liittyneet epäselvyydet. Takaisinsaantiasioissa kysymys on siten ollut itsekriminointisuojan tarkoittamista tilanteista, joissa A on myös saanut käyttää todistelutarkoituksessa kuultavan kieltäytymisoikeutta. 18. Kansallisen lainsäädäntömme mukaiset todistelutarkoituksessa kuultavan riita-asian asianosaisen velvollisuudet ja oikeudet eivät ole täysin yhdenmukaiset ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä muodostuneen itsekriminointisuojan kanssa. Todistelutarkoituksessa kuultavalla riita-asian asianosaisella on positiivinen totuusvelvollisuus, jollei hän vetoa syytteen vaaraan perustuvaan vaitiolo-oikeuteensa. Toisaalta sanottu kieltäytymisoikeus ei edellytä ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan mukaista rikoksesta syytetyn asemaa (ks. vastaavasti todistajan osalta KKO 2015:6 kohta 18). 19. Kysymys on tämän jälkeen siitä, onko A:han häntä asianosaisen edustajana ja asianosaisena riita-asiassa kuultaessa kohdistunut jotakin sellaista pakottamista, joka poistaa rangaistavuuden petoksena rangaistavalta menettelyltä. Onko A pakotettu todistamaan itseään vastaan 20. A on lausunut, että hän oli takaisinsaantiasioissa ollut tietoinen siitä, ettei häntä ollut voitu velvoittaa kuultavaksi todistelutarkoituksessa. Hän oli kuitenkin tahtonut tulla kuulusteltavaksi, koska käsiteltävänä olleet tapahtumat olivat olleet rikostutkinnan kohteena ja X Oy:n konkurssipesä oli ajanut takaisinsaantiasioita kuin rikossyytteitä. Vaikka käräjäoikeus ei ollut kohdistanut A:han pakkoa, hän oli X Oy:n konkurssipesän toimien johdosta ollut käytännössä pakotettu kertomaan ne tietonsa tapahtumista, jotka hän oli aiemmin kertonut esitutkinnassa ja myöhemmin toistanut velallisen rikoksia koskeneessa oikeudenkäynnissä. Jos A ei olisi tullut todistelutarkoituksessa kuulluksi, hänen vaikenemiseensa olisi epäilemättä vedottu velallisen rikoksia koskevassa asiassa osoituksena hänen syyllisyydestään. Vapaan todistusharkinnan puitteissa tällaiseen ei olisi ollut mitään estettä, koska hyödyntämiskieltoa ei ollut ollut. 21. Kuten ratkaisussa KKO 2015:6 (kohta 22) on todettu, oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen ei ole ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan ehdoton. Kiellettyä on sopimaton pakottaminen siihen. Pakottamiseksi on katsottu voiman käyttö sekä lain vaatimus siitä, että syytetyn pitää antaa näyttöä omassa asiassaan. Myös rikosoikeudellisen sanktion uhka tai sen langettaminen tapauksissa, joissa tietojen antamisesta kieltäydytään, voi olla pakottamista ja saattaa loukata itsekriminointisuojaa, vaikka henkilöä ei myöhemmin edes syytetä. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on kiinnitetty huomiota siihen, minkä laatuisella ja asteisella pakolla tietoja on vaadittu, millaisia prosessuaalisia oikeusturvatakeita menettelyyn liittyy sekä näin saadun aineiston käyttötarkoitukseen. 22. Mainitussa ratkaisussaan Korkein oikeus on arvioinut todistajan asemassa kuultavaan kohdistuvaa pakottamista. Korkein oikeus on lausunut (kohta 26), että todistajalla on lakiin perustuva oikeus kieltäytyä lausumasta tai vastaamasta kysymykseen, jos hän voisi lausumillaan vaarantaa oikeutensa epäiltynä tai syytettynä. Tämä kieltäytymisoikeus merkitsee sitä, että todistajalla, joka ei voi sulkea sanotunlaista vaaraa pois, on oikeus harkita, kertooko hän määrätystä seikasta tai vastaako kysymykseen. Kieltäytymisoikeuteensa asianmukaisesti vetoavaa ja sitä käyttävää kohtaan ei voida käyttää painostuksena sakkoa tai muuta uhkaa, eikä häntä voida tämän johdosta tuomita rangaistukseen. Jos todistaja tällaisessa tilanteessa kieltäytymisoikeuteensa vetoamatta kertoo tai vastaa kysymykseen, tämä ei siten ole todistamista siihen pakotettuna. Jos todistaja antaa itselleen epäedullisen lausuman, hänen ei voida katsoa tehneen sitä pakotettuna todistamaan itseään vastaan. Todistajan tahtoon ei tällöin voida katsoa kohdistuvan sopimatonta painostusta. 23. Ratkaisussaan Korkein oikeus on lausunut edelleen (kohta 27), että todistajalle esitetyt kysymykset liittyvät ensisijaisesti asiaan, jossa hänen kuulemisensa todistajana on tarpeen, ja että kysymysten tarkoituksena on saada selville totuus asiassa. Tähän nähden on tärkeää, että tuomioistuin saa tietää, mikäli todistajan kertomukseen jää aukko, ja syyn siihen. Todistajan vetoaminen kieltäytymisoikeuteensa ja sen syyn ilmoittaminen palvelevat siten oikeudenkäynnin tarkoitusta. 24. Korkein oikeus toteaa, että todistajan ja todistelutarkoituksessa kuultavan riita-asian asianosaisen asemat eroavat eräiltä osin toisistaan. Todistaja ei voi lähtökohtaisesti kieltäytyä velvollisuudestaan todistaa vaan hänen on saavuttava kutsusta tuomioistuimeen, annettava todistajanvakuutus ja kertomuksensa sekä pysyttävä kertomusta antaessaan totuudessa. Todistajalla on syytteen vaaraan perustuva kieltäytymisoikeus, mutta oikeutta käyttäessään hänellä on velvollisuus ilmoittaa tuomioistuimelle kieltäytymisen peruste ja tukea sitä todennäköisin syin. Niskoitteleva todistaja voidaan pakottaa todistamaan sakon ja painostusvankeuden uhalla, ja totuudenvastaisen kertomuksen antava todistaja voidaan tuomita perättömästä lausumasta tuomioistuimessa vankeusrangaistukseen. 25. Riita-asian asianosaisella ei ole vastaavaa velvollisuutta suostua kuultavaksi todistelutarkoituksessa. Hänet voidaan kuitenkin asian selvittämiseksi määrätä sakon uhalla saapumaan tuomioistuimeen tai määrätä noudettavaksi sinne. Kertomusta antaessaan hänen on pysyttävä totuudessa. Jos asianosainen todistelutarkoituksessa kuultaessa kieltäytyy antamasta kertomusta tai vastaamasta kysymykseen, häntä ei voida pakottaa todistamaan. Todistajalle säädetty velvollisuus kieltäytymisoikeutta käytettäessä ilmoittaa tuomioistuimelle kieltäytymisen peruste ja tukea sitä todennäköisin syin ei koske todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista. Kriminalisointi perättömästä lausumasta tuomioistuimessa ei koske todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista, eikä häntä voida rangaista totuudenvastaisen kertomuksen antamisesta, ellei petoksen tunnusmerkistö täyty. 26. Selostetuista eroavaisuuksista huolimatta todistelutarkoituksessa kuultavan oikeudellinen asema on itsekriminointisuojan kannalta perusteltua rinnastaa todistajan asemaan. Siten ei voida katsoa, että rangaistusuhka petoksesta sellaisenaan merkitsisi todistelutarkoituksessa kuultavan riita-asian asianosaisen epäasianmukaista pakottamista selvittämään omaa syyllisyyttään. Kansallisen lainsäädäntömme säännöksiä kieltäytymisoikeudesta ja totuusvelvollisuudesta ei kuitenkaan ole tulkittava niin tiukasti, että ne tosiasiassa estäisivät itsekriminointisuojan käyttämisen tehokkaana oikeusturvatakeena. 27. Arvioitavana näin ollen vielä on, onko A:n tosiasiallinen asema häntä takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa kuulusteltaessa kuitenkin ollut hänen väittäminsä tavoin sellainen, ettei voida edellyttää hänen noudattaneen velvollisuutta puhua totta. A:n asema häntä takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa kuulusteltaessa 28. A on edellä kohdassa 20 kerrotuista ilmoittamistaan syistä nimennyt itsensä kuultavaksi todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa, toisessa takaisinsaantiasiassa Y Oy:n edustajana ja toisessa henkilökohtaisesti. Kuulustelujen yhteydessä käräjäoikeus on asianmukaisesti kiinnittänyt A:n huomiota kieltäytymisoikeuteen eikä ole millään tavoin edellyttänyt hänen antavan kertomustaan tai vastaavan kysymyksiin. 29. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee, että X Oy:n konkurssipesä on ollut aktiivinen toimissaan A:ta vastaan. Se on ilmoittanut poliisille velallisen rikoksia koskevasta epäilystä, jota on ryhdytty lähes välittömästi tutkimaan, ja nostanut takaisinsaantikanteet käräjäoikeudessa. Sittemmin X Oy:n konkurssipesä on velallisen rikoksia koskevassa asiassa käyttänyt asianomistajan syyteoikeutta syyttäjän rinnalla ja vaatinut vahingonkorvauksia. Velallisen rikoksia koskevassa asiassa ja takaisinsaantiasioissa selvitettävinä ovat olleet samoja tosiseikkoja koskevat epäselvyydet, ja niissä on esitetty samaa todistelua näistä seikoista. Lisäksi X Oy:n konkurssipesä on velallisen rikoksia koskevassa asiassa nimennyt käräjäoikeudessa muuna oikeudenkäyntiaineistona esitettäväksi takaisinsaantiasiassa annetun tuomion Y Oy:tä vastaan. 30. Tilanteet, joissa A:ta on kuulusteltu takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa, ovat olleet hänelle vaikeita. Hän on joutunut tekemään valinnan eri suuntiin vaikuttavien intressien välillä sekä arvioimaan menettelynsä vaikutuksia vireillä olleissa eri prosesseissa. 31. A on tällaisessa intressikonfliktissa nimennyt itsensä todistelutarkoituksessa kuultavaksi. Tämä hänen menettelynsä ei viittaa siihen, että hän ei olisi takaisinsaantioikeudenkäynneissä tosiasiallisesti voinut vain olla vaiti ja kieltäytyä antamasta kertomusta ja vastaamasta kysymyksiin, vaan siihen, että hän on pyrkinyt voittamaan takaisinsaantiasiat niissä totuudenvastaiset kertomukset antamalla. A:han ei voida katsoa kohdistuneen sopimatonta pakottamista vain sen vuoksi, että X Oy:n konkurssipesä on toiminut aktiivisesti hänen saattamisekseen vastuuseen. 32. Edellä todetulla tavalla A:han ei ollut kohdistettu sopimatonta pakottamista. Asiassa ei ole tullut ilmi mitään sellaista, joka viittaisi siihen, että totuudessa pysyminen olisi ollut hänelle mahdotonta ilman vaaraa myötävaikuttaa oman rikoksensa selvittämiseen. Näissä olosuhteissa hänellä ei ole ollut oikeutta valehdella, vaan hänen olisi tullut käyttää niitä lain tarjoamia mahdollisuuksia, joita riita-asiassa todistelutarkoituksessa kuultavalla asianosaisella on itsekriminointisuojan turvaamiseksi. 33. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:n itsekriminointisuojaa ole hänen samanaikaisesta rikoksesta epäillyn ja syytetyn asemastaan huolimatta loukattu, kun häntä on takaisinsaantiasioissa kuulusteltu todistelutarkoituksessa. Syytettä kohdissa 1 ja 2 törkeästä petoksesta ja petoksesta ei siten olisi tullut hylätä hovioikeuden lausumilla perusteilla. 34. A on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut muillakin kuin itsekriminointisuojaa koskevilla perusteilla syytteen hylkäämistä kohdissa 1 ja 2 sekä vapauttamistaan korvausvelvollisuudesta. Lisäksi hän on vaatinut, että rangaistusta ja vahingonkorvausvelvollisuutta joka tapauksessa alennetaan. Näiltä osin hovioikeus ei ole lausunut A:n vaatimuksista. Asian käsittelyä on siten jatkettava hovioikeudessa. Päätöslauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan Rovaniemen hovioikeuteen, jonka tulee palauttamisen syy huomioon ottaen omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170078 ECLI:FI:KKO:2017:78 KKO:2017:78 Bedrägeri Grovt bedrägeri Rättegångsförfarandet Bevisning Partsförhör Skydd mot självinkriminering R2016/852 2127 2017-11-01 A hade hörts i tingsrätten vid huvudförhandlingen i ett mål som gällde återvinning till konkursbo. Han hördes personligen i bevisningssyfte såsom företrädare för det bolag som var svarande och i ett annat motsvarande mål personligen såsom part i bevisningssyfte. Före dessa rättegångar hade A hörts som misstänkt för brott i en förundersökning angående gäldenärsbrott, som hade samband med de åtgärder som återvinningsrättegångarna gällde. A åtalades för grovt bedrägeri och för bedrägeri, eftersom han för att bereda det bolag han företrädde och sig själv orättmätig ekonomisk vinning hade vilselett tingsrätten genom att han när han hördes personligen i bevisningssyfte hade berättat osant om de omständigheter som låg till grund för återvinningskäromålen, och genom sitt förfarande orsakat att käromålen förkastades och därigenom åsamkat käranden skada. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att A:s skydd mot att inte behöva belasta sig själv (självinkriminering) inte hade kränkts. Åtalen för grovt bedrägeri och bedrägeri skulle inte förkastas med stöd av skyddet mot självinkriminering." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170079 ECLI:FI:KKO:2017:79 KKO:2017:79 Ylimääräinen muutoksenhaku Rangaistuksen määrääminen Vapaudenmenetysajan vähentäminen H2017/59 2211 2017-11-14 A oli ollut tutkintavankina häneen kohdistettujen rikosepäilyjen ja sittemmin syytteiden vuoksi rikosasioissa, joiden käsitteleminen tuomioistuimessa oli erotettu kahteen eri oikeudenkäyntiin. Ensin käsitellyssä asiassa hovioikeus oli A:n vankeusrangaistukseen tuomitessaan vähentänyt rangaistuksesta rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla paitsi ajan, jonka A oli ollut tämän asian vuoksi vangittuna, myös ajan, jonka A oli ollut vapautensa menettäneenä samaan asiakokonaisuuteen liittyneen, tuolloin vielä käräjäoikeudessa käsiteltävänä olleen toisen rikosasian vuoksi. Sittemmin A tuomittiin käräjäoikeudessa vankeusrangaistukseen myös toisessa asiassa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei vapaudenmenetysajan vähentämisessä ollut hovioikeudessa tapahtunut oikeudenkäyntivirhettä eikä tuomio perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. A:n ylimääräinen muutoksenhakemus hylättiin. Asian aikaisempi käsittely Ylimääräinen muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian aikaisempi käsittely Hakemuksen kohteena oleva Helsingin hovioikeuden lainvoimainen tuomio 30.9.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Ylimääräinen muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A vaati hakemuksessaan ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio poistetaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla, tai toissijaisesti, että tuomio puretaan saman luvun 8 §:n 4 kohdan nojalla siltä osin kuin A:lle tuomitusta 3 vuoden vankeusrangaistuksesta on vähennetty vapaudenmenetysaika 12.11.2013 - 25.11.2015. Lisäksi A vaati, että tuomio oikaistaan vahvistamalla vapaudenmenetysajaksi 12.11.2013 - 13.4.2015. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A on ollut 12.11.2013 alkaen tutkintavankina vapautensa menettäneenä häneen kohdistettujen rikosepäilyjen ja sittemmin syytteiden vuoksi rikosasioissa, joiden käsitteleminen on käräjäoikeudessa erotettu kahteen eri oikeudenkäyntiin. 2. Ensin käsitellyssä rikosasiassa käräjäoikeus antoi ratkaisunsa 2.6.2015 tuomiten A:n törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta yhteiseen 1 vuoden 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tuomiolauselmaan vapaudenmenetysajaksi on kirjattu 12.11.2013 - 1.6.2015. Jo ennen tuomion antamista käräjäoikeus oli 13.4.2015 päättänyt, ettei A:ta ollut enää tämän asian vuoksi pidettävä vangittuna. A:n tutkintavankeus jatkui kuitenkin käräjäoikeuskäsittelyä odottavien muiden rikosepäilyjen johdosta. 3. Hovioikeus muutti syyksilukemista ja tuomitsi 30.9.2016 A:n törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, törkeästä petoksesta, törkeästä lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta yhteiseen 3 vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomiolauselmaan vapaudenmenetysajaksi on kirjattu 12.11.2013 - 25.11.2015. 4. Hovioikeus on vapaudenmenetysajan osalta todennut, että A oli ollut tämän asian vuoksi vangittuna 12.11.2013 - 13.4.2015. Hän oli kuitenkin ollut vapautensa menettäneenä 25.11.2015 saakka tähän asiakokonaisuuteen liittyvän, vielä käräjäoikeudessa käsiteltävänä olevan asian vuoksi. Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut, että rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla tuomioon merkittävä A:n vapaudenmenetyksen päättymispäivä oli 25.11.2015. 5. Käräjäoikeus tuomitsi 29.12.2016 A:n myös toisessa asiassa ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tässäkin asiassa vapaudenmenetysajaksi on merkitty 12.11.2013 - 25.11.2015. 6. Ensiksi ratkaistussa asiassa hovioikeuden tuomio jäi lainvoimaiseksi Korkeimman oikeuden hylättyä A:n valituslupahakemuksen 26.1.2017. Toinen asia on asianosaisten valitusten johdosta käsiteltävänä hovioikeudessa. 7. A on nyt käsiteltävässä hakemuksessaan todennut, että ensiksi ratkaistussa asiassa tuomittua vankeusrangaistusta täytäntöönpantaessa täytäntöönpanoviranomaiset olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että rikoslain 2 c luvun 5 §:n nojalla rangaistuksen vankilassa suoritettavan osuuden pituudeksi muodostuisi 547 päivää hovioikeuden tuomioon merkityn vapaudenmenetysajan ollessa 744 päivää. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin säännös samaa kalenteriaikaa koskevan vapaudenmenetysvähennyksen huomioon ottamisesta vain kerran johti täytäntöönpanoviranomaisten kannan mukaan siihen, ettei nyt täytäntöönpantavana olevan vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavan osuuden ylimenevää vapaudenmenetysaikaa voitaisi ottaa huomioon myöskään mahdollisen myöhemmin annettavan toisen vankeustuomion täytäntöönpanossa, koska sama kalenteriaika (12.11.2013 - 25.11.2015) oli otettu huomioon jo nyt täytäntöönpantavana olevassa rangaistuksessa. Aika, jota ei voitaisi huomioida mahdollisen tulevan tuomion täytäntöönpanossa, oli 197 päivää. Mikäli hovioikeuden tuomioon olisi merkitty vain tähän asiaan suoranaisesti liittyvä vapaudenmenetysaika (12.11.2013 - 13.4.2015), vapaudenmenetysaika ei ylittäisi tuomion vankilassa suoritettavaa määräosaa. 8. A on katsonut hakemuksessaan, että hovioikeus on virheellisesti ottanut huomioon toiseen asiaan liittyvää vapaudenmenetysaikaa, ja vaatinut, että hovioikeuden ratkaisu tältä osin joko poistetaan tai puretaan ja tuomiota oikaistaan kirjaamalla vapaudenmenetysajaksi 12.11.2013 - 13.4.2015. Syyttäjä ei ole vastustanut A:n vaatimuksia. 9. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti tai soveltanut ilmeisesti väärin rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momenttia ottamalla vapaudenmenetysaikana huomioon myös 13.4.2015 jälkeisen tutkintavankeusajan. Rikoslain 6 luvun 13 §:n sisällöstä 10. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan, jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Vapaudenmenetysaika lasketaan päivinä. Tuomioon on merkittävä vapaudenmenetysten alkamis- ja päättymispäivät. Pykälän 2 momentin mukaan samoin on meneteltävä, jos vapaudenmenetys on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn vastaajan säilöön ottamisen johdosta. 11. Voimassa olevan pykälän 2 momentin säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 44/2002 vp s. 214) mukaan momentti laventaa tutkintavankeuden vähennysoikeuden koskemaan muita tuomioon johtaneeseen rikokseen tutkinnallisesti läheisesti liittyviä rikoksia. Sitä, milloin kysymys on momentissa tarkoitetulla tavalla saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleesta rikoksesta, ei tarkemmin perustella tässä hallituksen esityksessä tai voimassa olevaa säännöstä sanamuodoltaan vastanneen rikoslain aikaisemman 3 luvun 11 §:n (577/1973) esitöissä (HE 237/1972 vp). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1987:71 katsonut, että toisesta rikoksesta johtunut vapaudenmenetys voitiin ottaa huomioon tilanteessa, jossa tätä rikosta koskeva syyte hylättiin ja vastaaja tuomittiin rangaistukseen toisesta, tuomioistuimessa samaan aikaan käsiteltävänä olleesta rikoksesta. 12. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentti ei jätä tuomioistuimelle harkintavaltaa, vaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava vapaudenmenetys huomioon rangaistusta määrätessään siten kuin momentissa säädetään (ks. esim. HE 237/1972 vp s. 5). Myös pykälän 2 momentin sanamuoto \"samoin on meneteltävä\" on ymmärrettävä niin, että momentin soveltamisedellytysten täyttyessä tuomioistuimella on vastaavanlainen velvollisuus ottaa huomioon momentissa tarkoitettu vapaudenmenetys. Vapaudenmenetyksen vähentämisvelvollisuudesta 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa mainitaan myös lainkohdan esitöissä (HE 44/2002 vp s. 214). Vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevasta sääntelystä 13. Kuten edellä on todettu, tuomioistuin on viran puolesta velvollinen vähentämään rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaavan ajan. Vähentäminen tehdään merkitsemällä tuomioon vapaudenmenetysajan alkamis- ja päättymispäivät. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty. Momentissa kuitenkin säädetään, että täytäntöönpanossa samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran. Rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan lain 6 luvun 13 §:n mukainen vapaudenmenetysaika vähennetään pykälässä mainituista, ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista. 14. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentti vastaa sisällöltään aikaisemmin voimassa ollutta rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 2 a §:ää (laissa 958/1976). Pykälän säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 10/1976 vp s. 1) ilmenee, että sen jälkeen, kun vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevasta rikoslain 3 luvun 11 §:stä tuli tuomioistuimia velvoittava ehdoton säännös, käytännössä ilmeni tilanteita, joissa sama vapaudenmenetysaika oli vähennetty eri tuomioissa useaan kertaan. Tämä johti myös rangaistusten täytäntöönpanossa vapaudenmenetysajan vähentämiseen useampaan kertaan. Tämän epäkohdan poistamiseksi rangaistusten täytäntöönpanosta annettua lakia muutettiin säätämällä rajoitus siitä, että samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys voitiin rangaistusta täytäntöönpantaessa ottaa huomioon vain kerran. Lakia säädettäessä tarkoituksenmukaisimpana menettelynä pidettiin sitä, että tuomioistuimen olisi edelleen vähennettävä vapaudenmenetyksen aika täysimääräisenä ja vähennysten yhteensovittaminen annetaan nimenomaan täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi (HE 10/1976 vp s. 2). Vastaavasti Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:29 todennut, että jo täytäntöön pannun rangaistuksen vähentäminen kuuluu Rikosseuraamuslaitoksen velvollisuuksiin eikä se kuulu rangaistuksen määräävän tuomioistuimen toimivaltaan (kohta 11). 15. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2007:90 ja KKO 2015:102 ottanut kantaa siihen, mistä rangaistuksesta tai rangaistuksen osasta vapaudenmenetysajan vähennys on tehtävä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2007:90 katsottiin, ettei aikaisemmin tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta tehty vapaudenmenetysajan vähentäminen ollut esteenä saman vapaudenmenetysajan vähentämiselle sittemmin annetussa tuomiossa, jossa vastaaja tuomittiin samassa yhteydessä tutkituista muista rikoksista yhteiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tätä perusteltiin sillä, että vapaudenmenetysaika jää hyvittämättä, jos se otettaisiin huomioon vain ehdollisessa rangaistuksessa, joka ei tule täytäntöön pantavaksi (kohta 6). Ratkaisussa KKO 2015:102 Korkein oikeus katsoi, että vapaudenmenetysaika tulee vähentää ehdollisesta vankeusrangaistuksesta eikä oheisseuraamuksena tuomitusta yhdyskuntapalvelusta, jotta tuomittu saisi vapaudenmenetysajan hyväkseen vankeusajan vähennyksenä tilanteessa, jossa ehdollinen vankeus myöhemmin määrättäisiin pantavaksi täytäntöön (kohta 12). Molempien ratkaisujen keskeisenä perustana oli se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta. 16. Aikaisemmin voimassa olleen rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 2 a §:stä tai pykälää vastaavan, nykyisin voimassa olevan vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentista taikka säännösten ja niiden muutosten esitöistä (edellä mainittu HE 10/1976 vp sekä HE 44/2002 vp, HE 263/2004 vp ja HE 45/2014 vp) ei kuitenkaan suoraan ilmene, mitä pykälässä mainitulla saman kalenteriajan huomioon ottamisella tässä yhteydessä tarkoitetaan. 17. Rikoslain 2 c luvun 4 §:n mukaan, jos tuomitun on samalla kertaa suoritettava useita määräaikaisia vankeusrangaistuksia, joista ei muodosteta yhteistä vankeusrangaistusta, ne on vankilassa laskettava yhteen. Näitä tilanteita silmälläpitäen vankeuslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 263/2004 vp s. 144) todetaan 3 luvun 1 §:n 2 momentin osalta, että jos vangilla on samalla kertaa täytäntöönpantavana useampia vankeusrangaistuksia, vähennykset voitaisiin nykyiseen tapaan laskea yhteen ja vähentää kokonaisrangaistusajasta. 18. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin rajoitus saman kalenteriajan huomioon ottamisesta vain kerran ei muodosta estettä ottaa täysimääräisesti huomioon eri tuomioille merkittyjä vapaudenmenetysaikoja rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan laskettavista vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista ainakaan niissä tilanteissa, joissa eri tuomiot tulevat samalla kertaa täytäntöönpantaviksi. 19. Rikoslain ja vankeuslain säännökset muodostavat tutkintavankeusajan huomioon ottamisen osalta sääntelykokonaisuuden, jonka tarkoituksena on, ettei rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty (ks. esim. edellä mainitun rikoslain 3 luvun 11 §:n säätämiseen johtanut HE 237/1972 vp s. 4). 20. Määräaikainen vankeusrangaistus koostuu rangaistuksen vankilassa suoritettavasta määräosasta ja ehdonalaisessa vapaudessa suoritettavasta osasta. Rikoslain 2 c luvun 13 §:n mukaan ehdonalaisen vapauden koeaika on lähtökohtaisesti vapauttamishetkellä jäljellä olevan jäännösrangaistuksen pituinen. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vankeusrangaistus on kokonaisuudessaan suoritettu, kun rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitettu koko rangaistus on suoritettu tai mainitun luvun 13 §:ssä tarkoitettu koeaika on päättynyt. 21. Vaikka vankilassa suoritettavan määräosan ylittävä tutkintavankeusaika vähentää jäännösrangaistuksen pituutta ja siten ehdonalaisen vapauden koeaikaa, vankilassa suoritettavan määräosan ylittävä tutkintavankeusaika ei tule tosiasiallisesti hyvitetyksi niissä tilanteissa, joissa jäännösrangaistusta ei määrätä täytäntöönpantavaksi. Huomioon on otettava myös se, että rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään nimenomaisesti vapaudenmenetysajan vähentämisestä täytäntöönpanossa pykälässä mainituista, ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista. 22. Edellä todettuihin seikkoihin nähden voidaan kysyä, edellyttääkö vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentti sellaista tulkintaa, että vapaudenmenetysajan pykälässä tarkoitettua huomioon ottamista olisi myös vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavan määräosan ylittävän tutkintavankeusajan vähentäminen jäännösrangaistuksesta ja ehdonalaisen vapauden koeajasta ilman, että tuomittu saisi tätä vapaudenmenetystään tosiasiassa hyväkseen toisen tuomion täytäntöönpanossa. Vankeuteen tuomittujen yhdenvertaisen kohtelun kannalta asianmukaista ei ole, jos vapaudenmenetysaikojen tosiasiallinen huomioon ottaminen vankeusrangaistusten täytäntöönpanossa olisi riippuvainen siitä sattumanvaraisesta seikasta, tulevatko tuomioistuimessa erillisissä käsittelyissä annetut tuomiot täytäntöönpantaviksi samaan aikaan. 23. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittu kysymys vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin tulkinnasta tulisi ajankohtaiseksi siinä tilanteessa, että A tuomittaisiin vankeusrangaistukseen myös asiassa, joka on tällä hetkellä hovioikeuden käsiteltävänä. Siinäkin tilanteessa säännöksen tulkinta kuuluu rangaistusaikapäätöksen tekevälle Rikosseuraamuslaitokselle. Sen vuoksi Korkein oikeus ei lausu tästä kysymyksestä. Purku- ja kanteluperusteiden arviointi tässä asiassa 24. A on ollut esitutkinnassa epäiltynä lukuisista eri rikoksista, jotka ovat olleet samaan aikaan käräjäoikeuden käsiteltävinä ja myöhemmin erotettu kahdeksi eri kokonaisuudeksi. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden käsittelemät syytteet ovat liittyneet tutkinnallisesti toisiinsa siten kuin rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa tarkoitetaan. Muuta ei ole edes väitetty. Vaikka ensiksi ratkaistussa asiassa jo käräjäoikeus oli päättänyt, ettei A:ta tämän asian vuoksi ollut enää syytä pitää vangittuna, vapaudenmenetys oli jatkunut muista, näihin rikoksiin tutkinnallisesti läheisesti liittyvistä rikosepäilyistä johtuen. Hovioikeuden tuomiota annettaessa ei vielä ole ollut tiedossa se, että A tultaisiin tuomitsemaan käräjäoikeudessa myös toisessa rikosasiassa ja että 13.4.2015 jälkeen aiheutunut vapaudenmenetys voitaisiin ottaa huomioon tuossa asiassa annettavassa tuomiossa. Jälkimmäinen tuomio ei ole edelleenkään lainvoimainen. 25. Korkein oikeus katsoo, että rangaistusta käsillä olleissa olosuhteissa määrätessään hovioikeudella on ollut perusteet katsoa, että kysymys on ollut rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa tarkoitetusta tilanteesta, jolloin hovioikeus on ollut velvollinen ottamaan huomioon myös vapaudenmenetysajan 14.4.2015 - 25.11.2015. Voimassa olevien rikoslain 6 luvun 13 §:n ja vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin sekä niitä vastanneiden aikaisempien säännösten tarkoituksena on edellä todetuin tavoin ollut, että tuomioistuin ottaa vapaudenmenetyksen täysimääräisenä huomioon ja vähennysten yhteensovittaminen jätetään täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi. Sen arvioiminen, kuinka eri tuomioihin merkittyjen samojen vapaudenmenetysaikojen yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella siten, että tutkintavankeudessa ollut henkilö saa vapaudenmenetysajan täysimääräisesti hyväkseen, ei kuulu yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. 26. Asiassa ei ole osoitettu, että oikeudenkäynnissä olisi tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu oikeudenkäyntivirhe tai että hovioikeuden tuomio perustuisi vapaudenmenetysajan huomioon ottamisen osalta luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tämän vuoksi A:n hakemus on hylättävä. Päätöslauselma A:n ylimääräinen muutoksenhakemus hylätään. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170079 ECLI:FI:KKO:2017:79 KKO:2017:79 Extraordinärt ändringssökande Bestämmande av straff Avräkning av tiden för frihetsberövande H2017/59 2211 2017-11-14 A hade varit häktad på grund av brottsmisstanke och sedermera på grund av åtal i brottmål vilka i domstolshandläggningen hade avskiljts till två separata rättegångar. I det mål som behandlades först hade hovrätten när den dömde A till fängelse med stöd av 6 kap. 13 § 2 mom. strafflagen dragit av från straffet inte bara den tid under vilken A på grund av denna sak hade varit häktad utan även den tid som A hade varit berövad friheten på grund av ett annat brottmål som hade samband med helheten och som då ännu behandlades vid tingsrätten. Sedermera dömdes A i tingsrätten till fängelse även i det andra målet. Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att det inte hade inträffat ett rättegångsfel när hovrätten avräknade tiden för frihetsberövande och att domen inte grundade sig på uppenbart oriktig tillämpning av lag." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170080 ECLI:FI:KKO:2017:80 KKO:2017:80 Kuluttajansuoja Velkomus Palvelussopimus S2015/778 2289 2017-11-22 Teleyritys oli puhelimitse myynyt asiakkaalleen mobiililaajakaistaliittymän. Kysymys siitä, oliko samalla sovittu siitä, että kuluttajan ja teleyrityksen välinen aiempi liittymäsopimus lakkasi. (Ään.) Alempien oikeuksien ratkaisut Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Alempien oikeuksien ratkaisut Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 18.3.2015, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 24.9.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjänotaari Jenna Martikkala ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Jouko Valtonen ja Juha Suvanto (esittelijä). Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja Intrum Justitia Oy:n kanne hylätään. Toissijaisesti A vaati asian palauttamista käräjäoikeuteen tai hovioikeuteen suullisen käsittelyn toimittamista varten ja asiassa jo aiemmin esitettyjen viestintämarkkinalain soveltamiseen liittyvien väitteiden tutkimiseksi. Intrum Justitia Oy vaati vastauksessaan, ettei hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomioita muuteta. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Intrum Justitia Oy (jäljempänä Intrum Justitia / yhtiö) on A:ta vastaan 9.6.2014 vireille panemassaan kanteessa vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan yhtiölle telepalveluista maksamatta olevan laskusaatavan pääoma korkosaatavineen ja viivästyskorkoineen sekä perintä- ja oikeudenkäyntikuluja viivästyskorkoineen. 2. Kanteessa on kysymys Elisa Oyj:n (jäljempänä Elisa) yhtiölle perittäväksi siirtämästä Elisan laskusaatavasta A:lta. Saatava perustuu A:n ja Elisan välillä vuonna 2008 solmittuun liittymäsopimukseen, jonka Elisa on 19.2.2013 irtisanonut maksamattomien laskujen vuoksi. Laskusaatavan pääoma muodostuu liittymästä marras- ja joulukuulle 2012 sekä tammi-, helmi- ja maaliskuulle 2013 päivätyistä, maksamatta jätetyistä laskuista. 3. A on pitänyt laskuja aiheettomina seuraavilla perusteilla. Syyskuussa 2012 A oli saanut Saunalahti Oy:ltä (jäljempänä Saunalahti) puhelinsoiton, jossa hänelle oli tarjottu hänellä käytössään olleen Elisan liittymän vaihtoa uuteen nopeampaan 4G-liittymään. Puhelinkeskustelussa oli esitetty vanhan liittymän korvaamista uudella liittymällä, eikä puhe ollut ollut siitä, että A hankkisi uuden liittymän vanhan liittymän rinnalle. A oli puhelinkeskustelussa suostunut liittymän vaihtoon ja sen jälkeen 14.9.2012 ottanut käyttöönsä uuden Saunalahden 4G-liittymän. A oli syyskuussa 2012 kahden viikon ajalta maksanut kahdesta rinnakkaisesta liittymästä ja jättänyt lokakuusta 2012 alkaen Elisan liittymän kuukausittaiset maksut maksamatta, koska ne olivat olleet aiheettomia. 4. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen ja velvoittanut A:n suorittamaan Intrum Justitialle laskusaatavan pääoman ja sille vaaditut korot sekä lisäksi perintäkulut ja oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota A:n valituksen johdosta. Hovioikeus on velvoittanut A:n korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa viivästyskorkoineen. 5. A:n valituksen johdosta Korkeimman oikeuden ratkaistavana on, onko Saunalahden puhelimitse tekemässä myyntitarjouksessa uudesta liittymästä ollut kysymys myös siitä, että A:n vanha Elisan liittymä tulee irtisanotuksi teleyrityksen omin toimin ja liittymä vaihdetaan tähän uuteen 4G-liittymään, vai onko sovittu siitä, että uusi liittymä tulee otettavaksi käyttöön vanhan liittymän rinnalle. Puhelinkeskustelun johdosta Saunalahti on toimittanut A:lle uutta liittymäyhteyttä koskevan sopimusaineiston, ja A on ottanut uuden liittymän käyttöön 14.9.2012. Siinä tapauksessa, että uusi liittymäsopimus ei ole korvannut aikaisempaa Elisan liittymäsopimusta, asiassa tulee ratkaistavaksi kanteessa vaadittu A:n suoritusvelvollisuus Intrum Justitialle. Viestintäpalvelusopimus, sääntely ja arvioinnin lähtökohta 6. Viestintäpalvelusopimuksista ja käyttäjän oikeuksista säädetään 1.1.2015 voimaan tulleessa tietoyhteiskuntakaaressa (917/2014). Tällä lailla on kumottu viestintämarkkinalaki (393/2003). Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa 13.9. - 14.9.2012 tapahtuneen puhelinmarkkinoinnin ja siinä syntyneen sopimuksen osalta tulee sovellettavaksi viestintämarkkinalaki sanottuna ajankohtana voimassa olleine muutoksineen. Viestintämarkkinalain 7 luvussa säädetään käyttäjän oikeuksista viestintäpalvelusopimussuhteissa. 7. Viestintämarkkinalain 67 §:n 1 momentin (759/2006) mukaan puhelinverkon liittymäsopimus ja muu viestintäpalvelusopimus on tehtävä kirjallisesti. Sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti edellyttäen, että sähköisen sopimuksen sisältöä ei voida yksipuolisesti muuttaa ja että sopimus säilyy osapuolten saatavilla. Pykälän 3 momentissa on esitetty luettelo niistä seikoista, joista sopimuksessa on ainakin mainittava. Lain 67 a §:n (759/2006) 2 momentin mukaan käyttäjä on velvollinen maksamaan viestintäpalvelusopimukseen perustuvat maksut vasta siitä lukien, kun yhteys on käytettävissä. A:n käsitys sopimuksentekotilanteesta 8. Asiassa on riidatonta, että A:lle on puhelinmarkkinoinnissa 13.9.2012 sovitun mukaisesti toimitettu postitse uutta 4G-liittymää koskeva tilausvahvistus- sekä muu sopimuksentekoaineisto ja että hän on ottanut uuden liittymäyhteyden käyttöön 14.9.2012. A on myös asianmukaisesti maksanut tästä liittymästä johtuvat maksut Saunalahdelle. 9. A on asiassa vedonnut siihen, että puhelimitse tehdyssä uuden 4G-liittymän tarjouksessa oli lähdetty siitä, että uudella liittymäyhteydellä korvataan hänellä ollut aikaisempi Elisan liittymäyhteys, eikä A ollut tuolloin edes ajatellut, että hänelle toimitettaisiin uusi liittymäyhteys vanhan liittymän rinnalle. A:lla oli kotonaan vain yksi päätelaite, eikä hänellä ollut ollut mitään tarvetta liittää siihen useampaa kuin yksi käyttöliittymäyhteys. 10. A:n mukaan hän oli ottanut käyttöönsä uuden sopimuksen mukaisen 4G-liittymän vain sillä edellytyksellä, että aikaisempi käyttöliittymäyhteys samalta operaattorilta eli Elisalta siinä yhteydessä lakkaa operaattorin omilla toimilla tapahtuvin irtisanomisin. Tämän johdosta A oli vapautunut velvollisuudesta suorittaa Elisalle enää syyskuun 2012 jälkeen maksuja aikaisemman liittymäsopimuksen perusteella. Jos uusi liittymäyhteys oli toimitettu hänelle ilman edellä esitettyä edellytystä vanhan liittymän korvaamisesta, palvelutoimituksessa oli virhe. 11. A on toiseksi vedonnut siihen, että hän oli yhdistänyt Saunalahdelta tulleen puhelun ja siinä tehdyn tarjouksen Elisaan, koska Elisan asiakastiedotteissa oli esiintynyt Saunalahden aineistoa. A on todennut, että jos Elisa ja Saunalahti olisivat kaksi erillistä yhtiötä, Saunalahti ei olisi saanut markkinoida hänelle uutta liittymää puhelimitse. Intrum Justitian käsitys sopimuksentekotilanteesta 12. Intrum Justitia on todennut, että A:n käsitys puhelinmarkkinoinnin sisällöstä ja tarjouksen perusteella tehdyn sopimuksen ehdoista poikkesi siitä, mitä Saunalahti oli asiassa esittänyt yhtiölle. Saunalahti oli 23.5.2013 toimittanut yhtiölle selvityksen, jonka yhtiö puolestaan oli 24.5.2013 toimittanut A:lle. Selvityksen mukaan A:lla oli ollut Elisan liittymä, joka oli irtisanottu Elisan toimesta maksamattomien laskujen vuoksi 19.2.2013. Kyseistä liittymää ei ollut irtisanottu asiakkaan omasta pyynnöstä. Intrum Justitian mukaan A:lla oli virheellinen kuva, että Elisan liittymä olisi jatkunut Saunalahden liittymänä. Yhtiö on edelleen todennut, ettei palvelun tarjoajalla ollut tiedossa, mitä laitteita kuluttajalla oli kotonaan. Intrum Justitia on Korkeimmassa oikeudessa lausunut, että kyse oli ollut mobiililaajakaistan uusmyynnistä, eikä ollut käytännössä lainkaan harvinaista, että asiakas, jolla oli jo entuudestaan mobiililaajakaista, tilasi myös toisen laajakaistan. Yhtiö on toisaalta lausunut, että asiakkaan tarve ja tilanne tulee aina kartoittaa myyntipuhelussa. 13. Intrum Justitia on viitannut siihen A:n asiassa lausumaan, että myyntipuhelua koskevasta tallenteesta olisi selvinnyt, oliko A tilannut uuden liittymän liittymän vaihdon sijaan. Yhtiön mukaan A:n väite oli paikkansa pitävä. Yhtiö on kuitenkin todennut, ettei Saunalahden toimesta tehtyä puhelinkeskustelun nauhoitusta ollut enää tässä asiassa saatavilla todisteeksi, koska A ei ollut määräajassa reklamoinut Saunalahdelle, joten nauhoitus oli sittemmin tavanomaisen käytännön mukaisesti kolmen kuukauden kuluttua hävitetty. A oli ottanut yhtiöön yhteyttä vasta 23.4.2013, ja A:lle oli 24.5.2013 toimitettu laskusaatavista selvitys. A ei ollut ollut enää sen jälkeen yhteydessä Intrum Justitiaan, joten yhtiö oli olettanut, että asia oli hänelle selvinnyt eikä asia siten enää olisi riitainen. 14. Intrum Justitia on todennut, ettei myyntitapahtumaa koskevan puhelun sisältö ollut enää todisteilla selvitettävissä. A:lle oli puhelintarjouksen yhteydessä syntynyt virheellinen kuva siitä, että Elisan matkapuhelinliittymä olisi jatkunut Saunalahden 4G-liittymänä. Asiassa ei ollut riitaa siitä, etteikö A:lle ollut toimitettu uutta liittymää koskeva tilausvahvistus, josta ilmeni uuden sopimuksen solmimispäivä sekä muun muassa uusi liittymänumero, joka oli vaihtunut aiemmasta numerosta. Yhtiön mukaan A:n olisi tullut näistä seikoista ymmärtää, että uudessa sopimuksessa oli kysymys kokonaan uudesta liittymästä. Arviointi reklamaation kannalta 15. Intrum Justitia on Korkeimmassa oikeudessa viitannut siihen, että A oli ottanut laskusaatavan perinnän osalta yhteyttä yhtiöön vasta 23.4.2013. A ei ollut tuolloin suostunut kirjallisen reklamaation tekemiseen. A ei ollut missään vaiheessa tätä ennen tehnyt reklamaatiota Saunalahdelle tai Elisalle. A:n yhteydenoton johdosta Intrum Justitia oli hankkinut Saunalahdelta selvityksen laskusaatavasta ja toimittanut sen edelleen 24.5.2013 A:lle. Siihen nähden, että A ei sen jälkeen ollut ollut yhteydessä Intrum Justitiaan ennen tämän velkomusasian vireille tuloa, yhtiö oli olettanut, että laskusaatava-asia olisi selvinnyt A:lle eikä ollut enää ollut riitainen. Yhtiö oli tuonut kyseiset yhtiön ja A:n väliseen yhteydenpitoon kuuluvat seikat esiin myös käräjäoikeudessa, mutta ei enää hovioikeudessa A:n valitukseen vastatessaan. Korkeimmassa oikeudessa Intrum Justitia on edellä mainittujen seikkojen ohella todennut, ettei uuden liittymän myyntiä koskevasta puhelusta ollut enää käytettävissä nauhoitusta, koska nauhoitus oli normaalin käytännön mukaisesti A:n reklamaation puuttumisen johdosta hävitetty kolmen kuukauden kuluttua puhelusta. 16. Korkein oikeus toteaa, että Intrum Justitia ei ole käräjäoikeudessa kannetta ajaessaan eikä hovioikeudessa A:n valitukseen vastatessaan vedonnut siihen, että A ei ollut kohtuullisessa ajassa uuden liittymäsopimuksen tekemisen jälkeen reklamoinut väittämästään virheestä palvelutoimituksessa. Asiassa on siten kysymys siitä, onko yhtiöllä ollut oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentissa ja 12 §:n 1 momentissa tarkoitettu pätevä aihe olla vetoamatta sanottuun seikkaan alemmissa oikeuksissa. 17. Korkein oikeus toteaa, että asian käsittelyssä käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa Intrum Justitian tiedossa ovat olleet A:n yhteydenoton ajankohtaan liittyvät seikat niin, että yhtiö on voinut harkita niiden merkitystä A:ta vastaan ajamansa velkomuskanteen kannalta. Tähän nähden Korkein oikeus katsoo, että Intrum Justitia ei ole saattanut todennäköiseksi pätevän syyn olemassaoloa. Sen vuoksi Intrum Justitialla ei ole enää Korkeimmassa oikeudessa oikeutta vedota reklamaation puuttumiseen seikkana, jolla saattaisi olla vaikutusta asian lopputulokseen. Virhesääntelystä viestintäpalvelun toimituksessa 18. Viestintämarkkinalain 67 d §:n (759/2006) mukaan viestintäpalvelun toimituksessa on virhe, jos viestintäpalvelun laatu tai toimitustapa ei vastaa sitä, mitä voidaan katsoa sovitun. Jollei toisin ole sovittu, viestintäpalvelun toimitus on pykälän 3 kohdan mukaan virheellinen, jos viestintäpalvelu ei vastaa markkinoinnissa annettuja tietoja tai poikkeaa muutoin siitä, mitä käyttäjällä yleensä on vastaavan palvelun yhteydessä aihetta olettaa. 19. Säännöksen esitöissä (HE 231/2005 vp s. 29) on viitattu siihen, että säännös vastaa muun muassa kuluttajansuojalaissa omaksuttuja periaatteita. 20. Korkein oikeus toteaa, että arvioitaessa sitä, onko tässä tapauksessa viestintäpalvelun toimituksessa puhelimitse tehdyn tarjouksen yhteydessä tapahtunut laissa tarkoitettu virhe puutteellisten tai harhaanjohtavien tietojen johdosta, voidaan johtoa saada myös kuluttajansuojalain eräistä säännöksistä. Lain 2 luvun 7 §:n (561/2008) mukaan elinkeinonharjoittaja ei saa jättää antamatta sellaisia asiayhteys huomioon ottaen olennaisia tietoja, jotka kuluttaja tarvitsee ostopäätöksen tai muun kulutushyödykkeeseen liittyvän päätöksen tekemiseksi ja joiden puuttuminen on omiaan johtamaan siihen, että kuluttaja tekee päätöksen, jota hän ei olisi riittävin tiedoin tehnyt. Arvioitaessa tietojen riittävyyttä otetaan huomioon tietojen selkeys, ymmärrettävyys ja oikea-aikaisuus, käytettyyn viestimeen liittyvät rajoitteet sekä elinkeinonharjoittajan muut toimenpiteet olennaisten tietojen antamiseksi kuluttajalle. Saman lain 6 luvun 13 §:n (1072/2000) mukaan etämyynnissä kuluttajalle annettavat tiedot on annettava selkeästi ja ymmärrettävästi. 21. Kuluttajansuojalain edellä mainitun 2 luvun 7 §:n esitöiden (HE 32/2008 vp s. 25) mukaan kiellettyä on vain sellaisten olennaisten tietojen antamatta jättäminen, jotka kuluttaja tarvitsee ostopäätöksen tekemiseksi ja joiden puuttuminen on omiaan johtamaan siihen, että kuluttaja tekisi toisen sisältöisen päätöksen kuin jos hän olisi saanut riittävät tiedot. Etukäteen ei ole mahdollista yksityiskohtaisesti selvittää, mitä olennaiset tiedot ovat kussakin yksittäistapauksessa. Joka tapauksessa on selvää, että tiedonantovelvollisuuden sisältö ja laajuus vaihtelevat asiayhteydestä riippuen. Yksilöidyssä, hyödykekohtaisessa markkinoinnissa se on laajempi kuin yleisessä elinkeinonharjoittajan imagomainonnassa. Teleyrityksen oikeudesta puhelinmarkkinointiin 22. Uutta liittymää A:lle markkinoitaessa voimassa olleen viestintämarkkinalain 65 a §:n 1 momentin (373/2012) mukaan matkaviestinverkon puhelinliittymää ei saanut markkinoida kuluttajalle puhelimitse muuten kuin kuluttajan nimenomaisesta pyynnöstä. Pykälän 2 momentin mukaan kieltoa ei sovellettu teleyrityksen markkinointiin omille matkapuhelinasiakkailleen. Tässä asiassa on selvitetty, että Saunalahti on sulautunut Elisaan 31.12.2011 ja on siitä alkaen ollut sen rekisteröity aputoiminimi, joten kysymys on ollut samasta teleyrityksestä. Siten A:n vetoamalla seikalla ei ole tässä asiassa merkitystä. Tämän tapauksen arviointi virhesääntelyn näkökulmasta 23. A:n vetoama virhe uuden 4G-käyttöliittymäpalvelun toimituksessa koskee sitä, ettei hänellä aikaisemmin ollutta Elisan liittymäsopimusta ole Elisan toimesta Saunalahden myyntipuhelusta johtuen irtisanottu, vaikka A oli puhelussa suostunut vain siihen, että hän vaihtaa vanhan käyttöliittymänsä uuteen tehokkaampaan liittymään samalta teleyritykseltä. 24. Intrum Justitialla on näyttötaakka kanteen perusteeksi esittämistään seikoista. Intrum Justitian kanne perustuu A:n Elisan liittymästä maksamatta jättämiin laskutuseriin huomioon ottaen sen, että Elisa irtisanoi liittymäsopimuksen 19.2.2013. Nämä seikat ovat tässä asiassa riidattomia, ja kanteen peruste tältä osin on selvitetty. 25. Sen ohessa Intrum Justitia on perustanut vaatimuksensa A:n suoritettavista laskutuseristä siihen, että A on puhelimessa hyväksynyt tarjouksen uudesta tehokkaammasta 4G-käyttöliittymästä ilman, että samassa yhteydessä olisi sovittu järjestelyistä, jotka liittyisivät hänellä mahdollisesti ennestään oleviin käyttöyhteysliittymiin. Saunalahdella ei ole ollut puhelinmyyntitilanteessa mitään tietoa A:lla olevista muista liittymäpalvelusopimuksista Elisalta taikka muilta teleyrityksiltä. Intrum Justitia on kuitenkin todennut, että asiakkaan tarve uuteen liittymään ja hänen tilanteensa hänellä jo olemassa olevien liittymäsopimusten osalta tulee aina kartoittaa myyntipuhelussa. 26. Edeltä kohdasta 18 ilmenevin tavoin viestintäpalvelun toimituksessa on virhe, jos palvelu ei vastaa markkinoinnissa annettuja tietoja tai poikkeaa muutoin siitä, mitä käyttäjällä yleensä on vastaavan palvelun yhteydessä aihetta olettaa. Viestintämarkkinalain 7 luvun 83 a §:n (70/2007) mukaan lain luvun säännöksistä ei saa poiketa kuluttajan vahingoksi. Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdissa 20 ja 21 esitetyistä tulkintaperiaatteista lähtien on perusteltua päätyä siihen, että teleyritys on velvollinen antamaan kuluttajalle selkeästi ja ymmärrettävästi sekä kattavuudeltaan riittävinä ne tiedot, jotka kuluttaja tarvitsee viestintäpalvelua koskevan ostopäätöksen tekemiseen. 27. Korkein oikeus toteaa, että perittävinä olleiden laskujen mukaan A:lla ollut Elisan liittymä on ollut mobiililaajakaistapaketti. Tässä tapauksessa on siten kysymys mobiililiittymän myymisestä sellaiselle kuluttajalle, jolla jo aikaisemmin on tällainen käyttöliittymä. Se, mitä kuluttajalla on aihetta odottaa hänellä jo olevan liittymän jatkamisen tai irtisanomisen suhteen, voi olosuhteista riippuen vaihdella. Kuluttaja voi oman tilanteensa perusteella pitää selvänä, että kysymys on korvaavasta liittymästä tai että kysymys on uuden liittymän hankkimisesta aikaisemman rinnalle. Ostopäätöksen tekeminen tällaisessa tilanteessa edellyttää tietoa siitä, mitä tehdään kuluttajalla mahdollisesti jo olevalle liittymälle; jatketaanko sitä vai sanotaanko se irti. Korkein oikeus katsoo, että jos kuluttajalla on ollut aihetta olettaa uuden liittymän hankkimiseen sisältyvän vanhan liittymän sulkeminen, uuden liittymän toimituksessa voi olla virhe, jollei toimitus sisällä sulkemista mutta tätä tietoa ei ole annettu kuluttajalle selvällä ja ymmärrettävällä tavalla ennen ostopäätöksen tekemistä. 28. Asiassa on riidatonta, että A oli saanut kaikki ne tiedot, jotka hän oli tarvinnut tehdäkseen päätöksen uuden 4G-liittymäyhteyden ostamisesta, mitä tulee tällaisen käyttöliittymän laatuun ja viestintäpalveluun liittyviin seikkoihin muutoin. Sen sijaan riitaista on se, oliko A voinut perustellusti lähteä siitä, että uudella liittymäsopimuksella oli irtisanottu A:lla ennestään samalta teleyritykseltä oleva liittymäsopimus. 29. A on vedonnut siihen, että myyntipuhelussa on ollut kyse aikaisemman käyttöliittymän vaihdosta selvästi aikaisempaa tehokkaampaan käyttöliittymään. A on olettanut, että hänen aikaisempi, uuteen käyttöliittymään verrattuna hitaampi käyttöliittymänsä ilman muuta tulee irtisanotuksi uudesta käyttöliittymästä sovittaessa. Asiassa on selvitetty, ettei myyntipuhelun sisällöstä ole enää saatavissa kirjallista tai vastaavaa todistetta, vaan siltä osin asiassa on käytettävissä vain osapuolten eriävät näkemykset. Intrum Justitia on myöntänyt, ettei Saunalahdella ole ollut tietoa A:lla olleista laitteista. Intrum Justitia ei ole väittänyt, että Saunalahden ja A:n kesken käydyssä myyntipuhelussa olisi tehty sellainen kartoitus A:n tarpeesta uuteen liittymään, joka olisi sisältänyt tiedon siitä, olisiko A:lla tarve säilyttää myös aikaisempi liittymänsä. Korkein oikeus katsoo, että Saunalahti ei ole myyntipuhelussa esittänyt A:lle ainakaan selvästi ja ymmärrettävästi sitä, että uuden liittymän käyttöönotto ei sellaisenaan johtaisi A:lla olleen aikaisemman käyttöliittymän lakkaamiseen. 30. Edellä mainituilla perusteilla ja huomioon ottaen, että A:n aikaisempikin liittymä oli ollut samalta teleyritykseltä, Korkein oikeus katsoo, että A:lle on perustellusti voinut syntyä käsitys siitä, että hänellä ollut Elisan vanha käyttöliittymä ei ole uuden 4G-käyttöliittymän käyttöönoton jälkeen jäänyt voimaan, vaan on tullut irtisanotuksi samassa yhteydessä teleyrityksen toimenpiteillä. Uuden käyttöliittymän myynnin suorituksessa on siten tapahtunut virhe, jonka johdosta A:lla on oikeus pidättyä maksamasta suorituksen hintaa siltä osin kuin se on virheellinen. Kun vanhan liittymän sopijapuoli Elisa on sama teleyritys kuin uuden liittymän myynyt Saunalahti, A:lla ei ole velvollisuutta suorittaa vanhan käyttöliittymän perusteella kuukausittaisia käyttömaksueriä Elisalle. Näin ollen Intrum Justitian kanne on perusteeton. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Intrum Justitia Oy:n kanne hylätään ja A vapautetaan maksuvelvollisuudesta Intrum Justitia Oy:tä kohtaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Jukka Sippo (eri mieltä), Jorma Rudanko ja Ari Kantor (eri mieltä). Esittelijä Johanna Ehtamo-Kettunen. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Kantor: Asiassa on enemmistön perusteluista ilmenevin tavoin kyse siitä, onko A:n ja Saunalahden välillä käydyssä puhelinkeskustelussa sovittu, että A:n tilaama uusi Saunalahden 4G-mobiililaajakaistaa koskeva liittymäsopimus korvaa hänen Elisan kanssa aikaisemmin tehdyn liittymäsopimuksen siten, että aikaisempi sopimus päättyy ilman erillistä irtisanomista, ja sen jälkeen siitä, onko A velvollinen maksamaan yhtiölle Elisan liittymän maksamattomat laskut 1.10.2012 lukien siihen saakka, kun mainittu liittymä on Elisan toimesta 19.2.2013 irtisanottu. Asianosaisten näkemykset käydyn puhelinkeskustelun sisällöstä poikkeavat toisistaan: A:n mukaan puhelinkeskustelussa Saunalahti oli tarjonnut tehokkaampaa liittymää aikaisemman Elisan liittymän sijaan. A:n mukaan hän ei ollut nimenomaisesti irtisanonut aikaisempaa Elisan liittymää, vaan katsonut hänellä olleen syytä uskoa, että saman konsernin teleyritys huolehtii yleisen liittymien kauppatavan mukaisesti aiemman liittymän irtisanomisesta, kun aiempi liittymä oli korvattu paremman palvelutason liittymällä. Yhtiön käsityksen mukaan A ei ollut irtisanonut aikaisempaa sopimusta ja kysymyksessä oli ollut mobiililaajakaistan uusmyynti. Asiassa on sen sijaan riidatonta, että A:lle on lähetetty Saunalahden 4G-mobiililaajakaistaa koskeva tilausvahvistus, josta on muun ohella käynyt ilmi, että uudella Saunalahden 4G-mobiililaajakaistaliittymällä on aikaisemmasta Elisan liittymästä poikkeava numero, sekä uuden sopimuksen solmimispäivä. Riidatonta myös on, että A on ottanut uuden Saunalahden 4G-mobiililaajakaistaliittymän käyttöön 14.9.2012 ja että hän on ensimmäisen kerran ollut yhteydessä Elisan matkapuhelinliittymää koskevista laskuista vasta 23.4.2013. A on maksanut Elisan liittymää koskevan laskun vielä syyskuulta 2012, mutta jättänyt laskut lokakuusta lähtien maksamatta. A on ensimmäisen kerran varsinaisesti kiistänyt laskuihin perustuvan maksuvelvollisuutensa vastatessaan tätä asiaa koskevaan velkomuskanteeseen käräjäoikeudessa 15.8.2014. Totean, että koska asianosaisten kertomukset tapahtumista poikkeavat toisistaan ja kun A on ensimmäisen kerran ottanut asiasta yhteyttä Saunalahteen niin myöhään, että A:n ja Saunalahden välillä käydyn puhelun tallenne on jo normaalikäytännön mukaisesti tuhottu, asian ratkaisua ei voida perustaa puhelinkeskustelun sisältöön vaan muihin seikkoihin. Tältä osin totean ensinnäkin, että viestintämarkkinalain 7 luvun säännöksiä muutettiin lailla 759/2006 1.3.2007 lukien siten, että siihen koottiin määräyksiä käyttäjän oikeuksista. Muutetussa ja liittymäsopimuksen solmimisajankohtana voimassa olleessa ja sittemmin kumotussa viestintämarkkinalain 7 luvun 67 §:ssä säädettiin yksityiskohtaisesti teleyrityksen ja kuluttajan välisen viestintäpalvelusopimuksen sisällöstä ja siitä kuluttajalle annettavista tiedoista. Esimerkiksi säännöksen 1 momentissa määrätään, että sopimus on tehtävä kirjallisesti. Säännöksen 2 momentissa on puolestaan 21 kohtainen luettelo sopimukseen sisällytettävistä tiedoista, kuten esimerkiksi 1) kohdassa sopimuksen voimassaoloaika ja mahdollinen uusimismenettely, 2) kohdassa tarjottavien palveluiden laatu ja ominaisuudet, 4) kohdassa sopimuksen irtisanomismenettely ja irtisanomisen perusteet sekä 5) kohdassa mahdollisen virheen tai viivästyksen seuraamukset. Edelleen 67 d §:ssä säädettiin virheestä viestintäpalvelun toimituksessa. Säännöksen mukaan viestintäpalvelun toimituksessa on virhe, jos viestintäpalvelun laatu tai toimitustapa ei vastaa sitä, mitä voidaan katsoa sovitun. Jollei toisin ole sovittu, viestintäpalvelun toimitus on virheellinen muun ohella silloin (kohta 3), jos viestintäpalvelu ei vastaa markkinoinnissa annettuja tietoja tai poikkeaa muutoin siitä, mitä käyttäjällä yleensä on vastaavan palvelun yhteydessä aihetta olettaa. Edellä mainittujen säännösten ottamista lakiin perusteltiin aikaisemman oikeustilan epäselvyydellä ja sillä, etteivät kuluttajansuojalain ja kauppalain yleiset periaatteet riittävän täsmällisesti ja selkeästi turvanneet kuluttajan oikeuksia eikä laissa ollut yleinen viittaus kuluttajansuojalakiin ollut riittävä keino takaamaan kuluttajansuojaoikeuden yleisten periaatteiden noudattamista. Hallituksen esityksen mukaan muutosehdotuksilla pyrittiin parantamaan kuluttajan asemaa viestintäpalvelun käyttöä koskevan sopimuksen osapuolena ja selkeyttää oikeustilaa eräissä kuluttajan oikeusaseman kannalta keskeisimmissä sopimusoikeudellisissa kysymyksissä eli palvelun virhe- ja viivästystilanteissa. Virhetilanteita koskevalla sääntelyllä pyrittiin siihen, että osapuolet aiempaa tarkemmin sopisivat palvelun ominaisuuksista ja laatuvaatimuksista. Muutosten tarkoituksena oli myös määritellä osapuolten oikeudet ja velvollisuudet virhetilanteissa aiempaa tarkemmin riitojen välttämiseksi ja osapuolten näyttövelvollisuuksien selventämiseksi (HE 231/2005 vp s. 13 - 15). Mainitun 67 §:n muuttamista koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan muun ohella, että nykyisissä sopimuksissa on koettu ongelmalliseksi se, että sopimuksen kohteena olevan palvelun ominaisuuksia ei ole selostettu sopimusehdoissa riittävän yksityiskohtaisesti. Sopimuksen osapuolet eivät siten välttämättä tiedä tai ole yhtä mieltä siitä, millaisen palvelun toimittamisesta on alun perin sovittu. Muutoksella pyritään siihen, että sopimuksessa määriteltäisiin aikaisempaa tarkemmin se, miten palvelun tulisi toimia ja mitkä ovat sen keskeiset ominaisuudet. Hallituksen esityksen mukaan palvelun ominaisuuksista on sovittava mahdollisimman tarkasti, jotta voidaan määritellä, milloin on kyseessä 67 d §:ssä tarkoitettu virhe palvelun toimituksessa (HE 231/2005 vp s. 26). Lain 67 d §:n mukaisen virhesäännöksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 28) todetaan puolestaan, että pykälässä määritellään se, missä tilanteessa viestintäpalvelun toimituksessa voidaan katsoa olevan virhe. Toimituksessa olisi säännöksen 1 momentin mukaan virhe, jos palvelun laatu ei vastaa sitä, mitä voidaan katsoa sovitun. Tässä arvioinnissa keskeisiä ovat paitsi kirjallinen liittymäsopimus, myös palvelun tarjoajan suulliset lupaukset käyttäjälle palvelun tarkemmasta laadusta ja sisällöstä sekä palvelun markkinoinnissa korostetut ominaisuudet. Jollei toisin ole sovittu, viestintäpalvelun toimitus on 1 momentin 1 kohdan mukaan virheellinen, jos se ei laadultaan vastaa laissa tai sen nojalla annetussa Viestintäviraston määräyksessä asetettuja vaatimuksia. Totean vielä, että viestintämarkkinalain 83 §:n mukaan kuluttajan ja teleyrityksen väliseen oikeussuhteeseen sovelletaan lisäksi kuluttajansuojalakia. Lain 83 a §:n (70/2002) mukaan 7 luvun säännöksistä ei saa poiketa kuluttajan vahingoksi. Jo edellä todetusti A on vastaanottanut Saunalahden kanssa käymänsä puhelinkeskustelun jälkeen uudesta Saunalahden 4G mobiililaajakaistaa koskeneesta liittymäsopimuksestaan tilausvahvistuksen. A ei ole väittänyt, että hänen tilausvahvistuksessa tai muutoin Saunalahden uudesta liittymäsopimuksesta saamansa informaatio ei vastaisi sitä, mitä viestintämarkkinalain 67 §:ssä on säädetty sopimuksen sisällöstä ja siitä kuluttajalle annettavista tiedoista. Huomioon ottaen tästä säännöksestä ilmenevät teleyrityksen velvollisuudet ilmeistä onkin, että tilausvahvistuksesta on ilmennyt paitsi uuden sopimuksen syntyajankohta ja uusi liittymänumero myös myydyn tuotteen laatu ja sopimuksen keskeinen sisältö. Katsonkin, että Saunalahti on täyttänyt viestintämarkkinalaissa sille asetetun tietojenantovelvollisuuden ja että A:n on saamiensa tietojen perusteella täytynyt ymmärtää tehneensä uuden sopimuksen mobiililaajakaistaliittymästä. Totean lisäksi, ettei viestintämarkkinalaissa ole asetettu teleyrityksille mitään erityistä selonotto- tai toimintavelvollisuutta koskien kuluttajalla mahdollisesti olevia muita liittymiä, edes siinä tapauksessa, että kyse olisi saman teleyrityksen tarjoamasta palvelusta. En myöskään pidä uuden mobiililaajakaistaliittymän hankkimista jo olemassa olevan matkapuhelinliittymän rinnalle sellaisena poikkeuksellisena toimenpiteenä, että teleyritykselle olisi tällä perusteella syntynyt kuvatun kaltainen erityinen lisävelvollisuus. Tällaista velvollisuutta ei myöskään voida perustaa, edellä selostetut esityölausumatkin huomioon ottaen, kuluttajansuojalain 2 luvun 7 §:n yleiseen markkinointisäännökseen tai kuluttajansuojalain säännöksiin muutoinkaan. Johtopäätöksenä tältä osin toteankin, ettei A ole näyttänyt hänen ja Saunalahden välillä suullisesti sovitun muusta kuin mitä 4G-mobiililaajakaistaliittymän kirjallisesta sopimuksesta ilmenee tai että 4G-mobiililaajakaistaliittymä ei vastaisi sen markkinoinnissa annettuja tietoja. Kun liittymän tekemisessä on noudatettu viestintämarkkinalain 67 §:n ja lain muitakin määräyksiä ja kun liittymä ei muutoinkaan poikkea siitä, mitä käyttäjällä yleensä on vastaavan palvelun yhteydessä aihetta olettaa, ei Saunalahden 4G-liittymäsopimuksessa voida katsoa olevan viestintämarkkinalain 67 d §:n tarkoittamaa virhettä. A ei ole irtisanonut aikaisempaa Elisan liittymää päättymään. Elisalla ei myöskään ole edellä mainituilla perusteilla ollut velvollisuutta irtisanoa liittymää oma-aloitteisesti päättymään pelkästään sillä perusteella, että A oli tehnyt uuden 4G-mobiililaajakaistasopimuksen samaan teleyritykseen kuuluneen Saunalahden kanssa. A on ottanut mobiililaajakaistan käyttöönsä 14.9.2012, ja vasta 23.4.2013 hän on ottanut yhteyttä Elisaan sen laskujen vuoksi katsoen ne perusteettomiksi. Tämä A:n passiivisuuskin viittaa vahvasti siihen, ettei hän ollut edellyttänyt aikaisemman liittymänsä sulkemista uuden tilatessaan. Asiassa on siten jäänyt näyttämättä, että mobiililaajakaistaa markkinoitaessa A:n ja Saunalahden välillä olisi edellytetty tai sovittu hänellä olleen liittymäsopimuksen päättyvän mobiililaajakaistan käyttöönottamisen yhteydessä. Näin ollen, kun Elisan liittymäsopimus on jäänyt voimaan, A on velvollinen suorittamaan liittymästä maksamatta olevat laskusaatavat yhtiölle. Katsonkin, ettei asiassa ole aihetta muuttaa hovioikeuden ratkaisun lopputulosta.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170080 ECLI:FI:KKO:2017:80 KKO:2017:80 Konsumentskydd Indrivning Konsumenttjänstavtal S2015/778 2289 2017-11-22 Ett teleföretag hade per telefon sålt en mobilbredbandsanslutning till sin kund. Fråga om företaget och konsumenten samtidigt hade avtalat om att ett tidigare anslutningsavtal mellan dem hade upphört." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170081 ECLI:FI:KKO:2017:81 KKO:2017:81 Työsopimuslain säännösten rikkominen Palkkaturva Rikosvahingon korvaaminen Vahingonkorvaus Syy-yhteys R2015/910 2391 2017-12-01 Työnantajan edustaja A oli tuomittu rangaistukseen työsopimuslakirikkomuksista, koska hän oli laiminlyönyt antaa työntekijöille työtodistukset ja palkkalaskelmia. Työntekijät olivat vaatineet A:lta korvausta vahingosta, joka heidän mukaansa oli aiheutunut siitä, että he eivät A:n syyksi luetun menettelyn vuoksi olleet saaneet työsuhteesta johtuvia saataviaan palkkaturvana. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei työntekijöille aiheutunut vahinko ollut korvausvastuun edellyttämässä syy-yhteydessä A:n syyksi luettuun menettelyyn. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian käsittely käräjä- ja hovioikeudessa sekä Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 26.8.2014 ja Turun hovioikeuden tuomio 11.9.2015 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ari Prykäri sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Jouko Valtonen (eri mieltä) ja Juha Karvinen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että B:n ja C:n vahingonkorvausvaatimukset hylätään ja hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta. B ja C vaativat vastauksissaan, että A:n valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut X Oy:n hallituksen puheenjohtajana toimineelle A:lle rangaistusta kahdesta 26.7.2012 - 3.12.2012 tehdystä työsopimuslakirikkomuksesta sen vuoksi, että A oli tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyönyt antaa yrityksen työntekijöille B:lle ja C:lle palkkalaskelmat ja näiden pyynnöstä työtodistukset. 2. Syyteasian yhteydessä asianomistajat B ja C ovat vaatineet A:lta vahingonkorvausta palkkaturvasta saamatta jääneistä ansioista korkoineen. Korvausvaatimuksen perusteena B ja C ovat vedonneet A:n syytteen teonkuvauksen mukaiseen menettelyyn. Käräjäoikeudessa B ja C ovat kertoneet, että he eivät olleet saaneet vahingonkorvauksena vaatimiaan palkkasaatavia palkkaturvasta, koska heillä ei ollut ollut syytteen teonkuvauksessa mainittuja työtodistuksia tai palkkalaskelmia. 3. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytteen teonkuvauksen mukaisista rikoksista sakkorangaistukseen. Käräjäoikeus on katsonut vahingonkorvausvaatimusten perusteen selvitetyksi A:n syyksi luetulla menettelyllä ja on velvoittanut A:n maksamaan B:lle tämän vaatimat 3 604 euroa korkoineen ja C:lle kesä - elokuussa 2012 erääntyneistä palkoista yhteensä 7 505 euroa korkoineen. 4. Valituksessaan hovioikeudelle A on vaatinut korvausvaatimuksia hylättäväksi ennen muuta sillä perusteella, että palkkaturvan saamisen edellytyksenä ei ole syytteessä mainittujen palkkalaskelmien ja työtodistuksen esittäminen. Lisäksi käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen oli käynyt ilmi, että B ja C eivät olleet lainkaan hakeneet palkkaturvaa. A:n mukaan asianomistajat eivät siten olleet menettäneet palkkaturvaa A:n syyksi luetusta menettelystä johtuen. 5. Hovioikeus on todennut, että palkkaturvalaissa ei aseteta palkkaturvan myöntämisen edellytykseksi palkkalaskelmien tai työtodistuksen esittämistä palkkaturvaviranomaiselle. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että A:n laiminlyöntien ja B:n ja C:n saamatta jääneen palkkaturvan välillä oli sikäli syy-yhteys, että mikäli A ei olisi laiminlyönyt työnantajan lakisääteisiä velvollisuuksia palkkalaskelmien ja työtodistusten antamisessa, B ja C olisivat ilmeisesti hakeneet palkkaturvaa, liittäneet mainitut asiakirjat hakemukseensa ja palkkaturvaa olisi myös maksettu. Hovioikeus on lisäksi katsonut, että käsillä olleissa olosuhteissa se, etteivät asianomistajat olleet hakeneet palkkaturvaa, ei ollut sellaista vahingon aiheutumiseen myötävaikuttamista, joka poistaisi A:n korvausvelvollisuuden tai alentaisi sitä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota vahingonkorvausvelvollisuuden osalta. 6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A palkkalaskelmien ja työtodistusten antamiseen liittyvän laiminlyöntinsä vuoksi velvollinen korvaamaan B:lle ja C:lle aiheutuneena vahinkona sen, että nämä eivät olleet saaneet A:n edustamalta yhtiöltä olevia palkkasaataviaan palkkaturvana. Palkkaturvajärjestelmästä yleisesti 7. Palkkaturva on lailla järjestetty menettely, jossa valtio turvaa työntekijän työsuhteesta johtuvien saatavien maksamisen työnantajan konkurssin tai muun maksukyvyttömyyden varalta. Työntekijällä on oikeus saada työsuhteesta johtuvat saatavansa maksetuiksi valtion varoista palkkaturvana, jos työnantaja ei maksukyvyttömyytensä vuoksi pysty niitä maksamaan. 8. Palkkaturvalain 4 §:n mukaan palkkaturvana maksetaan työntekijän työsuhteesta johtuvia saatavia, joiden peruste ja määrä on saatu selvitettyä. Palkkaturvasta annetun asetuksen 1 §:n mukaan palkkaturvahakemus on tehtävä määrämuotoisella lomakkeella. Laissa tai asetuksessa ei ole tarkempia säännöksiä siitä, kuinka palkkaturvana haettavien saatavien peruste ja määrä on selvitettävä. Palkkaturvaa on haettava lain 5 §:ssä säädetyssä määräajassa. 9. Palkkaturvalain 28 §:ssä säädetään palkkaturvaviranomaisen verraten laajasta tiedonsaantioikeudesta paitsi kysymyksessä olevalta työnantajalta myös toisilta viranomaisilta. Palkkaturvaviranomaisen tiedonsaantioikeus on jo ensimmäisen palkkaturvalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 9/1973 vp s. 3) kytketty viranomaisen selvitysvelvollisuuteen. Nykyistä lakia säädettäessä palkkaturvaviranomaisen tiedonsaantioikeutta laajennettiin, mitä perusteltiin palkkaturvan väärinkäytön estämisellä ja harmaan talouden torjumisella (HE 104/1998 vp s. 9). Lain 28 §:n muutoksia koskeneissa esitöissä (HE 219/2009 vp s. 8 - 9 ja 16 sekä HE 196/2016 vp s. 4) on korostettu sitä, että palkkaturvaviranomaisen laaja tiedonsaantioikeus on tärkeä ennen muuta niissä tilanteissa, joissa tietoja ei saada työnantajalta tai joissa saatavan perustetta on muista syistä tarpeen erityisesti selvittää silloin, kun hakija ei ole antanut hakemuksen käsittelyn kannalta tarpeellisia tietoja. 10. Palkkaturvamenettelyssä hakijan velvollisuutena on siten lähinnä määrämuotoisen hakemuksen toimittaminen palkkaturvaviranomaiselle laissa säädetyssä määräajassa. Tämän jälkeen toimintavelvollisuus palkkaturva-asiassa on ennen muuta palkkaturvaviranomaisella, joka voi käyttää tiedonsaantioikeuttaan palkkaturvan saamisen edellytysten, kuten työnantajan maksukyvyttömyyden sekä vaaditun saatavan perusteen ja määrän, selvittämiseen. Minkään tiettyjen asiakirjojen liittäminen hakemukseen ei ole palkkaturvan saamisen edellytyksenä. Korkeimman oikeuden syy-yhteyttä koskeva arviointi 11. B ja C ovat vaatineet palkkaturvasta saamatta jääneitä ansioitaan korvattaviksi sillä perusteella, että vahinko on aiheutettu syytteessä kuvatulla menettelyllä. Työsopimuslakirikkomuksina A:n syyksi on lainvoimaisesti luettu se, että hän oli vastoin työsopimuslain 2 luvun 16 §:n ja 6 luvun 7 §:n määräyksiä laiminlyönyt antaa edustamassaan osakeyhtiössä työskennelleille B:lle ja C:lle syytteessä mainitut palkkalaskelmat ja työtodistukset. 12. Palkkaturvaviranomaisella on palkkaturvana haettavan saatavan perusteen ja määrän suhteen laaja selvittämisoikeus- ja velvollisuus. Syytteessä kuvatun kaltaisten asiakirjojen esittäminen ei ole edellytyksenä palkkaturvan maksamiselle. Asiassa on riidatonta, että B ja C eivät olleet hakeneet palkkasaataviaan palkkaturvana. 13. Se, että A ei ollut pyynnöistä huolimatta antanut vaadittuja palkkalaskelmia ja työtodistuksia, on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, etteivät asianomistajat ole lopulta kääntyneet palkkaturvaviranomaisen puoleen. Vaikka C olisi kertomallaan tavalla saanut virheellistä neuvontaa palkkaturvan saamisen edellytyksenä olevista asiakirjoista työvoimatoimistolta, C:lle mahdollisesti syntynyt virheellinen käsitys palkkaturvan edellytyksistä ei voi koitua A:n vahingoksi. 14. Kun vastuuperusteena vedotaan laiminlyöntiin, merkityksellinen syy-yhteys laiminlyönnin ja aiheutuneen vahingon välillä arvioidaan kysymällä, olisiko toimimisvelvollisuuden noudattaminen estänyt vahingon vai onko vahinko seurausta jostakin muusta syystä kuin laiminlyönnistä. Syytteessä mainituilla asiakirjoilla olisi epäilemättä ollut merkitystä palkkaturvan edellytysten selvittämisessä mutta vain sillä edellytyksellä, että palkkaturvaa olisi haettu. Tilanteessa, jossa palkkaturvahakemusta ei ole jätetty, asiakirjojen toimittamisvelvollisuuden laiminlyönti ei ole voinut oikeudellisen syy-yhteysarvioinnin kannalta merkityksellisellä tavalla vaikuttaa palkkaturvan saamiseen. 15. Johtopäätöksenä edellä lausutusta Korkein oikeus toteaa, että palkkaturvan saaminen ei ole edellyttänyt niitä asiakirjoja, joiden antamatta jättäminen on luettu A:n syyksi. A:n laiminlyönti ei siten ole ollut palkkaturvan saamatta jäämisenä ilmenneen vahingon syy, vaan vahinko on aiheutunut siitä, etteivät B ja C olleet hakeneet palkkaturvaa. Vahingonkorvausvaatimukset on näin ollen hylättävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti: B:n ja C:n vahingonkorvausvaatimukset hylätään ja A vapautetaan näiltä osin tuomitusta korvausvelvollisuudesta. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen (eri mieltä), Jarmo Littunen ja Tuomo Antila (eri mieltä). Esittelijä Heli Melander. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Antila Kun korvausvastuun perusteena vedotaan laiminlyöntiin, syy-yhteys laiminlyönnin ja vahingon välillä arvioidaan kysymällä, olisiko toimimisvelvollisuuden noudattaminen estänyt vahingon. Asian luonteesta johtuu, että ratkaisu joudutaan perustamaan oletukseen siitä, miten tapahtumat olisivat todennäköisesti edenneet, jos laiminlyöty velvollisuus olisi täytetty. Asian käsittelyssä esille tulleiden seikkojen perusteella pidän hovioikeuden tavoin todennäköisenä, että B ja C olisivat tehneet palkkaturvahakemukset ja niiden perusteella saaneet palkkasaatavansa palkkaturvana, jos A olisi toimittanut heille syytteessä tarkoitetut asiakirjat, jotka he käsityksensä mukaan olisivat tarvinneet palkkaturvan hakemista varten. A:n laiminlyönti on siten syy-yhteyden täyttävällä tavalla tosiasiallisesti vaikuttanut siihen, että B:lle ja C:lle on syntynyt vahinkoa palkkaturvan saamatta jäämisestä. Korvausvastuuta ei kuitenkaan aina synny, vaikka vastuuperusteena olevan teon tai laiminlyönnin ja vahingon välillä voidaan todeta tosiasiallinen syy-yhteys. Korvausvastuun edellyttämälle syy-yhteydelle on oikeuskäytännössä usein asetettu lisävaatimus, jonka mukaan vahingon on täytynyt olla vahingon aiheuttajan ennalta arvattavissa, jotta se olisi korvattava (esim. KKO 1990:163, KKO 1995:198, KKO 1996:47 ja KKO 2001:54). Eräissä tapauksissa oikeuskäytännössä on toisaalta asetettu syy-yhteyteen liittyväksi lisäedellytykseksi se, että vahinko on kuulunut rikotulla säännöksellä suojattuihin etuihin (esim. KKO 1992:131, KKO 1997:49 ja KKO 2012:65). Myös tässä tapauksessa on arvioitava, onko A:n laiminlyönnin ja B:lle ja C:lle aiheutuneen vahingon välinen syy-yhteys myös oikeudelliselta kannalta riittävä, jotta A voidaan velvoittaa korvaamaan vahinko. Tätä harkitessani otan huomioon seuraavaa. Työnantajan velvollisuus antaa työntekijöille palkkalaskelmat ja työtodistukset palvelee ensisijaisesti muita päämääriä kuin palkkaturvan edellytysten selvittämistä. Tällaisten asiakirjojen esittäminen ei ole edellytyksenä palkkaturvan maksamiselle, vaan palkkaturvaviranomainen on tarvittaessa oikeutettu ja velvollinen selvittämään tarkemmin saatavien perustetta ja määrää. Nämä seikat huomioon ottaen palkkaturvan saamatta jäämistä voidaan pitää epätyypillisenä ja yllättävänä seurauksena A:n laiminlyönnistä. Asiassa ei myöskään ole edes väitetty, että B ja C olisivat aikanaan ilmoittaneet A:lle siitä käsityksestään, että he tarvitsisivat asiakirjat palkkaturvan hakemista varten. Työvoimaviranomaisen C:lle mahdollisesti antama virheellinen neuvo palkkaturvahakemukseen liitettävistä asiakirjoista ei myöskään ole sellainen seikka, joka olisi voinut olla A:n ennakoitavissa. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen katson, että B:lle ja C:lle aiheutunut vahinko ei ole ollut A:n ennalta arvattavissa. Se ei siten ole korvausvastuun syntymisen edellyttämällä tavalla syy-yhteydessä A:n syyksi työsopimuslakirikkomuksina luettuun menettelyyn. Muilta osin olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170081 ECLI:FI:KKO:2017:81 KKO:2017:81 Brott mot arbetsavtalslagen Lönegaranti Ersättning för brottsskada Skadestånd Orsakssammanhang R2015/910 2391 2017-12-01 A som var representant för en arbetsgivare hade dömts till straff för överträdelse av arbetsavtalslagen, eftersom han hade försummat att ge arbetstagarna arbetsintyg och löneuträkningar. Arbetstagarna hade krävt ersättning av A för den skada som enligt dem hade orsakats av att de inte på grund av det förfarande som tillräknats A hade fått ut sina anställningsförmåner i form av lönegaranti. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att det inte fanns ett sådant orsakssammanhang mellan den skada som drabbat arbetstagarna och det förfarande som tillräknats A som ett ersättningsansvar förutsätter." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170082 ECLI:FI:KKO:2017:82 KKO:2017:82 Oikeudenkäyntimenettely Tunnustamisoikeudenkäynti Suostumuksen peruuttaminen Lainvoima Osittainen lainvoima R2017/305 2433 2017-12-07 ECLI:FI:KKO:2017:82 Talousrikosasia käsiteltiin käräjäoikeudessa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Käräjäoikeus luki A:n syyksi tuomioesityksen mukaiset rikokset ja tuomitsi hänet ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Valitettuaan hovioikeuteen rangaistusseuraamuksen osalta A peruutti hovioikeudessa suostumuksensa asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäynnissä. Hovioikeus jätti tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan asian A:n suostumuksen peruuttamisen johdosta sillensä ja käsitteli asian oikeudenkäynnistä rikosasioissa säädetyssä järjestyksessä syyttäjän haastehakemuksen pohjalta. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Alempien oikeuksien ratkaisut Kemi-Tornion käräjäoikeuden tuomio 19.10.2015, muutoksenhaku Rovaniemen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 28.2.2017 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anne Kurtti sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Auli Vähätörmä, Maarit Tukiainen ja Esko Arponen. Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa siltä osin kuin asiassa oli kysymys siitä, oliko hovioikeus menetellyt asianmukaisesti jättäessään tunnustamisoikeudenkäynnissä käsitellyn asian sillensä ja ottaessaan syytteen ja muut asiassa esitetyt vaatimukset käsiteltäviksi hovioikeudessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa säädetyssä järjestyksessä. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. A vaati valituksessaan, että syyte ja korvausvaatimukset hylätään tai että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi ja että korvausvelvollisuutta alennetaan. Syyttäjä ja Verohallinto antoivat vastauksensa. Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Elo ei käyttänyt sille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Syyttäjä on 27.3.2015 päivätyssä haastehakemuksessa vaatinut A:lle rangaistusta hänen X Oy:n toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä sekä yhtiön tosiasiallisena määräysvallan käyttäjänä tekemistään törkeästä veropetoksesta 15.12.2008 - 31.10.2011 (syytekohta 1), törkeästä veropetoksesta 31.10.2009 - 31.10.2011 (syytekohta 2), törkeästä kirjanpitorikoksesta 15.12.2008 - 30.4.2012 (syytekohta 3) sekä törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta 31.1.2010 - 1.8.2013 (syytekohta 4). Syyttäjä on lisäksi vaatinut A:n määräämistä liiketoimintakieltoon. 2. Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Elo ja Verohallinto ovat vaatineet A:lta vahingonkorvausta niille edellä mainituista, syytekohdissa 1, 2 ja 4 tarkoitetuista rikoksista aiheutuneista vahingoista. 3. Syyttäjä on neuvotellut A:n kanssa tuomioesityksen tekemisestä 22.9.2015. A, Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Elo ja Verohallinto ovat antaneet suostumuksensa asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäyntimenettelyssä. Neuvottelun tuloksena syyttäjä on toimittanut Kemi-Tornion käräjäoikeudelle tuomioesityksen. Sen mukaan syyttäjä on vaatinut A:n tuomitsemista kahdesta törkeästä veropetoksesta ja törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta 1 vuoden 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa tuomittavaan yhdyskuntapalveluun sekä A:n määräämistä 4 vuoden 6 kuukauden liiketoimintakieltoon. 4. Käräjäoikeus on pitänyt tunnustamisoikeudenkäynnin 19.10.2015. Tunnustamisoikeudenkäynnin päätyttyä julistamallaan tuomiolla käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi tuomioesityksen mukaiset rikokset ja tuominnut A:n niistä 1 vuoden 10 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus on velvoittanut A:n maksamaan Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Elolle ja Verohallinnolle niiden vaatimat vahingonkorvaukset. 5. A on ilmoittanut tyytymättömyyttä käräjäoikeuden koko tuomioon. Valituksessaan Rovaniemen hovioikeudelle hän on kuitenkin vaatinut vain, että rangaistusta alennetaan ja että se lievennetään ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi. Muut asianosaiset eivät olleet hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon tai esittäneet vastavalitusta. Syyttäjä on vastauksessaan vaatinut, että A:n muutosvaatimukset hyväksytään ja että asiassa tehty tuomioesitys vahvistetaan. 6. A on 11.5.2016 eli muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen hovioikeudelle toimittamassaan lausumassa peruuttanut suostumuksensa asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäynnissä. 7. Hovioikeus on jättänyt tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan asian A:n suostumuksen peruuttamisen johdosta sillensä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 b luvun 4 ja 5 §:n nojalla. A ja syyttäjä ovat katsoneet, että asian käsittelyä tuli jatkaa hovioikeudessa. 8. Hovioikeus on päättänyt, ettei asiaa palauteta käräjäoikeuteen ja että asian käsittelyä jatketaan hovioikeudessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa säädetyssä järjestyksessä. 9. Syyttäjä on hovioikeudessa toistanut 27.3.2015 päivätyn haastehakemuksensa eräin tarkennuksin ja vaatinut sen mukaisesti A:lle rangaistusta ja hänen määräämistään liiketoimintakieltoon. Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Elo ja Verohallinto ovat toimittaneet vaatimuksensa hovioikeudelle. A on kiistänyt syytteet ja korvausvaatimukset. 10. Hovioikeus on toimittanut pääkäsittelyn. Syyttäjä on pääkäsittelyssä luopunut syytekohdassa 4 tarkoitetusta törkeää työeläkevakuutusmaksupetosta koskevasta syytteestä. Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Elon ilmoitettua, ettei se jatkanut syytteen ajamista, ja A:n vaadittua syytteen hylkäämistä, hovioikeus on hylännyt syytteen syytekohdan 4 osalta. 11. Hovioikeus on tuomiollaan 28.2.2017 lukenut A:n syyksi syytekohdissa 1 ja 2 törkeän veropetoksen ja syytekohdassa 3 törkeän kirjanpitorikoksen ja tuominnut hänet yhteiseen 2 vuoden 7 kuukauden vankeusrangaistukseen sekä 5 vuoden liiketoimintakieltoon. Hovioikeus on velvoittanut A:n suorittamaan Verohallinnolle sen vaatimat vahingonkorvaukset syytekohdissa 1 ja 2 aiheutetusta vahingosta. Syytekohtaa 4 koskeneen Keskinäinen Työeläkevakuutusyhtiö Elon vahingonkorvausvaatimuksen osalta hovioikeus on palauttanut asian käräjäoikeuteen. 12. Korkein oikeus on myöntänyt A:lle valitusluvan siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus menetellyt asianmukaisesti jättäessään tunnustamisoikeudenkäynnissä käsitellyn asian sillensä ja ottaessaan syytteen ja muut asiassa esitetyt vaatimukset käsiteltäviksi hovioikeudessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa säädetyssä järjestyksessä. Syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevasta sääntelystä 13. Vuoden 2015 alusta voimaan tulleella lailla 670/2014 on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annettuun lakiin lisätty syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevat säännökset. Lain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä voi ryhtyä omasta tai asianosaisen aloitteesta toimenpiteisiin tuomioesityksen tekemiseksi ja sen käsittelemiseksi lain 5 b luvussa tarkoitetussa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Siinä rikoksesta epäilty tai rikosasian vastaaja tunnustaa rikoksen ja syyttäjä sitoutuu vaatimaan rangaistusta lievennetyltä asteikolta. Edellytyksenä tuomioesityksen tekemiselle on lain 1 luvun 10 §:n 2 momentin nojalla muun ohella se, että rikoksesta epäilty tunnustaa epäillyn rikoksen ja suostuu asian käsittelyyn lain 5 b luvussa tarkoitetussa tunnustamisoikeudenkäynnissä. 14. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 b luvun 4 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on annettava tuomioesityksen mukainen tuomio, jos: 1) vastaaja on antanut 3 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun tunnustuksen ja suostumuksen; 2) tunnustuksen vapaaehtoisuudesta ja oikeellisuudesta ei jää varteenotettavaa epäilyä ottaen huomioon myös asiaa koskeva esitutkinta-aineisto; 3) tuomioistuin lukee syyksi rikoksen tuomioesityksen mukaisesti; 4) esityksen hyväksymiselle ei ole muutoin estettä. 15. Jos tekijä on myötävaikuttanut rikoksensa selvittämiseen siten kuin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 10 §:ssä ja 5 b luvussa säädetään eli tunnustamalla sen tunnustamisoikeudenkäynnissä, rangaistus määrätään rikoslain 6 luvun 8 a §:n nojalla noudattaen lievennettyä asteikkoa. Tekijälle saa tuomita enintään kaksi kolmannesta rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. 16. Laissa ei ole säännöstä muutoksenhausta tuomioesitykseen perustuvaan tuomioon. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 b luvun 6 §:n 1 momenttiin sisältyy yleissäännös siitä, että tunnustamisoikeudenkäynnissä noudatetaan muutoin, mitä rikosasiain käsittelystä säädetään. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Luvun 2 §:n 2 momentin mukaan jos käräjäoikeuden tuomioon rikosasiassa haetaan muutosta ainoastaan rangaistusseuraamuksen osalta, hovioikeus ei saa ilman erityistä syytä tutkia, onko vastaaja syyllistynyt hänen syykseen luettuun tekoon. 17. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 b luvun 6 §:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, että jos tuomioesityksen mukainen tuomio annetaan, asianosaisilla olisi siihen tavanomainen muutoksenhakuoikeus. Menettelyssä muutoksenhakuasteessa noudatettaisiin oikeudenkäymiskaaren yleissäännöksiä. Erityisiä rajoituksia muutoksenhaulle ei olisi, vaan muutosta voitaisiin hakea niin näyttö- kuin oikeuskysymyksiin siten kuin siitä muidenkin rikosasioiden osalta säädetään (HE 58/2013 vp s. 34). 18. Hallituksen esityksessä on edelleen todettu, että käytännössä kun osapuolet pitävät kiinni tuomioesityksestä, muutoksenhaku tuomioon voisi koskea tuomittua rangaistusta. Vastaaja voisi kuitenkin myös peruuttaa tunnustuksensa ja vaatia tuomion kumoamista. Tällaisessa tapauksessa syyttäjä ei olisi enää oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan sidottu tuomioesitykseen, joten hän voisi vastaajan valituksen johdosta tehdä vastavalituksen ja vaatia rangaistusta rikoksesta ja tavallisen rangaistusasteikon soveltamista. Muutoksenhakutuomioistuimen tulisi tällaisessa, todennäköisesti hyvin harvoin esiintyvässä tapauksessa tutkia asia kokonaan mukaan lukien tunnustuksen peruuttaminen ja muun uuden aineiston vaikutus, koska muutoin tunnustamisoikeudenkäynnillä pyrittävään joutuisuuteen ja muihin prosessiekonomisiin näkökohtiin liittyvät edut menetetään. Asiaa ei siksikään tule palauttaa, että vastaajalla saattaa olla tarkoituksenaan yksinomaan oikeudenkäynnin pitkittäminen, eikä tällaista moitittavaa tarkoitusperää tule palkita. Jos vastaaja muutoksenhakuvaiheessa peruuttaa suostumuksensa siihen, että asia käsitellään tunnustamisoikeudenkäynnissä, jäisi peruuttaminen vaikutuksettomaksi. Jos alemmassa asteessa suostumus on ollut pätevästi annettu, edellytys tunnustamisoikeudenkäynnin järjestämiseen on täyttynyt, eikä asiassa ole menettelyvirhettä (HE 58/2013 vp s. 34). Korkeimman oikeuden kannanotot 19. Valituksessaan hovioikeudelle A on vaatinut käräjäoikeuden hänelle tuomitseman rangaistuksen alentamista ja sen lieventämistä ehdolliseksi rangaistukseksi. Syyttäjä tai asianomistajat eivät ole hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon tai tehneet siitä vastavalitusta. Käräjäoikeuden ratkaisu on siten jäänyt lainvoimaiseksi muulta paitsi rangaistuksen määräämisen osalta. 20. A on muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen peruuttanut suostumuksensa tunnustamisoikeudenkäyntiin. Hovioikeus on jättänyt tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan asian sillensä ja jatkanut asian käsittelyä oikeudenkäynnistä rikosasioissa säädetyssä järjestyksessä syyttäjän haastehakemuksen pohjalta. Hovioikeus on siten katsonut, ettei se ole voinut antaa tuomioesityksen mukaista tuomiota A:n peruutettua suostumuksensa menettelyyn. Ratkaisuaan jatkaa asian käsittelyä hovioikeudessa palauttamatta asiaa käräjäoikeuteen hovioikeus on perustellut esityölausumilla, jotka koskevat tilannetta, jossa muutoksenhakuvaiheessa peruutetaan tunnustus syyllistymisestä tuomioesityksen mukaiseen rikokseen. 21. Korkein oikeus toteaa, että asian käsittely tunnustamisoikeudenkäynnissä edellyttää ensinnäkin sitä, että vastaaja tunnustaa tuomioesityksen mukaisen rikoksen, ja toiseksi sitä, että hän suostuu asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäynnissä. Syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevista esitöistä ilmenee rikoksen tunnustamisen tarkoittavan tässä yhteydessä sitä, että vastaaja ilmoittaa menetelleensä tuomioesityksen teonkuvauksessa tarkoitetulla tavalla ja että hän hyväksyy tuomioesityksen mukaisen rikoksen rikosoikeudellisen arvioinnin (HE 58/2013 vp s. 24). Tunnustaminen merkitsee siten syyksilukemisen perusteena olevan teonkuvauksen ja sen rikosoikeudellisen arvioinnin hyväksymistä. Suostuminen tunnustamisoikeudenkäyntiin puolestaan merkitsee sen hyväksymistä, että asia saadaan käsitellä tässä tavanomaista rikosasian oikeudenkäyntiä kevyemmässä menettelyssä. 22. Niin kuin lain esitöissä on edeltä kohdasta 18 ilmenevästi todettu, vastaaja voi peruuttaa joko tunnustuksensa syyllistymisestään tuomioesityksen mukaiseen rikokseen tai suostumuksensa tunnustamisoikeudenkäyntiin. Tunnustaminen voidaan peruuttaa vielä muutoksenhakuvaiheessakin hakemalla muutosta tuomioesityksen mukaiseen tuomioon. Korkein oikeus toteaa, että tunnustuksen peruuttamisella on muutoksenhakuvaiheessa merkitystä vain siinä tapauksessa, että asiasta on valitettu muutoksenhakuasteeseen tunnustamisen kohteena olevan syyksilukemisen eli teonkuvauksen tai sen rikosoikeudellisen arvioinnin osalta. Tuomion osittaista lainvoimaa koskevista tavanomaisoikeudellisista säännöistä nimittäin seuraa, että asiaa ei voida ottaa muutoksenhakuasteessa tutkittavaksi eikä siten myöskään tunnustusta peruuttaa siltä osin kuin tuomio on jäänyt lainvoimaiseksi sen vuoksi, ettei siihen ole haettu muutosta. 23. Yleisistä prosessiperiaatteista puolestaan seuraa, että suostumusta tunnustamisoikeudenkäyntiin ei voida peruuttaa enää muutoksenhakuvaiheessa. Hyväksyttävänä ei voida pitää sitä, että asianosainen, joka on pätevästi suostunut sovittuun asian käsittelytapaan, voisi tuomion antamisen jälkeen saattaa asian käsiteltäväksi muussa menettelyssä peruuttamalla suostumuksensa. Tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan sääntelyn esitöissä onkin lähdetty siitä, että tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan suostumuksen peruuttaminen vasta oikeudenkäynnin päättymisen jälkeen muutoksenhakuvaiheessa on vaikutukseton eikä sillä ole merkitystä (HE 58/2013 vp s. 34 ja 41). Korkeimman oikeuden johtopäätökset 24. Sillä seikalla, että A on hovioikeudessa peruuttanut suostumuksensa tunnustamisoikeudenkäyntiin, ei ole ollut merkitystä asiassa, eikä tunnustamisoikeudenkäyntiä olisi saanut sen vuoksi jättää sillensä. Koska käräjäoikeuden tuomio on jäänyt lainvoimaiseksi muulta paitsi A:lle määrättävän rangaistuksen osalta eli syyksilukemisen, liiketoimintakiellon ja tuomittujen vahingonkorvausten osalta, hovioikeus ei myöskään olisi saanut ottaa asiaa käsiteltäväkseen näiltä osin. Näin olisi asia siinäkin tapauksessa, että A olisi muutoksenhaulle asetetun määräajan jälkeen tarkoittanut peruuttaa myös tunnustuksensa, mihin hän on muutoksenhakemuksessaan Korkeimmassa oikeudessa viitannut. Hovioikeuden olisi siten tullut jatkaa asian käsittelyä käräjäoikeuden tuomiota koskevan valituksen ja vastauksen pohjalta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n ja 2 §:n 2 momentin mukaisesti ottamatta huomioon suostumuksen peruuttamista. 25. Edellä mainituilla perusteilla hovioikeuden tuomio on kumottava ja asia on palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, jossa käsittelyä on jatkettava A:n hovioikeudelle tekemän valituksen ja siihen annetun vastauksen perusteella. Valituslupaharkinta 26. Koska asia on palautettava hovioikeuden käsiteltäväksi, lausunnon antaminen valitusluvan myöntämisestä raukeaa siltä osin kuin se on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Päätöslauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan Rovaniemen hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Hovioikeuden tulee omasta aloitteestaan viivytyksettä ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja, ottaen huomioon palautuksen syy, siinä laillisesti menetellä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170082 ECLI:FI:KKO:2017:82 KKO:2017:82 Rättegångsförfarandet Erkännanderättegång Återkallande av samtycke Laga kraft Partiell laga kraft R2017/305 2433 2017-12-07 ECLI:FI:KKO:2017:82 Ett mål angående ekonomisk brottslighet behandlades i tingsrätten i en erkännanderättegång. Tingsrätten tillräknade A brotten enligt domsförslaget och dömde A till ett ovillkorligt fängelsestraff. Efter att hos hovrätten ha överklagat straffpåföljden återkallade A i hovrätten sitt samtycke till att ärendet behandlades i erkännanderättegång. Med anledning av A:s återkallande av samtycket avskrev hovrätten målet i erkännanderättegången och behandlade målet utgående från stämningsansökan i den ordning som föreskrivs i lagen om rättegång i brottmål." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170083 ECLI:FI:KKO:2017:83 KKO:2017:83 Kuluttajansuoja Markkinoinnin sääntely S2016/66 2438 2017-12-07 Elinkeinonharjoittaja oli markkinoinnissaan esittänyt hintalupauksen, jonka mukaan se pyrkii olemaan markkinoiden edullisin vaihtoehto ja sitoutuu hyvittämään tietyin edellytyksin kuluttajalle hinnaneron, mikäli kuluttaja löytää elinkeinonharjoittajalta ostamansa tuotteen halvemmalla muualta. Kuluttaja-asiamies vaati, että elinkeinonharjoittajaa kielletään esittämästä lupauksen muodossa toteennäyttämättömiä väitteitä tuotteidensa hintojen edullisimmuudesta. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla katsottiin, että elinkeinonharjoittajan markkinointi oli omiaan antamaan kuluttajille käsityksen, että elinkeinonharjoittaja oli markkinoiden edullisin toimija. Asia palautettiin markkinaoikeuteen sen arvioimiseksi, onko elinkeinonharjoittaja osoittanut markkinointiväitteensä toteen. (Ään.) KSL 2 luku 3 § KSL 2 luku 6 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta \"Hintalupaus tavaratalossa - Hintalupauksemme on, että pyrimme aina olemaan markkinoiden edullisin vaihtoehto. Teemme kaikkemme, jotta sinä asiakkaana voisit luottaa siihen, että saat tuotteet meiltä edullisimmin. - Seuraamme markkinahintoja jatkuvasti ja laskemme hintojamme aina, jos huomaamme, ettemme ole riittävän edullinen. Asiakkaana voit myös auttaa meitä tämän lupauksen toteuttamisessa. - Jos löydät meiltä ostamasi tuotteen muualta edullisemmin 30 päivän sisällä, hyvitämme sinulle hinnanerotuksen alkuperäistä kuittia vastaan. Sinun tulee todistaa tuotteen halvempi hinta esittämällä ilmoitus, asiakaslehti, tuotekuvasto tai vastaava. - Hintalupaus kattaa kaikki samalla markkina-alueella (100 kilometrin säteellä myymälästä) toimivat myymälät. Hintalupaus ei koske luvanvaraisia aseita, verkkokauppaa eikä kuluttajille henkilökohtaisesti annettuja tarjouksia.\" \"Hintalupaus verkossa - Mikäli löydät muusta suomalaisesta (suomalainen .fi-domain) verkkokaupasta 30 päivän sisällä ostopäivästä alhaisemman hinnan kuin se, mitä me tarjoamme, pyydämme sinua ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Mikäli olet jo ehtinyt tehdä tilauksesi, lähetä meille sähköpostia osoitteeseen [email protected] otsikolla ’hintalupaus’. Sisällytäthän sähköpostiisi tilausnumerosi sekä url-linkin alhaisemmasta hinnasta. - Mikäli et ole vielä tilannut tuotetta, voit tehdä tilauksen normaalisti ja lähettää meille sen jälkeen sähköpostia yllämainittujen ohjeiden mukaisesti. Hintalupaus ei koske luvanvaraisia aseita ja kuluttajille henkilökohtaisesti annettuja tarjouksia.\" XXL oli käyttänyt myymälöidensä seinämainoksissa otsikkoa \"Takuumme!\" esitellessään hintalupauksensa, 100 päivän vaihto- ja palautusoikeutensa, 100 prosentin tyytyväisyystakuunsa sekä pyörätakuunsa. Vaatimukset markkinaoikeudessa Kuluttaja-asiamiehen hakemus Kuluttaja-asiamies vaati, että markkinaoikeus sakon uhalla 1) kieltää XXL:ää johtamasta kuluttajia harhaan esittämällä markkinoinnissaan hinnanerohyvitystä koskevan lupauksen muodossa toteennäyttämättömiä väitteitä tuotteidensa hintojen edullisimmuudesta ja 2) antamasta hinnanerohyvitystä koskevan lupauksen muodossa kuluttajille harhaanjohtavaa käsitystä mahdollisuudesta löytää yrityksen markkinoimia tuotteita muista liikkeistä. Kuluttaja-asiamies lausui hakemuksessaan, että XXL oli esittänyt markkinoinnissaan hintalupauksen, jossa tuotteiden edullisimmuutta kuvaaviin ilmaisuihin on yhdistetty lupaus hyvittää hinnanerotus. Kyseisen menettelyn tarkoituksena oli ollut luoda kuva, että XXL oli markkinoiden edullisin toimija. Tämän väittämän todentamiseksi XXL oli esittänyt selvityksen, josta kävi ilmi, että todellisuudessa hintalupausta koskevista tuotteista ainoastaan noin 59 prosenttia oli löytynyt muiden yritysten tarjonnasta. Näin ollen noin 41 prosenttia XXL:n tuotteista ei käytännössä lainkaan ollut ollut sen antaman hintalupauksen piirissä. XXL:n markkinointinsa perusteeksi esittämässä selvityksessä ei ollut kysymys hintavertailusta, jonka perusteella voitaisiin esittää tietoja tuotteiden löydettävyydestä muista liikkeistä tai markkinoiden yleisestä hintatasosta. XXL ei ollut aukottomasti kartoittanut markkinoiden tilaa muiden elinkeinonharjoittajien osalta, joten oli mahdollista, että kuluttaja löytää tuotteen XXL:n tarjoamaa hintaa halvemmalla. Noin puolelle markkinoiduista tuotteista XXL ei ollut löytänyt vertailuhintaa, mutta XXL:n hintalupauksen perusteella kuluttaja oli kuitenkin saanut vaikutelman, että XXL oli aukottomasti selvittänyt tuotteiden löydettävyyden ja markkinoiden hintatason. Kuluttajakäyttäytymistä koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että kuluttajat tekevät erilaisia johtopäätöksiä sen mukaan, miten informaatiota esitetään. Hintatakuu antaa kuluttajalle mielikuvan siitä, että yritys on luotettavasti selvittänyt hintojen edullisimmuuden kuluttajan puolesta. Näin hintatakuu kannustaa hintavertailujen tekemättä jättämiseen. Katteettomat hintatakuut aiheuttavat kuluttajille taloudellisia menetyksiä. XXL:n menettelyä oli pidettävä kuluttajansuojalain 2 luvun 3 ja 6 §:n tarkoittamana sopimattomana menettelynä, koska XXL ei ollut luotettavalla tavalla selvittänyt, että sen markkinoimat tuotteet olivat hinnaltaan edullisempia kuin tuotteet kilpailevien liikkeiden myymälöissä tai että niitä oli mahdollisuus löytää muista liikkeistä. Menettely oli ollut omiaan johtamaan siihen, että kuluttaja oli tehnyt ostopäätöksen, jota hän ei ilman annettuja tietoja olisi tehnyt. XXL:n vastaus XXL vaati kuluttaja-asiamiehen hakemuksen hylkäämistä. XXL lausui vastauksessaan, että se ei ollut markkinoinnissaan kuluttaja-asiamiehen väittämin tavoin esittänyt, että se olisi absoluuttisesti markkinoiden edullisin toimija. Sen sijaan XXL oli markkinoinnissaan kertonut pyrkivänsä tekemään kaikkensa ollakseen edullisin, seuraavansa jatkuvasti markkinahintoja ja laskevansa hintaa aina huomatessaan, että XXL ei jonkun tuotteensa osalta ole edullisin. Nämä seikat oli esitetty markkinoinnissa totuudenmukaisesti ja selkeästi. Kun otettiin huomioon XXL:n suorittaman hintaseurannan toteuttamistavan laajuus, säännöllisyys ja luotettavuus, XXL:n markkinoima hintalupaus ei ollut ollut keskivertokuluttajan kannalta miltään osin harhaanjohtava, vaan keskivertokuluttaja oli ymmärtänyt puheena olevan hintalupauksen sen sanamuodon mukaisesti niin, että XXL:n tavoitteena ja pyrkimyksenä oli olla markkinoiden edullisin vaihtoehto. XXL:n markkinoinnissa ei ollut esitetty, ettei kuluttaja voisi löytää XXL:n valikoimaan kuuluvia tuotteita halvemmalta keneltäkään XXL:n kilpailijalta. Keskivertokuluttaja ei myöskään saanut XXL:n markkinoinnista tällaista käsitystä. Jokainen kuluttaja ymmärtää sen, että eri elinkeinonharjoittajien tuotevalikoimat eivät ole koskaan täysin toisiaan vastaavia. Näin ollen XXL:n markkinointia ei voinut pitää keskivertokuluttajan kannalta sopimattomana siitä syystä, että osaa XXL:n tarjoamista tuotteista ei löytynyt muiden elinkeinonharjoittajien tuotevalikoimista. Markkinaoikeuden päätös 24.11.2015 Markkinaoikeus totesi, että kuluttaja-asiamiehen vaatimustensa tueksi vetoamien kuluttajansuojalain 2 luvun säännösten taustalla oli sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi, jonka tarkoituksena on sen 13. johdantokappaleessa esitetyn perusteella korvata jäsenvaltioiden erilaiset voimassa olevat yleislausekkeet ja oikeusperiaatteet. Arvioitaessa elinkeinonharjoittajan menettelyn sopimattomuutta kuluttajien kannalta arvioinnissa oli merkitystä keskivertokuluttajan määritelmällä sellaisena kuin se on esitetty unionin oikeudessa. Unionin tuomioistuin oli jo 1990-luvulla määritellyt unionioikeudellisen kuluttajan ensin kohtuullisen valistuneeksi (tuomio Mars, C 470/93, EU:C:1995:224, kohta 24) ja myöhemmin siten, että arvioinnissa otetaan huomioon valistuneen, kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan oletetut odotukset (tuomio Gut Springenheide ja Tusky, C 210/96, EU:C:1998:369, kohta 31). Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 18. johdantokappaleen mukaan suhteellisuusperiaatteen mukaisesti ja direktiiviin sisältyvän suojelun tehokkaan soveltamisen mahdollistamiseksi direktiivissä otetaan mittapuuksi yhteisöjen tuomioistuimen tulkinnan mukainen valistunut, kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja, ottaen huomioon sosiaaliset, kulttuuriset ja kielelliset tekijät. Keskivertokuluttaja ei ole tilastollinen mittapuu. Kansallisten tuomioistuinten ja viranomaisten on unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioon ottaen käytettävä omaa harkintakykyään keskivertokuluttajan tyypillisen reaktion arvioimiseksi kussakin tapauksessa. Kuluttaja-asiamiehen ensimmäisen vaatimuskohdan osalta markkinaoikeus katsoi, että päätelmiä XXL:n hintalupauksesta ei voida tehdä pelkästään sen markkinoinnissaan käyttämien otsikoiden perusteella, koska saadakseen edes jonkinlaisen käsityksen XXL:n hintalupauksen sisällöstä kuluttaja joutuu tutustumaan varsinaisen tekstin sisältöön ainakin jossain määrin. XXL:n hintalupauksen sanamuoto ei tarkoittanut sitä, että XXL väittäisi sillä olevan edullisimmat hinnat. Sen sijaan sanamuodon mukaan XXL pyrkii toiminnallaan, johon osaltaan liittyy tietyin edellytyksin jälkikäteinen mahdollisuus hinnanerohyvitykseen, siihen, että se olisi markkinoiden edullisin vaihtoehto. Myöskään valistunut, kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja ei saattanut ymmärtää XXL:n hintalupausta väitteeksi siitä, että sen hinnat aina olisivat markkinoiden edullisimmat. Kuluttaja-asiamiehen toisen vaatimuskohdan osalta markkinaoikeus totesi, että liikunta- ja ulkoilutuotteita valmistavien elinkeinonharjoittajien samaan käyttötarkoitukseen tarkoitettujen tuotteiden kirjo voi olla varsin laaja. Markkinaoikeus katsoi, että kuluttajat tietävät tämän samoin kuin sen, että tuotteita myyvien erilaisten kilpailijoiden tuotevalikoimat eivät tuotenimikkeiden lukuisuudesta johtuen välttämättä vastaa toisiaan. Siksi valistunut, kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja ei saattanut pelkästään XXL:n lupaaman hinnanerohyvityksen perusteella päätyä sellaiseen käsitykseen, että XXL:n markkinoimia yksittäisiä tuotenimikkeitä löytyisi aina myös muista liikkeistä. Markkinaoikeus hylkäsi kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimukset. Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeustuomarit Anne Ekblom-Wörlund, Sami Myöhänen ja Markus Mattila. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Kuluttaja-asiamiehelle myönnettiin valituslupa. Kuluttaja-asiamies vaati valituksessaan, että markkinaoikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin markkinaoikeus on hylännyt kuluttaja-asiamiehen vaatimuksen ja että XXL:ää kielletään johtamasta kuluttajia harhaan esittämällä markkinoinnissaan hinnanerohyvitystä koskevan lupauksen muodossa toteennäyttämättömiä väitteitä tuotteidensa hintojen edullisimmuudesta. XXL vaati valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. XXL on tuotteitaan markkinoidessaan esitellyt edullisinta hinnoitteluaan ja hintalupaustaan, jonka mukaan kuluttajilla on tietyin edellytyksin oikeus hinnanerohyvitykseen, seuraavasti: \"Hintalupaus tavaratalossa - Hintalupauksemme on, että pyrimme aina olemaan markkinoiden edullisin vaihtoehto. Teemme kaikkemme, jotta sinä asiakkaana voisit luottaa siihen, että saat tuotteet meiltä edullisimmin. - Seuraamme markkinahintoja jatkuvasti ja laskemme hintojamme aina, jos huomaamme, ettemme ole riittävän edullinen. Asiakkaana voit myös auttaa meitä tämän lupauksen toteuttamisessa. - Jos löydät meiltä ostamasi tuotteen muualta edullisemmin 30 päivän sisällä, hyvitämme sinulle hinnanerotuksen alkuperäistä kuittia vastaan. Sinun tulee todistaa tuotteen halvempi hinta esittämällä ilmoitus, asiakaslehti, tuotekuvasto tai vastaava. - Hintalupaus kattaa kaikki samalla markkina-alueella (100 kilometrin säteellä myymälästä) toimivat myymälät. Hintalupaus ei koske luvanvaraisia aseita, verkkokauppaa eikä kuluttajille henkilökohtaisesti annettuja tarjouksia.\" \"Hintalupaus verkossa - Mikäli löydät muusta suomalaisesta (suomalainen .fi domain) verkkokaupasta 30 päivän sisällä ostopäivästä alhaisemman hinnan kuin se, mitä me tarjoamme, pyydämme sinua ottamaan yhteyttä sähköpostitse. Mikäli olet jo ehtinyt tehdä tilauksesi, lähetä meille sähköpostia osoitteeseen [email protected] otsikolla ’hintalupaus’. Sisällytäthän sähköpostiisi tilausnumerosi sekä url-linkin alhaisemmasta hinnasta. - Mikäli et ole vielä tilannut tuotetta, voit tehdä tilauksen normaalisti ja lähettää meille sen jälkeen sähköpostia yllä mainittujen ohjeiden mukaisesti. Hintalupaus ei koske luvanvaraisia aseita ja kuluttajille henkilökohtaisesti annettuja tarjouksia.\" 2. XXL on käyttänyt myymälöidensä seinämainoksissa otsikkoa \"Takuumme!\" esitellessään hintalupauksensa, 100 päivän vaihto- ja palautusoikeutensa, 100 prosentin tyytyväisyystakuunsa sekä pyörätakuunsa. 3. Kuluttaja-asiamies on markkinaoikeudessa vaatinut, että XXL:ää kielletään johtamasta kuluttajia harhaan esittämällä markkinoinnissaan hinnanerohyvitystä koskevan lupauksen muodossa toteennäyttämättömiä väitteitä tuotteidensa hintojen edullisimmuudesta. 4. Kuluttaja-asiamiehen mukaan XXL on markkinoinnissaan yhdistänyt tuotteidensa edullisimmuutta kuvaaviin ilmaisuihin lupauksen hyvittää hinnanerotus, minkä menettelyn tarkoituksena on ollut luoda kuva, että XXL on markkinoiden edullisin toimija. Kuluttaja-asiamies on todennut, että XXL on mainitun väittämän todentamiseksi esittänyt selvityksen, josta käy ilmi, että todellisuudessa hintalupausta koskevista tuotteista ainoastaan noin 59 prosenttia on löytynyt muiden yritysten tarjonnasta. Noin puolelle markkinoiduista tuotteista XXL ei ole löytänyt vertailuhintaa, mutta XXL:n hintalupauksen perusteella kuluttaja on saanut vaikutelman, että XXL on aukottomasti selvittänyt markkinoiden hintatason. 5. Kuluttaja-asiamiehen mukaan hinnanerohyvitystä koskevasta lupauksesta on syntynyt kuluttajille mielikuva, että XXL on luotettavasti selvittänyt hintojensa edullisimmuuden, mikä on kannustanut kuluttajia hintavertailujen tekemättä jättämiseen. XXL ei ole kuitenkaan luotettavalla tavalla selvittänyt, että sen markkinoimat tuotteet ovat hinnaltaan edullisempia kuin kilpailijoiden tuotteet. Menettelyä on pidettävä kuluttajansuojalain 2 luvun 3 ja 6 §:n tarkoittamalla tavalla sopimattomana menettelynä. 6. Markkinaoikeus on hylännyt kieltovaatimuksen katsottuaan, ettei XXL:n hintalupauksen sanamuoto ole tarkoittanut sitä, että XXL väittäisi sillä olevan edullisimmat hinnat. Hintalupauksen sanamuodon mukaan XXL pyrkii toiminnallaan, johon osaltaan liittyy tietyin edellytyksin jälkikäteinen mahdollisuus hinnanerohyvitykseen, siihen, että se olisi markkinoiden edullisin vaihtoehto. Myöskään valistunut, kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja ei saata ymmärtää XXL:n hintalupausta väitteeksi siitä, että sen hinnat olisivat aina markkinoiden edullisimmat. 7. Korkeimmassa oikeudessa on kuluttaja-asiamiehen valituksen johdosta kysymys siitä, onko XXL:n markkinointi ollut kuluttaja-asiamiehen esittämällä tavalla harhaanjohtavaa. Tässä arvioinnissa ratkaistavana on ensin kysymys siitä, miten XXL:n markkinoinnin sisältö on kuluttajan näkökulmasta ymmärrettävä. Sovellettavista säännöksistä Kuluttajansuojalaki 8. Kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:n mukaan markkinoinnissa ei saa käyttää kuluttajien kannalta sopimatonta menettelyä. Menettelyä pidetään luvun 3 §:n 2 kohdan mukaan sopimattomana, jos se on omiaan selvästi heikentämään kuluttajan kykyä tehdä perusteltu ostopäätös tai kulutushyödykkeeseen liittyvä muu päätös ja johtamaan siihen, että kuluttaja tekee päätöksen, jota hän ei ilman menettelyä olisi tehnyt. Luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että markkinoinnissa ei saa antaa totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tietoja, jos tiedot ovat omiaan johtamaan siihen, että kuluttaja tekee ostopäätöksen tai muun kulutushyödykkeeseen liittyvän päätöksen, jota hän ei ilman annettuja tietoja olisi tehnyt. Pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan harhaanjohtavat tiedot voivat koskea erityisesti kulutushyödykkeen hintaa tai sen määräytymisen perusteita, erityistä hintaetua ja maksuehtoja. 9. Kuluttajansuojalain 2 luvulla on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston 11.5.2005 annettu direktiivi 2005/29/EY sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla (jäljempänä direktiivi). Unionin oikeus ja sen tulkinta 10. Direktiivillä on yhdenmukaistettu yhteisön tasolla säännöt sellaisesta markkinoinnista ja sellaisista muista kaupallisista menettelyistä, jotka voivat vahingoittaa kuluttajien taloudellisia etuja. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään vahvistanut, että jäsenvaltiot eivät voi toteuttaa direktiivissä säädettyjä toimenpiteitä tiukempia toimenpiteitä edes silloin, kun ne haluavat saavuttaa korkeatasoisemman kuluttajansuojan (ks. esim. yhdistetyt asiat VTB-VAB, C 261/07, EU:C:2009:244 ja Galatea, C 299/07, EU:C:2009:244, tuomion kohdat 51 ja 52). 11. Direktiivin 3 artiklan mukaan direktiiviä sovelletaan 5 artiklassa tarkoitettuihin elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiin sopimattomiin kaupallisiin menettelyihin ennen jotakin tuotetta koskevaa liiketointa ja sen jälkeen. Korkein oikeus toteaa, että tässä tapauksessa kysymyksessä oleva tuotteiden edullisuutta koskeva kuluttajille suuntautuva mainonta hintalupauksineen on selvästi direktiivin soveltamisalaan kuuluva kaupallinen menettely. 12. Direktiivin liitteestä 1 ilmenevät ne kaupalliset menettelyt, joita on kaikissa olosuhteissa pidettävä sopimattomina kaupallisina menettelyinä. Korkein oikeus toteaa, että liitteessä mainittuihin kaupallisiin menettelyihin ei kuulu tuotteiden edullisimmuutta koskeva mainonta eikä myöskään hintalupauksen antaminen. Näin ollen XXL:n markkinoinnin mahdollista sopimattomuutta on arvioitava direktiivin 5 ja 6 artiklaan perustuvan tapauskohtaisen arvioinnin pohjalta (vastaavasti asia Deroo-Blanquart, C 310/15, EU:C:2016:633 ja siinä mainittu oikeuskäytäntö). 13. Direktiivin 5 artiklan 4 kohdan a alakohdan mukaan sopimattomia ovat erityisesti kaupalliset menettelyt, jotka ovat 6 tai 7 artiklassa esitetyllä tavalla harhaanjohtavia. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan kaupallista menettelyä pidetään harhaanjohtavana, jos se sisältää virheellistä tietoa ja on siten totuuden vastainen tai jos se millään tavoin, yleinen esitystapa mukaan luettuna, harhauttaa tai on omiaan harhauttamaan keskivertokuluttajaa, vaikka tieto olisikin tosiasiallisesti virheetön jonkin direktiivissä esitetyn seikan osalta, ja jos se joka tapauksessa saa tai todennäköisesti saa hänet tekemään kaupallisen ratkaisun, jota hän ei muuten olisi tehnyt. Kyseisen kohdan d alakohdassa tällaisena seikkana on mainittu hinta, sen laskentatapa tai erityinen hintaetu. 14. Edellä todetun mukaisesti direktiivillä on yhdenmukaistettu direktiivin soveltamisalalla jäsenvaltioiden lainsäädäntö. Tästä seuraa, että kuluttajansuojalain asianomaisia säännöksiä on unionin oikeuden vakiintuneen periaatteen mukaan tulkittava mahdollisimman pitkälle unionin oikeuden mukaisesti sellaisina kuin unionin tuomioistuin on niitä tulkinnut. 15. Unionin tuomioistuin on direktiivin 6 artiklaa tulkitessaan todennut, että harhaanjohtavan kaupallisen menettelyn tunnusmerkistö on laadittu olennaisilta osin sopimattomien kaupallisten menettelyjen kohteena olevan kuluttajan näkökulmasta katsottuna. Unionin tuomioistuin on katsonut, että mittapuuksi on otettava tavanomaisesti valistunut sekä kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja ja että huomioon otetaan sosiaaliset, kulttuuriset ja kielelliset tekijät. Unionin tuomioistuimen mukaan keskivertokuluttaja ei ole tilastollinen mittapuu. Kansallisten tuomioistuinten ja viranomaisten on käytettävä omaa harkintakykyään keskivertokuluttajan tyypillisen reaktion arvioimiseksi kussakin tapauksessa (tuomio Canal Digital Danmark, C 611/14, EU:C:2016:800, kohdat 38 ja 39 sekä niissä mainittu oikeuskäytäntö). 16. Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan tosiasiallisesti virheetön tieto voi olla harhaanjohtava esimerkiksi sen esitystavan vuoksi. Unionin tuomioistuimen käytännössä on katsottu, että esitetyt tiedot voivat esittämistapansa vuoksi johtaa kokonaisuutena väärään käsitykseen esimerkiksi silloin, kun yhtä tietoa korostetaan ja toinen tieto jätetään kokonaan mainitsematta tai esitetään huomaamattomammalla tavalla (Canal Digital Danmark, kohta 43). Edellä mainitussa mainosta koskevassa ratkaisussa unionin tuomioistuin totesi, että kansallisen tuomioistuimen on kaikki asian kannalta merkitykselliset seikat huomioon ottaen määritettävä, vihjattiinko keskivertokuluttajalle asianomaisella kaupallisella viestillä, että kyseessä oleva hinta oli edullinen, mikä loppujen lopuksi on osoittautunut harhaanjohtavaksi (kohta 40). 17. Unionin tuomioistuin on antanut ratkaisuja myös sellaisen mainonnan harhaanjohtavuudesta, jossa elinkeinonharjoittaja on väittänyt yleisesti hintatasonsa olevan alhaisempi kuin sen pääasiallisilla kilpailijoilla (mm. Lidl Belgium, suuri jaosto, C 356/04, EU:C:2006:585). Tällainen markkinointi voi olla luonteeltaan harhaanjohtavaa, jos mainosilmoituksesta ei käy ilmi, että vertailu ei perustu kaikkiin mainostajan tuotteisiin. Tällöin kuluttaja voi olla virheellisessä luulossa saamastaan säästöstä siitä riippumatta, mitä hänen mainostajalta ostamansa tavarat ovat. Kuluttaja saattaa myös erehtyä luulemaan, että esimerkiksi kaikki mainostajan tavarat ovat poikkeuksetta halvempia kuin kilpailijoiden tavarat (kohta 83). Kyseinen ratkaisu on annettu harhaanjohtavasta ja vertailevasta mainonnasta annetun direktiivin (84/450/ETY ja 97/55/EY) nojalla, jonka 2 artiklan 2 kohdassa määritelty harhaanjohtava mainonta vastaa keskeisiltä osiltaan tässä asiassa huomioon otettavan direktiivin 6 artiklassa tarkoitettuja harhaanjohtavia toimia. Keskivertokuluttajan käsite ja ennakkoratkaisupyynnön tarve 18. Kuluttaja-asiamies on esittänyt, että keskivertokuluttajan käsite ei ole sama kaikkialla unionissa, koska huomioon on otettava kansallisesti vaikuttavat sosiaaliset, kulttuuriset ja kielelliset tekijät. Kuluttaja-asiamies on viitannut suomalaisessa oikeuskäytännössä aikaisemmin omaksuttuun kuluttajakäsitteeseen ja taloustieteessä esitettyyn selvitykseen kuluttajien käyttäytymisestä. 19. XXL on kiistänyt kuluttaja-asiamiehen näkemyksen, jonka mukaan keskivertokuluttajan käsitettä voitaisiin tulkita niin, että Suomessa kuluttaja olisi niin sanottu heikko kuluttaja. Mikäli tästä on epäselvyyttä, XXL on pyytänyt, että Korkein oikeus esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön. 20. Korkein oikeus toteaa, että kuluttajan käsitettä ei voida arvioida kansallisista lähtökohdista ja unionin oikeudesta poikkeavalla tavalla silloin, kun sovelletaan direktiivillä yhdenmukaistettua kuluttajamarkkinointia koskevaa sääntelyä. Unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan tulkinnut sitä, mitä keskivertokuluttajalla unionin oikeudessa tarkoitetaan. Unionin tuomioistuimen olemassa oleva oikeuskäytäntö huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, ettei unionin oikeuden mukainen, kohdassa 15 kuvattu keskivertokuluttajan käsite ole tulkinnallisesti epäselvä. 21. Kansallisen tuomioistuimen tulee unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti käyttää harhaanjohtavuutta arvioidessaan mittapuuna tavanomaisesti valistunutta sekä kohtuullisen tarkkaavaista ja huolellista keskivertokuluttajaa. Se, että kansallisen tuomioistuimen tulee myös ottaa huomioon direktiivin johdanto-osan 18. kappaleessa ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä mainitut sosiaaliset, kulttuuriset ja kielelliset tekijät, ei johda siihen, että voitaisiin yleisesti arvioida suomalaisten kuluttajien olevan vähemmän valistuneita ja huolellisia. Tässä asiassa on kysymys ulkoilu- ja urheiluvälineiden hinnoittelua koskevista markkinointiväitteistä. Mikään asiassa esille tullut seikka ei tue käsitystä siitä, että sosiaaliset, kulttuuriset ja kielelliset tekijät vaikuttaisivat erityisellä tavalla tässä asiassa keskivertokuluttajalle syntyvään käsitykseen markkinoinnin sisällöstä. 22. Unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi ei ole saatettu direktiivin osalta kysymystä, joka koskisi nimenomaisesti hintojen edullisimmuutta koskevaa markkinointia hintalupauksen yhteydessä. Aikaisemmasta oikeuskäytännöstä käyvät kuitenkin ilmi ne oikeudelliset arviointiperusteet, joiden mukaisesti kansallisen tuomioistuimen on arvioitava markkinoinnissa esitettyjen hintaväitteiden harhaanjohtavuutta. Tämän johdosta ennakkoratkaisupyynnön esittäminen unionin tuomioistuimelle ei ole tarpeen. XXL:n markkinoinnista syntyvä mielikuva 23. XXL on hintalupaukseksi otsikoidussa markkinoinnissaan kuvannut hinnoitteluaan siten, että se pyrkii aina olemaan markkinoiden edullisin vaihtoehto. Markkinoinnissa on ilmoitettu, että XXL tekee kaikkensa, jotta sen asiakkaat voisivat luottaa siihen, että tuotteet saa aina edullisimmin XXL:stä. Se on lisäksi markkinoinnissaan ilmoittanut seuraavansa markkinahintoja jatkuvasti ja laskevansa hintojaan, jos se huomaa, ettei se ole riittävän edullinen. Korkein oikeus toteaa kuten markkinaoikeus, että XXL ei ole väittänyt olevansa aina ja jokaisen tuotteen osalta hinnaltaan edullisin. Mainosten mukaan se kuitenkin lupaa hintalupauksensa rajoittamin ehdoin korvata hinnanerotuksen sellaisten tuotteiden osalta, jotka asiakkaat löytävät muualta edullisemmin, ja korostaa sitä, että se tekee kaikkensa ollakseen aina markkinoiden edullisin toimija. 24. Kuten unionin tuomioistuimen edellä kuvatusta oikeuskäytännöstä ilmenee, arvioitaessa tietyn markkinoinnissa käytetyn menettelyn mahdollista harhaanjohtavuutta keskivertokuluttajan näkökulmasta huomioon on otettava kaikki esille tulevat seikat kokonaisuudessaan. Tällöin ratkaisevia eivät ole mainoksessa käytetyt sanamuodot vaan se mielikuva, joka keskivertokuluttajalle syntyy, kun hän tavanomaiseen tapaan lukee mainosta. Korkein oikeus katsoo, että hintalupaus kaikkine teksteineen on omiaan antamaan kuluttajille käsityksen siitä, että muilla toimijoilla voi olla vain poikkeuksellisesti ja väliaikaisesti samoista tai vastaavista tuotteista halvempia hintoja kuin XXL:llä ja että siis XXL on \"edullisin toimija\". Hintatieto on kuluttajan ostokäyttäytymisen kannalta keskeinen, mitattavissa oleva seikka. XXL:n markkinoinnissaan esittämässä väitteessä ei ole kysymys ainoastaan sellaisesta yleisluonteisesta kehumisesta, jota kuluttajan ei voida olettaakaan ymmärtävän kirjaimellisesti. 25. Elinkeinonharjoittajalla on velvollisuus ennalta varmistua hintojensa edullisimmuutta koskevan väitteensä paikkansa pitävyydestä. Jos XXL ei pysty näyttämään esittämäänsä väitettä toteen, kysymys on kuluttajansuojalain 2 luvun 6 §:ssä tarkoitetuista harhaanjohtavista tiedoista. 26. Markkinaoikeus on perustanut hylkäävän päätöksensä ilmaisujen sanamuodon mukaiseen tulkintaan, joka ei ole vastannut sitä kokonaiskuvaa, jonka XXL:n käyttämät ilmaisut keskivertokuluttajalle edellä Korkeimman oikeuden toteamilla perusteilla synnyttävät. Tästä syystä markkinaoikeuden päätös on kumottava. 27. Koska markkinaoikeuden mukaan XXL ei ollut väittänytkään olevansa edullisin toimija vaan ainoastaan pyrkivänsä ja tavoittelevansa sitä, markkinaoikeus ei ole tutkinut XXL:n esittämää näyttöä tuotteittensa edullisimmuudesta eikä arvioinut päätöksessään kysymystä siitä, pitääkö XXL:n kuluttajille markkinoinnissaan luoma käsitys \"edullisimpana toimijana\" olemisesta paikkansa. Markkinaoikeus ei ole myöskään arvioinut sitä, onko XXL:n markkinoinnissaan luomaa käsitystä edullisimmasta toimijasta pidettävä harhaanjohtavana liian kapeasta vertailuaineistosta johtuen, kun merkittävää osaa XXL:n tuotevalikoimasta ei ollut saatavissa muilta toimijoilta. 28. Asian jatkokäsittely edellyttää että XXL:n markkinointiväitteiden paikkansapitävyyttä arvioidaan edellä mainittujen seikkojen perusteella. Oikeusastejärjestyksen vuoksi on asianmukaista, että asian jatkokäsittely tapahtuu markkinaoikeudessa. Tämän vuoksi asia tulee palauttaa markkinaoikeuteen. Päätöslauselma Markkinaoikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin kuluttaja-asiamiehen vaatimuskohdassa 1 esittämä vaatimus on hylätty. Asia palautetaan näiltä osin markkinaoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Marjut Jokela, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Lena Engstrand. Esittelijä Mia Hoffrén (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Esittelijäneuvos Hoffrén: XXL:n hintalupaukseksi otsikoidun ilmoituksen mukaan XXL on pyrkinyt olemaan markkinoiden edullisin vaihtoehto. XXL on ilmoittanut tekevänsä kaikkensa, jotta kuluttaja voisi luottaa siihen, että saa tuotteet siltä edullisimmin. Tämän jälkeen markkinoinnissa on kerrottu, mitä XXL itse tekee edistääkseen pyrkimystään. Ilmoituksen mukaan XXL seuraa markkinahintoja jatkuvasti ja laskee hintoja aina, jos huomaa, ettei se ole riittävän edullinen. Hinnaneron hyvittämistä tarkoittava lupaus kertoo siitä, että XXL:n valikoimissa oleva tuote on saattanut olla löydettävissä muualta edullisemmin. Markkinoinnissa ei ole käytetty ilmaisuja, jotka olisivat antaneet keskivertokuluttajalle aiheen tehdä tällaisten tilanteiden yleisyyttä koskevia päätelmiä. Hinnaneron hyvittämistä koskeva lupaus osoittaa, että XXL ei ole aina ollut selvillä kilpailijoiden hintatasosta, mutta se on pyrkinyt siihen reagoimaan ja on lupauksen muodossa kannustanut myös kuluttajia hintavertailujen tekemiseen. Tällainen lupaus on merkinnyt hintariskin siirtämistä XXL:lle, joka on lupauksen lunastaessaan ollut kuluttajalle yhtä edullinen kuin kilpailijansa, mutta ei näitä edullisempi. Arvioitaessa mahdollista harhaanjohtavuutta tapauskohtaisesti keskivertokuluttajan näkökulmasta ei ole perustetta tulkita markkinoinnissa käytettyjä ilmaisuja tavalla, joka jättää jonkin niistä merkityksettömäksi. XXL ei ole väittänyt, että sen hintataso olisi yleisesti alhaisempi kuin sen kilpailijoilla (vrt. Lidl Belgium, C 356/04, EU:C:2006:585). Keskivertokuluttajan näkökulmasta markkinoinnin pääviesti on ollut, että XXL on pyrkinyt tähän. Markkinoinnissa käytetyistä ilmaisuista on voitu päätellä, että kilpailijoilla on saattanut olla tuotteita tarjolla XXL:ää edullisemmin. Keskivertokuluttajan näkökulmasta on näin ollen ollut varsin luontevaa ajatella, että XXL on oman hinnoittelunsa ja hinnanerohyvitystä koskevan lupauksen myötä pyrkinyt olemaan edullisempi tai vähintään yhtä edullinen kuin kilpailijansa. Pääviestin painoarvon vuoksi väitettä edullisimmista hinnoista ei ole synnyttänyt edes hintalupaus yhdistettynä tarjousmarkkinointiin. XXL ei näin ollen ole esittänyt sellaista tuotteidensa edullisimmuutta koskevaa väitettä, jonka paikkansa pitävyys sen tulisi näyttää toteen. Tämän vuoksi Korkein oikeus hylännee valituksen. Oikeusneuvos Häyhä:", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170083 ECLI:FI:KKO:2017:83 KKO:2017:83 Konsumentskydd Reglering av marknadsföring S2016/66 2438 2017-12-07 ECLI:FI:KKO:2017:83 En näringsidkare hade i sin marknadsföring gett ett prislöfte, enligt vilken näringsidkaren försöker vara marknadens fördelaktigaste alternativ och förbinder sig till att på vissa villkor gottgöra konsumenten prisskillnaden, om en konsument hittar den produkt som köpts av näringsidkaren för ett billigare pris någon annanstans. Konsumentombudsmannen yrkade att näringsidkaren skulle förbjudas att i form av löften komma med ostyrkta påståenden om att priset på hans produkter var fördelaktigast. Av de skäl som nämns i avgörandet ansåg Högsta domstolen att näringsidkarens marknadsföring var ägnad att ge konsumenterna en uppfattning om att näringsidkaren var den fördelaktigaste aktören på marknaden. Målet återförvisades till marknadsdomstolen som skulle bedöma om näringsidkaren hade styrkt sitt marknadsföringspåstående. (Omröstn.) KonsumentskyddsL 2 kap 3 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170084 ECLI:FI:KKO:2017:84 KKO:2017:84 Velan vanhentuminen Korvausvelan vanhentuminen Vahingonkorvaus Julkisyhteisön korvausvastuu Euroopan unionin oikeus Tuomioistuimen toimivalta S2016/772 2447 2017-12-08 ECLI:FI:KKO:2017:84 Väylämaksulakien 1028/1980 ja 708/2002 mukaan ulkomaanliikenteen aluksilta perittävät väylämaksut olivat määräytyneet eri perustein kuin kotimaanliikenteen väylämaksut. Varustamoyhtiöt vaativat 30.12.2010 vireille panemallaan kanteella valtiolta perusteettoman edun palautusta tai vahingonkorvausta sillä perusteella, että ne olivat maksaneet vuosilta 2001 - 2004 ulkomaanliikenteen väylämaksuja, jotka olivat EU-oikeuden vastaisesti olleet suurempia kuin kotimaanliikenteestä perityt maksut. Perusteettoman edun palauttamista koskevan vaatimuksen osalta kanne jätettiin tutkimatta yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuulumattomana. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että vahingonkorvaussaatavat olivat vanhentuneet, koska vanhentumisaika oli kunkin väylämaksun osalta alkanut siitä, kun yhtiöt olivat saaneet tiedon päätöksestä, jolla kyseinen maksu oli määrätty. VanhL 7 § 1 mom 3 kohta Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta AS Tallink Gruppin ja AS Hansatee Cargon vaatimus valtion velvoittamisesta palauttamaan niille vuosina 2001 - 2004 perityt väylämaksut, käräjäoikeuden välituomio 28.6.2012 ja tuomio 27.2.2015 sekä hovioikeuden tuomio 8.8.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet Helsingin käräjäoikeudessa käräjätuomari Jouko Räsänen, joka antoi asiassa myös välituomion, käräjätuomari Kari Lappi ja käräjätuomari Mia Sundström, ja Helsingin hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kirsti Uusitalo, Kati Lavi-Waltari ja Virva Nyman. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa AS Tallink Gruppille ja AS Hansatee Cargolle myönnettiin valituslupa. AS Tallink Grupp ja AS Hansatee Cargo vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että vanhentumisen osalta todetaan, että AS Tallink Gruppin ja AS Hansatee Cargon saatavien vanhentumisaika ei ole voinut alkaa, ennen kuin yhtiöt ovat saaneet tiedon siitä, että Helsingin hallinto-oikeus on 16.5.2008, 30.6.2008 tai sen jälkeen antamissaan päätöksissä todennut väylämaksujen olleen syrjiviä ja että valtio ei ollut valittanut päätöksistä, tai että saatavien vanhentumisaika on alkanut korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2009:99 antamisesta. Valittajat vaativat myös, että asia palautetaan hovioikeuteen sen ratkaisemiseksi, mistä päivästä vanhentumisaika on alkanut, sekä muilta riidanalaisilta osin. Valtio vaati vastauksessaan ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta, ja toissijaisesti, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. AS Tallink Grupp ja AS Hansatee Cargo (jäljempänä yhtiöt), ovat virolaisia osakeyhtiöitä, jotka olivat vuosina 2001 - 2004 tarjonneet vuokraamillaan Viron alusrekisteriin merkityillä aluksilla merikuljetuspalveluja EU:n meriliikenteessä. Niiltä oli tänä aikana kannettu väylämaksulakien 1028/1980 ja 708/2002 mukaisia ulkomaanliikenteen väylämaksuja. 2. Väylämaksulain 1028/1980 nojalla annetun asetuksen 1016/1983 ja väylämaksulain 708/2002 mukaan väylämaksu määräytyi eri perustein kotimaanliikenteessä ja ulkomaanliikenteessä. Kotimaanliikenteen väylämaksu kannettiin aluksen nettovetoisuuden mukaan määräytyvänä kiinteänä vuosimaksuna. Ulkomaanliikenteen väylämaksu kannettiin kertamaksuna kultakin tehdyltä matkalta, ja kertamaksun suuruus määräytyi aluksen nettovetoisuuden ja jäämaksuluokan perusteella. 3. Euroopan komissio oli 21.3.2002 antanut Suomelle väylämaksujärjestelmää koskevan virallisen huomautuksen, jossa se oli katsonut väylämaksujen perimisjärjestelmän, jonka mukaan aluksilta peritään erisuuruisia maksuja sen mukaan, harjoittavatko ne kotimaan- vai ulkomaanliikennettä, rajoittavan palvelujen tarjoamisen vapautta tavalla, joka oli palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteen soveltamisesta jäsenvaltioiden väliseen meriliikenteeseen sekä jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden väliseen meriliikenteeseen annetun neuvoston asetuksen 4055/86/ETY (jäljempänä meriliikenneasetus) vastaista. Suomen valtio oli vastauksessaan 14.5.2002 esittänyt, että väylämaksujen määräytyminen eri tavoin kotimaanliikenteessä ja ulkomaanliikenteessä perustui objektiivisesti hyväksyttäviin syihin. Tämän jälkeen komissio oli 11.11.2003 antanut perustellun lausunnon, jossa se oli katsonut, että erisuuruisille maksuille ei ollut perusteita ja että Suomi oli jättänyt noudattamatta meriliikenneasetuksen 1 artiklan mukaiset velvollisuutensa. Suomi oli lausuntoon antamassaan vastauksessa 8.1.2004 ilmoittanut, että väylämaksulain uudistus oli vireillä ja että kotimaanliikenteen väylämaksu tultaisiin poistamaan. 4. Komissio oli 16.12.2004 päättänyt nostaa Suomea vastaan kanteen unionin tuomioistuimessa väylämaksujärjestelmän syrjivyyden vuoksi. Komissio oli päättänyt luopua kanteen nostamisesta sen jälkeen, kun väylämaksulaki 1122/2005, jonka mukaan kotimaanliikenteen ja ulkomaanliikenteen maksut määräytyivät samalla tavoin, oli tullut voimaan 1.1.2006. 5. Erisuuruisten väylämaksujen kantaminen kotimaan- ja ulkomaanliikenteestä oli jatkunut vielä komission virallisen huomautuksen jälkeen. Helsingin hallinto-oikeus oli arvioinut väylämaksulainsäädännön unionin oikeuden mukaisuutta päätöksissään 16.5.2008 ja 30.6.2008, jotka se oli antanut väylämaksun jälkimaksatusta ja väylämaksun huojentamista koskevien valitusten johdosta. Päätöksissä hallinto-oikeus oli katsonut, että jälkimaksatuksia toimitettaessa olisi tullut tutkia, joutuiko kuljetuspalvelun tarjoaja syrjityksi Suomen sisäistä liikennettä harjoittavaan kuljetuspalvelun tarjoajaan verrattuna. Hallinto-oikeus oli siksi kumonnut vuosien 2000, 2003 ja 2004 väylämaksujen jälkimaksatusta koskevia päätöksiä ja palauttanut asiat tullipiirille sen selvittämiseksi, että perittäviksi määrätyt väylämaksut eivät muodostuisi syrjiviksi siihen verrattuna, että aluksella olisi harjoitettu vain Suomen kotimaanliikenteen kuljetuspalvelua. Tulli ei ollut valittanut päätöksistä ja oli päätösten jälkeen oikaissut vuoden 2005 ulkomaanliikenteen väylämaksuja koskevia päätöksiä. 6. Vuosia 1999 - 2004 koskevista väylämaksupäätöksistä, joiden osalta valitusaika oli kulunut umpeen jo ennen vuotta 2008, oli edellä mainittujen hallinto-oikeuden päätösten jälkeen tehty korkeimmalle hallinto-oikeudelle 316 purkuhakemusta. Korkein hallinto-oikeus oli katsonut, että edellytykset päätösten purkamiselle eivät täyttyneet, ja hylännyt hakemukset (mm. KHO 2009:99). Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Yhtiöiden kanne 7. Yhtiöt ovat valtiota vastaan ajamassaan, 31.12.2010 vireille tulleessa kanteessa vaatineet, että valtio velvoitetaan palauttamaan niille ensisijaisesti perusteettoman edun palautuksena ja toissijaisesti vahingonkorvauksena niiltä vuosina 2001 - 2004 kannettujen ulkomaanliikenteen väylämaksujen määrä siltä osin kuin maksujen määrä oli ylittänyt kotimaanliikenteen väylämaksut. 8. Yhtiöt ovat katsoneet, että niiltä vuosina 2001 - 2004 kannetut väylämaksut olivat olleet unionin oikeuden vastaisella tavalla syrjiviä siltä osin kuin maksujen yhteismäärä oli vuosittain ylittänyt kotimaanliikenteen väylämaksun. Erisuuruisten väylämaksujen kantaminen toisaalta Suomen sisäisestä liikenteestä ja toisaalta Suomen ja muiden unionin jäsenvaltioiden sekä kolmansien maiden välisestä liikenteestä oli ollut Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 56 artiklan ja meriliikenneasetuksen vastaista. Valtio oli Euroopan yhteisöjen ja niiden jäsenvaltioiden sekä Viron tasavallan välisestä assosioinnista tehdyn Eurooppa-sopimuksen perusteella ollut velvollinen soveltamaan virolaisiin yhtiöihin ja aluksiin täysin samoja sääntöjä kuin EU-valtioiden yhtiöihin ja aluksiin jo ennen Viron liittymistä unionin jäseneksi 1.5.2004. Valtion vastaus 9. Valtio on vaatinut vastauksessaan ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta. Kanne koski julkisoikeudellisten väylämaksujen palauttamista sen vuoksi, että ne oli määrätty ja peritty virheellisesti. Kysymys oli hallintoriita-asiasta, jonka tutkiminen ei kuulunut käräjäoikeuden toimivaltaan. Lisäksi väylämaksujen määräämistä koskevien lainvoimaisten päätösten oikeusvoimavaikutus esti väylämaksujen palauttamista koskevien vaatimusten käsittelyn tuomioistuimessa. 10. Toissijaisesti valtio on vaatinut kanteen hylkäämistä. Se on katsonut, että vaatimukset ovat vanhentuneita, koska ne on esitetty yli kolme vuotta sen jälkeen, kun yhtiöt olivat saaneet tiedon väitetystä vahingosta tai niiden olisi pitänyt tietää siitä. Maksuistaan ja niiden saajasta yhtiöt ovat olleet koko ajan tietoisia. Yhtiöt ovat saaneet tietää maksujen väitetystä EU-oikeuden vastaisuudesta ja vahingostaan vuonna 2002 tai viimeistään vuonna 2004. Yhtiöt ovat vaatineet päätösten purkamista vasta vuonna 2008 ja esittäneet korvausvaatimuksen vuonna 2010. Käräjäoikeuden välituomio 11. Käräjäoikeus on valtion oikeudenkäyntiväitteiden johdosta antamassaan välituomiossa todennut, että valtioon kohdistuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkimisen on vakiintuneesti katsottu kuuluvan yleisille tuomioistuimille. Kun ensisijainen vaatimus perusteettoman edun palautuksesta perustui samaan valtion menettelyyn kuin toissijainen vahingonkorvausvaatimus, molemmilla kanneperusteilla ajettu kanne kuului käräjäoikeuden toimivaltaan. Hallintolainkäyttöpäätöksissä ei ollut ratkaistu kysymystä perusteettoman edun palautuksesta eikä vahingonkorvauksesta, eikä päätösten oikeusvoimavaikutus siksi estänyt kanteen nostamista käräjäoikeudessa. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus on hylännyt valtion oikeudenkäyntiväitteet. Käräjäoikeuden tuomio 12. Käräjäoikeus on katsonut, että vanhentumisaika oli alkanut, kun yhtiöt olivat 10.9.2008 saaneet tiedon Helsingin hallinto-oikeuden päätöksistä 16.5.2008 ja 30.6.2008. Koska yhtiöt olivat katkaisseet vanhentumisen hakemalla vuoden 2001 maksupäätösten purkamista 31.12.2008 ja vuosien 2002 - 2004 maksupäätösten purkamista 31.8.2009, niiden vaatimukset eivät olleet miltään osin vanhentuneet. 13. Käräjäoikeus on velvoittanut valtion palauttamaan yhtiöiden maksamia väylämaksuja korkoineen. Hovioikeuden tuomio 14. Valtio on valituksessaan vaatinut, että kanne ensisijaisesti jätetään tutkimatta ja toissijaisesti hylätään. 15. Hovioikeus on katsonut, että yleinen tuomioistuin oli toimivaltainen tutkimaan asian kummankin vaihtoehtoisen kannevaatimuksen osalta ja että väylämaksupäätösten oikeusvoima ei estänyt asian tutkimista. Kannetta oli kuitenkin ensisijaisesti arvioitava valtion vahingonkorvausvastuun kannalta ja vasta viimesijaisesti kysymys voisi olla velvoiteoikeudellisesta perusteettomasta edusta. Vanhentumisaika oli alkanut viimeistään, kun komissio oli 16.12.2004 tiedottanut päätöksestään nostaa rikkomuskanne. Viimeistään tuolloin oli käynyt selväksi, että kysymys oli komission käsityksen mukaan vakavasta unionin oikeuden rikkomisesta. Koska yhtiöt eivät olleet edes väittäneet katkaisseensa vanhentumista ennen 16.12.2007, hovioikeus on hylännyt kanteen vanhentuneena. Muutoksenhaku ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 16. Yhtiöt ovat valituksessaan vaatineet, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen. Ne ovat katsoneet, että niiden vaatimukset eivät olleet vanhentuneet, koska vanhentumisaika oli voinut alkaa aikaisintaan, kun ne olivat saaneet tiedon edellä kohdassa 5 mainituista Helsingin hallinto-oikeuden päätöksistä. 17. Valtio on vastauksessaan vaatinut ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta, koska se ei kuulunut yleisen tuomioistuimen toimivaltaan ja väylämaksupäätösten oikeusvoimavaikutus esti kanteen tutkimisen. Toissijaisesti valtio on vaatinut hovioikeuden tuomion pysyttämistä. Vanhentumisaika oli alkanut kunkin väylämaksupäätöksen osalta siitä, kun yhtiöt olivat saaneet siitä tiedon. 18. Asiassa on valtion oikeudenkäyntiväitteen johdosta ensiksi ratkaistava, voidaanko kanne tutkia. Jos vastaus on myönteinen, on ratkaistavana, ovatko yhtiöiden vahingonkorvausvaatimukset vanhentuneet. Arvioitavana on erityisesti se, milloin vanhentumisaika oli alkanut. Yleisen tuomioistuimen toimivalta 19. Valtio on katsonut, että kysymys oli julkisoikeudellisia maksuja koskevasta asiasta, joka oli käsiteltävä hallintotuomioistuimessa. Väylämaksu oli julkisoikeudellinen maksu, eikä yleinen tuomioistuin ollut toimivaltainen arvioimaan lainvoimaisen julkisoikeudellisen maksun perustetta ja määrää. 20. Korkein oikeus toteaa, että yhtiöiden vaatimus perusteettoman edun palauttamisesta on perustunut siihen, että unionin oikeuden mukaan yksityisellä on oikeus saada takaisin sellaiset verot tai maksut, jotka jäsenvaltio on kantanut unionin oikeuden vastaisesti. Vahingonkorvausvaatimus on perustunut siihen, että unionin oikeuden mukaan jäsenvaltio vastaa unionin oikeutta rikkomalla yksityisille aiheuttamastaan vahingosta. Unionin oikeudessa ei ole määrätty, millaisessa menettelyssä yksityisten näiden periaatteiden nojalla esittämät vaatimukset on käsiteltävä. Asiaa koskevan unionin sääntelyn puuttuessa on unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kunkin jäsenvaltion asiana sisäisessä oikeusjärjestyksessään määrittää toimivaltaiset tuomioistuimet ja antaa menettelysäännöt oikeussuojakeinojen käyttämistä varten (ks. esim. tuomio 16.12.1976, Rewe, C-33/76, EU:C:1976:188, kohta 5). 21. Väylämaksut ovat julkisoikeudellisia maksuja. Muutosta väylämaksua koskeviin päätöksiin on väylämaksulain (1028/1980) 11 g §:n (761/1998), väylämaksulain (708/2002) 30 §:n ja tullilain (1466/1994) 37 §:n mukaan tullut hakea Helsingin hallinto-oikeudelta. Liikaa määrättyä väylämaksua on lisäksi voinut vaatia palautettavaksi väylämaksulain (708/2002) 22 §:n mukaisessa oikaisumenettelyssä pykälän 2 momentista ilmenevässä määräajassa. Sen jälkeen, kun väylämaksua koskevat päätökset ovat tulleet lainvoimaisiksi, niiden purkamista on voinut hakea korkeimmalta hallinto-oikeudelta, kuten yhtiöt ovat tehneetkin. Hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentin mukaan hallintotuomioistuimen käsiteltäväksi kuuluu sellainen julkisoikeudellista maksuvelvollisuutta koskeva riita, johon haetaan viranomaisen ratkaisua muuten kuin muutoksenhakuteitse. Julkisoikeudellista maksuvelvollisuutta koskevat vaatimukset on Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä jätetty tutkimatta yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuulumattomina (ks. esim. KKO 1991:90 ja KKO 1993:91). 22. Julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta koskevia asioita on kuitenkin vakiintuneesti käsitelty yleisissä tuomioistuimissa. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:58, kohta 10, katsonut, että yleinen tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään valtioon kohdistuvan vahingonkorvauskanteen myös sen perustuessa unionin oikeuden rikkomiseen. 23. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen toimivalta määräytyy kannevaatimusten ja niiden tueksi esitettyjen perusteiden sisällön mukaan, eikä merkitystä voida antaa sille, ovatko kantajat luonnehtineet vaatimustaan yksityisoikeudelliseksi vai julkisoikeudelliseksi. Tässä asiassa yhtiöt ovat kanteessaan vaatineet palautettavaksi niiltä vuosina 2001 - 2004 tehtyjen hallintopäätösten mukaisesti perittyjä väylämaksuja. 24. Vaatimuksen ensisijaisena perusteena yhtiöt ovat esittäneet, että väylämaksut oli määrätty ja peritty väärin ja että valtio oli saanut sen vuoksi perusteetonta etua. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että yhtiöiden suorittamat maksut ovat perustuneet lainvoimaisiksi tulleisiin hallintopäätöksiin. Väite edun perusteettomuudesta perustuu yksinomaan siihen, että yhtiöt katsovat väylämaksuja koskevien hallintopäätösten olleen virheellisiä. Kuten edellä kohdasta 21 tarkemmin ilmenee, muutoksenhausta ja oikaisuvaatimuksesta väylämaksua ja sen palauttamista koskevissa asioissa oli säädetty erikseen väylämaksulaissa (708/2002) ja tullilaissa (1466/1994). Se, että yhtiöt ovat vedonneet palautusvaatimuksensa tueksi myös valtion virheellisillä päätöksillä saamaan perusteettomaan etuun, tarkoittaa asiallisesti samaa vaatimusta silmälläpitäen säädetyn hallinto-oikeudellisen menettelyn sivuuttamista. Silloin, kun julkisoikeudellista maksua ja sen palauttamista koskevat oikeussuojakeinot perustuvat nimenomaiseen sääntelyyn, yleisen tuomioistuimen toimivalta ei voi perustua pelkästään siihen, että palautusvaatimuksen yhteydessä esitetään väite valtion saamasta perusteettomasta edusta. Tällainen väite voidaan tehdä minkä tahansa virheelliseksi katsotun julkisoikeudellista maksua koskevan päätöksen riitauttamisen yhteydessä. Jos tällaisen väitteen katsottaisiin perustavan toimivallan, yleisten ja hallintotuomioistuinten toimivaltajako sekä muutoksenhaun erikseen säädetyt määräajat menettäisivät merkityksensä. 25. Vaatimuksen toissijaisena perusteena yhtiöt ovat esittäneet, että valtio oli rikkomalla unionin oikeutta aiheuttanut niille vahinkoa. Valtio on katsonut, että yhtiöt eivät olleet esittäneet vahingonkorvausvaatimuksen edellyttämiä perusteita muun muassa oikeudellisen ristiriidan ilmeisyydestä, syy-yhteydestä ja vahingon määrästä. 26. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvat vahingonkorvausvaatimukset kuuluvat edellä kohdassa 22 esitetyn mukaisesti yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Korkein oikeus katsoo, että vaikka yhtiöt ovatkin ilmoittaneet vaativansa maksujen palauttamista, niiden vaatimuksensa tueksi esittämien perusteiden vuoksi vaatimusta on arvioitava vahingonkorvausvaatimuksena. Yhtiöt ovat vedonneet muun muassa siihen, että niille oli aiheutunut vahinkoa, että vahinko oli ollut syy-yhteydessä valtion unionin oikeuden vastaiseen menettelyyn ja että unionin oikeuden rikkominen oli ollut ilmeistä. Kysymys ei siten ole ollut pelkästään maksupäätösten virheellisyyteen perustuvasta palautusvaatimuksesta. 27. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yleinen tuomioistuin on toimivaltainen tutkimaan kanteen toissijaisena esitetyn vahingonkorvausvaatimuksen osalta. Ensisijainen vaatimus perusteettoman edun palautuksesta ei sen sijaan kuulu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Väylämaksupäätösten oikeusvoima 28. Valtio on katsonut, että yhtiöiden olisi tullut hakea muutosta hallinto-oikeudessa väylämaksupäätöksiin ja että väylämaksupäätösten oikeusvoimavaikutus esti vahingonkorvausvaatimuksen tutkimisen. 29. Korkein oikeus toteaa, että hallintopäätöksen lainvoimaisuus ei estä hallintopäätöksestä aiheutunutta vahinkoa koskevan korvauskanteen tutkimista yleisessä tuomioistuimessa. Sillä seikalla, että vahingonkorvausvaatimuksen esittäjä ei ole hakenut hallintopäätökseen muutosta, voi sen sijaan olla merkitystä arvioitaessa kanteen hyväksymisen edellytyksiä. [Perustelujen kohdat 30 - 33 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.] Pääasiaratkaisun perustelut Vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumiseen sovellettavat oikeussäännöt 34. Unionin oikeuteen ei sisälly jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun vanhentumista koskevia normeja. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asiaa koskevien unionin säännösten puuttuessa kunkin jäsenvaltion asiana on sisäisessä oikeusjärjestyksessään määrittää toimivaltaiset tuomioistuimet ja antaa menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään täysin turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet. Nämä menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia oikeussuojakeinoja (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa olla sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate; ks. esim. tuomio 28.1.2015, Starjakob, C-417/13, EU:C:2015:38, kohta 61 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). 35. Suomen kansallisessa oikeusjärjestyksessä vahingonkorvausvelan vanhentumisesta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa (vanhentumislaki). Vanhentumislaki koskee vastaavuusperiaatteen edellyttämällä tavalla julkisen vallan käyttämisestä johtuvia vahingonkorvausvelkoja riippumatta siitä, perustuuko vahingonkorvausvastuu kansallisen oikeuden vai unionin oikeuden rikkomiseen. Vanhentumislaki tulee siten tässä asiassa sovellettavaksi sillä edellytyksellä, ettei unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen saa sen vuoksi tulla tehokkuusperiaatteen vastaisesti käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. 36. Vanhentumislaki on tullut voimaan 1.1.2004. Lain 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Velka vanhentuu kuitenkin vanhentumislain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen. 37. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua lain 5 - 7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. 38. Lainkohdan esitöiden mukaan yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Vahingonkorvausvaatimusten osalta tämä edellyttää sitä, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta (HE 187/2002 vp s. 48). Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on esityölausuman mukaisesti katsottu vanhentumisajan alkavan silloin, kun vahinkoa kärsineellä on ollut vahingosta sellainen tieto, että hänen on voitu edellyttää sen perusteella katkaisevan korvausvelan vanhentumisen (ks. KKO 2017:3, kohta 8 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). 39. Vanhentumislain esitöiden mukaan vahingonkärsijä ei voi vedota siihen, ettei hän ole tiennyt, millä perusteilla vastuuvelvollisuus lain mukaan määräytyy. Yleisten sääntöjen mukaan ei ole mahdollista vedota omaksi edukseen siihen, ettei tiedä lain sisältöä (HE 187/2002 vp s. 50). 40. Korkein oikeus on arvioinut esitöissä kuvatun periaatteen merkitystä vanhentumisajan alkamisen kannalta ratkaisussa KKO 2016:28, jossa oli kysymys vahingonkorvausvaatimuksesta, jonka yksityishenkilö oli kohdistanut valtioon siksi, että häneltä oli kannettu unionin oikeuden vastaista veroa. Ratkaisun mukaan periaatetta noudatetaan pääsääntöisesti myös silloin, kun oikeustila vahingonkorvausvastuuseen vaikuttavan kysymyksen osalta on epäselvä. 41. Ratkaisussa on katsottu, että vanhentumisajan alkaminen ei lähtökohtaisesti voi lykkääntyä pelkästään siitä syystä, että vahingonkorvaussaatavan voimassaoloon vaikuttava oikeuskysymys on epäselvä. Epäselvän oikeuskysymyksen vuoksi myös vahingonkorvausvelvollinen on epätietoinen siitä, onko hän korvausvastuussa, ja voi velkojan passiivisuuden perusteella luottaa siihen, ettei velkoja katso korvausvastuulle olevan edellytyksiä eikä aio esittää vaatimuksia (kohta 14). 42. Ratkaisun mukaan asiaa voidaan kuitenkin arvioida toisin silloin, kun oikeustilan epäselvyys on sellainen, ettei velkojalla ole ollut syytä epäillä, että hänelle olisi aiheutunut korvaukseen oikeuttavaa vahinkoa. Arvioitaessa vanhentumisajan alkamista tällaisessa tilanteessa on keskeistä, voidaanko normaalia huolellisuutta noudattavan velkojan edellyttää havainneen oikeustilan epäselvyyden. Tulkinnanvaraisessakin tilanteessa velkoja voi katkaista vanhentumisen. Jos taas epäselvyys on ollut sellainen, ettei velkoja ole sitä havainnut eikä voinut havaita, tulee vanhentumislain tavoitteet sekä asianomaisen tapauksen olosuhteet huomioon ottaen arvioida, onko oikeustilan epäselvyydestä johtuvan riskin asettaminen velkojan kannettavaksi kohtuullista (kohdat 15 - 17). 43. Ratkaisussa on edelleen katsottu, että valtion ja yksityishenkilön välisessä suhteessa yksityishenkilön on lähtökohtaisesti voitava luottaa siihen, että ylimmän tuomioistuimen oikeuskäytäntö on voimassa olevan oikeuden mukaista. Vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumisajan alkamiseen vaikutti siksi se, että korkeimman hallinto-oikeuden käytännöstä oli voinut perustellusti saada sen käsityksen, että kysymyksessä ollut vero oli ollut unionin oikeuden mukainen. Vanhentumisajan ei katsottu alkaneen ennen kuin unionin tuomioistuin oli todennut veron olevan unionin oikeuden vastainen (kohdat 23 ja 24). Vanhentumisajan alkamisen arviointi tässä tapauksessa 44. Korkein oikeus toteaa, että tässä tapauksessa, samoin kuin ratkaisussa KKO 2016:28, on kysymys varallisuusvahingosta, joka ei ilmene vahingonkärsijälle samalla tavalla konkreettisesti kuin henkilö- tai esinevahinko. Väylämaksulainsäädännön mukaisten väylämaksujen suorittaminen on lähtökohtaisesti lakiin perustuvan velvollisuuden täyttämistä. Määrältään unionin oikeuden vastaisen väylämaksun suorittamisesta johtunut varallisuuden menetys voidaan tunnistaa vahingoksi sillä perusteella, että havaitaan maksun määräytymisperusteiden olleen unionin oikeuden vastaisia. 45. Lähtökohtana vahinkoa koskevan tiedon arvioinnissa on, että vahingonkorvausvelkojan on tunnettava voimassa oleva oikeus eikä hän voi edukseen vedota siihen, että ei ole havainnut vahinkoa, koska ei ole tuntenut asiassa merkityksellisiä oikeussääntöjä tai ymmärtänyt niiden merkitystä oman oikeusasemansa kannalta. Ratkaisusta KKO 2016:28 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti oikeustilaa koskevalle velkojan tietämättömyydelle voidaan kuitenkin antaa merkitystä silloin, jos oikeustila on ollut epäselvä ja epäselvyys on ollut sillä tavoin vaikeasti havaittavissa, ettei velkojalla ole ollut syytä epäillä, että hänelle olisi aiheutunut korvaukseen oikeuttavaa vahinkoa. Tässä asiassa on siksi arvioitava, onko väylämaksupäätöksiä koskeva oikeustila ollut epäselvä ja onko oikeustilan epäselvyys ollut sillä tavalla vaikeasti havaittavissa, että vanhentumisajan ei voida katsoa alkaneen vielä väylämaksupäätösten tiedoksisaannista. 46. Vahingonkorvausvaatimus koskee väylämaksuja, jotka ovat määräytyneet vuosien 1980 ja 2002 väylämaksulakien (1028/1980 ja 708/2002) mukaan. Vuoden 1980 väylämaksulain nojalla annetun asetuksen (1016/1983) 1 ja 2 §:n sekä vuoden 2002 väylämaksulain 7 ja 8 §:n mukaan kotimaanliikenteen väylämaksu on kannettu vuosimaksuina kalenterivuosittain ja ulkomaanliikenteen väylämaksu kertamaksuina. Kantajina olevilla yhtiöillä näiden säädösten mukaisten ulkomaanliikenteen maksuperusteiden soveltaminen on johtanut siihen, että niiltä vuosittain kannettu väylämaksujen yhteismäärä on ollut suurempi kuin se olisi ollut siinä tapauksessa, että ulkomaanliikenteen väylämaksut olisivat määräytyneet samoin perustein kuin kotimaanliikenteen väylämaksut. 47. Yhtiöt ovat katsoneet, että väylämaksujärjestelmä on ollut Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 56 artiklan ja meriliikenneasetuksen vastaista. SEUT 56 artiklassa kielletään rajoitukset, jotka koskevat muuhun jäsenvaltioon kuin palvelujen vastaanottajan valtioon sijoittautuneen jäsenvaltion kansalaisen vapautta tarjota palveluja unionissa. Meriliikenneasetuksen 1 artiklan 3 kohdan mukaan palvelujen tarjoamisen vapauden periaatetta sovelletaan jäsenvaltioiden välisessä meriliikenteessä sekä jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välisessä meriliikenteessä. 48. Unionin tuomioistuin on SEUT 56 artiklan ja meriliikenneasetuksen nojalla katsonut, että jäsenvaltioiden väliselle merikuljetuspalvelujen tarjoamiselle asetettavat edellytykset eivät saa olla tiukemmat kuin ne, joita vastaavien palvelujen tarjoamiselle asetetaan sen tapahtuessa valtionsisäisesti. Sen vuoksi tuomioistuin on pitänyt kansallista säännöstöä, jossa alusten välillä tehdään ero sen mukaan, harjoitetaanko niillä jäsenvaltion sisäistä vai muihin jäsenvaltioihin suuntautuvaa liikennettä, ja jossa kyseisen jäsenvaltion sisämarkkinoille ja sen sisäisille kuljetuksille taataan tällä tavoin erityinen etu, meriliikenneasetuksen nojalla kiellettynä meriliikenteen palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksena (ks. tuomio 5.10.1994, komissio v. Ranska, C-381/93, EU:C:1994:370, kohdat 18 ja 21). 49. Korkein oikeus toteaa, että kotimaanliikenteen ja ulkomaanliikenteen väylämaksua koskevista säännöksistä on ollut vaikeuksitta havaittavissa, että ulkomaanliikenteen väylämaksu määräytyy eri tavoin kuin kotimaanliikenteen väylämaksu. Maksun määräytymisen perusteisiin tutustumalla on voinut havaita, että ulkomaanliikenteen alukselta vuoden aikana kannettavien väylämaksujen määrä voi ylittää vastaavalta kotimaanliikenteen alukselta kannettavan vuosimaksun määrän. Yhtiöiden, jotka ovat tienneet niiltä kannettujen väylämaksujen määrät, on ollut mahdollista verrata niitä vastaavilta kotimaanliikenteen aluksilta perittävän vuosimaksun määrään ja havaita, että niiden maksuvelvollisuus on ollut suurempi kuin kotimaanliikenteessä. Edellä mainituista unionin oikeuden määräyksistä ja oikeuskäytännöstä on käynyt ilmi se lähtökohta, ettei meriliikenneasetuksen soveltamisalaan kuuluvan jäsenvaltioiden välisen tai jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välisen liikenteen ja kotimaanliikenteen välillä saa tehdä eroa kotimaanliikenteen eduksi. 50. Korkein oikeus katsoo, että koska kotimaanliikenteestä ja ulkomaanliikenteestä perittävien maksujen erisuuruisuus on ollut helposti havaittavissa, yhtiöillä on ollut edellytykset havaita myös se, että maksujen määräytymisperusteet voivat olla ristiriidassa edellä mainittujen unionin oikeuden normien kanssa. Sen sijaan yhtiöiden on ollut vaikeampi arvioida sitä, onko asiassa ollut tekijöitä, jotka ovat oikeuttaneet erisuuruisten maksujen perimisen. Kysymyksen epäselvyys ilmenee muun muassa siitä, että valtiolla ja komissiolla on ollut keskenään eri käsitykset väylämaksujärjestelmän unionin oikeuden mukaisuudesta. 51. Kuten edellä on todettu, pelkästään se, että oikeustila on epäselvä, ei lähtökohtaisesti vaikuta vanhentumisajan alkamiseen, koska epäselvässäkin tilanteessa velkoja voi yleensä katkaista saatavan vanhentumisen. Seuraavaksi onkin tarkasteltava, onko asiassa ollut sellaisia erityisiä seikkoja, joiden vuoksi yhtiöillä ei ole ollut syytä epäillä, että niiltä perityt maksut ovat voineet olla unionin oikeuden vastaisia. 52. Yhtiöt ovat katsoneet, että niillä oli ollut perusteltu syy luottaa väylämaksulainsäädännön unionin oikeuden mukaisuuteen siihen asti, kun ne olivat saaneet tiedon siitä, että valtio ei hae muutosta edellä mainittuihin Helsingin hallinto-oikeuden päätöksiin. Yhtiöt ovat vedonneet siihen, että valtiolla on ollut velvollisuus noudattaa unionin oikeutta sekä lakeja säädettäessä että kaikessa viranomaistoiminnassa. Helsingin hallinto-oikeuden päätösten antamiseen asti valtion kanta oli kuitenkin ollut, että väylämaksulainsäädäntö oli unionin oikeuden mukainen. Lainsäädäntö oli muutettu unionin oikeuden mukaiseksi vasta vuonna 2005 ja unionin oikeuden vastaisten väylämaksujen kantamista oli jatkettu vielä tämän jälkeen huolimatta siitä, että komissio oli vuonna 2004 ilmoittanut nostavansa rikkomuskanteen Suomea vastaan. Valtio ei myöskään ollut tiedottanut siitä, että väylämaksulainsäädäntö oli ollut unionin oikeuden vastaista. 53. Vahingonkorvausriidoissa käy usein ilmi, että vahingonkorvausvelallinen on pitänyt omaa menettelyään lainmukaisena vahingonkorvausvaatimuksen esittämiseen ja mahdollisesti aina vahingonkorvausasiaa koskevaan tuomioon asti. Vanhentumisajan alkamista ei olekaan lainsäädännössä kytketty siihen, että vahingonkorvausvelallinen korjaa menettelyään tai myöntää vastuunsa tai että vahingonkorvauksen edellytysten täyttyminen on muuten selvää, vaan lähtökohtaisesti vahingonkorvausvelkojan edellytetään itse tosiseikoista tiedon saatuaan arvioivan vahingonkorvausvastuun edellytyksiä ja myös vastuun vanhentumista koskevaa oikeusasemaansa. Tämä velvollisuus vahingonkärsijällä on myös silloin, kun vahinkoa on aiheutunut unionin oikeuden vastaisesta lainsäädännöstä ja viranomaiskäytännöstä. 54. Siltä osin kuin yhtiöt ovat vedonneet siihen, että valtio on väittänyt väylämaksulainsäädännön olevan unionin oikeuden mukaista ja pitänyt kiinni siitä, että kotimaanliikenteen ja ulkomaanliikenteen erilaiselle kohtelulle on objektiiviset syyt, Korkein oikeus toteaa, että nämä valtion väitteet on asiassa saadun selvityksen mukaan esitetty sen johdosta, että komissio oli aloittanut jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn. Korkein oikeus katsoo, että kun näiden väitteiden esittämisen aikaan oli jo esitetty myös komission käsitys, jonka mukaan lainsäädäntö on vastoin unionin oikeutta, pelkästään valtion voimakaskaan kanta asiassa ei ole voinut merkitä sitä, että kansallisten säännösten ja unionin oikeuden välillä mahdollisesti oleva ristiriita sinänsä olisi ollut vaikeasti havaittava. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan julkisuudessa on ainakin vuodesta 2003 asti ollut tietoja komission Suomea vastaan käynnistämästä rikkomusmenettelystä ja kysymys väylämaksulainsäädännön ja unionin oikeuden välisestä mahdollisesta ristiriidasta on ollut esillä uuden väylämaksulainsäädännön valmistelun yhteydessä vuodesta 2004 alkaen. 55. Korkein oikeus toteaa, että väylämaksulainsäädännön unionin oikeuden mukaisuus ei ole ollut ylimpien kansallisten tuomioistuinten tai unionin tuomioistuimen arvioitavana ennen kuin korkein hallinto-oikeus on antanut ratkaisun 2009:99. Tässä asiassa, toisin kuin ratkaisussa KKO 2016:28, ei ole siten ollut sellaista ylimpien tuomioistuinten oikeuskäytäntöä, jonka perusteella yhtiöt olisivat voineet luottaa väylämaksulainsäädännön unionin oikeuden mukaisuuteen. 56. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiöiden vetoama valtion menettely ole vaikeuttanut väylämaksujen määräytymisperusteiden ja unionin oikeuden sääntöjen mahdollisen ristiriidan havaitsemista siten, että yhtiöiltä ei olisi voitu kohtuudella edellyttää vanhentumisen katkaisemista ja että valtion menettelyllä siten olisi vanhentumisajan alkamista lykkäävä vaikutus. Yhtiöillä ainakin olisi pitänyt olla vanhentumisajan alkamisen edellytyksenä olevat tiedot väittämästään vahingosta silloin, kun ne ovat saaneet tiedon kutakin väylämaksua koskevasta päätöksestä. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukainen vanhentumisaika on siten kunkin väylämaksun osalta alkanut siitä, kun yhtiöt ovat saaneet tiedon väylämaksua koskevasta päätöksestä. Tehokkuusperiaatteen merkitys 57. Kansallisten säännösten perusteella vanhentumisaika on edellä selostetulla tavalla alkanut siitä, kun yhtiöt ovat saaneet tiedon väylämaksupäätöksistä. Edellä kohdassa 34 kuvatun tehokkuusperiaatteen mukaisesti kansalliset vanhentumista koskevat säännöt eivät saa kuitenkaan olla sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa. 58. Unionin tuomioistuin on katsonut tehokkuusperiaatteen mukaiseksi sen, että oikeussuojakeinojen käyttämiselle asetetaan oikeusvarmuuden turvaamiseksi kohtuulliset preklusiiviset määräajat, koska tällaiset määräajat eivät tee unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (ks. edellä mainittu tuomio Starjakob, kohta 62 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Unionin tuomioistuimen käytännössä on vakiintuneesti katsottu, että kansallista kolmen vuoden määräaikaa voidaan pitää kohtuullisena (ks. esim. tuomio 15.4.2010, Barth, C 542/08, EU:C:2010:193, kohta 28 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). 59. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan preklusiivisen määräajan asettaminen ei ole unionin oikeuden vastaista, vaikka jäsenvaltio ei olisi muuttanut kansallisia sääntöjään niiden yhdenmukaistamiseksi unionin oikeuden säännösten kanssa. Tilanne olisi toinen vain, jos kansallisten viranomaisten toiminnan ja preklusiivisen määräajan vuoksi henkilö olisi menettänyt täysin mahdollisuutensa vedota oikeuksiinsa kansallisissa tuomioistuimissa (ks. edellä mainittu tuomio Barth, kohta 33). 60. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on myös vakiintuneesti katsottu, että unionin tuomioistuimen mahdollisella unionin oikeuden rikkomisen toteamisella ei lähtökohtaisesti ole vaikutusta vanhentumisajan alkamiseen (ks. edellä mainittu tuomio Starjakob, kohta 64 oikeuskäytäntöviittauksineen). Tehokkuusperiaate ei oikeuskäytännön mukaan myöskään edellytä, että kansallinen vahingonkorvausta koskeva vanhentumisaika keskeytyisi tai lykkäytyisi komission vireillepaneman jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn ajaksi (ks. tuomio 24.3.2009, Danske Slagterier, C-445/06, EU:C:2009:178, kohta 46). 61. Unionin tuomioistuimen arvioitavana on ollut kansallisen vanhentumisajan unionin oikeuden mukaisuus tilanteessa, jossa kansallinen tuomioistuin arvioi, että pääasian kantaja olisi pystynyt objektiivisesti arvioiden vetoamaan unionin oikeuden mukaisiin oikeuksiinsa vasta tiettyjen unionin tuomioistuimen oikeustilaa selventäneiden tuomioiden jälkeen. Unionin tuomioistuin katsoi, että unionin oikeus ei ollut esteenä vanhentumisajoille, jotka johtivat vaatimusten vanhentumiseen ennen kyseisiä tuomioita. Tuomioistuin kiinnitti ratkaisussaan huomiota siihen, että pääasian kantajalla oli ollut oikeus vedota oikeuksiinsa tuomioistuimessa SEUT 45 artiklan osalta siitä asti, kun kyseinen jäsenvaltio oli liittynyt unioniin, ja asiaan sovellettavan direktiivin osalta siitä asti, kun määräaika direktiivin saattamiselle osaksi kansallista oikeutta oli päättynyt (ks. tuomio 16.1.2014, Pohl, C-429/12, EU:C:2014:12, kohdat 36 ja 37). 62. Korkein oikeus katsoo, että edellä esitetyn oikeuskäytännön perusteella unionin oikeus ei ole esteenä sille, että yhtiöiden vahingonkorvausvaatimusten kolmen vuoden vanhentumisaika on alkanut jo ennen kuin väylämaksulainsäädäntöä oli muutettu ja ennen kuin Helsingin hallinto-oikeus oli antanut kohdassa 5 mainitut päätökset. Johtopäätös 63. Kohdassa 56 todetun mukaisesti kolmen vuoden vanhentumisaika on alkanut kunkin väylämaksun osalta siitä, kun yhtiöt ovat saaneet tiedon kyseisestä väylämaksupäätöksestä. Yhtiöiden vaatimukset ovat koskeneet vuosina 2001 - 2004 määrättyjä väylämaksuja, joista viimeisetkin yhtiöiden on pitänyt saada tietoonsa viimeistään vuoden 2005 alussa. Kun yhtiöt eivät ole edes väittäneet, että ne olisivat katkaisseet vanhentumisen ennen kuin 31.12.2008, vaatimukset ovat vanhentuneita. Kohdassa 36 selostettu vanhentumislain voimaantulosäännös ei johda toisenlaiseen johtopäätökseen. Aihetta hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen vahingonkorvausvaatimuksen osalta ei siis ole. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että kanne jätetään tutkimatta perusteettoman edun palauttamista koskevan vaatimuksen osalta. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170084 ECLI:FI:KKO:2017:84 KKO:2017:84 Preskription av skuld Preskription av skadeståndsskuld Skadestånd Offentligt samfunds skadeståndsansvar Europeiska unionens regelverk Domstols behörighet S2016/772 2447 2017-12-08 ECLI:FI:KKO:2017:84 Enligt lagarna om farledsavgift 1028/1980 och 708/2002 hade farledsavgifterna som påfördes fartyg i utrikestrafik bestämts på andra grunder än farledsavgifterna i inrikestrafik. Några rederibolag yrkade genom en stämning som anhängiggjordes 30.12.2010 återbäring av staten för obehörig vinst eller skadestånd på den grunden att de åren 2001-2004 hade betalat farledsavgifter för utrikestrafik som i strid med EU-rätten hade varit högre än avgifterna för inrikestrafik. Beträffande yrkandet på återbäring av obehörig vinst avvisades käromålet, eftersom det inte hörde till allmän domstols behörighet. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att skadeståndsfordringarna var preskriberade, eftersom preskriptionstiden för var och en av farledsavgifterna hade börjat löpa när bolagen hade fått kännedom om det beslut med vilket avgiften i fråga hade påförts." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170085 ECLI:FI:KKO:2017:85 KKO:2017:85 Tekijänoikeus Yksityisyyden suoja Oikeudenkäyntimenettely Prekluusio S2016/899 2449 2017-12-08 ECLI:FI:KKO:2017:85 Elokuvateoksia oli tekijänoikeuden haltijan suostumuksetta saatettu yleisön saataviin BitTorrent-vertaisverkossa. Elokuvateosten Suomen tekijänoikeuksien haltija pyysi markkinaoikeutta tekijänoikeuslain 60 a §:n nojalla määräämään sille luovutettavaksi teleyrityksen teleliittymien käyttäjien ja tilaajien yhteystietoja hakemuksessa yksilöidyiltä ajankohdilta tekijänoikeusloukkausten selvittämiseksi ja vaatimusten kohdistamiseksi. Hakemuksessa ei yksilöity, mitä teleyrityksen tietoyhteiskuntakaaren perusteella säilyttämiä tietoja pyyntö koski. Markkinaoikeus määräsi teleyrityksen antamaan vaaditut tiedot. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että luovutettavien tietojen ulkopuolelle tuli rajata ne yhteystiedot, joita teleyritys säilytti pelkästään viranomaisia varten tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla. Kysymys myös prekluusiosta Korkeimmassa oikeudessa. Asian käsittely markkinaoikeudessa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimet Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely markkinaoikeudessa Asian käsittely markkinaoikeudessa ja markkinaoikeuden päätös 3.10.2016 on selostettu tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden päätöksessä. Asian on ratkaissut markkinaoikeustuomari Riikka Pirttisalo. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A Oyj:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A Oyj vaati, että markkinaoikeuden päätös kumotaan siltä osin, kuin siinä ei ole rajattu tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla viranomaistarpeita varten säilytettäviä tietoja tekijänoikeuslain 60 a §:ään perustuvan luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle. Vastauksessaan B Ltd vastusti vaatimuksia ja vaati valituksen hylkäämistä. Välitoimet A Oyj:lle varattiin tilaisuus antaa lausuma B Ltd:n vastauksessaan esittämistä seikoista, joiden mukaan prekluusio estää asian käsittelyn Korkeimmassa oikeudessa. A Oyj antoi siltä pyydetyn lausuman. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. B Ltd oli markkinaoikeudelle 20.6.2016 toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että markkinaoikeus määrää tekijänoikeuslain 60 a §:n nojalla A Oyj:n antamaan sille kuuluvista hakemuksessa yksilöidyistä teleliittymistä käyttäjien yhteystiedot hakemuksessa yksilöidyltä ajalta. B Ltd oli ilmoittanut, että Suomessa oli IP-osoitteiden perusteella yksilöidyistä ja hakemuksen kohteena olevista teleliittymistä käsin ilman lupaa saatettu BitTorrent-vertaisverkossa yleisön saataviin merkittävässä määrin elokuvateoksia, joihin B Ltd:llä oli tekijänoikeudet Suomessa. Tietojen luovuttaminen oli välttämätöntä tekijänoikeuden loukkauksen selvittämiseksi ja vaatimusten kohdentamiseksi. 2. A Oyj ei ollut markkinaoikeudessa käyttänyt sille varattua tilaisuutta lausuman antamiseen B Ltd:n hakemuksen johdosta. 3. Markkinaoikeus on katsonut, että B Ltd:n hakemuksen hyväksymiselle oli olemassa tekijänoikeuslain 60 a §:ssä säädetyt edellytykset ja määrännyt päätöksellään 3.10.2016 A Oyj:n selvittämään ja luovuttamaan B Ltd:lle teleliittymien tilaajien ja käyttäjien yhteystiedot B Ltd:n hakemuksen mukaisesti. Markkinaoikeus on lisäksi päätöslauselmassaan todennut, että B Ltd on sitoutunut olemaan luovuttamatta annettavia tietoja Euroopan talousalueen ulkopuolelle ja että B Ltd saa käyttää sille luovutettavia yhteystietoja ainoastaan selvittäessään ja esittäessään kysymyksessä oleviin elokuviin kohdistuvia tekijänoikeuksiinsa ja Suomen tekijänoikeuslakiin perustuvia vaatimuksia Suomessa. Ratkaisunsa perusteluissa markkinaoikeus on todennut, että elokuvateosten jakelijoina voi olla myös sellaisia käyttäjiä tai tilaajia, joiden tietoja koskee tietoyhteiskuntakaaren 157 §:ssä säädetty säilytysvelvollisuus. 4. A Oyj on valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle vaatinut markkinaoikeuden päätöksen kumoamista siltä osin kuin siinä ei ole rajattu tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla säilytettäviä tietoja luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle. A Oyj on vedonnut siihen, että se säilytti markkinaoikeuden päätöksessä viitattuja tietoja tietoyhteiskuntakaaren 137 §:n perusteella omia tarpeitaan varten kuuden kuukauden ajan kustakin viestintätapahtumasta lukien ja tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n perusteella viranomaistarpeita varten yhdeksän kuukauden ajan. A Oyj on ilmoituksensa mukaan luovuttanut B Ltd:lle markkinaoikeuden päätöksen antamisen jälkeen kaikki sellaiset teleliittymiensä yhteystiedot, joita se säilytti omia tarpeitaan varten. A Oyj on katsonut, ettei sillä ole oikeutta eikä velvollisuutta luovuttaa B Ltd:lle tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla säilyttämiään tietoja. B Ltd on hakenut markkinaoikeuden päätöksen täytäntöönpanoa koskemaan tietoja myös siltä osin, kun niitä säilytettiin tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla. A Oyj on valituksessaan vedonnut käsityksensä tueksi myös uusiin asiakirjatodisteisiin. 5. B Ltd on vastauksessaan kiistäessään A Oyj:n valituksen muun ohella esittänyt, ettei A Oyj voi enää Korkeimmassa oikeudessa vedota muutoksenhakemuksessaan esittämiinsä seikkoihin tai uusiin todisteisiin, koska se ei ollut lausunut asiasta mitään markkinaoikeudessa. Kyseiset seikat ja todisteet olivat siten oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 ja 2 momentin perusteella prekludoituneet. 6. Asiassa on siten kysymys siitä, voiko A Oyj esittää sanotun vaatimuksensa ja sen tueksi esittämänsä perusteet ja todisteet ensimmäistä kertaa vasta Korkeimmassa oikeudessa ja jos voi, onko niiden johdosta markkinaoikeuden päätöstä muutettava niin, että tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla säilytettävät tiedot rajataan luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle. Sovellettavat säännökset 7. Tekijänoikeuslain 60 a §:n 1 momentin mukaan tekijällä tai hänen edustajallaan on oikeus tuomioistuimen määräyksellä salassapitosäännösten estämättä yksittäistapauksessa saada lähettimen, palvelimen tai muun sellaisen laitteen ylläpitäjältä taikka muulta välittäjänä toimivalta palvelun tarjoajalta yhteystiedot sellaisesta teleliittymästä, josta tekijän oikeuksien suojan kannalta merkittävässä määrin saatetaan yleisön saataviin tekijänoikeudella suojattua aineistoa ilman tekijän suostumusta. Tiedot tulee antaa ilman aiheetonta viivytystä. Tietojen luovuttamista koskevan asian käsittelyssä noudatetaan oikeudenkäymiskaaren 8 lukua. Tuomioistuin voi määrätä yhteystietojen turvaamisesta noudattaen oikeudenkäymiskaaren 7 lukua. Pykälän 2 momentin mukaan edellä 1 momentissa tarkoitettuja yhteystietoja saaneeseen tekijään tai hänen edustajaansa sovelletaan, mitä tietoyhteiskuntakaaressa (917/2014) säädetään viestinnän luottamuksellisuudesta ja yksityisyyden suojasta, viestien ja tunnistamistietojen käsittelystä, tietoturvasta, ohjauksesta ja valvonnasta, pakkokeinoista sekä rangaistuksista. 8. Tietoyhteiskuntakaaren VI osassa (136 - 162 §:t) säädetään viestinnän luottamuksellisuudesta ja yksityisyyden suojasta. Lain 137 §:n 1 momentin mukaan sähköisten viestien ja välitystietojen käsittely on sallittua ainoastaan käsittelyn tarkoituksen vaatimassa laajuudessa eikä sillä saa rajoittaa luottamuksellisen viestin ja yksityisyyden suojaa enempää kuin on välttämätöntä. Korkein oikeus toteaa, että tietoyhteiskuntakaaressa tai sitä edeltäneessä sähköisen viestinnän tietosuojalaissa (516/2004) ei ole tarkemmin säädetty siitä, kuinka pitkään teleyritys voi säilyttää ja käsitellä laissa tarkoitettuja viestinnän välitystietoja omia tarpeitaan varten. Lain 139 §:n 3 momentissa säädetään laskun määräytymiseen liittyvien tietojen säilyttämisestä. Pääsäännön mukaan näitä tietoja on säilytettävä vähintään kolme kuukautta laskun eräpäivästä tai välitystiedon tallentumisesta, riippuen siitä kumpi näistä tiedoista on myöhäisempi. Näihin tietoihin voi sisältyä myös edellä mainittuja välitystietoja. 9. Tietoyhteiskuntakaaren 157 §:ssä säädetään teleyrityksen velvollisuudesta säilyttää tietoja viranomaistarpeita varten. Pykälän 1 momentin mukaan sen estämättä, mitä lain IV osassa säädetään välitystietojen käsittelystä, sisäministeriön päätöksellään erikseen nimeämän teletoimintailmoituksen antaneen yrityksen (säilytysvelvollinen yritys) on huolehdittava laissa jäljempänä säädetyin edellytyksin, että säilytysvelvollisuuden piiriin 2 ja 3 momentin mukaisesti kuuluvat tiedot säilytetään 4 momentissa säädettyjen säilytysaikojen mukaisesti. Säilytettäviä tietoja saa käyttää ainoastaan pakkokeinolain (806/2011) 10 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitettujen rikosten selvittämiseksi ja syyteharkintaan saattamiseksi. Tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan säilytysvelvollisuus koskee tietoja, jotka liittyvät säilytysvelvollisen yrityksen tarjoamaan inter-netyhteyspalveluun. Pykälän 4 momentin mukaan 2 momentin 3 kohdassa tarkoitetun palvelun tietoja on säilytettävä 9 kuukautta viestintätapahtuman ajankohdasta. Korkein oikeus toteaa, että tietoyhteiskuntakaaren 157 § perustuu sittemmin kumotun sähköisen viestinnän tietosuojalain 14 a §:ään (343/2008), joka säädettiin yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen tai yleisten viestintäverkkojen yhteydessä tuotettavien tai käsiteltävien tietojen säilyttämisestä annetun parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/24/EY voimaan saattamiseksi. 10. Tietoyhteiskuntakaaren 322 §:n 2 momentin mukaan 157 §:n perusteella säilytettäviä tietoja voivat saada säilytysvelvollisilta yrityksiltä ainoastaan ne viranomaiset, joilla on lain perusteella oikeus saada tiedot. Voiko A vedota uusiin seikkoihin ja todisteisiin? 11. Korkein oikeus toteaa, että tekijänoikeuslain 60 a §:n tarkoittamissa tietopyynnöissä sekä tietoyhteiskuntakaaren 137 ja 157 §:n mukaisten tietojen säilyttämisessä on kysymys perustuslain 10 §:ssä suojatun yksityisyyden ja viestinnän luottamuksellisuuden piiriin kuuluvista tiedoista. Tekijänoikeuslain 60 a §:n mukaisissa asioissa on kysymys hakemusasioista, joissa sovinto ei ole sallittu. Teleyritysten asema näissä asioissa poikkeaa tavanomaisesta oikeudenkäynnin kaksiasianosaissuhteesta siten, että niillä ei ole välitöntä omaa intressiä asiassa, vaan yrityksen teleliittymien haltijoiden yhteystietojen luovuttamisessa on kysymys lähinnä haltijoiden perusoikeussuojaan liittyvistä seikoista, jotka sekä teleyritys että tuomioistuin ovat luovutuspyyntöä arvioidessaan velvollisia ottamaan huomioon. 12. B Ltd ei ollut markkinaoikeudelle osoittamassaan tietopyynnössä määritellyt, mitä tietoyhteiskuntakaaren perusteella säilytettäviä tietoja sen pyyntö koskee. Tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n mukainen velvollisuus säilyttää tietoja koskee edellä kohdasta 9 ilmenevin tavoin ainoastaan viranomaistarpeita varten laissa tarkoin säädetyin edellytyksin säilytettäviä tietoja. Niin kuin jäljempänä tässä ratkaisussa todetaan, luovutusvelvollisuutta arvioitaessa keskeistä onkin se, onko luovutettavaksi vaadituissa tiedoissa kysymys teleyrityksen omaa käyttöään varten säilyttämistä vai viranomaistarpeita varten säilyttämistä tiedoista. Tämän vuoksi ja koska tietojen luovuttamista koskevassa asiassa sovinto ei ole sallittu, Korkein oikeus katsoo, että markkinaoikeuden olisi tullut viran puolesta selvittää, vaatiiko B Ltd luovutettavaksi myös sellaisia yhteystietoja, joita A Oyj säilyttää tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla viranomaistarpeita varten, ja sen jälkeen ottaa yksilöidysti ratkaisussaan kantaa siihen kysymykseen, mitä tietoja sen mahdollisesti määräämä luovutusvelvollisuus koskee. 13. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole estettä ottaa huomioon edellä mainittua kysymystä koskevia A Oyj:n valituksessaan vetoamia uusia seikkoja ja asiakirjatodisteita. 14. Sekä A Oyj että B Ltd ovat vaatineet, että Korkein oikeus ottaa viivytyksen välttämiseksi asian ratkaistavakseen. Korkein oikeus toteaa, että B Ltd on voinut Korkeimmassa oikeudessa lausua A Oyj:n valituksessaan esittämistä väitteistä. Huomioon ottaen lisäksi asian kiireellinen luonne, Korkein oikeus ottaa asian sen selvitettyyn tilaan nähden välittömästi ratkaistavakseen. Onko B Ltd:llä oikeus saada myös tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla säilytettyjä tietoja? 15. B Ltd:n mukaan sillä on oikeus saada haltuunsa myös A Oyj:n tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla säilyttämiä yhteystietoja, koska tekijänoikeuslain 60 a §:n mukaan yhteystiedot tulee luovuttaa salassapitosäännösten estämättä. A Oyj ei voi päättää omasta lyhyemmästä säilytysajasta siten, että lyhyemmällä säilytysajalla on vaikutusta B Ltd:n oikeuksiin. 16. Korkein oikeus toteaa, että tekijänoikeuslain 60 a §:n esitöissä (LaVL 5/2005 vp) ei ole otettu kantaa siihen, mitä viittauksella salassapitosäännöksiin on tarkoitettu. Tietoyhteiskuntakaaren 137 §:stä ilmenee kuitenkin teleyritysten toimintaa rajoittava keskeinen periaate, jonka mukaan sähköisten viestien ja välitystietojen käsittely on sallittua ainoastaan käsittelyn tarkoituksen vaatimassa laajuudessa eikä sillä saa rajoittaa luottamuksellisen viestin ja yksityisyyden suojaa enempää kuin on välttämätöntä. Myös unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on korostettu viestinnän luottamuksellisuutta rajoittavan sääntelyn suppeaa tulkintaa siten, että henkilötietojen suojaa koskevat poikkeukset ja rajoitukset toteutetaan täysin välttämättömän rajoissa ja varmistetaan eri perusoikeuksien välinen tasapaino sekä suhteellisuusperiaatteen noudattaminen (esim. unionin tuomioistuimen tuomio yhdistetyissä asioissa Tele2 ja Watson ym. 21.12.2016, C‑203/15 ja C-698/15, EU:C:2016:970, kohdat 89 ja 96, tuomio 19.4.2012, Bonnier Audio AB ym., C-461/10, EU:C:2012:219, kohdat 59 ja 60, tuomio 29.1.2008, Promusicae, C-275/06, EU:C:2008:54, kohdat 68 ja 70). 17. Tietoyhteiskuntakaaren 157 §:ssä ja 322 §:ssä on nimenomaisesti todettu, mitä tarkoitusta varten ja mille tahoille lain 157 §:n nojalla säilytettyjä välitystietoja eli tässä teleliittymien yhteystietoja voidaan luovuttaa. Lain yksiselitteisen sanamuodon mukaan tietoja voidaan säilyttää säännöksessä yksilöidyn ajan vain viranomaistarpeita varten eikä niitä voida luovuttaa kuin sellaisille viranomaisille ja sellaista käyttötarkoitusta varten, jotka on laissa nimenomaisesti määritelty. B Ltd ei ole viranomainen eikä tekijänoikeuslain 60 a §:n mukaisissa hakemusasioissa ja niiden perusteena olevissa yksityisoikeudellisissa tekijänoikeusloukkausta koskevissa asioissa ole kysymys tietoyhteiskuntakaaren 157 §:ssä määritellyistä käyttötarkoituksista. 18. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen antama tekijänoikeuslain 60 a §:n mukainen määräys voi koskea vain yhteystietoja, joita teleyritys säilyttää tietoyhteiskuntakaaren 137 §:n nojalla omia tarpeitaan varten. Tekijänoikeuslain 60 a §:n viittaus yhteystietojen luovuttamiseen salassapitosäännösten estämättä ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Yhteystietoja, joita A Oyj säilyttää tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n perusteella viranomaistarpeita varten, ei ole markkinaoikeuden päätöslauselmassa rajattu luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle. Näin ollen päätöslauselmaa tulee tältä osin muuttaa. Päätöslauselma Markkinaoikeuden päätöstä muutetaan seuraavasti: A Oyj määrätään selvittämään ja antamaan B Ltd:lle markkinaoikeuden päätöksen liitteestä ilmenevien teleliittymien käyttäjien ja tilaajien yhteystiedot, ei kuitenkaan siltä osin, kuin A Oyj säilyttää mainittuja yhteystietoja pelkästään tietoyhteiskuntakaaren 157 §:n nojalla viranomaistarpeita varten. Muilta osin markkinaoikeuden päätöstä ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Ari Kantor ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170085 ECLI:FI:KKO:2017:85 KKO:2017:85 Upphovsrätt Skydd för privatlivet Rättegångsförfarandet Preklusion S2016/899 2449 2017-12-08 ECLI:FI:KKO:2017:85 Filmverk hade utan upphovsrättsinnehavarens samtycke gjorts tillgängliga för allmänheten genom fildelning på nätverket BitTorrent. Innehavaren av de finska upphovsrättigheterna till filmverken yrkade att marknadsdomstolen med stöd av 60 a § upphovsrättslagen skulle ge ett föreläggande om att kontaktuppgifterna skulle lämnas ut angående dem som hade använt och beställt ett teleföretags teleanslutningar vid tidpunkter som preciserades i ansökan så att upphovsrättskränkningarna skulle kunna utredas och anspråk riktas mot dem som gjort en kränkning. Sökanden hade inte preciserat vilka av de uppgifter som teleföretaget lagrat med stöd av informationssamhällsbalken som avsågs i ansökan. Marknadsdomstolen gav ett föreläggande om att teleföretaget skulle ge de uppgifter som hade begärts. Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att de uppgifter som lämnades ut inte skulle omfatta sådana kontaktuppgifter som teleföretaget lagrade uteslutande för myndigheternas behov med stöd av 157 § informationssamhällsbalken." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170086 ECLI:FI:KKO:2017:86 KKO:2017:86 Työsopimus Yhteistoiminta yrityksissä S2015/771 2454 2017-12-11 ECLI:FI:KKO:2017:86 Yrityksen palveluksessa oli ollut vakituisesti 16 - 17 työntekijää eli vähemmän kuin yhteistoimintalain soveltamisen edellytyksenä oleva vähimmäismäärä 20 työntekijää. Näiden työntekijöiden lisäksi yrityksessä oli työskennellyt tarroitustyössä kuukausittain yhteensä 20 - 30 tunnin ajan vaihtelevasti 2 - 7 henkilöä, keskimäärin kuukausittain 4 henkilöä. Nämä työntekijät oli kutsuttu työhön tarvittaessa työvuorokohtaisesti. Heillä ei ollut ollut velvollisuutta saapua työhön kutsuttaessa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla katsottiin, että yritykseen ei sovellettu yhteistoiminnasta yrityksissä annettua lakia. (Ään.) L yhteistoiminnasta yrityksissä 2 § 1 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Välitoimet Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta ja Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomio 24.9.2014 Yhtiön kuukausi- ja tuntipalkkaisten työntekijöiden kokonaismäärä oli ollut vuosina 2012 ja 2013 säännöllisesti alle 20 henkilöä. Näiden työntekijöiden lisäksi yhtiön palveluksessa oli työskennellyt vaihtelevasti 2 - 7 tarroitustyötä tehnyttä työntekijää, jotka oli kutsuttu työhön tarvittaessa. Tarroitustyötä tekemään oli palkattu opiskelijoita ja koululaisia, joille oli maksettu palkka tarroitettujen juomapakkausten lukumäärän perusteella. Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Palmgren. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 17.9.2015 Hovioikeus totesi, että yhteistoimintalain mukaista työntekijämäärää laskettaessa ei tullut ottaa huomioon sitä, minkälaiseen työsopimukseen työntekijän työsuhde perustui, jos työntekijä teki yrityksen säännönmukaiseen toimintaan kuuluvia töitä, vaikka työntekijät olisivat vaihtuneet. Tarroitustyön oli näytetty olevan yhtiössä koko ajan tehtävää säännöllistä työtä, joten tarroitustyötä tehneet työntekijät tuli ottaa huomioon yhteistoimintalain soveltamista arvioitaessa. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Aki Rasilainen ja Janne Arvela. Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa K vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Välitoimet Korkeimman oikeuden ratkaisu Ratkaisu valituslupahakemukseen Pääasiaratkaisun perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. 2. Yhtiön kuukausi- ja tuntipalkkaisten työntekijöiden kokonaismäärä on ollut 12 kuukauden tarkastelujaksolla vuoden 2012 maaliskuusta vuoden 2013 helmikuuhun pääsääntöisesti alle 20 henkilöä. Loppuvuonna 2012 kuukausi- ja tuntipalkkaisten työntekijöiden määrä on vakiintunut 16 - 17 henkilöön ja pysynyt tällä tasolla kevääseen 2013 asti. Näiden työntekijöiden lisäksi yhtiön palveluksessa on työskennellyt tällä ajanjaksolla vaihtelevasti 2 - 7 tarroitustyötä tehnyttä työntekijää, jotka on kutsuttu työhön tarvittaessa. Tarroitustyön kokonaismäärä on ollut noin 20 - 30 tuntia kuukaudessa. 3. Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana kysymys siitä, onko yhtiössä tullut K:n työsuhteen osa-aikaistamisen aikaan soveltaa yhteistoiminnasta yrityksissä annettua lakia eli yhteistoimintalakia ja onko yhtiö velvollinen suorittamaan K:lle sen nojalla hyvitystä. Sovellettava lainkohta ja Euroopan unionin asiaa koskeva sääntely 4. Yhteistoimintalain 2 §:n 1 momentin mukaan tätä lakia sovelletaan jäljempänä säädettävin poikkeuksin yrityksessä, jonka työsuhteessa olevien työntekijöiden määrä säännöllisesti on vähintään 20. 5. Yhteistoimintalain säännöksillä on saatettu Suomessa voimaan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/14/EY työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevista yleisistä puitteista Euroopan yhteisössä (jatkossa yhteistoimintamenettelydirektiivi). Yhteistoimintalakia tulkittaessa on otettava huomioon myös direktiivin määräykset ja niiden tulkintaa koskeva Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. 6. Yhteistoimintamenettelydirektiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivin tarkoituksena on luoda yleiset puitteet, joilla asetetaan vähimmäisvaatimukset työntekijöiden oikeudelle saada tietoja ja tulla kuulluksi yhteisössä sijaitsevissa yrityksissä tai toimipaikoissa. Direktiivin 2 artiklan d kohdan mukaan \"työntekijällä\" tarkoitetaan direktiivissä henkilöä, jonka aseman työntekijänä asianomaisessa jäsenvaltiossa turvaa kansallinen työlainsäädäntö tai kansallinen käytäntö. Yhteistoimintamenettelydirektiivin soveltamisalaa koskevan 3 artiklan 1 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan jäsenvaltion valinnan mukaan a) yrityksiin, joiden palveluksessa on yksittäisessä jäsenvaltiossa vähintään 50 työntekijää, tai b) toimipaikkoihin, joiden palveluksessa on yksittäisessä jäsenvaltiossa vähintään 20 työntekijää. Jäsenvaltioiden on määriteltävä palveluksessa olevien työntekijöiden määrän laskentatapa. Oikeuskäytäntö ja esityölausumat 7. Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisukäytännössään todennut, että yhteistoimintamenettelydirektiivin 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että sen kanssa ristiriidassa on kansallinen säännöstö, jonka perusteella tietty työntekijöiden ryhmä jätetään huomiotta laskettaessa mainitussa säännöksessä tarkoitettua palveluksessa olevien työntekijöiden määrää. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan säännös, jonka mukaan jäsenvaltioiden on määritettävä palveluksessa olevien työntekijöiden määrän laskentatapa, koskee työntekijöiden määrän laskentatavan määrittämistä eikä itse työntekijän käsitteen määrittämistä. Koska direktiivissä on määritetty niiden henkilöiden joukko, jotka on otettava huomioon edellä mainitussa laskelmassa, jäsenvaltiot eivät mainitussa laskelmassa voi jättää huomiotta tiettyä henkilöiden ryhmää, joka alun perin kuului mainitun joukon piiriin. Täten, vaikka esillä olevassa direktiivissä ei säädetä tavasta, jonka mukaisesti jäsenvaltioiden on työntekijöiden määrän laskemisessa otettava huomioon direktiivin soveltamisalaan kuuluvat työntekijät, siinä säädetään kuitenkin, että jäsenvaltioiden on otettava heidät huomioon (tuomio 18.1.2007, Confédération générale du travail ym., C-385/05, EU:C:2007:37, 33 ja 34 kohta ja tuomio 15.1.2014, Association de médiation sociale, C 176/12, EU:C:2014:2, 33 ja 34 kohta). 8. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan määräaikaisissa ja osa-aikaisissa työsuhteissa ei saa pelkästään työsopimuksen kestoajan tai työajan pituuden vuoksi soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin muissa työsuhteissa, ellei se ole perusteltua asiallisista syistä. Lain esitöistä ilmenevin tavoin säännös perustuu osa-aikatyötä ja määräaikaista työtä koskeviin direktiiveihin, joissa säädetään syrjinnän kiellosta osa-aikaisuuden ja määräaikaisuuden perusteella (HE 157/2000 vp s. 69). 9. Yhteistoimintalain esitöissä (HE 254/2006 vp s. 40) on yrityksessä säännöllisesti työsuhteessa olevien työntekijöiden määrittämisen osalta viitattu lain voimaan tullessa kumottua yhteistoimintalakia koskeneen hallituksen esityksen (HE 201/2004 vp) yksityiskohtaisiin perusteluihin. Sanotuissa perusteluissa on todettu, että lain soveltamisedellytykseksi säädettyä työntekijämäärää laskettaessa saadaan jättää ottamatta huomioon vain yrityksessä teetettävien töiden kannalta poikkeuksellisissa tai tilapäisissä tehtävissä työskentelevät sekä lyhyehköissä kausiluontoisissa töissä olevat työntekijät. Siten yhteistoimintalain 2 §:ssä tarkoitettua työntekijämäärää laskettaessa on otettava lukuun sellaiset määräaikaiset työntekijät, jotka tekevät yrityksen säännönmukaiseen toimintaan kuuluvia töitä siinäkin tapauksessa, että määräaikaiset työntekijät, kuten sijaiset, syystä tai toisesta vaihtuvat esimerkiksi pysyvässä työsuhteessa olevan työntekijän perhevapaan aikana. Lisäksi hallituksen esityksessä on todettu, että toistaiseksi voimassa olevat osa-aikaiset työsuhteet otettaisiin huomioon pääluvun mukaan, koska työajan pituudella ei yhteistoimintaa koskevien asioiden kannalta ole merkittävää vaikutusta. 10. Ennen yhteistoimintamenettelydirektiivin antamista Korkein oikeus on aikaisemman yhteistoimintalain (725/1978) soveltamisalaa koskevassa ratkaisussa KKO 1996:51 katsonut, että yhteistoimintalakia tuli soveltaa yhdistyksessä, jonka palveluksessa oli ollut kaikkiaan 70 - 90 opettajaa, joista 25 oli opettanut päätoimisesti, antaen opetusta vähintään 16 viikkotuntia, ja muut olivat opettaneet sivutoimisesti, antaen opetusta 1 - 13 viikkotuntia. Tuolloin yhteistoimintalakia sovellettiin yrityksessä, jonka työsuhteessa olevan henkilöstön määrä oli säännöllisesti vähintään 30. Ratkaisussa todetaan lisäksi, että yhteistoimintalain soveltamista arvioitaessa työntekijöiden sivutoimisuudella saattaa olla merkitystä esimerkiksi yrityksessä, jossa päätoimisten työntekijöiden määrä on hyvin pieni ja sivutoimisten työmäärä vähäinen. Korkeimman oikeuden arviointi 11. Korkein oikeus toteaa, että lähtökohtana yhteistoimintalain 2 §:n 1 momenttia tulkittaessa on lain esitöistä ilmenevä pääsääntö, jonka mukaan yrityksen työntekijämäärää laskettaessa otetaan huomioon myös osa-aikaiset ja määräaikaiset työntekijät. Toisaalta jo lain sanamuodosta ilmenee, että huomioon ei tule ottaa kaikkia yrityksen palveluksessa tarkasteluhetkellä työskenteleviä henkilöitä. Sanamuodon mukaan ratkaisevaa on se, mikä yrityksessä työsuhteessa työskentelevien työntekijöiden määrä säännöllisesti on. Edellä mainittu ennakkopäätös KKO 1996:51 ilmentää lisäksi sitä, että kun kysymys on epätyypillisistä työsuhteista, työntekijöitä laskettaessa noudatettavasta pääsäännöstä voi poikkeuksellisissa olosuhteissa olla perusteltua poiketa. 12. 13. Tarroitustyötä on tehty yhtiössä yhteensä noin 20 - 30 tuntia kuukaudessa. Tarroitustyötä kuukausittain tehneillä 2 - 7 koululaisella ja opiskelijalla ei ole ollut sovittua työaikaa. Heidät on kutsuttu työhön tarvittaessa ja he ovat myös voineet kieltäytyä tarjotusta työstä. He eivät ole tehneet yhtiössä muuta työtä. 14. Saadun selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo, että tarroitustyötä tehneiden työntekijöiden työsopimukset eivät ole olleet luonteeltaan toistaiseksi voimassa olevia osa-aikaisia työsopimuksia, vaan lyhyitä määräaikaisia työsopimuksia. Tätä johtopäätöstä tukee edellä esitetyn ohella se, että tarroitustyötä tehneiden työntekijöiden palkkaus on määräytynyt työajan asemasta yksin tarroitettujen juomapakkausten määrän perusteella eikä työntekijöiden työaikaa ole edes kirjattu. Kysymys on ollut urakkapalkalla tehtävästä työstä, josta on sovittu työvuorokohtaisesti. 15. Korkein oikeus toteaa, että kokonaisuutena tarjolla ollut tarroitustyö on muodostanut vain vajaan viidenneksen yhden työntekijän säännöllisestä tavanomaisesta työajasta. Yhtiö on perustellut näin pienen työmäärän jakamista usean tarvittaessa työhön kutsuttavan työntekijän kesken työn määrän vaihtelevuudella, jonka vuoksi työtä ei ollut voitu teettää osa-aikaisesti siten, että työtuntien määrästä olisi sovittu. Lisäksi yhtiö on todennut, että myös tarroitustyön yksitoikkoisuuden vuoksi sitä tekemään olisi ollut vaikea palkata vain yksi työntekijä. 16. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 7 selostetun oikeuskäytännön perusteella sellainen yhteistoimintalain 2 §:n 1 momentin tulkinta, jonka mukaan sinällään riidattomasti työsuhteessa yhtiöön olleita tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä ei otettaisi lainkaan huomioon yhteistoimintalain soveltamista arvioitaessa, olisi ristiriidassa yhteistoimintamenettelydirektiivin 3 artiklan 1 kohdan kanssa. Sanotussa direktiivissä ei kuitenkaan edellytetä sitä, että kaikki työntekijät otetaan yrityksen työntekijöiden kokonaismäärää laskettaessa huomioon samalla tavalla. Tällaista vaatimusta ei voida johtaa myöskään yhteistoimintalain soveltamisalaa koskevan 2 §:n 1 momentin sanamuodosta. 17. Yhteistoimintalain soveltamisedellytykset on perusteltua määrittää niin, että työnantajien ja työntekijöiden ennakoitavissa olisi mahdollisimman hyvin se, tuleeko laki sovellettavaksi. Lisäksi lakia sovellettaessa tulee riittävästi ottaa huomioon lain tavoitteet ja käsiteltävänä olevan asian erityispiirteet sekä pyrkiä välttämään tarpeetonta kaavamaisuutta, jolla ei edistetä lailla tavoiteltuja päämääriä. 18. Yhteistoimintalakia sovelletaan, jos yrityksen työntekijöiden määrä säännöllisesti on vähintään 20. Lain esitöistä ilmenee (edellä kohta 9), että työntekijöiden määrää laskettaessa otetaan huomioon paitsi osa-aikaiset työntekijät myös määräaikaiset usein vaihtuvat työntekijät, jos he tekevät yrityksen säännönmukaiseen toimintaan kuuluvia töitä esimerkiksi vakinaisen työntekijän sijaisena. Esitöissä lausuttu tarkoittaa sitä, että jos yhden vapaalla olevan työntekijän sijaisena toimii usein vaihtuvia määräaikaisia työntekijöitä, heidät lasketaan yhdeksi työntekijäksi yhteistoimintalain soveltamisedellytyksiä arvioitaessa. 19. Tässä tapauksessa tarroitustyötä on tehty yhtiössä keskimäärin noin 20 - 30 tuntia kuukaudessa eli noin 5 - 8 tuntia viikossa. Tarroitustyön kokonaistyöaika on siten vastannut yhden osa-aikaisen työntekijän varsin lyhyttä säännöllistä työaikaa. 20. Tarroitustyö on kuitenkin edellä kuvatuin tavoin jaettu useamman työntekijän tehtäväksi siten, että sitä on tehnyt kuukausittain 2 - 7 koululaista ja opiskelijaa. Heidän työsuhteidensa ehtoja on selostettu kohdissa 13 ja 14. Korkein oikeus toteaa, että kysymys on ollut sellaisista epätyypillisistä työsuhteista, joihin edellä kuvatuissa yhteistoimintalain esitöissä tai muissakaan viitatuissa oikeuslähteissä ei ole kiinnitetty huomiota arvioitaessa yhteistoimintalain soveltamisedellytyksiä. 21. Asiassa ei ole selvitetty, ovatko kysymyksessä olevat työntekijät tehneet tarroitustyötä samanaikaisesti vai eri ajankohtina. Jos työntekijät ovat tehneet tarroitustyötä eri ajankohtina, yhtiön työntekijöiden määrä ei minään hetkenä ole välttämättä todellisuudessa noussut 20:een tarroitustyöntekijöiden työsopimusten lyhytkestoisuudesta johtuen. Tässä tilanteessa tarroitustyöntekijät olisivat hyvin luontevasti rinnastettavissa edellä selostetuissa lain esitöissä tarkoitettuihin, usein vaihtuviin määräaikaisiin työntekijöihin, jotka lain soveltamisalaa harkittaessa lasketaan yhdeksi työntekijäksi. Toisaalta, vaikka tarroitustyöntekijät olisivat tehneet työtä samanaikaisesti, yhteistoimintalain soveltaminen pelkästään tällaisella työntekoajankohtaa koskevalla sattumanvaraisella perusteella ei olisi perusteltua. 22. Kuten edellä kohdassa 11 on todettu, Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 1996:51 ilmentää sitä, että työntekijöitä laskettaessa noudatettavasta pääsäännöstä voi poikkeuksellisissa olosuhteissa olla perusteltua poiketa, kun kysymys on epätyypillisistä työsuhteista. Tällöin voi olla perusteltua kiinnittää huomiota tällaisessa työsuhteessa teetetyn työn määrän vähäisyyteen. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että tässä asiassa kysymys on juuri tällaisesta tilanteesta. Kun tarroitustyöntekijät ovat edellä kuvatuissa työsuhteissa tehneet tarroitustyötä, joka vastaa yhden osa-aikaisen työntekijän työsuoritusta, heidät on perusteltua laskea yhdeksi työntekijäksi yhteistoimintalain soveltamista harkittaessa. 23. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yhtiössä ei ole tullut K:n työsuhteen osa-aikaistamisen aikaan soveltaa yhteistoimintalakia eikä yhtiö siten ole velvollinen suorittamaan K:lle sen nojalla hyvitystä. Tuomiolauselma K:n yhteistoimintalain mukaista hyvitystä koskeva vaatimus hylätään. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Pekka Koponen (eri mieltä), Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Samuli Sillanpää. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Koponen Yhteistoimintalain soveltamisedellytykset tulisi määrittää niin, että työnantajien ja työntekijöiden ennakoitavissa olisi mahdollisimman hyvin se, tuleeko laki sovellettavaksi. Tässä asiassa yhtiö on tarroitustyön luonteella uskottavasti perustellut sen, että hyvin rajallinen kokonaistyömäärä kohdentuu laajemmalle joukolle urakkatyöhön kutsuttavia opiskelijoita ja koululaisia. Pullotarroitustyön poikkeuksellinen luonne ja tässä tehtävässä olleiden työntekijöiden tosiasiallisen työmäärän pienuus puoltavat asiassa pääluvun mukaisesta laskentatavasta poikkeamista. Asiassa saadun selvityksen mukaan yhtiön palveluksessa on tarroitustyössä ollut vuonna 2012 ja alkuvuonna 2013 kuukausittain keskimäärin neljä työntekijää. Tämä on siten ollut sanotussa, yhtiön säännönmukaiseen toimintaan kuuluneessa työssä pitemmällä aikavälillä vakiintuneesti työskennelleiden työntekijöiden määrä. Tarroitustyötä on tehty mainittuna aikana jokaisena kuukautena eikä työtä voida pitää sen rajallisesta kestosta ja urakkaluonteisuudesta huolimatta myöskään varsinaisena lyhyehkönä kausiluonteisena työnä. Edellä kohdassa 11 kuvatut lainsäädännön lähtökohdat osoittavat, ettei osa-aikaisissa työsuhteissa työntekijän toteutuneen työajan pituudella ole arvioinnissa merkittävää vaikutusta. Nämä seikat puoltavat puolestaan pääluvun mukaista laskentatapaa. Johtopäätöksenä katson, ettei asiassa ole tarroitustyöhön sovellettavissa olevaa sellaista selkeää ja asianosaisten ennakoitavissa olevaa työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden määrän laskentatapaa, jota soveltaen voitaisiin sanottua työtä tekevien osalta poiketa työntekijöiden pääluvun mukaisesta määrästä. Kun muissa tehtävissä yhtiön palveluksessa on alkuvuonna 2013 ollut 16 - 17 työntekijää ja kun pullotarroitustyössä on ollut keskimäärin neljä työntekijää, tulee yhteistoimintalaki asiassa sovellettavaksi.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170086 ECLI:FI:KKO:2017:86 KKO:2017:86 Arbetsavtal Samarbete inom företag S2015/771 2454 2017-12-11 ECLI:FI:KKO:2017:86 Ett företag hade haft 16 - 17 fast anställda, dvs. färre än minimiantalet 20 arbetstagare för att samarbetslagen ska bli tillämplig. Utöver dessa arbetstagare hade i varierande omfattning 2 - 7 personer, i medeltal 4 personer i månaden, arbetat med etikettering sammanlagt 20 - 30 timmar månatligen. Dessa arbetstagare hade kallats till arbete vid behov enligt arbetsturer. De hade inte varit skyldiga att infinna sig till arbete på kallelse. Högsta domstolen ansåg av de skäl som nämns i avgörandet att lagen om samarbete inom företag inte var tillämplig på företaget. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170087 ECLI:FI:KKO:2017:87 KKO:2017:87 Avioliitto Omaisuuden ositus Osituksen moite S2016/715 2470 2017-12-12 ECLI:FI:KKO:2017:87 Puolisot A ja B oli tuomittu avioeroon, ja pesänjakaja oli määrätty toimittamaan ositus heidän välillään. Ositustoimituksen kestäessä A kuoli. Korkein oikeus katsoi, että B:llä oli oikeus kieltäytyä luovuttamasta omaisuuttaan tasinkona A:n perillisille. B:n kuoltua osituksen moitetta koskevan oikeudenkäynnin aikana tämä oikeus oli voimassa myös hänen kuolinpesänsä hyväksi. AL 103 § 2 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimi Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta A ja B oli tuomittu avioeroon 2.11.2011. Käräjäoikeus oli 2.11.2011 määrännyt pesänjakajan toimittamaan osituksen heidän välillään. Ositustoimituksen kestäessä A oli kuollut 26.11.2012 ja hänen sijaansa oli tullut kuolinpesä, jonka osakkaita olivat A:n perilliset. B oli avioliittolain 103 §:n 2 momenttiin vedoten ilmoittanut kieltäytyvänsä luovuttamasta tasinkoa A:n perillisille. Pesänjakaja oli toimittanut osituksen katsoen, ettei B ollut velvollinen maksamaan tasinkoa. Kanne ja vastaus Pirkanmaan käräjäoikeudessa A:n perilliset vaativat, että ositus kumotaan ja vahvistetaan, ettei B:llä ole oikeutta kieltäytyä luovuttamasta heille omaisuuttaan tosinkona. Lisäksi he vaativat, että B velvoitetaan maksamaan tasinkona A:n kuolinpesälle osituslaskelman osoittamat 109 087,83 euroa. Toissijaisesti he vaativat asian palauttamista pesänjakajalle osituksen toimittamiseksi vahvistettavaksi vaaditulla tavalla. He katsoivat, että B:llä ei ollut oikeutta vedota avioliittolain 103 §:n 2 momentissa säädettyyn tasinkoetuoikeuteen, koska säännös ei soveltunut ositukseen, joka toimitetaan avioeroon tuomittujen puolisojen välillä. Asiaa ei muuttanut toiseksi se, että toinen puoliso oli kuollut ositusmenettelyn aikana. B vaati kanteen hylkäämistä. Hän katsoi, että eloonjäänyt puoliso voi avioliittolain 103 §:n 2 momentin mukaan kieltäytyä luovuttamasta tasinkoa kuolleen puolison perillisille myös avioeron johdosta toimitettavassa osituksessa, jos puoliso kuolee ennen osituksen loppuunsaattamista. Käräjäoikeuden tuomio 11.9.2015 Käräjäoikeus katsoi, ettei avioliittolain 103 §:n 2 momentin sanamuodosta voinut päätellä, koskeeko säännös myös eronnutta puolisoa. Säännöksen esitöistä (HE 90/1974 vp) ilmenevä tarkoitus suojata eloonjäänyttä puolisoa henkilökohtaisesti puolsi säännöksen soveltamista myös silloin, kun puolisot olivat eronneet. Epäkohtana säännöksen soveltamisessa myös eronneen puolison eduksi oli, että kysymyksessä olevan oikeuden syntyminen toisen eronneen puolison kuollessa oli omiaan aiheuttamaan epävarmuutta osituksessa ja johtamaan siihen, että varakkaamman puolison olisi edullista pyrkiä pitkittämään ositusta entisen puolison kuolemasta hänelle aiheutuvan varallisuusetuuden vuoksi. Käräjäoikeus katsoi, ettei näillä epävarmuustekijöillä ollut niin suurta painoarvoa, että niiden perusteella tulisi syrjäyttää eloonjääneen puolison oikeus vedota hänen suojakseen tarkoitettuun säännökseen. Sen vuoksi käräjäoikeus katsoi, ettei B ollut velvollinen suorittamaan tasinkoa A:n perillisille, ja hylkäsi kanteen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Arto Lintunen. Turun hovioikeuden tuomio 29.6.2016 Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja lausui lisäksi, että hallituksen esityksestä (HE 90/1974 vp) kävi ilmi lainsäätäjän alkuperäinen tarkoitus, jonka mukaan eloonjäänyt puoliso saa säännöksen mukaisen suojan myös silloin, kun puolisot on ennen ensiksi kuolleen puolison kuolemaa tuomittu lainvoimaisesti avioeroon. Hallituksen esityksessä korostettiin myös puolisoiden taloudellista itsenäisyyttä, ja kyseisellä säännöksellä pyrittiin muun muassa poistamaan se epäkohta, että tasingonmaksuvelvollisuus merkitsisi taloudellisten sidonnaisuuksien ulottumista eloonjääneen puolison ja ensiksi kuolleen puolison perillisten välisiin suhteisiin. Lainsäätäjän ja tasinkoprivilegisäännöksen tarkoitus huomioon ottaen ei ollut perusteltua asettaa eronnutta puolisoa eri asemaan kuin avioliiton voimassaollessa leskeksi jäänyttä puolisoa. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Kimmo Suorsa ja Taina Martti. Esittelijä Hanna-Kaisa Heinonen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:n perillisille myönnettiin valituslupa. A:n perilliset vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio ja B:n ja A:n kuolinpesän välinen ositus kumotaan ja vahvistetaan, ettei B:llä ole oikeutta kieltäytyä luovuttamasta tasinkoa hänen ja A:n kuolinpesän välisessä osituksessa. He vaativat ensisijaisesti, että B määrätään suoraan maksamaan tasinkona A:n kuolinpesälle 109 087,83 euroa, ja toissijaisesti, että asia palautetaan pesänjakajalle lainmukaisen osituksen toimittamiseksi. B:n kuoltua 15.2.2017 hänen kuolinpesänsä osakkaat tulivat hänen sijaansa. B:n kuolinpesän osakkaat vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään ja hovioikeuden tuomio pysytetään. Välitoimi Korkein oikeus varasi A:n perillisille tilaisuuden lausua siitä, mikä merkitys B:n kuolemalla oli asiassa. Lausuma annettiin. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A ja B on tuomittu avioeroon 2.11.2011. Samana päivänä on määrätty pesänjakaja toimittamaan ositus heidän välillään. A on kuollut ositustoimituksen kestäessä 26.11.2012, jolloin hänen sijaansa ovat tulleet hänen perillisinään hänen lapsensa. 2. A:n kuoleman jälkeen B on osituksessa ilmoittanut käyttävänsä tasinkoetuoikeuttaan eli kieltäytyvänsä avioliittolain 103 §:n 2 momentin nojalla luovuttamasta omaisuuttaan tasinkona A:n perillisille. Pesänjakaja on hyväksynyt B:n ilmoituksen ja toimittanut osituksen katsoen, ettei tämä ole velvollinen maksamaan tasinkoa A:n perillisille. Pesänjakaja on allekirjoittanut osituskirjan 7.7.2014. 3. A:n perilliset ovat vaatineet kanteessaan käräjäoikeudessa, että pesänjakajan toimittama ositus kumotaan ja asiassa vahvistetaan, ettei B:llä ole tasinkoetuoikeutta. He ovat katsoneet, ettei tasinkoetuoikeutta koskeva säännös voi tulla asiassa sovellettavaksi, koska puolisot oli tuomittu avioeroon jo ennen A:n kuolemaa ja osituskin heidän välillään oli aloitettu avioeron perusteella. 4. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. 5. B on kuollut 15.2.2017 asian ollessa vireillä Korkeimmassa oikeudessa. 6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n perillisten valituksen johdosta ensiksi kysymys siitä, onko B:llä ollut oikeus kieltäytyä luovuttamasta tasinkoa heille. Jos vastaus kysymykseen on myöntävä, on vielä ratkaistava, onko B:n kuoltua hänen ilmoituksensa tasinkoetuoikeuden käyttämisestä voimassa myös hänen kuolinpesänsä osakkaiden hyväksi. Onko B voinut kieltäytyä tasingon luovuttamisesta? 7. Avioliittolain 103 §:n 2 momentin jälkimmäisen virkkeen säännöksen mukaan osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen, eloonjäänyt puoliso ei ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille. 8. A:n perilliset ovat katsoneet, että säännös koskee sanamuotonsa mukaan vain toisen puolison kuoleman johdosta toimitettavaa ositusta, ei avioeron perusteella toimitettavaa ositusta. Säännöksessä käytetyt ilmaisut viittaavat puolisoihin, jotka ovat olleet avioliitossa toisen puolison kuollessa. Kun A ja B olivat eronneet ja ositus heidän välillään oli tullut vireille ennen A:n kuolemaa, B ei ole voinut käyttää tasinkoetuoikeuttaan. 9. B:n kuolinpesän osakkaat ovat katsoneet, ettei säännöksen sanamuoto sulje pois entisen puolison oikeutta vedota tasinkoetuoikeuteen. Esitöistä ilmenee, että säännöksen tarkoituksena on ollut suojata eloonjäänyttä puolisoa riippumatta siitä, onko ositusperusteena toisen puolison kuolema vai avioero. 10. Korkein oikeus toteaa, että säännöksen sanamuodosta ei ilmene yksiselitteisesti, soveltuuko säännös myös tilanteisiin, joissa toinen puolisoista kuolee sen jälkeen, kun avioliitto on päättynyt avioeron vuoksi. Ilmaisua ’puoliso’ käytetään avioliittolaissa sekä aviopuolisoista että entisistä aviopuolisoista. Siten pelkästään se seikka, että säännöksessä on käytetty ilmaisua ’eloonjäänyt puoliso’, ei ratkaise kysymystä siitä, soveltuuko säännös myös entiseen puolisoon. 11. Myös säännöksessä käytetty ilmaisu ’osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison jälkeen’, on tulkinnanvarainen. Ensisijaisesti ilmaisun voidaan katsoa tarkoittavan ositusta, joka joko aloitetaan tai saatetaan loppuun vasta puolison kuoleman jälkeen. Toisaalta sanamuoto ei sulje pois sellaista ositusperustetta koskevaa tulkintaa, jonka mukaan säännös koskisi vain toisen puolison kuoleman johdosta eikä avioeron perusteella toimitettavaa ositusta. 12. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan tarkoituksena on ollut poistaa se epäkohta, että eloonjäänyt puoliso voi joutua suorittamaan tasinkoa kuolleen puolison perillisille, vaikka omaisuuden tasausta eloonjääneen puolison ja perillistahon välillä ei voida pitää siinä määrin aiheellisena kuin tasoituksen toteuttamista kummankin puolison eläessä tai tasoituksen antamista leskelle kuolinpesään kuuluvasta omaisuudesta. Epäkohdan poistamiseksi ositusta koskevia säännöksiä tarkoitettiin muuttaa siten, ettei puoliso ole missään tilanteessa velvollinen siirtämään omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille (HE 90/1974 vp s. 60 - 61). 13. Edelleen hallituksen esityksen mukaan kysymyksessä olevan säännöksen merkitys ei rajoitu niihin tilanteisiin, joissa avioliitto on purkautunut ensiksi kuolleen puolison kuoleman johdosta, vaan eloonjäänyt puoliso saa hyväkseen säännöksen mukaisen suojan myös silloin, kun puolisot on ennen ensiksi kuolleen puolison kuolemaa tuomittu lainvoimaisesti avioeroon eikä ositusta ole ennen kuolemantapausta saatettu päätökseen (HE 90/1974 vp s. 62). 14. Korkein oikeus toteaa, että tasinkoetuoikeuden tarkoituksena on suojata eloonjäänyttä puolisoa toisen puolison kuoltua. Edellä selostetuista esityölausumista ilmenee, että lakia säädettäessä tarkoituksena on ollut, että tasinkoetuoikeus tulee myös eronneen puolison hyväksi silloin, kun ositusta ei ole toimitettu loppuun ennen toisen puolison kuolemaa. 15. Korkein oikeus katsoo, että mainituilla esityölausumilla on asiassa erityistä painoa, koska niissä on selkeästi ja yksiselitteisesti otettu kantaa siihen, miten kysymyksessä olevaa tulkinnanvaraista säännöstä on tarkoitus soveltaa käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa. Esitöissä esitetty vastaa myös sitä säännöksen sanamuodon mukaista tulkintaa, joka edellä kohdassa 11 on katsottu ensisijaiseksi. Aviovarallisuutta koskevaan sääntelyyn ei myöskään ole säännöksen vuonna 1975 tapahtuneen säätämisen jälkeen tehty sellaisia muutoksia, joiden johdosta sanottujen esityölausumien voitaisiin katsoa menettäneen merkitystään. Lähtökohta, joka korostaa puolisoiden omaisuuden erillisyyttä ja eloonjääneen puolison oikeutta omaan omaisuuteensa, on edelleen ajankohtainen. 16. Toisaalta tulkinta, jonka mukaan ositusmenettelyn aikana tapahtuva kuolema voi vaikuttaa osituksen lopputulokseen, voi aiheuttaa epävarmuutta osituksessa. Se voi myös joissakin tilanteissa johtaa siihen, että osituksen viivyttäminen on toisen puolison näkökulmasta edullista. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, etteivät nämä epäkohdat ole riittävä peruste tulkita säännöstä sen esitöistä yksiselitteisesti ilmenevän tarkoituksen vastaisesti. 17. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B:llä on ollut oikeus kieltäytyä luovuttamasta tasinkoa avioliittolain 103 §:n 2 momentin nojalla. B:n kuoleman merkitys 18. Asiassa on vielä arvioitava, mikä merkitys on sillä, että B on kuollut osituksen moitetta koskevan oikeudenkäynnin aikana. 19. B:n kuolinpesän osakkaat ovat katsoneet, että osituksen moitekanteen ratkaisuun ei vaikuta se, että B on oikeudenkäynnin aikana kuollut, koska ositus oli saatettu loppuun ennen kuolemaa. 20. A:n perilliset ovat puolestaan katsoneet, että B:n kuoleman vuoksi hänen ilmoituksensa tasinkoetuoikeuden käyttämisestä on rauennut. Ositus A:n kuolinpesän ja B:n kuolinpesän välillä on tämänkin vuoksi toimitettava siten, että osituksen piiriin kuuluva omaisuus jaetaan puoliksi kummallekin kuolinpesälle. 21. Sovellettavaa säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä todetaan nimenomaisesti, että tasinkoetuoikeuden tarkoituksena on suojata eloonjäänyttä puolisoa henkilökohtaisesti, eikä säännös koidu hänen perillistensä eduksi, mikäli ositusta ei ole lesken elinaikana toimitettu. Silloin, kun ositus toimitetaan kummankin puolison kuoltua näiden perillistahojen kesken, huomiota ei tule kiinnittää siihen, että eloonjääneellä puolisolla olisi ollut oikeus säilyttää hänelle kuulunut omaisuus koskemattomana, mikäli ositus olisi toimitettu viimeksi kuolleen puolison elinaikana (HE 90/1974 vp s. 62). 22. Myös Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2001:12 on katsottu, että avioliittolain 103 §:n 2 momentin jälkimmäisen virkkeen säännöksen mukainen oikeus on voimassa eloonjääneen puolison perillisten hyväksi silloin, kun ositus on saatettu loppuun hänen elinaikanaan. Ratkaisun mukaan eloonjääneen puolison ilmoitus vetoamisestaan säännöksessä tarkoitettuun etuuteen sitä vastoin raukeaa, jos eloonjäänyt puoliso kuolee ennen osituksen loppuun saattamista. Ratkaisussa oli kysymys tilanteesta, jossa eloonjäänyt puoliso oli kuollut osituksen moitekanteen ollessa vireillä ja jossa ositus oli myöhemmin moitekanteesta annetun päätöksen johdosta toimitettu uudelleen. Korkein oikeus katsoi, että säännöstä oli sovellettava edellä todetulla tavalla myös uudelleen toimitettavassa osituksessa. 23. Ratkaisussaan KKO 2001:12 Korkein oikeus on edelleen todennut, että tasinkoetuoikeuden raukeaminen eloonjääneen puolison kuollessa osituksen ollessa kesken on omiaan aiheuttamaan epävarmuutta osituksessa ja saattaa johtaa sellaiseen epätoivottavaan tilanteeseen, jossa ensiksi kuolleen puolison perillisten on edullista pyrkiä pitkittämään ositusta eloonjääneen puolison kuolemasta heille aiheutuvan varallisuusedun vuoksi. Ratkaisussa kuitenkin katsottiin, ettei näille näkökohdille voitu antaa niin suurta painoarvoa, että säännöstä olisi niiden johdosta perusteltua tulkita vastoin sen sanamuotoa ja esitöistä ilmenevää tarkoitusta. 24. Korkein oikeus toteaa, että sekä lain esityöt että ratkaisu KKO 2001:12 puoltavat tulkintaa, jonka mukaan tasinkoetuoikeuden kannalta on ratkaisevaa, saatetaanko ositus loppuun eloonjääneen puolison elinaikana. Korkein oikeus pitää tätä tulkintaa perusteltuna myös sen vuoksi, että sen mukaan osituksen lopputulos määräytyy sellaisten seikkojen perusteella, jotka ovat olemassa ositusta toimitettaessa. Merkityksen antaminen osituksen loppuunsaattamisen jälkeiselle, osituksen moitekanteen käsittelyn aikaiselle kuolemantapaukselle heikentäisi jo toimitetun osituksen pysyvyyttä ja olisi omiaan aiheuttamaan epävarmuutta vielä huomattavasti enemmän kuin merkityksen antaminen osituksen aikaiselle eloonjääneen puolison kuolemalle. Korkein oikeus katsoo, että eloonjääneen puolison kuolema ositusta koskevan moitekanteen käsittelyn aikana ei sellaisenaan ole peruste muuttaa osituksen lopputulosta. 25. Tässä asiassa ositus on toimitettu ennen B:n kuolemaa. Ositusta ei kumota ja palauteta uudelleen toimitettavaksi, kuten ratkaisussa KKO 2001:12 oli tehty. B:n ilmoitus siitä, ettei hän luovuta omaisuuttaan A:n perillisille, on siten voimassa myös B:n kuolinpesän hyväksi. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Ari Kantor, Tuula Pynnä ja Mika Huovila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170087 ECLI:FI:KKO:2017:87 KKO:2017:87 Äktenskap Avvittring Klander av avvittring S2016/715 2470 2017-12-12 ECLI:FI:KKO:2017:87 Makarna A och B hade dömts till äktenskapsskillnad och en skiftesman hade utsetts för att verkställa avvittring mellan dem. A avled medan avvittringsförrättningen pågick. Högsta domstolen ansåg att B hade rätt att vägra överlåta egendom som utjämning till A:s arvingar." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170088 ECLI:FI:KKO:2017:88 KKO:2017:88 Törkeä dopingrikos Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen Huumausainerikos Rikokseen osallisuus Rikoskumppanuus R2015/930 2522 2017-12-18 ECLI:FI:KKO:2017:88 A:n ja B:n syyksi oli luettu useita törkeitä dopingrikoksia. He olivat noin seitsemän kuukauden aikana tuoneet laittomasti maahan, pitäneet hallussaan ja levittäneet edelleen huomattavan suuren määrän dopingaineiksi luokiteltuja lääkevalmisteita. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja siihen liittyvästä dopingaineiden käyttöjaksojen laskemisesta. C:n syyksi oli luettu, että hän oli yhdessä avopuolisonsa kanssa pitänyt laittomasti hallussaan 478 grammaa marihuanaa. Hänet oli katsottu avopuolisonsa tekijäkumppaniksi sillä perusteella, että huumausainetta oli säilytetty pitkän aikaa avopuolisoiden yhteisessä asunnossa, minkä vuoksi C:n oli täytynyt tietää huumausaineesta ja hyväksyä huumausaineen säilyttäminen kodissaan. Kysymys siitä, oliko C tekijäkumppanina syyllistynyt huumausainerikokseen. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimi Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.2.2014 Käräjäoikeus tuomitsi A:n kuudestatoista törkeästä dopingrikoksesta (kohdat 1 - 2, 4 - 5, 7 - 9, 11 -12, 16, 18, 22 - 23, 25 ja 28), dopingrikoksesta (kohta 3) ja seitsemästä salakuljetuksesta (kohdat 6, 10, 13 -15, 17 ja 24) yhteiseen neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus tuomitsi B:n kolmestatoista törkeästä dopingrikoksesta (kohdat 1, 4 - 5, 7 - 9, 11 -12, 16, 18, 20, 22, 28), dopingrikoksesta (kohta 3), kuudesta salakuljetuksesta (kohdat 6, 10, 13 - 15 ja 17) sekä huumausaineen käyttörikoksesta (kohta 29) yhteiseen kolmen vuoden kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen. A:n ja B:n rangaistusten osalta käräjäoikeus totesi, että rangaistuskäytäntö dopingrikoksissa oli epäyhtenäistä. Rangaistuksen mittaaminen oli syytä perustaa siihen, kuinka moneen keskimääräiseen käyttöjaksoon maahantuodut dopingaineet riittäisivät. Lisäksi myös aineiden laadulla on merkitystä. Koska dopingaineet ovat niihin liittyvien terveysriskien ja sosiaalisten haittojen suhteen huumausaineita vaarattomampia, tuli dopingrikoksen rangaistus mitata huumausaineista lievimmin arvosteltavan hasiksen oikeuskäytännössä vakiintunutta rangaistustasoa selvästi lievemmäksi. Käräjäoikeus katsoi, että dopingaineiden suhteellinen rangaistavuus rangaistusasteikon sisällä oli noin 2/3 hasiksen suhteellisesta rangaistavuudesta. Käräjäoikeus päätyi siihen, että vahingollisimpien dopingaineiden eli testosteronin ja anabolisten steroidien maahantuonnista oikeudenmukainen rangaistus olisi 10 käyttöjaksosta 4 kuukautta, 30 käyttöjaksosta 6 kuukautta, 100 käyttöjaksosta 9 kuukautta ja 500 käyttöjaksosta 1 vuosi 4 kuukautta vankeutta. Rangaistuksen mittaamiseen oli kunkin erän osalta vaikuttanut lieventävästi muiden kysymyksessä olevien vähemmän terveydelle vaarallisten aineiden määrä sekä vastaajien mahdollisesti omaan käyttöön hankittu määrä. Käräjäoikeus katsoi, että A:n osalta ankarimmin rangaistava teko oli kohdan 20 törkeä dopingrikos, jossa dopingaineiden riittävyys väärinkäytössä oli noin 510 käyttöjaksoa ja joka sisälsi suurimmaksi osaksi testosteronia ja anabolisia steroideja. A olisi tullut tuomita yksin tästä teosta 1 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen. Kun tähän lisättiin muut A:n syyksi luetut teot, mittaamisen lähtökohdaksi muodostui dopingaineiden määrän ja laadun sekä A:n keskeisen roolin perusteella 5 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistus. A oli kuitenkin auttanut asian tutkintaa huomattavasti, minkä vuoksi käräjäoikeus rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella alensi rangaistusta yhdellä neljäsosalla eli 1 vuodella 4 kuukaudella. Käräjäoikeus tuomitsi A:lle 4 vuoden vankeusrangaistuksen. Myös B:n osalta ankarimmin rangaistava rikos oli kohdan 20 törkeä dopingrikos. Kun yksin siitä tuomittavaan 1 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen lisättiin hänen syykseen luettujen muiden rikosten perusteella tuomittava rangaistus, olisi B dopingaineiden määrän ja laadun perusteella tullut tuomita 4 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. Koska B:n osallisuus tekoihin ja siten myös hänen syyllisyytensä oli jonkin verran vähäisempi kuin A:n, oli oikeudenmukainen rangaistus hänen osaltaan 4 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistus. Myös B oli jonkin verran myötävaikuttanut asian selvittämiseen esitutkinnassa. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukainen vaikutus rangaistukseen oli hänen osaltaan 8 kuukautta. Käräjäoikeus tuomitsi B:lle 3 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistuksen. Vielä käräjäoikeus tuomitsi C:n huumausainerikoksesta kolmen kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että C oli 1.2.2011 - 27.3.2011 yhdessä avopuolisonsa kanssa pitänyt hallussaan noin 478 grammaa marihuanaa. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Eero Nikkarinen ja lautamiehet. Helsingin hovioikeuden tuomio 24.9.2015 Syyttäjä, A, B ja C valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Katara, Ari Kyllönen ja Risto Niemiluoto. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Valituslupa myönnettiin syyttäjälle, B:lle ja C:lle. Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:n ja B:n rangaistuksia korotetaan siten, että A tuomitaan vähintään 6 vuoden ja B vähintään 5 vuoden vankeusrangaistukseen. B vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta lievennetään ja alennetaan. C vaati valituksessaan, että syyte huumausainerikoksesta hylätään. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että B:n ja C:n valitukset hylätään. A ja B vaativat vastauksissaan, että syyttäjän valitus hylätään. Välitoimi Ennen asian ratkaisemista Korkein oikeus on pyytänyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta lausunnon siitä, erosiko asiassa kirjallisena todisteena esitetyssä dosentti X:n lausunnossa 12.2.2012 käytetty laskentatapa dopingaineiden keskimääräisistä käyttömääristä yhden käyttöjakson aikana ennakkoratkaisun KKO 2008:51 mukaisesta laskentatavasta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on toimittanut pyydetyn lausunnon. Syyttäjä, A ja B ovat antaneet heiltä pyydetyt lausumat lausunnon johdosta. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Syyttäjän ja B:n valitukset Kysymyksenasettelu 1. A on hovioikeudessa tuomittu kuudestatoista törkeästä dopingrikoksesta, dopingrikoksesta ja seitsemästä salakuljetuksesta yhteiseen neljän vuoden vankeusrangaistukseen. B on puolestaan tuomittu kolmestatoista törkeästä dopingrikoksesta, dopingrikoksesta, kuudesta salakuljetuksesta ja huumausaineen käyttörikoksesta yhteiseen kolmen vuoden kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen. Kummankin osalta on sovellettu rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaista rangaistuksen lieventämisperustetta, koska he ovat pyrkineet edistämään rikostensa selvittämistä. 2. Asiassa on riidatonta, että A ja B ovat menetelleet siten kuin heidän syykseen on hovioikeuden tuomiossa luettu. Niin ikään maahantuotujen ja hallussa pidettyjen dopingaineiden määrät ja laadut ovat riidattomia. 3. Syyttäjän ja B:n valitusten johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys rangaistuksen määräämisestä. Syyttäjä on vaatinut, että A:lle ja B:lle tuomittuja rangaistuksia korotetaan. B on vaatinut, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan ja että se määrätään ehdolliseksi. Rangaistuksen määräämisen lähtökohdat 4. Dopingrikoksesta on rikoslain 44 luvun 6 §:n mukaan tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi ja törkeästä dopingrikoksesta luvun 7 §:n mukaan vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Salakuljetuksesta on rikoslain 46 luvun 4 §:n mukaan tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. 5. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikoslain 6 luvun 6 ja 7 §:ssä on lisäksi säädetty rangaistuksen lieventämis- ja kohtuullistamisperusteista, joista tässä asiassa on vedottu 6 §:n 3 kohdassa mainittuun vastaajan pyrkimykseen edistää rikoksensa selvittämistä sekä 7 §:n 3 kohdasta ilmenevään rikoksen tekemisestä kuluneeseen huomattavan pitkään aikaan. 6. Rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetään, että yhteistä rangaistusta määrättäessä eri rikoksista seuraavan ankarimman enimmäisrangaistuksen saa ylittää, mutta rangaistus ei saa olla eri rikosten enimmäisrangaistusten yhteisaikaa pitempi. Ankarinta enimmäisrangaistusta ei myöskään saa ylittää enempää kuin kolmella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta määräajaksi vähintään neljä vuotta. A:n ja B:n syyksi luetuista rikoksista ankarimmin rangaistavan törkeän dopingrikoksen rangaistusasteikko on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Heille kummallekin tuomittava yhteinen rangaistus voi siten olla enintään seitsemän vuotta vankeutta. 7. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. 8. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti. Rikoslain 7 luvun säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että rikoksentekijän kokonaissyyllisyyttä vähentävänä seikkana voidaan pitää esimerkiksi sitä, että tekijä on tehnyt vain yhden rikollisen teon, joka kuitenkin täyttää useamman rikoksen tunnusmerkistön. Sama koskee jatkettua rikosta käsitteen alkuperäisessä merkityksessä eli silloin kun todella on kysymys \"saman rikoksen jatkamisesta\". Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus voi toisaalta vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32). Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymisen tavoitteena on kuitenkin ollut, että yhteistä rangaistusta mitattaessa on pyrittävä aikaisempaa enemmän kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31). Rangaistuksen mittaamisesta dopingrikoksissa yleensä 9. Kuten esimerkiksi törkeää huumausainerikosta koskevassa Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:23 (kohta 7) on todettu, ovat kulloinkin kysymyksessä olevaa rikosta koskevat rangaistuksen mittaamista ohjaavat Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut keskeisessä asemassa rangaistusharkinnassa. Jos sellaisia ei ole, huomioon voidaan ottaa myös muut samaa rikosta koskevat Korkeimman oikeuden ratkaisut, joissa Korkeimmassa oikeudessa on ollut kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta. Jos Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä ei ole jonkin rikoksen osalta lainkaan tai jos se on niukkaa, huomiota voidaan kiinnittää myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin tai muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää edellä mainitut rangaistuksen mittaamisperusteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena (ks. myös esim. KKO 2011:102 kohta 19). 10. Korkein oikeus ei ole antanut rangaistuksen mittaamista törkeästä dopingrikoksesta koskevaa ennakkoratkaisua. Dopingrikoksesta on annettu kaksi ennakkoratkaisua (KKO 2008:51 ja KKO 2009:67), joissa kysymys on ollut rikosten törkeysarvioinnista. Ensiksi mainitussa ratkaisussa tekijä on tuomittu dopingrikoksesta, laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä, huumausainerikoksesta, ampuma-aserikoksesta ja rattijuopumuksesta yhteiseen yhden vuoden kahden kuukauden vankeusrangaistukseen. Jälkimmäisessä tapauksessa hovioikeuden viidestä dopingrikoksesta ja kolmesta laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä tuomitsema yhteinen kahdeksan kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus pysytettiin ennallaan. 11. Dopingrikosten rangaistuskäytäntöä koskevasta tilastollisesta tutkimuksesta ilmenee, että dopingrikoksesta on käräjäoikeuksissa seurannut tavallisesti sakkorangaistus. Vuosina 2005 - 2009 on dopingrikoksista tuomittu noin 70 prosentissa tapauksista sakkoa (päärikosperusteiset tiedot). Ehdollista vankeutta on tuomittu lähes 20 prosentissa tuomioista ja ehdotonta vankeutta noin joka kymmenennessä tuomiossa. Ehdottomien vankeusrangaistusten pituus on ollut keskimäärin kolme kuukautta ja ehdollisten vankeusrangaistusten noin neljä kuukautta. Törkeästä dopingrikoksesta vastaaja tuomittiin keskimäärin yhdeksän kuukauden mittaiseen ehdolliseen vankeuteen, kun rangaistus tuomittiin samalla kertaa useammasta rikoksesta (Kainulainen, Heini: Rangaistuskäytäntö dopingrikoksissa, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 110, 2011 s. 40 - 41). Dopingrikosten tilastollista tarkastelua on kuitenkin vaikeuttanut se, että käräjäoikeuksien käsittelemien dopingrikosten määrä on pysytellyt varsin pienenä. Törkeästä dopingrikoksesta on tuomittu vuosittain vain noin 10 rangaistusta. Edelleen tuomioiden vertailukelpoisuutta heikentää se, että dopingaineiden määriä ja laatuja on eri tuomioissa kuvattu eri tavoin (edellä mainittu tutkimus s. 40, 49, 53). Huomioon ottaen erilaisten dopingvalmisteiden suuri määrä sekä määrällisen tarkastelun epäyhtenäisyys tuomioissa, tilastollisista selvityksistä ei juurikaan saada johtoa rangaistuksen mittaamista harkittaessa. 12. Huumausainerikoksissa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttaa keskeisesti se, kuinka vaarallisesta huumausaineesta on ollut kysymys ja miten suuri määrä huumausainetta on ollut käsillä. Korkein oikeus toteaa, että näille seikoille on annettava merkitystä myös mitattaessa rangaistusta dopingrikoksista, sillä rikoksen kohteena olevan aineen laatu ja määrä ilmentävät rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta. 13. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2008:51 ja KKO 2009:67 annettujen asiantuntijaselvitysten perusteella katsonut, että sen arvioiminen, onko dopingrikoksen kohteena olevan dopingaineen määrää pidettävä huomattavan suurena, on syytä perustaa siihen, kuinka moneen keskimääräiseen väärinkäyttöjaksoon dopingaineet riittäisivät (KKO 2008:51 kohta 15 ja KKO 2009:67 kohta 6). Yhden käyttöjakson tyypillisenä pituutena on pidetty noin kahden kuukauden aktiivista dopingaineiden käyttöä ja tätä seuraavaa noin kahden kuukauden taukoa eli noin neljän kuukauden ajanjaksoa. Korkein oikeus on todennut, että käyttökelpoisin tapa arvioida käyttöjaksossa kulutettavan dopingaineen määrää on perustaa arvio tablettien kappalemääriin tai ampullien tilavuuteen millilitroina (KKO 2008:51 kohta 9). Anabolisten steroidien keskimääräisen väärinkäyttömäärän arvion pohjana on asiantuntijalausunnoissa pidetty muiden kuin testosteronitablettien osalta 10 tablettia vuorokaudessa ja testosteronitablettien osalta 30 tablettia vuorokaudessa. Ampullimuotoisten anabolisten lääkeaineiden osalta keskimääräinen väärinkäyttömäärä on lausuntojen mukaan noin 1 millilitra joka toinen vuorokausi (KKO 2008:51 kohta 10). Ratkaisussa KKO 2009:67 (kohta 13) on istukkahormonin osalta arvioitu, että sen väärinkäyttömäärät vaihtelevat neljän kuukauden käyttöjakson aikana 15 000 ja 30 000 IU-mittayksikön välillä. Dopingaineiden riittävyyttä arvioitaessa ei ratkaisevaa merkitystä voida antaa sille, mitä vastaaja on tuonut esiin omasta dopingaineen käytöstään. Huomioon voidaan kuitenkin ottaa se, liittyykö hallussapitoon mittavaa aineiden omaa käyttöä (KKO 2009:67 kohta 6). 14. Dopingrikosten rangaistussäännökset pyrittiin niiden säätämisen yhteydessä rajoittamaan terveydelle vaarallisimpina pidettyihin dopingaineisiin. Tarkoituksena oli, että dopingaineiksi katsotaan aineet, joihin liittyy lääketieteellinen riski. Dopingaineina käytettyjen hormonien terveydelliset vaarat riippuvat nautittujen aineiden määristä ja elimistön omasta hormonitilasta. Ainakin osa dopingaineista on sellaisia, että niiden väärinkäyttöön arvioidaan liittyvän merkittäviä terveydellisiä riskejä (HE 17/2001 vp s. 16 ja 57). Yliannoksin käytetyt anaboliset steroidit lisäävät erityisesti sydän- ja verisuonitautien, aivoinfarktin ja -halvauksen riskiä sekä heikentävät sydämen supistusvoimaa ja aiheuttavat sydänlihaksen rappeumaa. Yliannoksina pitkäaikaisesti käytettynä anaboliset steroidit lisäävät ennenaikaisen kuoleman riskin lähes viisinkertaiseksi. Kasvuhormonin käyttöön liittyy vähemmän haittavaikutuksia kuin synteettisten anabolisten steroidien ja testosteronin käyttöön (HE 17/2001 vp s. 16 sekä tässä asiassa kirjallisena todisteena esitetty dosentti X:n 12.2.2012 päivätty lausunto). Myöskään istukkahormonia ei sellaisenaan voida pitää terveydelle niin vaarallisena aineena kuin anabolisia steroideja (KKO 2009:67 kohta 14). Rangaistusten määrääminen tässä tapauksessa 15. A:n ja B:n syyksi on luettu heidän yhdessä tekemänsä kolmetoista törkeää dopingrikosta (syytekohdat 1, 4, 5, 7 - 9, 11, 12, 16, 18, 20, 22 ja 28) sekä yksi dopingrikos (syytekohta 3). Teot on toteutettu siten, että A on yhteisestä sopimuksesta B:n kanssa tilannut dopingaineet sähköpostitse ulkomailta, mistä osa lähetyksistä on saapunut Suomeen kuriiripostina. Osan tilatuista lähetyksistä A ja B ovat yhdessä noutaneet ulkomailta ja tuoneet itse maahan. A ja B ovat kumpikin osallistuneet dopingaineiden myymiseen ja levittämiseen Suomessa. Vain pieni osa maahantuoduista aineista on jäänyt B:lle tämän omaa käyttöä varten. A ja B ovat jakaneet myynneistä saadut voitot puoliksi. Heidän rikoksista saamansa taloudellisen hyödyn määräksi on arvioitu noin 116 000 euroa. 16. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan lausunnossa todennut, että kirjallisena todisteena esitetyn dosentti X:n 12.2.2012 päivätyn lausunnon liitetaulukoissa anabolisten steroidien ja testosteronin injektiovalmisteiden väärinkäytön riittävyys on arvioitu ratkaisun KKO 2008:51 kohdan 10 mukaisesti (1 millilitra joka toinen vuorokausi). Yhteenvetona Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnossa todetaan, etteivät dosentti X:n lausunnossa käytetyt laskentatavat dopingaineiden keskimääräisistä käyttömääristä yhden käyttöjakson aikana eroa ennakkoratkaisun KKO 2008:51 mukaisesta laskentatavasta. 17. Korkein oikeus toteaa, että dosentti X:n lausunnon laskelmat dopingaineiden riittävyydestä perustuvat kunkin dopingaineen milligrammoissa arvioituun keskimääräiseen vuorokautiseen väärinkäyttöannokseen. Keskimääräistä väärinkäyttömäärää arvioitaessa on lausunnossa otettu huomioon aineen tavanomainen hoidollinen käyttöannos ja muodostettu keskimääräinen väärinkäyttöannos siten, että esimerkiksi testosteronin ja anabolisten steroidien osalta se on noin kymmenkertainen verrattuna tavanomaisiin hoidollisiin annoksiin. Näin muodostettu väärinkäyttöannos perustuu lausunnon mukaan anabolisten aineiden väärinkäyttäjien parissa tehtyyn tutkimustyöhön. Lisäksi lausunnon liitteenä olevassa laskelmaosassa on kunkin maahantuodun dopingvalmisteen osalta otettu huomioon sen milligrammoissa ilmoitettu vaikuttavan aineen määrä. Asiassa ei ole esitetty tai muutoinkaan ilmennyt seikkoja, joiden johdosta syytteessä ilmoitettujen, aineiden pitoisuuksia koskevien tietojen oikeellisuutta olisi tässä tapauksessa epäiltävä. 18. Kirjallisena todisteena esitetty dosentti X:n lausunto perustuu ennakkoratkaisun KKO 2008:51 kohdassa 7 mainitulle luotettavimmalle tavalle laskea dopingaineiden riittävyys. Siten tilanteessa, jossa aineiden pitoisuus ja keskimääräinen väärinkäyttömäärä milligrammoissa on luotettavasti selvitetty, on aineiden riittävyyden arviointi syytä perustaa tällaiseen laskentatapaan. Laskentatavassa on syytä ottaa lähtökohdaksi edelleen myös se, kuinka moneen keskimääräiseen käyttöjaksoon dopingaineet riittäisivät. Siten sille, mitä B on kertonut omasta dopingaineiden käytön määristä, ei voida tässä arvioinnissa antaa ratkaisevaa merkitystä. 19. Rikoskokonaisuuden kohteena on ollut erittäin suuri määrä dopingaineita. Syytekohdassa 20 A:n ja B:n syyksi on luettu, että he ovat tuoneet laittomasti maahan ja pitäneet hallussaan edelleen levittämistarkoituksessa ensinnäkin noin 1 500 ampullia, joista jokainen on sisältänyt 200 milligrammaa anabolista steroidia, nandrolonia. Kun otetaan huomioon, että keskimääräisessä käyttöjaksossa on noin 60 aktiivista dopingaineiden käyttövuorokautta ja että nandrolonin keskimääräinen väärinkäyttöannos on aktiivisen käyttöjakson aikana 20 milligrammaa vuorokaudessa, yksin nandrolonista olisi saatu noin 250 keskimääräistä käyttöjaksoa. Syytekohdassa 20 maahan on tuotu myös 30 000 metandienonia 10 milligrammaa sisältävää tablettia ja 1 020 samaa ainetta 50 milligrammaa sisältävää tablettia. Tablettien vaikuttavan aineen määrä on ollut yhteensä 351 000 milligrammaa. Kun metandienonin väärinkäyttömäärä on keskimäärin 50 milligrammaa vuorokaudessa aktiivisen käyttöjakson aikana, näistä tableteista olisi saatu yhteensä keskimäärin noin 115 käyttöjaksoa. Kun he ovat samaan aikaan tuoneet maahan kuutta muuta anabolista steroidia ja testosteronia, syytekohdan 20 ainemääristä olisi kaiken kaikkiaan saatu yhteensä yli 500 käyttöjaksoa. 20. Syytekohdassa 1 A:n ja B:n syyksi luettujen tekojen kohteena on ollut testosteronia sisältäneitä ampulleja, joissa vaikuttavaa ainetta on ollut kaikkiaan 1 125 000 milligrammaa, ja nandrolonia sisältäneitä ampulleja, joissa on ollut vaikuttavaa ainetta yhteensä 300 000 milligrammaa. Syytekohdan 1 dopingaineista nandroloni, kun sitä käytetään 20 milligrammaa vuorokaudessa, riittää 250 keskimääräiseen käyttöjaksoon. Vastaavasti testosteroni, kun sitä käytetään 180 milligrammaa vuorokaudessa, riittää noin 100 käyttöjaksoon. Yhdessä syytekohdan 1 aineet riittäisivät siten noin 350 keskimääräiseen käyttöjaksoon. 21. Myös syytekohdassa 9 A:n ja B:n maahan tuomat ja hallussa pitämät dopingainemäärät ovat olleet huomattavan suuria. Kohdan 9 testosteronia sisältävissä ampulleissa on ollut vaikuttavaa ainetta yhteensä 800 000 milligrammaa, joka olisi laskennallisesti riittänyt yli 70 käyttöjaksoon. Syytekohdan nandroloniampullit (vaikuttavaa ainetta yhteensä 200 000 milligrammaa) olisivat riittäneet laskennallisesti noin 166 käyttöjaksoon. Samalla kertaa he ovat tuoneet maahan myös muita anabolisia steroideja yhteensä 13 000 tablettia ja neljä ampullia, joiden vaikuttavat aineet riittäisivät väärinkäytössä noin 75 käyttöjaksoon. Yhteensä kohdan 9 dopingaineet riittäisivät laskennallisesti noin 315 keskimääräiseen käyttöjaksoon. 22. A:n ja B:n maahantuomista dopingaineista valtaosa on ollut anabolisia steroideja ja testosteronivalmisteita. Rangaistavan menettelyn keskittyminen vaarallisimpina pidettyihin dopingaineisiin lisää tekojen vaarallisuutta ja vahingollisuutta verrattuna tilanteisiin, joissa menettelyn kohteena olisivat terveydelle vähemmän haitalliset aineet. 23. A:n ja B:n toiminnan pääasiallisena motiivina on ollut taloudellisen hyödyn saaminen. Toiminta on ollut laajamittaista ja se on sisältänyt suunnitelmallisia piirteitä. A ja B ovat keränneet listoja tilattavista tuotteista ostajilta ja he ovat kumpikin osallistuneet maahan tuotujen valmisteiden levittämiseen kontaktiensa kautta edelleen käyttäjille. Toiminta on päättynyt vasta silloin, kuin tulli on takavarikoinut viimeisimmät tilatut dopingaine-erät. Edellä mainitut toimintaan liittyvät piirteet on otettava huomioon tekojen osoittamaa tekijöiden syyllisyyttä sekä rikosten vahingollisuutta koskevassa arvioinnissa lähtökohtaisesti rangaistusta korottavina seikkoina. 24. Kun huomioon otetaan maahan tuotujen dopingaineiden laatu ja määrä sekä myös muut edellä mainitut rikoskokonaisuuteen liittyvät toiminnan moitittavuutta lisäävät piirteet, Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin tarkoittamaksi yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi on otettava syytekohdan 20 törkeä dopingrikos. Siinä kysymys on ollut lukuisista eri dopingvalmisteista, joista pääosan muodostavat terveydelle haitallisimpina pidettäviä testosteronia ja anabolisia steroideja sisältävät lääkevalmisteet. Maahan tuodut valmisteet olisivat laskennallisesti riittäneet yli 500 keskimääräiseen käyttöjaksoon. A ja B olivat tuohon mennessä harjoittaneet laitonta dopingaineiden maahantuontia ja kauppaa jo noin viiden kuukauden ajan. Korkein oikeus katsoo, että yksin tästä rikoksesta olisi tuomittava noin 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistus. 25. Arvioitaessa tämän jälkeen, mikä vaikutus A:n ja B:n syyksi luetuilla muilla törkeillä dopingrikoksilla sekä salakuljetusrikoksilla on yhteiseen rangaistukseen, Korkein oikeus toteaa, että myös tässä arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota rikoksen kohteena olleiden aineiden määrään ja vahingollisuuteen. Tässä suhteessa syytekohtien 1 ja 9 teot, joissa maahantuotujen dopingaineiden määrät laskennallisesti riittäisivät kohdassa 1 noin 350 ja kohdassa 9 315 keskimääräiseen käyttöjaksoon, rinnastuvat moitittavuudeltaan ankarimmin rangaistavana pidetyn kohdan 20 tekoon. Näiden kohtien sekä syytekohdan 12 teon, jossa siinäkin rikoksen kohteena on ollut erittäin suuri määrä testosteronia ja anabolisia steroideja, vaikutus yhteiseen rangaistukseen on huomattava. 26. Yhteistä rangaistusta määrättäessä on kuitenkin kiinnitettävä huomiota myös rikosten keskinäiseen yhteyteen. A ja B ovat tuoneet maahan rikoslain 44 luvun 16 §:n määritelmäsäännöksessä tarkoitettujen dopingaineiden ohella myös sellaisia lääkevalmisteita, joita voidaan käyttää myös dopingtarkoituksessa mutta joiden maahantuonti ei ole rangaistavaa dopingrikoksena. Tällaisia lääkevalmisteita ovat olleet esimerkiksi klenbuteroli, efedriini, letrotsoli ja anastrotsoli. Nämä teot on luettu heidän syykseen yhdessä tehtyinä kuutena salakuljetuksena. A:n ja B:n syyksi luetuista rikoksista kohtien 5 ja 6 teot keskenään, kohtien 9 ja 10 teot keskenään, kohtien 12, 13 ja 15 teot keskenään sekä kohtien 16 ja 17 teot keskenään ovat tapahtuneet samojen maahantuontien yhteydessä. Nämä lyhyin väliajoin tehdyt teot muodostavat kaikki yhdessä kokonaisuuden, jossa rikosten välisellä keskinäisellä yhteydellä on tavanomaista suurempi yhteistä rangaistusta alentava vaikutus. 27. Korkein oikeus toteaa edelleen, että muutkin A:n ja B:n yhdessä tekemät rikokset muodostavat laatuunsa, tekotapaansa ja ajalliseen yhteyteensä nähden jatkumon. Vaikka heidän menettelynsä on ollut suunnitelmallista ja se on edellyttänyt useita erillisiä rikoksentekopäätöksiä, toiminnan motivaatioperusta on pysynyt samana. Tällöin aina uudesta rikoksesta johtuva kokonaisrangaistusta lisäävä vaikutus on vähäisempi verrattuna tilanteeseen, jossa rikoksilla ei ole mitään keskinäistä yhteyttä. 28. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A on ollut rikosten tekemisessä henkinen alkuunpanija, joka on hankkinut kontaktit ulkomaisiin dopingaineiden toimittajiin, tehnyt tilaukset ja sopinut tapaamiset sekä dopingaineiden toimittamisen postitse. B:n syyllisyyden rikoskokonaisuudessa on katsottu olleen jonkin verran A:n syyllisyyttä pienempi. Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta arvioida asiaa tältä osin toisin. 29. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että oikeudenmukainen rangaistus A:n ja B:n syyksi luetuista yhdessä tehdyistä kolmestatoista törkeästä dopingrikoksesta, yhdestä dopingrikoksesta ja kuudesta salakuljetuksesta olisi, ennen heidän syykseen luettujen muiden rikosten sekä heidän esittämiensä rangaistuksen kohtuullistamista koskevien vaatimusten arviointia, A:n osalta noin viiden vuoden ja B:n osalta noin neljän vuoden neljän kuukauden vankeusrangaistus. A:n rangaistus 30. A on yhdessä B:n kanssa tekemiensä rikosten lisäksi syyllistynyt kolmeen törkeään dopingrikokseen (syytekohdat 2, 23 ja 25) sekä salakuljetukseen (syytekohta 24). Syytekohdassa 2 A on tuonut maahan sähköpostitse ulkomailta tilaamansa 100 kappaletta istukkahormonia sisältäviä ampulleja. Kohdissa 23 ja 25 hän on yhdessä eräiden muiden henkilöiden kanssa tuonut maahan ulkomailta sähköpostitse tilaamiaan testosteronia ja anabolisia steroideja sisältäviä lääkevalmisteita. Salakuljetuksessa, joka on toteutettu samanaikaisesti kohdan 23 törkeän dopingrikoksen kanssa, rikoksen kohteena on ollut 1 009 kappaletta sildenafiilia sisältävää Viagra-valmistetta. Viimeksi mainitut syytekohtien 23 - 25 teot muodostavat siten yhtenäisen rikoskokonaisuuden. 31. A:n maahan tuomat dopingaineet olisivat laskennallisesti riittäneet syytekohdan 23 törkeässä dopingrikoksessa noin 50:een ja syytekohdan 25 rikoksessa yli 100:aan keskimääräiseen käyttöjaksoon. A:n syyksi syytekohdassa 2 luetun törkeän dopingrikoksen kohteena on ollut istukkahormoni, joka on arvioitu terveydelle vähemmän vaaralliseksi kuin anaboliset steroidit ja testosteroni. Näiden syytekohtien mukaisissa törkeissä dopingrikoksissa maahan tuotujen dopingaineiden määrät ovat olleet huomattavasti pienempiä syytekohtien 1, 9 ja 20 törkeissä dopingrikoksissa maahan tuotuihin ainemääriin verrattuna. Sen vuoksi A:n syyksi kohdissa 2, 23 ja 25 luettujen törkeiden dopingrikosten yhteistä rangaistusta korottava vaikutus ei ole kovin suuri. Korkein oikeus katsoo, että nämä rikokset yhdessä korottaisivat A:lle tuomittavaa rangaistusta noin neljällä kuukaudella. 32. A on alempien oikeuksien katsomin tavoin huomattavasti edistänyt rikostensa selvittämistä muun muassa antamalla esitutkintaviranomaisten käyttöön sähköpostinsa ja tietokoneensa tiedostot, joista valtaosa maahan tuotujen aineiden laadusta ja määristä on selvinnyt. Syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa hyväksynyt, että A:n toiminta rikoksensa selvittämisessä voidaan ottaa huomioon rangaistusta lieventävänä perusteena, eikä ole riitauttanut myöskään sitä, että hänen rangaistustaan voidaan tällä perusteella alentaa 1 vuodella 4 kuukaudella. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden A:lle kuudestatoista törkeästä dopingrikoksesta, yhdestä dopingrikoksesta ja seitsemästä salakuljetuksesta tuomitsemaa 4 vuoden vankeusrangaistusta ei ole syytä korottaa syyttäjän vaatimalla tavalla. Perustelujen kohta 33 jätetään tässä julkaisematta, koska se ei liity julkaistavaan oikeuskysymykseen. B:n rangaistus 34. B on yhdessä A:n kanssa tekemiensä rikosten lisäksi syyllistynyt vain huumausaineen käyttörikokseen, jolla ei tässä tapauksessa ole vaikutusta yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamiseen. Myös B on alempien oikeuksien katsomin tavoin edistänyt rikostensa selvittämistä kertomalla esitutkinnassa avoimesti omasta osuudestaan tapahtumiin, mutta hänen myötävaikutuksensa rikostensa selvittämiseen ei ole ollut yhtä merkittävää kuin A:n. Syyttäjä ei ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttanut sitä, että B:n vankeusrangaistusta voidaan tällä perusteella alentaa alempien oikeuksien katsomalla tavalla kahdeksalla kuukaudella. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden B:lle kolmestatoista törkeästä dopingrikoksesta, dopingrikoksesta, kuudesta salakuljetuksesta ja huumausaineen käyttörikoksesta tuomitsemaa 3 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistusta ei ole syytä muuttaa. C:n valitus 35. Syyttäjän esittämän rangaistusvaatimuksen (syytekohta 19) mukaan C oli yhdessä avopuolisonsa kanssa pitänyt hallussaan noin 478 grammaa marihuanaa. Asiassa on selvitetty, että huumausainetta on säilytetty C:n ja hänen avopuolisonsa yhteisen kodin keittiön kaapissa ja pakastimessa noin vuoden ajan. C:n avopuoliso on myöntänyt menetelleensä syytteessä kerrotulla tavalla ja hänet on käräjäoikeuden lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla tuomittu huumausainerikoksesta rangaistukseen. Avopuolison mukaan C:llä ei ollut ollut mitään tekemistä kyseisen huumausaine-erän kanssa. C on kiistänyt syytteen. 36. Käräjäoikeus on katsonut, että C:n on noin vuoden yhdessä asumisen aikana täytynyt havaita ja hyväksyä se, että myös hänen hallinnassaan olevassa asunnossa säilytetään marihuanaa. Tämän vuoksi C:n osuus oli käräjäoikeuden mukaan ollut sellainen, että hän oli pitänyt marihuanaa laittomasti hallussaan ja syyllistynyt tekijäkumppanina huumausainerikokseen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. 37. Asiassa on C:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hän pitänyt hallussaan huumausainetta ja syyllistynyt avopuolisonsa tekijäkumppanina huumausainerikokseen. 38. Rikoslain 50 luvun 1 §:n 5 kohdan mukaan huumausainerikokseen syyllistyy se, joka laittomasti pitää hallussaan huumausainetta. Rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaan jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan heitä kutakin rikoksen tekijänä. Huumausainelain 8 §:n mukaan se, joka on saanut haltuunsa huumausainetta olematta sen hallussapitoon oikeutettu, on velvollinen luovuttamaan sen viipymättä poliisille taikka tulli- tai rajavartioviranomaiselle. 39. Rikoslain 50 luvun 1 §:n säätämistä edeltäneessä hallituksen esityksessä (HE 180/1992 vp s. 21) on todettu, että lähtökohtaisesti hyvinkin lyhytaikainen huumausaineen hallussapito riittää huumausainerikoksen täyttymiseen. Hallussapidon ei tarvitse merkitä huumausaineen fyysistä hallintaa, vaan hallussapidosta on kysymys myös silloin, kun huumausaine on esimerkiksi jossakin tekijän noudettavissa. Tekijällä ei myöskään tarvitse olla yksinomaista oikeutta tai hallintaa huumausaineeseen. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2001:91 katsonut, että vastaaja oli pitänyt huumausaine-erää hallussaan, kun hän oli tiennyt kokaiinierän kätköpaikan ja voinut tosiasiallisesti määrätä, milloin ja kenen toimesta aine haetaan kätköstä. 40. Rikoskumppanuuden yhteydessä tekijävastuun on todettu edellyttävän yhdessä tekemistä sekä subjektiivisessa että objektiivisessa suhteessa. Subjektiivinen yhteisymmärrys merkitsee tietoisuutta siitä, että oma toiminta yhdessä muiden toiminnan kanssa toteuttaa tunnusmerkistön. Objektiivisessa suhteessa edellytetään osallistumista itse rikoksen toteuttamiseen (HE 44/2002 vp s. 152). 41. Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä koskeneessa Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2015:27 on ollut kysymys tilanteesta, jossa vastaajan syyksi oli luettu avunanto huumausainerikokseen sillä perusteella, että hän oli sallinut avopuolisonsa viljellä kannabista heidän puoliosuuksin omistamallaan kiinteistöllä. Ratkaisussa Korkein oikeus (kohta 14) on todennut, ettei laista tai sen esitöistä ilmene, millainen laiminlyönti tai passiivinen suhtautuminen voi olla rangaistavaa avunantoa huumausainerikokseen. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö on viitannut pikemminkin siihen, ettei pelkästään passiivinen suhtautuminen voi olla perusteena avunantovastuun syntymiselle. 42. Alempien oikeuksien tavoin Korkein oikeus katsoo, että huomioon ottaen säilytysajan pituuden sekä säilytykseen käytetyt tavanomaiset kodin tilat C:n on täytynyt olla tietoinen siitä, että hänen ja hänen avopuolison yhteisessä kodissa on säilytetty huumausainetta. Asiassa ei ole kuitenkaan näytetty, että huumausaine olisi ollut C:n yhteisymmärryksessä avopuolisonsa kanssa hankkimaa tai että hän olisi kätkenyt sen yhdessä avopuolisonsa kanssa laaditun suunnitelman mukaisesti asuntoon tai muullakaan tavoin käsitellyt tai määrännyt siitä. Näin ollen C:n menettely on rajoittunut siihen, että hän on sallinut puolisonsa käyttää yhteistä kotia huumausaineen säilyttämiseen. 43. Korkein oikeus toteaa, ettei pelkästään se, että henkilö sallii avopuolisonsa säilyttävän yhteisessä kodissa huumausainetta, merkitse rikoslain 50 luvun 1 §:n 5 kohdassa tarkoitettua huumausaineen hallussapitoa. Se ei myöskään tarkoita rikoslain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitettua osallistumista rikoksen tekemiseen. Vaikka rikoskumppanuuden edellyttämä yhteisymmärrys voi syntyä teon aikanakin, ei huumausaineen säilyttämisen salliminen yhteisessä kodissa merkitse sitä, että asunnossa asuvien avopuolisoiden kesken vallitsisi tai syntyisi yhteisymmärrys niistä rangaistavista teoista, joihin toinen heistä yhteisessä kodissa mahdollisesti syyllistyy. 44. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei C ole syyllistynyt rikoslain 50 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun huumausainerikokseen. Sitä koskeva syyte on siten C:n osalta hylättävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan C:n osalta siten, että syyte huumausainerikoksesta kohdassa 19 hylätään. C vapautetaan hovioikeuden hänelle tuomitsemasta rangaistuksesta. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen, Jukka Sippo ja Jarmo Littunen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170088 ECLI:FI:KKO:2017:88 KKO:2017:88 Grovt dopningsbrott Bestämmande av straff Straffmätning Narkotikabrott Delaktighet i brott Medgärningsmannaskap R2015/930 2522 2017-12-18 ECLI:FI:KKO:2017:88 A och B hade tillräknats flera grova dopningsbrott. De hade under ungefär sju månaders tid fört in i landet, innehaft och förmedlat en anmärkningsvärt stor mängd läkemedelspreparat klassificerade som dopningsmedel. Fråga om straffmätning och om hur man i samband med den skulle räkna ut perioderna för användningen av dopningsmedlen. C hade tillräknats att hon tillsammans med sin sambo olagligen hade innehaft 478 gram marijuana. Hon hade ansetts vara sin sambos medgärningsman på den grunden att narkotikan under en lång tid hade förvarats i deras gemensamma bostad, varför svaranden måste ha känt till narkotikan och gått med på att den förvarades i deras hem." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170089 ECLI:FI:KKO:2017:89 KKO:2017:89 Määräaika Oikeudenkäyntimenettely Tutkimatta jättäminen Muutoksenhaku Valituksen tutkiminen R2017/409 2526 2017-12-18 ECLI:FI:KKO:2017:89 Vastaajan asiamies toimitti käräjäoikeuden tuomiota koskevan valituskirjelmän ja vangitun kantelun määräajan viimeisenä päivänä sähköpostitse muuhun kuin tuomion antaneeseen käräjäoikeuteen. Tässä käräjäoikeudessa oli heti havaittu, että toimivaltainen tuomioistuin oli tietty toinen käräjäoikeus. Valituskirjelmän sisältävän sähköisen viestin vastaanottanut käräjäoikeus oli tavoitettuaan viestin lähettäjän vasta määräajan umpeuduttua siirtänyt seuraavana päivänä sähköisen viestin toimivaltaiselle tuomioistuimelle. Koska sähköisen viestin vastaanottaneen käräjäoikeuden olisi tullut oma-aloitteisesti siirtää viesti heti toimivaltaiselle tuomioistuimelle, hovioikeuden ei olisi tullut jättää valitusta tutkimatta myöhään saapuneena. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimi Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Menettely Helsingin käräjäoikeudessa Vastaaja A oli ilmoittanut määräajassa tyytymättömyyttä Espoon käräjäoikeuden tapon yritystä koskevassa asiassa 15.9.2016 antamaan tuomioon. A:n pyynnöstä valituksen jättämiselle oli asetettu uusi määräaika, jonka mukaan valituskirjelmä oli tullut toimittaa käräjäoikeuden kansliaan viimeistään 16.11.2016 ennen virka-ajan päättymistä. A:n puolustajan lakiasiaintoimistosta sähköpostilla lähetetty, Helsingin hovioikeudelle osoitettu valituskirjelmä, jonka otsikkona oli \"Tuomitun valitus ja vangin kantelu\", oli toimitettu Espoon käräjäoikeuden sijasta sähköpostitse Helsingin käräjäoikeuteen määräpäivänä kello 15.53. Helsingin käräjäoikeuden muutoksenhakukanslian työntekijä oli samana päivänä yrittänyt tavoittaa valituskirjelmän lähettäjää puhelimitse ja lähettänyt tälle kello 16.11 sähköpostiviestin todeten, että valitus oli tullut Helsingin käräjäoikeuteen ja että se piti ilmeisesti lähettää Espoon käräjäoikeuteen. Helsingin käräjäoikeuden muutoksenhakukanslia oli 17.11.2016 kello 9.06 A:n pyynnöstä siirtänyt sinne toimitetun valituskirjelmän sähköisesti Espoon käräjäoikeuteen ja Helsingin hovioikeuteen. Espoon käräjäoikeus oli toimittanut valituskirjelmän ja muutoksenhaun kohteena olevan rikosasian asiakirjat hovioikeuteen. Helsingin hovioikeuden päätös 22.3.2017 Hovioikeus lausui, että valitus oli saapunut toimivaltaiseen käräjäoikeuteen vasta 17.11.2016 ja jätti valituksen myöhään saapuneena tutkimatta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Olli Mäkinen, Anna-Liisa Hyvärinen ja Jaakko Rautio. Esittelijä Samuli Kaarre. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa Valituksessaan A vaati hovioikeuden päätöksen kumoamista ja asian palauttamista hovioikeuteen valituksen tutkimista varten. Syyttäjä ja asianomistaja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään. Välitoimi Helsingin käräjäoikeus antoi pyydetyn lausuman sen menettelystä sähköisesti toimitetun valituksen siirtämisessä toimivaltaiseen tuomioistuimeen. A antoi pyydetyn lausuman käräjäoikeuden lausumasta. Syyttäjällä ja B:llä oli tilaisuus lausua käräjäoikeuden lausumasta vastauksissaan. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Hovioikeuden toimivalta jättää valitus tutkimatta myöhästymisen vuoksi 1. A on valituksessaan katsonut, että hovioikeus ei olisi saanut ottaa ratkaistavakseen kysymystä siitä, onko valitus saapunut käräjäoikeuteen myöhässä. A on katsonut, että yksinomainen toimivalta jättää valitus myöhästymisen johdosta tutkimatta on ollut käräjätuomarilla. 2. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan valituksen tutkimatta jättämisestä myöhästymisen vuoksi päättää käräjäoikeuden lainoppinut jäsen. Säännös vastaa sisällöltään aikaisempaa oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 12 a §:ä (595/1993). Viimeksi mainitulla lailla toimivalta koskien valituksen tutkimatta jättämistä myöhästymisen vuoksi siirrettiin hovioikeudelta käräjäoikeudelle. Tuon lainkohdan esitöissä todetaan, että siinä tapauksessa, ettei käräjäoikeudessa ole huomattu valituksen myöhästymistä, hovioikeus voi jättää valituksen tutkimatta (HE 79/1993 vp s. 22). 3. Valmistelun aloittamista hovioikeudessa koskevan oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 3 §:ssä säädetään hovioikeuden velvollisuudesta täydennyttää puutteellista valitusta, jos se on oikeudenkäynnin jatkamiseksi tarpeen. Luvun 4 §:n 1 momentti koskee niitä edellytyksiä, joiden täyttyessä hovioikeuden on jätettävä sisällöllisesti puutteellinen valitus tutkimatta. Pykälän 2 momentin mukaan hovioikeuden on heti jätettävä valitus tutkimatta, jos sen tutkimiselle on muu kuin 3 §:ssä tarkoitettu este. 4. Viimeksi mainittua lainkohtaa ja asiallisesti samansisältöisiä aiempia oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on oikeuskäytännössä vakiintuneesti tulkittu niin, että hovioikeuden on heti jätettävä valitus tutkimatta muun ohella silloin, jos käräjäoikeudelta on jäänyt huomaamatta muutoksenhakemuksen myöhästyminen. Tämä tulkinta vastaa sääntelyn esitöissä esitettyä (HE 33/1997 vp s. 57). 5. Edellä lausuttu huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että hovioikeudella on ollut toimivalta tutkia, onko A:n valitus toimitettu määräajassa ja päättää valituksen tutkimatta jättämisestä. Onko hovioikeuden tullut jättää valitus tutkimatta myöhään saapuneena Sovellettavat säännökset 6. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan asianosaisen on toimitettava valituskirjelmä käräjäoikeuden kansliaan viimeistään määräajan päättymispäivänä ennen virka-ajan päättymistä. Valitusta, jota ei ole tehty määräajassa, ei oteta tutkittavaksi. Saman luvun 15 §:n 1 momentin mukaan valituskirjelmä on osoitettava asianomaiselle hovioikeudelle. Jos käräjäoikeuden kansliaan toimitettava valituskirjelmä on saapunut määräajassa hovioikeuteen, valitusta ei luvun 18 §:n 2 momentin nojalla tämän vuoksi jätetä tutkimatta, vaan kirjelmä on hovioikeudesta viipymättä lähetettävä käräjäoikeuden kansliaan. 7. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 8 §:n mukaan sähköinen viesti toimitetaan viranomaiselle lähettäjän omalla vastuulla. Lain 15 §:n 1 momentin mukaan viranomaiselle erehdyksessä toimitettu asian vireillepanoa tai muuta käsittelyä koskeva sähköinen asiakirja on viipymättä siirrettävä sille viranomaiselle, jolle asiakirja on osoitettu. Siirrosta on ilmoitettava asiakirjan toimittaneelle. Pykälän 3 momentin mukaan siirretyssä asiassa määräaikaa katsotaan noudatetun, jos toimivaltainen viranomainen saa asiakirjan määräajan kuluessa. 8. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain esitöissä todetaan, että viestin lähettäjän vastuu koskee hänen omaa toimintaansa. Lähettäjä vastaa muun ohella siitä, että hän käyttää asioinnissaan toimivaltaisen viranomaisen tai tuomioistuimen ilmoittamaa yhteystietoa ja että viesti tulee perille mahdollisesti asetetun määräajan kuluessa. Esitöissä todetaan myös, että lakiehdotuksen 15 § asettaa viranomaisille velvollisuuden siirtää erehdyksessä väärään viranomaiseen tullut sähköinen viesti sille viranomaiselle, jolle asiakirja on osoitettu. Siirtovelvollisuus koskee tapauksia, joissa toimivaltaisesta viranomaisesta ei ole epäselvyyttä (HE 17/2002 vp s. 37, 38 ja 43). 9. Käräjäoikeuden kansliaan toimitetut, hovioikeudelle osoitetut kirjelmät ja niihin liittyvät asiakirjat on oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 18 §:n 1 momentissa säädetyllä tavalla viipymättä lähetettävä hovioikeuteen. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 33/1997 vp s. 56) on todettu, että yleensä tätä ei kuitenkaan tarvitsisi tehdä ennen kuin valitusaika on kulunut umpeen, jolloin koko aineisto voidaan lähettää yhdellä kertaa. Jos asia on kiireellinen, aineisto tulisi kuitenkin lähettää välittömästi hovioikeuteen. Tapahtumainkulku 10. Tässä tapauksessa valituksen määräaika on päättynyt 16.11.2016 kello 16.15, mihin mennessä valitus on tullut toimittaa Espoon käräjäoikeudelle. A:n puolustajan lakiasiaintoimistosta virheellisesti Helsingin käräjäoikeuteen lähetetty, valituskirjelmän sisältänyt sähköpostiviesti on saapunut sinne samana päivänä kello 15.53. Helsingin hovioikeudelle osoitetun valituskirjelmän otsikkona on ollut \"Tuomitun valitus ja vangitun kantelu\". Kohderatkaisuksi on ilmoitettu Helsingin käräjäoikeuden 15.9.2016 antama tuomio. Kirjelmässä on lisäksi todettu, että Espoon käräjäoikeus on 12.10.2016 pidentänyt valituksen tekemiselle varattua määräaikaa 16.11.2016 asti. 11. Korkeimpaan oikeuteen Helsingin hovioikeudesta ja Helsingin käräjäoikeudesta hankitun selvityksen mukaan Helsingin käräjäoikeudessa oli heti sähköpostitse lähetetyn valituksen saavuttua havaittu, että valitus ei koskenut Helsingin käräjäoikeuden ratkaisua. Käräjäoikeudessa noudatetun menettelytavan mukaisesti sieltä oli tavoiteltu viestin lähettäjää tarkoituksena varmistaa tältä, miten tämä halusi asiassa toimittavan. Puhelimitse tehdyn yhteydenottoyrityksen jäätyä tuloksettomaksi käräjäoikeuden työntekijä oli kello 16.11 lähettänyt valituskirjelmän lähettäjälle sähköpostiviestin, jossa hän on todennut, että valitus oli tullut Helsingin käräjäoikeuteen ja että se piti ilmeisesti lähettää Espoon käräjäoikeuteen. 12. Valituskirjelmän lähettäjän otettua myöhemmin yhteyttä Helsingin käräjäoikeuteen sähköinen viesti on vasta 17.11.2016 siirretty Espoon käräjäoikeudelle ja Helsingin hovioikeudelle. Espoon käräjäoikeus on lähettänyt valituskirjelmän ja rikosasiaa koskevat asiakirjat Helsingin hovioikeuteen, joka on, varattuaan A:lle tilaisuuden lausua asiassa, 22.3.2017 jättänyt valituksen myöhään saapuneena tutkimatta. Korkeimman oikeuden kannanotot 13. Vakiintuneessa oikeuskäytännössä lainoppineen asiamiehen laiminlyönnistä tai erehdyksestä aiheutunut prosessitoimen myöhästyminen on pääsääntöisesti jäänyt asianosaisen vahingoksi (esimerkiksi KKO 1987:73, 1990:96, 1999:116, 2005:109 ja 2011:104). Korkein oikeus toteaa, että valituskirjelmän lähettämistä väärään tuomioistuimeen voidaan pitää huolimattomana ja että A:n puolustajan tästä menettelystä on osaltaan johtunut, että sähköinen viesti on saapunut toimivaltaiselle tuomioistuimelle vasta valitusmääräajan umpeuduttua. Myös valituskirjelmässä esitetty virheellinen tieto siitä, minkä käräjäoikeuden ratkaisua koskevasta muutoksenhakemuksesta on kysymys, ja tuon tiedon kanssa ristiriidassa oleva tieto siitä, mikä käräjäoikeus oli pidentänyt valitusmääräajan, osoittavat A:n puolustajan huolimattomuutta. 14. Koska A:n valituskirjelmä on toimitettu käräjäoikeudelle sähköpostin välityksellä, asiassa sovelletaan sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annettua lakia. Se on yleislaki, jota sen 2 §:n 1 momentissa säädetyin tavoin sovelletaan hallintoasioissa, tuomioistuinasioissa, syyteasioissa ja ulosottoasioissa sekä soveltuvin osin myös muussa viranomaistoiminnassa. Lakia sovelletaan siten keskenään hyvin erilaisissa menettelyissä. Asian käsittelyä koskeva asiakirja osoitetaan ja toimitetaan yleensä sille viranomaiselle, joka on toimivaltainen käsittelemään ja ratkaisemaan asian. Poikkeuksen tästä pääsäännöstä muodostaa muun muassa käräjäoikeuden tuomiota koskeva valituskirjelmä, joka osoitetaan asianomaiselle hovioikeudelle mutta toimitetaan tuomion antaneelle käräjäoikeudelle lähetettäväksi edelleen hovioikeuteen. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 15 §:n 1 momentin tarkoituksena voidaan katsoa olevan viime kädessä se, että asiakirja tulee toimitetuksi sille viranomaiselle, jolle se lain mukaan olisi pitänyt toimittaa. Sen vuoksi tätä lainkohtaa on perusteltua tulkita siten, että käräjäoikeuden ratkaisusta tehdyn valituskirjelmän siirtäminen myös toimivaltaiselle käräjäoikeudelle täyttää siinä säädetyn siirtovelvoitteen. 15. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annettu laki siten edellyttää, että käräjäoikeus siirtää erehdyksessä väärään tuomioistuimeen tulleen valituskirjelmän viipymättä toimivaltaiselle käräjäoikeudelle, jos tästä ei ole epäselvyyttä, tai muutoin hovioikeudelle, jolle valituskirjelmä on osoitettu. Kun valituskirjelmä osoitetaan hovioikeudelle, kysymys siitä, onko valitus toimitettu erehdyksessä väärälle käräjäoikeudelle, tai siitä, mikä on toimivaltainen käräjäoikeus asiassa, ei välttämättä ole selvä. Edellä kohdassa 8 todetulla tavalla sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 15 §:n siirtovelvoite ei aseta yleisille tuomioistuimille velvollisuutta selvittää, mihin sille erehdyksessä lähetetty sähköinen asiakirja mahdollisesti kuuluu. 16. Helsingin käräjäoikeuden menettelyä tässä tapauksessa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, että esitetty selvitys osoittaa käräjäoikeuden työntekijän heti havainneen, että sähköinen viesti oli toimitettu väärälle tuomioistuimelle ja että toimivaltainen tuomioistuin oli Espoon käräjäoikeus. Asiakirjan ensimmäiseltä sivulta oli lisäksi ilmennyt valituksen määräajan päättyminen samana päivänä, mikä oli korostanut tarvetta nopeisiin toimenpiteisiin. Käräjäoikeuden työntekijä olikin välittömästi sähköisen viestin saavuttua ryhtynyt toimiin pyrkien käräjäoikeudessa noudatetun käytännön mukaisesti selvittämään, miten viestin lähettäjä haluaa asiassa toimittavan. Koska sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 15 §:n 1 momentissa edellytetään viranomaisen siirtävän sähköisen asiakirjan omasta aloitteestaan säännöksessä tarkoitetulle viranomaiselle, käräjäoikeuden olisi kuitenkin tässä kiireellisessä tilanteessa tullut siirtää valituskirjelmä Espoon käräjäoikeudelle, joka oli ollut oikea vastaanottaja, tai ainakin Helsingin hovioikeudelle, jolle valituskirjelmä oli osoitettu, ryhtymättä ensin selvittämään viestin lähettäjän kantaa. 17. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Helsingin käräjäoikeuden menettelyä ei voida pitää sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 15 §:n 1 momentin mukaisena. Kun käräjäoikeuden virheellisen menettelyn voidaan otaksua A:n puolustajan huolimattoman menettelyn ohella vaikuttaneen olennaisesti siihen, että toimivaltainen tuomioistuin on saanut valituskirjelmän vasta määräajan umpeuduttua, hovioikeuden ei olisi tullut jättää valitusta tutkimatta. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös valituksen tutkimatta jättämisestä kumotaan. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee huomioon ottaen palauttamisen syy omasta aloitteestaan ottaa Espoon käräjäoikeuden 15.9.2016 antamaa tuomiota (16/137325) koskeva vastaaja A:n valitus viivytyksettä käsiteltäväkseen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tuula Pynnä, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170089 ECLI:FI:KKO:2017:89 KKO:2017:89 Tidsfrist Rättegångsförfarandet Avvisande av talan Ändringssökande Prövning av besvär R2017/409 2526 2017-12-18 ECLI:FI:KKO:2017:89 Svarandens ombud skickade en besvärsskrift angående en tingsrättsdom och en häktads klagan med e-post på tidsfristens sista dag till en annan tingsrätt än den som hade meddelat domen. Den mottagande tingsrätten hade genast märkt att en viss annan tingsrätt var behörig domstol. Den tingsrätt som hade tagit emot det elektroniska meddelandet med besvärsskriften hade efter att först efter tidsfristens utgång ha fått kontakt med avsändaren följande dag överfört det elektroniska meddelandet till den behöriga domstolen." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170090 ECLI:FI:KKO:2017:90 KKO:2017:90 Kiinteistönmuodostamislaki Halkominen Rasite M2016/53 2528 2017-12-19 ECLI:FI:KKO:2017:90 Halkomistoimituksessa toimitusinsinööri oli antanut määräyksen, että toimituksessa vesialueelle perustettu laiturirasite tuli rasitteeseen oikeutetun kiinteistön yksinomaiseen käyttöön ja että rasitetun kiinteistön oikeudet poissuljettiin rasitealueelta. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että yksinomaista käyttöä koskevan rasitteen määräyksen antamiselle ei ollut asiassa edellytyksiä. Asian käsittely halkomistoimituksessa ja maaoikeudessa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely halkomistoimituksessa ja maaoikeudessa Halkomistoimituksen päätös 7.8.2015 A oli hakenut toimitusta tilan Kolsarbo II 1:100 halkomiseksi. Tila Kolsarbo II oli noin 1,3 hehtaarin suuruinen vesialue A:n omistaman tilan Kolsarudd 1:121 ja B:n omistaman tilan Kolsarbo 1:122 rantojen edustalla. He omistivat tilan Kolsarbo II määräosin puoliksi. Halkomistoimituksen yhteydessä toimitusinsinööri oli päättänyt muuttaa alueellisesti tilalla Kolsarbo sijaitsevaa ennestään olevaa tilan Kolsarudd hyväksi perustettua venevalkamarasitetta. Toimitusinsinööri oli päättänyt myös perustaa venevalkamarasitteen kohdalle halkomistoimituksessa B:lle muodostettavan tilan K1 alueelle uuden laiturirasitteen tilan Kolsarudd hyväksi. Toimitusinsinööri oli lisäksi antanut määräyksen, että sekä vanha venevalkamarasite että uusi laiturirasite tulevat A:n omistaman tilan Kolsarudd yksinomaiseen käyttöön. Asian on ratkaissut toimitusinsinööri Mikael Still. Vantaan käräjäoikeuden maaoikeutena 3.6.2016 antama tuomio A ja B valittivat toimitusratkaisusta maaoikeuteen. B vaati muun ohella, että venevalkamarasitteelle ja laiturirasitteelle halkomistoimituksessa annettu määräys, jonka mukaan rasitteet ovat yksinomaan A:n omistaman tilan Kolsarudd käytössä, kumotaan. Maaoikeus totesi, että rasitteen käyttämistä ei voimassa olevassa kiinteistönmuodostamislaissa eikä aiemmassa lainsäädännössäkään ollut yksityiskohtaisesti säännelty. Rasitteen oli vakiintuneesti katsottu merkitsevän siihen oikeutetun kiinteistön omistajan kannalta oikeutta ryhtyä rasitteen kuntoonpanon edellyttämiin toimenpiteisiin rasitetulla kiinteistöllä sekä oikeutta käyttää ja kunnossapitää rasitetta sen tarkoituksen mukaisesti. Kuitenkin oikeutetun kiinteistön omistajan oli käytettävä rasitetta niin, ettei rasitettua kiinteistöä rasitettu tarpeettomasti. Rasitetun kiinteistön omistajan velvollisuuksiin katsottiin kuuluvan velvollisuuden pidättäytyä rasitealueella sellaisista toimenpiteistä, jotka estäisivät tai vaikeuttaisivat rasitteen kuntoonpanoa ja sen jälkeistä rasitteen käyttöä ja kunnossapitoa. Maaoikeuden mukaan rasitteiden yksinomaista käyttöä koskevalla määräyksellä oli valituksenalaisessa toimituksessa tarkoitettu sitä, ettei rasitettujen tilojen eli tilan Kolsarbo ja nyt halkomistoimituksessa muodostettavan tilan K1 omistaja saanut käyttää venevalkamarasitteen ja laiturirasitteen alueita omien veneidensä pitämiseen enää sen jälkeen, kun rasitteet oli pantu kuntoon ja otettu käyttöön. Maaoikeus totesi, että nyt käsiteltävässä tilanteessa ennestään oleva venevalkamarasite toimitusratkaisun mukaisesti pienennettynä ja uusi laiturirasite olivat pinta-alaltaan suppeita ja mahdollistivat lähinnä yhden kiinteistön veneilyn tarpeet eivätkä mahdollistaneet merkittävän laiturin rakentamista. Tämä huomioon ottaen määräystä rasitteiden yksinomaisesta käytettävyydestä voitiin pitää perusteluna. Kun rasitettuihin tiloihin jäi kuulumaan sekä rantaa että vesialuetta rasitealueiden ulkopuolella, joka mahdollisti venevalkaman ja laiturin sijoittamisen muualle rasitettujen kiinteistöjen alueilla, tällainen yksinomaista käyttöä koskeva määräys ei rasittanut kiinteistöjä tarpeettomasti eikä vaikeuttanut niiden tarkoituksenmukaista käyttöä. Maaoikeus siten päätti hylätä vaatimukset rasitteiden yksinomaista käyttöä koskevan määräyksen kumoamisesta. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Nina Hotti, maaoikeusinsinööri Sakari Haulos ja lautamiehet. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan B vaati, että maaoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin laiturirasitealue on määrätty tilan Kolsarudd yksinomaiseen käyttöön. A:n kuolinpesän osakkaat sekä tilojen Kolsarudd ja K2 hallintaoikeuden haltija vastasivat muutoksenhakemukseen ja vaativat sen hylkäämistä. Katselmus Korkein oikeus toimitti asiassa katselmuksen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A on omistanut meren rannalla sijaitsevan tilan Kolsarudd 1:121 ja B viereisen tilan Kolsarbo 1:122. Tilat ovat viime vuosina olleet lähinnä vapaa-ajan käytössä. Tilojen edustalla on ollut heidän puoliksi omistamansa tila Kolsarbo II 1:100, joka on koostunut noin 1,3 hehtaarin vesialueesta. A on hakenut viimeksi mainitun tilan Kolsarbo II halkomista. Halkomistoimituksessa A:lle on muodostettu tilan Kolsarudd kohdalle tila K2 ja B:lle tilan Kolsarbo kohdalle tila K1. 2. Tilan Kolsarudd hyväksi oli jo aiemmin vuonna 1990 perustettu tilan Kolsarbo alueelle venevalkamarasite. Halkomistoimituksen yhteydessä esitettyjen vaatimusten johdosta toimitusinsinööri on päättänyt pienentää venevalkamarasitteen aluetta sekä perustaa sen kohdalle tilan K1 alueelle uuden laiturirasitteen tilan Kolsarudd hyväksi (katso toimituskartta). Toimitusinsinööri on lisäksi antanut määräyksen, jonka mukaan sekä laituri- että venevalkamarasite tulevat rasitteisiin oikeutetun tilan Kolsarudd yksinomaiseen käyttöön ja että rasitettujen tilojen Kolsarbo ja K1 oikeudet poissuljetaan rasitealueilla. Ks. kartta alueesta 3. Rasitteiden perusteena on ollut 2.11.1987 päivätty lahjakirja, jolla A on saanut omistukseensa sittemmin muodostetun tilan Kolsarudd. Lahjakirjassa olevan ehdon mukaan muodostettavalla kiinteistöllä on oikeus vaatia perustettavaksi rasite, joka antaa omistajalle oikeuden käyttää 10x10 metrin suuruista aluetta tilasta Kolsarbo laiturin rakentamiseen ja veneiden säilyttämiseen. 4. Kumpikin osapuoli on valittanut toimituksesta maaoikeuteen rasitteita koskevien ratkaisujen osalta. B on vaatinut muun ohella kumottavaksi määräystä, jonka mukaan laiturirasite on yksinomaan tilan Kolsarudd käytössä. Maaoikeus on tuomiossaan katsonut, että toimituksessa on voitu antaa laiturirasitealueen yksinomaista käyttöä koskeva määräys, koska rasitealue on pinta-alaltaan suppea ja mahdollistaa lähinnä yhden kiinteistön veneilyn tarpeet eikä määräys rasita rasitettua kiinteistöä tarpeettomasti tai vaikeuta sen tarkoituksenmukaista käyttöä. 5. B on valittanut maaoikeuden tuomiosta Korkeimpaan oikeuteen. Hän on vaatinut, että maaoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin laiturirasitealue on määrätty kiinteistön Kolsarudd yksinomaiseen käyttöön. Muutoksenhaun johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys vain siitä, onko halkomistoimituksessa ollut edellytykset antaa tällainen yksinomaista käyttöä koskeva määräys. Rasitteita koskevasta sääntelystä 6. Kiinteistönmuodostamislain 154 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan kiinteistön hyväksi voidaan perustaa toisen rekisteriyksikön alueelle pysyvänä rasitteena oikeus muun muassa venevalkamaa ja laituria varten tarvittavan alueen käyttämiseen. Lain 156 §:n 1 momentin mukaan rasite saadaan perustaa, jos rasitetun ja oikeutetun kiinteistön omistajat siitä sopivat ja rasite on kiinteistölle tarpeellinen eikä siitä aiheudu rasitetulle rekisteriyksikölle huomattavaa haittaa. 7. Kiinteistönmuodostamislain 157 §:n 1 momentin yleissäännöksen mukaan rasite on perustettava siten, että sen tarkoitus saavutetaan mahdollisimman edullisesti ja että rasitteesta tai sen käyttämisestä ei aiheudu ympäristölle tarpeetonta haittaa eikä kenellekään suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä. 8. Kiinteistönmuodostamislain 158 §:n 1 momentin mukaan toimituksessa on määrättävä alue, johon perustettu rasite kohdistuu, sekä tarvittavat ehdot ja rajoitukset rasitteen käyttämiselle. Lain esitöissä (HE 227/1994 vp s. 59) on katsottu, että kysymyksessä on lähinnä teknisluonteinen säännös siitä, että perustettava rasite on toimituksessa sekä alueellisesti että sitä koskevien käytön ehtojen ja rajoitusten suhteen riittävästi yksilöitävä. 9. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2006:7 oli arvioitavana tilanne, jossa lohkomisessa oli perustettu rasitteena toisen tilan hyväksi oikeus ottaa soraa rasitetun tilan alueelle merkityltä rasitealueelta. Korkein oikeus totesi ratkaisussaan, että rasite ei voi rajoittaa rasitetun kiinteistön käyttömahdollisuuksia oikeutetun kiinteistön hyväksi laajemmin kuin rasitteen tarkoituksen toteutumisen kannalta on tarpeen. Lähtökohtana on, että rasitetun kiinteistön omistaja voi omistusoikeuteensa nojautuen käyttää rasitealuetta hyväkseen, kuitenkin sillä edellytyksellä, että tämä voi tapahtua estämättä rasitteeseen perustuvaa käyttöä. Kun rasitetta perustettaessa ei rasitettuun tilaan kuuluvaa oikeutta soran ottoon kyseiseltä alueelta ollut nimenomaisesti rajoitettu tai kielletty, ei oikeutetulle tilalle annettua oikeutta voitu todeta perustetuksi rasitetun tilan omistajan oikeuden poissulkevana (kohdat 16 ja 17). Yksinomaista käyttöä koskevan rasitemääräyksen edellytykset 10. Korkein oikeus toteaa, että yleensäkin rasite rajoittaa rasitealueella kiinteistön omistajan oikeutta käyttää kiinteistöään, muttei laajemmin kuin rasitteen tarkoituksen toteutumisen kannalta on tarpeen. Jo rasitteen perustamisesta seuraa, ettei rasitetun kiinteistön omistaja saa käyttää rasitealuetta tavalla, joka estäisi tai olennaisesti vaikeuttaisi alueen rasitteeseen perustuvaa käyttöä. Muutoin lähtökohtana on, että rasitetun kiinteistön omistaja voi omistusoikeutensa nojalla käyttää rasitealuetta myös rasitteen mukaisella tavalla. 11. Kuten edellä kohdasta 8 ilmenee, rasitetta perustettaessa on määrättävä tarvittavat ehdot ja rajoitukset rasitteen käyttämiselle. Vaikka säännös on lain esitöiden mukaan lähinnä teknisluontoinen, Korkein oikeus katsoo, että rasitteen sisällön tai laadun niin vaatiessa toimituksessa voidaan antaa myös määräys, jolla nimenomaisesti rajoitetaan rasitetun kiinteistön omistajalle kuuluvaa oikeutta rasitealueen rasitteen mukaiseen käyttöön tai jopa kielletään se kokonaan. Tähän mahdollisuuteen viitataan myös edellä selostetun ratkaisun KKO 2006:7 perusteluissa. Myös yksinomaista käyttöä koskevan määräyksen on kuitenkin oltava rasitteen tarkoituksen toteutumisen kannalta tarpeen eikä määräyksestä saa aiheutua rasitetulle kiinteistölle suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä. Kun lisäksi otetaan huomioon, että rasitealuetta ei ilman nimenomaista määräystäkään saa käyttää rasitteen käyttöä estävällä tai olennaisesti vaikeuttavalla tavalla, Korkein oikeus katsoo, että rasitetun kiinteistön omistajan käyttövallan kokonaan poissulkevan määräyksen antaminen on poikkeuksellista ja edellyttää painavia perusteita. Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa 12. Muutoksenhakija B on katsonut, että laiturirasitetta ei ole tarpeen perustaa yksinomaiseen käyttöön, koska laiturirasitealue on riittävän suuri myös rasitetun kiinteistön käyttöön laituria ja veneen kiinnitystä varten. Kysymyksessä on rasitetun kiinteistön paras laituripaikka. Ehto on rasitesääntelyn yleisten periaatteiden vastainen. Palvelevaa kiinteistöä on rasitettu enemmän kuin olisi ollut tarpeen ja ehto johtaa kohtuuttomuuteen. Määräys myös laventaa liikaa lahjakirjan ehtoja. 13. Vastapuolina Korkeimmassa oikeudessa olevat A:n oikeudenomistajat ovat katsoneet, että laiturirasitealueen pienen pinta-alan takia rasitealueelle on mahdollista sijoittaa vain yksi laiturirakennelma. Rasitetun kiinteistön omistajan mahdollinen rasitealueen oma käyttö ei voisi toteutua siten, ettei siitä aiheutuisi merkittävää haittaa ja käytön estymistä oikeutetun kiinteistön vastaavalle käytölle. Määräyksellä onkin lähinnä oikeussuhteita selventävä merkitys. Lisäksi osapuolten välit ovat olleet huonot, ja määräyksellä voidaan ennalta estää rasitealueen mahdollinen epäasiallinen käyttö. Rasitetun kiinteistön omistajalla on vapaata rantaa sijoittaa oma laituri rasitealueen ulkopuolelle. Vastapuolet ovat lisäksi todenneet, että muutoksenhakija on kiinteistöä koskevan lahjan vastaanottaessaan hyväksynyt rasitteen perustamisen. 14. Korkein oikeus toteaa, että laiturirasitealueen yksinomaista käyttämistä koskevan määräyksen edellytyksiä on arvioitava edellä mainittujen yleisten rasiteoikeudellisten periaatteiden kannalta. Ilman nimenomaista määräystäkin rasitetun kiinteistön omistajan on pidättäydyttävä sellaisista toimenpiteistä, jotka estäisivät tai olennaisesti vaikeuttaisivat rasitteen käyttöä tai kunnossapitoa. Yksinomaista käyttöä koskevan määräyksen antamisen edellytyksiä harkittaessa on arvioitava ehdon tarpeellisuuden lisäksi erityisesti sitä, vaikeuttaako määräys rasitetun kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä ja rasittaako määräys tarpeettomasti rasitettua kiinteistöä. 15. Yksinomaista käyttöä koskevalla määräyksellä on tarkoitettu asiassa sitä, ettei rasitetun kiinteistön omistaja saa käyttää laiturirasitteen aluetta laiturin rakentamiseen eikä omien veneidensä kiinnittämiseen. Oikeutetun kiinteistön omistajalla on rasitealueella yksinoikeus tähän rasitteen mukaiseen käyttöön. Oikeutetun kiinteistön omistaja on näin ollen saanut lähes omistajan hallintaoikeuden rasitealueeseen, vaikka alue on halkomisessa osoitettu muutoksenhakijalle muodostettavaan tilaan. Korkein oikeus katsoo, että näin rajoittavan määräyksen antaminen edellyttäisi tuekseen hyvin vahvoja perusteita. 16. Edellä kohdassa 3 selostetussa lahjakirjan ehdossa ei ole mainintaa siitä, että venevalkama- tai laiturirasite tuottaisi yksinoikeuden rasitetun alueen käyttöön, eikä lahjakirjasta voida muutoinkaan päätellä sellaista tarkoitusta. Yksinomaista käyttöä koskevaa määräystä ei siten voida perustaa rasitteesta tehtyyn sopimukseen. 17. Rasitetun kiinteistön tarkoituksenmukainen käyttö ei sinänsä vaarannu laiturirasitealueen yksinomaista käyttöä koskevan määräyksen takia, koska kiinteistön rannassa laiturirasitealue rajoittuu niin ikään yksinomaiseen käyttöön varattuun venevalkamarasitealueeseen, ja rantaviiva on vain noin 15 metriä pitkä rasitealueiden kohdalla. Lyhyen rantaviivan ja jyrkkien maasto-olosuhteiden takia laiturirasitealueelle on käytännössä mahdollista rakentaa tälle kohdalle vain yksi laituri. Korkeimman oikeuden katselmushavaintojen perusteella on voitu myös todeta, että rasitetulle kiinteistölle voidaan rakentaa oma laituri toiseen kohtaan, kiinteistön yhteensä noin 75 metrin pituiselle ranta-alueelle. Laiturirasitealue on kuitenkin rasitetun kiinteistön paras paikka laiturin rakentamiseen ja veneiden pitämiseen. 18. Rasitteiden perustana olevassa lahjakirjassa ei ole mainintoja laiturin koosta eikä ylipäänsä eri kiinteistönä olleelle vesialueelle perustettavista rasitteista. Korkein oikeus toteaa, että uusi vesialueelle perustettu rantaan rajoittuva 806 m²:n laiturirasitealue on pinta-alaltaan varsin suuri. Rasitetun tilan K1 koko vesialueen laajuus on 0,76 ha. Toimituskartan mukaisesti vesialueella olevan rasitealueen pituus vaihtelee 27 - 35 metrin välillä ja leveys 15 - 30 metrin välillä. Rasitealueelle on tällä hetkellä rakennettu noin neljä metriä pitkä laituri. Rasitetun kiinteistön omistaja ei näin ollen voisi yksinomaista käyttöä koskevan määräyksen johdosta käyttää merkittävää osaa vesialueestaan veneen pitämiseen. Toisaalta näin laajan vesialueen varaaminen vain oikeutetun kiinteistön käyttöön ei ole rasitteen tarkoituksen toteutumiseksi välttämätöntä. 19. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että rasite kuuluu pysyvästi kiinteistöön kiinteistöjen omistajista ja omistussuhteiden mahdollisista muutoksista riippumatta. Kiinteistöjen tämänhetkisten omistajien henkilösuhteille ei voida antaa merkitystä rasitteen ehtoja arvioitaessa. Johtopäätös 21. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vaikka kiinteistötoimituksessa voidaan sinänsä antaa rasitealueen yksinomaista käyttöä koskeva määräys, halkomistoimituksessa annettu laiturirasitetta koskeva määräys aiheuttaa kiinteistönmuodostamislain 157 §:n 1 momentin vastaisesti rasitetulle kiinteistölle suurempaa haittaa kuin on välttämätöntä. B:n vaatimus laiturirasitealueen yksinomaista käyttöä koskevan määräyksen poistamisesta on näin ollen hyväksyttävä. Tuomiolauselma Maaoikeuden tuomio ja toimituspäätös kumotaan siltä osin kuin laiturirasitealue on määrätty kiinteistön Kolsarudd 1:121 yksinomaiseen käyttöön. Muilta osin maaoikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170090 ECLI:FI:KKO:2017:90 KKO:2017:90 Fastighetsbildningslagen Klyvning Servitut M2016/53 2528 2017-12-19 ECLI:FI:KKO:2017:90 Förrättningsingenjören i en klyvningsförrättning hade förordnat att ett bryggservitut som stiftats på ett vattenområde i samband med förrättningen skulle få användas uteslutande av den fastighet som var berättigad till servitutet och att den belastade fastighetens rättigheter uteslöts på servitutsområdet." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170091 ECLI:FI:KKO:2017:91 KKO:2017:91 Huoneenvuokra Asuinhuoneiston vuokraus Vakuus Takaus S2016/665 2529 2017-12-19 ECLI:FI:KKO:2017:91 A oli antanut vuokranantajalle omavelkaisen takauksen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta ja muiden vuokraehtojen täyttämisestä. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain vakuuden enimmäismäärää koskevan 8 §:n 2 momentin säännöksen ei katsottu rajoittavan takaussitoumukseen perustuvaa vastuuta. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta A (takaaja) oli 2.10.2013 antanut omavelkaisen takauksen B:n ja C:n (vuokralaiset) asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta sekä muiden vuokraehtojen täyttämisestä. Satakunnan käräjäoikeus oli vuokranantajan kanteen johdosta 25.5.2015 antamallaan yksipuolisella tuomiolla velvoittanut takaajan takaussitoumuksensa perusteella suorittamaan vuokranantajalle erääntyneitä vuokrasaatavia kuudelta kuukaudelta. Takaisinsaantihakemus ja vastaus Satakunnan käräjäoikeudessa Takaaja vaati takaisinsaantihakemuksessaan, että yksipuolinen tuomio kumotaan ja vuokranantajan kanne hylätään. Perusteinaan hän esitti, että vuokralaiset olivat jo aiemmin jättäneet vuokraa maksamatta ja Satakunnan käräjäoikeus oli yksipuolisella tuomiolla 3.10.2014 velvoittanut takaajan suorittamaan erääntyneet neljän kuukauden vuokrasaatavat vuokranantajalle. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentin vakuuden enimmäismäärää koskeva säännös rajasi takaajan enimmäisvastuun kolmen kuukauden vuokran määrään eikä siitä ollut voitu sopimusehdoin poiketa. Vuokranantaja vastusti vaatimusta. Perusteenaan hän esitti, ettei mainittu säännös koskenut omavelkaisen takauksen antajaa. Vuokralaisilla oli ollut huonot luottotiedot. Takaus oli ollut välttämätön edellytys vuokrasuhteen syntymiselle. Käräjäoikeuden tuomio 27.10.2015 Käräjäoikeus totesi, että asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentin mukaan ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, oli mitätön. Laissa ei ollut määritelty sitä, millainen vakuus tuli kysymykseen. Se saattoi olla esimerkiksi takaus. Vuokranantaja oli asettanut hänen ja vuokralaisten välisen vuokrasopimuksen solmimisen ehdoksi sen, että vuokratakuuksi annetaan takaajan omavelkainen takaus. Tämä vuokratakuu oli tullut ehtona osaksi vuokrasopimusta. Tällä perusteella takauksen osalta tuli sovellettavaksi asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentin pakottava säännös. Kun takaaja oli takauksensa perusteella jo aikaisemmin velvoitettu maksamaan yli kolmen kuukauden vuokraa vastaava määrä vuokranantajalle, käräjäoikeus hyväksyi takaisinsaantihakemuksen ja hylkäsi kanteen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Jussi Konttinen. Vaasan hovioikeuden tuomio 15.6.2016 Vuokranantajan valituksen perusteella hovioikeus lausui, että vuokrasuhteen osapuolia olivat vuokranantaja ja vuokralaiset. Takaaja ei ollut vuokrasuhteen osapuoli. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentin sanamuodosta tai esitöistä ei voitu päätellä, että tarkoituksena olisi ollut ulottaa vakuuden enimmäismäärää koskevan säännöksen suoja huoneenvuokrasuhteen osapuolten ulkopuolelle. Päinvastoin esitöistä voitiin päätellä, että ilmaisulla sopijapuoli tarkoitetaan nimenomaan joko vuokranantajaa tai vuokralaista. Mainittua johtopäätöstä tukivat myös takausoikeudelliset lähtökohdat. Takaus oli takaajan ja velkojan välinen oikeustoimi. Takaus oli itsenäinen ja päävelasta erillinen sitoumus, vaikka se liittyi päävelkaan. Omavelkaisen takauksen antajan tuli harkita itsenäisesti, millaisia taloudellisia riskejä takaussitoumuksen antamiseen liittyi. Vakuuden enimmäismäärää rajoittavan säännöksen tarkoituksena voitiin katsoa olevan vuokralaisen aseman turvaaminen jo lähtökohtaisesti kohtuuttomilta sopimussuhteen solmimisen edellytyksiltä. Säännöksellä voitiinkin katsoa tavoitellun myönteisiä vaikutuksia vuokramarkkinoiden toimivuuden kannalta, kun vuokranantajalla ei ollut mahdollisuutta vedota suhteessa vuokralaisiin mainitun säännöksen vastaisiin vuokrasopimuksen ehtoihin. Edellä lausutuin perustein hovioikeus katsoi, ettei takaaja voinut hyväkseen vedota asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentin säännökseen vakuuden enimmäismäärästä. Omaksuttu laintulkinta ei johtanut vuokralaisten vastuun laajenemiseen siitä, millainen se oli jo vuokrasopimuksen nojalla. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi takaisinsaantihakemuksen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Tapani Vasama (eri mieltä), hovioikeudenlaamanni Robert Liljenfeldt, hovioikeudenneuvokset Kaija Suvilehto-Nieminen (eri mieltä), Petteri Korhonen, Kirsi Häkkinen, Tapio Kaarniemi ja määräaikainen hovioikeudenneuvos Samuli Nyblom. Eri mieltä olleet presidentti Vasama ja hovioikeudenneuvos Suvilehto-Nieminen eivät olisi muuttaneet käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Hovioikeuden vähemmistö katsoi, ettei lain sanamuoto tai sen vakiintunut tulkinta estänyt sitä, että takaus voitaisiin katsoa lainkohdassa tarkoitetuksi vakuudeksi. Takaussitoumus oli ollut vuokrasopimuksen ehto, ja vuokranantajakin oli ilmoittanut sen olleen vuokrasopimuksen syntymisen edellytys. Ehdon väitettyä pätemättömyyttä oli siten perusteltua tarkastella myös siitä näkökulmasta, minkälaisia velvoitteita ja oikeuksia vuokrasopimuksen ehdon täyttämisen johdosta syntyy vuokralaiselle ja vuokranantajalle. Koska vakuuden enimmäismäärää koskevaa säännöstä ei sovellettu takaajan ja vuokralaisen väliseen suhteeseen, saattoi takaaja asettaa takauksensa antamisen ehdoksi sen, että hän saa takautumissaatavansa turvaamiseksi paremman vakuuden kuin vuokranantajalla on oikeus vaatia vuokralaiselta. Tämä näkökohta tuli ottaa huomioon lainkohtaa tulkittaessa, vaikka tällaisesta ehdosta ei ollutkaan tässä asiassa kysymys. Tuomioistuin voi joutua tulkitsemaan vakuuden käsitettä myös tilanteessa, jossa sovitun takauksen antaminen laiminlyödään. Jos takausta pidettiin lainkohdassa tarkoitettuna vakuutena, vuokranantajalla oli vuokrasopimuksen purkuoikeus. Purkuoikeuden tuottava takaus olisi silloin 8 §:n 2 momentin mukaisesti rajoitettu. Hovioikeuden enemmistön omaksumaa tulkintaa noudatettaessa oikeustila saattoi muodostua tällaisessa tilanteessa epäselväksi. Kyseinen pakottava säännös oli säädetty vuokralaisen suojaksi. Vuokrasopimus, takaus ja takaajan takautumisoikeus muodostivat yhden samoja velvoitteita koskevan toisiinsa liittyvien oikeussuhteiden kokonaisuuden. Jos lakia tulkittiin hovioikeuden enemmistön omaksumalla tavalla, vuokranantajalla oli oikeus parempaan suoritukseen takaajalta kuin vuokralaiselta eikä laissa ollut rajoitettu takaajan oikeutta saada vuokralaiselta suurempi vakuus kuin vuokranantajalla olisi oikeus saada suoraan vuokralaiselta. Säännöstä oli perustellumpaa tulkita niin, että vuokrasopimuksen ehdoissa sovittua takausta pidettiin lainkohdassa tarkoitettuna vakuutena, jolla oli enimmäismäärä. Näin ollen vuokrasopimuksessa oleva ehto rajoittamattomasta takauksesta oli laissa säädetyn enimmäismäärän ylittäviltä osin mitätön. Koska päävelvoite oli mitätön, myös tämän ehdon toteuttamiseksi annettu takaus oli mainituilta osin takaajaa velvoittamaton. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Takaajalle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan takaaja vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. Vuokranantaja vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu 1. A (takaaja) on antanut vuokranantajalle omavelkaisen takauksen B:n ja C:n asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta ja muiden vuokraehtojen täyttämisestä. 2. Takaaja on vuokralaisten aiempien maksulaiminlyöntien perusteella velvoitettu takaussitoumuksensa nojalla suorittamaan neljän kuukauden vuokrat vuokranantajalle. Kanteessaan vuokranantaja on vaatinut takaajalta suoritusta uusien maksulaiminlyöntien perusteella. 3. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan kohtuullisen vakuuden asettamisesta sen vahingon varalle, että sopijapuoli ei täytä velvoitteitaan, voidaan sopia. Pykälän 2 momentin mukaan ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, on mitätön. 4. Asiassa on kysymys siitä, sovelletaanko asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentin vakuuden enimmäismäärää koskevaa rajoitusta myös takaajan antamaan takaussitoumukseen. Takaajan vastuu huoneenvuokrasaatavasta 5. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 3 §:n mukaan lain säännöksistä voidaan huoneenvuokrasopimuksessa poiketa, jollei siitä tässä laissa toisin säädetä tai sitä muutoin ole katsottava kielletyksi. Tulkittavana oleva asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentti on säädetty kohdasta 3 ilmenevin tavoin pakottavaksi. 6. Sanamuotonsa mukaan edellä mainittu 2 momentti koskee vakuutta, jonka sopijapuoli on sopimusehdon mukaan velvollinen antamaan. Vuokrasopimuksen sopijapuolina ovat D vuokranantajana sekä B ja C vuokralaisina. A takaajana on tähän sopimussuhteeseen nähden sivullinen, vaikka takaus onkin päävelkaan nähden liitännäinen sitoumus. 7. Vakuuden enimmäismäärää koskeva säännös on otettu lakiin eduskuntakäsittelyssä. Säännöstä on asiaa koskevassa ympäristövaliokunnan mietinnössä perusteltu sillä, että kolmen kuukauden vuokran määrää suuremman vakuuden vaatiminen vuokralaiselta saattaisi rajoittaa liiaksi mahdollisuuksia asuinhuoneistojen vuokraamiseen (YmVM 24/1994 vp s. 5). Kaikilla vuokralaisilla ei mietinnön mukaan olisi mahdollisuutta sitoa varallisuuttaan mahdollisesti pitkäksikin aikaa. 8. Tyypillisesti vuokrasuhteissa käytetään pankkitalletuksen panttausta vuokralaisen velvoitteiden vakuutena. Takaus henkilövakuutena eroaa tällaisesta esinevakuudesta siinä suhteessa, että takaajan varallisuuden käyttö ei ole rajoittunut vakuuden voimassaoloaikana. Tämä osaltaan vähentää tarvetta suojata takaajaa takausvastuun enimmäismäärästä säätämällä. 9. Erityisesti takaajan aseman parantamiseksi annettu laki takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta on säädetty asuinhuoneiston vuokrauksesta säädetyn lain jälkeen. Ensin mainitussa laissa on nähty tarpeelliseksi turvata erityisesti takaajan riittävä tiedonsaanti päävelkasuhteesta sekä rajoittaa yleistakaukseen perustuvaa vastuuta. Vastaavaa tarvetta takausvastuun rajoittamiselle tietyn velan vakuudeksi annettujen takausten osalta ei ole nähty. 10. Vakuuden enimmäismäärästä on säädetty vuokralaisen suojaksi. Vuokralaisen asema ei heikkene, vaikka takaaja olisikin tätä vakuuden enimmäismäärää laajemmassa vastuussa. Vuokralainen vastaa vuokrasopimuksen perusteella kaikista siihen perustuvista velvoitteista ilman takaustakin. Hänen ei vain tarvitse tältä osin sitoa varallisuuttaan ennakollisesti tulevien saatavien vakuudeksi. Koska vuokralainen ei ole tällaisessa tilanteessa sopijapuolena antanut lain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettua vakuutta, ei myöskään takaajan vastuun kannalta ole kysymys tilanteesta, jossa takaajan vastuu ulottuisi päävelallista kohtaan mitättömään velvoitteeseen. Takaus on annettu vuokralaisen antaman vakuuden sijasta eikä vuokralaisen vakuuteen liittyvän suoritusvelvollisuuden turvaamiseksi. 11. Kerrottu tulkinta on lisäksi sopusoinnussa kohdassa 7 selostetun säännöksen tavoitteen kanssa siltä osin kuin laajempi takaussitoumus voi edistää mahdollisuuksia vuokra-asunnon saamiseen silloin, kun vuokralaisella ei ole taloudellisia edellytyksiä sitoa varojaan vakuusjärjestelyyn. Johtopäätös 12. Säännöksen sanamuodon mukaan vakuuden määrää koskeva rajoitus koskee vain sopijapuolen antamaa vakuutta. Korkein oikeus katsoo, ettei vuokralaisen eikä takaajankaan etu edellytä asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 2 momentin pakottavan säännöksen soveltamista myös takaajan antamaan takaussitoumukseen. A ei siten voi vedota edukseen vakuuden enimmäismäärää rajoittavaan säännökseen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Tuomo Antila ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170091 ECLI:FI:KKO:2017:91 KKO:2017:91 Hyra Hyra av bostadslägenhet Säkerhet Borgen S2016:665 2529 2017-12-19 ECLI:FI:KKO:2017:91 A hade ställt proprieborgen till hyresvärden som säkerhet för betalningen av hyror och för uppfyllande av övriga hyresvillkor enligt ett hyresavtal angående en bostadslägenhet. Högsta domstolen ansåg att bestämmelsen i 8 § 2 mom. lagen om hyra av bostadslägenhet angående säkerhetens maximibelopp inte begränsade ansvaret enligt borgensförbindelsen." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170092 ECLI:FI:KKO:2017:92 KKO:2017:92 Virkarikos Virkavelvollisuuden rikkominen Rikosten yhtyminen Syyteoikeus Syyteoikeuden vanhentuminen Tahallisuus R2017/696 2545 2017-12-20 ECLI:FI:KKO:2017:92 N:ää syytettiin virkavelvollisuuden rikkomisesta sillä perusteella, että hän oli vuosina 2007 - 2009 Itä-Suomen syyttäjänviraston johtavana kihlakunnansyyttäjänä ja vuosina 2010 - 2017 Valtakunnansyyttäjänvirastossa valtakunnansyyttäjänä hallintolain 27 §:n 1 momentin vastaisesti esteellisenä osallistunut itseään ja virastojen henkilökuntaa koskevien koulutushankinta-asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että - syyteoikeus oli vanhentunut siltä osin kuin kysymys oli Itä-Suomen syyttäjänvirastossa tehdyksi väitetystä menettelystä ja että - siltä osin kuin kysymys oli Valtakunnansyyttäjänvirastossa tehdyistä koulutushankinnoista N oli syyllistynyt virkavelvollisuuden rikkomiseen. Vaatimukset Korkeimmassa oikeudessa Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Vaatimukset Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjän vaatimukset Apulaisoikeuskansleri vaati Korkeimmassa oikeudessa rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentin sekä hallintolain 27 §:n 1 momentin ja 28 §:n 1 momentin 3, 5 ja 7 kohdan nojalla valtakunnansyyttäjä N:lle rangaistusta seuraavasti: 1.a Virkavelvollisuuden rikkominen N on Mikkelissä Itä-Suomen syyttäjänviraston johtavana kihlakunnansyyttäjänä ja Helsingissä valtakunnansyyttäjänä tahallaan rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa osallistumalla esteellisenä sellaisten syyttäjälaitoksen hankinta-asioiden käsittelyyn, joissa oli hankittu D Oy:ltä (23.10.2008 asti SD Oy) johtamisvalmennusta Itä-Suomen syyttäjänvirastolle ja Valtakunnansyyttäjänvirastolle (jäljempänä VKSV). Hankinnat on tehty N:n aloitteesta siten, että N oli sekä Itä-Suomen syyttäjänvirastossa että VKSV:ssa tehnyt virastossa käytettävää johtamisoppia koskevan linjauksen ja vaikuttanut tuota linjausta toteuttaviin johtamisvalmennushankintoihin. Hän oli Itä-Suomen syyttäjänviraston johtavana kihlakunnansyyttäjänä päättänyt kyseisistä syyttäjänviraston hankinnoista ja hyväksynyt niitä koskevat laskut. Valtakunnansyyttäjänä N oli tosiasiallisesti päättänyt kyseisistä VKSV:n hankinnoista, osallistunut asian käsittelyyn VKSV:n johtoryhmässä sekä päättänyt kahden oman niin sanotun uusintaprofiilin tilaamisesta D Oy:ltä. Hän oli osallistunut hankintojen valmisteluun käymällä valmennukseen osallistumista koskevat keskustelut osallistujiksi kaavailtujen kanssa. Toteutuneiden hankintojen yhteisarvo oli Itä-Suomen syyttäjänvirastossa 11 235,71 euroa ja VKSV:ssa 20 943,50 euroa. Hankinnat ovat muodostaneet yhtenäisen kokonaisuuden samankaltaisuutensa ja yhteisen motivaatiotaustansa vuoksi. Kyse oli syväjohtamisen käyttämisestä johtamismenetelmänä ja johtamisvalmennusmenetelmänä syyttäjälaitoksessa. Syväjohtaminen oli N:n veljen kehittämä johtamisoppi sekä rekisteröity johtamisvalmennusjatkumon tavaramerkki, jota D Oy on käyttänyt elinkeinotoiminnassaan. N:n veli oli yksi D Oy:n perustajista, sen enemmistöosakas ja hallituksen puheenjohtaja tai hallituksen jäsen. N on ollut tietoinen veljensä roolista syväjohtamisen kehittäjänä sekä asemasta D Oy:ssä. Hänen on täytynyt mieltää, että hän osallistui toiminnallaan sellaisten asioiden käsittelyyn, joiden ratkaisusta oli odotettavissa erityistä hyötyä D Oy:lle. Kysymys oli joka tapauksessa tilanteesta, jossa luottamus virkamiehen puolueettomuuteen oli vaarantunut. Johtavan kihlakunnansyyttäjän ja valtakunnansyyttäjän asema ja tehtävät, ylimmän syyttäjän oman toiminnan vaikutus koko syyttäjälaitoksen toimintaan ja sitä kohtaan tunnettavaan luottamukseen, N:n syväjohtamisen käyttämistä syyttäjälaitoksessa edistävän toiminnan pitkäaikaisuus sekä hankintojen arvo huomioon ottaen hänen toimintaansa ei voitu pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Vaihtoehtoisesti syyttäjä vaati rikoslain 40 luvun 10 §:n ja hallintolain edellä mainittujen säännösten nojalla vastaajalle rangaistusta seuraavasti: 1.b Tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen N on Itä-Suomen syyttäjänviraston johtavana kihlakunnansyyttäjänä ja valtakunnansyyttäjänä huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa edellä syytekohdassa l.a kuvatulla tavalla. N on ollut tietoinen veljensä roolista syväjohtamisen kehittäjänä sekä asemasta D Oy:ssä. Hänen olisi pitänyt mieltää, että hän osallistui toiminnallaan sellaisten asioiden käsittelyyn, joiden ratkaisusta oli odotettavissa erityistä hyötyä D Oy:lle. Syytekohdassa 1.a mainitut seikat huomioon ottaen N:n toimintaa ei voitu pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Syyttäjä katsoi, että N on tuomittava vähintään 60 päiväsakon suuruiseen sakkorangaistukseen. Syyttäjä vaati lisäksi, että N on rikosuhrimaksusta annetun lain 2 ja 3 §:n nojalla velvoitettava suorittamaan rikosuhrimaksu 80 euroa, jos hänet tuomitaan ensisijaisen syytekohdan mukaisesti. Vastaus N kiisti ensisijaisen syytteen virkavelvollisuuden rikkomisesta ja katsoi, että hän ei ollut syyllistynyt tahalliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Hän myönsi syyllistyneensä tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen Helsingissä ajalla loka-marraskuu 2012 - huhtikuu 2015. N katsoi, että syyteoikeus sekä ensisijaisen virkavelvollisuuden rikkomisen että toissijaisen tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen osalta oli vanhentunut ajalta ennen 5.9.2012 huomioon ottaen virkarikoksia koskeva viiden vuoden vanhentumisaika. N myönsi teonkuvauksen tapahtumat oikeiksi muutoin, mutta kiisti sen, että hän olisi johtamissaan virastoissa tehnyt käytettävää johtamisoppia koskevan kaiken kattavan linjauksen. N kiisti osallistuneensa S:n koulutusta koskeneeseen hankintapäätökseen. N hyväksyi syyttäjän näkemyksen siitä, että hän oli ollut sekä Itä-Suomen syyttäjänviraston päällikkönä että valtakunnansyyttäjänä sellaisessa virka-asemassa, että toimintaa ei aseman johdosta kokonaisuutena arvostellen voitu pitää vähäisenä. Sen sijaan N kiisti syytteen kokonaisarviointiin liittyvän ajatuksen siitä, että itse syväjohtaminen johtamiskoulutuksen metodina tai tämän koulutuksen pitkäkestoinen edistäminen olisi jotenkin tekoa raskauttavaa. Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa Korkein oikeus toimitti asiassa valmisteluistunnon ja suullisen käsittelyn. Todistelu Syyttäjän kirjalliset todisteet 1. D Oy:n kaupparekisterin ote, 2. Valtakunnansyyttäjänviraston kokoama yhteenveto \"SD Oy:n ja D Oy:n laskut vuosina 2001 - 2016\" 9.3.2017, 3. SD Oy:n lasku Itä-Suomen syyttäjänvirastolle 25.10.2007 ja sitä koskeva Rondo-järjestelmätuloste, 4. SD Oy:n lasku Itä-Suomen syyttäjänvirastolle 2.6.2008 ja sitä koskeva Rondo-järjestelmätuloste, 5. D Oy:n lasku Itä-Suomen syyttäjänvirastolle 24.3.2009 ja sitä koskeva Rondo-järjestelmätuloste, 6. Valtakunnansyyttäjänviraston johtoryhmän kokouksen 27.4.2010 muistiinpanot ja pöytäkirja, 7. Valtakunnansyyttäjänviraston päätös 22.6.2010 dnro 21/03/10, 8. - 15. D Oy:n laskut Valtakunnansyyttäjänvirastolle 25.8.2010, 4.4.2012, 31.12.2012, 14.3.2013, 3.11.2014, 19.11.2014, 16.1.2015 ja 13.4.2015, 16. D Oy:n 15-vuotistilaisuuden ohjelma, 17. D Oy:n verkkosivuilla julkaistu N:n haastattelu, 18. Suomen Kuvalehdessä julkaistu N:n haastattelu, sekä 19. N:n selvitys oikeusministeriölle 12.3.2017. N:n kirjalliset todisteet 1. Oikeusministeriön hallinnonalan henkilöstöstrategia vuosille 2008 - 2011, erityisesti kuvailulehti eli tiivistelmä raportista, sekä 2. N:n muun muassa VKSV:n johtoryhmän jäsenille lähettämä sähköpostiviesti 12.8.2010, sen neljänneksi viimeinen kappale. Henkilötodistelu 1. Vastaaja N todistelutarkoituksessa syyttäjän ja itsensä nimeämänä, 2. todistaja J syyttäjän ja N:n nimeämänä, sekä 3. todistaja S N:n nimeämänä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu 1. Syytteen ja N:n vastauksen johdosta asiassa on ensin arvioitava, onko syyteoikeus N:n väittämin tavoin vanhentunut niiden koulutushankintojen osalta, jotka on tehty aikaisemmin kuin viisi vuotta haasteen tiedoksiannosta lukien. Siltä osin kuin syyteoikeus ei ole vanhentunut, asiassa on arvioitava, onko N ollut esteellinen osallistumaan koulutushankinta-asioiden käsittelyyn ja onko hän menetellyt virkavelvollisuuksiensa vastaisesti. Sen jälkeen on otettava kantaa siihen, täyttääkö N:n menettely virkavelvollisuuden rikkomisen vai tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistön eli onko N:n menettely ollut tahallista vai tuottamuksellista ja voidaanko teko katsoa vähäiseksi. Lopuksi kysymys on rikosoikeudellisen seuraamuksen määräämisestä. Syyteoikeuden vanhentuminen Syyteoikeuden vanhentumisen lähtökohdista 2. N:ää on syytetty siitä, että hän oli tahallaan tai tuottamuksellisesti rikkonut virkavelvollisuutensa ensin Itä-Suomen syyttäjänviraston johtavana kihlakunnansyyttäjänä päättämällä kesäkuusta 2007 alkaen esteellisenä koulutushankinnoista D Oy:ltä ja sen jälkeen 1.4.2010 alkaen helmikuuhun 2017 asti valtakunnansyyttäjänä osallistumalla esteellisenä hankinta-asioiden käsittelyyn VKSV:ssa. 3. Rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentissa (604/2002 ja 990/2009) tarkoitetun virkavelvollisuuden rikkomisen enimmäisrangaistus on vuosi vankeutta. Luvun 10 §:ssä tarkoitetun tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisesta voidaan tuomita varoitukseen tai sakkoon. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu kahdessa vuodessa, jos ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta tai sakkoa. Saman pykälän 4 momentin mukaan virkarikosten vanhentumisaika on kuitenkin vähintään viisi vuotta. Rikoslain 8 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan syyteoikeuden vanhentumisaika lasketaan rikoksen tekopäivästä. Luvun 3 §:n 1 momentin mukaan syyte katsotaan vanhentumisajan kulumisen katkaisevalla tavalla nostetuksi, kun syytettävälle on laillisesti annettu haaste tiedoksi tai häntä vastaan on hänen henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä läsnä ollessaan tehty rangaistusvaatimus. Syyte N:ää vastaan on nostettu 4.9.2017. 4. Vanhentumisajan alkamisen kannalta olennaista on siten se, milloin syytteessä tarkoitettu rikos katsotaan tehdyksi, ja erityisesti se, katsotaanko syytteessä väitetty N:n menettely rikosten yhtymistä koskevien sääntöjen mukaan yhdeksi vai useammaksi rikokseksi. Syyttäjän ja N:n käsitykset vanhentumisesta 5. N on katsonut, että syyteoikeus oli vanhentunut niiden tekojen osalta, jotka oli tehty ennen 5.9.2012. Jokainen koulutushankintapäätös oli ollut itsenäinen, oma päätöksensä eivätkä kahdessa eri virastossa ja virka-asemassa tehdyt päätökset muodostaneet sellaista selvää ajallista jatkumoa, että vanhentumisaikaa voisi luontevasti ulottaa yli viiden vuoden haasteen tiedoksisaannista lukien. 6. Syyttäjä on katsonut, että syyteoikeus ei ollut miltään osin vanhentunut. Kaikki syytteessä tarkoitetut hankinnat muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden samankaltaisuutensa ja yhteisen motivaatiotaustansa vuoksi. N:n johtamissa virastoissa D Oy:n tarjoama syväjohtaminen oli valittu johtamisvalmennuksen yhteiseksi metodiksi. 7. Asiassa on siten arvioitava, muodostavatko syytteessä tarkoitetut toimet kaikilta osin tai osaksi sellaisen kokonaisuuden, jota olisi toteen näytettynä pidettävä rikosten yhtymistä koskevien sääntöjen mukaan yhtenä rikoksena. Oikeuskäytännön kannanotot 8. Laissa ei ole säännöksiä siitä, milloin yksittäiset teot katsotaan yhdeksi tai useammaksi rikokseksi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan rajanveto on tehty usein sen perusteella, onko tekoja niin sanotun luonnollisen katsantokannan mukaan pidettävä yhtenä vai useampana rikoksena. Tällöin huomiota on kiinnitetty erityisesti tekojen ajalliseen ulottuvuuteen sekä siihen, onko kysymys ollut yhtenäisestä toiminnasta vai selvästi erillisistä teoista. Myös rikoslain säännösten kirjoitustapa, sääntelyn tavoitteet ja sillä suojatut arvot sekä asianomistajien lukumäärä vaikuttavat siihen, pidetäänkö tekoja yhtenä vai useampana rikoksena (esim. KKO 1996:41, 1997:117, 2004:33, 2007:38 ja 2007:102). Rajanveto yhden ja useamman rikoksen välillä on tehtävä kiinnittämättä huomiota siihen, mitä vaikutuksia tällä ratkaisulla on syyteoikeuden vanhentumiseen tai rangaistusseuraamukseen (KKO 2007:38 kohta 7). 9. Ratkaisussa KKO 2006:33 virkamiehen huolimaton menettely useita tukipäätöksiä tehtäessä oli luettu hänen syykseen osaksi useana rikoksena mutta samaa hanketta koskeneiden tukipäätösten osalta yhtenä rikoksena. Korkein oikeus on tuossa ratkaisussaan katsonut, että kun kysymys oli tuottamuksellisista teoista, menettelyn moitittavuutta, joka oli ilmennyt huolimattomana valmisteluna ja säännöksistä piittaamattomana päätöksentekona, ei voitu rinnastaa rikoksentekopäätökseen. Vastaajien menettelystä ilmenevää asennoitumista virkatehtäviin ei yksin pidetty tekijänä, jonka perusteella yksittäiset ratkaisut olisivat muodostaneet sellaisen ajallisesti ja asiallisesti yhtenäisen kokonaisuuden, että tekoja olisi tullut arvioida yhtenä rikoksena (kohta 23). Lahjusrikoksia tai -rikkomuksia koskevissa ratkaisuissaan KKO 1996:67, 1997:33, 2006:37 ja 2016:39 Korkein oikeus on puolestaan arvioinut eri kerroilla vastaanotettuja etuuksia rikosoikeudellisesti yhtenä kokonaisuutena. Viimeksi mainitussa lahjusrikosta koskevassa ratkaisussa Korkein oikeus antoi merkitystä muun muassa sille, että rikollisen menettelyn motiivit olivat olleet koko ajan samat. 10. Rikosten yhtymistä koskevassa arvioinnissa on siten pidetty keskeisenä tekojen välistä ajallista ja asiallista yhteyttä. Merkitystä on annettu myös sille, perustuvatko sinänsä erilliset teot yhteiseen rikoksentekopäätökseen tai samaan tahdonsuuntaukseen, sekä sille, onko kysymyksessä tahallinen vai tuottamuksellinen menettely. Rikosten yhtymistä koskeva arviointi tässä asiassa a. Muodostavatko menettelyt eri virastoissa yhtenäisen tekokokonaisuuden 11. Korkein oikeus toteaa, että kun arvioitavana on se, onko esteellisyyssäännösten rikkomisena ilmennyttä virkamiehen virkavelvollisuuksien vastaista menettelyä pidettävä yhtenä vai useampana rikoksena, huomioon on otettava virkamiehen velvollisuus ja toisaalta mahdollisuus arvioida esteellisyyttään jokaisessa käsittelyn tai päätöksenteon kohteena olevassa asiassa erikseen. Arvioitaessa näissä tilanteissa rikosten yksiköitymistä huomiota on kiinnitettävä myös siihen, onko kysymys ollut samasta esteellisyysperusteesta, onko käsittelyn tai päätöksenteon kohteena olevilla asioilla ajallinen ja asiallinen yhteys ja missä määrin menettelyn voidaan arvioida pohjautuneen yhtenäiseen rikolliseen motivaatiotaustaan. 12. Kaikki syytteessä tarkoitetut koulutushankinnat on tehty D Oy:ltä, johon N:n veljellä on ollut syytteessä tarkoitettu yhteys. N:n väitetty esteellisyys on kaikkien hankintapäätösten osalta perustunut hänen yhteyteensä D Oy:hyn. D Oy:n tarjoama koulutus on perustunut N:n veljen kehittämään johtamisoppiin, syväjohtamiseen. Kun syväjohtamista on päätetty käyttää johtamis- ja johtamisvalmennusmenetelmänä molemmissa virastoissa, eri koulutushankinnoilla on ollut tässä mielessä asiallinen yhteys. 13. Koulutushankintojen väitetyn yhteisen motivaatiotaustan osalta asiassa on selvitetty, että D Oy:n tarjoamassa syväjohtamiskonseptissa on pidetty keskeisenä sitä, että sen avulla valmennettaville muodostuu yhteinen johtamisen kieli. Koulutuskonseptiin on kuulunut myös se, että ns. avoimella kurssilla saatua peruskoulutusta voi ja on suositeltavaa aika ajoin täydentää koulutettavan tarpeen ja halukkuuden mukaan teettämällä ns. uusintaprofiileja. 14. N:n mukaan motiivina koulutuksen hankkimiselle D Oy:ltä oli ollut kouluttautumisen tarve sekä yhtiön tarjoaman johtamisvalmennuksen laatu ja sisältö. N on kertonut olleensa tässä suhteessa aloitteellinen siksi, että hän oli kohta virastojen päälliköksi siirryttyään havainnut virastoissa johtamista koskevaa välitöntä koulutustarvetta. Syyttäjä on ilmoittanut, ettei hänellä ollut aihetta epäillä N:n ilmoittamien motiivien totuudenmukaisuutta. 15. Asiassa ei siten ole edes väitetty, että N:n motiivina hankkia koulutusta D Oy:ltä olisivat olleet jotkut muut kuin N:n esittämät asialliset syyt, esimerkiksi tarkoitus epäasiallisesti suosia D Oy:tä koulutuksen tarjoajana johtamissaan virastoissa. Korkein oikeus katsoo, ettei pelkästään se seikka, että Itä-Suomen syyttäjänvirastoon ja VKSV:oon hankittu koulutus on ollut sisällöltään samanlaista, ole sellaisenaan merkityksellinen arvioitaessa sitä, onko N:n menettelyä eri virastoissa ja tehtävissä perusteltua pitää yhtenä vai useampana rikoksena. 16. Rikosten yhtymistä koskevassa arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota myös muihin kuin syytteessä esille otettuihin seikkoihin, kuten hankintapäätösten ajalliseen yhteyteen, hankintojen virasto- ja henkilökohtaisuuteen, siihen, oliko päätöksissä kysymys aiemman koulutuksen jatkamisesta, sekä siihen tapaan, jolla koulutushankintapäätös oli tehty tai asian käsittelyyn osallistuttu. 17. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan N:n rooli koulutushankintapäätöksissä on ollut erilainen eri virastoissa siten, että Itä-Suomen syyttäjänviraston päällikkönä N on itsenäisesti päättänyt koulutuksen tilaamisesta ja hyväksynyt sitä koskevat laskut. Valtakunnansyyttäjäksi siirryttyään N on osallistunut koulutushankintoja koskevien päätösten tekemiseen ja valmisteluun ensin VKSV:n johtoryhmässä ja sen jälkeen ottamalla D Oy:n tarjoaman koulutuksen esiin virkamiesten kanssa eri yhteyksissä käymissään keskusteluissa ja suhtautumalla tällöin myönteisesti koulutuksen hankkimiseen D Oy:ltä. Näillä eroavaisuuksilla ei kuitenkaan Korkeimman oikeuden arvion mukaan ole olennaista merkitystä arvioitaessa eri koulutushankintojen yhteyttä rikosten yksiköitymisen kannalta. 18. Merkityksellistä sen sijaan on se, että kysymys on ollut kahdessa eri virastossa ja virassa tehdyistä koulutushankinnoista. N:n siirryttyä valtakunnansyyttäjäksi kysymys on ollut uudesta harkintatilanteesta. VKSV:ssa N on ryhtynyt arvioimaan tarvittavan koulutuksen hankintaa ja sen sisältöä tuon viraston ja sen henkilöstön tarpeiden kannalta. Itä-Suomen syyttäjänvirastossa ja VKSV:ssa tehdyt hankintapäätökset eivät ole ajallisestikaan olleet kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Itä-Suomen syyttäjänvirastossa tehtyihin hankintapäätöksiin liittyvä laskutus on ajoittunut noin puolentoista vuoden ajanjaksoon päättyen maaliskuussa 2009 eli noin kahdeksan ja puoli vuotta ennen syytteen nostamista. VKSV:ssa N on osallistunut koulutushankintojen käsittelyyn ja niitä koskevaan päätöksentekoon vasta noin vuotta myöhemmin keväästä 2010 lähtien. 19. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että syytteessä tarkoitetulla N:n menettelyllä Itä-Suomen syyttäjänvirastossa ja VKSV:ssa on sinänsä ollut palveluntuottajaan ja palvelun sisältöön liittynyt asiallinen yhteys. Tämä yhteys on kiintein siltä osin kuin N on päättänyt jatkaa jo valtionsyyttäjänä vuonna 2005 aloittamaansa syväjohtamisvalmennusta tilaamalla D Oy:ltä itseään koskeneita uusintaprofiileja Itä-Suomen syyttäjänviraston johtavana kihlakunnansyyttäjänä ja valtakunnansyyttäjänä. 20. Kysymys on kuitenkin ollut eri virastossa ja tehtävässä tapahtuneista ja ajallisestikin selvästi erillisistä koulutushankinnoista. Vaikka N on ollut aloitteellinen koulutuksen hankkimiseksi D Oy:ltä sekä Itä-Suomen syyttäjänvirastossa että VKSV:ssa, esitetty selvitys ei tue sellaista johtopäätöstä, että N:n väitetyt laiminlyönnit noudattaa esteellisyyssäännöksiä eri tehtävissään ilmentäisivät sellaista yhtenäistä rikollista motivaatiotaustaa tai tahdonsuuntausta, jonka perusteella hänen menettelyään eri virastoissa olisi luontevaa pitää saman rikoksen jatkamisena. 21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei N:n väitetty menettely yhtäältä Itä-Suomen syyttäjänviraston päällikkönä ja toisaalta valtakunnansyyttäjänä muodosta sellaista yhtenäistä kokonaisuutta, että sitä toteen näytettynä voitaisiin pitää yhtenä rikoksena. b. Muodostaako menettely VKSV:ssa yhtenäisen tekokokonaisuuden 22. Tämän jälkeen on arvioitava, onko syytteessä väitettyä N:n menettelyä valtakunnansyyttäjän virassaan arvioitava yhtenä rikoksena vai onko syyteoikeus N:n väittämin tavoin vanhentunut niiden VKSV:ssa tehtyjen koulutushankintojen osalta, joita koskeva menettely on ajoittunut haasteen tiedoksisaannista laskien viittä vuotta varhaisempaan aikaan. 23. Korkein oikeus toteaa, että ensimmäinen syytteessä tarkoitettu koulutushankinta VKSV:ssa on tehty keväällä vuonna 2010. VKSV:n johtoryhmän kokouksen 27.4.2010 muistiinpanoista ja pöytäkirjasta ilmenee N:n todenneen, että ajatuksellisen ja kielellisen perustan luomiseksi henkilöjohtamiselle lähtevät eräät johtoryhmän jäsenistä syväjohtamiskoulutukseen. N oli lisäksi todennut, ettei hän ollut tuossa vaiheessa ehtinyt keskustella kaikkien kanssa. Syyttäjän esittämistä kirjallisista todisteista ilmenee, että keväällä 2012 ja alkuvuonna 2013 on toteutettu kahta uutta henkilöä koskenut koulutushankinta. Niiden henkilöiden koulutusta, jota keväällä 2010 ja 2012 päätetty koulutushankinta on koskenut, on jatkettu hankittuun koulutukseen liittyvän tausta-ajatuksen mukaisesti ns. uusintaprofiileilla loka-marraskuussa 2012 ja sen jälkeen vuosina 2014 ja 2015 tehdyillä hankintapäätöksillä. Viimeinen syytteessä tarkoitettu koulutushankinta on koskenut VKSV:n johtoryhmään kuuluneen viestintäpäällikkö S:n johtamisvalmennusta, jonka oli määrä alkaa vuonna 2017 mutta joka ei toteutunut. 24. Korkein oikeus toteaa, että syytteessä tarkoitetuilla hankintapäätöksillä VKSV:lle on hankittu D Oy:ltä vuodesta 2010 lähtien samaan johtamis- ja koulutusmetodiin eli syväjohtamiseen perustuvaa johtamiskoulutusta lähinnä esimiesasemassa oleville viraston virkamiehille. Tarpeen ja koulutukseen pyrkineiden halukkuuden mukaan koulutusta on myöhemmin täydennetty ja koulutuksen piiriin on otettu uusiakin henkilöitä. Johtoryhmän kokousta 27.4.2010 koskevien asiakirjojen mukaan aloite syväjohtamiskoulutuksesta VKSV:ssa on tullut N:ltä, ja tavoitteena on ollut yhtenäisen henkilöjohtamisen perustan rakentaminen. Esitetty selvitys siten osoittaa, että N:n aloitteesta ja johdolla on päätetty ryhtyä hankkimaan johtamiskoulutusta nimenomaan D Oy:ltä. Sellaista johtopäätöstä esitetystä selvityksestä ei kuitenkaan voida tehdä, että johtamiskoulutusta olisi linjattu hankittavaksi pelkästään D Oy:ltä. Korkein oikeus katsoo, että syytteessä tarkoitetut VKSV:ssa tehdyt koulutushankinnat ovat joka tapauksessa asiallisesti ja myös ajallisesti liittyneet niin kiinteästi toisiinsa, että syytteessä kuvattua N:n menettelyä on kaikkien VKSV:ssa tehtyjen koulutushankintojen osalta perusteltua arvioida rikosten yhtymisen kannalta keskeisen luonnollisen katsontakannan mukaisesti yhtenä kokonaisuutena. Syyteoikeuden vanhentumista koskevat johtopäätökset 25. Syyte N:ää vastaan on nostettu 4.9.2017 eli myöhemmin kuin viiden vuoden kuluttua siitä, kun syytteessä on väitetty hänen rikkoneen virkavelvollisuuttaan päättämällä Itä-Suomen syyttäjänvirastossa tehdyistä hankinnoista ja hyväksymällä niitä koskevat laskut. Näiltä osin syyteoikeus on siten vanhentunut ja syyte sen vuoksi hylättävä. 26. Siltä osin kuin syytteessä on kysymys VKSV:ssa tehdyistä koulutushankinnoista N:n osallistuminen asioiden käsittelyyn muodostaa toteen näytettynä sellaisen asiallisesti ja ajallisesti yhtenäisen kokonaisuuden, että tekoja tulee arvioida yhtenä rikoksena. Syyteoikeus VKSV:ssa tehtyjen koulutushankintojen osalta ei siten ole miltään osin vanhentunut. N:n esteellisyys Sovellettava säännös 27. Virkamiehen esteellisyydestä säädetään hallintolain 28 §:ssä. Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan virkamies on esteellinen muun muassa, jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulle läheiselleen. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan läheisellä tarkoitetaan 1 momentissa virkamiehen puolisoa ja virkamiehen lasta, lapsenlasta, sisarusta, vanhempaa, isovanhempaa ja virkamiehelle muuten erityisen läheistä henkilöä samoin kuin tällaisen henkilön puolisoa. 28. Hallintolain 28 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan virkamies on esteellinen myös, jos hän tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsenenä taikka toimitusjohtajana tai sitä vastaavassa asemassa sellaisessa yhteisössä, säätiössä, valtion liikelaitoksessa tai laitoksessa, joka on asianosainen tai jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa. Hallintolain 28 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan virkamies on esteellinen, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu. Syyttäjän ja N:n käsitykset esteellisyydestä 29. Syyttäjä on N:n esteellisyyden perustavina seikkoina vedonnut siihen, että N oli hallintolain 27 §:n 1 momentin vastaisesti osallistunut sellaisten asioiden käsittelyyn, joiden ratkaisusta oli odotettavissa erityistä hyötyä D Oy:lle. Syytteessä on vedottu siihen, että N:n veli oli yksi D Oy:n perustajista, sen enemmistöosakas ja sen hallituksen puheenjohtaja tai hallituksen jäsen. Syyttäjä on ilmoittanut, että vastaajan motiivina ei väitetä olleen hyödyn hankkiminen D Oy:lle. Syytteessä tarkoitettu erityinen hyöty liittyi hallintolain 28 §:n 1 momentin 3 ja 5 kohdassa mainittuun erityiseen hyötyyn ja sitä oli tulkittava esteellisyyssäännösten tarkoituksesta eli siitä käsin, että luottamus virkamiesten puolueettomuuteen säilyy. Kysymys oli joka tapauksessa hallintolain 28 §:n 1 momentin 7 kohdan tilanteesta, jossa luottamus virkamiehen puolueettomuuteen vaarantuu. 30. N on myöntänyt olleensa hallintolain 28 §:n 1 momentin 5 ja 7 kohdan nojalla esteellinen osallistumaan syytteessä tarkoitettuihin hankintapäätöksiin. N on todennut, että koulutushankintapäätöksillä ei voitu katsoa aikaansaadun D Oy:lle syytteen mukaista erityistä hyötyä. Korkeimman oikeuden arviointi 31. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että syytteessä ei ole väitettykään, että syytteessä tarkoitetuista koulutushankinnoista olisi aiheutunut hallintolain 28 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettua erityistä hyötyä N:n veljelle. Syyttäjä on perustellessaan kantaansa esittänyt, että lainkohdan soveltumisen kannalta riittävää olisi, että N:n veli oli ollut D Oy:n enemmistöosakas ja että hän sai sitä kautta hyötyä hankinnoista. 32. Korkein oikeus toteaa, että syyte ei ole perustunut N:n veljen saamaksi väitettyyn hyötyyn, vaan yksinomaan siihen, että tällaista hyötyä olisi aiheutunut D Oy:lle. D Oy ei ole hallintolain 28 §:n 1 momentin 3 kohdassa ja 2 momentissa tarkoitettu N:n läheinen. Pelkästään siitä, että syytteessä väitettyä hyötyä mahdollisesti aiheutuisi D Oy:lle, ei siten momentin 3 kohdan mukaan seuraa esteellisyyttä. Syyte on sen vuoksi hylättävä siltä osin kuin N:n on väitetty olleen tällä perusteella esteellinen. 33. Asiassa on riidatonta, että N:n veli on syytteessä tarkoitettuna tekoaikana ollut koulutushankinta-asian asianosaisena olleen D Oy:n hallituksen puheenjohtaja tai hallituksen jäsen. N on siten ollut hallintolain 28 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla esteellinen osallistumaan D Oy:tä koskevien hankinta-asioiden käsittelyyn. 34. N:n on edellä todetuin tavoin katsottu olleen jo hallintolain 28 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetulla perusteella esteellinen. Asiassa ei siten ole tarpeen arvioida, onko N ollut samojen seikkojen johdosta esteellinen 1 momentin 7 kohdassa tarkoitetun muun erityisen syyn perusteella. N:n osallistuminen hankinta-asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon Sovellettava säännös ja sen esityöt 35. Hallintolain 27 §:n 1 momentin mukaan virkamies ei saa osallistua asian käsittelyyn eikä olla läsnä sitä käsiteltäessä, jos hän on esteellinen. 36. Lainkohdan säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 72/2002 vp s. 80) on todettu, että säännösehdotuksessa käytetyt ilmaisut käsittelyyn osallistumisesta ja läsnäolosta asiaa käsiteltäessä ovat sisällöltään laajoja. Niillä ei tarkoiteta pelkästään ratkaisun tekemistä vaan myös toimia, jotka välittömästi edeltävät asian ratkaisemista. Näitä ovat asian esittely ja valmistelu. Esteellinen virkamies ei saisi millään tavalla osallistua sellaisiin asian käsittelyyn liittyviin toimiin, jotka vaikuttavat asian ratkaisuun. Tällaista on esimerkiksi asianosaisten kuuleminen. N:n kannanotot 37. N on tunnustanut osallistuneensa syyttäjän esittämin tavoin asian käsittelyyn kaikissa syytteessä mainituissa VKSV:n hankinnoissa lukuun ottamatta S:ää koskenutta asiaa, johon osallistumisen N on kiistänyt. N on kuitenkin kiistänyt, että kysymys olisi ollut VKSV:oon hankittavaa johtamiskoulutusta koskevasta linjapäätöksestä. 38. N on tunnustanut, että hän oli VKSV:n johtoryhmän 27.4.2010 pitämän kokouksen muistiinpanojen ja pöytäkirjan mukaisesti osallistunut aktiivisesti johtamisvalmennushankinnan käsittelyyn. Jonkin aikaa kokouksen jälkeen N oli käynyt apulaisvaltakunnansyyttäjä K:n aloitteesta tämän kanssa keskustelun siitä, että N:n veljen ollessa D Oy:ssä mukana ei ollut soveliasta, että N tekisi päätöstä koulutushankinnasta yhtiöltä. Samasta teemasta N oli mahdollisesti keskustellut jonkun muunkin kanssa VKSV:ssa toisessa yhteydessä. Apulaisvaltakunnansyyttäjä K oli tehnyt hankintapäätöksen 22.6.2010, ja N oli osallistunut hankintapäätöksen tekemiseen esteellisenä. 39. N on vielä todennut, että muita hankintoja ei ollut teonkuvauksessa käsitelty erillisinä hankintoina, ja niissä N:n rooli oli ollut hankintakohtaisesti vähän erilainen. Tietyissä yksittäisissä hankinnoissa aloite koulutukseen osallistumisesta oli tullut asianomaisilta virkamiehiltä ja siitä oli keskusteltu N:n kanssa. Keskustelua oli käyty VKSV:n johtoryhmässä ja toisaalta myös kahden kesken valtionsyyttäjien kanssa, jotka olivat olleet kiinnostuneita koulutusmallista. N on kertonut muistuttaneensa avoimelle kurssille aikaisemmin osallistuneita virkamiehiä uusintaprofiilin hankkimisen tärkeydestä. N on tunnustanut tehneensä itse omia uusintaprofiilejaan koskeneet hankintapäätökset. Esitetty selvitys 40. Selvityksenä N:n osallistumisesta johtamisvalmennusta koskevan hankinta-asian käsittelyyn VKSV:n johtoryhmässä syyttäjä on esittänyt 27.4.2010 pidetyn johtoryhmän kokouksen sihteerin laatimat muistiinpanot ja pöytäkirjan. Muistiinpanoihin on kirjattu N:n kertomana, että henkilöjohtamiselle yritetään rakentaa ajatuksellista ja kielellistä perustaa. N on kokouksessa yksilöinyt ne henkilöt, joiden oli määrä lähteä syväjohtamisen avoimelle kurssille. Samalla hän oli todennut, ettei ollut ehtinyt keskustella kaikkien asianomaisten kanssa. N on esittänyt pääpiirteisen kuvauksen koulutuksen sisällöstä ja kertonut koulutuksen tarkoista ajankohdista ja viimeisistä ilmoittautumisajankohdista. Kokouksen pöytäkirjan mukaan viisi nimettyä VKSV:n virkamiestä osallistuvat syväjohtamisen avoimeen kurssiin. 41. Syyttäjä on lisäksi esittänyt apulaisvaltakunnansyyttäjä K:n allekirjoittaman 22.6.2010 päivätyn VKSV:n päätöksen. Päätöksessä K on ilmoittanut toteavansa, että syväjohtamisen koulutukseen osallistuvat vuonna 2010 VKSV:sta päätöksessä nimeltä mainitut viisi henkilöä. 42. N on kertonut, että jonkin aikaa johtoryhmän kokouksen jälkeen K oli ottanut esille koulutushankinnan D Oy:ltä todeten, että VKSV:n sisäinen ohje pienhankinnoista edellytti erillisen hankintapäätöksen tekemistä. Lisäksi K oli todennut, että huomioon ottaen N:n suhde palvelun tarjoajaan oli parempi, että K hoitaisi asian loppuun. Tämän johdosta oli päädytty siihen, että K tekisi tarvittavat jatkotoimet. N:n muistikuvan mukaan asia oli jäänyt aidosti K:n harkintaan. K:ta ei ole asiassa kuultu. 43. Selvityksenä VKSV:n D Oy:ltä hankkimista koulutuksista ja niiden kustannuksista syyttäjä on esittänyt D Oy:n 25.8.2010, 4.4.2012, 31.12.2012, 14.3.2013, 3.11.2014, 19.11.2014, 16.1.2015 ja 13.4.2015 päivätyt, yhteismäärältään 20 943,50 euron laskut. 44. Viimeinen syytteessä tarkoitettu koulutushankinta-asia, jonka käsittelyyn N:n on väitetty esteellisenä osallistuneen, on koskenut VKSV:n viestintäpäällikköä S:ää. N on kiistänyt osallistuneensa tämän asian käsittelyyn. 45. N on kertonut ottaneensa loppuvuodesta 2016 S:n kanssa käydyssä kehityskeskustelussa puheeksi mahdollisen koulutustarpeen ja sen, millaista esimieskoulutusta S:llä oli. N oli tuossa keskustelussa tuonut esille, että hän itse oli käynyt syväjohtamisvalmennuksen ja oli siihen tyytyväinen. N oli kuitenkin jättänyt koulutuksen valinnan S:n itsensä päätettäväksi. 46. S on todistajana kertonut, että hän oli syksyllä 2016 käynyt kehityskeskustelun N:n kanssa. N oli todennut, että S:n uuden tehtävän myötä jonkinlainen johtamiskoulutus olisi hyödyllinen. S oli ilmoittanut olevansa kiinnostunut ja tiedustellut, oliko N:llä ehdottaa jotain koulutusta. N oli kertonut, että syyttäjälaitoksessa oli paljon käytetty D Oy:n koulutusta mutta johtamiskoulutuksia oli tarjolla monia muitakin ja että S voi itse miettiä, minkälaiseen johtamiskoulutukseen hän halusi mennä. N oli todennut, että jos S oli kiinnostunut D Oy:n koulutuksesta, hänen oli mahdollista kysyä muilta sen käyneiltä heidän mielipidettään. N oli ilmoittanut, että mikäli S halusi mennä D Oy:n koulutukseen, ilmoittautuminen tapahtui tietyn valtionsyyttäjän välityksellä, koska N:n veli oli yhtiössä osallisena. N oli kertonut, että D Oy:n koulutukseen oli oltu tyytyväisiä, mutta S:lle oli jäänyt sellainen olo, että hän olisi voinut päätyä myös johonkin muuhun koulutukseen. S ei ollut kokenut, että hänen olisi ollut pakko mennä D Oy:n koulutukseen, vaan hän oli itse saanut tehdä päätöksen. 47. S on edelleen kertonut, että hän oli kehityskeskustelun jälkeen keskustellut syväjohtamiskoulutuksen käyneen VKSV:n koulutuspäällikön kanssa ja ilmoittanut tämän jälkeen N:n aikaisemmin mainitsemalle valtionsyyttäjälle, että hänet voitiin ilmoittaa D Oy:n koulutukseen. Koulutuksen oli määrä alkaa maaliskuussa 2017. S:n saatua tietää, että Suomen Kuvalehti oli tekemässä artikkelia syyttäjälaitoksen yhteyksistä D Oy:öön, hän oli tullut siihen tulokseen, ettei hän halunnut osallistua koulutukseen. S oli ilmoittanut tästä N:lle, joka oli ilmoittanut, ettei ota asiaan kantaa ja että kyseessä oli S:n oma päätös. S:n pyynnöstä ilmoittautuminen oli peruutettu. Korkeimman oikeuden kannanotot ja johtopäätökset 48. Asiassa esitetty selvitys osoittaa, että alettuaan hoitaa valtakunnansyyttäjän virkaa huhtikuun alusta 2010 lukien N on ottanut VKSV:ssa jokseenkin välittömästi esille johtamista ja johtamisvalmennuksen hankkimista koskevan asian. Hän on valmistellut sitä käymällä virastossa keskusteluja koulutukseen mahdollisesti osallistuvien kanssa. N on ottanut asian johtoryhmän 27.4.2010 pidetyn kokouksen asialistalle ja osallistunut asian käsittelyyn tuossa kokouksessa. Ennalta käymiensä keskustelujen perusteella N on kokouksessa ilmoittanut ne viisi viraston virkamiestä, jotka tulivat osallistumaan D Oy:n järjestämille vuonna 2010 alkaville syväjohtamisen avoimille kursseille. Kun apulaisvaltakunnansyyttäjä K on johtoryhmän kokouksen jälkeen N:n kanssa käymässään keskustelussa ottanut esille tämän esteellisyyden, oli päädytty siihen, että K tekee vielä asiassa päätöksen. 49. K:n 22.6.2010 päivätty päätös, jota on selostettu kohdassa 41, on tehty vasta sen jälkeen, kun siinä tarkoitettujen virkamiesten koulutus oli jo alkanut. Kysymys on ollut samoista henkilöistä, joiden N oli jo johtoryhmän kokouksessa 27.4.2010 ilmoittanut osallistuvan koulutukseen. Päätöksessä on siten ainoastaan todettu N:n jo aikaisemmin johtoryhmälle ilmoittama ratkaisu. 50. Korkein oikeus katsoo edellä mainittujen seikkojen osoittavan, että VKSV:ssa keväällä 2010 tehty koulutushankinta on asiallisesti päätetty jo ennen K:n 22.6.2010 allekirjoittamaa toteavaa päätöstä ja että päätös on tehty N:n aloitteesta ja johdolla. N on siten osallistunut ensimmäisen syytteessä tarkoitetun hankinta-asian käsittelyyn siten kuin hallintolain 27 §:n 1 momentissa tarkoitetaan, minkä hän on tunnustanutkin. 51. N on edellä kohdista 37 ja 39 ilmenevin tavoin tunnustanut osallistuneensa myös muiden syytteessä tarkoitettujen hankinta-asioiden käsittelyyn lukuun ottamatta S:ää koskenutta hankinta-asiaa. Tunnustus on tältäkin osin saanut tukea asiassa esitetystä selvityksestä, muun muassa N:n omasta kertomuksesta Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä. N:n on siten tunnustamallaan tavalla näytetty tehneen itse omia uusintaprofiilejaan koskeneet hankintapäätökset ja osallistuneen mainittujen muiden hankinta-asioiden käsittelyyn siten kuin hallintolain 27 §:n 1 momentissa tarkoitetaan. 52. S:n koulutuksen osalta asiassa on selvitetty, että N on kehityskeskustelussa S:n kanssa tuonut nimenomaisesti esiin sukulaisuussuhteeseen perustuvan liityntänsä D Oy:öön, sen, että johtamiskoulutusta tarjosivat myös muut palveluntuottajat ja sen, että S:n tuli itse päättää, mihin koulutukseen hän hakisi. N on tosin nostanut esiin johtamiskoulutuksen tarpeen ja oman tyytyväisyytensä D Oy:n antamaan koulutukseen. Toisaalta N on tässä yhteydessä selvästi tuonut esiin oman esteellisyytensä koulutushankinnan osalta, minkä johdosta S oli kääntynyt VKSV:n koulutushankinnoista vastaavien virkamiesten puoleen ja sopinut heidän kanssaan koulutukseen osallistumisesta. S on ymmärtänyt asian niin, että hänellä olisi ollut mahdollisuus valita muukin kuin D Oy:n tarjoama koulutus. 53. Korkein oikeus katsoo, että edellä mainitun kaltaista koulutustarpeen ja -mahdollisuuksien esille ottamista kehityskeskustelun yhteydessä ei vielä sellaisenaan voida pitää päätöksentekoon osallistumisena tai sellaisen valmisteluna, kun otetaan huomioon erityisesti se, että N on esteellisyytensä vuoksi tältä osin nimenomaisesti vetäytynyt hankinta-asiasta ja pyytänyt S:ää kääntymään koulutusasioista VKSV:ssa vastaavien henkilöiden puoleen. N:n menettelyä S:ää koskevan koulutushankinnan yhteydessä ei siten voida pitää hallintolain 27 §:n 1 momentissa tarkoitettuna osallistumisena tämän asian käsittelyyn. 54. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että N on vastoin hallintolain 27 §:n 1 momentin kieltoa esteellisenä osallistunut VKSV:ssa syytteessä tarkoitettujen hankinta-asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon lukuun ottamatta S:lle D Oy:ltä tilattua koulutusta, joka on sittemmin peruuntunut. Virkavelvollisuuden rikkominen 55. Rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan virkamies tuomitaan virkavelvollisuuden rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi, jos hän virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Säännös tulee sovellettavaksi siinä muodossa kuin se on 1.1.2010 voimaan tulleessa laissa 990/2009. 56. Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan virkamies tuomitaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoitukseen tai sakkoon, jos hän virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen. 57. Edellä on katsottu N:n olleen esteellinen osallistumaan syytteessä tarkoitettujen D Oy:ltä tehtävien koulutushankintojen käsittelyyn VKSV:ssa. Sen vuoksi N:n olisi pitänyt vetäytyä näiden asioiden käsittelystä ja päätöksenteosta, mutta hän on tämän laiminlyönyt S:n koulutusta koskenutta hankinta-asiaa lukuun ottamatta. Osallistumalla hallintolain 27 §:n 1 momentin vastaisesti asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon lain 28 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesta esteellisyydestään huolimatta N on rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. 58. Asiassa on vielä arvioitava, onko N rikkonut virkavelvollisuutensa tahallisesti vai huolimattomuudesta. Tahallisuusarviointi Syyttäjän ja N:n kannanotot 59. Syyttäjän mukaan N oli ollut tietoinen veljensä roolista syväjohtamisen kehittäjänä ja asemasta D Oy:ssä. N:n oli täytynyt mieltää, että hän osallistuu toiminnallaan sellaisten asioiden käsittelyyn, joiden ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä D Oy:lle. N oli ollut tietoinen kaikista esteellisyyden perustavista olosuhteista. Hänen menettelynsä oli kestänyt pitkän ajan. N:n oli asemansa huomioon ottaen täytynyt mieltää selvä esteellisyytensä. 60. N on kiistänyt tahallisuutensa lähinnä sillä perusteella, että hän ei ollut vaikeassa elämäntilanteessaan tullut havainneeksi esteellisyyttään. Hän oli voimakkaasti keskittynyt mielestään kiireellisesti tarvittavan johtamiskoulutuksen sisältöä koskeneisiin kysymyksiin. Kaikissa vaiheissa hänen ainoa todellinen toimintansa motiivi oli ollut edistää alaistensa ja itsensä kehittymistä henkilöstöjohtamisessa ja parantaa työyhteisön työhyvinvointia. Hänen oma aktiivisuutensa koulutusasioissa ylipäätään ja innostuksensa käyttökelpoisen koulutusmenetelmän löytämisestä olivat hämärtäneet hänen harkintaansa ja estäneet häntä ajattelemasta esteellisyyttä. N on tuon aikaisesta harkintakyvystään todennut, että maaliskuussa 2010 tapahtuneen puolisonsa äkillisen kuoleman jälkeen hän oli uppoutunut juuri alkaneisiin vaativiin virkatehtäviinsä ja halunnut saada asioita aikaan ja samalla näyttää, että asioita myös kyettiin saamaan tehokkaasti aikaan. N ei ollut mieltänyt esteellisyyttään tapahtumien hetkellä niin ehdottomaksi kuin nyt. N on katsonut toiminnassaan olleen ennemmin kyse huolimattomuudesta, joka ilmeni harkitsemattomuutena tehdyissä ratkaisuissa, kuin tahallisesta säännösten rikkomisesta. Tahallisuutta virkarikoksissa koskevasta oikeuskäytännöstä 61. Korkein oikeus on arvioinut virkarikokseen liittyvää tahallisuutta esimerkiksi ratkaisussaan KKO 2008:90. Tuossa valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavaa korvausta koskevassa riita-asiassa käräjätuomari oli hankkinut kantajaa koskeneen rikosrekisterin otteen tiedustelematta asianosaisten kantaa todisteen hankkimisesta ja varaamatta näille tilaisuutta lausua todisteen merkityksestä asiassa. Rikosrekisterin otteesta ilmeneviä tietoja oli sisällytetty käräjäoikeuden tuomion perusteluihin. Käräjätuomarin ei menettelyllään katsottu syyllistyneen tahalliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. 62. Ratkaisunsa perusteluissa Korkein oikeus on todennut, että asiassa oli rikottu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä menettelynormeja, jotka tuomarin tuli tuntea ja että niiden noudattamatta jättäminen merkitsi virkavelvollisuuden rikkomista. Korkeimman oikeuden mukaan pelkästään se, että tuomari oli yksittäisessä asiassa lakia soveltaessaan toiminut säännöksen vastaisesti, ei kuitenkaan sellaisenaan osoittanut, että kysymyksessä olisi rikosoikeudellisesti tahalliseksi katsottava teko (KKO 1984 II 165, KKO 1985 I 3, KKO 1992:78, KKO 1992:126). 63. Korkein oikeus on edelleen katsonut, että tahallisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta tuomitseminen edellytti, että tuomari oli arvioitavana olevassa tilanteessa tarkoittanut menetellä lain vastaisesti tai että hänen oli ainakin täytynyt mieltää menettelevänsä lain vastaisesti. Korkeimman oikeuden mukaan oli ollut selvää, että käräjätuomarin oli täytynyt tuntea asiassa rikotut oikeudenkäymiskaaren säännökset. Asiassa esitetyn perusteella ei kuitenkaan ollut tehtävissä sellaista päätelmää, että käräjätuomari olisi kysymyksessä olleessa asiassa sinänsä virkavelvollisuuksiensa vastaisesti menetellessään toiminut tarkoituksellisesti tai tietoisesti lakia rikkoen. Tämän vuoksi ja koska rangaistusvaatimus oli koskenut vain tahallista tekoa, Korkein oikeus on katsonut, että rangaistusvaatimus oli perusteeton. Korkeimman oikeuden arviointi 64. Korkein oikeus toteaa, että virkasyytekäytännössä on usein katsottu, että lainkäytössä esimerkiksi rangaistusminimin alittaminen, vanhentuneesta rikoksesta tuomitseminen ja muut sen kaltaiset selvän säännöksen rikkomiset ovat johtuneet huomaamattomuudesta, ellei virkamiehen säännösten vastaista menettelyä ole ollut aihetta pitää tietoisena toimintana. Tällöin virkamiehen menettely on saatettu tahallisuuden asemesta hahmottaa pikemminkin huolimattomuudeksi käsillä olleessa lain soveltamistilanteessa. 65. N:n syyksi luetussa menettelyssä kyse on ollut useasta erillisestä ja eri aikoina tehdystä koulutushankinnasta. Kysymys ei ole ollut ainutkertaisesta, ratkaisua välittömästi vaatineesta kiireellisestä arviointitilanteesta, jolloin menettelyn arvosteleminen huomaamattomuudesta tehdyksi virhearvioinniksi voisi helpommin tulla kysymykseen. Valtakunnan ylimpänä syyttäjänä N:ltä on voitu vaatia esteellisyyssäännösten asianmukaista ja tarkkaa huomioon ottamista. N:n menettelyn tahallisuutta koskevan arvioinnin kannalta on merkityksetöntä, että hän on pitänyt johtamiskoulutuksen hankkimista johtamaansa virastoon tarpeellisena ja D Oy:n tarjoamaa koulutusta sopivimpana. 66. N:n menettelyyn sovellettavat hallintolain säännökset esteellisyydestä ja velvollisuudesta pidättyä osallistumasta esteellisenä asian käsittelyyn eivät ole olleet tulkinnanvaraisia. N:n esteellisyys on perustunut läheissuhteeseen, jonka osalta esteellisyyden syntyminen on jo lähtökohtaisesti ollut yksiselitteistä. N on kuultaessa todennut, että hänellä ei ollut ennen esitutkintaa ollut tarkkaa tietoa veljensä asemasta D Oy:ssä. Korkein oikeus ei pidä uskottavana, ettei N ole osallistuessaan hankinta-asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon VKSV:ssa tiennyt tai ainakin pitänyt varsin todennäköisenä, että N:n veli oli D Oy:ssä sellaisessa asemassa, jonka perusteella hallintolain 28 §:n 1 momentin 5 kohdan esteellisyysperuste täyttyi. N ei siten ole myöskään voinut tahallisuuden poistavalla tavalla erehtyä pitämään osallistumistaan asioiden käsittelyyn ja päätöksentekoon sallittuna. Kun hankinta-asioiden osapuolena on ollut yhtiö, johon N:n veljellä on ollut syytteessä tarkoitettu yhteys, N:n on täytynyt käsittää, että hän on ollut esteellinen osallistumaan yhtiötä koskeneiden asioiden käsittelyyn. Korkein oikeus katsoo, että N:n esteellisyys on ollut niin ilmeistä, että hänen on täytynyt se ymmärtää kohdassa 60 mainituista harkintakykyynsä mahdollisesti vaikuttaneista syistä huolimatta. 67. N:n huomiota hänen esteellisyyteensä on kiinnitetty jo VKSV:ssa tehdyn ensimmäisen hankintapäätöksen yhteydessä. Tästä huolimatta hän ei ole määrännyt päättämäänsä hankinta-asiaa valmisteltavaksi asianmukaisesti uudelleen. N on esteellisyydestään tietoisena osallistunut myös myöhempien hankinta-asioiden käsittelyyn lukuun ottamatta S:ää koskenutta asiaa. Hän on myös itse tehnyt omia uusintaprofiileitaan koskevat hankintapäätökset VKSV:ssa. 68. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo N:n rikkoneen tahallaan virkavelvollisuuttaan. Teon vähäisyyttä koskeva arviointi 69. Syyttäjä on katsonut, että N:n toimintaa ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä huomioon ottaen valtakunnansyyttäjän asema ja tehtävät sekä ylimmän syyttäjän oman toiminnan vaikutus koko syyttäjälaitoksen toimintaan ja sitä kohtaan tunnettavaan luottamukseen. N:n toiminta syväjohtamisen käyttämisen edistämiseksi syyttäjälaitoksessa oli ollut pitkäaikaista sekä hankintojen arvo merkittävä. 70. N on hyväksynyt syyttäjän näkemyksen siitä, että hän oli ollut valtakunnansyyttäjänä sellaisessa virka-asemassa, että hänen toimintaansa ei voida pitää vähäisenä. Kokonaisarvioinnin osalta N on tuonut esiin, että hankintojen arvo ei ollut ollut erityisen suuri, eikä arvolla ollut kokonaisharkinnassa sinänsä merkitystä. 71. Korkein oikeus katsoo, että huomioon ottaen valtakunnansyyttäjän asema ja tehtävät, ylimmän syyttäjän oman toiminnan vaikutus koko syyttäjälaitoksen toimintaan ja sitä kohtaan tunnettavaan luottamukseen, esteellisyyssäännösten vastaisesti käsiteltyjen hankinta-asioiden lukuisuus ja ajoittuminen pitkälle ajanjaksolle sekä hankintojen arvo N:n menettelyä ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Syyksilukeminen 72. N:n syyksi luetaan rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentin sekä hallintolain 27 §:n 1 momentin ja 28 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla virkavelvollisuuden rikkominen sillä perusteella, että N on Helsingissä huhtikuun 2010 ja huhtikuun 2015 välisenä aikana valtakunnansyyttäjänä tahallaan rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa osallistumalla esteellisenä käsittelyyn ja päätöksentekoon hankinta-asioissa sekä päättämällä kahden ns. uusintaprofiilin tilaamisesta itselleen. Päätöksillä VKSV:lle on hankittu D Oy:ltä johtamisvalmennusta seuraavasti: - viidelle VKSV:n virkamiehelle hankittu avoin valmennusohjelma, jota koskeva lasku on päivätty 25.8.2010, - yhdelle VKSV:n virkamiehelle hankittu avoin valmennusohjelma, jota koskeva lasku on päivätty 4.4.2012, - viidelle VKSV:n virkamiehelle hankitut uusintaprofiilit, joita koskeva lasku on päivätty 31.12.2012, - yhdelle VKSV:n virkamiehelle hankittu avoin valmennusohjelma, jota koskeva lasku on päivätty 14.3.2013, - kahdelle VKSV:n virkamiehelle hankitut uusintaprofiilit, joita koskeva lasku on päivätty 3.11.2014, - yhdelle VKSV:n virkamiehelle hankittu uusintaprofiili, jota koskeva lasku on päivätty 19.11.2014, - yhdelle VKSV:n virkamiehelle hankittu profiilikeskustelu, jota koskeva lasku on päivätty 16.1.2015, sekä - yhdelle VKSV:n virkamiehelle hankittu uusintaprofiili, jota koskeva lasku on päivätty 13.4.2015 siten, että hankintojen arvo on ollut yhteensä 20 943,50 euroa. 73. N:n ei ole näytetty osallistuneen esteellisenä S:ää koskeneen hankintapäätöksen tekemiseen ja siten rikkoneen virkavelvollisuuttaan. Tältä osin syyte on siten hylättävä. Rangaistuksen määrääminen 74. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. 75. Virkavelvollisuuden rikkomisesta tuomitaan rikoslain 40 luvun 9 §:n mukaan sakkoa tai enintään vuosi vankeutta. Syyttäjä on vaatinut, että N tuomitaan vähintään 60 päiväsakon suuruiseen sakkorangaistukseen. 76. Korkein oikeus katsoo, että N:n menettelyn moitittavuutta lisäävinä seikkoina on otettava huomioon N:n asema valtakunnan ylimpänä syyttäjänä ja hänen syykseen luetun menettelyn kielteinen vaikutus koko syyttäjälaitosta kohtaan tunnettavaan luottamukseen, sekä se, että menettely on jatkunut usean vuoden ajan huolimatta siitä, että N:n huomiota oli kiinnitetty esteellisyyskysymykseen. 77. Syyksiluetun teon moitittavuutta vähentävänä seikkana on puolestaan otettava huomioon se, että menettelyllään N on aktiivisesti toimien pyrkinyt hankkimaan VKSV:n henkilökunnalle tarpeelliseksi katsomaansa johtamiskoulutusta, mikä on sinänsä ollut oikeusministeriön hallinnonalalla johtamiskoulutukselle asetettujen tavoitteiden mukaista. N:n tarkoituksena ei ole ollut suosia D Oy:tä koulutuksen tarjoajana epäasiallisin perustein, esimerkiksi taloudellisen hyödyn saamiseksi yhtiölle. 78. Korkein oikeus katsoo oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi N:n syyksi luetusta menettelystä 40 päiväsakon määräisen sakkorangaistuksen. 79. Rikoslain 2 a luvun 2 §:n 1 momentin mukaan päiväsakon rahamäärä on vahvistettava niin, että se on kohtuullinen sakotettavan maksukykyyn nähden. Pykälän 2 ja 3 momentin mukaan päiväsakon kohtuullisena rahamääränä on pidettävä yhtä kuudeskymmenesosaa sakotettavan keskimääräisestä kuukausitulosta, josta on vähennettävä lainkohdassa määrätyt vähennykset. Kuukausitulon laskemisen ensisijaisena perusteena ovat sakotettavan viimeksi toimitetun verotuksen mukaiset tulot. Jos sakotettavan tuloja ei voida luotettavasti selvittää verotustiedoista tai ne ovat olennaisesti muuttuneet viimeksi toimitetun verotuksen jälkeen, ne voidaan arvioida muun saatavan selvityksen perusteella. Pykälän 4 momentin mukaan päiväsakko määrätään tuomioistuimessa oikeudenkäynnin aikaisten tietojen perusteella. 80. N on ilmoittanut, että hänen tulonsa ovat muuttuneet viimeksi toimitetusta verotuksesta merkittävästi. Hän on ollut virastaan virkavapaalla keväästä 2017 ja sen jälkeen virantoimituksesta pidätettynä elokuun lopusta 2017 alkaen. Hänen tulonsa olivat vuonna 2016 muodostuneet valtakunnansyyttäjän säännöllisestä kuukausipalkasta. Vuoden 2017 tammi - marraskuun ajalta hänen nettotulonsa ovat olleet keskimäärin 2 678,34 euroa kuukaudessa ja tammi - joulukuulta 2017 vastaavasti 2 854,22 euroa. Syyttäjällä ei ole ollut huomautettavaa N:n esittämän selvityksen johdosta. 81. N:n esittämä selvitys osoittaa, että hänen tulonsa ovat vuonna 2017 alentuneet merkittävästi viimeksi toimitetun verotuksen osoittamiin tuloihin verrattuna. Korkein oikeus katsoo, että päiväsakon rahamäärä tulee sen vuoksi vahvistaa N:n esittämän selvityksen perusteella siten, että keskimääräinen kuukausitulo määräytyy vuoden 2017 kokonaisansioiden pohjalta. Niiden perusteella päiväsakon rahamääräksi vahvistetaan 43 euroa. Rikosuhrimaksu 82. Syyttäjä on vaatinut, että N velvoitetaan suorittamaan rikosuhrimaksu. Rikosuhrimaksusta annetun lain 2 §:n nojalla rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan täysi-ikäinen henkilö, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta. Lain 4 §:n 1 momentin nojalla rikosuhrimaksu määrätään tuomioistuimessa rangaistuksen tuomitsemisen yhteydessä. 83. Rikosuhrimaksusta annettu laki on tullut voimaan 1.12.2016 eli sen jälkeen, kun N:n syyksi luetun menettelyn tekoaika on päättynyt. Laissa ei ole tarkemmin säädetty rikosuhrimaksua koskevien säännösten ajallisesta soveltuvuudesta. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 293/2014 vp s. 23) mukaan ehdotettuja säännöksiä on tarkoitus soveltaa vasta esityksessä tarkoitettujen lakien voimaantulon jälkeen tehtyihin rikoksiin. 84. Mainitussa hallituksen esityksessä (s. 20) on todettu, että rikosuhrimaksu olisi rikokseen syyllistyneiltä perittävä kiinteästi määrätty valtiolle maksettava rahasumma, joka suunnataan valtion talousarvion kautta uhrien tukipalveluihin. Perustuslakivaliokunta on esityksen johdosta antamassaan lausunnossa PeVL 61/2014 vp katsonut sen, että rikosuhrimaksu määrätään rikoksentekijälle rangaistuksen automaattisena lisänä rikosprosessuaalisessa järjestyksessä, puoltavan rikosuhrimaksun rinnastamista rikosoikeudellisiin lisäseuraamuksiin. 85. Rikosuhrimaksu on edellä kuvatuin tavoin oikeudelliselta luonteeltaan rinnastettavissa rikosoikeudelliseen seuraamukseen. Korkein oikeus katsoo, että rikosuhrimaksun määrääminen teosta, jonka tekoaika on päättynyt ennen rikosuhrimaksusta säädetyn lain voimaantuloa, olisi ristiriidassa rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän taannehtivan rikoslain kiellon kanssa. 86. Viimeinen esteellisenä tehty koulutushankintapäätös on huhtikuulta 2015 ja syyte tulee tätä myöhempään aikaan kohdistuneelta osalta hylättäväksi. Kun rikosuhrimaksusta annettu laki on tullut voimaan vasta N:n syyksi luetun teon jälkeen, edellytyksiä velvoittaa N suorittamaan rikosuhrimaksu ei ole. Tuomiolauselma N tuomitaan rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentin sekä hallintolain 27 § 1 momentin ja 28 § 1 momentin 5 kohdan nojalla huhtikuun 2010 ja huhtikuun 2015 välisenä aikana tehdystä virkavelvollisuuden rikkomisesta 40:een 43 euron määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 1 720 euroa. Muilta osin syyte hylätään. Syyttäjän vaatimus N:n velvoittamisesta suorittamaan rikosuhrimaksu hylätään. Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Mika Huovila ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170092 ECLI:FI:KKO:2017:92 KKO:2017:92 Tjänstebrott Brott mot tjänsteplikt Sammanträffande av brott Åtalsrätt Preskription av åtalsrätt Uppsåt R2017/696 2545 2017-12-20 ECLI:FI:KKO:2017:92 N åtalades för brott mot tjänsteplikt på den grunden att han åren 2007 - 2009 i egenskap av ledande häradsåklagare vid åklagarämbetet i Östra Finland och åren 2010 - 2017 i egenskap av riksåklagare vid Riksåklagarämbetet i strid med 27 § 1 mom förvaltningslagen såsom jävig hade deltagit i behandlingen av och beslutsfattandet i ärenden som gällde anskaffning av utbildning för honom själv och ämbetsverkens personal. På de grunder som framgår av Högsta domstolens avgörande ansågs att - åtalsrätten hade preskriberats till den del fråga var om det påstådda förfarandet vid åklagarämbetet i Östra Finland och att" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170093 ECLI:FI:KKO:2017:93 KKO:2017:93 Todistelu Näytön arviointi Huumausainerikos Törkeä huumausainerikos R2015/729 2551 2017-12-21 ECLI:FI:KKO:2017:93 Kysymys näytön arvioinnista törkeässä huumausainerikoksessa. Kysymys myös syyttäjän oikeudesta vedota todisteena vastaajan toimeksiantajiksi väitettyjen henkilöiden kirjallisiin kertomuksiin, jotka ilmenivät kyseisiä henkilöitä koskevasta ulkomaalaisesta tuomiosta. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Käsittelyratkaisu ja päätös 20.3.2017 nro 573 Suullinen käsittely Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Rangaistusvaatimus ja vastaus Syyttäjä vaati A:lle käräjäoikeudessa rangaistusta syytekohdissa 1 - 6 kuudesta törkeästä huumausainerikoksesta. Syytteen mukaan A oli yhdessä ainakin yhden toisen henkilön kanssa 5.12.2013, 17.3.2014, 14.4.2014, 7.6.2014, 28.6.2014 ja 16.7.2014 laittomasti levitystarkoituksessa tuonut Saksasta Suomeen 12 442 grammaa marihuanaa levitettäväksi ja luovutettavaksi edelleen. Syyttäjä vaati lisäksi, että A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksentekovälineenä käytetty henkilöauto sekä rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 1 500 - 2 500 euroa. A kiisti syytteet ja muut vaatimukset kohdissa 1 - 5. Kohdassa 6 hän myönsi teonkuvauksen oikeaksi, mutta kiisti syytteen sillä perusteella, ettei hän ollut tiennyt, että autoon oli kätketty huumausainetta. Helsingin käräjäoikeuden tuomio 29.10.2014 Käräjäoikeus hylkäsi syytteen kohdassa 1. Käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeät huumausainerikokset syytekohdissa 2 - 6. Käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että A oli syytekohdan 6 teonkuvauksessa kerrotulla tavalla 16.7.2014 kuljettanut Saksasta Suomeen 12 442 grammaa marihuanaa, jonka tulli oli takavarikoinut. Riidatonta oli myös se, että A oli samaa ajoneuvoa käyttäen matkustanut Saksasta Suomeen syytekohdissa 1 - 5 tarkoitettuina ajankohtina siten, että hän oli jokaisella kerralla viettänyt Suomessa vain muutamia tunteja ja palannut aina samana päivänä Saksaan. Käräjäoikeuden mukaan auton poikkeukselliset hankinta- ja rahoitusjärjestelyt ja autoon tehdyt rakenteelliset muutokset osoittivat, että auto oli tarkoitettu suurten huumausaine-erien kuljettamista varten. Matkat olivat vaatineet merkittävän taloudellisen panostuksen ja ainakin kahden henkilön Suomeen matkustamiseen liittyvän ajankäytön. Käräjäoikeuden mukaan kysymys ei ollut auton hankintaan osallistuneiden miesten A:lle tarjoamista huvimatkoista taikka A:n väittämin tavoin valokuvausmatkoista. Matkan jälkeen A oli saanut miehiltä rahallisena korvauksena satoja euroja. Käräjäoikeuden mukaan matkoille ei ollut ilmennyt mitään muuta järkevää syytä kuin huumausaineiden kuljettaminen. Arvioidessaan A:n väitettä tietämättömyydestään autoon kätketyistä huumausaineista käräjäoikeus antoi merkitystä sille, että A ei ollut paljastanut toimeksiantajina olleiden miesten sukunimiä. Hän oli valehdellut matkojensa sisällöstä lähisukulaisilleen ja lisäksi kertonut matkansa tarkoituksesta totuudenvastaisesti jäätyään kiinni. Käräjäoikeus totesi, että erittäin arvokkaan huumelastin kuljettajan voitiin pääsääntöisesti olettaa tienneen kuljettavansa huumausainetta. Käräjäoikeus totesi, ettei mikään yksittäinen seikka osoittanut vastaajan syyllistymistä huumausainerikokseen. Edellä mainittuja teon ulkoisia olosuhteita kokonaisuutena tarkasteltuaan käräjäoikeus kuitenkin katsoi, ettei esitetyn näytön perusteella ollut mitään muuta uskottavaa selitystä A:n toiminnalle kuin se, että hän oli ollut tietoinen tehtävästään huumausaineen kuljettajana, hyväksynyt asemansa ja yksissä tuumin muiden kanssa osallistunut tehtävänsä suorittamiseen. A:n ensimmäiseen maahantulokertaan liittyvän syytekohdan 1 osalta käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että matkalla olisi kuljetettu huumausainetta. Käräjäoikeus piti mahdollisena, että kysymyksessä oli ollut testimatka, jolla A:n luotettavuutta ja kykyä toimia arvokkaan lastin kuljettajana on testattu. Syytekohdissa 2 - 5 maahantuodun huumausaineen määrän osalta käräjäoikeus totesi, että kaikilla matkoilla oli käytetty samaa ajoneuvoa, johon oli rakennettu suurikokoinen kätkötila. Matkoihin oli panostettu merkittävästi taloudellisesti ja niistä oli lisäksi aiheutunut ajanhukkaa ainakin kahdelle henkilölle. Käräjäoikeus päätteli, että huumausainetta oli kullakin matkalla kuljetettu erittäin suuri, viimeiseen matkaan rinnasteinen määrä. Rangaistusta mitatessaan käräjäoikeus otti A:n eduksi huomioon A:n osallisuuden osalta hänen asemansa kuriirina. Toisaalta käräjäoikeus otti huomioon, että A:n rikosten kohteena oli suuri määrä huumausainetta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytekohtien 2 - 6 rikoksista yhteiseen 5 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus määräsi A:n menettämään valtiolle rikoksentekovälineenä käytetyn auton sekä rikoshyötynä 1 200 euroa. Käräjäoikeuden ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen. Toinen lautamiehistä hylkäsi syytteet myös kohdissa 2 - 5 katsottuaan, ettei asiassa ollut näyttöä A:n syyllistymisestä huumausainerikokseen. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Airi Jousila ja lautamiehet. Helsingin hovioikeuden tuomio 26.6.2015 A valitti hovioikeuteen syytekohdista 2 - 6 ja syyttäjä vastavalituksella syytekohdasta 1. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta syytekohdassa 1 katsoen, ettei asiassa ollut käynyt ilmi seikkoja, jotka riittävällä varmuudella osoittaisivat A:n jo tässä vaiheessa tienneen kuljettavansa huumausainetta. Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion syytekohtien 2 - 6 syyksilukemisten osalta. Syytekohtien 2 6 osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset auton hankinnan ja käyttötarkoituksen, matkoihin liittyvien toimintamallien ja matkojen tarkoituksen, A:n tietoisuuden sekä huumausaineiden määrän osalta. Käsillä olleissa olosuhteissa A:n oli täytynyt syytekohdassa 1 tarkoitetun ensimmäisen matkan jälkeen, jolta A oli saanut palkkion, pitää varsin todennäköisenä, että hän kuljetti suurta määrää huumausainetta. Hovioikeus alensi A:lle tuomitun rangaistuksen 4 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta ottaen huomioon, ettei A ollut osallistunut huumausaineiden maahantuontiin muutoin kuin kuljettajana, hän ei ollut pakannut huumausaineita tai luovuttanut niitä edelleen Suomessa eikä myöskään saanut menettelystään vähäistä suurempaa taloudellista hyötyä. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Elisabeth Bygglin, Malla Sunell ja Kristina Isaksson. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että syyte kohtien 2 - 5 osalta hylätään ja rangaistusta sen johdosta alennetaan. Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Syyttäjä toimitti myös lausuman ja lisävastauksen asiassa. Syyttäjä nimesi Korkeimmassa oikeudessa uutta kirjallista todistelua. A antoi häneltä pyydetyt lausumat syyttäjän vastauksessaan nimeämän uuden kirjallisen todistelun sekä syyttäjän lisävastauksen johdosta. Käsittelyratkaisu ja päätös 20.3.2017 nro 573 Korkein oikeus salli 20.3.2017 antamassaan päätöksessä syyttäjän vedota uusina kirjallisina todisteina 16.6.2015 päivättyyn takavarikkopöytäkirjaan, 18. ja 30.6.2015 päivättyihin tullilaboratorion lausuntoihin, Helsingin käräjäoikeuden 12.11.2015 antamaan tuomioon, 27.8.2015 päivättyyn Staatsanwaltschaft Bremenin syytekirjelmään sekä Landgericht Bremenin 6.9.2016 antamaan tuomioon. Koska Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, onko hovioikeus arvioinut näyttöä oikein, Korkein oikeus päätti viran puolesta toimittaa asiassa suullisen käsittelyn. Suullinen käsittely Korkeimmassa oikeudessa Korkein oikeus toimitti 12.5.2017 suullisen käsittelyn. A ei saapunut suulliseen käsittelyyn. Hän oli ilmoittanut, ettei hän halunnut tulla kuulluksi asiassa. Asianosaiset pyysivät suullisessa käsittelyssä lupaa saada tässä tilanteessa käyttää todisteena A:n esitutkintapöytäkirjaan kirjattua kertomusta. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää. Luvun 47 §:n 2 momentin mukaan silloin, kun kuultava ei anna kertomusta, kuultavan aikaisempaa kertomusta saadaan käyttää todisteena siltä osin kuin kuultava ei ole antanut kertomusta. A ei ole saapunut Korkeimman oikeuden suulliseen käsittelyyn. Hän on ilmoittanut, ettei hän halua tulla kuulluksi asiassa. Näistä syistä Korkein oikeus on sallinut A esitutkintakertomuksen käyttämisen todisteena asiassa. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Landgericht Bremenin tuomion todisteena käyttämistä koskeva käsittelyratkaisu Tuomion sisällöstä Syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa vedonnut uutena näyttönä Landgericht Bremenin 6.9.2016 antamaan lainvoimaiseen tuomioon ja siihen kirjattuihin, kyseisessä oikeudenkäynnissä vastaajina olleiden X:n ja Y:n kertomuksiin. Syyttäjä on ilmoittanut aikovansa kyseisellä todisteella näyttää toteen sen, että A oli kuljettanut marihuanaa Helsinkiin syytekohdissa 2 - 6 ja että A oli tiennyt matkojensa todellisista syistä. Landgericht Bremenin tuomiossa on katsottu X:n ja Y:n olleen järjestämässä lukuisia Bremenistä Helsinkiin suuntautuneita marihuanan kuljetusmatkoja. Kysymys on muun ohessa niistä matkoista, joihin liittyen A:lle nyt vaaditaan rangaistusta syytekohdissa 2 - 5. Tuomion perusteluista ilmenee, että X ja Y ovat tunnustaneet menettelynsä kirjallisesti tunnustusvastauksissaan ja suullisesti tuomioistuimen käsittelyssä. Tuomion perusteluissa on selostettu laajasti X:n ja Y:n kertomuksia huumausaineen maahantuonnin menettelytavoista ja miesten omasta osallisuudesta. X ja Y ovat lisäksi kertoneet A:n osallisuudesta ja tietoisuudesta. Tuomion perusteluista ilmenee, että siinä selvitetyksi katsotut rikoksia koskevat seikat perustuvat paitsi X:n ja Y:n tunnustuksiin, myös kyseisessä oikeudenkäynnissä todistajana kuullun A:n sekä tullin tutkintaviraston virkailijan ilmaisemiin seikkoihin. Perusteluissa on lisäksi arvioitu tunnustusten oikeellisuus. Kirjallisen kertomuksen käyttökiellosta Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin lähtökohtiin kuuluu, että henkilötodistelu otetaan oikeudenkäynnissä vastaan suullisesti ja välittömästi niin, että vastaaja kykenee vastakuulustelussa tuomaan esiin kertomuksen mahdolliset heikkoudet ja omat näkemyksensä kertomuksen johdosta. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskevat säännökset on uudistettu 1.1.2016 voimaan tulleella lailla oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (732/2015). Aikaisemmin kirjallisen kertomuksen käyttökiellosta säädettiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:ssä (690/1997), joka ei sisältänyt vastaavaa säännöstä kuin voimassa oleva laki kirjallisen kertomuksen käyttämisestä tilanteessa, jossa lausuman antaja on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta. Korkein oikeus toteaa, että Korkeimmassa oikeudessa tulee tässä asiassa sovellettavaksi nyt voimassa oleva oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 d kohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus muun muassa kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan. Samansisältöinen säännös on myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen e kohdassa. Syytetyn mahdollisuus saada häntä vastaan kertovien todistajien uskottavuus arvioiduksi samoissa olosuhteissa kuin vastapuoli on eräs syytetyn oikeusturvaan kuuluvista oikeuksista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 d kohtaa ja 6 artiklan 1 kohtaa koskevassa tulkintakäytännössään kehittänyt niitä periaatteita, jotka kansallisten tuomioistuinten tulisi ottaa huomioon tilanteessa, jossa vastaajan puolustautumisoikeudet heikkenevät vastakuulusteluoikeuden puuttumisen johdosta. Ratkaisussaan Al-Khawaja ja Tahery v. Iso-Britannia (suuri jaosto 15.12.2011) tuomioistuin arvioi kolmiportaisen testin avulla sitä, täyttikö oikeudenkäynti ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asettamat edellytykset. Testiin kuului sen arvioiminen, onko todistajan poissaololle ollut hyväksyttävä syy, onko todistajanlausunto ollut ainoa tai ratkaiseva peruste syyksi lukemiselle ja onko puolustuksen oikeuksia tasapainottavia tekijöitä ollut riittävästi. Al-Khawaja ja Tahery -ratkaisussa hyväksyttävän syyn olemassaoloa pidettiin esikysymyksenä muille testin osille. Ratkaisussaan Schatschaschwili v. Saksa (suuri jaosto 15.12.2015) ihmisoikeustuomioistuin on selventänyt kantaansa vastakuulusteluoikeuden puuttumisen merkityksestä. Tuomioistuin katsoi, että selventämistä vaati erityisesti aiemman käytännön mukaisen kolmivaiheisen testin eri vaiheiden keskinäinen suhde (kohta 110). Kuten aikaisemmassa oikeuskäytännössään, tuomioistuin korosti sitä, että oikeudenkäynnin tulee olla todistelu mukaan lukien kokonaisuudessaan oikeudenmukainen. Selvennyksenä tuomioistuin totesi muuan ohella, että hyväksyttävän syyn puuttuminen todistajan poissaololle ei itsessään voi olla ratkaisevaa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden kannalta, vaikka kysymys onkin oikeudenmukaisuuden kokonaisarvioinnissa hyvin tärkeä (kohta 113). Ihmisoikeustuomioistuin totesi myös, että puolustuksen oikeuksia tasapainottavia tekijöitä on syytä arvioida silloinkin, kun poissa olevan todistajan todistus ei ole syylliseksi katsomisen ainoa tai ratkaiseva peruste. Arviointi on tarpeen erityisesti myös silloin, kun todistuksella on merkittävää painoa ja sen hyväksyminen on saattanut vaikeuttaa puolustuksen työtä (kohta 116). Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan testin eri vaiheita on yleensä perusteltua tarkastella edellä mainitussa järjestyksessä. Testin vaiheet ovat kuitenkin yhteydessä toisiinsa, jolloin joissain tapauksessa saattaa olla tarpeen tarkastella testin osatekijöitä muussa järjestyksessä (kohta 118). Korkeimman oikeuden arviointi Syyttäjä on vedonnut Landgericht Bremenin tuomioon osana näyttöä pyrkiessään osoittamaan A:n menetelleen syytteen kohdissa 2 - 5 kerrotuilla tavoilla ja tämän olleen tietoinen marihuanan salakuljettamisesta. Kyseisessä tuomiossa ei ole ratkaistu kysymystä A:n syyllisyydestä, vaan se on koskenut hänen toimeksiantajikseen väitettyjä henkilöitä eli X:ää ja Y:tä. Korkein oikeus toteaa, ettei estettä toisessa oikeudenkäynnissä annetun tuomion käyttämiselle näyttönä muussa oikeudenkäynnissä lähtökohtaisesti ole. Kuten Korkein oikeus on tässä asiassa 20.3.2017 antamassaan päätöksessä numero 573 katsonut, asiassa ei ole esitetty perustetta kieltää Landgericht Bremenin tuomion hyödyntämistä todisteena. A on katsonut, että Landgericht Bremenin tuomiosta ilmeneviä X:n ja Y:n lausumia ei saa käyttää todisteena hänen syyllisyydestään. Siltä osin kuin kysymys on tuomioon kirjatuista X:n ja Y:n kertomuksista Korkein oikeus toteaa, että kysymys on langettavasta tuomiosta, joka on perustunut olennaisesti X:n ja Y:n yksityiskohtaisiin kertomuksiin, joissa he ovat tunnustaneet syyllistyneensä huumausainerikoksiin. Tuomion perusteluissa on selostettu laajasti X:n ja Y:n kertomuksia siten, että kertomukset ovat erotettavissa perusteluissa selostetusta muusta oikeudenkäyntiaineistosta ja tuomioistuimen suorittamasta arvioinnista. Korkein oikeus katsoo, että sanottuja kertomuksia on tässä tilanteessa perusteltua pitää oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettuina kirjallisina lausumina, joita ei saa käyttää todisteina tuomioistuimessa, elleivät lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty. X:ää ja Y:tä ei ole nimetty kuultaviksi tässä asiassa eikä heitä siten ole yritetty tavoittaa tähän oikeudenkäyntiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla. Lainkohdassa säädetyt edellytykset kirjallisten lausumien käyttämiselle todisteina eivät siten täyty asiassa. Sen vuoksi Landgericht Bremenin tuomiossa selostettuja X:n ja Y:n kertomuksia ei saa hyödyntää todisteina asiassa. Muilta osin tuomio on hyödynnettävissä todisteena. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että aikaisemmassa oikeudenkäynnissä ratkaistulla kysymyksellä on uudessa oikeudenkäynnissä niin sanottu todistusvaikutus (esim. KKO 2005:90 kohta 11 ja KKO 2015:35 kohta 29). Aikaisemman tuomion näyttöarvo arvioidaan uudessa oikeudenkäynnissä tapauskohtaisesti osana todistusharkintaa. Arvioidessaan pääasiaratkaisun yhteydessä Landgericht Bremenin tuomion näyttöarvoa asiassa Korkein oikeus ottaa huomioon, että tuomio on perustunut olennaisesti X:n ja Y:n kertomuksiin tunnustamismenettelyssä ja että A:lla ei ole ollut mahdollisuutta kuulustella heitä missään vaiheessa. Pääasiaratkaisun perustelut A:n syyksi alemmissa oikeuksissa luettu menettely 1. A:n syyksi on hovioikeudessa lainvoimaisesti luettu Helsingissä 16.7.2014 tehty törkeä huumausainerikos (syytekohta 6). Mainitun teon syyksilukeminen on perustunut siihen, että A oli 16.7.2014 laittomasti levitystarkoituksessa tuonut Saksasta Suomeen 12 442 grammaa marihuanaa levitettäväksi ja luovutettavaksi edelleen. Tulli oli maahantulon yhteydessä ottanut A:n kiinni ja takavarikoinut hänen kuljettamansa henkilöauton tavaratilaan rakennetusta kätkötilasta edellä kerrotun määrän marihuanaa pakattuna pieniin paketteihin. 2. Alemmat oikeudet ovat lukeneet A:n syyksi myös syytekohtien 2 - 5 mukaiset 17.3.2014 (syytekohta 2), 14.4.2014 (syytekohta 3), 7.6.2014 (syytekohta 4) ja 28.6.2014 (syytekohta 5) tehdyt törkeät huumausainerikokset. Alempien oikeuksien syyksilukemisen mukaan A on edellä mainittuina ajankohtina tullut omistamallaan Saksan rekisteriin merkityllä henkilöautolla Saksasta Suomeen ja tuonut kullakin kerralla maahan autoon kätkettynä 12 442 grammaa marihuanaa. Tekojen kohteena on ollut erittäin suuri määrä huumausainetta ja teot ovat myös kokonaisuutena arvostellen törkeitä. 3. A:n ensimmäiseen maahantulokertaan (5.12.2013) liittyvä syyte törkeästä huumausainerikoksesta kohdassa 1 on alemmissa oikeuksissa hylätty, ja hovioikeuden tuomio tältä osin on saanut lainvoiman. Kysymyksenasettelu 4. Syytekohdissa 2 - 5 tarkoitettuja huumausaine-eriä ei ole tavattu keneltäkään, eikä niistä ole tehty muutenkaan havaintoja. A on kiistänyt syytteet kohdissa 2 - 5 katsoen, ettei asiassa ole esitetty selvitystä siitä, että hän olisi tullessaan Suomeen syytteessä kerrottuina ajankohtina tuonut maahan huumausainetta. Hän on joka tapauksessa kiistänyt tienneensä, että hänen kuljettamansa ajoneuvon rakenteisiin on ollut piilotettuna huumausainetta. Korkeimmassa oikeudessa on siten A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hänen näytetty syytekohdissa 2 - 5 tarkoitetuilla maahantulokerroilla eli 17.3., 14.4. sekä 7. ja 28.6. tuoneen maahan syytteessä väitetyllä tavalla kullakin kerralla 12 442 grammaa marihuanaa ja onko A:n näytetty olleen tästä tietoinen. Näytön harkintaa koskevat säännökset 5. Korkein oikeus toteaa, että asian oikeudenkäynnin aikana alemmissa oikeuksissa ovat olleet voimassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin säännös näyttötaakasta rikosasioissa ja luvun 2 §:n säännös todistusharkinnasta lailla 571/1948 säädetyssä muodossaan. Mainitut aikaisemmat säännökset ja niihin perustuva oikeuskäytäntö rinnastuvat asiasisällöltään voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 ja 3 §:n säännöksissä ilmaistuihin todistelun pääsääntöihin eli vapaan todistelun ja vapaan todisteiden harkinnan periaatteisiin sekä todistustaakan jaon lähtökohtaan. Korkeimmassa oikeudessa tulevat tässä asiassa sovellettaviksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännökset kyseisiltä osin nyt voimassa olevassa muodossaan. 6. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. Lainkohdan esitöissä on todettu, että tuomioistuimen tulee perehtyä kuhunkin todisteeseen erikseen ja arvioida niiden merkitys myös kokonaisuutena. Todistusharkinta on tehtävä objektiivisesti ja kriittisen arvioinnin kestävällä tavalla (HE 46/2014 vp s. 45). 7. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Näytön harkinnan lähtökohdista 8. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:12 (erityisesti kohta 7) todennut, näyttö vastaajan syyllistymisestä huumausainerikokseen koostuu usein monista riidattomista tai asiassa esitetyn näytön perusteella selvitetyiksi katsotuista seikoista, jotka ainoastaan niistä tehtävien johtopäätösten kautta välillisesti todistavat syytteessä kuvatusta teosta. Tällaiseen niin sanottuun aihetodisteluun perustuvassa todistusharkinnassa todisteiden kokonaisharkinnalla on yleensä keskeinen merkitys. Kokonaisharkinnan keskeisestä merkityksestä huolimatta tuomioistuin on velvollinen arvioimaan asiassa esiin tulleiden seikkojen merkityksen myös erikseen siten kuin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentissa edellytetään. Aihetodisteluun ja todisteiden kokonaisharkintaan perustuvassa harkinnassa on myös yleensä tärkeää arvioida asian käsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella, onko jokin syytteessä väitetylle teonkuvaukselle vaihtoehtoinen tapahtumakulku mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida riittävällä varmuudella sulkea pois. Siten yleisten kokemussääntöjen soveltaminen ja vaihtoehtoisten tapahtumankulkujen tai selitysten tarkastelu kuuluvat näytön harkintaan. Selvää on, ettei näyttökynnys huumausainerikoksissa saa olla alempi kuin muissa rikoksissa, vaikka välittömän ja yksiselitteisen näytön hankkiminen on niissä usein vaikeaa. 9. Rikosasioissa sovellettavasta syyttömyysolettamasta seuraa, että todistustaakka syyksi lukevan tuomion perustavista seikoista on syyttäjällä ja ettei vastaajalle voida asettaa velvollisuutta todistaa syyttömyyttään. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut muun muassa ratkaisussaan Telfner v. Itävalta 20.3.2001 ja Krumpholz v. Itävalta 18.3.2010, että kansalliset tuomioistuimet olivat syyttömyysolettaman vastaisesti kääntäneet todistustaakan syyttäjältä syytetylle vaatiessaan syytetyltä selitystä, vaikka tätä vastaan ei ollut esitetty vakuuttavaa näyttöä (KKO 2017:12, kohta 8). 10. Kuten ratkaisussa KKO 2012:27 on todettu, syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi syntyä tilanteita, joissa rikosasian vastaajan voidaan edellyttää selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut (kohta 13). Rikosasian kantajan tulee kuitenkin esittää riittävän vahva näyttö syytteen tueksi ennen kuin syytteelle vaihtoehtoista tapahtumainkulkua koskevan vastaajan kertomuksen epäuskottavuudelle voidaan antaa merkitystä syytteen tueksi esitetyn näytön todistusvoimaa harkittaessa. Vastaajan sanotunlaisen kertomuksen epäuskottavuus ei myöskään itsessään lisää syytteen tueksi esitettyjen todisteiden ja asian käsittelyssä esiin tulleiden syytettä tukevien seikkojen todistusvoimaa. Eri asia on, että vastaajan kertomuksesta voi ilmetä seikkoja, jotka varsinkin yhdessä muiden asiassa esiin tulleiden seikkojen kanssa voivat tukea syytettä ja osoittaa sen näytetyksi (KKO 2017:12, kohta 11). 11. Kuten Korkein oikeus on edelleen ratkaisussaan KKO 2017:12 (kohta 12) todennut, rikosasian vastaajan syyllistymisellä muihin rikoksiin ei ole yleensä merkitystä harkittaessa, onko vastaaja syyllistynyt syytteessä väitettyyn rikokseen. Kuitenkin jos vastaajan syyksi aikaisemmin luetuilla rikoksilla ja hänen tekemäkseen väitetyllä rikoksella on esimerkiksi samanlainen tekotapa ja muita yhdistäviä piirteitä, aikaisemmalla tuomiolla voi olla vaikutusta myöhemmän rikoksen näytön arvioinnissa. Vastaavasti syytettäessä vastaajaa useasta samankaltaisesta rikoksesta asiassa esiin tulleet sanotunlaiset yhteiset piirteet voivat vahvistaa muun syytettä tukevan näytön todistusvoimaa. Riidattomat seikat 12. A on matkustanut Saksasta Suomeen syytekohdissa 1 - 6 tarkoitettuina ajankohtina kuljettaen joka kerta samaa henkilöautoa. Kyseisen henkilöauton tavaratilaan oli ennen ensimmäistä matkaa rakennettu suurehko kätkötila, jonne syytekohdassa 6 takavarikoitu marihuana oli ollut piilotettuna. X oli vastannut ajoneuvon vakuutusmaksuista, veroista ja huolloista. 13. Syytekohdissa 1 - 6 tarkoitetut matkat Saksasta Suomeen ovat pääosin noudattaneet samaa kaavaa. A on jokaisella matkallaan viettänyt Suomessa vain joitakin tunteja ja palannut aina samana päivänä takaisin Saksaan. Ajoneuvo oli ennen jokaista matkaa ollut lainassa joko X:llä tai Y:llä siten, että A oli saanut sen käyttöönsä vasta juuri ennen matkaa. Autossa oli ollut valmiina laivaliput ja noin 100 euroa käyttörahaa. A oli Suomeen saavuttuaan tavannut Y:n joko Helsingin keskustassa tai lentokentällä ja luovuttanut autonsa tämän haltuun. Y oli poistunut auton kanssa paikalta. Y:n palattua takaisin A oli kuljettanut tämän takaisin lentokentälle ja poistunut itse auton kanssa lautalla Vuosaaren kautta Travemündeen. Syytekohdan 2 matkalla 17.3.2014 A ja Y olivat kuitenkin jättäneet auton Suomeen, palanneet eri lennoilla Hampuriin ja jatkaneet sieltä yhdessä matkaansa Bremeniin. X ja Y olivat 26.3.2014 matkustaneet Helsingistä Travemündeen mukanaan A:n omistama ajoneuvo. A oli jokaisen matkan päätteeksi saanut X:ltä ja Y:ltä rahaa. A:n kertomus esitutkinnassa ja käräjäoikeudessa 14. A:n jäätyä pois suullisesta käsittelystä Korkein oikeus on kuunnellut A:n käräjäoikeudessa antamaa kertomusta tallenteelta. Syyttäjä ja A ovat lisäksi vedonneet A:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen, joka vastaa olennaisilta osin A:n käräjäoikeudessa kertomaa. 15. A on esitutkinnassa kertonut olevansa ammatiltaan valokuvaaja ja saaneensa ennestään tuntemiltaan X:ltä ja Y:ltä toimeksiannon matkustaa Suomeen ottamaan valokuvia Helsingistä rakennus- ja konerakennusalan yrittäjille. Hän oli ihmetellyt toimeksiannon kannattavuutta ja erityisesti sitä, miksi hänen piti käydä henkilöautolla Suomessa ja eikö halvemmaksi tulisi tilata valokuvat joltain suomalaiselta taholta. Toimeksiantajat olivat kuitenkin sanoneet saavansa tuntuvan alennuksen lauttalipuista ja järjestelyn olevan heille edullinen, sillä valokuvaajien hinnat olivat Suomessa todella korkeat. 16. A on edelleen kertonut hankkineensa Suomen matkoilla kuljettamansa henkilöauton yhteisesti X:n ja Y:n kanssa siten, että hän oli maksanut vain vähäisen osan auton hinnasta ja lisäksi saanut miehiltä rahaa auton vakuutusmaksuja ja veroja varten. A oli tarvinnut tavaratilallista autoa valokuvaustarvikkeitaan varten, ja kyseiset miehet olivat lainanneet autoa tavaroiden kuljetusta varten. Ennen syytteessä tarkoitettua ensimmäistä Suomen matkaa auto oli ollut lainassa Y:llä muutaman päivän. Auton palauduttua sen tavaratila oli haissut lakalle tai jollekin muulle kemikaalille. 17. A on kertonut, ettei hän yhdelläkään matkalla ollut valokuvannut mitään X:n tai Y:n pyynnöstä. Tiedusteltuaan syytä tälle hän oli saanut epämääräisiä vastauksia. Ensimmäisellä matkalla häntä oli kehotettu tutustumaan kaupunkiin. Y oli sanonut, että seuraavalla kerralla he menisivät tutustumaan rakennustyömaihin. Ennen toista matkaa hänelle oli kerrottu, että tällä kertaa työskentely Suomessa onnistuisi, kun vastassa olevat henkilöt eivät olisi lomalla. Valokuvaus ei kuitenkaan ollut taaskaan onnistunut, eikä A ollut tiedusteluistaan huolimatta saanut selitystä tälle. Neljännen matkan jälkeen A oli keskustellut asiasta äitinsä kanssa ja alkanut epäillä matkoihin liittyvän jotain epärehellistä. Hän olisi halunnut lopettaa matkat Suomeen, koska oli peloissaan. Hän oli kysynyt, oliko autoon piilotettu jotain laitonta, mutta Y ja X olivat vakuuttaneet, ettei näin ollut. Viidennellä matkalla he olivat ajaneet erään rakennustyömaan ohi ja Y oli ehdottanut, että A voisi valokuvata kyseisessä paikassa seuraavalla kerralla. Viimeisellä kerralla A oli aavistanut, että mukana oli jotain laitonta, minkä vuoksi hän oli valehdellut tullimiehille tulleensa Suomeen tapaamaan miesystäväänsä. 18. A on kertonut kysyneensä useita kertoja Y:ltä ja X:ltä, että eivät kai he käytä häntä hyväkseen ja salakuljeta autolla huumeita Suomeen, minkä seikan miehet olivat kiistäneet. Heidän vastauksensa eivät tosin olleet antaneet sataprosenttista luottamusta asiasta. Joskus hän oli myös ajatellut, että Y ja X voisivat salakuljettaa jotain dokumentteja hänen ajoneuvossaan. Näytön arviointi Lähtökohdat 19. Kuten edellä on todettu, syytekohdissa 2 - 5 tarkoitettuja huumausaine-eriä ei ole tavattu keneltäkään, eikä niistä ole tehty muutenkaan havaintoja. 20. Syyttäjä on pyrkinyt näyttämään toteen huumausaineen olemassaolon ensinnäkin sillä, että A:n kertomus maahantulon liittymisestä valokuvaukseen oli epäuskottava. Toisekseen syyttäjä on viitannut ajoneuvon poikkeuksellisiin omistus- ja rahoitusjärjestelyihin, erikoisiin matkustusjärjestelyihin ja siihen, että A:lle maksettiin palkkiota objektiivisesti arvioiden turhista matkoista. Syyttäjä on katsonut syytettä tukevan myös sen, että syytekohdissa 2 - 5 tarkoitetut matkat ovat tapahtuneet samalla henkilöautolla ja noudattaneet muutoinkin samanlaista toimintamallia kuin syytekohdassa 6 tarkoitettu matka, jonka yhteydessä A oli riidattomasti kuljettanut maahan marihuanaa. Edelleen syyttäjä on viitannut siihen, että sama organisaatio oli jatkanut marihuanan tuomista Suomeen A:n jäätyä kiinni. Vielä syytteen tueksi on vedottu siihen, että saksalainen tuomioistuin on katsonut syytteen mukaisen menettelyn selvitetyksi. Onko syytekohtien 2 - 5 matkoilla kuljetettu huumausainetta? 21. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että useat asiassa esiin tulleet seikat tukevat syyttäjän väitettä siitä, että syytekohtien 2 - 5 tarkoittamilla matkoilla on kuljetettu maahan huumausainetta. Tähän viittaa ensinnäkin se, että jokaisella matkalla on käytetty samaa henkilöautoa, jonka tavaratilaan oli rakennettu huumausaineen kuljettamiseen soveltuva kätkötila ja jolla myös syytekohdassa 6 takavarikoitu marihuana oli tuotu maahan. Ajoneuvon hankintaan ja omistukseen sekä jokaiseen matkaan ovat läheisesti liittyneet X ja Y, joiden on Landgericht Bremenin tuomiossa katsottu olleen osallisina laajamittaisessa marihuanan maahantuonnissa. Myös tämä seikka antaa aiheen epäillä, että huumausaineet ovat liittyneet myös A:n tekemiin automatkoihin. 22. Syytteen mukaiseen tapahtumainkulkuun viittaa edelleen se, että A on jokaisella kerralla viettänyt Suomessa vain joitakin tunteja eikä hän ole yhdelläkään matkalla valokuvannut mitään kenenkään toimeksiannosta. Suuren panostuksen vaatineet matkat ovat olleet toistuvia, vaikka ne ovat objektiivisesti arvioiden vaikuttaneet turhilta. Se, että A on joka kerta matkustanut takaisin Saksaan eri kulkuvälineellä tai eri aikaan kuin hänen matkaansa muutoin liittynyt Y, viittaa Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan pyrkimykseen pienentää kiinnijäämisen riskiä ja estää A:n ja Y:n yhdistäminen toisiinsa. 23. Helsingin käräjäoikeuden tuomiosta 12.11.2015 ilmenee, että sama huumeorganisaatio on jatkanut marihuanan maahantuontia Suomeen X:n sekä uusien kuriirien toimesta A:n kiinnijäämisen jälkeen. Korkein oikeus katsoo, että myös tämä seikka tukee osaltaan käsitystä siitä, että myös A:n kuljettamassa henkilöautossa on ollut kätkettynä huumausainetta jokaisella maahantulokerralla. 24. Landgericht Bremenin tuomiossa on katsottu selvitetyksi, että X ja Y olivat syytekohdissa 2 - 6 tarkoitettuina ajankohtina tuoneet Suomeen A:n kuljettamaan henkilöautoon piilotettuna huomattavan määrän marihuanaa. 25. Kuten edellä on todettu, Landgericht Bremenin tuomiossa näytetyksi katsottu tapahtumainkulku on perustunut osaltaan X:n ja Y:n tekemiin tunnustuksiin. Tuomiossa on kuitenkin perusteellisesti arvioitu tunnustusten oikeellisuus muun ohessa vertaamalla vastaajien kertomuksia muihin asiassa esiin tulleisiin seikkoihin ja arvioimalla tapahtumainkulkua kokonaisuudessaan. Tuomiossa selostettu ulkoinen tapahtumainkulku vastaa myös varsin pitkälle A:n suomalaisessa esitutkinnassa ja käräjäoikeudessa kertomaa ja muutoin tässä asiassa selvitettyä tapahtumainkulkua. Korkeimman oikeuden havaintojen mukaan mikään ei viittaa siihen, että X:n ja Y:n olisi virheellisin perustein katsottu osallistuneen huumausaineen maahantuontiin. Näin ollen se, mitä tuomiossa on katsottu näytetyksi, tukee yhdessä muun tässä asiassa esitetyn selvityksen kanssa käsitystä, että syytekohdissa 2 - 5 tarkoitetuilla matkoilla on kuljetettu maahan huumausainetta. Myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen edellä selostettu käytäntö ei aseta estettä tuomion huomioon ottamiselle, vaikka A:lla ei olekaan ollut mahdollisuutta esittää kysymyksiä X:lle ja Y:lle. Sen sijaan Staatsanwaltschaft Bremenin syytekirjelmästä ilmenevällä saksalaisen syyttäjän näkemyksellä tapahtumista ei ole itsenäistä merkitystä asiassa. 26. Korkein oikeus toteaa, ettei matkojen liittymistä A:n esiin tuomalla tavalla valokuvaukseen voida pitää varteenotettavana vaihtoehtoisena selityksenä toistuville ja lyhytkestoisille Suomeen suuntautuville matkoille ottaen huomioon, ettei A ole yhdelläkään matkalla valokuvannut mitään toimeksiantajiensa pyynnöstä. 27. A on valituksessaan tuonut esiin myös sen, että autossa oli huumeiden sijaan voinut olla myös salakuljetettavia asiakirjoja, aseita tai muita tuotteita, joilla on maahantulorajoitus. Joillakin matkoilla lokero oli myös voinut olla tyhjä. Huomioon ottaen edellä lausutun Korkein oikeus katsoo, että ei ole uskottavaa, että sama organisaatio olisi A:n matkoilla salakuljetuttanut jotain muuta kuin marihuanaa. Matkan tekemistä tyhjällä autolla testimatkaksi katsotun ensimmäisen matkan jälkeen ei myöskään voida pitää uskottavana huomioon ottaen edellä lausutun lisäksi jokaiseen matkaan tehty ajallinen panostus ja matkoista aiheutuneet kustannukset. 28. Harkittuaan erikseen syytteen tueksi esitettyjä yksittäisiä seikkoja sekä näyttöä kokonaisuutena Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A:n kohdissa 2 - 5 tarkoitetuilla matkoilla on ollut kysymys huumausaineen maahantuonnista. Asiasta ei jää järkevää epäilyä. Huumausaineen laatu ja määrä sekä teon kvalifiointi 29. Todisteena tässä asiassa esitetystä Helsingin käräjäoikeuden tuomiosta, jota Landgericht Bremenin tuomiossa todettu osaltaan tukee, ilmenee, että pääosiltaan sama organisaatio on jatkanut marihuanan maahantuontia myös A:n kiinni jäämisen jälkeen. Toisen kuriirin kuljettamalla henkilöautolla on 13.6.2015 tuotu Suomeen 16 886,7 g marihuanaa. 30. A:n kuljettamaan henkilöautoon oli syytekohdassa 6 kätketty syytteessä kerrottu määrä eli yli 12 kg marihuanaa. Jokaiseen matkaan oli panostettu huomattava määrä rahaa ja aikaa, ja jokaiseen matkaan oli liittynyt suuri kiinnijäämisen riski. Asiassa esiin tulleisiin seikkoihin nähden Korkein oikeus ei pidä uskottavana, että syytekohdissa 2 - 5 tarkoitetuilla maahantulokerroilla olisi kuljetettu muuta huumausainetta kuin marihuanaa taikka olennaisesti vähemmän huumausainetta kuin syytekohdan 6 teossa. Korkein oikeus katsoo siten riittävällä todennäköisyydellä näytetyksi, että A:n kuljettamaan henkilöautoon oli syytekohdissa 2 - 5 ollut piilotettuna kullakin kerralla vähintään 10 kilogrammaa marihuanaa. Varteenotettavaa epäilyä huumausaineen laadun ja määrän osalta ei tältä osin jää. Näyttämättä sitä vastoin on jäänyt, että huumausainetta olisi millään kerralla ollut sanottua määrää enemmän. Alempien oikeuksien katsomilla perusteilla kukin teko täyttää törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkistön. A:n tahallisuus 31. Korkein oikeus on edellä katsonut A:n tuoneen maahan syytekohdissa 2 - 5 tarkoitetulla tavalla huumausainetta. Tämän jälkeen asiassa tulee vielä arvioida se, onko A ollut tietoinen huumausaineen olemassaolosta ja kattaako hänen tietoisuutensa myös huumausaineen suuren määrän. 32. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että tuomitseminen tahallisesta rikoksesta edellyttää, että tekijä on joko tietoinen kaikista rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvista seikoista tai että hänen voidaan katsoa ainakin pitäneen niiden olemassaoloa varsin todennäköisenä (KKO 2006:64 kohta 2 ja siinä mainitut ratkaisut). Ratkaisun KKO 2006:64 kohdassa 3 on todettu vuonna 2004 voimaan tulleen rikoslain 3 luvun 6 §:ään sisältyvän tahallisuuden määritelmän koskevan paitsi rikostunnusmerkistöön kuuluvan seurauksen aiheuttamisen tahallisuutta, myös niin sanottua olosuhdetahallisuutta. Tahallisuusvaatimuksen täyttymisen arvioinnissa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota myös rikoslain 4 luvun 1 §:n tunnusmerkistöerehdystä koskevaan säännökseen (KKO 2006:64, kohta 4). Mainitun lainkohdan mukaan teko ei ole tahallinen, jos tekijä ei teon hetkellä ole selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai jos hän erehtyy sellaisesta seikasta. 33. Harkitessaan, onko A tiennyt, että hänen kuljettamaansa ajoneuvoon oli kätketty suuri määrä huumausainetta, Korkein oikeus on kiinnittänyt huomiota seuraaviin seikkoihin. 34. A on johdonmukaisesti kiistänyt tietoisuutensa vedoten siihen, että hän oli luullut matkojen liittyvän valokuvaukseen. A ei kuitenkaan ole edes väittänyt yhdelläkään matkalla ottaneensa valokuvia X:n tai Y:n pyynnöstä. A on esitutkinnassa edellä kohdassa 15 kerrotuin tavoin kertonut alusta asti ihmetelleensä matkojen kannattavuutta ja epäilleensä niiden tarkoitusta. Viimeisen kerran Suomeen saavuttuaan A oli valehdellut tullimiehille tulleensa tapaamaan Suomeen poikaystäväänsä. Landgericht Bremenin tuomion mukaan A oli siellä kertonut tulleensa Suomeen kuljettamaan Mercedeksen osia, esimerkiksi navigointilaitteita. On ilmeistä, ettei A:lla olisi ollut tarvetta tällaisiin selityksiin, mikäli hän olisi vilpittömän käsityksensä mukaan ollut Suomessa valokuvausmatkalla. Myös se, ettei A kiinni jäätyään ole halunnut paljastaa X:n ja Y:n koko nimiä, tukee käsitystä A:n tietoisuudesta. 35. A on osallistunut ajoneuvon hankintaan yhdessä X:n ja Y:n kanssa. Auto on ennen kutakin matkaa ollut lainassa jommallakummalla miehistä, ja X on myös vastannut ajoneuvoon liittyvistä kustannuksista ja huolloista. A on kertonut auton haisseen lakalle tai jollekin muulle kemikaalille ennen ensimmäistä Suomen matkaansa. Viimeksi mainittu seikka viittaa siihen, että autoon oli tässä vaiheessa tehty muutostöitä. Tavallisuudesta poikkeavaa olisi, jos A:lla ajoneuvon omistajana ei olisi herännyt kiinnostusta tietää, mitä autolle on tehty ja mistä syystä. 36. A:n tekemät automatkat Suomeen ovat olleet alusta alkaen väitettyyn tarkoitukseensa nähden objektiivisesti arvioiden turhia. Niiden tekemistä on siitä huolimatta jatkettu ja A:lle on maksettu niistä myös palkkiota. Kuhunkin matkaan on A:n tieten panostettu huomattava määrä rahaa. Myös Y on jokaisella kerralla osallistunut matkoihin kuitenkin siten, että hän on saapunut maahan ja poistunut sieltä eri kulkuvälineellä kuin A. Korkein oikeus toteaa olevan erittäin epäuskottavaa, ettei A tietoisena edellä mainituista sekä kohdassa 35 todetuista seikoista olisi osannut epäillä menettelynsä liittyvän toimintaan, jonka todellinen luonne haluttiin pitää salassa, joka toiminnan aiheuttamista suurista kustannuksista huolimatta oli kannattavaa ja jossa A:lla ja hänen kuljettamallaan henkilöautolla oli keskeinen rooli. 37. Korkein oikeus toteaa, että päätelmät siitä, onko A ollut tietoinen huumausaineen maahantuonnista ja osallisuudestaan siihen, on tehtävä jutussa esiin tulleiden, ulkonaisesti havaittavien seikkojen perusteella. A:n toiminta on ensimmäisen, näennäisen turhaksi osoittautuneen matkan jälkeen jatkunut ja ollut olennainen osa edellä selvitetyksi katsottua huumausaineen maahantuontia. Kaikki edellä todettu viittaa vahvasti siihen, ettei A ole voinut perustellusti olla siinä käsityksessä, että kysymys on ollut valokuvausmatkoista Suomeen. Esitetyn näytön perusteella mitään muuta uskottavaa selitystä A:n osallisuudelle tapahtumiin ei ole kuin se, että hän on ollut tietoinen tehtävästään kuriirina ja yksissä tuumin muiden tekijöiden kanssa osallistunut huumausaineen salakuljettamiseen. Korkein oikeus katsoo, että A on viimeistään saatuaan palkkion ensimmäisestä, näennäisen tuloksettomasta Suomen matkasta ollut riittävässä määrin tietoinen menettelynsä liittymisestä huumausaineen laittomaan maahantuontiin. Edellä A:n toiminnasta ja suhtautumisesta kerrotut yksityiskohdat muodostavat yhdessä vahvan ja uskottavan näytön siitä, että huumausaineen maahantuontia koskeva rikoshanke on ollut yhteinen. A:n omat selitykset toimilleen eivät edellä mainituista syistä ole uskottavia eivätkä ne riitä horjuttamaan hänen syyllisyyteensä viittaavaa näyttöä. 38. Korkein oikeus toteaa vielä, ettei A:n ole näytetty saaneen nimenomaista tietoa siitä, mitä huumausainetta ja kuinka paljon hänen autoonsa oli kätketty kuljetettavaksi. Toimeksiannon luonteeseen kuului, ettei A:n tarvinnut olla tarkasti selvillä, kuinka paljon ja mitä huumausainetta auton kätkötilassa oli. Hän on saattanut ymmärtää myös oman vastuunsa kannalta edulliseksi tietää ajoneuvoon kätketystä huumausaineesta mahdollisimman vähän. Saamansa toimeksiannon olosuhteista, matkoihin tehdystä panostuksesta ja tavoitteesta kuljettaa huumausaine auton rakenteisiin kätkettynä A:n on kuitenkin täytynyt ymmärtää, että kyseessä oli varsin todennäköisesti huomattavan suuri määrä huumausainetta. Mahdollinen tarkoituksellinen tietämättömyys huumausaineen laadusta ja tarkasta määrästä ei poista A:n tahallisuutta tunnusmerkistöerehdystä koskevan säännöksen tarkoittamalla tavalla (ks. KKO 2006:64, kohta 7). 39. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A on tiennyt tai ainakin pitänyt varsin todennäköisenä, että hänen kuljettamassaan henkilöautossa on ollut kätkettynä tavanmukaisina kerta-annoksina mitaten suuri määrä huumausainetta. A on siten syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen syytekohdissa 2 - 5 lukemiin törkeisiin huumausainerikoksiin siten, että hän on kullakin kerralla tuonut maahan 10 kilogrammaa marihuanaa. Rangaistuksen määrääminen 40. Rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta. 41. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Tekijän syyllisyys viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (KKO 2008:85 kohta 4). 42. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2017:9 ja 2017:23 punninnut huumausainekuriirin rangaistukseen vaikuttavia seikkoja. Ratkaisun KKO 2017:9 kohdassa 17 on todettu, että määrättäessä rangaistusta huumausainerikoksessa kuriirina toimineelle henkilölle on kiinnitettävä huomiota kuriirin maahantuoman huumausaineen laadun ja määrän lisäksi kuriirin osuuteen rikoksen tekemisessä ja muihin hänen syyllisyyteensä vaikuttaviin tekijöihin. Ainakin jos kuriirin osuus rikoksen tekemisessä on rajattu tarkoin vain kuljetustehtävään eikä hän ole tavoitellut rikoksella muuta hyötyä kuin vähäistä palkkiota eikä rikoksen tekemiseen liity muitakaan hänen syyllisyyttään lisääviä piirteitä, kuriirin rangaistuksen on perusteltua olla huomattavasti alempi kuin rikoksen suunnitelleiden ja sen keskeisten vaiheiden toteuttamisen järjestelleiden ja sen tuottamaa hyötyä tavoitelleiden henkilöiden rangaistus. 43. A on viidellä eri kerralla tuonut laittomasti maahan kullakin kerralla vähintään 10 kilogrammaa marihuanaa. Maahantuodun huumausaineen määrä on ollut hyvin suuri, ja A:n syyksi on luettu viisi törkeää huumausainerikosta. Huumausaineen suuren määrän sekä teko-olosuhteiden perusteella on ilmeistä, että huumausaineiden maahantuonti on liittynyt organisoidun rikollisryhmän toimintaan, mistä A:n on täytynyt olla tietoinen. A on myös osallistunut salakuljetuksessa käytetyn ajoneuvon hankintaan. A:n menettely on ollut toistuvaa ja se on päättynyt vasta hänen jäätyä kiinni. Nämä seikat puoltavat ankarahkon rangaistuksen mittaamista. 44. Toisaalta A:n tehtävän on edellä katsottu rajoittuneen ainoastaan kuriirina toimimiseen. Asiassa ei ole näytetty, että A olisi osallistunut rikoksen suunnitteluun tai huumausaineen hankintaan, että hänen tarkoituksenaan olisi ollut muilla toimenpiteillä osallistua huumausaineen levittämiseen taikka että hän olisi tullut hyötymään huumausaine-erän Suomessa tapahtuvasta laittomasta levittämisestä luvattua palkkiota enempää. 45. Edellä selostettuja seikkoja harkittuaan Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittavan rangaistuksen tulee hänen asemansa huomioon ottaen olla jonkin verran alempi kuin tällaisen huumausaine-erän maahantuonnista tulisi muutoin tuomita. Hovioikeuden tuomitsemaa 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistusta on pidettävä oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetusta rikoksesta. Rangaistusta ei näin ollen ole syytä alentaa siitäkään huolimatta, että syyte kohdissa 2 - 5 on huumausaineen määrän osalta Korkeimmassa oikeudessa osittain hylätty. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti: Syyte törkeästä huumausainerikoksesta kohdissa 2 - 5 hylätään siltä osin kuin A:n on katsottu kussakin kohdassa tuoneen maahan enemmän kuin 10 kilogrammaa marihuanaa. A:n syyksi luetaan kohdissa 2 - 5 rikoslain 50 luvun 2 §:n nojalla neljä törkeää huumausainerikosta siten, että kunkin teon kohteena on ollut 10 kilogrammaa marihuanaa. A tuomitaan kohtien 2 - 5 törkeistä huumausainerikoksista sekä alemmissa oikeuksissa hänen syykseen jo kohdassa 6 luetusta törkeästä huumausainerikoksesta yhteiseen 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170093 ECLI:FI:KKO:2017:93 KKO:2017:93 Bevisning Bevisvärdering Narkotikabrott Grovt narkotikabrott R2015/729 2551 2017-12-21 ECLI:FI:KKO:2017:93 Fråga om bevisvärdering angående grovt narkotikabrott." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170094 ECLI:FI:KKO:2017:94 KKO:2017:94 Osakeyhtiö Samastaminen Palkkaturva S2016/720 2552 2017-12-21 ECLI:FI:KKO:2017:94 Kuljetuspalvelutoimintaa harjoittaneen osakeyhtiö A:n koko henkilöstö oli siirretty osakeyhtiö B:lle, joka ainoana liiketoimenaan oli vuokrannut henkilöstön takaisin A:lle. Kuljetuskalusto ja kuljetussopimukset olivat A:n nimissä. Molemmat yhtiöt olivat saman henkilön omistuksessa ja määräysvallassa. B:n toiminta oli alusta alkaen ollut tappiollista. Kun B asetettiin konkurssiin, sen työntekijöille maksettiin palkkaturvana työsuhdesaatavia. Korkeimman oikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla katsottiin, että A oli samastamisen perusteella vastuussa valtion palkkaturvasaatavien maksamisesta. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta B Oy oli asetettu konkurssiin 28.4.2014. Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (ELY-keskus) oli päätöksillään määrännyt palkkaturvana maksettavaksi B Oy:n työntekijöiden saatavia. Samalla ELY-keskus oli määrännyt B Oy:n ja A Oy:n maksamaan valtiolle palkkaturvana maksetut saatavat. A Oy:n vastuusta palkkaturvana maksetuista määristä oli päätöksissä todettu, että B Oy oli ollut työvoiman vuokraukseen keskittynyt yritys. Saatujen selvitysten mukaan B Oy oli vuokrannut henkilöstöä ainoastaan A Oy:n ajoihin. Työntekijät olivat siirtyneet vuonna 2011 B Oy:hyn vanhoina työntekijöinä A Oy:stä ja yritykset olivat olleet toisistaan täysin riippuvaisia. Molempien yritysten osakekannan omisti X 100 prosentin osuudella. X oli toiminut myös molemmissa yhtiöissä hallituksen varsinaisena jäsenenä sekä A Oy:n toimitusjohtajana. Näin ollen määräysvallan voitiin katsoa kuuluvan yhtiöissä samalle henkilölle ja B Oy:n henkilöstön tekemistä ajoista saatu työn tulos voitiin katsoa tehdyn A Oy:n hyväksi. Yritysten yhteisen omistajuuden ja määräysvallan kuuluminen samalle taholle, työntekijöiden siirtyminen yritykseltä toiselle vanhoina työntekijöinä ja työn tekeminen toisen yrityksen hyväksi ja riippuvaisena tästä yrityksestä olivat sellaisia tekijöitä, että yritysten muodollisesta itsenäisyydestä huolimatta niiden katsottiin muodostavan yhdessä sellaisen kokonaisuuden, jonka vastuu palkkaturvana maksetuista suorituksista oli yhteinen. Kanne Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa A Oy vaati, että ELY-keskuksen päätökset, joilla ELY-keskus oli määrännyt A Oy:n maksamaan valtiolle palkkaturvana maksetut määrät, kumotaan. Samastamisen osalta A Oy totesi, että X oli vuonna 1997 aloittanut toiminimellä postinjakelu/kuljetusliiketoiminnan. X oli vuonna 2007 muuttanut toiminimen A Oy:ksi. Tässä yrityksessä pysyivät kuljetuskalusto, kuljetussopimukset, taloushallinto ja kaluston ylläpito. X oli lisäksi vuonna 2011 perustanut työvoiman vuokrauksen alalla toimivan B Oy:n, jonne siirtyi A Oy:n henkilöstö. Tämä yhtiö vuokrasi kuljettajien palveluita A Oy:lle. Lisäksi B Oy oli tarjonnut palveluita myös ulkopuolisille. Kysymys oli liiketaloudellisten riskien hallintaan ja organisointiin liittyvästä järjestelystä. Yhtiöt eivät olleet osaksikaan omistaneet toisiaan eikä niiden välillä ollut ollut konsernisuhdetta. B Oy:tä ja A Oy:tä ei ollut voinut samastaa eikä A Oy ollut vastuussa B Oy:n työntekijöille palkkaturvana maksetuista saatavista. Ne olivat harjoittaneet omaa liiketoimintaansa eikä tarkoituksena ollut ollut työnantajavastuun välttäminen tai palkkaturvalain säännösten kiertäminen. Yhtiöt eivät olleet olleet tosiasiallisen toimintansa tai tarkoituksensa perusteella samaa kokonaisuutta eivätkä riippuvaisia toisistaan. Vastaus ELY-keskus vaati kanteen hylkäämistä. Samastamisen osalta ELY-keskus totesi, että B Oy:llä ja A Oy:llä oli ollut sama omistuspohja, sillä X oli omistanut molempien yhtiöiden osakkeet. X oli myös käyttänyt molemmissa yhtiöissä määräysvaltaa ja yhtiöillä oli ollut sama postiosoite. B Oy:n työntekijät olivat aikaisemmin olleet työsuhteessa A Oy:hyn, kalusto oli jäänyt sille ja B Oy oli vuokrannut kuljettajia sen ajoihin. Liiketoiminta oli jatkunut entisin työntekijöin ja asiakassuhtein. B Oy oli suorittanut ajoja vain A Oy:lle. Yhtiöiden välillä oli ollut erittäin läheinen yhteys eikä yhtiöiden välillä ollut ollut todellista liikesuhdetta. Näillä perusteilla myös A Oy oli vastuussa B Oy:n työntekijöille palkkaturvasta maksettujen palkkasaatavien korvaamisesta valtiolle. Käräjäoikeuden tuomio 10.11.2015 Käräjäoikeus hylkäsi A Oy:n kanteen samastamispäätöksen osalta. Käräjäoikeus lausui perusteluissaan seuraavan. Selvä lähtökohta oli, että osakeyhtiön velvoitteista vastasi vain yhtiö itse omalla varallisuudellaan. Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa oli kuitenkin yleisesti pidetty mahdollisena, että osakkeenomistaja tai muu ulkopuolinen taho voi joutua vastuuseen osakeyhtiön velvoitteista. Sen sijaan vastuun samastamisen edellytyksistä ei ole muodostunut vakiintunutta käsitystä. Myös oikeuskäytännössä vastuun samastus oli hyväksytty, kuten palkkaturvaa koskevassa ratkaisussa KKO 1996:2. Samastus oli katsottu mahdolliseksi myös palkkaturvaa koskevissa Turun hovioikeuden kolmessa ratkaisussa. Käräjäoikeus viittasi palkkaturvalain 17 §:n esitöihin, joissa on mainittu oikeuskäytännössä hyväksytty vastuun samastaminen sekä viitattu esimerkkeinä edellä mainittuihin ratkaisuihin. Käräjäoikeus totesi edelleen, että normaalisti työntekijät olivat sen yhtiön palveluksessa, jossa he työskentelivät ja jonka hyväksi heidän työpanoksensa koitui. Tällöin työnantaja oli myös vastuussa työsuhteesta johtuvista velvoitteista palkkaturvasaatavat mukaan lukien. Sen vuoksi oli perusteltua lähteä siitä, että järjestelyjen, joilla tästä lähtökohtaisesta tilanteesta poiketaan, tuli olla todellisia ja vastata aidosti todellisia olosuhteita. Järjestelyt, jotka olivat vain muodollisia ja joiden tarkoitus tai ainakin lopputulos oli normaalisti työnantajuuteen liittyvien vastuiden välttäminen, oli sivuutettava. Tällaisessa tilanteessa muukin kuin muodollisena työnantajana oleva yhtiö voitiin velvoittaa korvaamaan valtiolle työntekijöille palkkaturvana maksetut saatavat. Käräjäoikeus katsoi, että B Oy ja A Oy olivat muodollisesta itsenäisyydestä huolimatta muodostaneet sellaisen kokonaisuuden, että myös A Oy oli vastuussa palkkaturvana maksetuista määristä. Asian on ratkaissut käräjätuomari Kimmo Simola. Turun hovioikeuden tuomio 29.6.2016 A Oy valitti hovioikeuteen. Hovioikeus viittasi käräjäoikeuden perusteluissaan lausumaan sekä totesi lisäksi samastamisen osalta seuraavan. Asiassa oli riidatonta, että molemmat yhtiöt olivat olleet X:n määräysvallassa. Hän oli omistanut molempien yhtiöiden osakkeet ja toiminut niiden hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä. Riidatonta oli myös, että työntekijät olivat siirtyneet B Oy:n palvelukseen kuljetuskaluston ja -sopimusten jäädessä A Oy:lle, että B Oy:n työntekijät olivat suorittaneet ajoja ainoastaan A Oy:lle, jolla ei ollut ollut omia työntekijöitä, ja että B Oy:n toiminnan loputtua kolme sen työntekijöistä oli siirtynyt A Oy:n palvelukseen. B Oy oli saanut tulonsa A Oy:ltä ja sen toiminnan jatkuminen oli riippunut yhtiöiden välisestä työvoiman vuokraussopimuksesta. B Oy:n toiminta oli ollut tappiollista sen perustamisesta lähtien. Yhtiö oli laiminlyönyt suuria määriä työntekijöihin liittyvien työnantajasuoritusten ja eläkemaksujen sekä arvonlisäveron suorittamista. Yhtiöiden omistus- ja määräysvaltasuhteet huomioon ottaen X oli voinut hoitaa yhtiöiden rahaliikennettä ja määrittää niiden välisen hinnoittelun. B Oy ei ollut vuokrannut työntekijöitä muille yrityksille, joten A Oy oli käytännössä saanut yksin hyödyn B Oy:n työntekijöiden työstä. Nämä seikat viittasivat vahvasti siihen, ettei yhtiöiden välillä ollut ollut tosiasiallista liikesuhdetta, vaan että A Oy oli harjoittanut osaa liiketoiminnastaan B Oy:n kautta ja että yhtiöt olivat muodollisesta erillisyydestään huolimatta muodostaneet samoja tarkoituksia varten toimivan kokonaisuuden. Järjestelyn ilmeisenä tarkoituksena oli ollut siirtää suurista työvoimakustannuksista johtuvat taloudelliset riskit A Oy:ltä B Oy:lle, jolla ei ollut ollut realisoitavaa varallisuutta, ja vapauttaa A Oy työntekijöihin liittyvistä lakisääteisistä velvoitteistaan ja niiden mahdollisesta laiminlyönnistä aiheutuvasta vastuustaan. A Oy oli siten vastuussa B Oy:n työntekijöille palkkaturvana maksetuista määrästä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tarja Huossa, Kari Lahdenperä ja Esko Junnila. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A Oy:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A Oy toisti vaatimuksensa, että se vapautetaan palkkaturvapäätöksiin perustuvasta maksuvelvollisuudesta. ELY-keskus vaati, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. X oli vuonna 2007 perustanut A Oy:n jatkamaan aikaisemmin toiminimellä harjoittamaansa kuljetuspalveluyritystä. Vuonna 2011 hän oli perustanut toisen yhtiön, B Oy:n, jonka palvelukseen A Oy:n työntekijät olivat siirtyneet. A Oy oli tehnyt kuljetuspalveluita koskevat sopimukset ja omistanut kuljetuskaluston. A Oy:n koko henkilökunta oli vuokrattu B Oy:ltä. B Oy:llä ei ollut toiminta-aikanaan ollut muita sopimuskumppaneita. 2. X oli omistanut sekä A Oy:n että B Oy:n koko osakekannan. Hän oli toiminut myös yhtiöiden ainoana hallituksen jäsenenä. 3. B Oy:n toiminta oli ollut alusta alkaen tappiollista. Kun A Oy:n merkittävin sopimuskumppani oli irtisanonut kuljetuspalvelusopimuksen 7.3.2014, A Oy oli irtisanonut henkilöstövuokrausta koskevan sopimuksensa B Oy:n kanssa. B Oy oli 28.4.2014 asetettu konkurssiin. A Oy on palkannut kolme B Oy:n entistä työntekijää. 4. Konkurssipesän pesänhoitajan laatiman pesäluettelon mukaan B Oy:n varat olivat konkurssiin asettamispäivänä noin 23 000 euroa ja velat noin 310 000 euroa. 5. Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (jäljempänä ELY-keskus) oli 22.9.2014 - 9.2.2015 tehtyjen päätösten nojalla maksanut palkkaturvaa usealle B Oy:n työntekijälle. Samalla ELY-keskus oli määrännyt, että konkurssiin mennyt B Oy ja A Oy ovat yhteisvastuullisesti velvollisia maksamaan valtiolle palkkaturvana maksettuja saatavia. Määräyksiä oli perusteltu sillä, että B Oy:n henkilöstön tekemistä ajoista saatu työn tulos voitiin katsoa tehdyn A Oy:n hyväksi. Yritysten yhteisen omistajuuden ja määräysvallan kuuluminen samalle taholle, työntekijöiden siirtyminen yritykseltä toiselle vanhoina työntekijöinä ja työn tekeminen toisen yrityksen hyväksi ja riippuvaisena tästä yrityksestä olivat sellaisia tekijöitä, että yritysten muodollisesta itsenäisyydestä huolimatta niiden katsottiin muodostavan yhdessä sellaisen kokonaisuuden, jonka vastuu palkkaturvana maksetuista suorituksista oli yhteinen. 6. A Oy on käräjäoikeudessa nostamassaan takaisinsaantikanteessa vaatinut, että ELY-keskuksen päätökset kumotaan A Oy:n osalta. Sen mukaan yhtiöitä ei voitu samastaa eikä A Oy ollut vastuussa B Oy:n työntekijöille palkkaturvana maksetuista saatavista. 7. Käräjäoikeus on hylännyt A Oy:n takaisinsaantikanteen vastuun samastamista koskevalta osalta. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 8. Asiassa on kysymys siitä, onko A Oy vastuun samastamisen perusteella vastuussa konkurssiin asetetun B Oy:n työntekijöille palkkaturvana maksetuista määristä. Sovellettavat säännökset ja vastuun samastamista koskeva oikeuskäytäntö 9. Palkkaturvalain 17 §:ssä säädetään takaisinmaksuvelvollisuudesta. Sen mukaan työnantaja, kommandiittiyhtiön vastuunalainen yhtiömies ja avoimen yhtiön yhtiömies sekä muu työntekijän saatavien maksamisesta vastuussa oleva on velvollinen maksamaan valtiolle palkkaturvana maksetut määrät. 10. Palkkaturvalakia koskevan hallituksen esityksen mukaan (HE 104/1998 vp s. 17) pykälän maininnalla muusta työntekijän saatavien maksamisesta vastuussa olevasta ei ole tarkoitettu laajentaa takaisinmaksuvelvollisten piiriä, vaan kysymys on muun lainsäädännön mukaan määräytyvästä maksuvelvollisuudesta tai oikeuskäytännössäkin hyväksytystä vastuun samastamisesta. Samassa yhteydessä on samastamisen osalta viitattu kahteen vuonna 1989 annettuun hovioikeuden ratkaisuun, joissa oli katsottu, että kaksi tai useammat yhtiöt voivat muodollisesta itsenäisyydestään huolimatta muodostaa sellaisen taloudellisen tai toiminnallisen kokonaisuuden, jossa vastuu palkkaturvana maksetuista saatavista on yhteinen. Vastuun samastamista on ratkaisuissa perusteltu muun muassa sillä, ettei yhtiöiden välillä ollut vallinnut todellista liikesuhdetta, samat henkilöt olivat kuuluneet yhtiöiden johtoelimiin, työntekijöitä oli siirrelty yhtiöstä toiseen eikä selvyyttä ollut siitä, minkä yhtiön hyväksi töitä oli tehty. Hallituksen esityksen mukaan myös korkeimpien oikeuksien ratkaisuista, kuten ratkaisusta KKO 1996:2, oli löydettävissä vastuun samastamisen piirteitä. 11. Viitattu ennakkopäätös KKO 1996:2 koski tilannetta, jossa kommandiittiyhtiö oli vähän ennen konkurssiin asettamistaan luovuttanut omaisuutensa osakeyhtiölle, joka oli perustettu jatkamaan kommandiittiyhtiön toimintaa. Asiassa oli kysymys osakeyhtiön vastuusta sekä ennen luovutusta että sen jälkeen erääntyneistä työsuhdesaatavista. Lisäksi asiassa oli ratkaistavana, oliko osakeyhtiö vastuussa kommandiittiyhtiön konkurssipesän irtisanomien työntekijöiden irtisanomisajan ja odotusajan palkasta. 12. Ratkaisussa KKO 1996:2 sovelletun työsopimuslain (320/1970) 7 §:n 2 momentin mukaan liikkeen uusi omistaja vastasi luovutuksen jälkeen erääntyneistä työsuhdesaamisista mutta ei vastannut ennen luovutusta erääntyneestä saatavasta. Saman lain 41 §:n 1 momentin perusteella irtisanomisajan palkka sekä sen suorituksen viivästymisen johdosta maksettava odotusajan palkka olivat konkurssipesän velkaa. Korkein oikeus katsoi, että liiketoimintaa jatkanut osakeyhtiö oli jo työsopimuslain 7 §:n 2 momentin perusteella vastuussa liikkeen luovutuksen jälkeen mutta ennen kommandiittiyhtiön konkurssin alkamista erääntyneistä työsuhdesaatavista. 13. Siltä osin kuin kysymys oli ennen liiketoiminnan luovutusta erääntyneistä sekä toisaalta kommandiittiyhtiön konkurssin ajalta olevista työsuhdesaatavista Korkein oikeus totesi mainitussa ratkaisussaan, että yritysjärjestelyn tarkoituksena oli ollut työntekijöiden suojaksi säädetyn palkkaturvalainsäädännön hyväksikäyttö. Järjestelyn tuloksena kommandiittiyhtiön työntekijöiden työsuhdesaatavat oli suoritettu valtion varoilla, mikä osaltaan oli mahdollistanut liiketoiminnan jatkamisen uudessa yhtiössä. Järjestelyyn oli liittynyt se, että osa työntekijöistä oli jäänyt kommandiittiyhtiön palvelukseen senkin jälkeen, kun liiketoiminta oli jo siirtynyt uuteen osakeyhtiöön, sekä heidän irtisanomisensa kommandiittiyhtiön konkurssin perusteella. Liiketoiminnan luovutuksensaajana ollut osakeyhtiö oli ilman lainsäädännön tukea vastuussa palkkaturvasaatavista yhteisvastuullisesti kommandiittiyhtiön kanssa siltä osin kuin kysymys oli ennen liikkeen luovutusta erääntyneistä työsuhdesaatavista sekä yhteisvastuullisesti kommandiittiyhtiön konkurssipesän kanssa siltä osin kuin kysymys oli kommandiittiyhtiön konkurssin aikaisista palkkaturvasaatavista. 14. Ratkaisussa KKO 2015:17 on käsitelty niitä perusteita, joiden johdosta oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on katsottu mahdolliseksi poiketa lähtökohtana olevasta osakeyhtiölain 1 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesta yhtiöiden varojen ja vastuiden erillisyysperiaatteesta (kohdat 19 - 27). Korkein oikeus totesi, ettei mikään yksittäinen seikka, kuten pelkkä määräysvalta yhtiössä, riitä vastuun samastamisen perusteeksi (kohta 28). Osakeyhtiölain mukainen erillisyyden periaate voidaan poikkeuksellisesti syrjäyttää joko muussa laissa säädetyllä perusteella tai samastamiseksi kutsutussa tilanteessa, jossa konsernirakennetta, yhtiöiden välisiä suhteita tai osakkeenomistajan määräämisvaltaa on selvästi käytetty keinotekoisella ja moitittavalla tavalla siten, että siitä on seurannut esimerkiksi yhtiön velkojien vahingoittaminen tai lakisääteisen vastuun kiertäminen (kohta 29). 15. Ratkaisussa KKO 2015:17 Korkein oikeus katsoi, että suomalainen osakeyhtiö oli samastamisen perusteella vastuussa tekijänoikeuslaissa tarkoitettujen hyvitysmaksujen suorittamisesta yhdessä omistuksessaan ja määräysvallassaan olleen virolaisen rajavastuuyhtiön kanssa, joka oli tuonut laitteet maahan. Korkeimman oikeuden mukaan suomalainen yhtiö oli tosiasiassa harjoittanut tiettyä osaa perusliiketoiminnastaan virolaisen yhtiön kautta tarkoituksin saada hyötyä välttämällä Suomessa perittävät lakisääteiset hyvitysmaksut (kohta 33). Korkein oikeus katsoi asiaa eri näkökannoilta punnittuaan, että suomalaisen yhtiön menettely oli ollut niin moitittavaa, että virolaisen yhtiön osakeyhtiöoikeudellinen erillisyys voitiin tässä tapauksessa syrjäyttää (kohta 34). Korkeimman oikeuden arviointi 16. Palkkaturvalain 17 §:ssä käytetyn ilmaisun \"muu työntekijän saatavien maksamisesta vastuussa oleva\" on lain esitöiden mukaan tarkoitus kattaa paitsi lakiin perustuva vastuu myös laissa sääntelemätön vastuun samastaminen. Palkkaturvalakia säädettäessä lähtökohtana on ollut, että läheisyhtiöt voidaan samastamisen nojalla asettaa vastuuseen palkkaturvasaatavista aikaisemman oikeuskäytännön mukaisesti. Korkein oikeus toteaa, että kun palkkaturvalaissa ei ole säännöksiä samastamisen edellytyksistä, niiden kehittäminen on jätetty oikeuskäytännön varaan. 17. Kuten Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2015:17 perusteluissa on todettu, vastuun samastaminen on poikkeuksellista ja perustuu tapauskohtaiseen arviointiin. Samastamisen tarve ja edellytykset ovat vahvasti sidoksissa oikeudenalaan ja muun muassa siihen, onko kysymys sopimukseen perustuvasta vai sellaisesta sopimuksen ulkopuolisesta vastuusta, jossa velkoja ei voi estää velan syntymistä eikä suojautua velallisyrityksen maksukyvyttömyyttä vastaan. 18. Palkkaturvajärjestelmässä valtio ottaa vastuun työnantajalle kuuluvista velvoitteista työntekijöitä kohtaan. Palkkaturvan takaisinmaksuvelvollisuus koskee valtion varoista maksettuja ja valtiolle siirtyneitä palkkasaatavia. Kysymys on siten lakisääteisestä, sopimuksen ulkopuoliseen vastuuseen perustuvasta saatavasta. Valtion palkkaturvasaatava syntyy tilanteessa, jossa työnantaja on osoittautunut maksukyvyttömäksi ja jossa mahdollisuudet maksunsaantiin työnantajalta ovat jo lähtökohtaisesti vähäiset. Pohjimmiltaan kysymys on työntekijöiden palkkasaatavista, joita lainsäädännössä pyritään turvaamaan muita saatavia paremmin esimerkiksi liikkeenluovutustilanteissa. Nämä seikat samoin kuin palkkaturvajärjestelmään rakenteellisesti liittyvä väärinkäyttöriski puoltavat sitä, että muodollisiksi todetut oikeudelliset järjestelyt voidaan palkkaturva-asioissa tarvittaessa sivuuttaa ja takaisinmaksua koskeva vastuu kohdentaa siihen tahoon, joka on tosiasiassa toiminut työnantajana tai joka on saanut hyödyn tehdystä työstä. 19. Kuten kohdasta 1 käy ilmi, A Oy ja B Oy ovat muodostaneet toiminnallisen kokonaisuuden, jossa yhtäältä kuljetusliikkeen harjoittamisessa käytetty omaisuus ja siitä kertyneet tulot ja toisaalta työntekijät ja heistä aiheutuneet kustannukset on hajautettu eri yhtiöille. B Oy on vuokrannut henkilöstöä vain A Oy:lle. X on 20.5.2014 antamassaan selvityksessä ELY-keskukselle ilmoittanut, että B Oy:n tarkoituksena oli minimoida kaikki riskit, jotka kovan kilpailun takia olivat kuljetusalalla. Oikeudenkäynnissä kuultuna hän on kuitenkin korostanut sitä, että yhtiön perustamisen tarkoituksena oli ollut mahdollistaa kuljettajien vuokraaminen myös muille yrityksille. Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole esitetty selvitystä sen tueksi, että henkilöstövuokrauksesta olisi pyritty kehittämään erillistä liiketoimintaa. 20. X on ollut molempien yhtiöiden ainoa osakkeenomistaja ja edustaja. Hän on siten voinut yksin päättää A Oy:n ja B Oy:n välisen henkilöstövuokraussopimuksen ehdot. Sovittu hinta ei ole riittänyt palkkakustannusten ja muiden työntekijöistä aiheutuneiden kustannusten kattamiseen. Kohdista 3 ja 4 ilmenevällä tavalla B Oy:n toiminta on ollut koko ajan aliresursoitua. 21. Korkein oikeus katsoo, että tällaista järjestelyä, jossa yritystoiminnan edellyttämä henkilöstö on siirretty toiselle, saman omistajan omistamalle yhtiölle, mutta tosiasiassa vuokrattu jatkamaan yksinomaan aikaisemmissa tehtävissään, voidaan lähtökohtaisesti pitää keinotekoisena, jollei järjestelylle ole osoitettavissa liiketaloudellisia perusteita. B Oy on toiminut vain A Oy:tä palvelevassa tarkoituksessa, eikä yhtiöiden välillä ole ollut aitoa liikesuhdetta. Molemmissa yhtiöissä määräysvaltaa käyttänyt X on lisäksi määritellyt henkilöstövuokraussopimusten ehdot niin, että B Oy on toimintansa alusta alkaen ollut kykenemätön kestävällä tavalla vastaamaan velvoitteistaan työnantajana. Tähän nähden samastamisen edellytyksiä arvioitaessa merkitystä ei ole sillä, että B Oy on jatkanut toimintaansa noin kolmen vuoden ajan tai että konkurssiin ajautumisen lopullisena syynä on ollut kuljetussopimuksen irtisanominen. Koska valitulla yhtiörakenteella ei tässä tapauksessa ole osoitettu olleen liiketoiminnallisia perusteita, järjestely viittaa vahvasti siihen, että muodollisesti erillistä henkilöstövuokrausyhtiötä on käytetty keinona välttää työntekijöistä aiheutuvia vastuita mahdollisessa maksukyvyttömyystilanteessa ja pitää yritysvarallisuus tällöin velkojien ulottumattomissa toisessa yhtiössä. 22. Vastuun samastaminen koskee yleensä osakkeenomistajan tai konsernisuhteessa emoyhtiön vastuuta kokonaan tai pääosin omistamansa yhtiön veloista. A Oy ei ole omistanut B Oy:tä, mutta molemmissa yhtiöissä määräysvaltaa on käyttänyt yksin X omistajana. Korkein oikeus toteaa, että samastamisella taloudellinen vastuu on tarkoitus kohdistaa siihen tahoon, jonka hyväksi sivuutettavaa yhtiömuotoa tai -järjestelyä on pyritty käyttämään. Tässä asiassa B Oy:n on muodollisesta erillisyydestään huolimatta katsottu toimineen epäitsenäisenä A Oy:n osana. Myös työntekijöiden työsuoritukset ovat tulleet tosiasiassa A Oy:n hyödyksi. 23. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A Oy on palkkaturvapäätösten mukaisesti vastuussa B Oy:n työntekijöille maksetusta palkkaturvasta. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Jukka Sippo ja Tuomo Antila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170094 ECLI:FI:KKO:2017:94 KKO:2017:94 Aktiebolag Identifikation Lönegaranti S2016/720 2552 2017-12-21 ECLI:FI:KKO:2017:94 Hela personalen vid aktiebolaget A som var verksamt inom transporttjänster hade flyttats till aktiebolaget B, som såsom sin enda affärsverksamhet hade hyrt personalen tillbaka till A. Transportmaterielen och transportavtalen var i A:s namn. Båda bolagen ägdes och kontrollerades av en och samma person. B:s verksamhet hade från början varit förlustbringande. När B försattes i konkurs betalades arbetstagarna i form av lönegaranti fordringar som grundade sig på anställningarna." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170095 ECLI:FI:KKO:2017:95 KKO:2017:95 Menettämisseuraamus Rikoksentekovälineen menettäminen R2014/932 2563 2017-12-22 ECLI:FI:KKO:2017:95 A oli tuomittu rangaistukseen törkeästä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisestä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta. Lisäksi A oli tuomittu menettämään valtiolle rikosten kohteina olleet laittomat video- ja kuvatiedostot, jotka oli tallennettu A:n puolison B:n omistaman kannettavan tietokoneen sekä A:n omistaman ulkoisen levyaseman kovalevyille. Tiedostojen poistamisen jälkeen tietokone ja levyasema tuli hovioikeuden tuomion mukaan palauttaa omistajilleen. Syyttäjä vaati kannettavan tietokoneen ja ulkoisen levyaseman tuomitsemista valtiolle menetetyiksi tai ainakin B:n tietokoneen kovalevyn ylikirjoittamista. Korkeimman oikeuden tuomiossa esitetyillä perusteilla kannettava tietokone ja ulkoinen levyasema tuomittiin valtiolle menetetyiksi. Menettämisseuraamus määrättiin raukeamaan, jos laitteesta sen omistajan kustannuksella poistetaan laittomat tiedostot joko irrottamalla ja tuhoamalla laitteen kovalevy tai ylikirjoittamalla kaikki kovalevyllä olevat tiedostot poistamisen varmistavalla tavalla sen jälkeen, kun lailliset tiedostot on kopioitu omistajan osoituksen mukaan ja palautettu omistajalleen. (Ään.) Vrt. KKO:2010:32 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimet Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Syyttäjän vaatimus Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeudessa Syyttäjä vaati, että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisestä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta. Lisäksi syyttäjä vaati, että A tuomitaan menettämään valtiolle rikosten tekovälineinä käytetyt HP ja Compaq-merkkiset tietokoneet sekä Buffalo-merkkinen ulkoinen levyasema ja näihin laitteisiin asennettujen kovalevyjen tiedonsisältö (data). Käräjäoikeuden tuomio 24.10.2012 Käräjäoikeus luki A:lle syytteen mukaisesti syyksi törkeän sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisen ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidon. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli oikeudettomasti pitänyt tietokoneelleen tallennettuna hallussaan laitonta materiaalia ja levittänyt sitä eteenpäin. Laittomia video- ja kuvatiedostoja tai niiden jäänteitä oli poliisin suorittamassa teknisessä tutkinnassa löytynyt A:n omistamien HP-merkkisen pöytätietokoneen ja Buffalo-merkkisen ulkoisen levyaseman kovalevyiltä sekä A:n vaimon B:n omistaman Compaq-merkkisen kannettavan tietokoneen kovalevyltä. Käräjäoikeus tuomitsi A:n hänen syykseen luetuista rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen sekä menettämään valtiolle rikoksen kohteina edellä mainittuihin laitteisiin asennetuille kovalevyille tallennetut laittomat video- ja kuvatiedostot. Lisäksi käräjäoikeus tuomitsi A:n menettämään valtiolle rikoksentekovälineinä käytetyn HP-merkkisen tietokoneen ja Buffalo-merkkisen ulkoisen kovalevyn kuitenkin sillä rajoituksella, että niiden sisältämästä datasta oli kopioitava A:lle kuuluvat lailliset hää- ja perhekuvat, jotka oli luovutettava takaisin A:lle. Käräjäoikeus hylkäsi Compaq-merkkistä tietokonetta koskevan syyttäjän esittämän menettämisvaatimuksen, koska tietokone oli B:n omaisuutta. Käräjäoikeus määräsi tietokoneen palautettavaksi B:lle sen jälkeen, kun menetetyiksi tuomitut laittomat tiedostot sekä niiden jäänteet oli poistettu koneen kovalevyltä. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Päivikki Hirvelä ja lautamiehet. Vaasan hovioikeuden tuomio 17.9.2014 A ja syyttäjä valittivat hovioikeuteen. A vaati, että hänen syykseen luetaan törkeän sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisen asemesta sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittäminen. Lisäksi A vaati hänelle tuomitun rangaistuksen lieventämistä. Syyttäjä vaati siltä osin kuin asiasta on Korkeimmassa oikeudessa kysymys, että A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksentekovälineinä käytetyt Compaq-merkkinen tietokone ja Buffalo-merkkinen ulkoinen kovalevy ilman käräjäoikeuden määräämiä rajoituksia. A:n syyksilukemista koskevan valituksen osalta hovioikeus päätyi samaan lopputulokseen kuin käräjäoikeus kuitenkin siten, ettei A ollut tehnyt rikostaan erityisen suunnitelmallisesti. Hovioikeus lievensi A:n rangaistusseuraamuksen ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi ja oheissakoksi. Compaq-merkkistä tietokonetta koskevan menettämisseuraamuksen osalta hovioikeus totesi, ettei tietokoneen ja siihen asennetun kovalevyn hallussapito ole rangaistavaa sen jälkeen, kun kovalevy on puhdistettu laittomista tiedostoista. Koska laittomat tiedostot voitiin hovioikeuden käsityksen mukaan poistaa ja koska sivulliselle kuuluvaa laillista omaisuutta ei rikoslain 10 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti voida tuomita menetetyksi, hovioikeus ei tältä osin muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Buffalo-merkkisen ulkoisen levyaseman osalta hovioikeus katsoi ennakkoratkaisuun KKO 2010:32 viitaten, ettei kovalevyä ollut perusteltua katsoa esineenä erityisen soveliaaksi rikosten tekemiseen. Koska käräjäoikeuden tuomion määräys laillisten tiedostojen kopioimisesta ja palauttamisesta A:lle ei ollut lain mukainen, ei ulkoista levyasemaa ollut tuomittava valtiolle menetetyksi. Hovioikeus määräsi ulkoisen levyaseman palautettavaksi A:lle sen jälkeen, kun siitä oli tarkoituksenmukaisella tavalla poistettu menetetyksi määrätty laiton aineisto. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Osmo Hänninen, Antti Vaittinen ja Tapio Kaarniemi Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan ensisijaisesti, että A tuomitaan menettämään valtiolle Buffalo-merkkinen ulkoinen levyasema kovalevyineen ja että A tai B tuomitaan menettämään valtiolle Compaq-merkkinen tietokone kovalevyineen. Toissijaisesti syyttäjä vaati, että Compaq-merkkisen tietokoneen koko kovalevy määrätään ylikirjoitettavaksi ennen tietokoneen palauttamista omistajalleen. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. B lausui vastauksessaan, ettei hän vastusta syyttäjän vaatimaa menettämisseuraamusta. Välitoimet Korkein oikeus pyysi Viestintävirastolta lausunnon siitä, voidaanko tietokoneeseen tai ulkoiseen levyasemaan asennetulle kiintolevylle tallennetut laittomat tiedostot poistaa levyltä luotettavasti ja pysyvästi niin, että kiintolevy säilyy toimintakelpoisena. Viestintävirasto antoi pyydetyn lausunnon. Syyttäjä ja B antoivat heiltä pyydetyn lausuman Viestintäviraston lausunnon johdosta. A ei käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta lausuman antamiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 1. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli tallentanut laittomia sukupuolisiveellisyyttä loukkaavia lasta esittäviä kuvia ja videoita sekä omistamansa ulkoisen levyaseman kovalevylle että vaimonsa omistaman kannettavan tietokoneen kovalevylle ja myös levittänyt niitä. Hovioikeus on rikoslain 17 luvun 18 a §:n 1 momentin ja 19 §:n nojalla tuominnut A:n hänen syykseen lukemistaan törkeästä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittämisestä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohella sakkoon. 2. Hovioikeus on rikoslain 10 luvun 5 §:n 1 momentin nojalla tuominnut valtiolle menetetyiksi kannettavan tietokoneen ja ulkoisen levyaseman kovalevyillä olevat edellä tarkoitetut tiedostot ja niiden jäänteet. Tuomio on tältä osin lainvoimainen. Hovioikeus on lisäksi määrännyt, ettei A:n vaimon B:n omistamaa kannettavaa tietokonetta eikä A:n omistamaa ulkoista levyasemaa ole tuomittava menetetyiksi. Laitteet kovalevyineen on hovioikeuden tuomion mukaan palautettava omistajilleen sen jälkeen, kun menetettäväksi määrätty aineisto on niistä poistettu. 3. Syyttäjän valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on ensiksi kysymys siitä, onko A tai hänen puolisonsa tuomittava menettämään valtiolle edellä mainitut tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyt laitteet. Mikäli laitteita ei tuomita valtiolle menetetyiksi, asiassa on toiseksi kysymys siitä, miten menetetyksi tuomittujen tiedostojen menettämisseuraamus on pantava täytäntöön. Onko kannettava tietokone ja ulkoinen levyasema tuomittava rikoksentekovälineinä valtiolle menetetyiksi 4. Syyttäjä on vaatinut, että kannettava tietokone ja ulkoinen levyasema tuomitaan valtiolle menetetyiksi omaisuutena, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. 5. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan valtiolle menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen. 6. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 3 momentin esitöiden (HE 80/2000 vp s. 27) mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa olisi arvioitava, onko esine ominaisuuksiltaan erityisen sovelias rikosten tekemiseen ja onko sillä ylipäätänsä mitään laillista käyttöä. Harkinnassa voitaisiin kiinnittää huomiota myös siihen, muodostaako esineen jättäminen juuri rikoksentekijän haltuun riskin sen käyttämisestä uudelleen rikoksen tekemisessä. Harkinnassa voitaisiin ottaa huomioon myös muut seikat kuin uusien rikosten ehkäiseminen. 7. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2010:32 katsonut, että tapauksessa, jossa laittomat sukupuolisiveellisyyttä loukkaavat lasta esittävät kuvat oli tallennettu tietokoneen kovalevylle, kovalevyä oli käytetty kuvien hallussapidon apuvälineenä, joten sitä oli perusteltua pitää rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna rikoksentekovälineenä. 8. Korkein oikeus on puheena olevassa ratkaisussaan katsonut edelleen, ettei tietokoneen kovalevyä ole perusteltua pitää erityisen soveliaana juuri rikosten tekemiseen, vaikka kovalevylle on mahdollista tallentaa myös laittomia tiedostoja. Korkein oikeus on todennut, ettei kovalevyn tavanomaiseen käyttöön liity mitään laitonta tarkoitusta. Tapauksessa mikään ei myöskään viitannut siihen, että kovalevyä olisi käytetty pelkästään tai pääasiallisesti sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien lasta esittävien kuvien tai muun laittoman aineiston säilyttämiseen. Kovalevy on tuomiossa määrätty palautettavaksi omistajalleen sen jälkeen, kun menetetyksi määrätty aineisto on poistettu siitä tarkoituksenmukaisella tavalla. 9. Korkein oikeus toteaa, että ratkaisussa KKO 2010:32 on ollut ratkaistavana menettämisseuraamusta koskeva vaatimus, jonka kohteena on ollut pelkästään tietokoneen kovalevy. Nyt käsiteltävänä oleva syyttäjän vaatimus sen sijaan kohdistuu kannettavaan tietokoneeseen ja ulkoiseen levyasemaan kokonaisuudessaan. 10. A on tallentanut laittomat video- ja kuvatiedostot käytettävissään olleiden laitteiden kovalevyille. Laitteet kovalevyineen muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden, ja kovalevyn irrottaminen laitteesta edellyttää erityisiä toimenpiteitä. Korkein oikeus katsoo, että kannettavaa tietokonetta ja ulkoista levyasemaa on kokonaisuudessaan pidettävä rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuina rikoksentekovälineinä, jotka voidaan tuomita valtiolle menetetyiksi, jos se harkitaan tarpeelliseksi. 11. Syyttäjä on perustellut vaatimustaan sillä, että kannettava tietokone ja ulkoinen levyasema kovalevyineen ovat olleet välttämättömiä välineitä laittoman materiaalin hankinnassa ja hallinnoinnissa. A on nimenomaisesti käyttänyt tietokoneen ja ulkoisen levyaseman ominaisuuksia rikostensa tekemisessä. Kuvamateriaali oli haettu ja ladattu tietokoneen välityksellä. Ilman tietokonetta ja ulkoista levyasemaa laittoman materiaalin hankkiminen, hallussapito ja levittäminen ei olisi ollut mahdollista tai ainakaan yhtä helppoa. 12. Kirjallisena todisteena esitetystä teknisen laitteen tutkintapöytäkirjasta ilmenee, että sekä kannettavan tietokoneen että ulkoisen levyaseman kovalevyiltä on löytynyt laitonta materiaalia sisältäviä tiedostoja tai sellaisten tiedostojen jäänteitä, jotka alemmat oikeudet ovat lainvoimaisesti tuominneet valtiolle menetetyiksi. Yhteensä molempien laitteiden kovalevyiltä on löytynyt muutamia kymmeniä laittomia video- ja kuvatiedostoja. Ulkoisen levyaseman kovalevyltä on lisäksi löytynyt GigaTribe ja eMule -nimiset tiedostojenjako-ohjelmistot. Korkein oikeus toteaa, että toisin kuin ratkaisun KKO 2010:32 kohteena olleessa tapauksessa kannettava tietokone ja ulkoinen levyasema ovat tässä tapauksessa olleet paitsi laittoman materiaalin hallussapidon myös sen levittämisen apuvälineitä. 13. Korkein oikeus katsoo, että laitteilta löytyneiden laittomien tiedostojen määrä ei viittaa siihen, että laiton toiminta olisi ollut laitteiden yksinomainen käyttötarkoitus tai että se olisi ollut erityisen laajaa. Asiassa ei ole muutoinkaan osoitettu, että kannettavaa tietokonetta ja ulkoista levyasemaa olisi käytetty vain tai pääasiallisesti laittoman materiaalin hankkimiseen, säilyttämiseen tai levittämiseen. Tiedostojen levittäminen on tapahtunut käyttäen erityisiä vertaisverkko-ohjelmia, mutta myöskään tältä osin ei ole esitetty selvitystä siitä, että ohjelmia olisi käytetty vain nyt kysymyksessä olevan kaltaisten laittomien tiedostojen levittämiseen. Asiassa on sen sijaan selvitetty, ettei A ollut erityisen suunnitelmallisesti levittänyt laitonta materiaalia. 14. Korkein oikeus toteaa, että internetyhteydellä varustettu tietokone on yleisesti käytössä oleva, asioiden hoitamisen kannalta tarpeellinen kulutushyödyke, jollainen on käytettävissään valtaosalla väestöä. Useimmilla on myös taloudelliset edellytykset uuden tällaisen laitteen hankkimiseen, minkä vuoksi sen tuomitsemisella valtiolle menetetyksi ei yleensä voida käytännössä vaikuttaa riskiin siitä, että rikoksentekijä saattaa syyllistyä uudelleen rikoksiin. Se seikka, että tietokoneessa on ollut vertaisverkko-ohjelma, ei anna aihetta toisenlaiseen johtopäätökseen. Edellä mainituilla perusteilla ja laitteiden käytöstä edellä kohdassa 13 esitetyn huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, ettei kannettavan tietokoneen tai ulkoisen levyaseman tuomitseminen valtiolle menetetyksi ole tässä tapauksessa tarpeellista uusien rikosten ehkäisemiseksi. Onko tietokone tai sen kovalevy tuomittava menetetyksi rikoslain 10 luvussa tarkoitettuna säilytysvälineenä 15. Syyttäjä on perustellut menettämisseuraamusvaatimustaan myös sillä, että kannettava tietokone ja ulkoinen levyasema ovat rikoslain 10 luvun 5 §:n 3 momentissa (875/2001) tarkoitettuja menetetyksi tuomittavan omaisuuden säilytysvälineitä ja että tässä tapauksessa ainakin laitteiden kovalevyjen tuomitsemista valtiolle menetetyiksi puoltavat ne hankaluudet, joita poliisille aiheutuu laittomien tiedostojen poistamisesta kovalevyiltä. 16. Kysymyksessä olevien rikosten tekoaikana voimassa olleen rikoslain 10 luvun 5 §:n 3 momentin (875/2001) mukaan astia, päällys tai muu väline, jota on käytetty menetetyksi tuomittavan esineen tai omaisuuden säilyttämiseen, voitiin myös tuomita menetetyksi, jos menettämisseuraamusta ei muuten ollut hankaluuksitta mahdollista panna täytäntöön. Lainkohdan esitöiden (HE 80/2000 vp s. 29) mukaan säilytysvälineellä tarkoitetaan tavaran tyypillisiä kuljetus- ja jakelupakkauksia kuten pulloja, säkkejä ja laatikoita eli lähinnä omaisuutta, jota ilman menetetyksi tuomittua omaisuutta voi olla hankala säilyttää tai siirtää. Säännös on otettu rikoslakiin ensimmäisen kerran vuoden 1991 alusta voimaan tulleessa rikoslain uudistuksessa 769/1990, jolloin se sisältyi säännöstelyrikoksia ja salakuljetusta koskevaan rikoslain 46 lukuun (8 §:n 2 momentti). Jo tuon lainkohdan esitöissä (HE 66/1988 vp s. 183) säilytysvälinettä kuvattiin edellä mainituilla esimerkeillä. 17. Rikoslain 10 luvun säännöksiä on sittemmin uudistettu 1.9.2016 voimaan tulleella lailla (356/2016). Tässä yhteydessä rikoslain 10 luvun 5 §:n 3 momentti kumottiin ja sitä pääosin vastaava säännös lisättiin luvun uudeksi 5 a §:ksi. Erona aiempaan sääntelyyn on se, että mahdollisuus konfiskoida säilytysväline ulottuu nyt yksiselitteisesti myös tilanteeseen, jossa menettämisseuraamus tuomitaan rikoslain 10 luvun 4 §:n perusteella. Lainkohdan esitöissä (HE 4/2016 vp s. 42) viitataan edellä mainittuun ennakkopäätökseen KKO 2010:32, jossa tietokoneen kovalevyä ei katsottu tarpeelliseksi konfiskoida, vaikka sitä oli käytetty rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaisena rikoksentekovälineenä. Perustelujen mukaan mahdollisuus konfiskoida säilytysväline on perusteltua ulottaa koskemaan niitä tilanteita, joissa menettämisseuraamus tuomitaan luvun 4 §:n perusteella, eli rikoksentekovälineen säilytysvälineen menettäminen säädettäisiin nimenomaan mahdolliseksi. 18. Kannettava tietokone poikkeaa rikoslain 10 luvun 5 §:n 3 momentissa (875/2001) nimenomaisesti mainituista ja säännöksen perusteluissa kuvatuista säilytysvälineistä. Tietokonetta voidaan edellä kohdassa 10 todetulla tavalla pitää kysymyksessä olevien rikosten rikoksentekovälineenä, joka voidaan sellaisena tuomita valtiolle menetetyksi. Tietokoneeseen laitteena liittyy paljon muitakin ominaisuuksia kuin mahdollisuus tiedostojen säilyttämiseen sen kovalevyllä. Lisäksi tietokoneen kovalevy on suhteellisen helposti vaihdettavissa. Tietokonetta kokonaisuudessaan ei näistä syistä ole perusteltua pitää sellaisena säilytysvälineenä, joka voitaisiin tuomita valtiolle menetetyksi rikoslain 10 luvun 5 §:n 3 momentin (875/2001) nojalla. Myös tietokoneen kovalevy poikkeaa säännöksessä mainituista säilytysvälineistä erityisesti siinä suhteessa, että kovalevyllä yleensä säilytetään myös laillisia tiedostoja. Tästä huolimatta Korkein oikeus katsoo, että silloin kun tietokoneen kovalevyllä on menetettäväksi tuomittuja tiedostoja, kovalevyä voidaan pitää puheena olevassa lainkohdassa tarkoitettuna säilytysvälineenä. 19. Ulkoinen levyasema ja sen kovalevy muodostavat niin yhtenäisen toiminnallisen kokonaisuuden, että ulkoista levyasemaa on kokonaisuudessaan perusteltua pitää sen kovalevylle tallennettujen tiedostojen säilytysvälineenä. 20. Korkein oikeus toteaa, että laittomiin tiedostoihin kohdistuva menettämisseuraamus on Viestintäviraston lausunnon mukaan mahdollista panna täytäntöön tuomitsematta kovalevyjä menetettäväksi. Menetetyiksi tuomittujen tiedostojen poistaminen siten, että lailliset tiedostot säilyvät, vaatii kuitenkin toimenpiteitä, joita voidaan kovalevyn sisällöstä ja levyn omistajan myötävaikutuksesta riippuen pitää sellaisina hankaluuksina, jotka sinänsä oikeuttaisivat myös säilytysvälineen tuomitsemiseen menetetyksi. Tietokoneen kovalevy on kuitenkin siinä suhteessa erityinen säilytysväline, että siinä voidaan edellä kerrotulla tavalla säilyttää samanaikaisesti myös laillisia tiedostoja. Laillisten tiedostojen merkitys levyn omistajalle voi olla huomattavan suuri esimerkiksi niiden sisältämien muistoarvojen taikka taloudellisen tai toiminnallisen merkityksen vuoksi. 21. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että säilytysvälineen konfiskointi ei ole itsenäinen menettämisseuraamus. Tämän vuoksi sitä tulee lähtökohtaisesti käyttää mahdollisimman harvoin. Erityisesti niissä tapauksissa, joissa säilytysvälineen arvo on suuri, tulee säilytysvälineen konfiskointiin suhtautua pidättyväisesti (HE 80/2000 vp s. 29). Niin ikään arvioitaessa sitä, ovatko menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon liittyvät hankaluudet sellaisia, jotka puoltavat säilytysvälineen konfiskointia, on huomioon otettava kunkin tapauksen olosuhteet, rikoslain menettämisseuraamusta koskevan sääntelyn kokonaisuus ja keskeiset lähtökohdat sekä kohtuudella toteutettavissa olevat tekniset mahdollisuudet. 22. Tässä tapauksessa ulkoinen levyasema on A:n omistama ja kannettava tietokone hänen puolisonsa omistama. Laitteiden kovalevyillä on paitsi laittomia myös laillisia tiedostoja. Ulkoisen levyaseman kovalevyllä säilytettäviksi laillisiksi tiedostoiksi on ilmoitettu muun muassa perheen keskeisiin elämänvaiheisiin liittyvä kuvamateriaali. Tällaisen materiaalin säilyttämisen merkitystä arvioitaessa ratkaisevaa ei ole se, kumman puolison koneelle se on tallennettu. Korkein oikeus katsoo, että tällaisessa tapauksessa kannettavan tietokoneen kovalevyä ja ulkoista levyasemaa ei tule tuomita menetetyiksi säilytysvälineinä. Onko laitteet tai niiden kovalevyt tuomittava menetetyiksi sen vuoksi, että niiden hallussapito olisi rangaistavaa 23. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan valtiolle menetetyksi on tuomittava rikoksen tekemisessä käytetty esine tai omaisuus, jonka hallussapito on rangaistavaa. Luvun 6 §:n 2 momentista ilmenee, että tämä koskee myös muun kuin rikoksentekijän omaisuutta. 24. Syyttäjä on katsonut, että yksittäisten tiedostojen poistamista ei voida pitää riittävän luotettavana toimenpiteenä laittoman materiaalin lopulliseksi tuhoamiseksi. Jos näin on, kannettava tietokone ja ulkoinen levyasema on tuomittava valtiolle menetetyiksi, koska niiden hallussapito olisi rangaistavaa. 25. Viestintäviraston lausunnossa todetaan, että tietokoneen ja ulkoisen levyaseman kiintolevyllä (kovalevyllä) olevat tiedostot on mahdollista tuhota pysyvästi siten, että tiedostot ylikirjoitetaan riittävän useaan kertaan tarkoitukseen soveltuvalla ohjelmistolla. Sen sijaan tiettyjen tiedostojen ylikirjoittaminen ei ole luotettava tiedostojen tuhoamiskeino. Viestintäviraston näkemyksen mukaan ainoa luotettava tapa sen varmistamiseksi, etteivät tuhottavat tiedostot ole jälkikäteen palautettavissa, on koko kiintolevyn ylikirjoittaminen, jolloin kaikki kiintolevyllä oleva materiaali tuhoutuu pysyvästi. Jos kiintolevyllä on jotakin sellaista materiaalia, jonka ei haluta tuhoutuvan, on tarkoituksenmukaisinta toimia siten, että säilytettäväksi tarkoitettu materiaali otetaan kiintolevyltä erikseen talteen muistitikulle tai muulle siirrettävälle välineelle ennen koko kiintolevyn ylikirjoittamista. 26. Viestintäviraston lausunnossa esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että laittomat tiedostot voidaan tässä tapauksessa luotettavasti poistaa laitteiden kovalevyiltä ylikirjoittamalla koko kovalevy riittävän useaan kertaan. Korkein oikeus toteaa, ettei laitteiden hallussapito ole rangaistavaa, jos niiden kovalevyillä olevat laittomat tiedostot poistetaan, ja ettei laitteita siinä tapauksessa ole tarpeen tuomita valtiolle menetetyiksi. Kenen toimesta ja kustannuksella tietojen poistaminen tehdään 27. Korkein oikeus on edellä katsonut, ettei kysymyksessä olevia laitteita ole perusteltua tuomita valtiolle menetetyiksi rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuina rikoksentekovälineinä eikä myöskään luvun 5 §:n 3 momentissa (875/2001) tarkoitettuina säilytysvälineinä ja ettei niitä ole tarpeen tuomita menetetyiksi luvun 4 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla, jos laitteiden kovalevyillä olevat laittomat tiedostot poistetaan. Tietokoneen ja ulkoisen levyaseman kovalevyillä olevat laittomat tiedostot on jo hovioikeuden lainvoimaisella tuomiolla tuomittu valtiolle menetetyiksi. 28. Korkein oikeus toteaa, ettei sen oikeuskäytännössä ole aikaisemmin ratkaistu nimenomaisesti kysymystä siitä, kenen toimesta ja kustannuksella laittomat tiedostot poistetaan, vaan poistaminen on käytännössä jäänyt poliisin tehtäväksi menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon ja takavarikon kumoamiseen liittyvänä toimenpiteenä. Tässä asiassa syyttäjä on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei kannettavaa tietokonetta ja ulkoista levyasemaa voida palauttaa omistajalleen, jollei laittomia tiedostoja poisteta niiltä, ja että tiedostojen luotettavasta poistamisesta aiheutuu poliisille kohtuuton työmäärä ja huomattavia kustannuksia, jotka ovat epäsuhteessa menetettäväksi vaadittujen laitteiden taloudelliseen arvoon nähden. 29. Korkein oikeus toteaa, että tässä tapauksessa menettämisseuraamus on tuomittava rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla, jollei laitteiden kovalevyillä olevia laittomia tiedostoja poisteta. Tällaisessa tilanteessa tuomioistuin voi luvun 7 §:n 1 momentin mukaan vastaajan suostumuksella määrätä, että menettämisseuraamus raukeaa, jos 4 tai 5 §:ssä tarkoitettuun esineeseen tai omaisuuteen tehdään määräajassa tuomiossa mainittavat muutokset tai sen suhteen muuten menetellään tuomiossa mainitulla tavalla, joka tekee menettämisseuraamuksen tarpeettomaksi. Pykälän 3 momentin mukaan menettämisseuraamukseen tuomittu vastaa kustannuksista, jotka aiheutuvat muutostöistä ja muutoin tuomion täytäntöönpanosta. Pykälän esitöissä esitetään esimerkkeinä pykälässä tarkoitetuista tilanteista esineen merkitseminen väärennetyksi, väärän alkuperämerkinnän poistaminen ja esineen tekeminen käyttökelvottomaksi (HE 80/2000 vp s. 30). 30. Laittomien tiedostojen poistaminen tietokoneen kovalevyltä poikkeaa luonteeltaan puheena olevan lainkohdan esitöissä mainituista esimerkeistä. Lisäksi menettämisseuraamus tällaisessa tapauksessa kohdistuu laittomiin tiedostoihin eikä sinänsä tiedostojen tallennusvälineeseen. Laittomien tiedostojen poistaminen ja erityisesti tietokoneen omistajalle tärkeiden laillisten tiedostojen säilyttäminen on kuitenkin tavoitteiltaan ja vaikutuksiltaan rinnastettavissa puheena olevassa lainkohdassa tarkoitettuihin toimenpiteisiin. Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että menettämisseuraamuksen raukeamista koskevia säännöksiä voidaan soveltaa myös tietokoneen menetettäväksi tuomitsemiseen. 31. A on vaatinut laitteiden kovalevyillä olevien laillisten tiedostojen säilyttämistä. B on vedonnut siihen, ettei hän ole itse aiheuttanut tarvetta kannettavan tietokoneensa tuomitsemiseen menetettäväksi, ja ilmoittanut haluavansa tietokoneen takaisin, jos se on mahdollista. Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä olevat laitteet tulee syyttäjän vaatimuksen mukaisesti tuomita menetetyiksi, jollei niillä olevia laittomia tiedostoja poisteta. Millä tavalla laittomien tiedostojen poistaminen tulee tässä tapauksessa tehdä 32. Viestintäviraston lausunnon mukaisesti poistaminen voi tapahtua luotettavasti vain ylikirjoittamalla levy riittävän useaan kertaan. Kun menettämisseuraamus kohdistuu vain laittomiin tiedostoihin, on seuraamuksen täytäntöönpanon yhteydessä turvattava levyillä olevien laillisten tiedostojen säilyminen siinä määrin kuin se on kohtuudella mahdollista. Viestintäviraston lausunnon mukaan laillisten tiedostojen suojaaminen on mahdollista kopioimalla ne ennen levyn ylikirjoittamista. 33. Kysymyksessä olevien rikosten tekoaikana voimassa olleessa laissa ei ollut säännöksiä siitä, miten menettämisseuraamuksen täytäntöönpano tulee tehdä tällaisessa tilanteessa, jossa laittomat tiedostot tulisi poistaa kovalevyiltä ennen laitteiden palauttamista. Tällainen menettelytapa on tuotu esiin edellä mainitun 1.9.2016 voimaan tulleen lainuudistuksen esitöissä. Uudistuksen yhteydessä rikoslain 10 luvun 9 §:ään lisättiin uusi 5 momentti, jonka mukaan tuomioistuimen on menettämisseuraamuksen määrätessään tarvittaessa annettava tarkemmat määräykset sen täytäntöönpanosta, jos menettämisseuraamus koskee pakkokeinolain 7 luvun 1 §:ssä tarkoitettua dataa tai jos se on erityisestä syystä muuten tarpeen. Hallituksen esityksessä (HE 4/2016 vp s. 46 - 47) uuden sääntelyn taustalla nähtiin käytännön tilanteet, joissa on ollut ongelmallista panna menettämisseuraamus täytäntöön, kun tuomioistuin on tuominnut kovalevyltä menetetyksi osan tiedostoista ja määrännyt näiden poistamisen jälkeen kovalevyn palautettavaksi. Uuden momentin nojalla tuomioistuin voi nyttemmin määrätä konfiskoitavan datan kanssa samalla kovalevyllä olevan laillisen aineiston siirtämisen toiselle alustalle, kovalevyn uudelleenkirjoittamisen ja laillisen datan palauttamisen kovalevylle. 34. Korkein oikeus katsoo, että kerrottua menettelytapaa voidaan lähtökohtaisesti soveltaa tässä tapauksessa. Koska laittomien tiedostojen poistaminen rikoslain 10 luvun 7 §:n 3 momentin mukaan tapahtuu laitteen omistajan kustannuksella, on perusteltua, että hän voi määrätä, tapahtuuko poistaminen ylikirjoittamalla levy vai irrottamalla levy laitteesta ja tuhoamalla se ja kuinka laajasti tiedostoja säilytetään. Omistajan tulee osoittaa ne lailliset tiedostot, jotka hän haluaa säilytettäviksi. Rikoslain 10 luvun 7 §:n 2 momentin mukaisesti ulosottomies valvoo menettämisseuraamuksen raukeamisen edellytykseksi määrättyjen velvoitteiden noudattamista ja päättää menettämisseuraamuksen raukeamisesta. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan Compaq-merkkisen kannettavan tietokoneen ja Buffalo-merkkisen ulkoisen levyaseman menettämisseuraamuksen osalta. Compaq-merkkinen kannettava tietokone (takavarikkopöytäkirja 8240/R/836/12/KEY/1 kohta 2) ja Buffalo-merkkinen levyasema (takavarikkopöytäkirja 8240/R/836/12/KEY/1 kohta 12) tuomitaan valtiolle menetetyiksi. Menettämisseuraamus raukeaa, jos laitteista poistetaan hovioikeuden tuomiossa mainitut laittomat video- ja kuvatiedostot. Laittomien tiedostojen poistaminen laitteesta voi tapahtua laitteen omistajan valinnan mukaan joko irrottamalla ja tuhoamalla laitteen kovalevy tai ylikirjoittamalla kaikki kovalevyllä olevat tiedostot poistamisen varmistavalla tavalla. Ennen kovalevyn irrottamista ja tuhoamista tai sen ylikirjoittamista kovalevyltä on kopioitava ja palautettava omistajalleen omistajan osoittama laillinen aineisto. Täytäntöönpanon kustannuksista vastaa laitteen omistaja. B:n ja A:n on 30 päivän kuluessa tämän tuomion antamisesta vaadittava poliisiviranomaiselta omaisuutensa palauttamista ja ilmoitettava, mitkä lailliset tiedostot he haluavat säilytettäviksi ja kumman laittomien tiedostojen poistamistavan he valitsevat. Ulosottomies valvoo menettämisseuraamuksen raukeamisen edellytykseksi asetettujen velvoitteiden täytäntöönpanoa ja tekee päätöksen siitä, onko velvoitteet täytetty, ja esineen luovuttamisesta omistajalleen. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko, Pekka Koponen (eri mieltä) ja Tuomo Antila. Esittelijä Essi Kinnunen. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170095 ECLI:FI:KKO:2017:95 KKO:2017:95 Förverkandepåföljd Förverkande av hjälpmedel vid brott R2014/932 2563 2017-12-22 ECLI:FI:KKO:2017:95 A hade dömts för grov spridning av barnpornografisk bild och för innehav av barnpornografisk bild. Dessutom hade A dömts att till staten förverka de olagliga video- och bildupptagningar som varit föremål för brotten och som hade sparats på en laptop som ägdes av A:s make B samt på en extern hårddisk som ägdes av A. Enligt hovrättens dom skulle laptopen och hårddisken lämnas tillbaka till ägarna efter att filerna hade raderats. Åklagaren yrkade att laptopen och den externa hårddisken skulle dömas förverkade till staten eller åtminstone att hårddisken på B:s laptop skulle formateras. Av de skäl som framgår av Högsta domstolens dom dömdes laptopen och den externa hårddisken förverkade till staten. Förverkandepåföljden skulle upphöra, om de olagliga filerna raderades på ägarens bekostnad efter att de lagliga filerna hade kopierats enligt anvisning av ägaren och lämnats tillbaka till ägaren, antingen så att apparatens hårddisk togs lös och förstördes eller så att alla filer på hårddisken formaterades på ett sätt som garanterade att de raderas. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170096 ECLI:FI:KKO:2017:96 KKO:2017:96 Tapaturmakorvaus Syy-yhteys VA2016/99 2602 2017-12-27 ECLI:FI:KKO:2017:96 A:n vasemman käden pikkusormen kärkijäsen oli jouduttu 25.5.2009 sattuneen työtapaturman seurauksena amputoimaan. Pikkusormeen oli kehittynyt CRPS II -kipuoireyhtymä, jonka seurauksena A:lla oli ollut kroonistuneita intensiivisiä kipuoireita. A:lla oli sittemmin 14.2.2013 diagnosoitu keskivaikea masennus. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla masennuksen katsottiin todennäköisesti olevan seurausta työtapaturmasta ja siten oikeuttavan tapaturmakorvaukseen. Ks. KKO:2011:69 KKO: 2012:12 KKO:2013:7 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian aikaisempi käsittely Asian tausta, vakuutusyhtiön päätös 21.2.2014, tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätös 16.3.2015 ja vakuutusoikeuden päätös 3.5.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnassa Pauli Ståhlberg, Mikael Böstman, Olli Häkkinen, Katja Leppänen, Inka Douglas ja Mikaela Strömberg-Schalin, esittelijä Erno Kavander, sekä vakuutusoikeudessa vakuutusoikeuden jäsenet Åsa Morelius-Ekelund, Mikko Nisula, Risto Vataja, Juha Teerimäki ja Jyrki Ojanen, esittelijä Liisa Hämeen-Anttila. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hänelle myönnetään täysi tapaturmaeläke, koska hänellä todettu masennus oli tapaturman seurausta. Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri antoi siltä pyydetyn lausunnon. Vakuutusyhtiö vastasi valitukseen ja lausui samalla sairaanhoitopiirin lausunnon johdosta. A antoi sairaanhoitopiirin lausunnon johdosta lausuman. Korkeimman oikeuden ratkaisu Käsittelyratkaisu Valituksen osittainen tutkimatta jättäminen Työtapaturma- ja ammattitautilain (459/2015) 238 §:n 3 momentin mukaan vakuutusoikeuden päätökseen saa hakea Korkeimmalta oikeudelta muutosta siltä osin kuin vakuutusoikeuden päätöksessä on ratkaistu kysymys siitä, oikeuttaako vamma tai sairaus sanotun lain mukaiseen korvaukseen. Sen vuoksi A:n valitus jätetään tutkimatta siltä osin kuin siinä on vaadittu vakuutusyhtiön velvoittamista suorittamaan täyttä tapaturmaeläkettä 1.10.2013 - 30.6.2014 välisenä aikana 30 prosentin työkyvyn aleneman mukaan A:lle korvatun tapaturmaeläkkeen sijasta. Pääasiaratkaisun perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A:lle on 25.5.2009 sattunut työtapaturma, kun hänen vasemman kätensä pikkusormen päälle on pudonnut putki. Tapaturmassa tulleen pikkusormen murtuman hoitaminen ei ole haavan infektion takia onnistunut ja tämän vuoksi pikkusormi on jouduttu amputoimaan kärkinivelen tasolta. Pikkusormen amputaatiotynkä on ollut kivulias, kosketusarka ja siihen on kehittynyt hermovaurion sisältävä alueellinen kipuoireyhtymä, CRPS II. A:lle annetusta hoidosta huolimatta kipuoireet ovat pitkittyneet ja sittemmin myös A:n psyykkinen kuormittuneisuus ja ahdistuneisuus ovat lisääntyneet. Psykiatrian erikoislääkäri on 14.2.2013 diagnosoinut A:lla keskivaikean masennuksen. 2. Vakuutusyhtiö on päätöksessään 21.2.2014 todennut korvanneensa tapaturmavammojen perusteella A:lle päivärahaa ja tapaturmaeläkettä 100 prosentin työkyvyn alentuman mukaan 30.9.2013 saakka. Tämän jälkeen vakuutusyhtiö on päättänyt suorittaa A:lle 1.10.2013 ja 30.6.2014 väliseltä ajalta tapaturmaeläkettä 30 prosentin työkyvyn alentuman mukaan. Vakuutusyhtiö on katsonut, että A olisi ammatillisen kuntoutuksen avulla kyennyt saavuttamaan 70 prosenttia entisestä ansiotasostaan, mutta ammatillisen kuntoutuksen selvittelyt olivat keskeytyneet tapaturmavammasta riippumattomasta syystä. 3. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta on 16.3.2015 antamassaan päätöksessä arvioinut asiaa samoin kuin vakuutusyhtiö ja hylännyt A:n valituksen. Vakuutusoikeus, jossa A on hakenut muutosta, ei ole 3.5.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut muutoksenhakulautakunnan päätöstä. Vakuutusoikeus on päätöksessään todennut, että syy-yhteyttä koskevat kysymykset ratkaistaan tapauskohtaisesti kokonaisharkinnalla. Lisäksi vakuutusoikeus on todennut korvauksen myöntämisen yleisenä edellytyksenä olevan, että vamman tai sairauden oireet ilmenevät välittömästi tai lyhyen ajan kuluessa tapaturman sattumisen jälkeen. A:n tapauksessa hänen psyykkinen oireilunsa oli alkanut huomattavasti myöhemmässä vaiheessa ja masennusdiagnoosi oli asetettu vasta melkein neljä vuotta tapaturman jälkeen. Masennuksen ei siten voitu katsoa olevan todennäköisessä syy-yhteydessä A:lle sattuneeseen tapaturmaan. 4. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko A:lla todettu masennus korvaukseen oikeuttavassa syy-yhteydessä hänelle 25.5.2009 sattuneeseen tapaturmaan. Lääketieteellisestä selvityksestä 5. A:n vasemman käden pikkusormi on tapaturman ja sormen amputaation jälkeen ollut hyvin kivulias. Kipuoireiden vuoksi A on keväästä 2010 lähtien ollut hoidossa kipupoliklinikalla ja hänellä on ollut lääkitys kipuoireiden hoitoon. Oireiden lievittämiseksi on lisäksi kokeiltu 1.2.2012 asennettua kipustimulaattoria, mutta se oli 8.2.2012 poistettu, koska sillä ei ollut saatu riittävästi lievitettyä kipuoireita. Tämän jälkeen kipuoireet ovat A:n saamasta hoidosta huolimatta edelleen jatkuneet. 6. Esitetyistä Etelä-Savon sairaanhoitopiirin sairauskertomuksista ilmenee, että kivun pitkittymisestä huolimatta A:n mieliala on ensin 3.11.2010 ollut hyvä. Kuntoutuspsykologin arviossa 19.1. - 11.2.2011 on kuitenkin ilmennyt, että A:n sopeutumisprosessi on ollut kesken ja käsi on hallinnut hänen ajatusmaailmaansa vahvasti. Sairauskertomukseen 1.6.2012 on kirjattu, että A on ollut kovasti huolissaan ja tuskastunut asioiden hitaasta etenemisestä ja tietämättömyydestään jatkon suhteen. A:n on kirjattu 5.2.2013 olleen äärimmäisen jännittynyt ja ahdistunut tilanteestaan ja siitä, miten päästäisiin kiputasoon, joka mahdollistaisi voimavarat uudelleenkoulutukseen. A:ta hoitanut kiputyöryhmä on tuolloin päättänyt lähettää hänet konsultaatiota varten tutkittavaksi psykiatrian poliklinikalle. 7. Psykiatrian poliklinikan konsultaatiovastauksen 14.2.2013 mukaan tilanne oli johtanut selkeään mielialaoireistoon. Psykiatrian erikoislääkäri X on tuolloin diagnosoinut A:lle keskivaikean masennuksen. Hoitokirjauksen 25.2.2013 mukaan kipu, toimeentuloon liittyvät kysymykset ja epävarmuus ovat aiheuttaneet A:lle eniten psyykkistä kuormitusta. Myös myöhemmin vuonna 2013 A:ta hoitanut psykologi on kirjannut, että tapaturma ja sen seuraukset ovat olleet vahvimmin ja konkreettisimmin häntä kuormittavia ja stressaavia. A:ta hoitanut psykiatrian erikoislääkäri X on lausunnossaan 21.11.2013 todennut, että A:lla ei ollut ennen tapaturmaa ollut psyykkisiä oireita ja että kyseessä on selkeästi työtapaturman jälkeisen neuropaattisen kipuoireiston laukaisemana kehittynyt keskivaikea masennus. Lausunnon mukaan kipuoireisto ja siihen liittyvä mielialaoireisto kuluttavat potilaan voimavaroja niin, että ammatillisia kuntoutustoimenpiteitä joudutaan lykkäämään. 8. Psykiatrian dosentti Y on tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan pyynnöstä antamassaan, 30.12.2014 päivätyssä asiantuntijalausunnossa todennut, että masennustilan synty voidaan ymmärtää ajassa etenevänä monitekijäisenä prosessina, jossa perimä, temperamentti, varhaiset traumat, persoonallisuuden rakenne, ajankohtainen stressi ja näiden tekijöiden keskinäiset, kumulatiiviset vaikutukset ovat altistavia tekijöitä. Siten on vaikea määrittää, mikä on yksittäisen tekijän merkitys masennuksen muodostumisessa. Y:n mukaan käytössä oleva diagnostinen järjestelmä ei ota kantaa etiologiaan, jonka pohjalta masennus olisi teoreettisesti syntynyt. Tämän vuoksi Y on katsonut, ettei käytettävissä olevien tietojen pohjalta voida yksiselitteisesti todeta A:n psyykkisten oireiden olevan seurausta 25.5.2009 sattuneesta tapaturmasta. Y:n mukaan on siten epätodennäköistä, että A:n psyykkiset oireet olisivat syy-yhteydessä työtapaturmaan. 9. Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri on sille osoitetun lausuntopyynnön johdosta toimittanut Korkeimmalle oikeudelle integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Z:n 27.3.2017 päivätyn lausunnon. Z on lausunnossaan todennut, että masennustila laukeaa tavallisimmin jonkin merkittävän stressitilanteen yhteydessä. Tällaisen stressitilan jälkeen kliinisen masennuksen diagnoosikriteerit täyttävä oireisto saattaa kehittyä suhteellisen hitaasti. Z:n mukaan ei ole mitenkään poikkeuksellista, että tämänkaltainen tapaturma, johon liittyy kroonisen kivun aiheuttama stressi, johtaa depression puhkeamiseen. Kun tapaturman ja diagnoosin välillä on kulunut pitkä aika, on oleellista pohtia myös sitä, onko masennuksen mahdollisesti laukaisseet muut tekijät kuin sormen tapaturmaan liittynyt kivun kroonistuminen. Z:n arvion mukaan tässä tapauksessa esille tulleet muut tekijät vaikuttavat kuitenkin syntyneen myös tapaturman seurauksena. Z on pitänyt tapaturman ja siitä kehittyneen CRPS II -kipuongelman sekä A:lla todetun masennuksen välistä syy-yhteyttä todennäköisenä, kun asiakirjoista ei käynyt ilmi tapaturman ja siihen liittyvän kroonisen kipuoireiston lisäksi muita sellaisia tekijöitä, jotka olisivat voineet laukaista masennuksen, ja kun A:lla ei myöskään ollut aiemmin esiintynyt minkäänlaista psykiatrista oireilua. Oikeus tapaturmavakuutuslain mukaiseen korvaukseen 10. Tapaturman sattuessa voimassa olleen tapaturmavakuutuslain 1 §:n (677/1962) 1 momentin ja 4 §:n 1 momentin (526/1981) mukaan työntekijällä on oikeus saada mainitun lain mukaista korvausta häntä kohdanneen työtapaturman aiheuttamasta vammasta tai sairaudesta. 11. Tapaturmavakuutuslain soveltamista koskevassa oikeuskäytännössä tapaturman aiheuttaman vamman seurauksena aiheutunut sairaus on oikeuttanut korvaukseen, jos tapaturman ja vamman tai sairauden välillä on lääketieteellisesti arvioiden todennäköinen syy-seuraussuhde (esimerkiksi KKO 2011:69). Masennustilojen tiedetään olevan monitekijäisiä sairauksia, joiden syntyyn liittyy biologisia, psykologisia ja sosiaalisia vaaratekijöitä. Vaaratekijöistä monet liittyvät pidempiaikaiseen yksilölliseen depressioalttiuteen ja jotkin taas ovat luonteeltaan laukaisevia. Masennuksen on katsottu olleen kipusairauden seuraus Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2011:69 ja 2013:7. Ratkaisussa KKO 2012:12 syy-yhteyttä tapaturmavammojen ja masennuksen välillä ei katsottu olleen. 12. Korkein oikeus on mainituissa aiemmissa ratkaisuissaan arvioidessaan tapaturman ja sen jälkeen todetun masennuksen välistä syy-yhteyttä ottanut yhdeksi arvioinnin lähtökohdaksi tapaturman ja oireiden välisen ajallisen yhteyden. Arvioinnissa on lisäksi otettu huomioon se, onko masennuksen laukaisseeksi väitetty tapaturmasta johtunut kipu ollut laadultaan invalidisoivaksi kuvattua pitkäkestoista ja intensiivistä kipua ja siten omiaan laukaisemaan masennusta. Merkitystä arvioinnissa on annettu myös sille, onko henkilö jo ennen tapaturmaa kärsinyt masennuksesta, sekä sille, onko asiassa tullut esille muita masennuksen puhkeamiseen johtaneita syitä kuten poikkeuksellinen depressioalttius tai tapaturmasta riippumaton kuormittava elämäntilanne. (KKO 2011:69 kohta 23, KKO 2012:12 kohta 19 ja KKO 2013:7 kohdat 14 - 17). Korkeimman oikeuden kannanotto 13. A:lle on tapaturmavammasta aiheutunut pitkäkestoista ja intensiivistä neuropaattista kipua, jota on annetusta hoidosta huolimatta saatu huonosti lievitettyä. Kipu on ollut laadultaan invalidisoivaa ja se on pitkittyessään siten ollut omiaan aiheuttamaan masennusta, jonka kehittyminen diagnostiset kriteerit täyttävälle tasolle on voinut olla hidasta. 14. A:lla on diagnosoitu masennus 14.2.2013 eli noin neljä vuotta hänelle 25.5.2009 sattuneen tapaturman jälkeen. Näin pitkän ajan kulumisen voi jo lähtökohtaisesti katsoa puhuvan syy-yhteyden olemassaoloa vastaan, kun masennuksen taustan tiedetään voivan olla monitekijäinen ja ajan kuluminen heikentää edellytyksiä arvioida jokin yksittäinen tapahtuma masennuksen laukaisseeksi tekijäksi. Arvioitaessa ajan kulumisen merkitystä kussakin tapauksessa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota myös siihen, että masennus voi kehittyä hitaasti kivun pitkittyessä ja erilaisten hoitotoimenpiteiden osoittautuessa tehottomiksi sitä vastaan. Tämän vuoksi ajan kulumista ei sellaisenaan voida asettaa yksin ratkaisevaksi kriteeriksi syy-yhteyttä arvioitaessa, vaan lisäksi on arvioitava asiassa esille tulleita masennuksen muita mahdollisia syitä. 15. A:lla ei ole ennen tapaturmaa osoitettu olleen psyykkisiä oireita, jotka osoittaisivat hänellä olevan erityistä alttiutta masennukseen. Esitetystä selvityksestä ilmenee kohdassa 7 selostetuin tavoin, että A:ta hoitaneille terveydenhuollon ammattilaisille on syntynyt käsitys kivusta ja siihen liittyvästä epävarmuudesta A:ta eniten psyykkisesti kuormittaneina tekijöinä. Korkein oikeus toteaa, että A:n psyykkiset oireet ovat voimistuneet kiputilan pitkittyessä ja erilaisten hoitotoimenpiteiden osoittautuessa tehottomaksi. Muuna masennuksen laukaisevana tekijänä vedotut ihmissuhdeongelmat on nekin nähty tapaturmavamman ja pitkittyneen kivun aiheuttamiksi. A:lla ei siten ole todettu olleen tapaturmasta riippumattomia tekijöitä, jotka olisivat todennäköisesti voineet aiheuttaa hänellä todetun masennuksen. Korkein oikeus pitää näin ollen epätodennäköisenä, että muut kuin tapaturmaan liittyneet tekijät olisivat aiheuttaneet A:lla tapaturman jälkeen todetun masennusoireiston. Näin asiaa on arvioitu myös Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin lausunnossa. Vaikka vakuutusyhtiön vetoamassa Y:n asiantuntijalausunnossa on päädytty toiseen johtopäätökseen, ei se asiassa esitetty muu selvitys huomioon ottaen anna aihetta päätyä toiseen lopputulokseen syy-yhteyden oikeudellisessa arvioinnissa. 16. Kokonaisharkinnassaan Korkein oikeus päätyy katsomaan, että A:lla diagnosoitu masennus on edellä selostettujen seikkojen perusteella todennäköisesti seurausta 25.5.2009 sattuneesta tapaturmasta. Näin ollen masennus oikeuttaa tapaturmavakuutuslain mukaiseen korvaukseen. Päätöslauselma Vakuutusoikeuden päätös kumotaan. Vakuutusyhtiö määrätään suorittamaan A:lle 25.5.2009 sattuneen tapaturman seurauksena syntyneen masennuksen johdosta lain mukainen korvaus. Asia palautetaan vakuutusoikeuteen tästä aiheutuvia toimenpiteitä varten. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tuula Pynnä, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170096 ECLI:FI:KKO:2017:96 KKO:2017:96 Olycksfallsersättning Orsakssamband VA2016/99 2602 2017-12-27 ECLI:FI:KKO:2017:96 Till följd av ett arbetsolycksfall 25.5.2009 hade det blivit nödvändigt att amputera yttersta leden på A:s vänstra lillfinger. I lillfingret utvecklades ett CRPS II-smärtsyndrom, som ledde till att A hade haft intensiva kroniska smärtsymptom. A hade sedermera 14.2.2013 fått diagnosen medelsvår depression. Av de skäl som framgår av Högsta domstolens avgörande ansågs depressionen sannolikt ha varit en följd av arbetsolycksfallet och den berättigade således till olycksfallsersättning." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170097 ECLI:FI:KKO:2017:97 KKO:2017:97 Tuomari Esteellisyys R2015/233 2616 2017-12-28 ECLI:FI:KKO:2017:97 Rikosasian käsittelyyn osallistunut hovioikeuden jäsen oli aikaisemmin käräjätuomarina toimiessaan ratkaissut kahden vastaajan osalta telekuuntelu- ja televalvontalupia koskeneet pakkokeinoasiat. Korkein oikeus katsoi mainitsemillaan perusteilla, että hovioikeuden jäsen ei ollut esteellinen käsittelemään rikosasiaa hovioikeudessa. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimet Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Alempien oikeuksien ratkaisut Pohjois-Savon käräjäoikeuden tuomio 21.8.2014, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 31.3.2015 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Eija Pitkänen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pekka Pärnänen, Eero Antikainen ja Markku Hämäläinen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle, B:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna kysymykseen, oliko hovioikeuden ratkaisuun osallistunut jäsen ollut esteellinen sillä perusteella, että hän käräjätuomarina toimiessaan oli tehnyt asian esitutkintaan liittyviä telepakkokeinoja koskevia ratkaisuja. A, B ja C vetosivat, haettuaan muutosta hovioikeuden tuomioon, muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen siihen, että hovioikeuden jäsen oli ollut esteellinen käsittelemään asian. Syyttäjä ja kolme asianomistajaa vastasivat valituksiin. Ne eivät pitäneet hovioikeuden jäsentä esteellisenä. Syyttäjä lisäksi katsoi, ettei hovioikeuden jäsenen esteellisyyteen tulisi voida vedota asiassa enää hovioikeuskäsittelyn jälkeen. Muut asianomistajat eivät käyttäneet heille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen. Välitoimet Hovioikeuden ratkaisukokoonpanoon kuulunut hovioikeuden jäsen antoi pyydetyn lausuman. A, B ja C antoivat lausuman johdosta lausuman. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa 1. Pohjois-Savon käräjäoikeus on kahdella päätöksellään 4.1.2011 myöntänyt telekuuntelu- ja televalvontaluvat A:n ja B:n matkapuhelinliittymiin. Päätösten mukaan A:ta ja B:tä on ollut syytä epäillä 10.4.2010 Kuopiossa tehdystä törkeästä kavalluksesta sekä 9.4. - 21.9.2010 ja 1.10.2009 - 2.12.2010 Tervossa, Varkaudessa ja muualla tehdyistä kahdesta törkeästä petoksesta. Lupia koskevat pakkokeinoasiat on käsitellyt käräjätuomari X. 2. Pohjois-Savon käräjäoikeudessa 7.11.2012 vireille tulleessa rikosasiassa A:ta ja B:tä on syytetty useista eri talousrikoksista, kumpaakin muun muassa kahdesta 24.5. - 19.7.2010 ja 1.8. - 1.12.2010 Tervossa ja Kuopiossa tehdystä törkeästä petoksesta sekä B:tä lisäksi muun muassa 14.1. - 3.12.2010 Varkaudessa ja 19.4. - 18.5.2010 Tervossa tehdyistä törkeistä petoksista. Käräjäoikeus on 21.8.2014 tuominnut A:n, B:n ja rikosasiassa myös syytettynä olleen C:n heidän syykseen lukemistaan rikoksista yhteisiin vankeusrangaistuksiin. Käräjätuomari X ei ole osallistunut rikosasian käsittelyyn käräjäoikeudessa. 3. Syyttäjä, A ja B ovat valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn 8.12.2014 ja 19.2. - 12.3.2015. Hovioikeus on tuomiossaan 31.3.2015 muuttanut käräjäoikeuden tuomiota muun muassa eräiden syytekohtien osalta sekä A:lle, B:lle ja C:lle tuomittujen rangaistusten osalta. Hovioikeus on tuominnut A:lle 2 vuoden 10 kuukauden, B:lle 3 vuoden 2 kuukauden ja C:lle 1 vuoden 10 kuukauden yhteisen vankeusrangaistuksen. Valitusasian käsitelleessä kokoonpanossa hovioikeuden jäsenenä on ollut käräjäoikeudesta hovioikeuteen siirtynyt hovioikeudenneuvos X. 4. A, B ja C ovat hakeneet muutosta hovioikeuden tuomioon. Korkeimmalle oikeudelle muutoksenhakemuksen jälkeen toimittamissaan lausumissa he ovat katsoneet, että X on ollut käräjäoikeudessa käsittelemiensä pakkokeinoasioiden johdosta esteellinen käsittelemään rikosasiaa hovioikeudessa. Kysymyksenasettelu 5. A:lle, B:lle ja C:lle on myönnetty valituslupa siitä kysymyksestä, onko X ollut esteellinen käsittelemään rikosasiaa koskevat valitukset hovioikeudessa sen vuoksi, että hän oli ratkaissut edellä mainitut, telekuuntelu- ja televalvontalupia koskeneet pakkokeinoasiat käräjäoikeudessa. Ennen tätä kysymystä on kuitenkin ratkaistava, mikä merkitys on sillä, että A, B ja C ovat esittäneet esteellisyysväitteensä vasta Korkeimmassa oikeudessa muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen. Esteellisyyden arviointiin sovellettavat säännökset 6. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan tuomari on esteellinen, jos hän tai hänen luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä on käsitellyt samaa asiaa toisessa tuomioistuimessa, muussa viranomaisessa tai välimiehenä. Pykälän 2 momentin mukaan tuomari on esteellinen käsittelemään samaa asiaa tai sen osaa uudelleen samassa tuomioistuimessa, jos on perusteltua aihetta epäillä hänellä olevan asiaan ennakkoasenne hänen asiassa aikaisemmin tekemänsä ratkaisun tai muun erityisen syyn vuoksi. Pykälän 3 momentin mukaan tuomari on esteellinen myös, jos jokin muu sanotussa luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa. Esteellisyysväitteen tutkimisesta 7. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 8 §:n mukaan asianosaisen tulee tehdä väite tuomarin esteellisyydestä heti ryhtyessään käyttämään asiassa puhevaltaa ja saatuaan tiedon asian käsittelyyn osallistuvista tuomareista. Jos asianosainen saa myöhemmin tiedon seikasta, jolla saattaa olla merkitystä esteellisyyttä arvioitaessa, siihen perustuva väite on esitettävä viipymättä. Asianosainen ei voi vedota tiedossaan olleeseen, esteellisyyden arvioinnin kannalta harkinnanvaraiseen seikkaan enää sen jälkeen, kun tuomari on ratkaissut asian, paitsi jos asianosainen osoittaa, että hänellä oli pätevä syy olla tekemättä väitettä aikaisemmin. 8. Tässä asiassa on kysymys ensisijaisesti siitä, onko hovioikeuden jäsen ollut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla esteellinen käsittelemään asian. Lainkohdassa tarkoitetussa esteellisyydessä ei ole kysymys harkinnanvaraiseen seikkaan perustuvasta esteellisyydestä. Tältä osin esteellisyysväitteen esittäminen vasta hovioikeuden tuomion jälkeen ei edellytä luvun 8 §:ssä tarkoitettua pätevää syytä. 9. Lainvoimainen tuomio voidaan asianosaisen ylimääräisestä muutoksenhakemuksesta poistaa harkinnanvaraiseen seikkaan perustuvan tuomarin esteellisyyden johdosta, jos asianosainen on vasta tuomion jälkeen saanut tietää sanotusta seikasta (ks. esim. KKO 2010:78). Näin ollen ei ole estettä tutkia myöskään muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen esitettyä esteellisyysväitettä, jos asianosainen on vasta määräajan jälkeen saanut tiedon esteellisyyden mahdollisesti aiheuttavasta seikasta. 10. A, B ja C ovat ilmoittaneet saaneensa tietää X:n käsitelleen kysymyksessä olevat pakkokeinoasiat käräjäoikeudessa vasta muutoksenhaulle hovioikeuden tuomiosta säädetyn määräajan jälkeen. A:lle ja B:lle oli ilmoitettu puhelimitse 14.6.2011 vain pakkokeinojen käytöstä, eikä telekuuntelua ja -valvontaa koskevia pakkokeinopäätöksiä ollut liitetty esitutkinta-aineistoon. 11. Korkeimman oikeuden käytössä olevista asiakirjoista ilmenee, ettei niihin ole liitetty kysymyksessä olevia pakkokeinopäätöksiä. Korkeimman oikeuden pyytämissä vastauksissa ei myöskään ole kiistetty A:n ja B:n väitettä siitä, että he olivat saaneet tietää pakkokeinoasian käsittelijän henkilöllisyyden vasta muutoksenhaulle hovioikeuden tuomiosta säädetyn määräajan jälkeen. Korkein oikeus katsoo, että A ja B ovat näyttäneet tehneensä esteellisyysväitteen viipymättä saatuaan tiedon esteellisyyden kannalta merkityksellisestä seikasta. Sen vuoksi asiassa ei ole estettä tutkia A:n, B:n ja C:n Korkeimmassa oikeudessa esittämiä esteellisyysväitteitä myöskään harkinnanvaraisten esteellisyysperusteiden kannalta. Oikeusaste-esteellisyydestä 12. Kuten oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:stä ilmenee, esteellisyyttä arvioidaan eri tavalla siinä tapauksessa, että tuomari on käsitellyt samaa asiaa samassa tuomioistuimessa, kuin siinä tapauksessa, että hän on käsitellyt samaa asiaa toisessa tuomioistuimessa. Saman asian tai sen osan käsittely uudelleen samassa tuomioistuimessa aiheuttaa esteellisyyden vain, jos on perusteltua aihetta epäillä tuomarilla olevan ennakkoasenne aikaisemman ratkaisun tai muun erityisen syyn vuoksi. Kysymys on tällöin harkinnanvaraisesta esteellisyysperusteesta. 13. Kuten edellä kohdassa 8 on todettu, toisessa tuomioistuimessa tapahtuneen käsittelyn aiheuttama esteellisyysperuste (oikeusaste-esteellisyys), josta säädetään oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä, ei sitä vastoin ole harkinnanvarainen. Lainkohdan sanamuodon mukaan pelkästään osallistuminen saman asian käsittelyyn toisessa tuomioistuimessa aiheuttaa tuomarin esteellisyyden ilman sen arvioimista, onko tämä tehnyt asiassa ratkaisuja tai osallistunut muutoin asian käsittelyyn tavalla, joka aiheuttaa objektiivisesti arvioiden perusteltuja epäilyjä tuomarin puolueettomuutta kohtaan. 14. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännösten uudistamiseen johtaneissa esitöissä on todettu, että epäily tuomarin puolueettomuuden vaarantumisesta voi syntyä, jos tuomari joutuu käsittelemään samaa asiaa tai ratkaisemaan saman asian tai siihen läheisesti liittyvän kysymyksen kahteen kertaan tai useammin. Asianosainen pitänee yleensä luonnollisena lähtökohtana sitä, että hänen asiaansa toisessa tuomioistuimessa käsittelevät henkilöt eivät voi osaksikaan olla samoja kuin asian aikaisemmassa käsittelyssä. Jo pelkästään se seikka, että sama henkilö on käsittelemässä asiaa uudelleen toisessa tuomioistuimessa, on omiaan herättämään perustellun epäilyn käsittelyn puolueettomuudesta riippumatta siitä, onko hän aikaisemmin tehnyt asiassa mitään ratkaisua toisessa tuomioistuimessa (HE 78/2000 vp s. 19). 15. Edelleen esitöiden mukaan oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentissa samalla asialla tarkoitetaan paitsi täysin samaa asiaa myös saman asian osaa. Myös osatuomion antaminen ja pakkokeinoista tai turvaamistoimista päättäminen aiheuttaa esitöiden mukaan esteellisyyden muutoksenhakutuomioistuimessa, vaikka tuomari ei olisikaan osallistunut pääasian käsittelyyn käräjäoikeudessa (HE 78/2000 vp s. 41). 16. Korkein oikeus ei ole antanut uudistetun oikeudenkäymiskaaren 13 luvun aikana ennakkopäätöksiä oikeusaste-esteellisyydestä. 17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on useita ratkaisuja, joissa tuomioistuin on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan nojalla arvioinut tuomioistuimen puolueettomuutta muutoksenhakutuomioistuimen jäsenen osallistuttua aikaisemmin asian käsittelyyn tuomarina toisessa tuomioistuimessa tai kokoonpanossa (San Leonard Band Club v. Malta 29.7.2004, Indra v. Slovakia 1.2.2005, Warsicka v. Puola 16.1.2007, Bajaldziev v. Makedonia 25.10.2011, Perus v. Slovenia 27.9.2012, HIT d.d. Nova Gorica v. Slovenia 5.6.2014 ja Korzeniak v. Puola 10.1.2017). Ihmisoikeustuomioistuin on näissä tapauksissa arvioinut puolueettomuutta objektiivisen testin perusteella kuten muissakin tuomioistuimen puolueettomuutta koskeneissa ratkaisuissaan. Testissä arvioidaan sitä, onko osapuolilla ulkonaisten seikkojen johdosta perusteltua aihetta epäillä tuomarin puolueettomuutta. Ratkaisevia eivät tällöin ole osapuolten omat käsitykset, vaan perustelluilta epäilyiltä edellytetään objektiivista aiheellisuutta (ks. myös esim. KKO 2015:73 kohta 11 ja siinä mainittu ratkaisu). Ihmisoikeustuomioistuin on mainituissa ratkaisuissaan arvioinut erityisesti sitä, onko tuomarin eri tuomioistuimissa tutkimilla aineellisilla kysymyksillä läheinen yhteys. Tuomioistuin on katsonut asianosaisen epäilyn muutoksenhakuasteen tuomarin puolueellisuudesta objektiivisesti perustelluksi, kun tuomari oli aiemmin toisessa tuomioistuimessa tutkinut saman aineellisen kysymyksen, josta muutoksenhakuasteessa on kysymys, ja ottanut siihen jo tuossa vaiheessa kantaa. 18. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan pakkokeinoista päättäminen ei yleensä aiheuta tuomarin esteellisyyttä pääasiassa. Esimerkiksi vangitsemisasioita koskevissa ratkaisuissaan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti katsonut, ettei vangitsemisesta päättäminen sinänsä tehnyt tuomaria esteelliseksi käsittelemään vangittua vastaajaa koskevaa rikosasiaa, koska rikosepäilyn toteamista ei voida rinnastaa rikokseen syyllistymistä koskevaan kannanottoon (esim. Cardona Serrat v. Espanja 26.10.2010). Vangitsemisasian käsittelyyn liittyvät erityiset olosuhteet voivat kuitenkin antaa aiheen katsoa tuomari esteelliseksi pääasiassa (Hauschildt v. Tanska 24.5.1989 kohdat 49 - 52). Esteellisyys oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla 19. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukainen oikeusaste-esteellisyys edellyttää, että tuomari on käsitellyt \"samaa asiaa\" toisessa tuomioistuimessa tai viranomaisessa. Lainkohdassa säädetyn ehdottoman esteellisyysperusteen osalta asiassa on kysymys siitä, onko X käsitellyt samaa asiaa ratkaistessaan erilliset telekuuntelua ja -valvontaa koskeneet pakkokeinoasiat käräjäoikeudessa ja käsitellessään kysymyksessä olevan rikosasian hovioikeudessa. 20. Ilmaisua \"sama asia\" ei ole määritelty laissa. Ilmaisun täsmällinen tulkinta voi sen vuoksi vaihdella asiayhteydestä riippuen. Asioiden katsominen samaksi edellyttää kuitenkin yleensä sitä, että niiden taustalla on sama tapahtumainkulku, ne koskevat samaa asianosaista ja niitä koskevissa menettelyissä tehtävät ratkaisut ovat laadultaan saman kaltaisia. 21. Telekuuntelun ja -valvonnan tarkoituksena on hankkia rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja esitutkinnassa. Telepakkokeinoja käytetään usein esitutkinnan varsin varhaisessa vaiheessa. Telekuuntelua tai -valvontaa koskevassa pakkokeinoasiassa on kysymys vain siitä, myönnetäänkö tähän pakkokeinoon lupa. Siinä tapauksessa, että rikoksesta saadaan esitutkinnassa syytteen nostamiseksi riittävä selvitys, rikosasia tulee vireille myöhemmin. 22. Ilmaisun \"sama asia\" tulkitseminen niin, että erikseen ennen rikosasian vireille tuloa käsiteltyä telekuuntelua ja -valvontaa koskevaa pakkokeinoasiaa pidettäisiin samana asiana rikosasian kanssa, poikkeaisi siitä, mitä ilmaisulla yleensä tarkoitetaan oikeudenkäyntimenettelyä koskevissa laeissa. Tällaisen pakkokeinoasian katsominen osaksi rikosasian käsittelyä puolestaan poikkeaisi rikosasian käsittelyn tavanomaisesta merkityksestä, koska rikosasian käsittely käräjäoikeudessa alkaa sen vireille tulosta. 23. Telekuuntelua tai -valvontaa koskevassa pakkokeinoasiassa ja rikosasiassa ei myöskään sisällöllisesti, tuomarin harkinnan ja päätöksenteon kannalta ole kysymys samasta asiasta. Telepakkokeinoasiassa arvioidaan vain sitä, täyttyvätkö pakkokeinolain mukaiset luvan myöntämisen edellytykset. 24. Telekuuntelua tai -valvontaa koskevan luvan myöntämisen edellytyksenä on muun muassa, että epäiltyä on syytä epäillä rikoksesta. \"Syytä epäillä\" -kynnys vastaa esitutkintalain 3 luvun 3 §:ssä säädettyä esitutkinnan aloittamiskynnystä. \"Syytä epäillä\" on lievempi edellytys kuin \"todennäköiset syyt\", jota pakkokeinolaissa käytetään muun muassa pidättämisen ja vangitsemisen edellytyksenä. Rikosasiassa syyksilukevan tuomion edellytyksenä on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. 25. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin sanamuoto ei siten edellytä sellaista tulkintaa, että rikosasiaa olisi pidettävä lainkohdassa tarkoitettuna samana asiana kuin ennen sen vireilletuloa ratkaistua, rikosasiaan liittynyttä telekuuntelua tai -valvontaa koskenutta pakkokeinoasiaa tai että tällaisen pakkokeinoasian ratkaiseminen merkitsisi sitä, että ratkaisija olisi käsitellyt tuota rikosasiaa. 26. Myöskään oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännösten uudistamiseen johtaneissa esitöissä ei ole tarkasti kuvattu, mitä samalla asialla tarkoitetaan luvussa. Hallituksen esityksessä on todettu, että samalla asialla tarkoitetaan paitsi täysin samaa asiaa myös saman asian osaa. \"Sama asia\" näytetään yleisesti ottaen ymmärretyn edellä kuvatulla, tavanomaisella tavalla (ks. HE 78/2000 vp s. 42 - 46). Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin perusteluihin sisältyy kuitenkin virke, jonka mukaan osatuomion antaminen ja pakkokeinoista tai turvaamistoimista päättäminen aiheuttaisi esteellisyyden muutoksenhakutuomioistuimessa, vaikka tuomari ei olisikaan osallistunut pääasian käsittelyyn käräjäoikeudessa (HE 78/2000 vp s. 41). Virkkeen voidaan ymmärtää tarkoittavan sitä, että telekuuntelua tai televalvontaa koskevan pakkokeinoasian käsitteleminen myös ennen rikosasian vireille tuloa aiheuttaisi tuomarin esteellisyyden käsiteltäessä pääasiaa muutoksenhakuasteessa. 27. Edellä lausutun johdosta Korkein oikeus toteaa, ettei esitöiden yksittäiselle lausumalle tule yleensäkään antaa ratkaisevaa merkitystä lain soveltamisessa. Edellä mainitussa lausumassa ei myöskään ole arvioitu erityyppisten pakkokeinojen mahdollisia eroja asioiden samuuden kannalta. Esitöistä ei näin ollen ole saatavissa ratkaisevaa tukea oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin tulkitsemiseksi sanamuotoaan laajemmin siten, että telekuuntelua tai -valvontaa koskevan asian käsittelyä olisi pidettävä myöhemmin vireille tulleen rikosasian käsittelynä. 28. Koska tuomarin puolueettomuus ja esteettömyys ovat keskeisiä osatekijöitä perus- ja ihmisoikeutena pidettävässä oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä, oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momenttia on vielä syytä tulkita oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteiden ja erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa. 29. Kuten edeltä kohdasta 17 ilmenee, ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan katsonut asianosaisen epäilyn muutoksenhakuasteen tuomarin puolueellisuudesta objektiivisesti perustelluksi, kun tuomari oli aiemmin toisessa tuomioistuimessa tutkinut saman aineellisen kysymyksen, josta muutoksenhakuasteessa on kysymys, ja ottanut siihen kantaa. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä ei ole annettu ratkaisevaa merkitystä sille, onko tuomari tutkinut aineellisen kysymyksen toisessa vai samassa tuomioistuimessa. Kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, rikosepäilyn toteamista ei voida rinnastaa rikokseen syyllistymistä koskevaan kannanottoon (edellä kohta 18). 30. Myöskään perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan periaate ei siten tässä tapauksessa edellytä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin tulkitsemista sanamuotoaan laajemmin. 31. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:stä ja sen esitöistä sinänsä ilmenee, että esteellisyyden on tarkoitettu olevan ankarammin arvioitavaa silloin, kun asiaa on käsitellyt kahdessa eri oikeusasteessa sama tuomari, kuin silloin, kun tämä on käsitellyt asiaa samassa tuomioistuimessa. Vaatimuksen tuomioistuimen puolueettomuudesta voidaan katsoa korostuvan silloin, kun kysymys on muutoksenhakuvaiheesta. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että mainitun pykälän 1 momentin ensimmäistä virkettä olisi aihetta tulkita laajentavasti. Kun kysymys on ehdottomasta esteellisyysperusteesta, sen laajentava tulkinta voisi aiheuttaa yllättäviä ja oikeusvarmuutta heikentäviä seurauksia silloinkin, kun tuomarin puolueettomuus ei objektiivisesti ole vaarantunut. Lainkohdan laajentava tulkinta ei ole tarpeellista senkään vuoksi, että tuomarin esteellisyyttä koskeva kysymys voidaan aina tutkia pykälän 3 momentissa säädettyjen harkinnanvaraisten perusteiden nojalla, vaikka 1 momentin soveltamisedellytykset eivät täyty. 32. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momenttia ole perusteltua tulkita siten, että telekuuntelua tai televalvontaa koskevaa erillistä pakkokeinoasiaa ja toisaalta myöhemmin vireille tullutta rikosasiaa olisi pidettävä samana asiana, vaikka niiden taustalla olisi sama tapahtumainkulku. Hovioikeudenneuvos X ei siten ole ollut esteellinen tämän lainkohdan nojalla. Esteellisyys oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin nojalla 33. Tämän jälkeen on arvioitava, onko X ollut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentissa tarkoitetulla harkinnanvaraisella perusteella esteellinen käsittelemään kysymyksessä olevan rikosasian hovioikeudessa. 34. Kuten oikeudenkäymiskaaren 13 luvun uudistamiseen johtaneista esitöistäkin ilmenee, perusteltu epäily muutoksenhakuasteen tuomarin puolueettomuutta kohtaan voi syntyä helposti tilanteissa, joissa tämä on käsitellyt samaan asiaan liittyvää kysymystä alemmassa tuomioistuimessa (HE 78/2000 vp s. 19). Kynnystä katsoa epäily perustelluksi tällaisissa tilanteissa ei sen vuoksi ole syytä asettaa korkeaksi. 35. X on käsitellyt kysymyksessä olevat telekuuntelua ja -valvontaa koskeneet pakkokeinoasiat noin kaksi vuotta ennen rikosasian vireille tuloa käräjäoikeudessa. X:n ilmoitus, ettei hän ollut enää muistanut käsittelemiään pakkokeinoasioita käsitellessään rikosasiaa noin neljä vuotta myöhemmin hovioikeudessa, on uskottava ottaen huomioon tällaisten pakkokeinoasioiden summaarinen luonne käräjäoikeudessa. Kyseisissä pakkokeinoasioiden päätöksissä on sovellettu \"syytä epäillä\" -kynnystä, eikä niissä ole otettu kantaa A:n tai B:n syyllistymiseen rikoksiin enemmälti. Asiat on ratkaistu tutkinnanjohtajan vaatimuksissa mainittujen perusteiden nojalla eikä todistelua ole esitetty. Mitään asioiden käsittelyyn liittyviä erityisiä olosuhteita ei ole tullut esille. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole objektiivisesti arvioiden perusteltua syytä epäillä X:n puolueettomuutta. Hän ei siten ole ollut esteellinen myöskään oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin nojalla. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Tiina-Liisa Autio (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Autio Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:ssä on erikseen ja toisistaan poikkeavalla tavalla säädetty niin sanotusta oikeusaste-esteellisyydestä (1 mom. 1 virke), joka koskee saman asian käsittelemistä eri oikeusasteissa, muussa viranomaisessa tai välimiehenä, ja saman oikeusasteen esteellisyydestä (2 mom.), joka koskee saman asian käsittelemistä uudelleen samassa tuomioistuimessa. Tässä asiassa kysymys on oikeusaste-esteellisyydestä, kun X on käräjäoikeudessa myöntänyt luvan telepakkokeinon käyttämiseen rikoksesta epäiltyihin ja on myöhemmin hovioikeudessa kuulunut kokoonpanoon, joka on käsitellyt samaan rikosepäilyyn perustuvia rangaistusvaatimuksia. Kuten kohdassa 13 todetaan, toisen oikeusasteen esteellisyysperuste on ehdoton eikä tuomarin ennakkoasennetta tai muuta puolueellisuutta tällöin arvioida tapauskohtaisesti. X:n esteellisyyden kannalta ratkaiseva on näin ollen kysymys siitä, onko hän käsitellyt käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa \"samaa asiaa\". Asian samuutta voidaan asiayhteydestä riippuen arvioida eri tavoin. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvussa samuutta ei ole määritelty. Hallituksen esityksessä (HE 78/2000 vp) on kuitenkin kuvattu tilanteita, joissa kysymys on sellaisesta saman asian tai toisiinsa niin läheisesti liittyvien asioiden käsittelemisestä, että sovellettavaksi tulee 7 §:n 1 tai 2 momentin esteellisyysperuste. Oikeusaste-esteellisyyden osalta on nimenomaisesti todettu (s. 41), että \"Riita-asian käräjäoikeudessa ratkaissut tuomari ei saa hovioikeuteen siirryttyään käsitellä siellä samaa riita-asiaa tai sen osaa. Myöskin osatuomion antaminen ja pakkokeinoista tai turvaamistoimista päättäminen aiheuttaa vastaavan esteellisyyden muutoksenhakutuomioistuimessa, vaikka tuomari ei olisikaan osallistunut pääasian käsittelyyn käräjäoikeudessa\". Luonnollinen lähtökohta on, että ilmaisua \"samaa asiaa\" tulkitaan yhdenmukaisesti oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 ja 2 momenttia sovellettaessa. Saman oikeusasteen esteellisyyttä koskevan 2 momentin perusteluissa on samaa asiaa koskevina tilanteina käsitelty muun muassa sitä, onko tuomari, joka on ratkaissut vangitsemista, pakkokeinoa tai turvaamistointa koskevan vaatimuksen, esteellinen osallistumaan samaa rikosta koskevan syytteen käsittelyyn (s. 46). Esitöiden mukaan esteellisyyttä ei yleensä syntyisi pakkokeinoasian ratkaisemisen johdosta, koska tällöin ei ratkaista syyllisyyttä vaan pakkokeinon edellytykset eikä asian ratkaisseelle tuomarille voi yleensä syntyä sellaista ennakkoasennetta, että luottamus hänen puolueettomuuteensa oikeutetusti voitaisiin asettaa kysymyksenalaiseksi. Ratkaistavan asian laatu ja esimerkiksi näyttökynnys eivät siten vaikuta asian samuuden arviointiin, vaan siihen, voiko aikaisemmasta asian käsittelemisestä seurata 2 momentissa tarkoitettu perusteltu epäily tuomarin puolueettomuutta kohtaan. Lain esitöissä on siten johdonmukaisesti lähdetty siitä, että samaan rikosepäilyyn perustuva pakkokeinoasia ja rikosasia koskevat oikeudenkäymiskaaren 7 §:n 1 ja 2 momenttia sovellettaessa samaa asiaa. Tässä tapauksessa pakkokeinoina käytetyt telekuuntelu ja -valvonta eivät poikkea perinteisistä esitutkinnan pakkokeinoista sen suhteen, että myös telepakkokeinoista päättäessään tuomioistuin ottaa kantaa vain siihen, täyttyvätkö pakkokeinon edellytykset. Asian samuutta koskevassa tulkinnassa on lisäksi syytä ottaa huomioon se, että 7 §:n 1 momentti koskee myös tilanteita, joissa tuomari on aikaisemmin käsitellyt asiaa muussa viranomaisessa, kuten ulosottomiehenä, esitutkintaviranomaisena tai syyttäjänä. Tällaisissa viranomaistehtävissä ei lähtökohtaisestikaan pyritä oikeudellisesti tai sisällöllisesti saman kaltaisiin ratkaisuihin kuin lainkäytössä. Jos asian samuutta arvioitaisiin tiukasti ratkaistavina olevien asioiden laatua vertaamalla, säännös jäisi tältä osin vaille merkitystä. Myös ehdottomilla esteellisyyssäännöksillä tavoiteltu selkeys puoltaa tulkintaa, jossa samuutta arvioidaan sen nojalla, perustuvatko eri oikeusasteissa - tai aikaisemmin muussa viranomaisessa - käsitelty ja nyt käsiteltävä asia olennaisesti samoihin tosiseikkoihin ja tapahtumainkulkuun ja koskevatko ne samoja henkilöitä. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin säännös vastaa aikaisemminkin voimassa ollutta lakia. Pykälän sanamuodosta ja lain esitöistä käy ilmi, että tuomarin esteellisyyttä arvioidaan ankarammin, kun tuomari on jo käsitellyt samaa asiaa toisessa tuomioistuimessa tai viranomaisessa, kuin silloin, kun tuomari on käsitellyt asiaa aikaisemmin samassa tuomioistuimessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö ei edellyttäisi näin ehdotonta esteellisyyssäännöstä. Tällä ei kuitenkaan ole tulkinnallista vaikutusta siihen, miten on sovellettava kansalliseen lakiin perustuvia ehdottomia esteellisyyssäännöksiä, joiden tarkoituksena on lisätä luottamusta tuomioistuintoiminnan puolueettomuuteen. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, että kun X on käräjäoikeudessa myöntänyt A:ta ja B:tä koskeneet telekuuntelu- ja televalvontaluvat, X on ollut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla esteellinen käsittelemään hovioikeudessa heihin kohdistettuja, olennaisesti samoihin tekoihin perustuneita rangaistusvaatimuksia. Tämän johdosta asia on heidän osaltaan palautettava hovioikeuteen. Koska C:tä koskeva asia liittyy läheisesti A:ta ja B:tä koskeviin rangaistusvaatimuksiin, Korkein oikeus katsonee, että asia on perusteltua myös hänen osaltaan palauttaa hovioikeuteen. Oikeusneuvos Jokela", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170097 ECLI:FI:KKO:2017:97 KKO:2017:97 Domare Jäv R2015/233 2616 2017-12-28 ECLI:FI:KKO:2017:97 En ledamot i hovrätten som hade medverkat i handläggningen av ett brottmål hade beträffande två svarande tidigare i egenskap av tingsdomare avgjort tvångsmedelsfrågor angående teleavlyssnings- och teleövervakningstillstånd. Högsta domstolen ansåg av de skäl som nämns i avgörandet att hovrättsledamoten inte hade varit jävig att behandla brottmålet i hovrätten. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20170098 ECLI:FI:KKO:2017:98 KKO:2017:98 Veropetos Törkeä veropetos Kirjanpitorikos Törkeä kirjanpitorikos Tahallisuus R2015/173 2618 2017-12-29 ECLI:FI:KKO:2017:98 Sveitsiin perustettu yhtiö LW harjoitti puutavaran tukkukauppaa ja välitystoimintaa pääasiassa Venäjällä sijainneiden toimipisteiden tai edustustojen kautta välittämällä venäläisiltä sahoilta ostettua puutavaraa enimmäkseen muualta kuin Suomesta oleville ostajille. LW:n hallituksen puheenjohtajana ja enemmistöosakkaana toimineelle A:lle vaadittiin rangaistusta ajalla 1.1.2003 - 31.12.2007 tehdystä kirjanpitorikoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta, koska A oli kätkenyt valtaosan yhtiön tilikausien kirjanpitoaineistoa ulkomaille Sveitsiin sekä ajalla 31.10.2004 - 31.10.2008 tehdystä törkeästä veropetoksesta, koska A oli jättäessään antamatta yhtiön tuloveroilmoitukset verovuosilta 2003 - 2007 Suomeen veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden ja aiheuttanut yhteensä 1 412 000 euron määräisen veron määräämättä jättämisen. Syytteen mukaan yhtiöllä oli kiinteä toimipaikka Suomessa. Kysymys siitä, oliko yhtiölle muodostunut Suomeen kiinteä toimipaikka A:n johtotoimien perusteella ja oliko A syyllistynyt yhtiön toiminnassa syytteessä kuvattuihin rikoksiin. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Syyte, Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.3.2011, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 31.12.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Hannele Piisi ja Maria Ahlström-Oka sekä notaari Jarmo Paananen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pauli Viitanen, Jouko Rantanen ja Leena Järvilahti. Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja Verohallinnolle myönnettiin valituslupa jäljempänä kohdasta 12 tarkemmin ilmenevin tavoin rajoitettuna. Valituksessaan syyttäjä vaati, että A tuomitaan vankeusrangaistukseen törkeästä veropetoksesta sekä rikoksesta, joka käsittää kirjanpitorikoksen ja törkeän kirjanpitorikoksen. Lisäksi syyttäjä vaati, että A määrätään liiketoimintakieltoon viideksi vuodeksi. Verohallinto vaati, että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä veropetoksesta ensisijaisesti syytteen mukaan tai ainakin siltä osin kuin hallinto-oikeuden päätöksen perusteella yhtiön kiinteään toimipaikkaan on kohdistunut tuloja ja vältettyjä veroja 141 200 euroa. A vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta, alempien oikeuksien ratkaisut ja kysymyksenasettelu 1. LW on Sveitsiin vuonna 1998 perustettu puutavaran tukkukauppaa ja välitystoimintaa pääasiassa Venäjän toimipisteiden/edustustojen kautta harjoittava yritys. Vastaaja A on syytteen mukaisena tekoaikana ollut yhtiön enemmistöosakas. A on merkitty yhtiön rekisteritietoihin yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi. Yhtiön hallituksessa ovat lisäksi olleet ensin vuosina 2003 - 2005 sveitsiläiset HF ja hänen poikansa H-PF ja sittemmin vain jälkimmäinen. 2. Yhtiön käytännön liiketoiminta on hoidettu Venäjän kolmesta toimipisteestä siten, että yhtiön ulkopuoliset agentit ovat välittäneet ostotarjouksia venäläisille toimipisteille, jotka ovat olleet yhteydessä venäläisiin sahoihin. Venäjällä olevat toimipisteet ovat ostaneet puutavaraa venäläisiltä sahoilta, josta tavara on toimitettu edelleen pääasiassa muualta kuin Suomesta oleville ostajille. Kauppahintoja on maksettu sekä yhtiön Sveitsissä olleelle päätilille, että Suomessa olleille tileille, joskaan kauppahintojen maksumenettelystä ei ole esitetty asiassa tarkempaa selvitystä. Venäläisen IT:n on ilmoitettu olleen vastuussa Venäjän toimipisteiden toiminnasta ja toimineen tosiasiassa yhtiön toimitusjohtajana. A on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut IT:n omistaneen suuren osan yhtiön osakkeista. 3. Vaikka yhtiön varsinainen operatiivinen liiketoiminta on tapahtunut pääasiassa Venäjällä, sinne ei ole Venäjän verotus- ja tullijärjestelmästä johtuen haluttu perustaa kiinteää toimipaikkaa tai sivuliikettä, vaan yhtiö on halunnut toimia ulkomaisena puutavaran ostajana. Suomessa yhtiön varsinaista käytännön liiketoimintaa eli puutavaran myyntiä ja välittämistä ei ole harjoitettu kuin satunnaisesti yhden ostajan kanssa. 4. Yhtiön hallitus on kokoontunut pari kertaa vuodessa Sveitsissä, jossa myös yhtiön varsinainen kirjanpito ja tilintarkastus on toimitettu. Suomessa on hoidettu kirjanpidon avustavia toimia, kuten Venäjältä toimitettujen laskujen tiliöintiä. Tämä on tapahtunut A:n vaimon omistamassa E Oy:ssä. Suomessa yhtiöllä on ollut tilejä Nordea-pankissa, mutta varsinainen päätili on ollut Sveitsissä. Yhtiön vakuutuksia on otettu Suomesta. A on kiistänyt johtaneensa yhtiötä Suomessa tai Suomesta siten, että Sveitsiin riidattomasti rekisteröidylle yhtiölle voitaisiin tällä perusteella katsoa muodostuneen verotuksellisesti kiinteä toimipaikka Suomeen. 5. Asiassa on riidatonta, että LW:n tuloveroilmoituksia ei ole toimitettu Suomen veroviranomaisille eikä mitään erillistä Suomeen kytkeytyvään liiketoimintaan kohdistuvaa kirjanpitoa ole pidetty. Yhtiötä on verotettu koko sen maailmanlaajuisesta liiketulosta Sveitsissä, jossa myös sen kirjanpitoaineisto on kokonaisuudessaan säilytetty. 6. Syyttäjän rangaistusvaatimukset törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta, joista ensiksi mainittuun vaatimukseen Verohallinto on osaltaan yhtynyt, perustuvat ensisijaisesti siihen, että LW:n koko liiketoiminta on todellisuudessa kytkeytynyt Suomeen siten, että yhtiön koko maailmanlaajuinen liiketulo olisi tullut ilmoittaa yhtiön tuloveroilmoituksissa Suomessa ja säilyttää yhtiön koko kirjanpitoa Suomessa. 7. Käräjäoikeus on katsonut, että LW:lle oli muodostunut Suomeen A:n johtamistoimien perusteella kiinteä toimipaikka ja että yhtiö oli syytteessä kuvatuin tavoin verovelvollinen kaikesta liiketulostaan Suomeen. Käräjäoikeuden mukaan A oli tahallaan jättänyt ilmoittamatta kiinteään toimipaikkaan liittyvät tulot veroilmoituksissa ja kätkenyt kirjanpitoaineiston Sveitsiin. Käräjäoikeus on tuominnut A:n kirjanpitorikoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta sekä kahdesta törkeästä veropetoksesta, joista toisesta ei ole enää kysymys, 3 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen sekä liiketoimintakieltoon 5 vuodeksi. Lisäksi käräjäoikeus on velvoittanut A:n korvaamaan Verohallinnolle vahingonkorvauksena vältettyjen verojen määrään perustuvat 1 412 000 euroa korkoineen. 8. Käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen LW:n kiinteään toimipaikkaan liittyvää verotusasiaa on käsitelty Helsingin hallinto-oikeudessa, joka sekin on katsonut 21.9.2012 antamassaan päätöksessä, että yhtiölle oli sen tosiasiallisen johtopaikan perusteella syntynyt Suomeen kiinteä toimipaikka. Yhtiö oli esitetyn selvityksen mukaan Sveitsissä yleisesti verovelvollinen yhtiö ja se oli Suomessa rajoitetusti verovelvollinen täällä olevasta kiinteästä toimipaikasta saadun liiketulon osalta. Hallinto-oikeus kuitenkin arvioi, että Suomen kiinteään toimipaikkaan kohdistuva liiketulo oli vain 10 prosenttia yhtiön maailmanlaajuisista tuloista. Hallinto-oikeuden päätös on jäänyt lainvoimaiseksi korkeimman hallinto-oikeuden hylättyä A:n valituslupahakemuksen. 9. Tämän jälkeen asiaa hovioikeudessa käsiteltäessä syyttäjä on tarkentanut syytettä vedoten verotusmenettelylain 28 §:ään ja väittänyt, että yhtiö oli rekisteröity Sveitsiin vain veronkiertotarkoituksessa. Koska kysymys oli näin ollen keinotekoisesta järjestelystä, koko yhtiön maailmanlaajuinen tulo tuli tällä perusteella kohdentaa Suomen kiinteään toimipaikkaan. Hovioikeudessa syyttäjä on vaatinut rangaistuksen koventamista. A on vaatinut, että syyte ja korvausvaatimukset hylätään. 10. Hovioikeus on katsonut käräjäoikeuden ja hallinto-oikeuden tavoin, että Suomeen oli A:n johtamistoimien perusteella syntynyt kiinteä toimipaikka, johon kohdistuvan liiketulon osuudeksi voitiin arvioida 10 prosenttia yhtiön maailmanlaajuisista tuloista. Hovioikeus kuitenkin katsoi, että käsillä olleissa olosuhteissa A oli saattanut perustellusti olla siinä käsityksessä, ettei yhtiölle ollut muodostunut kiinteää toimipaikkaa Suomeen eikä hänen siksi voitu katsoa menetelleen tahallisesti kummankaan syytteessä kuvatun rikoksen osalta. 11. Syyttäjä on hakenut valituslupaa hovioikeuden tuomioon vaatien, että A tuomitaan rangaistukseen yhtiön liiketulon ilmoittamatta jättämisen ja kaiken kirjanpitoaineiston kätkemisen osalta. Verohallinto on vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä veropetoksesta ensisijaisesti hovioikeudessa esitetyn syytteen mukaisesti ja toissijaisesti ainakin siltä osin kuin yhtiön tulo edellä mainitun 10 prosentin osalta oli jätetty ilmoittamatta. 12. Korkein oikeus on myöntänyt syyttäjälle ja Verohallinnolle valitusluvan rajoitetusti koskemaan kysymystä tahallisuudesta törkeässä veropetoksessa sekä kirjanpitorikoksessa ja törkeässä kirjanpitorikoksessa LW:n Suomessa sijaitsevaan kiinteään toimipaikkaan liittyen sekä liiketoimintakiellosta. Muilta osin valituslupaa ei ole myönnetty. Hovioikeuden ratkaisu on siten jäänyt pysyväksi muun muassa siltä osin kuin siinä on todettu, että Suomeen muodostuneeseen kiinteään toimipaikkaan on kohdistunut enintään 10 prosenttia LW:n maailmanlaajuisista tuloista. 13. A on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa kiistänyt paitsi rangaistusvastuun edellytyksenä olevan tahallisuutensa myös sen, että LW:lle oli muodostunut Suomeen kiinteä toimipaikka. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden hylättyä syytteen ja korvausvaatimuksen tahallisuuden puuttumisen perusteella A:lla ei ole ollut muutoksenhakuintressiä hovioikeuden tuomioon. Näin ollen A voi vielä Korkeimmassa oikeudessa riitauttaa kiinteän toimipaikan muodostumisen ja siihen kohdistuvan liiketulon määrän. 14. Korkeimmassa oikeudessa on näin ollen kysymys ensinnäkin siitä, onko Sveitsiin rekisteröidylle LW:lle syntynyt Suomeen verovelvollisuuden ja kirjanpitovelvollisuuden perustava kiinteä toimipaikka. Jos näin katsotaan olevan, asiassa on tämän jälkeen arvioitava, ottaen huomioon edellä lausuttu valitusluvan rajaaminen, täyttyvätkö syytteessä mainittujen rikosten tunnusmerkistöt ennen muuta niissä edellytetyn A:n tahallisuuden osalta. Tämän jälkeen on vielä mahdollisesti ratkaistava, onko asiassa perusteita A:n määräämiselle liiketoimintakieltoon. Kiinteän toimipaikan muodostuminen 15. Asiassa on riidatonta, että Sveitsissä rekisteröity LW on tuloverolaissa tarkoitetulla tavalla ulkomailla asuva ja siten Suomessa vain rajoitetusti verovelvollinen. Suomi ja Sveitsi ovat tehneet sopimuksen tulo- ja varallisuusveroja koskevan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi (SopS 90/1993). Tuloverolain määräysten sijasta Suomen tuloverotusoikeus LW:n tuloihin on siten ratkaistava ensisijaisesti kyseisen sopimuksen perusteella. 16. Verosopimuksen 7 artiklan 1 kappaleen mukaan tulosta, jonka sopimusvaltiossa oleva yritys saa, verotetaan vain siinä valtiossa, jollei yritys harjoita liiketoimintaa toisessa sopimusvaltiossa siellä olevasta kiinteästä toimipaikasta. Jos yritys harjoittaa liiketoimintaa edellä sanotuin tavoin, voidaan toisessa valtiossa verottaa yrityksen saamasta tulosta, mutta vain niin suuresta tulon osasta, joka on luettava kiinteään toimipaikkaan kuuluvaksi. 17. LW:n verovelvollisuuden kannalta tässä asiassa on siten ratkaisevaa ensinnäkin se, onko sille katsottava syntyneen sovellettavaksi tulevassa verosopimuksessa tarkoitettu kiinteä toimipaikka Suomeen. Tekoaikana kiinteän toimipaikan muodostuminen on perustanut ulkomaiselle yhtiölle Suomeen myös kirjanpitovelvollisuuden. 18. Sopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen mukaan tätä sopimusta sovellettaessa sanonnalla \"kiinteä toimipaikka\" tarkoitetaan kiinteää liikepaikkaa, josta yrityksen toimintaa kokonaan tai osaksi harjoitetaan. Artiklan 2 kappaleessa on esimerkkiluettelo sopimuksen tarkoittamista kiinteistä toimipaikoista edellyttäen, että paikka täyttää myös 1 kappaleen pääsäännön määritelmän. Yhtenä esimerkkinä artiklan 2 kappaleessa mainitaan yrityksen johtopaikka. Artiklan 4 kappaleen e kohdan mukaan kiinteän toimipaikan ei kuitenkaan katsota käsittävän kiinteän liikepaikan pitämistä ainoastaan muun luonteeltaan valmistelevan tai avustavan toiminnan harjoittamiseksi yritykselle. 19. Verorikosasiaa käsittelevä tuomioistuin ei ole sidottu hallinnollisiin verotuspäätöksiin. Rikosasiassa arvioitavana on, onko verosäännöksiä rikottu rikostunnusmerkistössä edellytetyllä tavalla ja mikä on mahdollisesti vältetyn veron määrä (esim. KKO 2014:46 kohta 59). Kuitenkin liiketoiminnan yhteydessä tehdyksi väitetyn verorikoksen oikeudellisessa arvioinnissa tulee huomiota kiinnittää myös muun lainsäädännön määräyksiin. Yhdenmukainen rikos- ja muiden lakien tulkintakäytäntö on omiaan lisäämään ratkaisujen ennakoitavuutta (esim. KKO 2010:85 kohta 12). Tässä asiassa hallinto-oikeuden arviolla kiinteän toimipaikan muodostumisesta Suomeen ja kiinteään toimipaikkaan liittyvän liiketulon määrästä on siten olennaista merkitystä myös asiaa rikosoikeudellisesti arvioitaessa. 20. A on syyttäjän ja Verohallinnon valituksiin vastatessaan kiistänyt kiinteän toimipaikan muodostumisen Suomeen vedoten muun ohella siihen, että hänen Suomessa LW:n hallituksen puheenjohtajana tekemänsä satunnaiset toimet eivät ole olleet liikkeenjohdollisia, yhtiön liiketoiminnan kannalta merkittäviä päätöksiä. A:n mukaan yhtiöllä ei ollut ollut Suomessa kiinteää toimitilaa, josta yhtiön liiketoimintaa olisi harjoitettu. 21. Syyttäjä ja Verohallinto ovat pyrkineet osoittamaan kiinteän toimipaikan muodostumisen Suomeen A:n johtamistoimien perusteella ennen muuta verotarkastuksen yhteydessä saadulla aineistolla, kuten esimerkiksi A:n eri tahoille lähettämillä sähköpostiviesteillä, hänen allekirjoittamillaan sopimuksilla ja yhtiölle osoitetuilla asiakirjoilla, joissa sen yhteystiedoksi mainitaan Helsingissä oleva toimipaikka. Pitkälle tekoajalle ajoittuville veropetosasioille on tyypillistä, että tunnusmerkistötekijöistä ei ole saatavissa aukotonta näyttöä. Syyttäjän todistelu koostuu tyypillisesti jossain määrin sattumanvaraisesti haltuun saaduista aihetodisteista, joita on arvioitava kokonaisuutena harkittaessa sitä, onko vastaajan syyllisyydestä esitetty riittävä näyttö. 22. LW:n varsinaista käytännön liiketoimintaa on harjoitettu pääasiassa muualla kuin Suomessa. Koska yrityksen johtaminen vaikuttaa sen käytännön liiketoimintaan olennaisesti ja keskeisesti, johtamisen on vakiintuneesti katsottu osaltaan merkitsevän liiketoiminnan harjoittamista. Johtamisen keskeisen merkityksen vuoksi sitä ei myöskään voida pitää luonteeltaan avustavana toimintana. Toisaalta selvää on, ettei ratkaisua yhtiön johtopaikasta voida perustaa yksinomaan yhtiön määräysvallan käyttäjän asuinvaltioon, vaan ratkaisevaa on, millaisia yhtiön liiketoimintaan liittyviä toimia tämä on tehnyt ja kytkeytyvätkö toimet kiinteästi tiettyyn valtioon. 23. Asiassa ei ole riitaa siitä, mitä toimia A on tehnyt. Kysymys on siitä, kuinka näitä toimia on oikeudellisesti arvioitava ja voidaanko niitä LW:n koko liiketoiminta ja hallinnon järjestäminen huomioon ottaen pitää sellaisina johtamistoimina, jotka on katsottava yhtiön liiketoiminnan harjoittamiseksi ja jotka siten luovat kiinteän toimipaikan. 24. Suomessa asunut A on ollut LW:n enemmistöosakas ja hallituksen puheenjohtaja. Yhtiön hallitus on ollut päätösvaltainen yhden jäsenen edustamana ja päätöksiä on ainakin jossain määrin myös tehty näin myös Suomessa. A:lla on ollut vankkaa puutavara-alan osaamista ja hallituksen muiden jäsenten taustoista esitettyyn selvitykseen nähden hänellä on käräjä- ja hallinto-oikeuden ratkaisuissa todetuin tavoin ollut hallituksen jäsenistä parhaimmat edellytykset päättää yhtiön toiminnan päälinjoista. A:n itsensäkin vetoamasta todistelusta ilmenee, että hallituksen jäsenistä A:n vastuulle oli merkitty strategia, rahoitus ja taloudelliset asiat. 25. A on oma-aloitteisesti neuvotellut yhteistyöstä useamman tahon kanssa ja liikesuhteita on hoidettu A:n kanssa tai kautta. A:lla on ollut yksityiskohtaista tietoa yhtiön käytännön liiketoiminnasta ja hän on itsenäisesti osallistunut mittavienkin sopimusten neuvottelemiseen, vastannut yhtiön lakiasioita koskevista neuvotteluista Suomessa asianajotoimistossa, hoitanut päätäntävaltaa edellyttäviä yhtiön pankkiasioita, allekirjoittanut agenttisopimuksia ja neuvotellut sopimusehdoista. A:n keskeistä asemaa yhtiön johtamisen kannalta kuvaa osaltaan se, että väitetysti yhtiön johtajana toiminut IT:kin on tiedustellut nimenomaan A:lta neuvoa pankkiasioihin ja Venäjälle hankittavaan uuteen toimistoon liittyen. 26. A:n esittämästä vastanäytöstä ilmenee, että A on ohjeistanut häneen yhteyttä ottaneita asiakkaita olemaan edelleen yhteydessä IT:hen, jota hän kutsuu nimellä \"managing director\". Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että asiakas on ollut ensin yhteydessä A:han. Yhtiön asiakkaan sähköpostiviestissä lokakuulta 2006 mainitaan neuvottelu käydyksi \"with Mr. A representing Finnish based LW\". Asiakkaatkin ovat siis mieltäneet A:n yhtiön edustajaksi tai määräysvallan käyttäjäksi ja toisaalta yhtiön kytköksen Suomeen. 27. Esitetystä todistelusta siten ilmenee, että A on osallistunut monella tavalla yhtiön johtamiseen. Hän on ollut perillä käytännön liiketoiminnasta ja vastannut myös yhtiön toimintaan vaikuttavista kauppasuhteista, uusien asiakkaiden hankinnasta, päätäntävaltaa edellyttävistä pankkiasioista ja lakiasioita koskevista neuvotteluista. 28. Asiassa ei ole aihetta epäillä, etteikö yhtiön hallituksen kokouksia olisi pidetty A:n väittämin tavoin pääasiassa Sveitsissä noin 2 - 3 kertaa vuodessa. Kirjallisina todisteina esitetyt hallituksen kokouksen pöytäkirjat ovat kuitenkin sisällöltään varsin yleispiirteisiä eivätkä vastoin muuta näyttöä osoita, että todellisia päätöksiä olisi tehty ainakaan yksinomaan näissä kokouksissa. Mistään todisteesta ei liioin ilmene, että A olisi ennen edellä mainittujen toimien tekemistä esimerkiksi neuvotellut asioista muiden hallituksen jäsenten kanssa. Kuten käräjäoikeus on todennut, yhtiön laajaan liiketoimintaan nähden sitä on täytynyt johtaa muutoinkin kuin muutaman kerran vuodessa pidetyissä hallituksen kokouksissa. Yhtiöllä voi olla johtopaikka useammassa kuin yhdessä valtiossa. 29. Verosopimuksessa tarkoitetulta liikepaikalta edellytetään tiettyä maantieteellistä sijaintia ja pysyvyyttä. Verosopimusten vakiintuneena tulkintalähteenä käytetyn OECD:n malliverosopimuksen kommentaarin mukaan riittävää kuitenkin on, että yrityksellä on tosiasiallisessa käytössään jokin tila liiketoiminnan harjoittamiseen. Tällainen liikepaikka voi sijaita myös toisen yhtiön tiloissa, jos tilaa tosiasiallisesti käytetään yhtiön liiketoiminnan harjoittamiseen. 30. Yhtiön osoitteeksi mainitaan Lauttasaaressa sijainnut toimipaikka useissa eri yhteyksissä, esimerkiksi yrityksen matkavakuutusta vuodelta 2005 koskevassa asiakirjassa, pankin tuotehinnoittelua koskevassa yhtiölle lähetetyssä ilmoituksessa vuodelta 2007 sekä A:n allekirjoittamassa agenttisopimuksessa helmikuulta 2008. Lauttasaaren toimisto mainitaan myös A:n pankille lähettämissä kirjelmissä. A ilmoittaa Suomen toimipaikan puhelinnumeron maininnalla \"office\" matkapuhelinnumeronsa lisäksi yhteystiedoikseen asiakkaalle ja asiakkaat ovat sähköpostiviesteissään maininneet A:n yhteystiedoiksi ensisijaisesti Lauttasaaren toimiston puhelinnumeron. 31. Lauttasaaren toimistotiloista takavarikoidussa puhelinluettelossa vuodelta 2007 mainitaan Helsinki office. Myös A:n itsensä vetoamassa luettelossa vuodelta 2006 mainitaan Helsingin toimisto yhtiön yhteystietojen alla. Esitetystä todistelusta ilmenee, että Lauttasaaressa sijainneessa toimistotilassa on ollut muiden yhtiöiden kylttien ohella myös LW:n nimikyltti. 32. Alempien oikeuksien ja hallinto-oikeuden katsomin tavoin Korkein oikeus katsoo, että LW:llä on ollut sovellettavaksi tulevassa verosopimuksessa tarkoitettu kiinteä liikepaikka Suomessa. 33. A:n toimista esitettyä selvitystä kokonaisuutena arvioiden ja LW:n koko liiketoiminta huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A on toimillaan ainakin osaltaan johtanut yhtiötä. A:n toimet ovat siinä määrin yhteydessä yhtiölle Suomeen syntyneeseen kiinteään liikepaikkaan, että johtamistoimia on katsottava tehdyn Suomessa. Veropetoksen rangaistavuus Arvioinnin lähtökohdat 34. Edellä lausutuin perustein LW:lle on syntynyt Suomeen kiinteä toimipaikka A:n johtamistoimien ja kiinteän liikepaikan perusteella. Asiassa ei ole edes väitetty, etteikö A olisi ollut tietoinen siitä, että kiinteä toimipaikka perustaa ulkomaiselle yhtiölle rajoitetun verovelvollisuuden Suomeen ja sen perusteella velvollisuuden ilmoittaa veroviranomaiselle kiinteään toimipaikkaan liittyvät veronalaiset tulot siten kuin verotusmenettelystä annetun lain 7 §:ssä säädetään. A yhtiön hallituksen puheenjohtajana on ollut vastuussa yhtiön veroilmoitusten antamisesta. 35. Asiassa on riidatonta, että LW ei ole antanut tuloveroilmoituksia Suomeen syytteessä mainittuina verovuosina 2003 - 2007. Hallinto-oikeuden lainvoimaiseen päätökseen tältä osin perustuvassa hovioikeuden tuomiossa todetaan tämän menettelyn seurauksena Suomen valtiolta jääneen saamatta yhtiön Suomeen muodostuneeseen kiinteään toimipaikkaan liittyviä verotuloja yhteensä 141 200 euroa eli hallinto-oikeuden arvioima 10 prosentin osuus yhtiön maailmanlaajuisten tulojen verosta. A ei ole määrältään riitauttanut syytteessä mainittua yhtiön tulojen tai niistä kannettavien verojen määrää. Korkein oikeus siten katsoo, että edellä mainittu 141 200 euron suuruisten verojen epäilty välttäminen on otettava arvioinnin lähtökohdaksi myös Korkeimmassa oikeudessa. 36. Syyttäjän ja Verohallinnon rangaistusvaatimus törkeästä veropetoksesta perustuu siihen, että A on tahallaan veronvälttämistarkoituksessa jättänyt antamatta Suomeen syntyneeseen kiinteään toimipaikkaan liittyvät yhtiön tuloveroilmoitukset. 37. Rikoslain 3 luvun 6 §:ssä säädetty tahallisuuden määritelmä koskee vain tahallisuutta suhteessa tunnusmerkistössä mainittuun seuraukseen. Rangaistavuuden edellytyksenä oleva tietoisuus verotusta varten säädetystä velvollisuudesta eli tässä tapauksessa velvollisuudesta antaa tuloveroilmoitukset Suomeen on niin sanottu olosuhdetunnusmerkki, jonka osalta tahallisuuden määrittely on rikoslain 3 luvun 6 §:ää säädettäessä jätetty tunnusmerkistöittäin oikeuskäytännössä arvioitavaksi (LaVM 28/2002 vp s. 9 -10). 38. Korkein oikeus on kaikissa rikoslain 3 luvun 6 §:n voimaantulon jälkeen antamissaan ratkaisuissa määritellyt tunnusmerkistössä tarkoitettua olosuhdetta koskevan tahallisuuden todennäköisyysarvioinnin perusteella. Tässäkään asiassa ei ole perusteita poiketa vakiintuneesta tahallisuuden määrittelytavasta. 39. Niin sanotun peittämisperiaatteen mukaan tekijän tahallisuuden tulee kattaa kaikki tunnusmerkistötekijät. Nyt arvioitavana olevan veropetoksen kohdalla tämä edellyttää ensinnäkin sitä, että A:n on täytynyt pitää vähintäänkin varsin todennäköisenä, että LW:n edustajana hänellä oli yhtiön Suomeen muodostuneen kiinteän toimipaikan perusteella velvollisuus ilmoittaa kiinteään toimipaikkaan kuuluvaksi luettavat yhtiön tulot. Lisäksi tahallisuuden täyttyminen tässä asiassa edellyttää, että A on pitänyt varmana tai varsin todennäköisenä, että veroilmoitusten antamatta jättämisen seurauksena on ollut veron määräämättä jääminen ja vielä sitä, että A:n voidaan katsoa jättäneen antamatta yhtiön tuloveroilmoitukset Suomeen nimenomaan veronvälttämistarkoituksessa eli, että verojen välttäminen Suomessa on ollut A:n toiminnan välitön ja ensisijainen päämäärä (KKO 2011:26 kohdat 11 - 13). Tahallisuuden arviointi 40. Asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että LW:n niin sanottu asuinvaltio on Sveitsi. Kuten edeltä kohdasta 16 ilmenee, Suomen ja Sveitsin välillä solmitun verosopimuksen mukaan verotusoikeus yhtiön kaikesta maailmanlaajuisesta tulosta on ollut asuinvaltioperiaatteen mukaisesti lähtökohtaisesti Sveitsillä. Asiassa on esitetty selvitystä siitä, että Sveitsi on verottanut yhtiötä sen kaikesta tulosta vapauttamatta verotuksesta muihin maihin muodostuneisiin kiinteisiin toimipaikkoihin kuuluvia tuloeriä. Hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi siltä osin kuin siinä on katsottu, ettei yhtiön rekisteröimisessä Sveitsiin ole ollut kysymys keinotekoisesta järjestelystä ja että Suomeen muodostuvaan kiinteään toimipaikkaan voidaan kohdentaa enintään hallinto-oikeuden katsomat 10 prosenttia yhtiön maailmanlaajuisesta tulosta. Yhtiön varsinaista käytännön liiketoimintaa on verotusmenettelyssäkin katsottu harjoitetun pääasiassa muualla kuin Suomessa. 41. Verosopimuksessa ei ole tarkemmin määritelty, mitä sen 5 artiklassa tarkoitetulta, kiinteän toimipaikan muodostavalta yrityksen johtopaikalta nimenomaisesti edellytetään. Kiinteän toimipaikan muodostumisesta johtopaikan perusteella ei ole juurikaan käsitelty julkaistuissa korkeimman hallinto-oikeuden tai keskusverolautakunnan ratkaisuissa. Kysymys kiinteän toimipaikan muodostumisesta yrityksen johtopaikan perusteella on siten jossain määrin tulkinnanvarainen. 42. Edellä mainitut seikat puhuvat sen puolesta, että A ei ole tekohetkellä tahallisuuden täyttävällä tavalla pitänyt varmana tai varsin todennäköisenä sitä, että LW:lle olisi muodostunut Suomeen verovelvollisuuden lähtökohtaisesti perustava kiinteä toimipaikka. 43. Tässä asiassa yhtiölle on kuitenkin katsottu muodostuneen johtopaikkaan perustuva kiinteä toimipaikka yksinomaan A:n edellä kuvattujen johtamistoimiksi arvioitujen toimien ja A:n käytössä olleiden liiketilojen perusteella. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella yhtiön muunlainen ja muiden tahojen toimesta tapahtunut johtaminen on ollut yhtiön laajaan kansainväliseen toimintaan nähden vähäistä. A:n toiminta ja sen liittyminen Suomessa oleviin kiinteisiin toimitiloihin on ollut yhtiön liiketoiminnan harjoittamisen kannalta keskeistä ja merkittävää, vaikka asiassa ei olekaan aihetta epäillä, että varsinaisia hallituksen kokouksia on pidetty pääasiassa muualla kuin Suomessa. Tähän nähden A:n on täytynyt ymmärtää, että hän tosiasiassa ainakin osaltaan johtaa yhtiötä ja, kun yhtiöllä on useissa yhteyksissä ilmoitettu olevan toimisto Helsingissä, tämä johtaminen liittyy Suomessa olevaan liikepaikkaan. 44. Kuten ratkaisussa KKO 2013:55 (kohta 38) on todettu, elinkeinonharjoittajien on sopeutettava liiketoimintansa käytäntöineen sellaiseksi, että toiminta pysyy lain säätämissä puitteissa. Elinkeinonharjoittajilta voidaan edellyttää, että he varmistuvat liiketoimintansa lainmukaisuudesta. Elinkeinonharjoittaja ei voi pätevästi vedota tietämättömyyteensä, jos hän ei ole asianmukaisesti varmistunut harjoittamansa toiminnan laillisuudesta. 45. A on kertonut saaneensa lainopilliselta avustajaltaan ohjeistusta yhtiön kiinteän toimipaikan arvioimisen perusteista. Tämän ohjeistuksen tarkempi sisältö on jäänyt selvittämättä. Elinkeinonharjoittajalle asetetusta selonottovelvollisuudesta kuitenkin seuraa, ettei hän pääsääntöisesti voi tehokkaasti vedota tietämättömyyteensä sillä perusteella, että hän on saanut sittemmin virheelliseksi osoittautunutta tietoa yksityiseltä taholta, kuten esimerkiksi asianajajaltaan. Se, että A on tehnyt kiinteää toimipaikkaa koskevia tiedusteluja, tukee sitä, että hänellä on ollut aihetta olettaa, että Suomeen voi muodostua kiinteä toimipaikka. A ei kuitenkaan ole ryhtynyt mihinkään lisätoimiin sen kysymyksen selvittämiseksi onko yhtiöille muodostunut Suomeen kiinteä toimipaikka. 46. Ottaen huomioon A:n edellä kuvattujen johtamistoimiksi katsottavien toimien laatu ja se, mitä asiassa on selvitetty yhtiön muusta johtamisesta, Korkein oikeus katsoo, että edellä kuvatuissa olosuhteissa A:n on täytynyt pitää vähintäänkin varsin todennäköisenä, että yhtiölle on muodostunut Suomeen yhtiön johtamispaikkaan perustuva kiinteä toimipaikka ja että yhtiö olisi tällä perusteella ollut lähtökohtaisesti verovelvollinen Suomessa. Asiaa ei ole aihetta arvioida toisin yksinomaan sillä perusteella, että Sveitsi on käytettävissä olleiden tietojen perusteella verottanut LW:ta sen tuloista vähentämättä siitä Suomeen syntyneeseen kiinteään toimipaikkaan liittyvää tuloa. 47. OECD:n malliverosopimusta vastaavan, edellä 16 kohdassa mainitun verosopimuksen 7 artiklan perusteella pelkkä kiinteän toimipaikan muodostuminen ei kuitenkaan itsessään perusta sen sijaintivaltiolle verotusoikeutta. Sijaintivaltiolla on verotusoikeus vain niin suuresta tulon osasta, joka on luettava kiinteään toimipaikkaan kuuluvaksi. Tämä on todettu yksiselitteisesti myös OECD:n malliverosopimuksen kommentaarissa. 48. Johtopaikan perusteella syntyvään kiinteään toimipaikkaan kohdistuvien tulojen määrittelystä ei ole tarkempia säännöksiä verosopimuksessa, malliverosopimuksessa tai sen kommentaarissa tai Suomen laissa. Kysymyksestä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä. Verohallinto on antanut yleisen ohjeen tulon kohdistamisesta kiinteälle toimipaikalle 13.6.2017. 49. Yhtiön operatiivinen liiketoiminta on tapahtunut käytännössä Venäjällä, jossa myös yhtiön varsinainen liiketulo on syntynyt. Kirjallisena todisteena esitetystä verotarkastuskertomuksesta ilmenee, että myyntituloja on maksettu osin myös Suomessa oleville yhtiön pankkitileille, mutta näitä tilejä on käytetty lähinnä maksujen hallinnointiin siten, että varat on siirretty lopulta Sveitsissä olevalle yhtiön päätilille. Yhtiön tulot on ilmoitettu Sveitsiin, jossa ne on myös verotettu. Vaikka A on osaltaan johtanut yhtiötä Suomessa sijaitsevasta toimipaikasta, asiassa on riidatonta, että käytännön liiketoimintaa ei ole harjoitettu Suomessa. Yhtiön kotipaikka on ollut Sveitsissä, jossa yhtiötä on myös muodollisesti johdettu. Hallinto-oikeus on katsonut, että yhtiön liiketoiminta on tapahtunut pääosin Venäjällä ja Sveitsissä ja yhtiön verotusta koskevassa asiassa jälkikäteen arvioinut Suomeen muodostuneeseen kiinteään toimipaikkaan kohdistuneiden tulojen määräksi 10 prosenttia yhtiön maailmanlaajuisista tuloista. Ratkaisusta ei ilmene, mihin tämä arvio tulojen kohdentumisesta perustuu. 50. Rikoksen tahallisuuden arvioinnissa lähdetään kohdasta 39 ilmenevällä tavalla yleensä siitä, että tekijän on oltava tahallisuuden edellyttämällä tavalla tietoinen niistä seikoista, joiden vallitessa tehtynä teko täyttää rikoksen tunnusmerkistön. Se, että tekijällä on ollut väärä käsitys jonkin tiedossaan olevan seikan oikeudellisesta merkityksestä tai hän ei ole ajatellut sen oikeudellista merkitystä, ei lähtökohtaisesti merkitse tahallisuuden puuttumista, jos tekijällä on ollut mahdollisuus selvittää menettelynsä oikeellisuus. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2015:66 tekijän katsottiin menetelleen rikoslain 3 luvun 6 §:n edellyttämällä tavalla tahallaan, kun tekijän menettely oli ollut tietoista ja tekijällä oli ollut mahdollisuus selvittää menettelynsä oikeellisuus, vaikka hänellä itsellään oli ollut erilainen käsitys rangaistavuuden perustavan seikan oikeudellisesta arvioinnista (kohta 31). 51. Myöskään sellaisessa veropetosasiassa, jossa on kysymys verotusta varten tarvittavan ilmoituksen tekemättä jättämisestä, ei voida lähteä siitä, ettei teko voi olla tahallinen, jos verovelvollinen on itse katsonut, ettei hänellä ole velvollisuutta antaa tällaista ilmoitusta. Toisaalta ei voida lähteä myöskään siitä, että tekijä aina syyllistyy veropetokseen, jos jälkikäteen ilmenee, että veroilmoitus olisi kuitenkin tullut antaa ja että hallinto-oikeudellisessa menettelyssä tai rikosoikeudenkäynnissä lopulta päädytään siihen, että veroa olisi tullut maksaa. Verotukselliset ratkaisut voivat olla hyvin tulkinnanvaraisia eikä niissä selvitetä rikosoikeudellista vastuuta, vaan tehdään vero-oikeudellinen arvio siitä, mihin käytettävissä olevien tietojen perusteella on perusteltua verotuksellisesti päätyä. Verovelvolliselta ei voida kaikissa tapauksissa vaatia sen täydellistä ennakoimista, miten hänen verovelvollisuuttaan voidaan jälkikäteen tuomioistuimessa arvioida eikä tällainen selvittäminen aina ole käytännössä mahdollistakaan, vaikka erityisesti liiketoimintaa harjoittavan verovelvollisen kohdalla lähtökohdaksi voidaan asettaa, että liiketoiminnan oikeudelliset edellytykset on selvitettävä. Tässä tapauksessa tulkinnanvaraista on ollut myös se, onko Suomen kiinteään toimipaikkaan lainkaan luettava tuloa. Esimerkiksi Helsingin hallinto-oikeus ei ole nimenomaisesti perustellut arviotaan siitä, että Suomen toimipaikkaan kohdistuu 10 prosenttia yhtiön tulosta. 52. Korkein oikeus toteaa, että A:n on edellä todetuin tavoin katsottava pitäneen varsin todennäköisenä, että johtopaikan perusteella yhtiölle oli muodostunut Suomeen kiinteä toimipaikka. Kuten edellä kohdassa 47 esitetystä ilmenee, tästä ei vielä itsessään seuraa verovelvollisuutta Suomeen eikä siten velvollisuutta antaa tuloveroilmoitus, vaan Suomella on ollut verotusoikeus vain niin suuresta tulon osasta, joka on luettava kiinteään toimipaikkaan kuuluvaksi. Ottaen huomioon mitä edellä kohdassa 49 on todettu yhtiön tulojen muodostumisesta lähes yksinomaan muualta kuin Suomessa sijaitsevasta kiinteästä toimipaikasta käsin tapahtuneesta liiketoiminnasta ja lisäksi se, että yhtiön tulot on riidattomasti ilmoitettu verotettavaksi sen kotivaltioon Sveitsiin, Korkein oikeus katsoo, että A on perustellusti voinut olla siinä käsityksessä, ettei Suomeen muodostuneeseen kiinteään toimipaikkaan kohdistu lainkaan yhtiön tuloa eikä yhtiö näin ollen ole verosopimuksen 7 artiklan 1 kohdan nojalla verovelvollinen Suomessa. Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A olisi tahallisuuden edellyttämällä tavalla pitänyt vähintäänkin varsin todennäköisenä, että yhtiö olisi ollut velvollinen antamaan tuloveroilmoitukset Suomeen ja että veroilmoitukset olisi jätetty antamatta nimenomaisesti veronvälttämistarkoituksessa. 53. Koska tunnusmerkistössä edellytetty tahallisuus on jäänyt näyttämättä, syyte törkeästä veropetoksesta on hylättävä. Kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön täyttyminen 54. Asiassa on riidatonta, että tekoaikana LW:n kirjanpitoa ei ole pidetty miltään osin Suomessa mutta sitä on pidetty ja asianmukaisesti säilytetty yhtiön koko liiketoiminnan osalta Sveitsissä. 55. A on perustanut kiistämisensä ennen muuta siihen, että hänellä oli perusteltu aihe olettaa, ettei yhtiö ollut kirjanpitovelvollinen Suomessa ja että yhtiön kirjanpitovelvollisuudesta oli asianmukaisesti huolehdittu Sveitsissä. A on lisäksi vedonnut siihen, että yhtiön osakassopimuksessa kiellettiin rangaistuksen uhalla luovuttamasta yhtiön liiketoimintaa koskevia tietoja ulkopuolisille. 56. Tekoaikana kiinteän toimipaikan velvollisuus erilliskirjanpidon pitämiseen Suomessa perustui kirjanpitolain 1 luvun 1 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeeseen, jonka mukaan jokainen, joka harjoittaa liike- tai ammattitoimintaa, on tästä toiminnastaan kirjanpitovelvollinen. Velvollisuus kiinteän toimipaikan erilliskirjanpitoon ilmeni yksiselitteisesti myös kirjanpitolautakunnan lausunnosta 1275/1994, jossa on todettu edellä mainittuun lainkohtaan viitaten, että ulkomaalainen on Suomessa kirjanpitolain mukaan kirjanpitovelvollinen, mikäli se harjoittaa liike- tai ammattitoimintaa Suomessa Suomesta olevasta kiinteästä toimipaikasta käsin ja liike- tai ammattitoiminnan harjoittaminen on jatkuvaa. Tällaisen kirjanpidon hoidossa on soveltuvin osin noudatettava kirjanpitolain säännöksiä. 57. Elinkeinonharjoittajana A on ollut selonottovelvollinen liiketoiminnan harjoittamiseen vaikuttavasta sääntelystä eikä hän ole edes kiistänyt, ettei hän olisi ollut edellä kuvatusta velvollisuudesta tietoinen. Ottaen huomioon mitä rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentissa säädetään lievemmän lain periaatteen soveltamisesta, sillä, että kirjanpitolain 1 §:ää on muutettu 1.1.2016 voimaan tulleella lailla 1620/2015, ei ole merkitystä A:n menettelyn rangaistavuuden arvioimisen kannalta. 58. Edellä veropetoksen arvioinnin yhteydessä A:n on katsottu vähintäänkin varsin todennäköisesti tienneen kiinteän toimipaikan muodostumisesta Suomeen. Asiaa on arvioitava samoin myös kirjanpitorikoksen osalta. LW:n hallituksen puheenjohtajana ja siten yhtiön kirjanpidosta vastuullisena henkilönä A:n on täytynyt pitää vähintäänkin varsin todennäköisenä, että yhtiö on ollut Suomeen muodostuneeseen kiinteään toimipaikkaan kuuluvan liiketoiminnan osalta kirjanpitovelvollinen Suomessa. 59. A:ta ei kuitenkaan syytetä siitä, ettei Suomeen muodostuneeseen kiinteään toimipaikkaan liittyvää erilliskirjanpitoa ollut pidetty. Syyte perustuu siihen, että valtaosa yhtiön tilikausien 2003 - 2007 kirjanpitoaineistosta oli kätketty Sveitsiin. Tekoajaksi syytteessä ilmoitetaan 1.1.2003 - 31.12.2007. 60. Tekotapana kirjanpitoaineiston kätkeminen on ollut rangaistavaa niin aikaisemmin voimassa olleen rikoslain 30 luvun 9 §:n (769/1990) kuin nykyisin voimassa olevan 9 §:n (61/2003) perusteella. Säännökset vastaavat sanamuodoltaan pitkälti toisiaan. Aikaisemmassa säännöksessä rangaistavuuden edellytyksenä oli lisäksi se, että teko olennaisesti vaikeutti oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan taloudellisesta tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. 61. Syytteen teonkuvauksessa ei tarkemmin kuvata mihin toimintaan kätkemisellä viitataan. Verotarkastuskertomuksesta ilmenee, että A:ta on touko-joulukuussa 2008 toimitetun verotarkastuksen aikana kehotettu useaan otteeseen toimittamaan tarkastettavaksi LW:n kirjanpitomateriaali kokonaisuudessaan vuosilta 2003 - 2007. Käräjäoikeus on katsonut A:n tietoisesti kätkeneen kirjanpitoaineiston pääosin estämällä sen luovuttamisen Suomeen viranomaisille. Lisäksi käräjäoikeus on katsonut kirjanpitoaineiston kätkemisen perustuneen siihen, että A ei ollut säilyttänyt LW:n kiinteään toimipaikkaan liittyvää kirjanpitoaineistoa Suomessa siten kuin tekoaikana voimassa olleessa kirjanpitolain 2 luvun 9 §:ssä oli edellytetty. 62. Korkein oikeus katsoo, että syytteen tekoaika huomioon ottaen tässä tapauksessa syytteessä tarkoitettuna kirjanpitoaineiston kätkemisenä ei voida käräjäoikeuden katsomin tavoin pitää sitä, että A on vuonna 2008 kieltäytynyt luovuttamasta yhtiön kirjanpitoaineistoa verotarkastuksen yhteydessä veroviranomaisille. 63. Tekoaikana voimassa olleessa kirjanpitolain 2 luvun 9 §:ssä edellytettiin, että kirjanpitovelvollisen kirjanpitoaineisto säilytetään Suomessa, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kun kiinteän toimipaikan osalta kirjanpidon hoidossa oli sovellettava soveltuvin osin kirjanpitolain säännöksiä, tämän säännöksen perusteella kiinteän toimipaikan kirjanpitoa tuli säilyttää Suomessa. 64. Rikoslain 30 luvun 9 §:n sanamuodon perusteella ei voida tehdä suoria päätelmiä siitä, onko siinä rangaistavaksi säädetyn kätkemisen tarkoitettu kattavan myös menettely, jossa johtamispaikan perusteella muodostuvaan kiinteään toimipaikkaan liittyvää kirjanpitoaineistoa ei ole säilytetty Suomessa, mutta aineisto on sinällään asianmukaisesti säilytetty ulkomaisen yhtiön asuinvaltiossa. 65. Aikaisemmin voimassa olleen lain esitöissä (HE 66/1988 vp s. 90 - 91) on todettu, että kirjanpitoaineiston kätkemisenä pidettäisiin sekä sen piilottamista että sen säilytyspaikan salaamista. Kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n säännösten vastainen kirjanpitoaineiston säilyttäminen ulkomailla on 31.12.2004 voimaan tulleella lailla 1304/2004 lisätty sittemmin kumotun kirjanpitolain 8 luvun 4 §:n 1 momentissa säädetyn kirjanpitorikkomuksen 1 a kohdan tekotavaksi. Tätä lainmuutosta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 126/2004 vp) on todettu, että kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n vastaista menettelyä ei ole nimenomaisesti sanktioitu myöskään rikoslain 30 luvun 9 §:ssä kirjanpitorikoksista; pitkäaikainen lain vastainen kirjanpitoaineiston säilyttäminen on rangaistava kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön mukaisena kätkemisenä vain, jos oikea ja riittävä kuva vaarantuu. 66. Korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetyn selvityksen perusteella veroviranomaiset ovat olleet tietoisia yhtiön kirjanpidon asianmukaisesta säilyttämisestä yhtiön asuinpaikassa eikä siten A:n ole katsottava piilottaneen tai salanneen kirjanpidon säilytyspaikkaa. Kirjanpitorikosta koskevan rangaistussäännöksen taustalla on kuitenkin muun muassa pyrkimys suojata yrityksen sidosryhmiä, kuten veronsaajaa, niihin kohdistuvilta muilta rikoksilta ja osaltaan turvata näiden asianmukainen tiedonsaantioikeus kirjanpitovelvollisen toiminnasta. Kirjanpitoaineiston säilyttämistä koskevalla sääntelyllä pyritään osaltaan suojaamaan muun muassa viranomaisten tiedonsaantioikeutta. Korkein oikeus katsoo, että kirjanpitoaineiston pysyvä säilyttäminen yksinomaan yhtiön asuinvaltiossa osana muuta yhtiön kirjanpitoa, vaikka yhtiöllä on ollut kiinteä toimipaikka Suomessa ja tällä perusteella velvollisuus aineiston säilyttämiseen Suomessa, voi olla rikoslain 30 luvun 9 §:ssä tarkoitettua kirjanpitoaineiston kätkemistä. Kirjanpitoaineiston säilyttämisvelvollisuutta ei poista se, että verosopimuksissa on annettu määräyksiä tietojenvaihdosta asianomaisten valtioiden veroviranomaisten välillä. Tässä tapauksessa kiinteään toimipaikkaan liittyvää kirjanpitoa ei ole lainkaan säilytetty syytteen tekoaikana voimassa olleiden määräysten edellyttämällä tavalla Suomessa. Korkein oikeus katsoo, että menettelyllä on myös aikaisemmin voimassa olleen lain edellyttämällä tavalla olennaisesti vaikeutettu oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen Suomessa olevan kiinteän toimipaikan toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. 67. Kirjanpitorikoksen arvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon, ettei A:n syyksi ole luettu kirjanpidon laiminlyöntiä sellaisenaan vaan ainoastaan velvollisuus säilyttää yhtiön Suomen kiinteää toimipaikkaa koskeva kirjanpitoaineisto Suomessa ja että Suomen ja Sveitsin välillä solmitussa verosopimuksessa säädetään tietojenvaihdosta asianomaisten valtion veroviranomaisten välillä. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n syyksi luettua kirjanpitorikosta voida kerrotut seikat huomioon ottaen pitää kokonaisuudessaan arvostellen törkeänä. A on siten syytteessä kuvatulla menettelyllään syyllistynyt kirjanpitorikokseen. Lievemmän lain periaate huomioon ottaen sovellettavaksi tulee voimassa oleva rikoslain 30 luvun 9 § (KKO 2010:91). Rangaistusseuraamus 68. A:n syyksi on luettu kirjanpitorikos, jonka rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Edellä kuvattu rikoksen tekotapa ja siitä ilmenevä A:n syyllisyys huomioon ottaen rikosta on pidettävä lajissaan verraten vähäisenä. Oikeudenmukainen rangaistus rikoksesta olisi muutama kymmenen päiväsakkoa. 69. Kun otetaan huomioon rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika sekä se, että A on ollut nyt käsiteltävien tekojen vuoksi vapautensa menettäneenä 21. - 22.5.2008, Korkein oikeus katsoo, että A on rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 kohdan ja 13 §:n 3 momentin nojalla jätettävä rangaistukseen tuomitsematta. Liiketoimintakielto 70. Liiketoimintakiellosta annetun lain 3 §:n 1 momentin mukaan yhteisön hallituksen jäsen voidaan määrätä liiketoimintakieltoon, jos hän on liiketoiminnassa olennaisesti laiminlyönyt siihen liittyviä lakisääteisiä velvollisuuksia tai jos hän on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä. A:n syyksi edellä luettua rikollista menettelyä on pidettävä mainitussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla vähäisenä. Sen vuoksi ei ole perusteita määrätä A:ta liiketoimintakieltoon. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti: A:n syyksi luetaan kohdassa 1 rikoslain 30 luvun 9 §:n nojalla kirjanpitorikos (tekoaika 1.1.2003 - 31.12.2007). Rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 kohdan ja 13 §:n 3 momentin nojalla A jätetään tästä teosta rangaistukseen tuomitsematta. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Pekka Koponen (eri mieltä) ja Ari Kantor. Esittelijä Heli Melander. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Koponen Törkeä veropetos Korkeimman oikeuden ratkaisussa todetuin tavoin A:n on katsottava pitäneen vähintään varsin todennäköisenä, että LW:lle oli muodostunut Suomeen kiinteä toimipaikka. Tämä oli perustunut A:n Suomesta tekemiin liiketoiminnan johtamiseen liittyviin toimiin ja yhtiön Helsingissä sijainneeseen toimipaikkaan. Asiassa on tämän jälkeen edellä sanottu huomioon ottaen arvioitava, onko A syyllistynyt törkeään veropetokseen laiminlyödessään yhtiön edustajana kokonaan veroilmoitusten antamisen Suomessa verovuosilta 2003 - 2007. Valitusluvan rajauksen vuoksi tästä laiminlyönnistä aiheutuneena veron määräämättä jättämisenä harkittavaksi tulee hovioikeuden tuomiossa todettu kiinteän toimipaikan kymmenen prosentin osuus veroista eli 141 200 euroa. Verotusta varten säädetyn velvollisuuden laiminlyöminen on rangaistavaa vain veron välttämistarkoituksessa tehtynä. Tämän rikoslain 29 luvun 1 §:n 3 kohdan sanamuodon on katsottu edellyttävän verovelvollisen menettelyssä niin sanottua tarkoitustahallisuutta (KKO 2011:26, LaVM 16/1997 vp). Lainkohdan säätämisellä luovuttiin aiemmasta edellytyksestä, jonka mukaan ilmoitusvelvollisuuden tuli olla laiminlyöty viranomaisen kehotuksesta huolimatta. Säännöksen esitöiden mukaan esimerkiksi verollisen toiminnan aloittamisesta tehtävän ilmoituksen osalta olisi mahdotonta edellyttääkään viranomaisen kehotusta. Koska rangaistavuuden edellytyksenä joka tapauksessa on nimenomainen veron välttämistarkoitus, jäisivät hallituksen esityksen mukaan esimerkiksi unohduksesta tai epäsosiaalisesta elämäntavasta johtuneet laiminlyönnit edelleen rangaistavuuden ulkopuolelle (HE 16/1997 vp s. 2). Tarkoitustahallisuuden vaatimus kysymyksessä olevassa niin sanotussa passiivisessa veropetoksessa edellyttää veron välttämistarkoituksen olevan menettelyn ensisijainen tavoite. Jutussa on siten arvioitava, onko laiminlyöntiin jotain uskottavaa vaihtoehtoista syytä. Tässä asiassa LW on harjoittanut laajaa kansainvälistä liiketoimintaa ja laiminlyönti koskee useita verovuosia. Kysymyksessä ei siten voi olla hallituksen esityksessä mainittujen unohduksesta tai epäsosiaalisesta elämäntavasta johtuvien syiden kaltainen peruste laiminlyöntiin. Enemmistön perusteluissa on sen sijaan katsottu, että A olisi perustellusti voinut olla siinä käsityksessä, ettei yhtiön kiinteään toimipaikkaan Suomessa kohdistu lainkaan yhtiön verotettavaa tuloa. Tämän mukaisesti tahallisuusarviointi perustuisi siihen, miten tekijä oli itse tulkinnut oikeudellisia velvollisuuksiaan. Rikosoikeudellisen tahallisuuden arvioinnin tulee kuitenkin perustua oikeudellisesti perustelluimpaan rangaistussäännöksen tulkintaan ja soveltamiseen. Tekijän erilainen näkemys verovelvollisuuden sisällön oikeudellisesta tulkinnasta voi olla merkityksellinen sellaisessa tapauksessa, jossa oikean tulkinnan selvittäminen on erityisen vaikeaa. Tällöin tilannetta ei kuitenkaan arvioida tahallisuuskysymyksenä, vaan oikeuserehdyksenä. Vastuuvapaus edellyttää tällöin rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaisen kieltoerehdyksen kriteerien täyttymistä. Vastaavalla tavalla arvioidaan myös laissa sääntelemätön niin sanottu soveltamiserehdys. Kieltoerehdyksen edellyttämästä anteeksiannettavasta erehtymisessä asiassa ei voida katsoa olevan kysymys. Tekijän tahallisuuden tulee kattaa kaikki tunnusmerkistötekijät. Tämä tarkoittaa sitä, että tekijän tulee tietää kaikki tunnusmerkistön täyttymisen edellyttämät oikeustosiseikat taikka pitää niiden käsillä olemista ainakin varsin todennäköisenä. Jos tunnusmerkistö sisältää voimakkaasti oikeudellisesta tulkinnasta riippuvia käsitteitä kuten esimerkiksi maksukyvyttömyys taikka hyväksyttävä syy, tekijällä tulee olla riittävä tieto niistä tosiseikoista, joiden nojalla sanottu oikeudellinen arviointi tehdään. Sen sijaan tahallisuus ei edellytä sitä, että olisi näytettävissä tekijän tulkinneen oikeudellisesti arvotettavaa käsitettä samoin kuin tuomioistuin. Tulkinta tehdään oikeudellisen arvioinnin osalta objektiivisin perustein (oikeuskäytännössä KKO 2015:66, KKO 2015:41, KKO 2005:68, KKO 2000:113, KKO 1984 II 129 ja 130, oikeuskirjallisuudessa veropetoksen osalta mm. Ari-Matti Nuutila - Kaarlo Hakamies teoksessa Rikosoikeus, 2013 s. 789, Jussi Tapani teoksessa Keskeiset rikokset, 2014 s. 632). Mainituista ratkaisuista asiassa KKO 2015:66 melatoniinin tilaamisessa postitse Euroopan talousalueen ulkopuolelta ratkaisevaa oli tekijän tietoisuus niistä tosiasioista, joiden nojalla oikeudellinen arviointi tehdään, ei hänen tekemänsä oikeudellinen arviointi. Asiassa KKO 2015:41 työsyrjintää koskevassa rikosasiassa käsitteiden perhesuhteet, sukupuolinen suhtautuminen ja painava hyväksyttävä syy arviointi oli objektiivista. Tekijän tuli olla tietoinen niistä tosiseikoista, joihin näiden arviointi perustui. Laillisuusperiaate rajoittaa tuomioistuimen tulkintavaltaa silloin kun on kysymys rangaistussäännöksen sanamuodon tulkinnasta. Tulkinnan tulee pysyä rangaistussäännöksen sanamuodon puitteissa ja rangaistavan menettelyn alan tulee tältä osin olla tekijälle kohtuudella ennakoitavissa. Ennakoitavuus tarkoittaa tällöin asiantuntevan tahon näkemystä. Veropetos säännös saa aina osan sisällöstään verotuksellisesta sääntelystä. Tässä asiassa esillä oleva kiinteän toimipaikan käsite on väistämättä osin tulkinnanvarainen, muttei rikosoikeudellisen täsmällisyysvaatimuksen vastaisella tavalla. Laillisuusperiaatteen asettamat vaatimukset eivät ylipäätään koske tahallisuutta, koska tuomioistuimen on otettava ne huomioon jo menettelyn rangaistavuutta arvioidessaan ennen tahallisuusarviointia. Tässä asiassa on kysymys tavanomaisesta rangaistussäännöksen soveltamista koskevasta harkinnasta asiassa esitetyn todistelun perusteella. Toisin kuin enemmistön perusteluissa lausuttu saatettaisiin ymmärtää, asiassa oikeudellisesti perustelluin lopputulos ei ole tahallisuuden arvioinnin kannalta merkityksellisellä tavalla yllättävä tai odottamaton. Kun tuomioistuin päätyy näyttöä ja oikeudellisia kysymyksiä huolellisesti harkittuaan perusteltuun lopputulokseen, lopputulos ei voi olla yllätys tuomioistuimelle itselleen eikä ulkopuoliselle asiantuntevalle tarkastelijalle. Muussa tapauksessa on syytä epäillä ratkaisun oikeellisuutta. Jos ennakoimattomuudella sen sijaan tarkoitetaan vain tekijän subjektiivista näkemystä asian oikeasta arvioinnista, enemmistön näkemys on ristiriidassa edellä todetun oikeudellisten kysymysten objektiivisen arvioinnin kanssa. Tekijän mahdollinen erehtyminen oikeudellisen sääntelyn sisällöstä tulee käsitellä erehdysoppien nojalla, ei tahallisuuden arviointikriteereistä poikkeamalla. Selonottovelvollisuus oikeudellisesta sääntelystä ja rikosoikeudellisen tulkinnan jääminen tekijän omalle vastuulle voivat yksittäistapauksessa johtaa varsin ankaraan tahallisuusvastuuseen. Varovaisimmin on syytä suhtautua yksityishenkilön velvollisuuksiin selvittää monimutkaisen rikosoikeudellisen sääntelyn sisältö. Sääntelyn tulkinnanvaraisuus ja epätäsmällisyys voivatkin vaikuttaa rikosvastuuta rajoittavasti edellä todetun laillisuusperiaatteen taikka oikeuserehdyksen kautta. Oikeuskysymystä koskeva tahallisuusarviointi on kuitenkin oikeuskäytännössä tehty objektiivisesti myös esimerkiksi sellaisessa yksityishenkilön satunnaisessa toiminnassa, joka oli esillä ratkaisussa KKO 2015:66. Tässä asiassa arvioitavana olevat verotusta varten säädetyt velvollisuudet ovat kohdistuneet A:n edustaman yhtiön laajamittaiseen kansainväliseen liiketoimintaan. Selvänä on pidettävä, että tällaisessa liiketoiminnassa velvollisuus sääntelyn sisällön ja tulkinnan selvittämiseen tulee olla laajempi kuin ratkaisun KKO 2015:66 tarkoittamassa tilanteessa. Selonottovelvollisuus velvollisuuksien sisällöstä ja niiden täyttämisen keinoista on ollut myös selväpiirteisempi kuin esimerkiksi tahallisen menettelyn syyksilukemiseen päätyneessä ratkaisussa KKO 2013:55 kuvatallenteiden valvonnan järjestämisen osalta. Tässä asiassa on näyttöharkinnassa ja oikeudellisessa harkinnassa päädytty siihen, että yhtiölle on katsottava muodostuneen kiinteä toimipaikka Suomeen täällä olevan johtopaikan perusteella. Toiminnan ajallista pysyvyyttä osoittaa, että A on tekoaikaan asunut vakituisesti Suomessa matkustaen ulkomailla vuosittain noin sata päivää. OECD:n malliverosopimuksen kommentaarin mukaan toimitilaa ei puolestaan edellytetä käytettävän yksinomaan kiinteän toimipaikan liiketoimintaan. Hallinto-oikeus on veroasian ratkaisussaan katsonut näiltä osin selvitetyksi, että yhtiön Suomessa asunut hallituksen puheenjohtaja ja pääosakas A on tehnyt yhtiön toiminnan kannalta keskeiset päätökset pääosin Suomesta käsin. Mitään yllättävää tai ennakoimatonta ei ole siinä, että kiinteän toimipisteen liiketoimintaan katsotaan kohdistuvan myös jokin osa yhtiön verotettavasta tulosta. Yllättävämpänä olisi pidettävä tulkintaa, jonka mukaan yhtiön johtopaikkaan ei kohdistuisi lainkaan yhtiön tuloja ja kuluja. Sanottuun yhtiön toimipisteeseen on kohdistettu yhtiön menoja ja A:n omaa merkittävää liikkeenjohdollista työpanosta. Näillä panostukset on epäilemättä tehty tulonodotuksiin perustuen ja myös aikaansaatu niillä tuloja. OECD:n malliverosopimuksen muotoilua noudattavan Suomen ja Sveitsin välisen verosopimuksen 7 artiklan 2 kappaleen määräyksen perusteella kiinteään toimipaikkaan kuuluvaksi luetaan se tulo, jonka toimipaikan olisi voitu olettaa tuottavan, jos se olisi ollut erillinen yritys, joka harjoittaa samaa tai samanluonteista toimintaa samojen tai samanluonteisten edellytysten vallitessa ja itsenäisesti päättää liiketoimista sen yrityksen kanssa, jonka kiinteä toimipaikka se on. Selvää on, että mikäli A olisi ostanut Suomessa suorittamiaan yhtiön liikkeenjohdollisia toimia vastaavat palvelut markkina-arvoisesti ulkopuoliselta taholta, yhtiö olisi joutunut näistä palveluista myös maksamaan. Keskeistä tahallisuuden arvioinnissa on, että kysymys on A:n itse suorittamista liikkeenjohdollisista toimista. A on ollut kattavasti tietoinen kaikista niistä tosiseikoista, joiden nojalla kiinteän toimipaikan muodostumista ja siihen kohdistuvaa verotettavaa tuloa oikeudellisesti arvioidaan. Arviointi tarkoittaa edellä todetun mukaisesti verovelvollisen tiedossa olevien seikkojen nojalla tehtävää objektiivisesti perusteltua oikeudellista arviota. Kiinteään toimipaikkaan kohdistettavan verotettavan tulon määrää voidaan pitää asiassa aidosti tulkinnanvaraisena. Suomen ja Sveitsin verosopimuksen tai muiden tavanomaisten oikeuslähteiden nojalla ei ole helppo yksityiskohtaisesti määrittää sanottua osuutta, kun kysymys on ollut johtopaikasta eikä esimerkiksi jostakin erillisestä suorittavasta toiminnasta. Kiinteään toimipaikkaan kohdistuvan verotettavan tulon määrääminen on jäänyt arvionvaraiseksi myös asiaan liittyvässä hallinnollisessa veroprosessissa ja kysymyksessä olevassa rikosoikeudenkäynnissä. Tähän on kuitenkin merkittävästi vaikuttanut se, ettei A ole suostunut luovuttamaan yhtiön kirjanpitoaineistoa viranomaisten käyttöön. Veroprosessissa ja rikosprosessissa on katsottu verotettavan tulon määräksi sama kymmenen prosenttia yhtiön kokonaistulosta. Verotettavan tulon arvioiminen on kuitenkin tavanomaista sekä hallinnollisessa menettelyssä että verorikosprosessissa esimerkiksi silloin, kun verovelvollinen on kokonaan tai olennaiselta osin laiminlyönyt kirjanpitovelvollisuutensa. Veropetoksen tunnusmerkistön täyttyminen tai verovelvollisen tahallisuus verorikoksessa eivät edellytä, että verovelvollisella olisi täsmällinen käsitys tai ylipäätään samanlainen käsitys verotettavan tulon määrästä kuin mihin asiaa käsittelevä tuomioistuin päätyy. Kysymys ei ole kyvystä täydelliseen verotettavan tulon määrän ennakoimiseen, vaan velvollisuudesta antaa veroilmoitus. Näin ollen ilmoitushetken epävarmuus verotettavan tulon tarkasta määrästä ei vaikuta tahallisuuden arviointiin. Jos verorikossyytettä käsittelevä tuomioistuin katsoo hallinnollisen veroprosessin ratkaisun verotettavan tulon määrästä rikosoikeudellisen syyksilukemisen perusteiden kannalta liian suureksi, sen tulee päätyä oman näkemyksensä mukaiseen tätä alhaisempaan määrään. Arvio on kuitenkin objektiivinen eikä verovelvollisen subjektiivinen näkemys veron määrästä ole merkityksellinen. Myös rikosvastuun edellyttämä toisin toimimisen mahdollisuus on asiassa kiistaton. Siinäkin tapauksessa, että A on ollut eri mieltä edustamansa yhtiön puolesta Suomessa harjoittamansa liiketoiminnan verotettavuudesta täällä, hänen on tullut esittää Suomessa tehtyjä liiketoimia koskevat tosiasiat veroilmoitusmenettelyssä veroviranomaisille. Kiinteän toimipaikan elinkeinotulon määrittämiseen liittyvät myös toimipaikkaan kohdistuvat menot. Edellä mainitun verosopimuksen 7 artiklan 3 kappaleen mukaan vähennykseksi on hyväksyttävä kiinteästä toimipaikasta johtuneet menot, niihin luettuina yrityksen johtamisesta ja yleisestä hallinnosta johtuneet menot, riippumatta siitä, ovatko ne syntyneet siinä valtiossa, jossa kiinteä toimipaikka on, vai muualla. A:lla on ollut mahdollisuus verotusmenettelyssä esittää tähän liittyvät tosiseikat omine perusteineen veroviranomaisen arvioitavaksi. Kysymys kiinteän toimipaikan muodostumisesta Suomeen on ollut sanotun kaltaista liiketoimintaa harjoittavan harkittavaksi tuleva kysymys ja A on itsekin kertonut sitä selvittäneensä. Toisin kuin hovioikeus on tuomiossaan lausunut yksityisluonteisella asianajajan neuvolla ei ole merkitystä tahallisuusarvioinnissa. Tämä kysely on jäänyt asiassa kokonaan yksilöimättäkin, eikä se siten ole myöskään kieltoerehdystä koskevassa arvioinnissa huomioon otettava seikka (ks. myös KKO 2000:113). Veroilmoitusten kokonaan laiminlyöminen on johtanut siihen liiketoiminnan aloittamista koskevan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiin rinnastuvaan tilanteeseen, että yhtiön Suomen toiminta on jäänyt verovalvonnan ulkopuolelle ja yhtiö on välttynyt veron maksusta Suomessa. A:n on katsottava syyllistyneen törkeän veropetoksen toteuttavaan menettelyyn laiminlyödessään LW:n edustajana yhtiön Suomeen muodostuneeseen kiinteään toimipaikkaan liittyvää liiketoimintaa koskevan verotusta varten säädetyn ilmoitusvelvollisuuden. A on veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt antaa yhtiön Suomen kiinteän toimipaikan liiketoimintaa koskevat veroilmoitukset verovuosilta 2003 - 2007. A on siten aiheuttanut yhteensä 141 200 euron suuruisten verojen määräämättä jättämisen. Teossa on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja sitä on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Rikoksen tekoaika on 31.10.2004 - 31.10.2008 ja tekopaikka Helsinki. Törkeä kirjanpitorikos Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin tavoin A:lla on syytteen mukaisena tekoaikana ollut velvollisuus LW:n edustajana huolehtia yhtiön Suomen kiinteän toimipaikan kirjanpidon säilyttämisestä Suomessa. Säilyttämisvelvollisuuteen voidaan suhtautua osin eri tavoin riippuen siitä, onko kysymyksessä meneillään oleva tilikausi vai jo päättynyt tilikausi. Kesken olevan tilikauden kirjanpitoon liittyvät käytännön toiminnan tarpeet oli kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n 1 momentin säännöksessä otettu huomioon muun muassa siten, että tilikauden kirjanpito-aineiston osalta sallittiin tilapäisiä poikkeuksia. Päättyneiden tilikausien osalta säilytysvelvollisuutta Suomessa on sen sijaan tulkittu varsin tiukasti (ks. esim. KILA 2005/1748). Säilytysvelvollisuuden laiminlyönnin rikosoikeudellinen merkitys voi tapauksen olosuhteista riippuen tulla arvioiduksi kirjanpitorikkomuksena, kirjanpitorikoksena taikka törkeänä kirjanpitorikoksena. Kirjanpitorikkomuksen osalta kirjanpitolain 8 luvun 1 §:n 1 a kohdan säännöksestä on lausuttu ratkaisun perusteluissa. Rajanveto näiden rangaistussäännösten kesken tapahtuu siten, että kirjanpitorikkomuksena on rangaistavaa jo säilyttämisvelvollisuuden rikkominen sinällään. Kirjanpitorikoksesta on kysymys, jos säännöksen vastainen tila on pitkäaikainen ja se vaikeuttaa oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. Kirjanpitorikoksessa tekotapana on tällöin kirjanpitoaineiston hävittäminen, kätkeminen tai vahingoittaminen. Törkeän kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että kirjanpito hävitetään tai kätketään kokonaan tai olennaisilta osiltaan taikka sitä vahingoitetaan olennaisilta osiltaan, minkä ohella rikoksen tulee olla kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kirjanpitoaineiston Suomessa säilyttämistä koskevan säännöksen tarkoituksena on turvata mahdollisuudet kirjanpitoaineiston kattavaan tarkastamiseen. Nykyään voimassa olevassa kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n säännöksessä maantieteellisesti rajatusta säilyttämisvelvollisuudesta on luovuttu, mutta edellä todettu tarkoitus näkyy edelleen siinä, että kirjanpitoaineiston tarkastelu Suomesta käsin on oltava mahdollista viranomaiselle ja tilintarkastajalle ilman aiheetonta viivettä. Tekoaikana voimassa olleen sääntelyn nojalla kirjanpitolautakunta on lausunnossaan KILA 2014/1928 ottanut kantaa toisessa unionin jäsenmaassa säilyttämistä koskeneeseen kirjanpitolain 2 luvun 9 §:n 3 momentin säännökseen. Lautakunta katsoi, että aineiston lähettäminen toisesta unionin jäsenmaasta Suomeen sähköpostitse ei täyttänyt vaatimusta tosiaikaisesta tietokoneyhteydestä, mikä lähtökohtaisesti edellyttää viiveetöntä pääsyä tietoihin Suomesta käsin. Siten hakijan tuli toimittaa suomalaista sivuliikettä koskeva kirjanpitoaineisto Suomeen KPL 2:10 §:ssä tarkoitettua säilyttämistä varten, jollei aineistoon järjestetä sellaista tosiaikaista tietokoneyhteyttä, joka mahdollistaa sen tarkastelunviiveettä Suomesta käsin. Edellä kuvattu lain tarkoitus on otettava huomioon myös A:n syyksi väitettyä menettelyä arvioitaessa. Syytteessä on vaadittu A:lle rangaistusta koko kirjanpitoaineiston kätkemisestä ulkomaille Sveitsiin. Hovioikeudessa syyttäjän vaatimuksen perusteeksi on kirjattu, että kirjanpitoaineisto oli kätketty, kun se oli toimitettu Sveitsiin. Korkeimman oikeuden ratkaisussa todetuin tavoin A:n menettelyä voidaan pitää kirjanpitoaineiston kätkemisenä. Tutkinnan yhteydessä tapahtunut A:n kieltäytyminen kirjanpitoaineiston luovuttamisesta viranomaisille ei sisälly sen enempään syytteen teonkuvaukseen kuin syytteessä ilmoitettuun tekoaikaankaan. Sitä ei voida rikoksena lukea syyksi A:lle. Sanotulla kieltäytymisellä on kuitenkin se merkitys, että sen perusteella tiedetään, ettei asiassa ole kysymys teknisluonteisesta käytännön ongelmasta tietojen käyttöön saamisessa, vaan A:n päätöksestä olla antamatta kirjanpitoa viranomaisten tarkasteltavaksi. Sanottua lakimääräistä säilytysvelvollisuutta ei ole voitu rajoittaa yksityisoikeudellisella sopimuksella. Tämän perusteella asiassa on näytetty A:n kätkeneen kiinteän toimipaikan kirjanpidon pitkäaikaisesti ja pysyvästi koko tekoajan osalta. A:n tarkoituksenakaan ei ole ollut säilyttää kirjanpitoaineistoa miltään osin Suomessa. Menettelyä on siten arvioitava Suomen kiinteän toimipaikan kirjanpidon kätkemisenä kokonaan. Tällainen menettely täyttää rikoslain 30 luvun 9 a §:n 3 kohdassa säädetyn törkeän kirjanpitorikoksen tekomuodon. Mainitun kvalifiointiperusteen täyttymisen ohella asiassa on arvioitava sitä, onko kirjanpitorikos myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvostelu on tässä tekomuodossa keskeisessä asemassa, koska koko kirjanpitoaineistoon kohdistuva teko suoraan täyttää kvalifiointiperusteen. Teon kokonaistörkeys jää täyttymättä ainakin silloin, kun kirjanpitovelvollisen liiketoiminta ylipäätään on hyvin vähäistä ja kirjanpidon taloudellisesta tuloksesta ja taloudellisesta asemasta antaman tiedon merkitys ulkopuolisille tahoille on vähäinen (HE 53/2002 vp s. 34 - 35, KKO 2015:88). Tässä asiassa kokonaisarvosteluun ei sovellu se esitöissä (HE 53/2002 vp s. 35) mainittu oletus, että kirjanpidon kätkeminen tai hävittäminen on vahva indisio siitä, että sillä on haluttu peittää liiketoimintaan liittynyttä muuta rikollista menettelyä. Toisaalta seurauksena on ollut, ettei liiketoiminnasta ole voitu saada oikeaa ja riittävää kuvaa. Törkeän kirjanpitorikoksen säätämistä koskeneessa hallituksen esityksessä korostettiin sitä, että törkeä kirjanpitorikos olisi ensi sijassa sovellettava säännös, kun laiminlyönnit ovat täydellisiä tai kohdistuvat merkittävään osaan velvollisuuksista. Uuden törkeysporrastuksen kokonaistavoitteena oli nimenomaan ankaroittaa kirjanpitorikosten rangaistustasoa kokonaisuudessaan (HE 53/2002 vp s. 28 ja 34). Suomen kiinteään toimipaikkaan kohdistunut liiketoiminta on katsottu vain kymmenesosaksi yhtiön koko liiketoiminnasta. Yhtiön kokonaisliiketoiminnasta, sen liikevaihdosta ja yksittäisten liiketapahtumien määrästä ei ole asiassa luotettavaa selvitystä kirjanpitoaineiston puuttumisen vuoksi. Edellä mainittu kymmenen prosenttia on rikosasiassa suhteutettu syytteen mukaiseen 5,2 miljoonan euron määräiseen verotettavan tulon kokonaismäärään koko tekoajalta. Tämä on määrältään verotarkastuskertomuksen mukainen summa ja perustuu siten puutteellisen aineiston nojalla tehtyyn arvioon. Sinänsä määrä vastaa suuruusluokaltaan käräjäoikeuden tuomioon A:n henkilökohtaisen kuulemisen yhteydessä kirjattua A:n esitutkintalausumaa yhtiön vähintään 50 miljoonan euron vuosittaisesta liikevaihdosta ja 1,5 - 4 prosentin voitosta. Edellä todettujen seikkojen perusteella voidaan todeta yhtiön Suomen kiinteään toimipaikkaan kohdistuneen liiketoiminnan olleen laajaa. Suomen kiinteää toimipaikkaa koskevan kirjanpitoaineiston säilytysvelvollisuuden laiminlyöminen kokonaan voidaan asiassa rinnastaa sanotun kirjanpitoaineiston puuttumiseen kokonaan (oikeuskirjallisuuden osalta ks. Jarmo Leppiniemi - Timo Kaisanlahti: Kirjanpitolaki, kommentaari, 2016 s. 71). Näillä perusteilla myös törkeän kirjanpitorikoksen edellyttämän kokonaisarvostelun on katsottava täyttyvän, joskin tekoa on pidettävä tämän tunnusmerkistön sisällä lievän luonteisena. A:n menettely täyttää siten rikoslain 30 luvun 9 §:ssä tarkoitetun kirjanpitoaineiston kätkemisen. Rikoslain 30 luvun 9 a §:n törkeän kirjanpitorikoksen rangaistussäännöksen voimaan tulon 1.4.2003 jälkeiseltä ajalta kätkeminen koskee kiinteän toimipaikan liiketapahtumien kirjanpitoa kokonaisuudessaan, joten tekoa on näiltä osin pidettävä törkeänä. A:n on katsottava syyllistyneen kirjanpitorikoksen ja törkeän kirjanpitorikoksen käsittävään rikokseen kätkiessään LW:n edustajana yhtiön Suomeen muodostuneen kiinteän toimipaikan kirjanpidon tilikausilta 2003 - 2007 kokonaisuudessaan ulkomaille. Kirjanpitorikosta ajalla 1.4.2003 - 31.12.2007 on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Rangaistusseuraamus A on tuomittava 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 31.12.2019 päättyvin koeajoin. Liiketoimintakielto Liiketoimintakiellosta annetun lain 3 §:n 1 momentin mukaan yhteisön hallituksen jäsen voidaan määrätä liiketoimintakieltoon, jos hän on liiketoiminnassa olennaisesti laiminlyönyt siihen liittyviä lakisääteisiä velvollisuuksia tai jos hän on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä. A:n menettelyn on katsottava täyttävän näiltä osin lainkohdan mukaiset liiketoimintakieltoon määräämisen edellytykset. Lisäksi liiketoimintakieltoon määräämisen edellytyksenä sanotun lainkohdan mukaan on, että toimintaa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena. A on ollut Helsingin käräjäoikeuden tuomiossaan 9.3.2011 määräämässä liiketoimintakiellossa, kunnes Helsingin hovioikeus on päätöksellään 9.4.2011 määrännyt, ettei liiketoimintakieltoa ole noudatettava, ennen kuin A:n valitus on hovioikeudessa ratkaistu. Korkeimman oikeuden ratkaistessa asian syyksiluettujen rikosten tekoajan päättymisestä on jo kymmenen vuotta.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20170098 ECLI:FI:KKO:2017:98 KKO:2017:98 Skattebedrägeri Grovt skattebedrägeri Bokföringsbrott Grovt bokföringsbrott Uppsåt R2015/173 2618 2017-12-29 ECLI:FI:KKO:2017:98 Bolaget LW som hade grundats i Schweiz bedrev partihandel med trävaror och förmedlingsverksamhet huvudsakligen via driftställen eller representationer i Ryssland genom att förmedla trävaror inköpta från ryska sågar till köpare som för det mesta kom från andra länder än Finland. LW:s styrelseordförande och majoritetsdelägare A åtalades för bokföringsbrott och grovt bokföringsbrott begångna under tiden 1.1.2003 - 31.12.2007, eftersom A utomlands i Schweiz hade gömt undan största delen av bolagets bokföringsmaterial för redovisningsperioderna samt för grovt skattebedrägeri begånget under tiden 31.10.2004 - 31.10.2008, eftersom A genom att underlåta att lämna in inkomstskattedeklarationer i Finland för bolaget för skatteåren 2003 - 2007 i syfte att undandra skatt hade underlåtit att fullgöra sådana skyldigheter som föreskrivs för beskattningen och orsakat att skatt till ett belopp av 1.412.000 euro inte hade påförts. Enligt åtalet hade bolaget fast driftställe i Finland. Fråga om bolaget hade kommit att få fast driftställe i Finland på grund av A:s ledande funktioner och om A i bolagets verksamhet hade gjort sig skyldig till de brott som beskrevs i åtalet." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180001 ECLI:FI:KKO:2018:1 KKO:2018:1 Muutoksenhaku Valitusosoitus Oikeudenkäyntimenettely Tutkimatta jättäminen R2016/451 1 2018-01-02 ECLI:FI:KKO:2018:1 Käräjäoikeus oli rikosasian vastaajan hakemuksesta asettanut valituksen tekemiselle hovioikeuteen uuden määräajan ja lähettänyt päätöksensä tiedoksi myös hakijan vastapuolille. Koska päätöksestä ei selvästi käynyt ilmi, että uusi määräaika ei koskenut hakijan vastapuolia, käräjäoikeuden olisi tullut tutkia alkuperäisen valitusmääräajan jälkeen saapunut asianomistajan valitus. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian käsittelyn aikaisemmat vaiheet Etelä-Savon käräjäoikeus oli 2.10.2015 tuominnut A:n törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja törkeästä velallisen petoksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä suorittamaan vahingonkorvausta muun ohella C:lle. B:tä koskeva syyte avunannosta törkeään kirjanpitorikokseen ja avunannosta törkeään velalliseen epärehellisyyteen oli hylätty. A, C ja eräät muut asianosaiset olivat määräajassa ilmoittaneet tuomioon tyytymättömyytensä. Valituksen määräpäivä oli ollut 2.11.2015 ja vastavalituksen määräpäivä 16.11.2015. A oli 15.10.2015 pyytänyt käräjäoikeudelta puolustajansa määräyksen peruuttamista, uuden puolustajan määräämistä sekä uuden määräajan asettamista valituksen toimittamista varten. Käräjäoikeus oli asettanut päätöksellään 20.10.2015 valituksen toimittamisen uudeksi määräajaksi 16.11.2015. Päätös oli lähetetty muiden ohella C:lle. C:n valituskirjelmä oli saapunut käräjäoikeuden kansliaan 16.11.2015. Etelä-Savon käräjäoikeuden päätös 28.12.2015 nro 15/753 Käräjäoikeus lausui, että C:n olisi tullut toimittaa valituskirjelmänsä käräjäoikeuden kansliaan 2.11.2015 kello 16.15 mennessä. Valituskirjelmä oli toimitettu käräjäoikeuden kansliaan 16.11.2015. Valitus oli siten saapunut myöhässä. Käräjäoikeus jätti valituksen tutkimatta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Mari Huttunen. Itä-Suomen hovioikeuden päätös 24.3.2016 nro 186 C haki muutosta käräjäoikeuden päätökseen ja esitti valituksessaan ymmärtäneensä, että myös hänelle oli myönnetty uusi määräaika. Hovioikeus katsoi, ettei uutta määräaikaa koskeneen päätöksen sanamuotoa voitu pitää harhaanjohtavana. Ratkaisu oli koskenut pelkästään A:ta, ja se oli lähetetty tiedoksi myös muille asianosaisille, koska valituksen määräajan pidentäminen oli siirtänyt myös A:n vastapuolten vastavalituksen määräaikaa eteenpäin. C:n valitus oli kuitenkin saapunut käräjäoikeuteen vastavalitukselle varatun määräajan kuluessa, ja C oli vaatinut, että valitus otetaan huomioon vastavalituksena. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta siltä osin kuin C:n valitus oli jätetty myöhään tulleena tutkimatta, mutta otti valituksen tutkittavaksi A:n valituksen johdosta tehtynä vastavalituksena. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juha Halijoki, Eija Pitkänen ja Marjo Leppänen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa C:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan C vaati, että hänen valituksensa käräjäoikeuden tuomiosta tutkitaan. Vastauksissaan A ja B vastustivat vaatimusta ja vaativat valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Syyttäjä oli vaatinut rangaistusta A:lle törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja törkeästä velallisen petoksesta sekä B:lle avunannosta törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään velallisen epärehellisyyteen. Ilman lainopillista avustajaa toiminut C oli vaatinut vastaajille rangaistusta ja esittänyt vastaajiin yhteisvastuullisesti kohdistuvia yksityisoikeudellisia vaatimuksia. Käräjäoikeus oli 2.10.2015 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n syytteiden mukaisista teoista yhden vuoden viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä suorittamaan vahingonkorvausta C:lle. Osa C:n vaatimuksista oli kuitenkin hylätty tai jätetty tutkimatta. B:tä koskeva syyte ja C:n häneen kohdistamat korvausvaatimukset oli käräjäoikeudessa hylätty kaikilta osin. 2. C oli määräajassa hyväksytysti ilmoittanut tyytymättömyyttään koko tuomioon. C:lle annetun valitusosoituksen mukaan määräaika valituksen toimittamiselle oli 2.11.2015 ja vastavalitukselle 16.11.2015. 3. A oli 15.10.2015 pyytänyt hänelle määrätyn puolustajan määräyksen peruuttamista sekä uuden puolustajan määräämistä. A oli samalla pyytänyt, että valituksen toimittamisen määräaikaa pidennetään puolustajan vaihtamisen perusteella 16.11.2015 saakka. Käräjäoikeus oli hyväksynyt molemmat pyynnöt ja asettanut uudeksi määräajaksi valituksen toimittamiselle 16.11.2015 ja vastavalitukselle 30.11.2015. Päätös oli toimitettu myös C:lle. 4. C oli toimittanut käräjäoikeuden kansliaan 16.11.2015 valituksensa, jossa hän on uudistanut A:han ja B:hen kohdistamansa rangaistus- ja korvausvaatimukset. Käräjäoikeus oli 28.12.2015 antamallaan päätöksellä jättänyt valituksen myöhässä tulleena tutkimatta. Valituksessaan hovioikeudelle C on vaatinut, että hänen valituksensa käräjäoikeuden 2.10.2015 antamasta tuomiosta tutkitaan, koska hän oli ymmärtänyt valituksen toimittamisen uuden määräajan koskeneen myös hänen omaa valitustaan. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä siltä osin kuin valituksen on katsottu tulleen myöhässä, mutta on ottanut C:n valituksen tutkittavaksi vastavalituksena. 5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut jättää tutkimatta C:n alkuperäisen valitusmääräajan jälkeen saapuneen valituksen. Lainsäädäntö 6. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan määräaika valitusta varten on 30 päivää siitä päivästä, jona käräjäoikeuden ratkaisu julistettiin tai annettiin. Pykälän 2 momentin mukaan viimeistään määräajan päättymispäivänä ennen virka-ajan päättymistä asianosaisen on toimitettava valituskirjelmä käräjäoikeuden kansliaan. Valitusta, jota ei ole tehty määräajassa, ei oteta tutkittavaksi. 7. Valitusosoitusta koskevan oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan kun tyytymättömyyden ilmoitus on tehty ja hyväksytty, asianosaiselle annettavaan käräjäoikeuden ratkaisun jäljennökseen on liitettävä valitusosoitus. Valitusosoituksessa on 2 momentin mukaan mainittava muun muassa valituksen ja vastavalituksen tekemisen päättymispäivä. Pykälän 3 momentin mukaan, jos valitusosoitus on virheellinen eikä virhe ole ollut selvästi havaittavissa, valitusta ei tämän vuoksi jätetä tutkimatta, jos valittaja on noudattanut joko osoitusta tai mitä asiasta on säädetty. 8. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan, jos muutosta ei laillisen esteen vuoksi tai muusta hyväksyttävästä syystä voida hakea määräajassa, käräjäoikeus asettaa hakemuksesta uuden määräajan muutoksenhakua varten. Pykälän 2 momentin mukaan uutta määräaikaa on pyydettävä ennen alkuperäisen määräajan päättymistä käräjäoikeudelta kirjallisella hakemuksella. Hakemukseen on liitettävä selvitys hakijaa kohdanneesta esteestä tai muusta hakemuksen perusteena olevasta syystä. Korkeimman oikeuden kannanotot 9. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 13 §:ssä säädetyt perusteet uuden määräajan asettamiselle ovat asianosaiskohtaisia. Laintulkinnan kannalta on selvää, ettei yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika koidu muiden asianosaisten hyväksi muuten kuin niin, että myös vastavalitusaika pitenee vastaavalla tavalla. Korkein oikeus katsoo, ettei asianosaisten yhdenvertaisuutta loukkaa se, että muutoksenhakuaikaa pidennetään vain lisäaikaa tarvitsevan asianosaisen osalta. 10. Muutoksenhaku käräjäoikeuden päätökseen on sellaista lailla säädeltyä menettelyä, joka ei ole maallikolle helppoa ymmärtää ja soveltaa. Tämän vuoksi muutoksenhakua koskevalla tuomioistuimen ohjauksella on asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen edellytyksenä on, että muutoksenhakija on saanut asianmukaisen ja yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitusaika päättyy ja miten hänen on valituksen tehdessään meneteltävä. 11. Laissa ei ole säädetty siitä, tuleeko käräjäoikeuden saattaa valituksen uutta määräaikaa koskeva päätös muiden asianosaisten tietoon. Alkuperäinen valitusaika ja vastavalitusaika ilmenevät tuomioistuimen antamasta valitusosoituksesta, joka annetaan tyytymättömyytensä tuomioon ilmoittaneille asianosaisille. Kun yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika vaikuttaa muille asianosaisille ilmoitettuun vastamuutoksenhaun päättymispäivään, voidaan pitää selkeyden kannalta perusteltuna, että päättymispäivän muuttumisesta ilmoitetaan myös muille valitusosoituksen saaneille asianosaisille, vaikka tuomioistuimella ei ole lakiin perustuvaa velvollisuutta tähän. Koska asianosaisten tulee lähtökohtaisesti voida luottaa paitsi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 11 §:ssä säädettyyn valitusosoitukseen myös muihin muutoksenhakuaikoja koskeviin tuomioistuimen ilmoituksiin, uutta määräaikaa koskevan ilmoituksen tulee olla kaikkien vastaanottajien kannalta selvä ja yksiselitteinen. 12. Käräjäoikeuden uutta määräaikaa koskevassa päätöksessä on todettu, että hakemuksen on tehnyt A ja että uusi määräaika perustuu hänen esittämäänsä hyväksyttävänä pidettyyn syyhyn. Päätöksessä on kuitenkin asianosaisia yksilöimättä todettu, että uusi määräaika valituksen toimittamiselle on 16.11.2015. Päätöksen kohdassa \"jakelu\" on mainittu muiden ohella C. Perusteluissa ei siten ole yksiselitteisesti ilmaistu, että uusi määräaika koskee pelkästään A:n valitusta. C:lle ei ole päätöksessä tai muutenkaan erikseen ilmaistu sitä, missä tarkoituksessa päätös on lähetetty myös hänelle. 13. C:llä ei ole lainopillista koulutusta, ja hän on toiminut asian käräjäoikeuskäsittelyssä ilman lainopillista apua. Se A:n vetoama seikka, että C on ollut osallisena useassa muussakin oikeudenkäynnissä, ei riitä osoittamaan C:n olleen tarkoin selvillä muutoksenhakua koskevasta sääntelystä. 14. Korkein oikeus katsoo, että C on voinut käräjäoikeuden päätöksen sanamuodon ja jakelun johdosta olla perustellusti siinä käsityksessä, että uusi määräaika koskee myös hänen valitusaikaansa. C:n virheellisellä käsityksellä valituksen toimittamisen määräajasta on ollut merkittäviä oikeusvaikutuksia hänen muutoksenhakuoikeutensa kannalta. Käsitystä ei voida pitää perusteettomana eikä C:n toimintaa muutoinkaan huolimattomana. Käräjäoikeuden C:lle toimittama tieto on ollut hänen kannaltaan arvioituna siinä määrin harhaanjohtava, että käräjäoikeuden ei olisi tullut jättää C:n uuden määräajan puitteissa toimittamaa valitusta tutkimatta. 15. C:n esittämistä vaatimuksista ilmenee, että hänen tarkoituksenaan on ollut valittaa käräjäoikeuden tuomiosta eikä tehdä vain vastavalitusta A:n valituksen johdosta. Valituksen tulkitseminen vastavalitukseksi johtaisi siihen, että C:n B:hen kohdistuvia vaatimuksia ei voitaisi tutkia. 16. C:n valitus on toimitettu hovioikeudelle, joka on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun valituksen tutkimatta jättämisestä. Kysymyksessä oleva pääasia on A:n valituksen osalta tällä hetkellä vireillä hovioikeudessa. Näissä olosuhteissa Korkein oikeus katsoo, että asia on perusteltua palauttaa hovioikeuteen, jonka on otettava C:n valitus tutkittavakseen. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa Etelä-Savon käräjäoikeuden 2.10.2015 antamaa tuomiota (15/138762) koskeva C:n valitus käsiteltäväkseen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Mika Huovila (eri mieltä), Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Heikki Kemppinen. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Huovila Sovellettavasta oikeusohjeesta Korkein oikeus on aikaisemmin arvioinut käräjäoikeuden ratkaisusta tehdyn valituksen tutkimatta jättämistä myöhästymisen vuoksi tuomiovirhekantelua koskevan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdasta ilmenevän oikeusohjeen nojalla. Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisussaan KKO 2015:75 katsonut, ettei valitusta tullut jättää myöhästyneenä tutkimatta, koska myöhästymisen voitiin otaksua olennaisesti johtuneen käräjäoikeuden menettelyvirheestä. Käräjäoikeus ei ole tässä asiassa tehnyt menettelyvirhettä. C:n valitusta voidaan kuitenkin arvioida menetetyn määräajan palauttamista koskevan saman luvun 17 §:n nojalla. Lainkohdan mukaan sille, joka laillisen esteen vuoksi ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tai hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä taikka joka muutoin esittää anomuksensa tueksi erittäin painavia syitä, voidaan hakemuksesta palauttaa menetetty määräaika. Mikäli C:lle voitaisiin myöhemmin, käräjäoikeuden tuomion saatua lainvoiman, palauttaa määräaika valituksen tekemistä varten, ei ole johdonmukaista eikä prosessiekonomian kannalta perusteltua jättää hänen valitustaan tässä vaiheessa tutkimatta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön mukaan painavana syynä määräajan palauttamiseksi on pidetty erehdystä, jota ei ole voitu lukea asianosaisen viaksi. Määräaika on palautettu esimerkiksi asianomistajalle, joka oli luopunut valituksen perille ajamisesta saatuaan käräjäoikeudelta virheellisen ilmoituksen, jonka mukaan syyttäjä ei ollut valittanut (KKO 2004:37). Määräaika on palautettu myös tyytymättömyytensä myöhään ilmoittaneelle asianosaiselle, jolle tuomioistuimen kansliasta oli määräpäivänä tehtyyn puhelintiedusteluun virheellisesti vastattu tyytymättömyyden ilmoituksen saapuneen perille (KKO 1993:122). Ratkaisukäytännössä on annettu merkitystä myös sille, onko asianosaisella ollut avustaja vai onko lainopillista koulutusta vailla ollut asianosainen itse ajanut asiaansa. Määräaika on palautettu helpommin, jos kysymys on ollut asianosaisen itsensä eikä tämän asiamiehen erehdyksestä (ks. KKO 1988:92 ja 1987:73). Arviointi tässä asiassa Käräjäoikeuden uutta määräaikaa koskevassa päätöksessä on todettu, että hakemuksen on tehnyt A ja että uusi määräaika perustuu hänen esittämäänsä hyväksyttävään syyhyn. Päätöksessä on kuitenkin asianosaisia yksilöimättä todettu, että uusi määräaika valituksen toimittamiselle on 16.11.2015. Päätöksen kohdassa \"jakelu\" on mainittu muiden ohella C. Perusteluissa ei siten ole yksiselitteisesti ilmaistu, että uusi määräaikaa koskee pelkästään A:n valitusta. Päätös on kuitenkin lähetetty C:lle ilmoittamatta syytä päätöksen toimittamiseen hänelle. C:llä ei ole lainopillista koulutusta, ja hän on toiminut asian käräjäoikeuskäsittelyssä ilman lainopillista apua. Enemmistön tavoin katson, ettei se, että C on ollut osallisena useassa muussakin oikeudenkäynnissä, riitä osoittamaan C:n olleen tarkoin selvillä muutoksenhakua koskevasta sääntelystä. Sen vuoksi C on voinut käräjäoikeuden päätöksen sanamuodon ja jakelun johdosta olla siinä käsityksessä, että uusi määräaika koskee myös hänen valitusaikaansa. Käsitystä ei voida pitää perusteettomana eikä C:n toimintaa muutoinkaan huolimattomana. Käräjäoikeuden C:lle toimittama tieto on ollut hänen kannaltaan arvioituna siinä määrin harhaanjohtava, että menetetyn määräajan palauttamista koskevat edellytykset täyttyisivät asiassa. Sen vuoksi C:n valitusta ei ole perusteltua jättää tutkimatta.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180001 ECLI:FI:KKO:2018:1 KKO:2018:1 Ändringssökande Besvärsanvisning Rättegångsförfarandet Avvisande av talan R2016/451 1 2018-01-02 ECLI:FI:KKO:2018:1 Tingsrätten hade på ansökan av svaranden i ett brottmål satt ut en ny tidsfrist för anförande av besvär hos hovrätten och sänt sitt beslut för kännedom även till sökandens motparter. Eftersom det inte av beslutet klart framgick att den nya tidsfristen inte gällde sökandens motparter, borde tingsrätten ha prövat en målsägandes besvär som hade inkommit efter att den ursprungliga tidsfristen för överklagande hade löpt ut." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180002 ECLI:FI:KKO:2018:2 KKO:2018:2 Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen Lieventämisperusteet Kirjanpitorikos Törkeä kirjanpitorikos Veropetos Törkeä veropetos R2016/500 3 2018-01-04 ECLI:FI:KKO:2018:2 A:n syyksi oli luettu useita törkeitä veropetoksia, törkeitä kirjanpitorikoksia, törkeitä työeläkevakuutusmaksupetoksia ja rekisterimerkintärikoksia hänen harjoitettuaan rakennusalan työvoiman vuokrausta vuosina 2003 - 2011 viidessä eri yhtiössä, jotka olivat jatkaneet perätysten samaa liiketoimintaa. A oli kertonut muun ohella perusteettomista kulukirjauksista ja pimeästä palkanmaksusta osin verotarkastuksen ja osin esitutkinnan aikana sekä tunnustanut teot esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla A:n katsottiin pyrkineen edistämään rikoksensa selvittämistä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla. RL 6 luku 6 § 3 kohta Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 13.5.2015 nro 15/119544 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 13.4.2016 nro 16/115575 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Inkeri Gummerus ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Terhi Mattila, Arja Mäki ja Heikki Rautiola. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa koskemaan sitä kysymystä, oliko A pyrkinyt edistämään rikoksensa selvittämistä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla ja oliko tuomittua rangaistusta sen vuoksi alennettava. Muilta osin hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi. A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 1. Syyttäjä oli käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta muun muassa seitsemästä törkeästä veropetoksesta (kohdat 1, 5, 6, 8, 10, 12 ja 13), neljästä törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohdat 2, 7, 9 ja 15), kahdesta törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta (kohdat 11 ja 14) ja kolmesta rekisterimerkintärikoksesta (kohdat 3, 19 ja 21). 2. A oli käräjäoikeudessa tunnustanut olleensa tosiasiallinen toimija syytteessä tarkoitetuissa H Oy:ssä, T Oy:ssä, X Oy:ssä, M Oy:ssä ja V Oy:ssä sekä menetelleensä yhtiöiden toiminnassa syytteen teonkuvausten mukaisella tavalla. A oli myöntänyt myös Verohallinnon ja työeläkevakuutusyhtiön korvausvaatimukset perusteiltaan ja määriltään oikeiksi. 3. Käräjäoikeus katsoi A:n tunnustuksen ja vastaan ottamansa todistelun perusteella selvitetyksi, että A oli harjoittanut rakennusalan työvoiman vuokrausta vuosina 2003 - 2011 edellä mainituissa yhtiöissä niin, että samaa toimintaa oli jatkettu vuorollaan kussakin yhtiössä. 4. Käräjäoikeus katsoi edelleen selvitetyksi, että kaikissa yhtiöissä arvonlisäverovelvollisen kausi-ilmoitusten ja työnantajan kuukausittaisten valvontailmoitusten antaminen Verohallinnolle oli laiminlyöty joko kokonaan tai ilmoitukset olivat olleet vääränsisältöisiä ja puutteellisia. T Oy:ssä ja V Oy:ssä oli lisäksi annettu Verohallinnolle virheellisiä tietoja elinkeinotoiminnan tuloveron määräämistä varten. Eri yhtiöissä ja eri syytekohdissa oli vältetty tai yritetty välttää veroja yhteensä lähes 870 000 euroa. 5. H Oy:n ja X Oy:n kirjanpito oli laiminlyöty kokonaan ja kirjanpitoaineisto kätketty tai hävitetty. T Oy:n kirjanpidossa työntekijöille maksettuja pimeitä palkkoja oli peitelty kirjanpitoon kirjatuilla väärillä kulukirjauksilla ja tekaistuilla laskuilla. V Oy:n kirjanpito oli osin laiminlyöty kokonaan ja osin se sisälsi vääriä ja harhaanjohtavia tietoja. 6. M Oy:ssä ja V Oy:ssä oli laiminlyöty työntekijöiden eläkelain mukainen vakuuttamisvelvollisuus ja aiheutettu yhteensä yli 26 000 euron määräisten työeläkevakuutusmaksujen määräämättä jääminen. T Oy:n, H Oy:n ja M Oy:n osalta kaupparekisteriin oli ilmoitettu hallituksen jäsentä koskenut väärä tieto. 7. Käräjäoikeus tuomitsi A:lle edellä selostetuista teoista 3 vuoden 6 kuukauden yhteisen vankeusrangaistuksen. 8. A valitti hovioikeuteen ja vaati rangaistuksen alentamista muun ohella sillä perusteella, että hän oli esitutkinnassa myöntänyt menettelynsä ja pyrkinyt selvittämään asiaa. Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion katsoen, ettei aihetta rangaistuksen alentamiselle ollut, koska A oli edistänyt rikoksensa selvittämistä vasta sen jälkeen, kun verotarkastus oli alkanut ja hänen osallisuutensa tekoon oli jo ollut selvillä. Teon tunnustaminen oli voinut helpottaa esitutkintaa ja oikeuskäsittelyä, mutta hovioikeus katsoi, ettei A:n myötävaikutusta voitu pitää rikoslaissa tarkoitettuna pyrkimyksenä edistää oman rikoksensa selvittämistä eikä perusteena rangaistuksen lieventämiselle. 9. Korkeimman oikeuden arvioitavana on yhteisen rangaistuksen osalta kysymys siitä, onko A pyrkinyt edistämään rikoksensa selvittämistä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla niin, että käsillä on peruste lieventää A:lle tuomittua rangaistusta. [Perustelujen kohdat 10 - 11 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.] Rangaistuksen lieventämisperusteesta 12. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperusteena on muun ohella tekijän pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä. Tällä perusteella tapahtuvan rangaistuksen lieventämisen taustalla ovat ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuussyyt, kun rikoksen selvittäminen helpottuu ja siitä seuraavat kustannukset alenevat, mutta myös eettiset syyt (HE 44/2002 vp s. 198 - 199). Eettiset syyt liittyvät siihen, että tekijä osoittaa muuttunutta suhtautumista tekoonsa ja ottaa siitä vastuuta (esim. KKO 2011:102, kohta 31). 13. Rikoksen selvittämisen edistäminen voi tapahtua eri tavoin rikostyypistä ja olosuhteista riippuen. Lain esitöissä on mainittu esimerkkinä vilpitön käyttäytyminen kuulusteluissa, tunnustaminen ja itsensä ilmiantaminen (HE 44/2002 vp s. 199). Kuten lain sanamuodosta ilmenee, lieventämisperusteen soveltaminen ei edellytä oma-aloitteisuutta. Edellä kohdassa 12 todetuin tavoin tekijän suhtautumisella tekoonsa voi olla merkitystä lieventämisperusteen arvioinnissa. Lieventämisperusteen vaikutus on sitä suurempi, mitä varhaisemmassa vaiheessa oman rikoksen selvittäminen tapahtuu ja mitä oma-aloitteisempaa se on ollut (KKO 2011:93, kohta 23). 14. Koska teon kiistämistä ei voida pitää rangaistuksen koventamisperusteena, voidaan lieventämisperusteeksi hyväksyä vain erityisen aktiivinen osallistuminen oman rikoksen selvittämiseen. Oikeuskäytännössä ei ole katsottu lieventämisperusteeksi rikoksen tunnustamista, kun tapahtumainkulku oli merkityksellisiltä osiltaan tai pääosiltaan ollut jo viranomaisten tiedossa (KKO 2011:102, kohdat 30 - 32 ja 2012:9, kohta 17) tai kokonaisuudessaan selvitettävissä viranomaisten hallussa jo olleesta todistusaineistosta (KKO 2017:51, kohta 20). Lieventämisperustetta on sovellettu, kun tunnustettu teko ei kaikilta osin ole ollut viranomaisten tiedossa (KKO 2017:33, kohta 28) ja kun merkittävän, mahdollisesti ratkaisevan rikosten selvittämisen oma-aloitteisuus on osoittanut tekijässä vahvaa tahtoa toimia oikein (KKO 2015:69, kohta 17). 15. Vuoden 2015 alusta on tullut voimaan niin sanottua syyteneuvottelua koskeva rikoslain 6 luvun 8 a §, jonka nojalla rangaistusasteikkoa lievennetään, jos tekijä on myötävaikuttanut rikoksensa selvittämiseen siten kuin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 10 ja 10 a §:ssä ja 5 b luvussa sekä esitutkintalain 3 luvun 10 a §:ssä säädetään. Rangaistusasteikon lieventäminen rikoslain 6 luvun 8 a §:n mukaisesti merkitsee rikosasian vastaajalle tuntuvaa etua, jota lain esitöissä on perusteltu sillä, että syyteneuvottelun ja tavallista oikeudenkäyntiä huomattavasti kevyemmän tunnustamisoikeudenkäynnin on haluttu olevan vastaajan kannalta varteenotettava vaihtoehto tavalliseen rikosprosessiin verrattuna (HE 58/2013 vp s. 37). 16. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohtaa ei ole muutettu tunnustamisoikeudenkäyntiä koskeneen lainsäädännön säätämisen yhteydessä. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin arvioidessaan syyteneuvottelua koskenutta lakiehdotusta yleisen yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta todennut, että syyteneuvottelu voi kohdentua rikoksesta epäiltyihin osin heistä riippumattomista syistä, ja viitannut tarpeeseen varmistua siitä, etteivät erot seuraamusten ankaruudessa käytännössä muodostu epäasiallisen suuriksi (PeVL 7/2014 vp s. 6). Lieventämisperusteen arviointi tässä tapauksessa 17. Verotarkastus X Oy:ssä on alkanut 14.10.2008, T Oy:ssä 15.10.2008, H Oy:ssä 12.12.2008, V Oy:ssä 1.12.2011 ja M Oy:ssä 27.12.2011. Kolmen ensiksi mainitun yhtiön toiminta ja niiden toiminnassa tehdyt rikokset ovat ajallisesti osin päällekkäisiä. A:n samanlainen rikollinen menettely on jatkunut M Oy:ssä ja V Oy:ssä, joissa se on alkanut sen jälkeen, kun verotarkastus muissa edellä mainituissa yhtiöissä oli jo suoritettu. 18. Toimittaessaan 13.10.2008 T Oy:n kirjanpitoaineistoa Verohallinnolle A on oma-aloitteisesti kertonut, ettei \"kirjanpito kestä päivänvaloa\". A on tarkentanut sanomaansa kertomalla kirjanneensa perusteettomia alihankintakuluja kirjanpitoon ja maksaneensa näin nostetuilla varoilla työntekijöille pimeitä palkkoja. A on arvioinut pimeästi maksettujen palkkojen osuudeksi 70 - 80 prosenttia aiheettomien kulukirjausten määrästä ja lupautunut toimittamaan Verohallinnolle selvityksen työntekijöistä ja heille maksetuista pimeistä palkoista. Tällaista selvitystä ei ole Verohallinnolle toimitettu verotarkastuksen aikana, vaan pimeästi maksetut palkat on arvioitu yhtiön liiketoiminnasta verotarkastuksessa tehtyjen havaintojen perusteella. Myöhemmin T Oy:n verotarkastuksen aikana kuultaessa ja tarkastuksen johdosta antamassaan vastineessa A on kertonut työntekijöiden tuntipalkoista ja pimeistä palkoista mainiten tuntihintoja ja kertoen pimeän palkanmaksun prosentuaalisesta osuudesta yhtiön liikevaihdosta. 19. A on ennen verotarkastuksen aloittamista H Oy:ssä kertonut maksaneensa yhtiössä pimeästi palkkoja ja verotarkastuksen aikana myöntänyt Verohallinnon laskelman pimeän palkan maksusta. 20. Kun A:ta on kuultu rikoksesta epäiltynä esitutkinnassa T Oy:n ja H Oy:n toiminnasta, hän on muun ohella tunnustanut pimeiden palkkojen maksun, tekaistut laskut ja perusteettomien kulukirjausten määrän verotarkastuskertomusten mukaisesti. 21. X Oy:n, M Oy:n ja V Oy:n osalta A on esitutkinnassa kertonut vastanneensa tosiasiallisesti yhtiöiden toiminnasta ja tunnustanut pimeän palkanmaksun. V Oy:n osalta esitutkinnassa kuultaessa A on muun ohella kertonut laatineensa itse U Oy:n yli 120 000 euron määräiset laskut peitelläkseen pimeää palkanmaksua ja samalla vahvistanut Verohallinnon arviolaskelmien suuruusluokan oikeaksi. 22. Korkein oikeus toteaa, että A on kertonut menettelystään yhtiöissä sen jälkeen, kun T Oy:n konkurssi oli rauennut varojen puutteessa ja Verohallinto oli jo kiinnittänyt huomiota yhtiöiden toimintaan ja pyytänyt kirjanpitoaineiston toimittamista sen tarkastamista varten. A on antanut Verohallinnolle jonkin verran tietoja, mutta ei kuitenkaan merkittävässä määrin sellaisia tietoja, joita verotarkastuksessa ei olisi kyetty havaitsemaan tai arvioimaan tarkastusta varten toimitetun aineiston perusteella ja Verohallinnon yleisen toimialatiedon perusteella. A on myöhemmin verotarkastuksen, esitutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana tunnustanut viranomaisten selvitysten ja arviointien lopputulokset oikeiksi. 23. A ei ole antanut viranomaisille sellaisia tietoja, jotka eivät olisi muutenkin selvinneet haltuun saadusta todistusaineistosta tai jotka eivät olisi olleet yleisen toimialatiedon perusteella arvioitavissa. Vaikka A:n menettely onkin ilmeisesti jossakin määrin jouduttanut verotarkastusta, hänen menettelynsä ei ole sitä niin merkittävällä tavalla helpottanut, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaista perustetta rangaistuksen lieventämiselle tässä tapauksessa olisi yksin tällä perusteella. 24. A on kuitenkin lisäksi esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä tunnustanut teot ja myöntänyt korvausvaatimukset oikeiksi. A:n menettely esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä on vähentänyt asiassa tarvittavan todistelun määrää kaikkien syytekohtien osalta ja siten olennaisesti vähentänyt kustannuksia ja nopeuttanut menettelyä asian käsittelyn tässä vaiheessa. A:n myötävaikutus rikostensa selvittämiseen verotarkastuksessa, esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä on ollut kokonaisuutena merkittävää. Kysymys on ollut laajasta talousrikosasiasta, jollaisten selvittäminen on yleisen edun kannalta tärkeää, mutta työlästä ja vaikeaa. Kun lisäksi otetaan huomioon edellä kohdassa 16 todetut näkökohdat, Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaista lieventämisperustetta voidaan soveltaa määrättäessä A:lle rangaistusta hänen tunnustamastaan menettelystä H Oy:ssä, T Oy:ssä, X Oy:ssä, M Oy:ssä sekä V Oy:ssä kaikissa syytekohdissa. Lieventämisperusteen vaikutus A:n rangaistukseen 25. A on tunnustamalla rikoksensa jo varhaisessa vaiheessa merkittävällä tavalla nopeuttanut ja helpottanut asian selvittämistä esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Hän on kuitenkin suunnitelmallisesti eräissä yhtiöissä suoritetuista verotarkastuksista huolimatta uudelleen aloittanut ja jatkanut samanlaista rikollista toimintaa muissa yhtiöissä. A:n menettely ei siten osoita hänen tosiasiallisesti muuttaneen suhtautumista tekoonsa eikä asiassa näin ollen ole edellä kohdassa 12 tarkoitettuja erityisiä eettisiä, syyllisyyden asteeseen liittyviä syitä rangaistuksen lieventämiseen, vaan kysymys on pelkästään siitä, että A on menettelyllään helpottanut ja nopeuttanut asian esitutkintaa ja oikeudenkäyntiä. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luetuista rikoksista tuomittavaa vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää kuudella kuukaudella. A:n myötävaikutuksen määrään ja laatuun nähden myöskään syyteneuvottelua koskeva lainsäädäntö ja yleinen yhdenvertaisuusperiaate eivät anna aihetta A:lle tuomittavan rangaistuksen enempään lieventämiseen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan ja A:lle hänen syykseen kohdissa 1 - 3, 5 - 15 ja 21 tuomittu rangaistus alennetaan 3 vuodeksi vankeutta. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180002 ECLI:FI:KKO:2018:2 KKO:2018:2 Bestämmande av straff Straffmätning Lindringsgrunder Bokföringsbrott Grovt bokföringsbrott Skattebedrägeri Grovt skattebedrägeri R2016/500 3 2018-01-04 ECLI:FI:KKO:2018:2 A hade tillräknats flera grova skattebedrägerier, grova bokföringsbrott, grova arbetspensionsförsäkringsavgiftsbedrägerier och registeranteckningsbrott i samband med uthyrning av arbetskraft i byggbranschen åren 2003 - 2011 inom ramen för fem olika bolag som efter varandra hade fortsatt samma näringsverksamhet. A hade i samband med dels skatteinspektionen dels förundersökningen berättat, vid sidan om annat, om ogrundade kostnadsposter och svart lönebetalning samt hade under förundersökningen och rättegången erkänt gärningarna. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av domen att A hade strävat efter att främja utredningen av sina brott på det sätt som avses i 6 kap. 6 § 3 punkten strafflagen." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180003 ECLI:FI:KKO:2018:3 KKO:2018:3 Todistelu Näytön arviointi Syyttömyysolettama Huumausainerikos R2017/36 73 2018-01-16 ECLI:FI:KKO:2018:3 A:ta syytettiin huumausainerikoksesta sillä perusteella, että hän oli tuonut postitse maahan huumausainetta. A:n nimellä ja kotiosoitteella oli postitse saapunut ulkomailta kirjelähetys, joka sisälsi 10 grammaa pitoisuudeltaan vahvaa amfetamiinia. A kiisti tilanneensa lähetystä tai tietävänsä siitä mitään. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että A:n syyllisyydestä oli jäänyt varteenotettava epäily, ja hylkäsi syytteen. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Syyte Syytteen mukaan A oli syyllistynyt huumausainerikokseen, kun hän oli 7.2.2016 tuonut postitse maahan 10 grammaa 99-painoprosenttista amfetamiinia. Aine oli sen määrä ja pitoisuus huomioon ottaen ainakin osittain tarkoitettu levitykseen tai ainakin oli olemassa suuri vaara siitä, että aine päätyisi myös muiden kuin A:n käyttöön. Vantaan käräjäoikeuden tuomio 30.6.2016 nro 128598 Käräjäoikeus hylkäsi syytteen katsoen, että A:n syyllisyydestä oli jäänyt varteenotettava epäily. Vaikka oli epäuskottavaa, että postilähetys olisi tilattu A:n osoitteeseen hänen tietämättään, käräjäoikeus katsoi, että A oli omalla uskottavaksi katsottavalla kertomuksellaan kyennyt horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä. Syytteen puolesta ja sitä vastaan esitettyjä seikkoja punnittuaan ja näyttöä kokonaisuutena arvioituaan käräjäoikeus katsoi, ettei syytteen tueksi ollut esitetty riittävää näyttöä. Asian on ratkaissut käräjätuomari Juho Heiskala. Helsingin hovioikeuden tuomio 14.11.2016 nro 16/147489 Syyttäjä valitti hovioikeuteen vaatien, että A:n syyksi luetaan syytteen mukainen huumausainerikos. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja tuomitsi A:n syytteen mukaisesta huumausainerikoksesta neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Hovioikeus katsoi, ettei A:n kertomus ollut uskottava ja ettei se ollut kyennyt horjuttamaan sitä lähtökohtaista olettamaa, ettei kukaan tilaisi huumausainetta toisen henkilön nimellä ja osoitteella tämän tietämättä. Huumausaineen merkittävä taloudellinen arvo teki yhä epätodennäköisemmäksi sen, että joku olisi tilannut kyseisen lähetyksen A:n kotiosoitteeseen tämän tietämättä. Hovioikeus edelleen katsoi, että asian olosuhteissa voitiin pitää poissuljettuna, että huumausaineet olisi lähetetty A:n kotiosoitteeseen ilman, että hän olisi vähintäänkin antanut luvan yhteystietojensa käyttämiseen aineen maahantuomiseksi Suomeen. Hovioikeus lausui, ettei järkevää epäilyä A:n syyllistymisestä syytteen mukaiseen huumausainerikokseen ollut jäänyt. Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvos Erkki Koivula, Leeni Kivalo (eri mieltä) ja Outi Mikkola. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kivalo hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte hylätään. Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Suullinen käsittely Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 1. Helsinki-Vantaan lentoaseman yhteydessä toimivaan postitulliin oli 7.2.2016 saapunut suljettu kirjekuori Espanjasta. Tullivalvonnassa postilähetyksestä oli löydetty 10 grammaa jauhemaista amfetamiinia, joka oli ollut pitoisuudeltaan 99-painoprosenttista eli erittäin vahvaa. Postilähetykseen oli vastaanottajaksi merkitty A ja toimitusosoitteeksi hänen asuinosoitteensa. Postilähetystä ei toimitettu perille. Asiassa suoritettiin esitutkinta, jonka nojalla syyttäjä nosti A:ta vastaan syytteen huumausainerikoksesta. 2. Syytteen mukaan A oli laittomasti tuonut postitse maahan edellä kohdassa 1 kuvattua huumausainetta, joka aineen määrä ja pitoisuus huomioon ottaen oli ainakin osittain ollut tarkoitettu levitykseen, tai ainakin oli ollut olemassa suuri vaara siitä, että huumausainetta olisi päätynyt myös muiden kuin A:n käyttöön. A on kiistänyt syyllisyytensä lausuen, ettei hän ollut tilannut huumausainetta eikä ylipäätään tiennyt postilähetyksestä mitään. 3. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen katsoen, ettei syytteen tueksi ollut esitetty riittävää näyttöä ja että A:n syyllisyydestä oli jäänyt varteenotettava epäily. 4. Syyttäjä on valittanut hovioikeuteen, joka on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja lukenut A:n syyksi huumausainerikoksen. Hovioikeus on katsonut, ettei asiassa ollut järkevää epäilyä A:n syyllistymisestä syytteen mukaiseen huumausainerikokseen. 5. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hänen näytetty postitse tuoneen maahan syytteessä tarkoitettua huumausainetta. Todisteiden arvioinnin lähtökohdat 6. Todistelua koskevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säädetään todistusharkinnan lähtökohdista luvun 1 §:n 2 momentissa. Lainkohdan mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 46/2014 vp s. 45) on todettu, että tuomioistuimen tulee perehtyä kuhunkin todisteeseen erikseen ja arvioida niiden merkitys myös kokonaisuutena. 7. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Asianosaisten lausumat ja näytön arviointi alemmissa tuomioistuimissa 8. A on kertonut, ettei hän ollut tilannut Espanjasta postilähetystä eikä antanut lähetyksen vastaanottamista varten henkilö- tai yhteystietojaan kenellekään. Hän on kiistänyt syytteen kertoen, ettei hänellä ollut mitään tietoa syytteessä mainitusta postilähetyksestä. A on lausunut, etteivät postilähetyksen vastaanottajakirjaukset voineet ainoana näyttönä riittää siihen, että hänen voitaisiin katsoa tuoneen huumausainetta maahan ja siten syyllistyneen huumausainerikokseen. 9. Syyttäjä on katsonut, että syyte oli vastaanottajatietojen perusteella tullut näytetyksi, jollei asiassa ollut jotain erityistä syytä epäillä, ettei A ollut tilausta tehnyt. Internetin salatussa Tor-verkossa tehtyjä tilauksia ei ole mahdollista tarkemmin selvittää. Tässä asiassa kukaan ei ollut jälkikäteenkään kysellyt lähetystä A:lta eikä esiin ollut tullut mitään sellaista seikkaa, joka viittaisi ulkopuoliseen tekijään. Ulkopuolinen tekijä sulkeutui pois myös A:n asumisesta esitetty selvitys huomioon ottaen. 10. Käräjäoikeus on tuomiossaan todennut, että postilähetyksessä olleesta amfetamiinista olisi ollut saatavissa laskentatavasta ja käyttöannosten suuruudesta riippuen noin 80 - 200 käyttöannosta. Tähän nähden käräjäoikeus on pitänyt epäuskottavana, että muu aineen tilaaja olisi tehnyt tilauksen siitä tietämättömän henkilön kotiosoitteeseen ilman varmuutta siitä, että tilaaja saa huumausaineen itselleen. Epätodennäköisenä, joskin jossain määrin mahdollisena käräjäoikeus on pitänyt sitä, että huumausaine olisi lähetetty A:lle kiusanteko- tai kostomielessä. Vielä epätodennäköisempänä on tuomiossa pidetty sitä, että huumausaine olisi lähetetty erehdyksessä. Toisaalta käräjäoikeus on todennut, ettei syytteen tueksi ollut esitetty A:lle osoitetun postilähetyksen ohella muuta konkreettista näyttöä. 11. Käräjäoikeus on antanut olennaisen merkityksen A:n kertomuksen uskottavuudelle. Käräjäoikeus on kiinnittänyt huomiota A:n kertomukseen siitä, että hän oli polttanut ystävältään saamaansa kannabista ja että joku hänen tuttavistaan saattoi käyttää amfetamiinia. Näissä lausumissa käräjäoikeus on todennut olevan sekä syytettä tukevia että sitä vastaan puhuvia seikkoja. Ne osoittivat, ettei huumeidenkäyttö ollut A:lle täysin poikkeuksellista ja poissuljettua, mutta toisaalta lisäsivät todennäköisyyttä sille, että joku A:n tuttavista olisi tehnyt tilauksen hänen tietämättään. A:n kertomus oli pysynyt muuttumattomana kuitenkin siten, että vasta pääkäsittelyssä hän oli kertonut hänelle tuntemattomasta numerosta esitutkinnan jälkeen tulleista puheluista, joissa ei ollut puhuttu mitään. 12. Käräjäoikeus on vielä todennut, ettei A:ta tiettävästi ollut aiemmin epäilty huumausainerikoksesta, hänen pankkitiedoistaan ei ollut löytynyt mitään kyseiseen tilaukseen viittaavaa, eikä suoritetussa kotietsinnässä ollut löytynyt syytettä tukevaa näyttöä. Johtopäätöksenään käräjäoikeus on katsonut A:n kyenneen omalla kertomuksellaan horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä ja hänen syyllisyydestään jääneen varteenotettava epäily. 13. Hovioikeus on puolestaan tuomiossaan katsonut postitse lähetetyn huumausaine-erän taloudellisen arvon olleen merkittävä, mikä teki yhä epätodennäköisemmäksi sen, että joku olisi tilannut sen A:n kotiosoitteeseen tämän tietämättä. Hovioikeus on myös todennut, että A:n kertomus aiemman kannabiksen käyttönsä ajankohdasta ja siitä, kenellä muulla oli avaimet hänen asuntoonsa, oli vaihdellut. A ei ollut osannut tarkemmin yksilöidä ajankohtaa, jolloin hän oli saanut soittoja tuntemattomasta numerosta. Hän ei ollut osannut nimetä ketään, joka olisi voinut kiusantekomielessä tilata huumausaineen hänen kotiosoitteeseensa. Johtopäätöksenään hovioikeus on katsonut, ettei A:n kertomus ollut uskottava eikä se ollut kyennyt horjuttamaan sitä olettamaa, ettei kukaan tilaisi huumausainetta toisen nimellä ja osoitteella tämän tietämättä. Hovioikeus katsoi, ettei asiassa jäänyt järkevää epäilystä A:n syyllistymisestä syytteen mukaiseen huumausainerikokseen. Korkeimman oikeuden arviointi 14. Korkein oikeus toteaa, että lähtökohtaisesti voidaan pitää hyvinkin todennäköisenä, että postilähetykseen merkitty vastaanottaja on sen todellinen tilaaja tai että vastaanottajaksi merkitty taho on muutoin tietoinen saapuvasta lähetyksestä. Näin ollen postilähetyksen vastaanottajamerkinnällä on merkittävä näyttöarvo sen osoittamisessa, kuka lähetyksen on tilannut. Tällainen lähtökohtaiseen todennäköisyyteen nojautuva näyttö ei kuitenkaan pääsääntöisesti voi rikosasiassa yksinään riittää osoittamaan henkilön syyllistyneen kiellettyjen aineiden tai tavaroiden maahantuontiin. Syyttäjän tulee siten yleensä pystyä esittämään muita syyllisyyttä tukevia seikkoja, jotta syyksilukemisen edellytykset täyttyisivät. 15. Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta lausua asiassa mitään. Lausumatta jättäminen voidaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla ottaa huomioon vastaajan vahingoksi vain siinä määrin kuin se ei loukkaa hänen oikeuttaan olla myötävaikuttamatta syyllisyytensä selvittämiseen. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 2012:27 ja 2017:12 ilmenee, lisäksi voidaan edellyttää, että rikosasian kantaja on esittänyt riittävän vahvan näytön syytteen tueksi, ennen kuin syytteelle vaihtoehtoista tapahtumainkulkua koskevan vastaajan kertomuksen epäuskottavuudelle voidaan antaa näytön arvioinnissa merkitystä. Mainituista ratkaisuista ilmenee toisaalta myös, että syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi syntyä tilanteita, joissa rikosasian vastaajan voidaan edellyttää puolestaan selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Vastaajan kertomalla voi olla merkitystä muun muassa arvioitaessa hänen kertomuksensa uskottavuutta tai vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen mahdollisuutta. 16. Asiassa on A:n kertomana selvitetty, että hän asuu yksin kerrostaloasunnossa, jossa posti jaetaan asunnon ovessa olevasta postiluukusta asunnon sisäpuolelle. A on asunut kyseisessä asunnossa viimeiset 10 vuotta. Avain asuntoon on A:n kertoman mukaan vain hänellä ja hänen veljellään. Kerrostalon portaikon alaovi on päivisin lukitsematta. Korkein oikeus katsoo, että tässä asiassa esitetty selvitys postilähetyksen vastaanottajan tiedoista ja vastaanottajan olosuhteista muodostaa sellaisen lähtökohtaisesti vahvan näytön, joka antaa perusteen edellyttää vastaajan konkretisoivan kiistämisensä perusteet ja kertovan postilähetykseen liittyvistä olosuhteista. 17. A on kertonut hänellä olleen vuonna 2015 erään henkilön kanssa erimielisyyksiä, joiden taustalla oli ollut maksamaton velka A:lle. Lisäksi A on kertonut saaneensa kuukausi tai kaksi tapahtuman jälkeen tuntemattomasta numerosta muutaman puhelun, joissa soittaja ei ollut puhunut mitään. A:lle ei ollut tullut väärin jaettua postia eikä hän ollut saanut nimellään tai osoitteellaan lähetyksiä, joita hän ei ollut tilannut. A on kertonut käyttäneensä ystävänsä luona uteliaisuuttaan internetin salattua Tor-verkkoa. Hän on myös kertonut aikaisemmin käyttäneensä kannabista. A:lla ei ollut yhteyksiä Espanjaan eikä hän osaa vieraita kieliä. 18. Korkein oikeus toteaa, että A on esitutkinnasta alkaen oma-aloitteisesti kertonut olleensa aikaisemmin tekemisissä huumausaineiden kanssa ja vierailleensa edellä mainitussa internetin Tor-verkossa, jota asiassa esitetyn selvityksen mukaan käytetään yleisesti huumausainekaupassa. A:n kertomus on muutamassa yksityiskohdassa hieman muuttunut. Hän on ensin kertonut huumausaineen käyttämisen ajankohdista toisin ja vasta hovioikeudessa kertonut veljellään olleesta vara-avaimesta asuntoonsa. Korkeimmassa oikeudessa A on ollut kertomuksessaan lyhytsanainen lähinnä vain vastaten hänelle kulloinkin esitettyihin kysymyksiin. Hänen tavassaan kertoa asioista ei ylipäätään ole tullut esille paljon yksityiskohtia. 19. Korkein oikeus toteaa edelleen, että A on kertonut asiaan liittyvistä olosuhteista eikä ole jättänyt lausumatta sellaisista seikoista, joihin hänen olisi tullut voida ottaa kantaa siinäkin tapauksessa, ettei tiedä lähetyksestä mitään. A:n kertomuksesta ilmi tulleissa seikoissa on sekä syytettä tukevia että sitä vastaan puhuvia ja samalla A:n kertomuksen uskottavuutta lisääviä piirteitä. A:n kertomuksen muutokset eri yhteyksissä ovat olleet vähäisiä. Ne eivät muutoinkaan viittaa siihen, että kertomus olisi yleisesti ottaen totuudenvastainen. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole tullut esiin A:n kertomuksen uskottavuutta heikentäviä seikkoja. 20. Asiassa saatua näyttöä arvioidessaan Korkein oikeus pitää varteenotettavimpana vaihtoehtoisena tapahtumainkulkuna sitä mahdollisuutta, että joku muu on tilannut huumausaineen postitse A:n osoitteella pyrkien itse saamaan sen tavalla tai toisella haltuunsa. Tämän vaihtoehdon todennäköisyyttä lisää se syyttäjän suullisessa käsittelyssä toteama seikka, että Tor-verkossa on julkaistu ohje, jossa huumausaineen tilaajia kehotetaan käyttämään toisten henkilöiden osoitteita kiinni jäämisen välttämiseksi. Toisaalta täysin poissuljettuna ei voida pitää kiusanteko- tai vahingoittamistarkoituksessa tehdyn tilauksen mahdollisuutta. Tätä arvioitaessa huomioon on otettava se syyttäjän esittämä seikka, että todennäköisesti vain pieni osa huumausainetta sisältävistä postilähetyksistä tulee pysäytetyiksi. Tällainen tarkoitus ulkopuolisella tekijällä voi kuitenkin olla riippumatta postin perille toimittamisen todennäköisyydestä. 21. A:n asumisolosuhteista ja postin jakelusta hänen asuntoonsa saatu selvitys osoittaa, että ulkopuolisen olisi ollut vaikea saada postilähetys haltuunsa ainakaan A:n sitä havaitsematta. A:n kertomuksesta ei ole ilmennyt, että joku toinen olisi myöhemmin pyrkinyt saamaan huumausaineen haltuunsa. A ei ole kyennyt yksilöimään myöskään kiusanteko- tai vahingoittamistarkoitukseen viittaavia tapahtumia. Nämä seikat vähentävät syytteelle vaihtoehtoisen tapahtumainkulun todennäköisyyttä asiassa ja ovat siten syytettä tukevia. 22. Toisaalta asiassa ei ole esitetty A:n omaa toimintaa koskevia, syytettä tukevia seikkoja. A:n pankkitilille on poliisin toimesta tehty pankkitiedustelu ja A:n asunnossa kotietsintä. Näillä tutkintakeinoilla ei ole saatu syytettä tukevaa näyttöä. Myöskään huumausaineiden postitilauksissa yleisesti hyödynnettyjen niin sanottujen virtuaalivaluuttojen käytöstä ei ole jutussa esitetty näyttöä. Korkeimman oikeuden johtopäätös 23. Syyte on asiassa perustunut postilähetyksen vastaanottajatietoihin ja niiden merkittävään näyttöarvoon lähetyksen tilaajasta. Asiassa esitetyssä todistelussa on edellä kerrotuin tavoin vain niukasti muuta syytettä tukevaa näyttöä. Huomioon ottaen myös A:n kertomuksen uskottavuudesta edellä lausuttu Korkein oikeus katsoo, etteivät syytteen tueksi esitetyt todisteet ja muut asian käsittelyssä esiin tulleet syytettä tukevat seikat riitä sulkemaan pois varteenotettavaa epäilyä siitä, ettei A ole laittomasti tuonut maahan kysymyksessä olevaa huumausainetta. Tämän vuoksi syyte on hylättävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Syyte huumausainerikoksesta hylätään. A vapautetaan hovioikeuden hänelle tuomitsemasta rangaistuksesta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Mika Huovila ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180003 ECLI:FI:KKO:2018:3 KKO:2018:3 Bevisning Bevisvärdering Oskuldspresumtion Narkotikabrott R2017:36 73 2018-01-16 ECLI:FI:KKO:2018:3 A åtalades för narkotikabrott på den grunden att han hade infört narkotika till landet per post. En brevförsändelse innehållande 10 gram starkt amfetamin hade kommit per post från utlandet på A:s namn och hemadress. A bestred att han skulle ha beställt försändelsen eller, att han kände till något om den. Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att det hade funnits rimligt tvivel om att A var skyldig." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180004 ECLI:FI:KKO:2018:4 KKO:2018:4 Ulosottokaari Ulosmittaus Ulosmittauksen varmistaminen S2016/909 75 2018-01-18 ECLI:FI:KKO:2018:4 Kuolinpesän osakkaan velasta oli ulosmitattu hänen osuutensa kuolinpesästä. Ulosmittauksen varmistamiseksi ulosottomies oli pyytänyt rekisterinpitäjää tekemään kuolinpesän arvo-osuustilille merkinnän siitä, että arvo-osuuksia ei saanut myydä ilman ulosottomiehen lupaa. Kun luovutusrajoituksen merkitseminen arvo-osuustilille oli ollut tarpeen täytäntöönpanon tarkoituksen toteuttamiseksi eikä siitä aiheutunut kuolinpesälle suurempaa haittaa kuin täytäntöönpanon tarkoitus vaati, ulosottomies oli saanut tehdä mainitun varmistustoimen. UK 4 luku 36 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta Helsingin ulosottoviraston kihlakunnanulosottomies ulosmittasi 16.1.2015 A:n osuuden tämän isän kuolinpesästä Verohallinnon saatavan suoritukseksi. Kuolinpesään kuului muun muassa osuuksia eräässä sijoitusrahastossa. Ulosottomies ilmoitti ulosmittauksesta sijoitusrahastoa hallinnoivalle rahastoyhtiölle ja pyysi sitä tallentamaan tiedon ulosmittauksesta sen ylläpitämään rekisteriin. Merkintä pyydettiin tekemään siten, ettei sijoitusrahasto-osuuksia voi myydä ilman ulosottomiehen lupaa. Rahastoyhtiö teki kuolinpesän arvo-osuustilille merkinnän luovutusrajoituksesta. A ja kuolinpesä valittivat ulosmittauksesta käräjäoikeuteen vaatien, että se kumotaan. Valittajat esittivät myös, että kuolinpesän arvo-osuustili oli perusteetta suljettu. Ulosottomies esitti käräjäoikeudelle antamassaan lausunnossa muun ohella, että kuolinpesän rahasto-osuuteen oli tehty merkintä ulosmittauksesta ulosmitatun kuolinpesäosuuden arvon turvaamiseksi. Helsingin käräjäoikeuden päätös 15.5.2015 nro 19616 Käräjäoikeus piti ulosmittausta aiheellisena. Kuolinpesän arvo-osuustilille tehdyn merkinnän osalta käräjäoikeus totesi, että vaikka rahasto-osuuteen kohdistuvat luovutus- ja määräämistoimet olivat joka tapauksessa ilman ulosottomiehen lupaa kiellettyjä, ulosottomiehen oli kuitenkin tullut ulosottokaaren 4 luvun 33 §:ssä tarkoitetulla rekisteri-ilmoituksella varmistaa kyseisen omaisuuserän arvon säilyminen. Ulosottomiehen tekemä varmistustoimi oli siten ollut lainmukainen. Käräjäoikeus hylkäsi ulosottovalituksen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Lauri Länsman. Helsingin hovioikeuden päätös 4.10.2016 nro 1421 A ja kuolinpesä valittivat hovioikeuteen ulosottomiehen varmistustoimen osalta. Hovioikeus totesi, että koska ulosottokaaren 4 luvun 36 §:ssä tarkoitettu varmistustoimi kohdistuu ulosmitattuun omaisuuteen, varmistustoimi ei voinut tuottaa laajempia oikeusvaikutuksia kuin mitä itse ulosmittauksella oli. Kun pesäosuuden ulosmittaus ei kohdistunut suoraan kuolinpesään kuuluviin esineisiin tai varallisuuseriin, voi tällaiseen omaisuuteen kohdistuva varmistustoimi tulla lähtökohtaisestikin kysymykseen vain hyvin poikkeuksellisesti. Kuten ulosottokaaren 4 luvun 78 §:stä ilmeni, pesäosuuden ulosmittaukseen liittyvästä määräämiskiellosta huolimatta ulosottomiehen lupaa ei tarvittu pesän selvitystoimiin. Pesäosuuden ulosmittaus ei vaikuttanut siihen, miten pesänselvitys tapahtuu. Ennen perinnönjaon lainvoimaiseksi tuloa A:lla oli vain osuus kuolinpesästä, muttei omistusoikeutta kuolinpesään kuuluvaan arvo-osuustiliin tai sillä oleviin varoihin. Pesänselvitystoimiin voitiin katsoa kuuluvan esimerkiksi perittävän sitoumusten ja velkojen selvittäminen ja maksaminen, varojen selvittäminen sekä pesän omaisuuden hoitaminen ja pesän omien velkojen hallinnointi. Oli myös mahdollista, että pesänselvitystoimena joudutaan pesän jakokuntoon saattamiseksi luovuttamaan vastiketta vastaan kuolinpesään kuuluvaa omaisuutta. Pesäosuuden ulosmittauksen estämättä luovutustoimet perittävän velkojen ja pesänselvitysvelkojen maksamiseksi olivat sallittuja. Hovioikeus katsoi, että ulosottokaaren 4 luvun 36 §:n tulkitseminen sanamuotonsa vastaisesti siten, että se koskisi kuolinpesän osakkaan pesäosuuden ulosmittauksen lisäksi kuolinpesään kuuluvaa yksittäistä esinettä tai varallisuuserää jo ennen kuin se oli lainvoimaisen perinnönjaon seurauksena tullut kuulumaan ulosottovelallisen perintöosaan, olisi ristiriidassa pesänselvitystä koskevan sääntelyn kanssa. Hovioikeus katsoi, ettei tällaiselle tulkinnalle ollut löydettävissä riittävästi perusteita. Mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että A:n pesäosuuden ulosmittauksen perusteella kuolinpesän arvo-osuustiliin kohdistetut ulosottokaaren 4 luvun 36 §:n mukaiset varmistustoimet eivät olleet hyväksyttäviä ja ulosottomiehen oli ryhdyttävä toimenpiteisiin merkinnän poistamiseksi. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja 16.1.2015 toimitetun ulosmittauksen siltä osin kuin A:n kuolinpesäosuuden ulosmittauksesta oli tehty kuolinpesän sijoitusrahasto-osuuksia sisältävälle arvo-osuustilille merkintä, jonka mukaan osuuksia ei saa myydä ilman ulosottomiehen lupaa. Sanottu merkintä poistettiin. A:n kuolinpesäosuuden ulosmittaus jäi voimaan. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Kari Vesanen ja Pekka Haapaniemi. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Verohallinnolle myönnettiin valituslupa. Verohallinto vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin siinä oli määrätty poistettavaksi A:n kuolinpesäosuuden ulosmittauksesta tehty merkintä kuolinpesän sijoitusrahasto-osuuksia sisältävälle arvo-osuustilille. A ja kuolinpesä antoivat yhteisen vastauksen ja vaativat valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Ulosottomies on ulosmitannut A:n osuuden tämän isän kuolinpesästä Verohallinnon saatavan suoritukseksi. Ulosmittauksen varmistamiseksi ulosottomies on pyytänyt rahastoyhtiötä tekemään kuolinpesän arvo-osuustilille merkinnän siitä, ettei kuolinpesään kuuluvia sijoitusrahasto-osuuksia saa myydä ilman ulosottomiehen lupaa. 2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko ulosottomiehen tekemä varmistustoimi ollut lainmukainen. Sovellettavat säännökset 3. Ulosottokaaren 4 luvun 31 - 36 §:ssä säädetään ulosmittauksen varmistamisesta eli erilaisista toimista, joilla ulosmittauksen tehokkuus pyritään turvaamaan. Luvun 36 §:n mukaan ulosottomiehen tulee järjestää ulosmitatun omaisuuden vartiointi ja suorittaa muitakin kuin luvun 31 - 35 §:ssä tarkoitettuja varmistustoimia, jos se on tarpeen ulosmitatun omaisuuden arvon säilyttämiseksi, myynnin turvaamiseksi tai muutoin täytäntöönpanon tarkoituksen toteuttamiseksi. 4. Kun ulosottokaaren 4 luvun 36 §:ää vastaava säännös otettiin ulosottokaarta edeltäneeseen ulosottolakiin, lainmuutokseen johtaneessa hallituksen esityksessä todettiin pykälän tarkoituksena olevan, että kaikki tarpeelliset varmistustoimet voidaan suorittaa. Ulosottomiehen on punnittava keskenään toimesta todennäköisesti saatavia etuja ja toisaalta sen aiheuttamia kustannuksia suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Muu varmistustoimi tulee suorittaa käytännön mahdollisuuksien rajoissa (HE 13/2005 vp s. 70). 5. Ulosotossa noudatettavasta suhteellisuusperiaatteesta säädetään ulosottokaaren 1 luvun 19 §:ssä. Lainkohdan mukaan täytäntöönpanotehtävät tulee suorittaa aiheuttamatta vastaajalle tai sivulliselle suurempaa haittaa kuin täytäntöönpanon tarkoitus vaatii. 6. Kun suhteellisuusperiaatetta koskeva säännös aikanaan otettiin ulosottolakiin, lainmuutokseen johtaneessa hallituksen esityksessä todettiin suhteellisuusperiaatteen tarkoittavan sitä, että täytäntöönpanotoimen tulee olla tarpeellinen ja välttämätön täytäntöönpanon toteuttamiseksi. Useasta valinnaisesta täytäntöönpanokeinosta tulee valita se, joka aiheuttaa pienimmät haittavaikutukset vastaajalle tai sivulliselle. Lisäksi täytäntöönpanotoimen on oltava oikeasuhtainen (HE 216/2001 vp s. 45 - 46). Yleistä pesäosuuden ulosmittauksen varmistamisesta 7. Ulosottokaaren 4 luvun 36 §:stä ei suoraan ilmene, voidaanko kuolinpesäosuuden ulosmittauksen perusteella tehdä rekisteri-ilmoituksia tai muita varmistustoimia, jotka kohdistuvat kuolinpesän omaisuuteen. Korkein oikeus katsoo, että tätä arvioitaessa on otettava huomioon saman luvun säännökset, jotka koskevat pesäosuuden ulosmittauksen oikeusvaikutuksia. 8. Ulosottokaaren 4 luvun 77 §:n mukaan pesäosuuden ulosmittauksen yhteydessä kuolinpesälle annetaan kirjallinen maksukielto, jossa pesän osakkaita ja hallintoa kielletään luovuttamasta velalliselle perinnönjaossa tulevaa omaisuutta muulle kuin ulosottomiehelle. Saman luvun 78 §:n mukaan maksukiellon tiedoksisaannin jälkeen pesän omaisuutta ei saa luovuttaa eikä suorittaa pesässä muita määräämistoimia ilman ulosottomiehen lupaa. Ulosottomiehen tulee antaa lupa, jollei toimi vaaranna hakijan maksunsaantia. Ulosottomiehen lupaa ei tarvita pesän selvitystoimiin. 9. Jos ulosottomies pesäosuuden ulosmittauksen varmistami-seksi pyytää rekisterinpitäjää tekemään merkinnän, jonka mukaan rekisteriin merkittyä kuolinpesän omaisuutta ei saa luovuttaa ilman ulosottomiehen lupaa, tällainen varmistustoimi ei lähtökohtaisesti rajoita kuolinpesän oikeutta määrätä omaisuudestaan laajemmin kuin se määräämiskielto, joka seuraa suoraan ulosottokaaren 4 luvun 78 §:stä. Varmistustoimi merkitsee kuitenkin pidemmälle menevää puuttumista kuolinpesän oikeuteen määrätä omaisuudestaan siltä osin kuin rekisterimerkintä estää omaisuuden käyttämisen myös pesän selvitystoimiin ilman ulosottomiehen lupaa. Tämän määräämisvallan rajoituksen merkitystä toisaalta vähentää se, että varmistustoimi ei estä omaisuuden käyttämistä pesän selvitystoimiin, vaan saattaa sen ainoastaan riippuvaiseksi ulosottomiehen luvasta. Ulosottomiehen on lain mukaan annettava kuolinpesän määräämistoimeen lupa, jollei toimi vaaranna hakijan maksunsaantia. Koska kuolinpesän ja vainajan velat on maksettava ennen kuin pesän varoja voidaan jakaa osakkaille ja käyttää heidän ulosottovelkojensa suoritukseksi, Korkein oikeus katsoo, että ulosottomiehen on annettava lupa sellaisiin toimiin, jotka ovat tarpeellisia pesän selvittämistä varten. 10. Nämä näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että kuvatunlaista kuolinpesän omaisuuteen kohdistuvaa rekisterimerkintää ei sellaisenaan voida pitää kiellettynä varmistustoimena pesäosuuden ulosmittauksessa. Kussakin tapauksessa on punnittava vastakkain yhtäältä sitä, kuinka tarpeellinen tällainen varmistustoimi on täytäntöönpanon tarkoituksen toteuttamiseksi, ja toisaalta sitä, kuinka suurta haittaa rekisterimerkinnästä aiheutuu kuolinpesälle ja erityisesti sen selvitystoimille. Lisäksi on otettava huomioon, voidaanko ulosmittaus varmistaa käyttämällä jotakin kuolinpesän kannalta vähemmän haitallista keinoa. Arviointi tässä tapauksessa 11. A:n osuus hänen isänsä kuolinpesästä on ulosmitattu Verohallinnon noin 150 000 euron suuruisen saatavan suoritukseksi. Kuolinpesän osakkaana on A:n lisäksi vainajan leski, jolla on avio-oikeus edesmenneen puolisonsa omaisuuteen. Perukirjan mukaan perinnönjättäjän omaisuus on yhteensä noin 380 000 euroa, mistä määrästä noin 160 000 euroa muodostuu arvo-osuustilillä olleista sijoitusrahasto-osuuksista. 12. Ulosotossa perittävänä oleva Verohallinnon saatava on määrältään huomattava. A:n kuolinpesäosuuden arvo on samaa suuruusluokkaa kuin perittävänä oleva saatava, kun lesken avio-oikeus otetaan huomioon. Ulosottomiehen varmistustoimen johdosta arvo-osuustilille kirjattu luovutusrajoitus on turvannut nopeasti ja tehokkaasti sen, ettei sijoitusrahasto-osuuksia voida luovuttaa edellä kohdassa 8 selostetun määräämiskiellon vastaisesti. 13. Kuolinpesässä on perukirjan mukaan muutakin omaisuutta kuin kysymyksessä olevat rahasto-osuudet, muun muassa pankkitileillä varoja yhteensä noin 25 000 euroa. Perinnönjättäjän ja pesän velat ja vähennykset ovat perukirjan mukaan olleet yhteensä noin 7 000 euroa, jonka määrän jo pankkitileillä olevat varat ovat siis kattaneet. Asiassa ei ole muutenkaan osoitettu, että arvo-osuustilille kirjatusta luovutusrajoituksesta aiheutuisi tosiasiallista haittaa pesän selvitystoimille. 14. Varmistustoimen aiheellisuutta harkittaessa on lisäksi otettava huomioon, että ulosottomiehellä on ulosottokaaren 4 luvun 79 §:n 2 momentin mukaan oikeus hakea pesänselvittäjän määräämistä kuolinpesään. Kuolinpesän arvo-osuustilille tehtävä luovutusrajoitusta koskeva merkintä on selvästi nopeampi ja myös kuolinpesälle vähemmän kustannuksia aiheuttava keino varmistaa pesäosuuden ulosmittaus kuin se, että ulosottomies hakisi pesänselvittäjän määräämistä. Tämän vuoksi ulosottomiehen oikeus hakea pesänselvittäjän määräämistä ei sulje pois mahdollisuutta käyttää varmistustoimena nyt kysymyksessä olevan kaltaista ilmoitusta. 15. Edellä selostettuja seikkoja punnittuaan Korkein oikeus katsoo, että ulosottomiehen ilmoituksen perusteella arvo-osuustilille kirjattu merkintä sijoitusrahasto-osuuksien luovutusrajoituksesta on ollut tarpeen täytäntöönpanon tarkoituksen toteuttamiseksi eikä siitä ole aiheutunut kuolinpesälle suurempaa haittaa kuin täytäntöönpanon tarkoitus on vaatinut. Ulosottomies on siten saanut tehdä kyseisen varmistustoimen. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen varaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Tuomo Antila ja Mika Ilveskero.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180004 ECLI:FI:KKO:2018:4 KKO:2018:4 Utsökningsbalken Utmätning Säkerställande av utmätning S2016/909 75 2018-01-18 ECLI:FI:KKO:2018:4 En dödsbodelägares andel i dödsboet hade utmätts för dennes skuld. För att säkerställa utmätningen hade utmätningsmannen begärt att den registeransvarige skulle göra en anteckning på dödsboets värdeandelskonto om att värdeandelar inte fick säljas utan utmätningsmannens tillstånd. Eftersom det för att säkerställa syftet med verkställigheten behövdes en anteckning på värdeandelskontot om överlåtelsebegränsningen och detta inte medförde större olägenhet för dödsboet än vad syftet med verkställigheten krävde, hade utmätningsmannen haft rätt att vidta den nämnda åtgärden." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180005 ECLI:FI:KKO:2018:5 KKO:2018:5 Avoliitto Omaisuuden erottelu Hyvitys yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta S2016/247 96 2018-01-19 ECLI:FI:KKO:2018:5 Avopuolison isä oli vastikkeetta tehnyt huomattavan määrän rakennustyötä avopuolisoiden yhteistä omakotitaloa rakennettaessa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että avopuolisoiden yhteistaloutta purettaessa avopuolisolla ei ollut oikeutta saada toiselta avopuolisolta hyvitystä isänsä tekemän rakennustyön perusteella. (Ään.) L avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 8 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian taustaa A ja B olivat olleet avoliitossa vuodesta 1997 alkaen. Heillä oli yhteiset vuosina 2006 ja 2011 syntyneet lapset. Avoliitto oli päättynyt eroon 18.8.2012. Asianosaiset olivat avoliiton aikana vuosina 2005 - 2006 rakentaneet puoliksi omistamalleen kiinteistölle omakotitalon, johon he olivat muuttaneet asumaan 28.5.2006. Rakennusprojektin rahoittamiseksi asianosaiset olivat ottaneet yhteistä asuntolainaa kaikkiaan 185 271,95 euroa. Asianosaiset olivat 13.7.2012 myyneet omakotitalokiinteistönsä 380 000 euron kauppahinnalla. Tässä vaiheessa asianosaisilla oli ollut yhteistä asuntolainaa jäljellä yhteensä 172 761,88 euroa. Kaupan jälkeen asianosaisten yhteiselle tilille oli siirretty 205 000 euroa. B:n isä oli suorittanut edellä mainitussa rakennuskohteessa ammattiosaamista vaativia kirvesmiestöitä. Asianosaiset olivat yksimielisiä siitä, ettei B:n isällä ollut työpalkkasaatavaa heiltä kummaltakaan. Asianosaisten tulot olivat avoliiton aikana olleet lähes yhtä suuret. Pesänjakajan ratkaisu Pesänjakaja oli 30.5.2014 allekirjoittamassaan omaisuuden erottelukirjassa määrännyt A:n maksamaan B:lle hyvitystä 35 000 euroa korkoineen. Pesänjakaja totesi, että asiassa oli selvitetty, että A ja B olivat itse osallistuneet talon rakentamiseen. Sen lisäksi B:n isä oli suorittanut kohteessa kaikki ammattiosaamista vaativat kirvesmiestyöt. Pesänjakaja katsoi, että B:n isän vastikkeeton 2 200 tunnin työ B:n ja A:n kiinteistön rakennusten rakentamiseen oli sellainen B:n hyväksi luettava panos, jota avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (jäljempänä avoliittolaki) 8 §:n 2 momentissa tarkoitetaan. B:n hyväksi luettava panos oli auttanut A:ta kartuttamaan tämän omaisuutta, kun A oli saanut omaisuuden myyntihinnassa myös B:n isän vastikkeetta antaman työpanoksen arvon. Huomioon ottaen sen, että B:n isän työ oli tullut myös B:n hyväksi hänen omistusosuuttaan vastaten, oli A:n hyväksi tullut panos puolet eli työtä 1 100 tuntia. Pesänjakaja ei pitänyt kokonaisarvioinnissa B:n panoksen määrää vähäisenä. Yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi näin ollen perusteettoman edun saamiseen B:n kustannuksella. Pesänjakaja oli arvioinut hyvityksen määrän siten, että lähtökohtana oli ollut B:n panokseksi luettavan B:n isän rakennustyön määrä. Huomioon ottaen työntekijälle maksettavat sivukulut pesänjakaja oli arvioinut tuntipalkaksi noin 32 euroa ja panostuksen arvoksi noin 35 000 euroa. Pesänjakaja arvioi tämän määrän kohtuulliseksi hyvitykseksi. Kanne Keski-Suomen käräjäoikeudessa A vaati, että pesänjakajan ratkaisua muutetaan siten, että A:n maksettavaksi määrätty 35 000 euron hyvitys B:lle kumotaan ja A vapautetaan maksamasta B:lle hyvitystä. Perusteinaan A lausui, että pesänjakaja oli lain vastaisesti hyväksynyt B:n isän tekemän talkootyön avopuolisoiden yhteisesti omistaman talon rakentamisprojektissa sellaiseksi yhteisen talouden hyväksi tehdyksi B:n panokseksi, joka on oikeuttanut B:n hyvitykseen. B:n isän työpanos ei ollut B:n henkilökohtainen panos A:n omaisuuteen. A kiisti myös hyvityksen määrän. Vastaus B vaati, että kanne hylätään. Perusteinaan B lausui, että omakotitalon oli rakentanut hänen isänsä. Kiinteistöstä saatu myyntivoitto oli peräisin B:n yhteiseen talouteen tällä tavalla järjestämästä panoksesta. Mikäli tätä panosta ei huomioitu, syntyi entisten avopuolisoiden taloudellisiin suhteisiin vääristymä ja A sai huomattavan suurta perusteetonta etua B:n kustannuksella. Käräjäoikeuden tuomio 6.2.2015 nro 2129 Käräjäoikeus lausui, että asiaan sovelletaan avoliittolakia. Hallituksen esityksessä HE 37/2010 vp lausutaan, että yhteistalouteen panostaminen sinällään ei riitä oikeuttamaan hyvitykseen, vaan panoksen tulee olla sen kaltainen, että se johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella omaisuutta eroteltaessa ilman hyvitystä. Esimerkkinä mahdollisesta hyvitykseen oikeuttavasta panoksesta on hallituksen esityksessä mainittu merkittävä rakennus- ja korjaustyö tai vastaavan varallisuuden sijoittaminen toisen omistamaan rakennukseen. Nyt ratkaistavana olevaan kysymykseen toisen puolison isän vastikkeettoman rakennustyön merkityksestä ei löytynyt nimenomaista kannanottoa lain esitöistä eikä oikeuskäytännöstä tai -kirjallisuudesta. Käräjäoikeus arvioi ratkaistavana olevaa kysymystä lainkohdan sanamuodon ja tarkoituksen perusteella. Avoliittolain 8 §:n 1 momentissa oli avopuolison hyvityksen edellytykseksi säädetty, että hän oli antanut panoksen yhteistalouden hyväksi. Tämä viittasi henkilökohtaisesti annettuun panokseen. Kun otettiin huomioon myös pykälän 2 momentin säännös, tällainen panos voi olla esimerkiksi avopuolison itsensä suorittama raha- tai työpanos taikka hänen muu näihin verrattava toimintansa. Säännöstä oli tulkittava niin, ettei kolmannen henkilön vastikkeetta antama panos avopuolisoiden yhteistalouden hyväksi oikeuta avopuolisoa saamaan hyvitystä toiselta avopuolisolta. Asianosaisten ja todistajana kuullun B:n isän kertomusten perusteella voitiin pitää selvänä, että hän oli tarjoutunut tekemään töitä B:n ja A:n yhteisessä rakennushankkeessa avopuolisoiden yhteisesti omistamalla kiinteistöllä vastikkeetta nimenomaan sen vuoksi, että B oli hänen tyttärensä ja kysymys oli kodin rakentamisesta tyttären perheelle. B:n isän työpanos ei ollut tarkoitettu vastikkeelliseksi edes A:n osalta. Kysymys oli ollut B:n isän rakennustyöpanoksen lahjoittamisesta B:lle ja A:lle näiden yhteiseksi hyväksi. B ja A olivat kertomustensa mukaan suunnitelleet yhdessä ensin talopaketin hankkimista, mutta B:n isä oli ammattitaitoisena kirvesmiehenä tarjoutunut tekemään heille tämän sijasta talon pitkästä tavarasta. B:n isälle oli riittänyt perusteeksi rakennustyöhön ryhtymiseen sukulaisuussuhde B:hen ilman, että tämä olisi edellyttänyt B:ltä mitään erityistä ja A:lta merkittävämpää panostusta tai toimintaa. Kysymys ei ollut B:n osalta avoliittolain 8 §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta muusta raha- tai työpanokseen verrattavasta toiminnasta. Avoliittolain 8 §:n 1 momentin mukaan oikeus hyvitykseen edellytti myös sitä, että avopuolison antaman panoksen tuli olla sen kaltainen, että se johtaisi omaisuutta eroteltaessa ilman hyvitystä perusteettoman edun saamiseen toisen avopuolison kustannuksella. B ja A olivat kumpikin saaneet B:n isän heille lahjoittamasta vastikkeettomasta rakennustyöpanoksesta huomattavan taloudellisen hyödyn. B:n isän työpanos avopuolisoiden yhteisessä rakennushankkeessa oli auttanut kumpaakin avopuolisoa kartuttamaan omaisuuttaan. Kummankin avopuolison B:n isän työpanoksesta saama hyöty oli yhtä suuri. Sekä B että A olivat avoerosta huolimatta saaneet kiinteistöön ja sen rakentamiseen itse antamansa panokset kauppahinnan muodossa täysimääräisesti hyväkseen eikä B ollut menettänyt mitään itse antamaansa panosta A:n hyväksi. Omaisuuden erottelu B:n ja A:n omistusosuuksien suhteessa ei johtanut näin ollen siihen, että A saisi perusteetonta etua B:n kustannuksella. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, etteivät avoliittolain 8 §:ssä säädetyt hyvityksen edellytykset tässä tapauksessa täyttyneet. Näin ollen A ei ollut velvollinen maksamaan pesänjakajan määräämää hyvitystä B:lle. A:n kanne oli tämän vuoksi hyväksyttävä. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Jorma Eirola ja Mikko Jaatinen sekä käräjänotaari Niko Kiviluoto. Vaasan hovioikeuden tuomio 1.2.2016 nro 50 B valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Pirjo Latvala ja Annette Laukkanen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa B:lle myönnettiin valituslupa. B vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. A vastasi valitukseen ja vaati, että se hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A ja B ovat olleet avoliitossa vuodesta 1997 alkaen. Avopuolisoiden yhteiset lapset ovat syntyneet vuosina 2006 ja 2011. Avoliiton aikana heidän puoliksi omistamalleen kiinteistölle on rakennettu omakotitalo, johon he ovat muuttaneet asumaan 28.5.2006. B:n isä on vastikkeetta tehnyt rakennustyömaalla huomattavan määrän ammattiosaamista vaativia kirvesmiestöitä. Omakotitalokiinteistö on myyty 13.7.2012, ja avoliitto on päättynyt 18.8.2012. 2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko B:llä avopuolisoiden yhteistaloutta purettaessa oikeus saada A:lta hyvitystä yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta hänen isänsä tekemän rakennustyön perusteella. Sovellettavat säännökset 3. Avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (avoliittolaki) 8 §:n 1 momentin mukaan avopuolisolla on oikeus hyvitykseen, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään tämän omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella. Pykälän 2 momentin mukaan yhteistalouden hyväksi annetuksi panokseksi katsotaan: 1) työ yhteisen talouden tai toisen avopuolison omistaman omaisuuden hyväksi; 2) varojen käyttö yhteiseen talouteen; 3) varojen sijoitus toisen avopuolison omistamaan omaisuuteen; tai 4) muu näihin verrattava toiminta. Pykälän 3 momentin mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole, jos yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta koitunut perusteeton etu on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen. 4. Avoliittolain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 37/2010 vp) on pääteltävissä, että hyvitystä koskevan sääntelyn taustalla on avoliittolain säätämistä edeltänyt oikeuskäytäntö. Avoliiton päättymiseen liittyviä korvauskysymyksiä oli ennen avoliittolain säätämistä ratkaistu lähinnä perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen nojalla. Korvausta on määrätty maksettavaksi esimerkiksi avopuolison toisen avopuolison omaisuuteen kohdistamasta työpanoksesta (KKO 1988:27), avopuolison toisen avopuolison omaisuuteen sijoittamista varoista (KKO 1988:28) sekä avopuolison perheen elatukseen käyttämien ansiotulojen sekä kotityön muodossa antamasta panoksesta toisen avopuolison omaisuuden kartuttamiseen (KKO 1993:168). 5. Nyt ratkaistavana olevaan kysymykseen avopuolison oikeudesta saada hyvitystä hänen vanhempansa avopuolisoiden yhteiseen omaisuuteen kohdistaman työpanoksen perusteella ei ole saatavissa johtoa avoliittolain esitöistä eikä Korkeimman oikeuden aikaisemmista ratkaisuista. Korkeimman oikeuden arviointi 6. Avoliittolain 8 §:n mukaan oikeus hyvitykseen perustuu avopuolison yhteistalouden hyväksi antamaan panokseen. Merkitystä ei ole sillä, mistä avopuoliso on saanut panoksena antamansa varallisuuden. Jos avopuoliso esimerkiksi käyttää hänen vanhempansa yksin hänelle lahjoittamia rahavaroja yhteiseen talouteen, kysymys on sellaisesta avopuolison yhteistalouden hyväksi antamasta panoksesta, joka muidenkin edellytysten täyttyessä oikeuttaa hyvitykseen. 7. Arvioitaessa B:n oikeutta saada hyvitystä hänen isänsä tekemän rakennustyön perusteella muodostuu keskeiseksi kysymykseksi se, voidaanko isän suorittamaa rakennustyötä pitää B:n yhteistalouden hyväksi antamana panoksena. Jos isän katsotaan tehneen rakennustyötä yksin B:n hyväksi, on mahdollista katsoa, että B on ikään kuin välittänyt isänsä työpanoksen yhteistalouteen ja että kysymys siten on hänen yhteistalouden hyväksi hankkimastaan panoksesta. Jos taas isän katsotaan tehneen rakennustyötä B:n ja A:n yhteiseksi hyväksi, rakennustyössä ei ole ollut kysymys B:n yhteistalouden hyväksi antamasta panoksesta. Tällöin ei muutenkaan ole perustetta katsoa, että A saisi perusteetonta etua B:n kustannuksella. 8. Avoliittolain 6 §:n mukaan siinä tapauksessa, että avopuolisoiden omaisuutta eroteltaessa avopuolisoiden välisestä sopimuksesta tai olosuhteista muutoin ei käy selville eikä voida näyttää, kumman avopuolison omaisuuteen jokin irtain esine kuuluu tai että se on yhteistä omaisuutta, avopuolisoiden katsotaan saaneen sen yhteisesti yhtäläisin oikeuksin. Kiinteistöllä tehtyä rakennustyötä ei sinänsä voida pitää säännöksessä mainittuna irtaimena esineenä. Korkein oikeus kuitenkin katsoo, että vastaavaa yhteisomistusolettamaa voidaan pitää lähtökohtana myös arvioitaessa sitä, kenen hyväksi tehtynä avopuolisoiden yhteisesti omistamalla kiinteistöllä suoritettua rakennustyötä pidetään. 9. Asiassa ei ole edes väitetty, että B:n isän, B:n ja A:n kesken olisi sovittu siitä, kenen hyväksi rakennustyötä tehdään tai kenen hyväksi sen arvo luetaan, jos avoliitto purkautuu. Kun rakennustyö on tehty vastikkeetta, vastikkeen suorittamisen perusteella ei voida tehdä päätelmiä siitä, kenen hyväksi työ on tehty. B:n isän ei ole myöskään väitetty antaneen rakennustyön suorittamisen aikaan edes yksipuolisia määräyksiä siitä, mikä hänen tarkoituksensa tässä suhteessa on ollut. Vasta myöhemmin avoliiton purkautumisen jälkeen, omaisuuden erottelun ja oikeudenkäynnin aikana annetuille lausumille siitä, kenen hyväksi työ oli tehty, ei ole perusteltua antaa merkitystä. 10. Tahdonilmaisujen puuttuessa asiaa on arvioitava objektiivisten seikkojen perusteella eli ottamalla huomioon ennen kaikkea rakennustyön kohde ja muut työn suorittamisen aikaan vallinneet olosuhteet. Rakennustyö on tehty avopuolisoiden puoliksi omistamalla kiinteistöllä ja sen kohteena on ollut omakotitalo, joka oli tarkoitettu avopuolisoiden ja heidän lastensa yhteiseksi kodiksi. Nämä seikat puoltavat vahvasti sitä, että B:n isän rakennustyö katsotaan tehdyksi avopuolisoiden yhteiseksi hyväksi. 11. Sen käsityksen puolesta, että B:n isän katsottaisiin tehneen rakennustyötä yksin B:n hyväksi, puhuu se, että isän ja lapsen välinen suhde on tyypillisesti huomattavasti läheisempi kuin isän ja hänen lapsensa avopuolison välinen suhde. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, että kohdassa 10 mainituille objektiivisille seikoille on perusteltua antaa asiaa ratkaistaessa suurempi painoarvo kuin lähinnä yleiseen elämänkokemukseen perustuvalle oletukselle erilaisten läheissuhteiden merkityksestä toiminnan vaikuttimena. 12. On melko tavallista, että avoliitossa elävien henkilöiden vanhemmat tai muut läheiset auttavat avopuolisoiden perheitä tekemällä vastikkeetta esimerkiksi rakennus- tai lastenhoitotyötä perheiden hyväksi. Sellainen laintulkinta, jonka mukaan tällaiset avopuolisoiden läheisten aikanaan vastikkeetta antamat työpanokset otettaisiin avopuolisoiden yhteistaloutta purettaessa sopimuksen tai tarkoitemääräyksen puuttuessakin huomioon hyvitykseen oikeuttavina panoksina, tekisi avoliiton päättymiseen liittyvästä varallisuussuhteiden selvittelystä monimutkaisempaa ja lisäisi riitoja. Tämäkin näkökohta puoltaa sitä, että tällaiset panokset voidaan pelkästään ulkoisten seikkojen perusteella katsoa hyvitykseen oikeuttaviksi vain poikkeuksellisesti. Johtopäätös 13. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että B:n isän tekemä rakennustyö on katsottava tehdyksi kummankin avopuolison hyväksi eikä kysymys siten ole B:n yhteistalouden hyväksi antamasta panoksesta. A ei muutenkaan saa perusteetonta etua B:n kustannuksella sen johdosta, että B:n isän tekemän työpanoksen arvo jää hyödyttämään myös A:ta avopuolisoiden yhteistalouden purkamisen jälkeenkin. Näin ollen B:llä ei ole oikeutta saada hyvitystä A:lta isänsä tekemän työpanoksen perusteella. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Marjut Jokela (eri mieltä), Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Petteri Mikkola. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Jokela Avoliittolain 8 §:n hyvityssäännöksen taustalla on yleinen siviilioikeudellinen periaate niin sanotusta perusteettoman edun palautuksesta. Oikeuskäytännössä periaatetta on sovellettu muun muassa tilanteessa, jossa avopuoliso oli sijoittanut työpanostaan tai varojaan toisen avopuolison omistamaan kiinteistöön (KKO 1988:27 ja KKO 1988:28) tai jossa avopuoliso oli muutoin toiminut kodissa perheen hyväksi niin, että se oli osaltaan mahdollistanut asuinkiinteistön hankkimisen toisen avopuolison nimiin (KKO 1993:168). Ratkaisussa KKO 1998:7 yhteisomistaja määrättiin suorittamaan edunpalautusta, kun yhteisesti omistetun kiinteistön arvo oli kohonnut toisen yhteisomistajan toimenpiteiden johdosta. Olettamana ei siis ole aikaisemminkaan ollut, että avopuolison tai yhteisomistajan tarkoituksena olisi panostaa lahjanluontoisesti toisen omaisuuteen niin, että suhteen päättyessä omistaja saisi hyväkseen toisen toimesta syntyneen varallisuuden kasvun. Avoliittolain 8 §:n mukaan hyvitykseen oikeuttavana panoksena voidaan pitää hyvin erilaisia toimia, joilla avopuoliso on myötävaikuttanut toisen avopuolison omaisuuden kartuttamiseen tai säilyttämisen. Panoksen syy-yhteys toisen saamaan hyötyyn voi olla välitön tai välillinen. Hyvityssääntelyn tarkoituksena on, että erotilanteessa avopuolisoiden panoksia tarkastellaan kokonaisuutena ja arvioidaan niiden vaikutusta siihen omaisuuteen, joka kummallekin avopuolisolle jää, kun omaisuus esineoikeudellisten sääntöjen mukaisesti erotellaan avoliiton purkautumisen jälkeen. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että ulkopuolisen vastikkeeton panos ei ole avoliittolain 8 §:ssä tarkoitettu avopuolison antama panos. Sanamuodosta tai lain esitöistä ei kuitenkaan voida päätellä, että pykälän 1 momentissa käytetty ilmaisu \"hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella\" merkitsisi sellaista rajoitusta, että huomioonotettavana panoksena voitaisiin pitää vain avopuolison henkilökohtaisesti tekemää työsuoritusta tai sijoitusta. Säännöksen ilmaisu \"toisen kustannuksella\" taas vastaa sitä, miten varallisuuden siirtymisen syy-yhteys perusteettoman edun palautuksessa tavallisesti kuvataan. Edunpalautuksen yleisenä edellytyksenä ei ole, että toiselle osapuolelle olisi välttämättä aiheutunut konkreettista taloudellista menetystä. Avoliittolain hyvityssäännöstä ei ole perusteltua tulkita supistavasti niin, että epäsuhtaisen panostuksen oikaisumahdollisuudet olisivat pitkäaikaisen avoliiton päättyessä heikommat kuin esimerkiksi lyhyessä parisuhteessa. Avopuolison vastikkeetta saama rakennustyö, samoin kuin esimerkiksi lahjaksi saamat rakennustarvikkeet tai rahavarat voidaan siten ottaa hänen panoksenaan huomioon, jos tällainen työ tai lahja on tosiasiassa lisännyt toisen avopuolison omaisuutta. Asiassa on viime kädessä kysymys siitä, onko B:n isä antanut palkattoman työnsä lahjaksi tyttärelleen vai tyttärelleen ja tämän avopuolisolle yhteisesti. Sinänsä on pidetty riidattomana, että B:n isä on tehnyt työn tyttärensä vuoksi ja rakentaakseen tyttärensä perheelle kodin. B:n isä on kiistänyt tarkoittaneensa, että A saisi taloudellisen hyödyn itselleen avoliiton päättyessä. A on puolestaan väittänyt, että B:n isä oli antanut työsuorituksen kummankin avopuolison hyväksi. Tämän tueksi A on vedonnut siihen, että kysymyksessä oli puolisoiden yhdessä omistama asunto ja etteivät B tai tämän isä olleet myöhemminkään avoliiton aikana ilmaisseet, että edunsaajana olisi yksin B. Kiinteistön myynnistä saatu kauppahinta on lisäksi eron jälkeen jaettu tasan B:n ja A:n kesken. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olettamana ei ole, että merkittävä varallisuuden siirto tai työsuoritus olisi vastikkeeton. Todistustaakka on siten lähtökohtaisesti sillä, joka väittää olevansa lahjansaaja. Näitä periaatteita on sovellettu myös edellä viitatuissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa. Kun vastikkeettomuus ei avoliittolain eikä aikaisemman oikeuskäytännönkään mukaan ole lähtökohtana edes avopuolisoiden kesken, ei ole perusteltua olettaa, että myöskään avopuolison sukulaiset tai muut läheiset tarkoittaisivat tehdä taloudellisesti huomattavia lahjoituksia, jotka avoliiton päättyessä jäisivät toisen avopuolison hyödyksi. Avopuolison, joka väittää saaneensa tällaisen lahjan toiselta avopuolisolta tai tämän läheisiltä, on siten esitettävä väitteensä toteen. B:n isän rakennustyötä - ammattimaisen kirvesmiehen noin 2 200 tunnin työtä - ei voida pitää tavanomaisena talkootyönä. Osapuolten kesken ei ole tehty kirjallisia tai muutoinkaan nimenomaisia sopimuksia työsuorituksesta eikä edunsaajasta. Kun B:n isä on kiistänyt antaneensa lahjan A:lle, näyttöä on arvioitava ulkoisten seikkojen perusteella. Edellä esitetyllä tavalla avoliitto ei ole sellainen olosuhde, jonka perusteella olisi aihetta katsoa B:n isän tarkoittaneen antaa työsuoritustaan A:n taloudelliseksi hyödyksi. Tätä ei muuta se, että kohteena on ollut avopuolisoiden yhdessä omistama asunto, joka usein, kuten tässäkin tapauksessa, muodostaa pääosan yksityishenkilöiden varallisuudesta. Se, että rakennus on tullut kiinteistön osaksi ja että rakennustyö on näin kartuttanut kummankin avopuolison omaisuutta, on seurausta esineoikeudellisista säännöistä eikä ole osoitus lahjanantajan tarkoituksesta kohdistaa lahja kiinteistön osaomistajille yhtä suurin osuuksin. Parisuhteen aikana B:llä ei ole ollut tarvetta ryhtyä selvittämään isänsä rakennustyön merkitystä. Kauppahinnan jakaminen tasan avopuolisoiden kesken ei osoita B:n myöhemminkään hyväksyneen A:n näkemystä tai luopuneen oikeudestaan vaatia hyvitystä. Muukaan asiassa esitetty selvitys ei tue A:n väitettä. Näillä perusteilla katson, että B:n isän rakennustyö on otettava huomioon B:n panoksena, joka on nostanut toisen avopuolison omaisuuden arvoa. B:llä on siten oikeus saada A:lta hyvitystä. Hyvityksen määrän arvioimiseksi asian käsittelyä on jatkettava alemmassa oikeusasteessa.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180005 ECLI:FI:KKO:2018:5 KKO:2018:5 Samboende Avskiljande av egendom Gottgörelse för insatser för det gemensamma hushållet S2016/247 96 2018-01-19 ECLI:FI:KKO:2018:5 En sambos far hade utan vederlag utfört anmärkningsvärt mycket byggnadsarbete när sambornas gemensamma egnahemshus byggdes. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att sambon inte vid upplösningen av sambornas gemensamma hushåll hade rätt att av den andra sambon få gottgörelse för det byggnadsarbete som fadern hade gjort. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180006 ECLI:FI:KKO:2018:6 KKO:2018:6 Muutoksenhaku Vastavalitus R2017/632 212 2018-02-02 ECLI:FI:KKO:2018:6 A:n syyksi luettiin käräjäoikeudessa syytekohdissa 1 - 4 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja kaksi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen. Hänet tuomittiin kolmen vuoden vankeusrangaistukseen sekä suorittamaan korvauksia asianomistajille. Käräjäoikeus hylkäsi syytteen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytekohdassa 5. Syytekohdan 5 asianomistaja valitti hovioikeuteen ja vaati A:n tuomitsemista myös kohdan 5 mukaisesta teosta ja rangaistuksen korottamista. A teki vastavalituksen ja vaati, että hänelle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi. Hovioikeus jätti vastavalituksen tutkimatta. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein hovioikeuden olisi tullut tutkia vastavalitus. OK 25 luku 14 a § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pohjois-Savon käräjäoikeuden tuomio 21.3.2017 (nro 17/110219), muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 20.6.2017 (nro 349) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Seppo Isometsä ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Helena Lindgren, Juha Halijoki ja Tero Vauhkonen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja hänen vastavalituksensa tutkitaan. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. B:n huoltajat F ja G ilmoittivat, etteivät he lausu valituksen johdosta. C vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. D ja hänen huoltajansa H vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään. E ilmoitti vastauksessaan, että hän jättää asian Korkeimman oikeuden harkintaan. Hänen huoltajansa I yhtyi poikansa puolesta esitettyyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytekohdassa 1, lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä syytekohdassa 2 että 3 ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä syytekohdassa 4 kolmen vuoden vankeusrangaistukseen ja maksamaan vahingonkorvauksia asianomistajille. Käräjäoikeus hylkäsi syytteen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytekohdassa 5. 2. Syyksiluettujen syytekohtien 1 - 4 osalta syyttäjä ja asianomistajat eivät valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta. Syytekohdan 5 asianomistaja B valitti yksin käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että A tuomitaan syytekohdan 5 mukaisesta teosta rangaistukseen ja velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvausta. Syytekohdan 5 asianomistaja vaati myös, että mikäli asia ratkaistaan syyksilukemisen osalta valituksen mukaisesti, tulee se ottaa huomioon vastaajalle rangaistusseuraamusta määrättäessä siten, että A tuomitaan kolmen vuoden sijasta kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen. 3. A teki vastavalituksen ja vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan ja rangaistus määrätään ehdollisena. 4. Hovioikeus jätti A:n vastavalituksen tutkimatta. Hovioikeus katsoi, että syytekohdan 5 osalta ei ollut olemassa sellaista tuomion lopputulosta, josta A olisi voinut valittaa, ja koska syyttäjä tai syytekohtien 1 - 4 asianomistajat eivät olleet valittaneet, A:n vastavalitus rangaistuksen mittaamisen osalta oli jätettävä tutkimatta. 5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko A:n vastavalitus tullut tutkia. Lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja arvioinnin lähtökohdat 6. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 a §:n 1 momentin mukaan valittajan vastapuoli voi tyytymättömyyttä ilmoittamatta valittaa osaltaan käräjäoikeuden tuomiosta (vastavalitus). 7. Säännöksen sanamuodosta ei ilmene, rajoittuuko oikeus tehdä vastavalitus vain siihen osaan käräjäoikeuden tuomiota, josta valituksessa on kysymys, vai onko riittävää, että vastavalittaja on valituksen perusteella hovioikeudessa joltakin osalta asiaa valittajan vastapuoli. 8. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 91/2002 vp s. 36) on todettu, että vastavalitus voisi yleensä koskea tuomion muutakin osaa kuin varsinainen valitus, esimerkiksi eri syytekohtaa. Hallituksen esityksen mukaan vastavalituksen tällainen kohdentuminen vapaasti asianosaisten välillä esitettyihin vaatimuksiin on menettelyn tarkoituksenmukaisen hyödyntämisen kannalta eduksi. Esityksessä on kiinnitetty huomiota myös siihen, että muutoksenhaun kohteena oleva tuomio on usein eri vaatimuksia koskeva kokonaisuus, esimerkiksi usean syytekohdan rikosasia, jossa on tuomittu yhteinen rangaistus, ja tällöin on tarpeen voida vastavalituksella puuttua muuhunkin asiakohtaan kuin varsinaisessa valituksessa. Tällaisesta vastavalituksen käytettävyydestä ei nähty olevan haittaa myöskään varsinaiselle valittajalle, joka muutoksenhakemuksensa peruuttamalla saa koko asian raukeamaan hovioikeudessa. 9. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2009:55 katsonut hallituksen esityksen lausumien viittaavan siihen, että vastavalitusta koskevalla säännöksellä olisi laaja soveltamisala, ja myös siihen, että valittajan vastapuolella tarkoitetaan oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 a §:ssä muuta kuin 26 luvun 3 §:ssä, joka koskee kirjallisen vastauksen pyytämistä valittajan vastapuolelta (kohta 8). 10. Myös Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2006:2 on otettu kantaa kysymykseen vastavalitusoikeuden laajuudesta. Tapauksessa valitus käräjäoikeuden kiinteistön kauppahinnan alentamista ja asumiskustannusten korvausta koskevassa asiassa antamasta tuomiosta koski vain oikeudenkäyntikuluja ja niihin verrattavia kuluja. Korkein oikeus katsoi, että vastavalituksella voitiin vaatia myös hinnanalennuksen ja asumiskustannusten korvauksen korottamista. 11. Mainitussa ratkaisussaan Korkein oikeus on todennut, että mahdollisuutta tehdä vastavalitus oli perusteltu useilla näkökohdilla. Ensinnäkin vastamuutoksenhaku oli omiaan edistämään aineellista oikeudenmukaisuutta. Muutoksenhakuaste voi näet vastavalituksen johdosta saada tilaisuuden tarkastella asiaa yhtä laajasti kuin alioikeus eikä vain alkuperäisen valituksen kannalta (kohta 10). Vastavalitusmahdollisuutta oli perusteltu myös yleisellä tarpeella hillitä muutoksenhakua ja erityisesti välttää sellaisia tilanteita, joissa valittaja toimii yllätyksellisesti ja jopa vastapuolelle annettuja lupauksia rikkoen (kohta 11). Korkein oikeus on edelleen katsonut, että vastavalitus oli lähtökohtaisesti sallittu silloinkin, kun se koski muuta osaa tuomiosta kuin alkuperäinen valitus (kohta 12). 12. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisussaan KKO 2009:55 (kohta 12) katsonut, että vastavalitusoikeuden käyttöalan salliminen kaikissa tilanteissa, joissa valittaja ja vastavalittaja ovat olleet käräjäoikeudessa toistensa vastapuolina ja ovat sitä valituksen perusteella joltakin osin hovioikeudessakin, voi johtaa eräissä tapauksissa, joissa valitus ei koskekaan koko asiaa, siihen, että etäännytään kokonaan vastavalitusjärjestelmän taustalla olevista prosessuaalisista tarkoituksenmukaisuusnäkökohdista. Vastavalituksen tärkeimpänä etuna voidaan pitää sitä, ettei muutoksenhakutuomioistuimen tutkittavaksi saatetun riitakysymyksen ratkaiseminen jää riippuvaiseksi valituksesta johtuvista rajoituksista, vaan muutoksenhakutuomioistuin voi asiaa käsitellessään ja harkitessaan ottaa huomioon myös vastavalituksessa esitetyt vaatimukset. Tämä etu toteutuu parhaiten silloin, kun vastavalitus kohdistuu siihen osaan asiaa, josta valituksessa esitettyjen vaatimusten perusteella on kysymys. Asian riitainen osa ei tällöin vastavalituksen johdosta laajenisi, vaan vastavalituksen liitännäinen luonne valitukseen säilyisi. 13. Tässä asiassa vastaaja on tehnyt vastavalituksen koskien rangaistuksen mittaamista ja lajivalintaa. Vastavalitusoikeuden laajuutta arvioitaessa tulee siten ottaa huomioon myös rikoslain 7 luvun yhteisen rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset. Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa 14. Korkein oikeus toteaa, että lainsäädännön ja oikeuskäytännön perusteella vastavalitusoikeuden laajuutta rajoittaa se, että vastavalitus on mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan. Tätä edellytystä tulkittaessa tulee ottaa huomioon muun muassa vastavalitusjärjestelmän taustalla olevat prosessuaaliset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Vastavalituksen tutkiminen ei saisi laajentaa asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ole riittävää liityntää itse päävalitukseen. 15. Korkein oikeus toteaa myös, että vastavalittajalta on edellytettävä muutoksenhakuintressiä samalla tavoin kuin varsinaisen valituksen tekijältä, jotta vastavalitus voidaan ylipäätään tutkia. Käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen on oltava siltä osin, mitä vastavalitus koskee, vastavalittajalle vastainen, jotta vastavalitus voidaan tutkia. 16. A:n vastavalitus koskee yhteisen rangaistuksen mittaamista ja rangaistuksen lajivalintaa. Hän on käräjäoikeudessa kiistänyt syytteen kokonaan ja hänet on tuomittu yhteiseen vankeusrangaistukseen syytekohdissa 1 - 4. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeuden tuomio on ollut A:lle rangaistuksen määräämisen osalta siten vastainen, että hänellä on rangaistuksen määräämisen osalta ollut muutoksenhakuintressi, vaikka syyte ja rangaistusvaatimus onkin hylätty siltä osin, josta hovioikeudessa on kysymys päävalituksen osalta. Se, että A on tyytynyt käräjäoikeuden tuomion lopputulokseen, ei poista hänen tarvettaan saada jo tuomittu yhteinen rangaistus kokonaisuudessaan arvioitavaksi, jos hänen syykseen luetaan myös muutoksenhaun kohteena oleva rikos. 17. Ottaen huomioon rikoslain yhteisen rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset Korkein oikeus katsoo myös, että päävalituksen tehnyt syytekohdan 5 asianomistaja on ollut käräjäoikeudessa ja nyttemmin hovioikeudessa A:n vastapuoli yhteisen rangaistuksen määräämisen osalta, vaikka syyte onkin hänen kohdaltaan hylätty eikä rangaistusta tältä osin ole määrätty. Syytekohdan 5 asianomistaja on vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen käräjäoikeudessa ja nyttemmin hovioikeudessa. 18. Koska hovioikeus ei ole sidottu asianosaisten kannanottoon rangaistuksen mittaamisen ja lajivalinnan osalta ja koska hovioikeus joutuisi joka tapauksessa mittaamaan A:n yhteisen rangaistuksen uudelleen, jos se hyväksyisi valituksen, A:n vastavalitus rangaistuksen osalta ei myöskään laajenna asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ole riittävää liityntää itse päävalitukseen. Kysymystä ei ole aihetta arvioida toisin siitä huolimatta, että jos päävalitus syytekohdassa 5 ei menesty, yhteisen rangaistuksen määrääminen tulee vastavalituksen johdosta arvioitavaksi vain syytekohtien 1 - 4 osalta. 19. Edellä todetun perusteella hovioikeus ei olisi saanut jättää A:n vastavalitusta tutkimatta. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa Pohjois-Savon käräjäoikeuden 21.3.2017 antamaa tuomiota (17/110219) koskeva A:n vastavalitus käsiteltäväkseen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180006 ECLI:FI:KKO:2018:6 KKO:2018:6 Ändringssökande Motbesvär R2017/632 212 2018-02-02 ECLI:FI:KKO:2018:6 A tillräknades i tingsrätten i åtalspunkterna 1 - 4 grovt sexuellt utnyttjande av barn och två sexuella utnyttjanden av barn samt spridning av pornografisk bild. Han dömdes till ett tre års fängelsestraff och till att betala ersättningar till målsägandena. Tingsrätten förkastade åtalet i åtalspunkt 5 för grovt sexuellt utnyttjande av barn. Målsäganden i åtalspunkt 5 överklagade till hovrätten och yrkade att A skulle dömas även för gärningen i punkt 5 och att straffet skulle höjas. A anförde motbesvär och yrkade att det gemensamma fängelsestraff som han hade dömts till skulle sänkas och förklaras villkorligt. Hovrätten avvisade motbesvären. Av de skäl som framgår av Högsta domstolens avgörande borde hovrätten ha prövat motbesvären." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180007 ECLI:FI:KKO:2018:7 KKO:2018:7 Huumausainerikos Törkeä huumausainerikos R2016/429 237 2018-02-06 ECLI:FI:KKO:2018:7 A oli tyhjillään olleeseen varastorakennukseen rakentamassaan kasvattamossa viljellyt 54:ää kannabis sativa -kasvia huumausaineena käytettäväksi. Kysymys kasveista saatavissa olevan huumausaineen määrästä sekä siitä, oliko huumausainerikosta pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. RL 50 luku 1 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimi Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 3.12.2014 nro 14/152958 Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteen perusteella selvitetyksi, että A oli laittomasti viljellyt hamppua huumausaineena käytettäväksi. Riidatonta oli, että A oli kasvattanut 54:ää kannabis sativa -kasvia tyhjillään olleessa varastorakennuksessa, jonne hän oli rakentanut kasvattamon. Riidatonta oli edelleen, että kasvit olivat löytöhetkellä olleet 50 - 150 senttimetrin mittaisia ja että A oli kasvien kasvattamisessa käyttänyt apunaan vesiviljelyjärjestelmää, kahta suurpainenatriumvalaisinta ja kuutta ultravioletti-led -valaisinta, ilmanvaihtojärjestelmää, lämmityslaitteita, ilmalämpöpumppua sekä lannoitteita. Perusteluissaan käräjäoikeus katsoi yksittäisen kasvin tuottoarvoksi 25 grammaa marihuanaa, jolloin 54 kasvin tuottama marihuanamäärä oli yhteensä 1 350 grammaa. Kirjallisena todisteena esitetyistä valokuvista ilmeni, että kasvit olivat olleet löydettäessä hyväkuntoisia. Tämä sekä kasvattamisessa käytetyt apuvälineet huomioon ottaen A oli kasvien kasvattamisessa tavoitellut hyvää tuotto-odotusta. Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausunnon mukaan sisäkasvatuksessa hamppukasvista oli saatavissa keskimäärin noin 25 grammaa marihuanaa, mikä määrä on tuottoarviona hyväksytty myös oikeuskäytännössä. Koska on sattumanvaraista, milloin poliisi löytää kannabiskasvit, johtaa tuottoarvion käyttö myös eri tekojen moitittavuuden arvioinnissa yhdenvertaisempaan lopputulokseen. Edellä mainittua 1 350 gramman määrää käräjäoikeus piti suurena määränä huumausainetta. Käräjäoikeus piti A:n tekoa myös suunnitelmallisena, koska A oli käyttänyt kasvien kasvattamiseen useita apuvälineitä ja sijoittanut niihin varoja yli 2 000 euroa. Kasvien kasvattaminen oli ollut myös järjestelmällistä. Ottaen huomioon A:n tavoitteleman suuren huumausaineen tuottomäärän sekä hänen harjoittamansa kasvattamistoiminnan suunnitelmallisuuden oli teko käräjäoikeuden mukaan myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä huumausainerikoksesta 1 vuoden 1 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Marja Lehtimäki ja Ida-Sofia Mäki sekä käräjänotaari Jenna Martikkala. Turun hovioikeuden tuomio 16.3.2016 nro 16/111421 A valitti hovioikeuteen. A vaati valituksessaan, että hänen katsotaan syyllistyneen törkeän huumausainerikoksen sijasta huumausainerikokseen ja että rangaistusta alennetaan. Käräjäoikeuden tavoin ja sen lausumin perustein hovioikeus piti A:n kasvattamaa kannabismäärää rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohdan tarkoittamana suurena määränä huumausainetta. Rikoksen kokonaistörkeyden osalta hovioikeus lausui, että huumausainerikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa on merkitystä annettu erityisesti sille, ovatko tekijän hallussa olleet huumausaineet tarkoitettu vain hänen omaa käyttöään varten. Myös useamman kuin yhden ankaroittamisperusteen täyttyminen teossa puoltaa yleensä rikoksen katsomista kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. A:n syyksi luetun huumausainerikoksen kohteena olleen huumausaineen määrä oli kuitenkin ylittänyt vain vähäisessä määrin perusmuotoisen ja törkeän huumausainerikoksen lähtökohtaisena rajana oikeuskäytännössä pidetyn määrän. A:n tekoa ei ollut pidettävä ammattimaisena eikä hänen tarkoituksenaan ole ollut myydä tai välittää huumausainetta eteenpäin, vaan se oli tarkoitettu vain hänen omaan käyttöönsä. Pääasiana A:n toiminnassa ei ollut ollut taloudellisen hyödyn tavoittelu. Rikoksessa täyttyi vain yksi ankaroittamisperuste. Näin ollen A:n syyksi luettua huumausainerikosta ei ollut pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen huumausainerikokseen ja alensi hänelle tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen 9 kuukauden mittaiseksi. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Eeva Perho, Elise Mäki ja Kaarlo Mikkola. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:n syyksi luetaan törkeä huumausainerikos ja hänelle tuomittua rangaistusta korotetaan. A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Välitoimi Korkein oikeus on pyytänyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta lausunnon marihuanan terveyshaitoista ja vaarallisuudesta, tavanomaisesta käyttöannoksesta, käytön tavoista, sisäkasvatetun kannabiskasvin tuotosta sekä marihuanan säilyvyydestä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on antanut pyydetyn lausunnon. Syyttäjä on antanut lausunnon johdosta pyydetyn lausuman. A ei ole käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta lausuman antamiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu 1. Asiassa on riidatonta, että A on laittomasti viljellyt hamppua käytettäväksi huumausaineena. Hän on kasvattanut cannabis sativa -kasveja tyhjillään olleeseen varastorakennukseen rakentamassaan kasvattamossa. Kasveja on ollut yhteensä 54 kappaletta ja ne ovat löydettäessä olleet korkeudeltaan 50 - 150 senttimetriä. A on kasvattamisessa käyttänyt apunaan vesiviljelyjärjestelmää, kahta suurpainenatriumvalaisinta, kuutta ultravioletti-led -valaisinta, ilmanvaihtojärjestelmää, lämmityslaitteita, ilmalämpöpumppua sekä lannoitteita. Edelleen riidatonta on, että poliisi on takavarikoinut kannabiskasvit ennen sadon korjaamista. 2. Hovioikeus on katsonut, että A:n kasvattamista kasveista saatavissa ollutta huumausainemäärää on pidettävä rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohdan tarkoittamana suurena määränä huumausainetta. Arvioinnin perusteeksi hovioikeus on hyväksynyt syyttäjän esittämän laskennallisen määrän 25 grammaa kasvia kohden, jolloin 54:stä kannabiskasvista saatava huumausaineen kokonaismäärä on ollut 1 350 grammaa. Hovioikeus ei ole kuitenkaan pitänyt A:n menettelyä kokonaisuutena arvostellen törkeänä, koska sen kohteena olleen huumausaineen määrä on ylittänyt vain vähäisessä määrin perusmuotoisen ja törkeän huumausainerikoksen lähtökohtaisena rajana oikeuskäytännössä pidetyn yhden kilon määrän. A:n tekoa ei hovioikeuden mukaan ole myöskään pidettävä ammattimaisena eikä hänen tarkoituksenaan ole ollut myydä tai välittää huumausainetta eteenpäin, vaan viljelemällä tuotettu marihuana oli tarkoitettu hänen omaan käyttöönsä. Hovioikeus on tuominnut A:n huumausainerikoksesta 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. 3. Syyttäjän valituksen perusteella asiassa on kysymys siitä, onko A menettelyllään syyllistynyt törkeään huumausainerikokseen. Arvioitavana on tällöin se, onko teon kohteena ollut rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohdan tarkoittama suuri määrä huumausainetta ja onko teko myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Jos A:n menettelyn katsotaan täyttävän törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkistön, on asiassa kysymys myös rangaistuksen määräämisestä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunto 4. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) antaman lausunnon perusteella hamppukasvista, marihuanan käytöstä, terveysvaikutuksista, käyttöannoksista sekä sisäkasvatetun hamppukasvin tuotosta voidaan todeta muun ohella seuraavaa. Hamppukasvia (Cannabis sativa L.) pidetään yleensä yhtenä lajina, jolla on useita morfologisia muotoja, muunnoksia tai alalajeja. Hamppu voidaan jakaa kolmeen alalajiin, sativa, indica ja ruderalis. Päihdekäyttöön kasvatettavat kasvit ovat indica- tai sativa -lajikkeita tai niiden hybridejä. Sisätilakasvatuksessa kontrolloidut kasvuolosuhteet ja geneettisesti valikoidut kannat mahdollistavat neljästä kuuteen satoa vuodessa. Nykyään emikasvin kukinnoista saatavan marihuanan määrä ja sen voimakkuus ovat huomattavasti suurempia kuin aikaisemmin. Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytön seurantakeskuksen (EMCDDA) mukaan takavarikoidun marihuanan voimakkuus vaihteli vuonna 2012 Euroopassa keskimäärin välillä 3 - 14 prosenttia ja suurin voimakkuus oli 46 prosenttia. Kannabis on Suomessa selvästi eniten käytetty huume. Vähintään kymmenelle prosentille kannabista säännöllisesti käyttävistä henkilöistä kehittyy kannabikseen riippuvuusoireyhtymä. Säännöllinen kannabiksen käyttö murrosiässä kaksinkertaistaa kognitiivisten toimintojen heikkenemisen riskin ja psykoosin riskin aikuisiällä. Säännöllinen kannabiksen käyttö murrosiässä on vahvasti yhteydessä muiden laittomien huumeiden käyttöön. Kannabiksen käyttöön ei liity yliannostuksesta johtuvia myrkytyskuolemia eikä myöskään virheellisestä annostelusta johtuvaa hengenvaaraa, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuvaa vakavan terveydellisen vaurion vaaraa eikä voimakkaita vieroitusoireita. Marihuanan tavanomainen käyttöannos vaihtelee marihuanan tetrahydrokannabinolipitoisuuden (THC) ja käyttäjän toleranssin mukaan. Päivittäin kannabista käyttävillä voi olla useita käyttökertoja päivässä ja he käyttävät kannabista monessa muodossa monilla eri tavoilla. Ottaen huomioon sisäkasvatetun marihuanan nykyisen voimakkuuden Euroopassa voidaan kuitenkin 200 milligramman määrää pitää tavanomaisena käyttöannoksena. Sisäkasvatetun kannabiskasvin tuottoarvio 25 grammaa kasvia kohden on THL:n mukaan varsin varovainen arvio. Suomalaisessa kotikasvatustutkimuksessa raportoitu marihuanatuotto vaihteli laajasti, mutta valtaosassa tapauksista tuotto oli suurempi kuin 25 grammaa kasvia kohden ja osassa tapauksista yli 100 grammaa kasvia kohden. Kansainvälisessä tutkimuksessa, johon oli koottu tietoja 11 maasta, sisäkasvatetun kannabiskasvin tuoton mediaani oli 34 grammaa kasvia kohden. Tutkimuksessa Suomessa sisäkasvatetun kannabiskasvin tuoton mediaani oli 45 grammaa kasvia kohden. Kannabiskasveista saatavissa oleva huumausainemäärä 5. Rikoslain 50 luvun 1 §:n 2 kohdan mukaan huumausainerikokseen syyllistyy muun muassa se, joka laittomasti viljelee tai yrittää viljellä hamppua käytettäväksi huumausaineena. 6. Korkein oikeus toteaa, että hamppukasvin viljelemistä koskevissa tapauksissa on sattumanvaraista, kuinka pitkälle kasvaneena viljelmä tulee poliisin tutkittavaksi ja paljonko siitä on tällöin saatavissa satoa. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:31 (kohta 17) on todettu, teon moitittavuus perustuu pyrkimykseen viljellä hamppua käytettäväksi huumausaineena. 7. Tapauksessa, jossa rikoksena on alkuvaiheessa kesken jäänyt hampun viljely tai sen yritys, rikoksella tavoitellun huumausaineen määrää ei ole mahdollistakaan mitata kasveista vaan se joudutaan arvioimaan tuomioistuimessa (KKO 2012:31, kohta 17). Oikeuskäytännössä on melko vakiintuneesti käytetty 25 gramman tuottoarviota hamppukasvia kohden odotettavissa olevan huumausainemäärän arvioinnin lähtökohtana myös tilanteissa, joissa hamppukasvien kasvatus on edennyt pidemmälle siten, että niistä saatavissa olevan huumausaineen todellinen määrä olisi lähtökohtaisesti selvitettävissä korjaamalla ja kuivaamalla sato. 8. Myös nyt esillä olevassa tapauksessa Keskusrikospoliisin Rikostekniseen laboratorioon on toimitettu yhden kasvattamosta takavarikoidun kasvin yläkolmannes, jonka on laboratoriotutkimuksessa todettu sisältävän tetrahydrokannabinolia (THC). Laboratorion lausunnossa todetaan, että kirjallisuuden (Recommended Methods for the Identification and Analysis of Cannabis and Cannabis Products, UNODC 2009) ja rikosteknisen laboratorion havaintojen perusteella hamppukasvista on sisäkasvatuksessa saatavissa keskimäärin noin 25 grammaa marihuanaa. Marihuanaksi käsitetään kasvinosat, jotka sisältävät eniten THC:ta, eli kukinnot ja ylälehdet. 9. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunnosta ilmenevin tavoin 25 gramman marihuanamäärän tuottoarvio kasvia kohden on edelleen perusteltavissa oleva, joskin varsin varovainen arvio ottaen huomioon nykyiset kehittyneet kasvatusolosuhteet. Korkein oikeus katsoo, että mainittu tuottoarvio muodostaa riittävän luotettavan lähtökohdan arvioitaessa viljelemällä tavoitellun huumausaineen määrää. Kuitenkin poikkeuksellisen vaatimattomat tai vastaavasti erinomaiset olosuhteet tulee edelleen ottaa huomioon viljelmän tuottaman huumausaineen määrää arvioitaessa. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2004:6 viljelmästä saatavissa oleva huumausaineen määrä arvioitiin kasveista ja niiden viljelyolosuhteista saadun selvityksen perusteella vähäiseksi. Viljelmästä saatava huumausainemäärä tässä tapauksessa 10. Syyttäjän arvio A:n kasvattamista hamppukasveista saatavissa olevasta marihuanan määrästä on niin ikään perustunut kasvatettujen taimien lukumäärään ja yhdestä kasvista arviolta saatavissa olevaan 25 gramman huumausainemäärään. Lisäksi arvio on perustettavissa kasvatusolosuhteista saatuun selvitykseen. Kasvattamosta otetuista valokuvista ilmenee, että kasvit ovat olleet löydettäessä hyväkuntoisia. Riidatonta on, että A on pyrkinyt turvaamaan kasvatuksen onnistumisen käyttämällä useita apuvälineitä sekä lannoitteita. 11. Korkein oikeus toteaa, ettei kasvien kasvatustavassa tai -olosuhteissa ole tässä tapauksessa ollut sellaisia tekijöitä, joiden vaikutuksesta niiden tuotto olisi ollut erityisen heikko tai muutoin poikennut syyttäjän esittämästä keskimääräisestä kannabiskasvin tuotosta. Tapauksen olosuhteet eivät siten viittaa siihen, että varovaisena pidettävä 25 gramman kasvikohtainen tuottoarvo olisi ylimitoitettu. Näin ollen on lähdettävä siitä, että A:n kasvatettavana olleiden kasvien tuottama marihuanamäärä on ollut syyttäjän vetoama 25 grammaa marihuanaa kasvia kohden eli yhteensä 1 350 grammaa huumausainetta. 12. A on todennut, että hän on kasvatustoiminnassaan tavoitellut 10 gramman kasvikohtaista tuottoa. Hänen subjektiivinen syyllisyytensä kattaisi siten vain noin 500 marihuanagramman tavoittelun. Korkein oikeus toteaa kuitenkin A:n hankkineen sellaiset tiedot marihuanan kasvatustekniikasta, että hän on osannut perustaa edellä kohdassa 1 kuvatun hyvin varustetun kasvattamon. Tähän nähden A:lla on täytynyt myös olla oikea käsitys odotettavissa olevan sadon määrästä tai hänen on ainakin täytynyt pitää käyttämällään menetelmällä tavanomaisesti saatavaa määrää varsin todennäköisenä. Syyksi lukemisessa ei näin ollen ole perusteita poiketa alaspäin tuottoarviosta 25 grammaa kasvia kohden. Suuri määrä marihuanaa 13. Se, mitä on pidettävä rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohdassa tarkoitettuna suurena määränä huumausainetta, vaihtelee huumausaineittain ja riippuu huumausaineen vaarallisuudesta ja voimakkuudesta (KKO 2006:59, kohta 3, HE 180/1992 vp s. 22). Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissään (esim. KKO 2006:58, kohta 12 ja KKO 2014:34, kohta 9) todennut, että huumausaineen määrää voidaan suuntaa antavasti arvioida ja eri huumausaineiden määriä vertailla keskenään huumausaineen tavanomaisen käyttöannoksen avulla. 14. Korkein oikeus toteaa, että vaikka marihuana on useaan muuhun huumausaineeseen verrattuna vähemmän haitallinen aine, liittyy myös sen käyttöön edellä kohdassa 4 kuvattuja merkittäviä terveydellisiä ja sosiaalisia riskejä. 15. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnosta ilmenee, että hamppukasvista saatavan marihuanan määrä ja THC-pitoisuus ovat jalostuksen myötä huomattavasti suurempia kuin aikaisemmin. Euroopassa takavarikoidussa marihuanassa pitoisuus on vaihdellut kolmesta neljääntoista prosenttiin. Tässä tapauksessa A:n kasvattamien hamppukasvien THC-pitoisuutta ei ole selvitetty. 16. Huumausaineen määrän arvioinnissa lähtökohtana käytetyllä tavanomaisella käyttöannoksella tarkoitetaan sellaista kerta-annosta, jota voidaan pitää keskimääräisenä tai tyypillisenä kysymyksessä olevan huumausaineen käytössä. Keskimääräistä käyttöannosta määriteltäessä ei käyttäjäkohtaisia eroja erilaisten huumausaineiden käyttötapojen ja -annosten välillä pääsääntöisesti voida ottaa huomioon (KKO 2014:34, kohta 10). 17. Huumausaineen käyttörikosta koskevassa ratkaisussa KKO 2003:94 on katsottu, että yhdestä grammasta hasista saadaan tavanomaisesti kahdesta kolmeen käyttöannosta. Oikeuskäytännössä on katsottu, että marihuanaa arvioidaan samoin kuin hasista, jos se THC-pitoisuudeltaan on vastannut hasista (KKO 1999:89). Alempien oikeuksien oikeuskäytännössä 0,3 - 0,5 gramman kerta-annos on vakiintunut myös marihuanan tavanomaiseksi kerta-annokseksi. 18. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnosta ilmenee, että marihuanan tavanomainen käyttöannos vaihtelee aineen voimakkuuden, käyttäjän toleranssin sekä erilaisten käyttötekniikoiden mukaan. Lausunnossa päädytään kuitenkin siihen, että ottaen huomioon sisäkasvatetun marihuanan nykyisen keskimäärin korkean THC-pitoisuuden Euroopassa voidaan 200:aa milligrammaa (0,2 grammaa) pitää tavanomaisena käyttöannoksena. Tavanomaisin käyttötapa on polttaminen savukkeena tupakkaan sekoitettuna. 19. Korkein oikeus katsoo asiassa esitetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunto huomioon ottaen, että tavanomaisena marihuanan käyttöannoksena voidaan pitää noin 0,2 gramman kerta-annosta lähtien siitä, että käyttötapa on polttaminen savukkeessa, sähkösavukkeessa tai muussa vaporisaattorissa. Näin ollen A:n kasvattamista kasveista odotettavissa olleesta 1 350 gramman marihuanamäärästä olisi saatu yli 6 500 tavanomaista käyttöannosta. 20. Huumausaineen vaarallisuus vaikuttaa siihen määrään, mitä pidetään rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohdan tarkoittamana suurena määränä huumausainetta (KKO 2014:34, kohta 14). Erittäin vaarallisilla huumausaineilla kuten fentanyylillä, amfetamiinilla, ekstaasilla ja gammahydroksibutyraatilla (GHB) suuren määrän rajana on Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä pidetty satoja tavanomaisia käyttöannoksia. Khatia koskevassa ratkaisussa KKO 2011:108 törkeästä huumausainerikoksesta tuomitun B:n syyksi luetusta 839 kilosta sai 4 195 käyttöannosta. D, jonka syyksi oli luettu perusmuotoinen huumausainerikos, oli käsitellyt 170:tä kiloa, josta sai 850 käyttöannosta. Ratkaisussa (kohta 17) lausuttiin, että asiassa saatujen asiantuntijalausuntojen perusteella khat oli luokiteltavissa hasista vaarattomammaksi ja selvästi miedommaksi huumausaineeksi. 21. Korkein oikeus katsoo, että A:n kasvattamista hamppukasveista saatavissa olevan marihuanan määrää tavanomaisina käyttöannoksina arvioituna on pidettävä rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohdassa tarkoitettuna suurena määränä huumausainetta. Huumausainerikos vai törkeä huumausainerikos 22. Törkeästä huumausainerikoksesta tuomitseminen edellyttää rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Pelkästään rikoksen törkeän tekomuodon jonkin ankaroittamisperusteen täyttyminen ei yleensä riitä rikoksen katsomiseen kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Joissain tapauksissa rikoksen ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa kuitenkin olla niin vahingollinen tai vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikos myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Rikoksen laji ja teko-olosuhteet voivat vaikuttaa siihen, millä tavoin rikoksen törkeys kokonaisuutena arvioidaan (KKO 2013:57, kohdat 5 ja 6). 23. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä huumausainerikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa merkitystä on annettu erityisesti sille, ovatko tekijän hallussa olleet huumausaineet tarkoitettu vain hänen omaa käyttöään varten (esim. KKO 2006:59, kohta 13, KKO 2014:34, kohta 29). Huumausainerikoksen kohdistuminen suureen huumausainemäärään voi osoittaa rikoksen liittyvän huumausaineen laajamittaiseen levittämiseen, mikä puoltaa rikoksen arvostelemista kokonaisuutena törkeäksi (KKO 2015:18, kohta 12). Ratkaisussa KKO 2003:94 on todettu, että huumausaineen hallussapidon osalta voidaan yleisesti olettaa, että mitä suurempi määrä huumausainetta rikokseen liittyy, sitä vahvemmin se viittaa siihen, ettei ainetta ole tarkoitettu vain omaan käyttöön. Suuren määrän pitkäaikaiseen hallussapitoon liittyy huomattava vaara siitä, että muutkin henkilöt saavat ainetta haltuunsa (KKO 2003:63). 24. A on katsonut, että hänen tekoaan ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä, koska siihen ei ole liittynyt tavanomaisesta poikkeavaa suunnitelmallisuutta. A on vedonnut myös siihen, että hänen tarkoituksenaan on ollut viljellä marihuanaa vain omaa käyttöä varten. 25. Korkein oikeus toteaa, että kannabiskasvien kasvattamiseen liittyy jo lähtökohtaisesti rikostyypistä johtuvaa suunnitelmallisuutta, kuten esimerkiksi siemenien tai taimien hankintaan ja kasvatuspaikan valintaan liittyviä selvittelyä ja toimia. Rikoslajiin tyypillisesti kuuluva suunnitelmallisuus ilmenee konkreettisissa tapauksissa kuitenkin eri asteisena, mikä on otettava huomioon arvioitaessa yksittäisen teon moitittavuutta. Kannabiskasveja voidaan pyrkiä kasvattamaan hyvin eri tasoisissa olosuhteissa ja toimintaan enemmän tai vähemmän panostaen. A on rakentanut tyhjään varastorakennukseen kasveille erillisen kasvattamon ja hankkinut useita erilaisia kasvien kasvua edistäviä laitteita ja välineitä sekä käyttänyt lannoitteita. Korkein oikeus katsoo, että A:n toiminta on ylittänyt tekotyypille tavanomaisena pidettävän suunnitelmallisuuden. Ottaen lisäksi huomioon, että A:n kannabiskasvien viljelyyn on sen suhteellisen laajamittaisuuden vuoksi liittynyt myös riski siitä, että ainetta ajan kuluessa voisi levitä muillekin henkilöille, Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luettua huumausainerikosta on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Rangaistuksen määrääminen 26. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta. 27. Huumausainerikoksissa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttaa keskeisesti se, kuinka vaarallisesta huumausaineesta on kysymys ja kuinka suurta määrää huumausainetta teko on koskenut. Pitkään käytössä olleiden huumausaineiden, kuten esimerkiksi hasiksen ja marihuanan osalta, on muodostunut vakiintunutta rangaistuskäytäntöä, josta voidaan saada johtoa rangaistusta yksittäistapauksessa harkittaessa. Marihuanaa on pidettävä terveydelle selvästi vähemmän haitallisena kuin erittäin vaaralliseksi katsottuja huumausaineita. Toisaalta sitä voidaan pitää vaarallisempana kuin khatia. 28. A:n syyksi luetun rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään A:n syyllisyyteen nähden käräjäoikeuden tuomitsemaa 1 vuoden 1 kuukauden ehdollista vankeusrangaistusta on pidettävä rikoksen oikeudenmukaisena seuraamuksena. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan syyksilukemisen ja rangaistusseuraamuksen osalta. Asia jätetään näiltä osin käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180007 ECLI:FI:KKO:2018:7 KKO:2018:7 Narkotikabrott Grovt narkotikabrott R2016/429 237 2018-02-06 ECLI:FI:KKO:2018:7 A hade i en odlingsanläggning som han hade byggt i en tom lagerbyggnad odlat 54 cannabis sativa-växter för att användas som narkotika. Fråga om vilken mängd narkotika som kunde utvinnas ur växterna samt om narkotikabrottet bedömt som en helhet skulle anses vara grovt. SL 50 kap 1 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180008 ECLI:FI:KKO:2018:8 KKO:2018:8 Asiavaltuus Saamisen siirto S2016/616 238 2018-02-06 ECLI:FI:KKO:2018:8 Työntekijäliitto vaati kanteessaan, että työnantaja velvoitetaan suorittamaan työntekijöille näiden liitolle perittäväksi siirtämät työpalkkasaamiset. Hovioikeus katsoi, ettei liitolla ollut oikeutta omissa nimissään ajaa kannetta ja jätti kanteen tutkimatta. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen katsoen, että siirronsaajalla oli perimissiirron perusteella oikeus omissa nimissään ajaa kannetta huolimatta siitä, että palkkasaamiset oli vaadittu maksettavaksi työntekijöille. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.6.2014 (nro 14/28209) ja Helsingin hovioikeuden päätös 31.5.2016 (nro 840) selostetaan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden päätöksessä. Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Markku Saarikoski ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Paula Salonen, Helena Vihriälä ja Antti Tapanila. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry:lle (jäljempänä AKT) myönnettiin valituslupa. AKT vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös jättää kanne tutkimatta kumotaan ja poistetaan ja että asia palautetaan käsiteltäväksi hovioikeuteen. F Oy ja C Oy (jäljempänä myös yhtiöt) antoivat yhteisen vastauksen ja vaativat, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Käräjäoikeuden tuomio 1. AKT on kanteessaan vaatinut, että F Oy velvoitetaan maksamaan sille perittäväksi siirrettyjä työaikalain 32 §:ään perustuvia työntekijöiden saatavia vuosilta 2007 - 2009 yhteensä 255 346,44 euroa korkoineen (pääkanne). AKT on lisäksi vaatinut, että yhtiöt velvoitetaan yhteisvastuullisesti maksamaan AKT:lle perittäväksi siirrettyjä vastaavia saatavia vuosilta 2010, 2011 ja 2012 yhteensä 174 827,80 euroa (lisäkanne). Kanteissa on pyydetty, että niissä vaaditut saatavat maksetaan kanteissa yksilöidyin tavoin suoraan kullekin työntekijälle. 2. Käräjäoikeus on hylännyt yhtiöiden lisäkanteen osalta esittämät AKT:n asiavaltuuden puutetta koskeneet väitteet, jotka perustuivat siihen, että lisäkanteen perusteena olleita saamisia ei voitu siirtää perittäväksi saatavan siirtämistä kolmannelle koskevan työsopimuslain 1 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla ja että saamiset oli joka tapauksessa siirretty vasta lisäkanteen vireilletulon jälkeen. Käräjäoikeus on todennut, että lisäkanne koski saatavia, jotka olivat erääntyneet viimeistään 31.12.2012, jolloin työntekijät olivat allekirjoittaneet saatavia koskeneet siirtokirjat. AKT:lla oli viimeistään tuolloin ollut lupa työntekijöiden puolesta ajaa sille perittäväksi siirrettyjä saatavia koskenutta kannetta. Käräjäoikeus on katsonut AKT:n esittäneen työsopimuslain 1 luvun 7 §:n 2 momentin mukaisen perusteen ja asiavaltuuden toimia asiassa kantajana. 3. Käräjäoikeus on tuomiossaan kanteet osittain hyläten hyväksynyt pääkanteen 224 839,91 euron osalta ja lisäkanteen 143 906,13 euron osalta ja velvoittanut yhtiöt maksamaan saatavat kullekin työntekijälle korkoineen. Hovioikeuden päätös 4. Yhtiöt ja AKT ovat valittaneet asiassa hovioikeuteen ja AKT on tehnyt lisäksi vastavalituksen. Yhtiöt ovat valituksessaan vaatineet muun ohella, että lisäkanne on jätettävä tutkimatta sillä perusteella, että AKT:ltä on puuttunut asiavaltuus, koska päteviä saatavien siirtoja ei ollut tapahtunut. 5. Hovioikeus on välitoimena varannut AKT:lle tilaisuuden lausua siitä, mihin se on perustanut asiavaltuutensa asiassa. Hovioikeus on lausumapyynnössään lisäksi todennut, että asialegitimaatiossa ei ollut kysymys pelkästään saatavien siirtämisen mahdollisuudesta ja oikea-aikaisuudesta vaan siitä, voiko AKT vaatia omissa nimissään kanteella saatavia työntekijöiden puolesta. Lausumassaan AKT on todennut, että sen ja työntekijöiden välillä ei ollut tapahtunut velvoiteoikeudellista saatavien siirtoa, vaan työntekijät olivat siirtäneet saatavat sille perittäväksi oikeudenkäyntiä varten. AKT on todennut vakiintuneen käytännön mukaisesti vaatineensa oikeutta antamaan tuomion, jolla työnantaja velvoitetaan maksamaan saatavat suoraan kullekin työntekijälle. 6. Yhtiöt ovat AKT:n lausuman johdosta hovioikeudelle antamassaan vastauksessa vaatineet, että AKT:n molemmat kanteet jätetään kaikilta osin tutkimatta puuttuvan asiavaltuuden johdosta. Kanneoikeus oli vain oikeussuhteen osapuolilla. Työntekijät eivät olleet tässä riita-asiassa osallisia, eikä AKT voinut vaatia yhtiötä maksamaan korvauksia riita-asian ulkopuolisille tahoille. Asiassa ei ollut tapahtunut sellaista velvoiteoikeudellista siirtoa, joka oikeuttaisi AKT:n ajamaan kannetta omissa nimissään, eikä sellaista siirtoa olisi edes voinut tapahtua työsopimuslain 1 luvun 7 §:n 1 momentti huomioon ottaen. Mikäli katsottaisiin, että AKT on vaatinut maksamaan kannevaatimuksessa mainitut erät itselleen, yhtiöt ovat toissijaisesti vaatineet kanteita hylättäväksi. AKT:lle ei ollut siirretty eikä voitukaan siirtää sellaista väitettyä oikeutta, jota kanteilla vaaditaan. 7. Hovioikeus on päätöksellään kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja jättänyt AKT:n kanteen sekä lisäkanteen tutkimatta. Hovioikeus on päätöksensä perusteluissa todennut AKT:n esiintyneen kantajana asiassa sillä perusteella, että sen jäseninä olevat työntekijät olivat siirtäneet kanteessa mainitut saatavansa sille perittäväksi. Hovioikeus on todennut, että asiavaltuus tarkoittaa oikeutta ajaa omissa nimissä kannetta oikeudellisesta vaateesta, eikä kenelläkään ole asiavaltuutta ajaa kannetta sellaisesta oikeudesta, jonka ei väitä kuuluvan itselleen. Tämä prosessinedellytys on ehdoton. Siten asianosaiset eivät voi sopimuksin perustaa niin sanottua prosessimandaattia, jolla kanneoikeus annettaisiin subjektille, jolla sitä ei lain mukaan ole (viittaus Juha Lappalainen, teoksessa Frände ym. Prosessioikeus, 2012, s. 406 - 407). 8. Hovioikeus on edelleen todennut, että työntekijä voi työsopimuslain 1 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla siirtää ainakin erääntyneen rahasaatavansa kokonaan kolmannelle tai perittäväksi joko vapaaehtoisella tai oikeudellisella perinnällä. Kun saatava on siirretty perittäväksi, noudatetaan vapaaehtoisen perinnän osalta perintälakia ja oikeudellisen perinnän osalta oikeudenkäymiskaaren muun ohella asialegitimaatiota koskevia säännöksiä. AKT ei ollut väittänytkään, että sen edustamat työntekijät olisivat siirtäneet saamisensa kokonaan AKT:lle. Lisäksi hovioikeus on viitannut ratkaisuun KKO 1985 II 50 ja todennut, että oikeudenkäymiskaaressa ei ollut sellaista säännöstä, joka oikeuttaisi ammattiliiton omissa nimissään ajamaan yleisessä tuomioistuimessa kannetta jäsentensä puolesta. Johtopäätöksenään hovioikeus on katsonut, että AKT:lla ei ollut kanneoikeutta asiassa ja että sen ajamat kanne ja lisäkanne oli tämän ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi jätettävä tutkimatta. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 9. Yhtiöt olivat siis valituksessaan hovioikeudelle vaatineet, että vain AKT:n lisäkanne oli jätettävä tutkimatta puuttuvan asiavaltuuden vuoksi, ja perustelleet tätä sillä, että päteviä saatavien siirtoja ei ollut tapahtunut. Hovioikeuden esittämään lausumapyyntöön antamassaan vastauksessa yhtiöt olivat vaatineet sekä pääkanteen että lisäkanteen jättämistä tutkimatta edellä kohdassa 6 todetuin perustein. Hovioikeus on edellä kohdissa 7 ja 8 mainituilla perusteilla jättänyt molemmat kanteet tutkimatta. 10. AKT:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensin siitä, onko hovioikeus voinut ottaa asiavaltuutta koskevan kysymyksen tutkittavakseen laajemmin kuin mitä se oli yhtiöiden hovioikeudelle tekemässä valituksessa riitautettu. Lisäksi kysymys on siitä, onko hovioikeuden tullut jättää kanteet tutkimatta AKT:n puuttuvan asiavaltuuden johdosta, kun AKT on esiintynyt kantajana sillä perusteella, että työntekijät olisivat siirtäneet saatavansa sille perittäväksi, ja vaatinut yhtiöitä maksamaan palkkasaatavat suoraan kullekin saatavan siirtäneelle työntekijälle. Asiavaltuutta koskevan kysymyksen tutkiminen hovioikeudessa 11. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on katsottu, että oikeus esittää omissa nimissään vaatimuksia oikeudenkäynnissä (asiavaltuus eli asialegitimaatio) on ehdoton prosessinedellytys, jonka olemassaolosta tuomioistuimen tulee oikeudenkäynnin kaikissa vaiheissa varmistua myös omasta aloitteestaan. Asia tulee jättää tutkimatta, jos kantajalta puuttuu asiavaltuus (ks. KKO 2004:18, kohta 6 ja Juha Lappalainen teoksessa Frände ym., Prosessioikeus, 2017, s. 416 ja Siviiliprosessioikeus II, 2001, s. 11 - 12). 12. Kantajan asialegitimaatiosta erillinen kysymys on kanteen aineellisoikeudellinen hyväksyttävyys. Varallisuusoikeudellisissa asioissa kantajan kanteessaan väittämä oikeus vastaajaa vastaan synnyttää jo sellaisenaan normaalisti sekä kantajalle että vastaajalle asiavaltuuden. Oikeudenkäynnissä ratkaistavaksi tulee sanotun oikeuden olemassaolo (Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus II, 2001, s. 12, Lappalainen teoksessa Frände ym., Prosessioikeus, 2017, s. 416). 13. Korkein oikeus toteaa, että AKT:n pääkanteessaan ja lisäkanteessaan esittämät väitteet siitä, että kanteen perusteena olevat saatavat oli siirretty sille perittäväksi, ovat lähtökohtaisesti perustaneet AKT:lle asiavaltuuden vaatia saatavien perusteella suoritusta. Saatavien siirron pätevyys on sen sijaan ollut pääasian yhteydessä tutkittava kanteen aineellisoikeudelliseen hyväksyttävyyteen liittyvä kysymys, jota hovioikeuden ei ole tullut omasta aloitteestaan tutkia laajemmin kuin se oli riitautettu yhtiöiden valituksessa hovioikeudelle. 14. Hovioikeus ei olekaan perustanut kantaansa AKT:n asialegitimaation puutteesta aineellisiin kysymyksiin vaan siihen prosessuaaliseen kantaansa, ettei AKT:lla ole ollut väittämänsä perimissiirron nojalla oikeutta omissa nimissään ajaa kannetta jäsentensä puolesta siten, että suoritukset vaaditaan suoritettavaksi suoraan saatavat siirtäneille työntekijöille. Asianosaisten tähän liittyvät lausumat AKT:n asiavaltuuden perusteista tai niistä seikoista, joilla asiavaltuuden olemassaolo on asiassa kiistetty, ovat olleet vielä hovioikeudessakin epäselviä tai ainakin tulkinnanvaraisia. Tämän vuoksi ja koska hovioikeudella on ollut oikeus myös viran puolesta kiinnittää huomiota niihin prosessuaalisiin seikkoihin, joiden perusteella se on katsonut AKT:n asiavaltuuden määräytyvän, hovioikeus on voinut prosessinjohtotoimin kyselyoikeuttaan käyttämällä pyrkiä tältä osin selventämään asianosaisten kantoja ja niiden perusteita. 15. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeus ei ole tutkinut AKT:n asialegitimaatiota koskevaa kysymystä laajemmin kuin mihin sillä on ollut oikeus. Perimissiirtoon perustuvasta asiavaltuudesta 16. Asiavaltuudesta ei ole yleistä säännöstä oikeudenkäymiskaaressa. Tavanomaisesti asiavaltuus riita-asioissa kuuluu riitautetun oikeussuhteen osapuolille, eivätkä asianosaiset pääsääntöisesti voi määräämistoimillaan luoda kolmannelle henkilölle asemaa, jossa tämä omissa nimissään käy oikeutta asianosaisen oikeudesta (niin sanottu prosessimandaatin kielto). 17. Työ- ja virkaehtosopimusoikeudellisissa asioissa työtuomioistuimessa asiavaltuus on järjestetty oikeudenkäynnistä työtuomioistuimesta annetun lain 12 ja 13 §:ssä niin, että kantajina ja pääsääntöisesti myös vastaajina omissa nimissään toimivat työ- ja virkaehtosopimuksiin osalliset yhdistykset, eivätkä kantajina tai yleensä myöskään vastaajina voi toimia työnantajat tai työntekijät henkilökohtaisesti. Työtuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenevin tavoin lainsäännöksissä mainittu \"kanteen ajaminen omissa nimissään\" ei ole estänyt kantajayhdistystä vaatimasta vastaajan velvoittamista maksusuoritukseen suoraan työntekijöille (esimerkiksi TT 2017-63). Vastaavanlainen asiavaltuuden poikkeuksellinen järjestely on hyväksytty lainsäädännössä myös eräissä muissa tilanteissa, mutta ei kuitenkaan yleisissä tuomioistuimissa käsiteltävissä työoikeudellisissa asioissa. 18. Oikeudessamme on kuitenkin jo vanhastaan tunnettu myös siirronsaajan oikeus varallisuusoikeudellisissa asioissa ajaa omissa nimissään kannetta saatavan perimiseksi. Oikeuskirjallisuudessa tällaista perimissiirtoa tai prokurasiirtoa on luonnehdittu niin, että se on oikeustoimi, jolla velkoja siirtää saatavansa toiselle tämän nimissä tapahtuvaa perimistä varten mutta jossa siirtäjä jää edelleen saatavan perusteena olevan oikeussuhteen osapuoleksi (Sakari Laukkanen, Asialegitimaation ja kanteenmuutoskiellon tarkastelua perimissiirtoa koskevassa asiassa, Juhlajulkaisu Antti Jokela, 2004, s. 172). Perimissiirtoa on varhaisemmassa oikeuskirjallisuudessa toisaalta luonnehdittu myös järkevään intressiin perustuvaksi poikkeukseksi edellä kohdassa 16 selostetusta prosessimandaatin kiellosta (Tauno Tirkkonen, Siviiliprosessioikeus I, 1974, s. 323). Varsinkin perintäyhtiöiden ajamissa summaarisissa velkomusasioissa onkin nykyisin verraten tavallista, että kantajan kanneoikeus perustuu perimissiirtoon. 19. Oikeuskäytännössä esimerkiksi Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2010:20, 1990:61, 1986 II 95, 1981 II 146 ja 1981 II 56 on hyväksytty myös se, että ammattijärjestö tai liitto on kantajana yleisessä tuomioistuimessa ajanut työsuhteeseen perustuvaa saatavaa koskevaa kannetta perimissiirron perusteella. Mainituissa tapauksissa kantaja on ajaessaan kannetta omissa nimissään vaatinut, että vastaaja velvoitetaan suoritukseen kantajalle perimissiirron saajana. Ratkaisussa KKO 1990:23 puolestaan katsottiin, että perimissiirroin saatavan vastaanottaneen työntekijäjärjestön suorittaman saatavan takaisinsiirron myötä oli tapahtunut asianosaisseuraanto, jossa kaikki saatavaan perustuvat oikeudet palautuivat työntekijälle. 20. Hovioikeuden viittaamassa ennakkopäätöksessä KKO 1985 II 50 työntekijäyhdistyksellä ei katsottu olleen oikeutta omissa nimissään tehdä takavarikkohakemusta työntekijöiden työsuhdesaatavien turvaamiseksi. Tämä tapaus ei kuitenkaan rinnastu nyt kysymyksessä olevaan asiaan tai horjuta edellä selostettua vakiintunutta käytäntöä, koska siinä työntekijäyhdistys ei ollut väittänytkään, että saatavat olisi siirretty sille perittäväksi tai esittänyt muutoinkaan perustetta oikeudelleen ajaa kannetta omissa nimissään. 21. Korkein oikeus toteaa vielä, että kun oikeussuhteen ulkopuolinen taho esiintyy perimissiirron nojalla oikeudenkäynnissä asianosaisena omissa nimissään, jää oikeussuhteen osapuoli jutun asianosaistahojen ulkopuolelle kuitenkin siten, että asiassa annettavan tuomion sitova vaikutus, oikeusvoimavaikutus, ulottuu häneen. Oikeudenkäyntikuluista asiassa vastaa kanneoikeutta perimissiirron perusteella käyttävä asianosainen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännösten mukaisesti riippumatta siitä, vaatiiko perimissiirron saaja suoritusta itselleen vai suoraan siirtäjälle. Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätökset tässä asiassa 22. Siltä osin kuin yhtiöt ovat vedonneet siihen, ettei AKT:llä ole edes voinut olla kanneoikeutta sen vuoksi, etteivät kanteen perusteena olevat väitetyt saatavat ole olleet siirtokelpoisia, Korkein oikeus lausuu seuraavan. 23. Työsopimuslain 1 luvun 7 §:n 1 momentissa säädetyn pääsäännön mukaan työsopimuksen osapuolet eivät saa siirtää työsopimuksesta johtuvia oikeuksiaan tai velvollisuuksiaan kolmannelle ilman toisen sopijapuolen suostumusta. Pykälän 2 momentin mukaan erääntynyt saaminen voidaan kuitenkin siirtää toisen sopijapuolen suostumuksetta. 24. AKT:n ajamassa kanteessa ja lisäkanteessa on vaadittu työnantajan velvoittamista suorittamaan työsuhteisiin perustuvia erääntyneiksi katsottuja rahamääräisiä korvauksia. Korkein oikeus katsoo, ettei tällaisissa kannevaatimuksissa ole kysymys sellaisesta työsuhteeseen perustuvaa oikeutta koskevasta vaateesta, jonka toteuttaminen estyisi suoraan työsopimuslain 1 luvun 7 §:n 1 momentin siirtokiellon nojalla. Kysymykset vaaditun saatavan oikeutuksesta, erääntyneisyydestä ja siirron pätevyydestä liittyvät kanteen aineelliseen perustaan. Kantajan asiavaltuuden olemassaolon kannalta vaatimuksen esittäminen on ollut riittävää. 25. Yhtiöt ovat lisäksi katsoneet, ettei AKT:lla ole ollut asiavaltuutta sen vuoksi, että kanteessa ja lisäkanteessa on vaadittu työnantajayhtiöitä suorittamaan saatavat suoraan niissä tarkoitetuille työntekijöille, jotka eivät olleet oikeusriidan asianosaisia. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavaa. 26. Varallisuusoikeudellisissa asioissa on edellä kohdassa 12 todetuin tavoin lähtökohtana, että kantajan kanteessa esittämä väite hänen vastaajaan kohdistuvasta oikeudestaan synnyttää kantajalle asiavaltuuden. Toisaalta kenelläkään ei ole asiavaltuutta esimerkiksi ajaa kannetta sellaisesta oikeudesta, jonka ei edes väitä kuuluvan itselleen. Kanne on tällaisessa tapauksessa jätettävä tutkimatta (ks. KKO 2001:59). 27. Niin kuin edellä kohdassa 18 on todettu, perimissiirto on oikeudessamme vakiintuneesti hyväksytty toimeksi, jonka nojalla siirronsaajalla on oikeus ajaa omissa nimissään perittäväksi siirrettyä saatavaa koskevaa velkomuskannetta. Saatavan siirtämisessä perittäväksi on kyse järjestelystä, jolla toinen henkilö kolmannen henkilön intressissä tämän oikeuttamana ajaa kannetta siirtäjän saatavan perimiseksi. Perimissiirron perusteella siirronsaaja saa siis oikeuden periä saatavan velkojan lukuun, mutta siirtäjä jää edelleen saatavan perusteena olevan oikeussuhteen osapuoleksi. Kysymys ei siten ole saamisoikeuden täysmittaisesta siirtämisestä, vaan järjestely tähtää siihen, että velkasuhteen tosiasiallinen osapuoli saa maksun perittäväksi siirtämästään saatavasta. Ottaen huomioon tämä perimissiirron tarkoitus Korkein oikeus katsoo, ettei riittävää asiallista perustetta ole sille, että perimissiirronsaajan asiavaltuuden kannalta ratkaisevaa olisi se, vaatiiko hän suoritusta maksettavaksi itselleen vai suoraan saatavan perittäväksi siirtäneelle velkojalle. Yksinomaan siitä, että AKT:n ajamassa kanteessa ja lisäkanteessa suorituksia on vaadittu maksettavaksi suoraan kullekin työntekijälle, ei siten sinänsä johdu estettä sille, etteikö AKT voisi omissa nimissään ajaa kanteita. 28. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että AKT on ollut oikeutettu omissa nimissään ajamaan sille perittäväksi siirrettyjä työsuhdesaatavia koskevaa kannetta ja lisäkannetta siltä osin kuin niissä tarkoitetut saatavat on pätevästi siirretty sille perittäväksi. Hovioikeuden ei siten olisi mainitsemillaan perusteilla tullut jättää kannetta ja lisäkannetta tutkimatta. 29. Hovioikeus ei ole lausunut yhtiöiden valituksesta siltä osin kuin siinä on väitetty, että lisäkanteessa tarkoitettuja työsuhteeseen perustuvia saatavia ei olisi asianmukaisesti siirretty AKT:lle perittäväksi. Asia on tämän ja muiden hovioikeudessa esitettyjen vaatimusten ja perusteiden käsittelemiseksi palautettava hovioikeuteen. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväksi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tuula Pynnä (eri mieltä), Päivi Hirvelä ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Pynnä Oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että oikeus esittää omissa nimissään vaatimuksia oikeudenkäynnissä eli asiavaltuus on ehdoton prosessinedellytys. Tuomioistuin ja asianosaiset ovat sidottuja siihen, kenellä tämä oikeus lain mukaan on. Tämän vuoksi asianosaiset eivät voi tuomioistuinta sitovasti sopia siitä, että oikeus esittää omissa nimissään vaatimuksia annettaisiin henkilölle, jolla sitä ei lain mukaan ole (KKO 2004:18 kohta 6). Mikäli kantajana esiintyvällä henkilöllä ei ole asiavaltuutta, kanne on jätettävä tutkimatta (KKO 2001:59). Katson edellä todetusta seuraavan, että asiavaltuuden olemassaolo on myös tutkittava oikeudenkäynnin kaikissa vaiheissa viran puolesta. Hovioikeus ei ole menetellyt virheellisesti ottaessaan asiavaltuutta koskevan kysymyksen käsiteltäväkseen. Kysymys asiavaltuuden olemassaolosta on ollut asianosaisten lausumat ja vaatimukset huomioon ottaen epäselvä. Se, kenellä on asiavaltuus, riippuu asian laadusta. Varallisuusoikeudellisissa asioissa lähtökohtana on, että kantajan kanteessa esittämä väite hänen vastaajaan kohdistuvasta oikeudesta synnyttää asiavaltuuden. Tällöin kantaja väittää, että hänellä on vastaajaa kohtaan tietty oikeus, jonka paikkansapitävyydestä oikeudenkäynnissä on kysymys. Toisaalta, asiavaltuus puuttuu silloin, jos kantaja ajaa kannetta sellaisesta oikeudesta, jonka hän ei edes väitä kuuluvan hänelle itselleen vaan jollekin muulle henkilölle. Normaalisti asiavaltuus varallisuusoikeudellisissa asioissa kuuluu riitautetun oikeussuhteen osapuolille. Tästä lähtökohdasta on lainsäädännössä eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi osakeyhtiölain mukaan osakkeenomistajalla on oikeus laissa tarkemmin säädetyin edellytyksin ajaa vahingonkorvauskannetta omissa nimissään yhtiön hyväksi. Ryhmäkannelain mukaan kuluttaja-asiamies voi laissa säädetyin edellytyksin ajaa kannetta kanteessa määritellyn ryhmän nimissä. Työtuomioistuimessa työ- ja virkaehtosopimusta koskevissa asioissa kannetta voi ajaa työehtosopimukseen osallinen yhdistys omissa nimissään niiden puolesta, jotka sen tekemän työehtosopimuksen johdosta ovat työ- tai virkaehtosopimukseen sidottuja. Sen sijaan sellaista säännöstä, joka oikeuttaisi työntekijäyhdistyksen omissa nimissään ajamaan yleisessä tuomioistuimessa työehtosopimukseen perustettua palkkasaatavaa koskevaa kannetta jäsentensä tai alan työntekijöiden puolesta, ei ole. Niissä tilanteissa, joissa lainsäätäjä on katsonut perustelluksi mahdollistaa kanteen ajamisen toisen nimissä, laissa on samalla säädetty tarvittavin osin noudatettavasta oikeudenkäyntimenettelystä. Esimerkiksi ryhmäkannelaissa on muun ohella säädetty kanteen vireillepanosta, oikeudenkäyntikuluvastuusta, muutoksenhausta sekä ryhmän jäsenen asemasta. Lain mukaan ryhmän jäsen rinnastetaan asianosaiseen sovellettaessa riidan kohteen luovuttamista, tuomarin esteellisyyttä, oikeudenkäynnin vireilläolovaikutuksia, kanteiden yhdistämistä ja kuulemista koskevia oikeudenkäymiskaaren säännöksiä. Oikeuskäytännössä on lisäksi edellä mainittujen laissa säädettyjen tilanteiden lisäksi vakiintuneesti hyväksytty se, että velkoja siirtää saatavansa toiselle tämän omissa nimissä tapahtuvaa perimistä varten (siirto perittäväksi). Tällöin asiavaltuus siirtyy siirronsaajalle ja tämä voi omissa nimissään asianosaisena vaatia saamista velalliselta itselleen. Perittäväksi siirto perustuu alkuperäisen velkojan ja siirronsaajan väliseen sopimukseen. Se, miten siirronsaaja myöhemmin tilittää alkuperäiselle velkojalle varoja, perustuu niin ikään heidän keskinäiseen sopimukseensa. Perimissiirronsaaja esiintyy tuomioistuimessa samoin kuin täytäntöönpanossa omissa nimissään, eikä hän tarvitse valtakirjaa. Tässä suhteessa tilanne on oikeudenkäynnissä samanlainen kuin, jos saatava olisi siirretty kokonaan. Siirronsaaja toimii molemmissa tilanteissa velkojan asemassa. Myös Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 1990:23 ilmenee, että perimissiirrossa syntyy asianosaisseuraanto, joka voidaan uudella siirrolla siirtää takaisin alkuperäiselle velkojalle. Totean vielä, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaan hävinneen asianosaisen on korvattava vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Mikäli oikeudenkäynneissä sallittaisiin yleisesti tilanne, jossa kantaja voisi vaatia suorituksia maksettavaksi sellaiselle alkuperäiselle velkojalle, joka ei siirrettyään saatavansa enää olisi asiassa asianosaisena, eikä siten kantaisi riskiä mahdollisista oikeudenkäyntikuluista, poikettaisiin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun perusperiaatteista. Katson, että tällaisesta oikeudenkäynnin perusteisiin kuuluvasta asiasta, samoin kuin muista alkuperäisen velkojan asemaan oikeudenkäynnissä ja perinnässä liittyvistä keskeisistä seikoista, tulee säätää lailla. Perimissiirrosta on erotettava oikeudenkäymiskaaren 15 luvun tarkoittama valtuutus oikeudenkäynnin hoitamista varten. Oikeudenkäyntiasiamies ajaa kannetta päämiehensä puolesta tämän nimissä. Asiavaltuus säilyy tällöin päämiehellä, joka myös vastaa mahdollisista oikeudenkäyntikuluista suhteessa vastapuoleen. Oikeudenkäyntiasiamies ei tule asian asianosaiseksi. Työsopimuslain 1 luvun 7 §:n mahdollistaa työntekijöiden erääntyneiden palkkasaatavien siirtämisen perittäväksi esimerkiksi työntekijäyhdistykselle tai -liitolle siten, että asiavaltuus kanteen ajamiseen siirtyy työntekijältä liitolle. Oikeuskäytännössä ammattijärjestö tai -liitto on kantajana hyväksytysti ajanut työsuhteeseen perustuvaa saatavaa koskevaa kannetta perimissiirron perusteella esimerkiksi asioissa 2010:20, 1990:61, 1986 II 95, 1981 II 146 ja 1981 II 56. AKT on perimissiirtoon vedoten vaatinut, että yhtiön velvoitetaan suorittamaan palkkasaatavat kanteessa yksilöidyille työntekijöille. Se on hovioikeudelle antamassaan lausumassa todennut, että esillä olevassa asiassa ei ole tapahtunut velvoiteoikeudellista saatavien siirtoa. Perimissiirron tarkoituksena on, että siirronsaaja voi huolehtia omissa nimissään niin oikeudenkäynnistä kuin täytäntöönpanosta. Asiavaltuutta koskevien yleisten oppien mukaisesti edellytyksenä tällöin on, että siirronsaaja vaatii suoritusta itselleen. Perimissiirto edellyttää siten sitä, että alkuperäinen velkoja eli tässä tapauksessa työntekijät ovat siirtäneet saatavansa oikeudenkäyntiä varten siirronsaajalle siten, että asiavaltuus siirtyy. Tässä tapauksessa näin ei ole tapahtunut AKT:n vaatiessa saatavia työntekijöille. AKT ei myöskään ole toiminut asiassa työntekijöiden valtuuttamana asiamiehenä, koska kannetta on ajettu AKT:n nimissä. AKT on katsonut, että unionin oikeuden tehokas toteutuminen edellyttää mahdollisuutta siirtää työntekijöiden saatavat ammattiyhdistysten tai -liittojen perittäväksi ja vaatinut, että Korkein oikeus tekee asiassa ennakkoratkaisupyynnön unionin tuomioistuimelle. Katson, että ennakkoratkaisupyynnön esittäminen ei tässä asiassa ole tarpeen. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen käytännön mukaan unionin oikeuden toteuttamisessa noudatetaan kansallista oikeudenkäyntimenettelyä koskevia sääntöjä tehokkuusperiaatteen ja vastaavuusperiaatteen asettamissa rajoissa. Työntekijöillä on kansallisen oikeuden mukaan mahdollista esittää palkkasaataviaan koskevia vaatimuksia itse, valitsemansa asiamiehen välityksellä tai siirtämällä saatavansa perittäväksi työsopimuslain 1 luvun 7 §:n mukaisesti esimerkiksi ammattiliitolle siten, että ammattiliitto voi omissa nimissään vaatia siirron tehneiden työntekijöiden saatavia itselleen. Tässä tapauksessa työntekijät eivät olleet siirtäneet saatavaansa AKT:lle siten, että asiavaltuus olisi siirtynyt sille. Unionin oikeuden tehokas toteutuminen ei vaadi poikkeamaan Suomen oikeuden vakiintuneesta periaatteesta, jonka mukaan kukaan ei voi vaatia suoritusta toiselle.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180008 ECLI:FI:KKO:2018:8 KKO:2018:8 Saklegitimation Överlåtelse av fordran S2016/616 238 2018-02-06 ECLI:FI:KKO:2018:8 Ett arbetstagarförbund yrkade i sitt käromål att en arbetsgivare skulle förpliktas att till sina arbetstagare betala lönefordringar som de hade överlåtit på förbundet för att drivas in. Hovrätten ansåg att förbundet inte hade haft rätt att i eget namn driva käromålet och avvisade talan. Högsta domstolen upphävde hovrättens beslut och ansåg att förvärvaren hade rätt med stöd av överlåtelsen för indrivning att i eget namn driva talan oberoende av att det yrkades att lönefordringarna skulle betalas till arbetstagarna." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180009 ECLI:FI:KKO:2018:9 KKO:2018:9 Oikeusapu Avustajan määrääminen Ratkaisupyyntö Ylimääräinen muutoksenhaku Tuomion purkaminen rikosasiassa H2016/107 273 2018-02-09 ECLI:FI:KKO:2018:9 A oli hakenut oikeusapua ja avustajan määräämistä lainvoimaisen tuomion purkamista koskevan hakemuksen tekemistä varten. A:n oikeusapuhakemus hylättiin, kun hän ei ollut selvittänyt mahdollisia purkuperusteita eikä niitä tukevia seikkoja sillä tavalla, että hänen oikeusavun tarvettaan olisi voitu arvioida. (Ään.) OikeusapuL 1 § OikeusapuL 10 § 1 mom VNA oikeusavusta 9 § Asian tausta Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian tausta A:n oikeusapuhakemus ja Keski-Savon oikeusaputoimiston sen johdosta 14.7.2016 antama päätös selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Ratkaisupyynnössään A pyysi, että hänelle myönnetään oikeusapua ja määrätään avustaja hakemuksen mukaisesti. Oikeusaputoimisto toimitti ratkaisupyynnön Korkeimman oikeuden tutkittavaksi. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. A on hakenut oikeusapua ja yksityisen avustajan määräämistä Kouvolan hovioikeuden 8.7.2011 antaman lainvoimaisen tuomion purkamista koskevan hakemuksen tekemistä varten. Tuomiolla A on tuomittu 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä veropetoksesta ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä velvoitettu suorittamaan yli 140 000 euron korvaukset asianomistajille. 2. Oikeusapua hakiessaan A on ilmoittanut, että asiassa oli tullut esille uusia seikkoja, noita seikkoja kuitenkaan yksilöimättä. Hakemuksen liitteinä on ollut selvitystä vain A:n taloudellisista oloista. 3. Oikeusaputoimisto ei ole myöntänyt A:lle oikeusapua. Perusteluinaan oikeusaputoimisto on lausunut, ettei sillä hakemuksen ja sen liitteiden perusteella ollut edellytyksiä arvioida sitä, onko asia kysymyksiltään sellainen, että hakijalla on tarve saada oikeudellista apua. 4. Korkeimmalle oikeudelle esittämässään ratkaisupyynnössä A on perustellut oikeusapuhakemustaan ja hovioikeuden tuomion purkamisen aiheellisuutta sillä, että autojen maahantuontiin ja maastavientiin sekä niihin liittyvään verotukseen hyvin perehtyneen lakimiehen mukaan asiassa oli tapahtunut oikeudenkäyntivirheitä, muun muassa runsaan asiakirja-aineiston auktorisoimaton ja virheellinen kääntäminen venäjästä suomeksi. Kyseinen lakimies toimisi hakemuksen mukaan A:n avustajana. 5. Asiassa on kysymys siitä, onko A esittänyt sellaista selvitystä, että hänellä on oikeus saada oikeusapua ja avustaja ylimääräistä muutoksenhakua varten. Oikeusavun myöntämisen edellytykset 6. Oikeusapulain 10 §:n 1 momentin mukaan oikeusavun hakijan on esitettävä selvitys asiasta, johon hän hakee oikeusapua. Selvityksen esittämisestä säädetään tarkemmin oikeusavusta annetun valtioneuvoston asetuksen 9 §:ssä. Sen mukaan hakijan on esittäessään yksityisen avustajan määräämistä perusteltava avustajan tarve ja esitettävä riittävä selvitys asiasta, johon oikeusapua haetaan. Pykälässä on lisäksi tarkempia säännöksiä erityyppisissä tuomioistuinasioissa esitettävästä selvityksestä. Niiden mukaan oikeusavun hakijan on esitettävä haastehakemus tai muu vireillepanoasiakirja tai vastaus taikka luonnos tällaiseksi asiakirjaksi tai muu riittävä selvitys. 7. Niin kuin oikeusapulain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, asiasta, jossa oikeusapua pyydetään, tulee esittää sellainen selvitys, että sen nojalla oikeusavustajan tarvetta ja muita oikeusavun antamiseen liittyviä edellytyksiä voidaan arvioida (HE 82/2001 vp s. 92). 8. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:36 käsitellyt sitä, millä edellytyksillä hakijalla on oikeus saada oikeusapulain nojalla oikeusavustaja ylimääräistä muutoksenhakua varten. Ottaen huomioon, että oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 1 §:n 4 momentin mukaan Korkeimmalle oikeudelle tehtävää tuomiovirhekantelua tai purkuhakemusta varten hakijan on käytettävä oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa, Korkein oikeus katsoi (kohta 6), että muutoksenhakijalla on lakiin perustuva tarve käyttää avustajaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että hänelle tulisi kaikissa tapauksissa määrätä avustaja, vaan asiaa on arvioitava oikeusapulain 1 §:n yleisten edellytysten nojalla. Ratkaisevaa on näin ollen avustajan tarve eli se, kykeneekö hakija ilman avustajaa asianmukaisesti valvomaan etuaan asiassa (HE 82/2001 vp s. 47 ja 73). 9. Kyseisessä tapauksessa Korkein oikeus katsoi (kohta 9), että hakija oli purkuhakemuksessaan esittänyt sellaisia seikkoja, joiden johdosta hakemusta ei voitu pitää selvästi perusteettomana. Tämän vuoksi avustajan määrääminen hänelle oli tarpeellista. Asian arviointi tässä tapauksessa 10. Edellä mainitun ennakkoratkaisun KKO 2015:36 mukaan oikeusavun ja oikeusavustajan tarvetta ylimääräistä muutoksenhakua varten arvioidaan sen perusteella, onko ylimääräistä muutoksenhakua pidettävä selvästi perusteettomana vai ei. Tämän arvion tekeminen edellyttää, että hakija on oikeusapulain 10 §:n ja oikeusavusta annetun valtioneuvoston asetuksen 9 §:n mukaisesti esittänyt riittävää selvitystä niistä seikoista, joihin hänen on tarkoitus perustaa hakemuksensa lainvoimaisen tuomion poistamiseksi tai purkamiseksi. 11. A on väittänyt, että asiassa on tapahtunut oikeudenkäyntivirheitä. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n mukaan kantelu saman luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetun muun oikeudenkäyntivirheen perusteella on tehtävä kuuden kuukauden kuluessa siitä päivästä, jona tuomio sai lainvoiman. Määräaika kantelun tekemiselle on siten päättynyt jo ennen kuin A on hakenut oikeusapua oikeusaputoimistolta. Siten on selvää, että oikeusapua ei ole tarpeen myöntää siltä osin kuin ylimääräisen muutoksenhakemuksen perusteeksi olisi tarkoitus vedota ratkaisupyynnössä viitattuihin mahdollisiin oikeudenkäyntivirheisiin. 12. Jotta ylimääräinen muutoksenhakemus voisi menestyä, sen tueksi tulisi kyetä esittämään jokin sellainen peruste, joka on oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:ssä säädetty lainvoiman saaneen rikostuomion purkamisen edellytykseksi. A ei ole hakemuksessaan millään tavalla selvittänyt tai edes yksilöinyt mahdollisia purkuperusteita eikä niitä tukevia seikkoja. Esitetyn selvityksen perusteella ei siten voida arvioida, onko hänellä esittää joitain merkityksellisiä perusteita purkuhakemukselle vai onko mahdollisesti esitettävää purkuhakemusta pidettävä selvästi perusteettomana. Näin ollen on jäänyt selvittämättä, että oikeusavun myöntäminen ja avustajan määrääminen olisi tarpeellista hänen oikeuksiensa valvomiseksi. 13. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ratkaisupyyntö anna aihetta muuttaa oikeusaputoimiston päätöstä. Päätöslauselma Keski-Savon oikeusaputoimiston päätöstä, jolla se on hylännyt A:n hakemuksen oikeusavun myöntämisestä ja avustajan määräämisestä, ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor (eri mieltä), Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand (eri mieltä). Esittelijä on ollut määräaikainen oikeussihteeri Jenny Öberg (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Määräaikainen oikeussihteeri Öberg Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 1 §:n 4 momentin mukaan muun hakijan kuin viranomaisen on käytettävä oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa Korkeimmassa oikeudessa 31 luvussa tarkoitetussa tuomiovirhekantelua tai tuomion purkamista koskevassa asiassa. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:36 (kohta 6) ilmenee, tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että hänelle tulisi oikeusapulain nojalla määrätä kaikissa tapauksissa avustaja. Sitä kysymystä, onko taloudellisen asemansa puolesta oikeusapuun oikeutetulle hakijalle määrättävä tällaisessa asiassa avustaja, on arvioitava oikeusavun yleisiä edellytyksiä koskevan oikeusapulain 1 §:n nojalla. Sanotun pykälän 1 momentin mukaan oikeusapua annetaan valtion varoin henkilölle, joka tarvitsee asiantuntevaa apua oikeudellisessa asiassa ja joka taloudellisen asemansa vuoksi ei kykene itse suorittamaan sen hoitamisen vaatimia menoja. Ratkaisevaa on näin ollen avustajan tarve eli se, kykeneekö hakija ilman avustajaa asianmukaisesti valvomaan etuaan asiassa (HE 82/2001 vp s. 47 ja 73). Oikeusapua hakiessaan hakijan on oikeusapulain 10 §:n 1 momentin mukaan esitettävä selvitys taloudellisista olosuhteistaan ja asiasta, johon hän hakee oikeusapua. Oikeusavusta annetun valtioneuvoston asetuksen 9 §:n mukaan hakijan on esittäessään yksityisen avustajan määräämistä perusteltava avustajan tarve ja esitettävä riittävä selvitys asiasta, johon oikeusapua haetaan. Huomioon ottaen se, että oikeusapua voidaan hakea ylimääräiseen muutoksenhakuun jo ennen muutoksenhakukirjelmän toimittamista tuomioistuimeen ja se, että toisinaan yksityiskohtaisten perusteiden esittäminen voi asian laadusta ja laajuudesta riippuen edellyttää kustannuksia aiheuttavia toimenpiteitä, säännöksen tarkoittamalle selvitysvelvollisuudelle ei ainakaan ylimääräisen muutoksenhaun osalta tule asettaa liian suuria vaatimuksia. Tässä yhteydessä voidaan myös kiinnittää huomiota siihen, että ylimääräisen muutoksenhaun mahdollinen perusteettomuus tulee tuomioistuimen arvioitavaksi myöhemmin oikeusapulain 17 §:n 4 momentin nojalla. Sen mukaan muutoksenhakutuomioistuin voi päättää, että avustajan palkkiota ja kuluja ei korvata valtion varoista, jos muutoksenhakemus on selvästi perusteeton. A ei ole vielä toimittanut ylimääräistä muutoksenhakua koskevaa hakemusta tuomioistuimelle. Hänen ilmoituksensa perusteella hän on kääntynyt nyt kysymyksessä olevassa rikosasiassa siinä esillä oleviin kysymyksiin hyvin perehtyneen lakimiehen puoleen ja asiakirja-aineistosta olisi löytynyt käännösvirheitä. Hakemuksen mukaan asiassa olisi myös ilmennyt uusia seikkoja. Lainvoiman saaneen rikostuomion purkamisesta syytetyn eduksi säädetään oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:ssä. Lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa muun muassa sanotun pykälän 3 kohdan mukaan, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen. Tässä lainkohdassa tarkoitetulle lainvoimaisen rikostuomion purkamiselle ei ole määräaikaa. Huomioon ottaen edellä ylimääräisestä muutoksenhausta, selvityksen esittämisestä ja muutoksenhaun mahdollisen perusteettomuuden jälkikäteisestä valvonnasta lausuttu sekä A:n asiasta esittämä selvitys, hänen hakemustaan ei voida pitää selvästi perusteettomana. Avustajan määrääminen on tarpeellista A:n asianmukaiseksi etujen valvomiseksi. Oikeusaputoimiston päätöksessä todetulla tavalla A ei myöskään taloudellisen asemansa vuoksi kykene itse suorittamaan asian hoitamisen vaatimia menoja. Tämän jälkeen asiassa tulee vielä harkittavaksi, onko käsillä oikeusapulain 7 §:ssä tarkoitettuja oikeusavun rajoituksia. Säännöksen mukaan oikeusapua ei kuitenkaan myönnetä muun muassa silloin, jos asialla on hakijalle vähäinen merkitys, se olisi selvästi tarkoituksetonta verrattuna hakijalle siitä koituvaan hyötyyn tai asian ajaminen olisi oikeuden väärinkäyttämistä. Oikeusapulain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 82/2001 vp) perusteluissa todetaan (s. 85), että oikeusavun myöntämisvaiheessa oikeudenkäynnistä odotettavissa olevaan lopputulokseen tulisi kiinnittää huomiota vain silloin, kun kyse on ilmiselvästi perättömistä vaatimuksista. Pääsääntö olisi edelleen, että oikeusavusta päätettäessä tulisi pidättäytyä ennakollisista kannanotoista pääasian menestymismahdollisuuksien suhteen. A on Kouvolan hovioikeuden 8.7.2011 antamalla tuomiolla tuomittu 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä veropetoksesta ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Lisäksi A on velvoitettu suorittamaan asianomistajille korvauksia yli 140 000 euroa. A:lle tuomitut seuraamukset huomioon ottaen asialla ei ole hänelle vähäinen merkitys. Nyt ei ole kysymys oikeuden väärinkäyttämisestä eikä muitakaan esteitä oikeusavun myöntämiselle näin ollen ole. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, että edellytykset oikeusavun myöntämiselle ja avustajan määräämiselle ovat olemassa. Korkein oikeus myöntänee A:lle oikeusavun ja hänen yksityiseksi avustajakseen määrättäneen oikeustieteen kandidaatti X. Oikeusneuvos Engstrand", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180009 ECLI:FI:KKO:2018:9 KKO:2018:9 Rättshjälp Förordnande av biträde Begäran om avgörande Extraordinärt ändringssökande Återbrytande av dom i brottmål H2016/107 273 2018-02-09 ECLI:FI:KKO.2018:9 A hade ansökt om rättshjälp och om att ett biträde skulle förordnas för att göra en ansökan om återbrytande av en lagakraftvunnen dom. A:s ansökan om rättshjälp avslogs, eftersom han inte hade utrett eventuella grunder för återbrytande eller omständigheter som skulle stödja dem på ett sådant sätt att hans behov av rättshjälp hade kunnat bedömas. (Omröstn.) RättshjälpsL 1 § RättshjälpsL 10 § 1 mom" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180010 ECLI:FI:KKO:2018:10 KKO:2018:10 Työaika Työaikalain soveltamisala Euroopan unionin oikeus Työaikadirektiivi Kanneaika S2013/737 321 2018-02-12 ECLI:FI:KKO:2018:10 A, B, C ja D olivat työskennelleet perheenomaista huoltoa ja hoitoa järjestävän työnantajan palveluksessa olevien sijaisvanhempien (ns. lapsikylävanhemmat) sijaisina näiden vuosilomien aikana ja muina vapaapäivinä. Sijaisten työaika oli työsopimuksissa määritetty kokonaisina vuorokausina ja sijaistus oli tapahtunut yleensä useamman vuorokauden pituisina jaksoina työnantajan vahvistaman työvuorolistan mukaisena ajankohtana. Sijaiset olivat asuneet työvuoronsa ajan lasten kodissa ja päättäneet itsenäisesti käytännön työtehtäviensä järjestämisestä. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että työ kuului työaikalain soveltamisalaan. Kanteessa vaaditut työaikakorvaukset kuuluivat työaikalain 38 §:ssä säädetyn kanneajan piiriin, minkä johdosta osa vaadituista korvauksista hylättiin vanhentuneina. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Etelä-Savon käräjäoikeus hylkäsi tuomiossaan 4.5.2012 nro 12/3441 A:n, B:n, C:n ja D:n kanteen, jossa he olivat vaatineet käräjäoikeutta vahvistamaan, että heidän työsuhteissaan SOS-Lapsikylä ry:n palveluksessa oli kysymys työaikalain mukaisesta työstä, sekä velvoittamaan SOS-Lapsikylä ry:n suorittamaan heille kanteesta ilmenevät työaikakorvaukset. Itä-Suomen hovioikeus ei tuomiossaan 4.7.2013 nro 539 muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen katsoi, että kanteessa tarkoitettuun työhön oli kokonaisuudessaan sovellettava työaikalakia. Hän hylkäsi vaatimukset niin sanottujen X-päivien ja koulutuspäivien osalta ja velvoitti SOS-Lapsikylä ry:n suorittamaan vaaditut korvaukset muilta osin. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomio kuvataan tarpeellisilta osin tarkemmin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Timo Pirttijärvi, Mikko Ollikainen ja Kari Puukka ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Esko Randelin, Matti Hakkarainen ja Riitta-Liisa Hietala (eri mieltä). Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle, B:lle, C:lle ja D:lle myönnettiin valituslupa. Muutoksenhakijat vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja heidän nostamansa kanne hyväksytään. SOS-Lapsikylä ry vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Tausta 1. A, B, C ja D (jäljempänä kantajat tai lapsikylävanhempien sijaiset) olivat toimineet SOS-Lapsikylä ry:n (jäljempänä vastaaja tai yhdistys) palveluksessa lapsikylävanhemman sijaisina. Heidän työtehtäviinsä oli kuulunut huolehtia lapsikyläkodista sekä siellä asuvien lasten ja nuorten kasvatuksesta ja hoidosta lapsikylävanhempien lomien ja muiden poissaolojen aikana. Sijaisuusaikana he olivat huolehtineet lasten päivittäisestä hoidosta ja huollosta sekä kodin taloudesta. 2. Se, missä lapsikyläkodissa ja minä päivinä kantajat toimivat lapsikylävanhempien sijaisina oli ilmennyt lapsikylän johtajan etukäteen vahvistamasta luettelosta. Sijaisuuden alkamisen kellonajan kantajat olivat sopineet kyseisen kodin lapsikylävanhemman kanssa. Käytännössä kantajien sijaisuusjaksojen pituudet olivat vaihdelleet yksittäisistä vuorokausista useampiin viikkoihin. Kantajien vuosittainen työvelvoite oli työsopimusten mukaan A:n, B:n ja D:n osalta 190 vuorokautta ja C:n osalta 170 vuorokautta, josta oli vähennetty vuosiloma. Työsopimusten mukaan työvuorot oli tullut laatia siten, että työntekijällä oli ollut keskimäärin vähintään kaksi vapaata viikonloppua kuukaudessa. Sijaisuusjakson aikana työntekijällä oli ollut työsopimuksen mukaan oikeus yhteen vapaavuorokauteen viikossa. 3. Kantajien palkka lapsikylävanhemman sijaisen työstä oli määritelty kiinteänä kuukausipalkkana kuitenkin siten, että mikäli työskentelyvuorokausia oli kertynyt sovittua enemmän, niistä oli suoritettu eri korvaus. Käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus 4. Kantajat ovat vaatineet käräjäoikeutta vahvistamaan, että heidän työnsä yhdistyksen palveluksessa oli ollut työaikalain 1 §:ssä tarkoitettua työaikalain soveltamisalaan kuuluvaa työtä. Lisäksi he ovat vaatineet, että yhdistys velvoitetaan suorittamaan heille vuosilta 2006 - 2009 ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksia seuraavasti: A 61 933 euroa, B 91 817 euroa, C 70 343 euroa ja D 88 363 euroa korkoineen. He ovat katsoneet, että koska kysymys oli ollut työaikalain soveltamisalaan kuuluvasta työstä, he olivat olleet oikeutettuja edellä mainittuihin korvauksiin työsopimuksen ja yksityisen sosiaalialan työehtosopimuksen perusteella. 5. Yhdistys on vastineessaan kiistänyt kanteen. Sen mukaan kantajien tekemä työ on ollut työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettua työtä, jota työntekijä tekee kotonaan tai muutoin sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyä. Tämän johdosta työhön ei yhdistyksen mukaan sovelleta työaikalakia, eivätkä kantajat ole oikeutettuja mainittuihin korvauksiin. 6. Yhdistys on katsonut, että kaikkien kantajien vaatimukset on joka tapauksessa vuoden 2006 osalta sekä B:n, C:n ja D:n vaatimukset myös vuoden 2007 osalta hylättävä vanhentuneina. Sen varalta, että kanne menestyisi eikä vaatimuksia katsottaisi osaksi vanhentuneiksi, yhdistys on kiistänyt niin sanotuista X-päivistä sekä koulutuspäivistä esitetyt korvausvaatimukset. Etelä-Savon käräjäoikeuden tuomio 4.5.2012 7. Käräjäoikeus on ensin hylännyt yhdistyksen esittämän kantajien vaatimusten vanhentumista koskevan väitteen. Se on todennut, että työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin mukaista palkkasaatavan viiden vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan myös työehtosopimukseen perustuvaan palkkasaatavaan, eikä työaikalain 38 §:n mukainen kanneaika tule tässä asiassa sovellettavaksi. 8. Käräjäoikeus on todennut, että lapsikylävanhemman sijaisen työvuorot määräytyivät pitkälti kunkin lapsikyläkodin tarpeista lähtien ilman, että vastaajana oleva työnantaja olisi niistä yksipuolisesti määrännyt. Lapsikylävanhemman sijaisella oli oikeus suorittaa kaikki lasten hoitoon liittyvät käytännön tehtävät parhaaksi harkitsemallaan tavalla ja ajassa. Vaikka sijaisen työaika päivittäin oli lasten tarpeesta johtuvan työn luonteen vuoksi koko vuorokauden mittainen, se ei kuitenkaan merkinnyt, etteikö sijaisella ollut mahdollisuutta omaan aikaan työvuoronsa kestäessä. Käräjäoikeus on katsonut, että sijaisten työ oli varsin lähellä laissa tarkoitettua kotona tehtävää työtä. Kokonaisuutena sijaisten työtä harkitessaan käräjäoikeus on katsonut, että sijaisten tekemä työ on tehty sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyä ja ettei työ sen vuoksi ollut työaikalain alaista. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 4.7.2013 9. Hovioikeus on todennut, ettei käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ole miltään osin perusteita, ja hylännyt kantajien valituksen. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 10. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko yhdistys velvoitettava suorittamaan kantajille heidän vaatimuksensa mukaiset ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvaukset vuosilta 2006 - 2009. Tämän johdosta on ensinnä ratkaistava kysymys siitä, kuuluuko heidän lapsikylävanhemman sijaisen työtä koskeva työsuhteensa työaikalain soveltamisalaan. 11. Mikäli lapsikylävanhempien sijaisten työ kuuluu työaikalain soveltamisalaan, arvioitavaksi tulee, onko yhdistyksen esittämä vanhentumisväite tutkittava ja ovatko vaatimukset osin hylättävä vanhentuneina. Merkityksellistä tässä arvioinnissa on, sovelletaanko vaadittuihin työaikakorvauksiin työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumissäännöstä vai työaikalain mukaisia saatavia koskevaa työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöstä. Lisäksi kysymys on mahdollisen korvauksen määrästä. Työaikalain soveltaminen Sovellettavat oikeusohjeet 12. Työaikalakia sovelletaan lain 1 §:n mukaan työsopimuslain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitetun työsopimuksen perusteella tehtävään työhön, jollei toisin säädetä. Työaikalain 2 §:n 1 momentissa säädetään poikkeuksista työaikalain soveltamisalaan. Sen 3 kohdan mukaan työaikalakia ei sovelleta, lukuun ottamatta sen 15 §:n 3 momenttia, työhön, jota työntekijä tekee kotonaan tai muutoin sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyjä. 13. Työaikalailla on pantu täytäntöön tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/88/EY (työaikadirektiivi). Työaikadirektiivillä on yhdenmukaistettu työ- ja lepoaikoja koskevat vähimmäissäännöt. Työaikadirektiiviä ei sen sijaan sovelleta palkallista vuosilomaoikeutta lukuun ottamatta palkkaukseen, mistä seuraa, että palkkaus kuuluu pääsääntöisesti kansallisen oikeuden soveltamisalaan (katso tuomio 10.9.2015, Federación de Servicios Privados del sindicato Comisiones obreras, C-266/14, EU:C:2015:578, kohdat 48 ja 49). 14. Tässä asiassa on kysymys siitä, ovatko kantajat oikeutettuja kanteessa mainittuihin työaikaan sidoksissa oleviin palkanlisiin. Suomen työaikalain mukaan oikeus työaikaan liittyviin palkanlisiin on riippuvainen siitä, tuleeko työaikalaki sovellettavaksi kyseiseen työsuhteeseen. Vaikka työaikadirektiivi ei tule sovellettavaksi palkkauksen osalta, on sen soveltamisalaa koskevien säännösten tulkinnalla siten merkitystä arvioitaessa työaikalain 2 luvun 1 §:n 3 kohdan poikkeuksen soveltumista. 15. Työaikadirektiivin 17 artiklassa säädetään tietyistä tilanteista, jolloin työaikasäännöksistä voidaan artiklassa tarkemmin määritellyin edellytyksin poiketa. Sen 1 kohdan mukaan poikkeusta voidaan soveltaa työntekijöihin, joiden työajan kokonaispituutta ei mitata tai määritellä ennalta tai jotka voivat itse päättää työajastaan kyseessä olevan toiminnan erityispiirteiden vuoksi. Esimerkkeinä tällaisista työntekijöistä direktiivissä on mainittu johtavassa asemassa olevat tai muut henkilöt, joilla on itsenäinen päätöksentekovalta, työskentely perheessä tai työntekijät, jotka suorittavat uskonnollisia toimituksia kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä. Työaikalain soveltuminen Unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisun tarve 16. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisilla tuomioistuimilla on velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivillä tarkoitettu tulos saavutetaan. Tästä seuraa, että Korkeimman oikeuden tulee tässä tapauksessa tulkita työaikalakia mahdollisimman pitkälle työaikadirektiivin säännösten mukaisesti sellaisina kuin niitä on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tulkittu. Siltä osin kuin unionin oikeuden tulkinta ei ole selvä, Korkein oikeus on velvollinen pyytämään asiasta ennakkoratkaisua unionin tuomioistuimelta. 17. Korkein oikeus toteaa, että kansallisen työaikalain pakottavista työ- ja lepoaikaa koskevista säännöksistä on mahdollista poiketa vain laissa säädetyissä tilanteissa. Korkeimman oikeuden aikaisemmassa oikeuskäytännössä ratkaisussa KKO 2002:36 on todettu, että työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohta on tarkoitettu suppeasti tulkittavaksi poikkeussäännökseksi. Ratkaisun mukaan työ voi olla työpaikasta riippumatta luonteeltaan tai suoritusolosuhteiltaan sellaista, ettei työnantajalta voida edellyttää työntekijän työajan järjestelyjä ja valvontaa ja että työnantaja ei sitä myöskään tee. Toisaalta poissuljettua ei ole se, että työnantaja pystyy työajan järjestelyjen kannalta riittävästi valvomaan myös kotona tehtävää työtä. Tapauskohtaisesta harkinnasta riippuu, kuuluuko kotona tai muualla kiinteän työpaikan ulkopuolella tehtävä työ työaikalain soveltamisalaan. 18. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä puolestaan ilmenee, että direktiivin 17 artikla 1 kohdan sisältämää poikkeusta on tulkittava suppeasti. Unionin tuomioistuin on todennut, että säännöstä on tulkittava poikkeuksena työajan järjestämistä koskevasta unionin järjestelmästä siten, että sen soveltamisala ulottuu ainoastaan siihen, mikä on ehdottoman välttämätöntä poikkeuksella suojattavien intressien turvaamiseksi (tuomio 14.10.2010, Union syndicale Solidaires Isère, C-428/09, EU:C:2010:612, kohta 40). 19. Edellä mainittu unionin tuomioistuimen ratkaisu koski esillä olevaa tapausta osin muistuttavaa tilannetta satunnaisesta ja kausiluonteisesta työstä loma- ja vapaa-ajankeskuksissa. Tuomiosta ilmenee, että sama henkilö valvoi vapaa-ajankeskuksissa olleita alaikäisiä koko vuorokauden ja että työskentely oli rajoitettu 80 päivään vuodessa. Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan katsonut, ettei 17 artiklan 1 kohdassa säädetty poikkeus soveltunut asiassa esillä olleen kaltaiseen työhön (tuomion kohdat 14, 42, 43, 54). 20. Korkein oikeus toteaa, että verrattaessa edellä kuvattua tilannetta esillä olevaan, korostuu Korkeimman oikeuden ratkaistavana olevassa asiassa lapsikylävanhemman sijaisen työn rinnastuminen kotona työskentelevän vanhemman kotityöhön. Sijainen asettuu sijaisuusaikana asumaan lapsikyläkotiin ja toimii siellä, kuten lasten vanhemmat kotona toimivat, huolehtien itse suunnittelemansa aikataulun puitteissa kodista ja lapsista sekä näiden tarpeista. 21. Arvioidessaan työaikadirektiivin tulkintaa ja tarvetta ennakkoratkaisupyynnön esittämiseen Korkein oikeus on kiinnittänyt lisäksi huomiota siihen, että direktiivin 17 artiklan 1 kohdan a - c alakohdissa oleva poikkeuksia koskeva esimerkkiluettelo ei ole tyhjentävä ja että direktiivin eri kieliversioissa on vaihtelevuutta sen osalta, miten työskentely perheessä on ilmaistu. Korkein oikeus on katsonut, että työaikadirektiivin 17 artiklan 1 kohdan sanamuodon ja säännöstä koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella ei ollut selvää, voiko esillä olevan kaltainen toiminta kuulua säännöksen soveltamisalaan. Tämän johdosta Korkein oikeus on katsonut tarpeelliseksi esittää asiassa ennakkoratkaisupyynnön unionin tuomioistuimelle. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntö ja unionin tuomioistuimen vastaus ennakkoratkaisupyyntöön 22. Korkein oikeus on ennakkoratkaisupyynnössä tarkemmin mainituin perusteluin esittänyt unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksen siitä, onko työaikadirektiivin 17 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että sen soveltamisalaan voi kuulua sellainen työ lapsikyläkodissa, jossa työntekijä toimii huostaanotettujen lasten sijaisvanhempien sijaisena näiden vapaapäivien aikana, asuu mainittuna aikana yhdessä lasten kanssa perheenomaisissa olosuhteissa sekä huolehtii tänä aikana itsenäisesti lasten ja perheen tarpeista vastaavalla tavalla kuin vanhemmat yleensä. 23. Unionin tuomioistuin on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessaan tuomiossa Hälvä ym. 26.7.2017, C-175/16, EU:C:2017:617 todennut, että arvioitaessa konkreettisesti kyseessä olevia olosuhteita on otettava huomioon se, että lapsikylävanhemman sijaisen työaika on suurelta osin ennalta määritelty työsopimuksessa, koska niiden vuorokausien määrä, joiden ajan hänen on vuosittain työskenneltävä, vahvistetaan sopimuksella. Lisäksi työnantaja laatii etukäteen luettelot, joista käyvät ilmi ne vuorokaudet, joiden ajan lapsikylävanhemman sijainen huolehtii lapsikyläkodista. Mainitut seikat huomioon ottaen ei voida väittää, että lapsikylävanhempien sijaisten työajan pituutta kokonaisuudessaan ei mitattaisi tai määriteltäisi ennalta tai että lapsikylävanhemman sijainen voisi itse päättää siitä kyseessä olevan toiminnan erityispiirteiden vuoksi (kohdat 33 ja 34). 24. Edellä mainittua ei unionin tuomioistuimen mukaan voida kyseenalaistaa sillä, että lapsikylävanhempien sijaiset voivat osin itsenäisesti päättää ajankäytöstään ja siitä, miten he järjestävät päivittäisen työnsä, liikkumisensa ja passiiviset jaksot, ilman että heidän työnantajansa käytännössä valvoisi tätä. Pelkästään sen perusteella, että työnantajan voi olla vaikea valvoa työntekijöidensä päivittäisiä työsuorituksia, ei voida yleisesti katsoa, että työntekijän työajan pituutta kokonaisuudessaan ei mitata tai määritellä ennalta tai että työntekijä voi itse päättää siitä, kun työnantaja kerran vahvistaa työvuorolistat. Ennakkoratkaisupyynnöstä ei unionin tuomioistuimen mukaan myöskään ole käynyt ilmi seikkoja, jotka osoittaisivat, ettei työnantaja kykene valvomaan sitä, että sijainen on ottanut huolehtiakseen lapsikyläkodista sijaisuuden alkamishetkellä ja sitä, onko hän suorittanut sijaisuutensa hänelle osoitetun vuorokauden tai vuorokausien loppuun saakka. Tuomioistuin on lisäksi katsonut, että raportointia lapselle laaditun hoito- ja kasvatussuunnitelman noudattamisesta voidaan pitää valvontakeinona, jonka avulla työnantaja voi seurata sitä, millä tavoin sen työntekijät huolehtivat työtehtävistään, ja näin myös mitata heidän työaikaansa (kohdat 35 - 38). 25. Unionin tuomioistuimen mukaan lapsikylävanhempien sijaisten mahdollisuus päättää passiivisista jaksoista ei anna heille mahdollisuutta täysin vapaasti päättää niiden työtuntien määrästä, jotka he suorittavat kyseisten vuorokausien aikana. Sijaishuoltojärjestelmän yleisen systematiikan vastaista olisi se, että lapsikylävanhemman sijaiset voisivat olennaisella tavalla muuttaa lapsikyläkodeissa ajankäytön toimintatapoja, jotka lapsikylävanhemmat ovat vahvistaneet. Unionin tuomioistuimen mukaan myös tällaisten toimintatapojen noudattamista voidaan pitää osoituksena siitä, etteivät sijaiset voi itse täysin vapaasti päättää työajastaan (kohdat 39 ja 40). 26. Viitaten direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun työajan käsitteeseen unionin tuomioistuin on katsonut, että niihin vuorokausiin, joiden aikana lapsikylävanhemman sijainen huolehtii lapsikyläkodista, sisältyvät passiiviset jaksot kuuluvat työaikaan silloin, kun lapsikylävanhemman sijaisen on oltava fyysisesti työnantajan osoittamassa paikassa läsnä ja tämän käytettävissä voidakseen välittömästi suorittaa ne asianmukaiset työtehtävät, joita kulloinkin tarvitaan. Tällaisten passiivisten jaksojen sisältyminen lapsikylävanhempien sijaisten työaikaan ei merkitse, että heillä olisi mahdollisuus vapaasti määritellä työaikansa alkamis- ja päättymishetket (kohdat 41 - 43). 27. Unionin tuomioistuin on edelleen todennut, että vaikka tietyt passiiviset jaksot voitaisiin katsoa direktiivin 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitetuksi lepoajaksi siltä osin kuin lapsikylävanhempien sijaiset voivat poistua työpaikaltaan, koskee poistumismahdollisuus vain osaa heidän päivittäisestä työajastaan, eikä se perustu lapsikylävanhemman sijaisen päätökseen vaan siihen, että lapset ovat kyseisen ajan poissa kotoa. Tämän lapsikylävanhempien työskentelyolosuhteiden erityispiirteen perusteella ei unionin tuomioistuimen mukaan voida katsoa, että lapsikylävanhempien sijaisten työajan pituutta kokonaisuudessaan ei mitata tai määritellä ennalta tai että nämä päättävät sen pituudesta kokonaisuudessaan itse (kohta 44). 28. Lapsikylävanhemman sijaisten työtä ei unionin tuomioistuimen mielestä voida myöskään katsoa työskentelyksi perheessä. Direktiivin 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa mainittu poikkeus koskee yksinomaan työtä, jota tehdään olosuhteissa, joissa työnantajan työntekijään yhdistävä työsuhde on perheensisäinen. Tällaisessa asiayhteydessä voidaan unionin tuomioistuimen mukaan hyväksyä se, ettei työajan pituutta kokonaisuudessaan mitata tai määritellä ennalta tai että työhön palkattu perheenjäsen voi päättää siitä (kohdat 46 ja 47). 29. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden esittämään kysymykseen, että direktiivin 17 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, ettei sitä voida soveltaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen palkkatyöhön, jossa työntekijä huolehtii huostaan otetuista lapsista perheenomaisissa olosuhteissa sijaisvanhemman sijaisena, silloin kun asiassa ei ole näytetty sitä, että työajan pituutta kokonaisuudessaan ei mitata tai määritellä ennalta tai että työntekijä voi päättää siitä itse, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä. Korkeimman oikeuden arviointi työaikalain soveltumisesta tässä asiassa 30. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan mukaan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisussa lausutaan unionin oikeuden säännöksen pätevyydestä ja tulkinnasta. Ennakkoratkaisupyynnön esittäneen kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa unionin tuomioistuimen tulkintaratkaisuja niihin tosiseikkoihin, jotka se katsoo asiassa selvitetyksi. 31. Korkein oikeus toteaa ensin, että unionin tuomioistuin on ennakkoratkaisussaan tulkinnut työaikadirektiivin 17 artiklan 1 kohdan b alakohdassa mainittua poikkeusta työskentelystä perheessä siten, että se koskee yksinomaan työtä, jossa työnantajan työntekijään yhdistävä työsuhde on perheensisäinen. Näin kantajien tekemän lapsikylävanhemman työn ei voida katsoa kuuluvan myöskään työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohdan sisältämän poikkeuksen piiriin pelkästään siitä syystä, että lapsikylävanhemman sijainen työskentelee lapsikyläkodissa kodin vanhemman tavoin ja että työ tästä syystä rinnastuisi kotona tehtävään työhön. 32. Asiassa on siten arvioitava, kuuluuko kantajien työskentely lapsikylässä työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohdan sisältämän poikkeuksen soveltamisalaan sen johdosta, että työskentely tapahtuu muutoin sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyjä. Työaikalain poikkeusta on edellä todetun mukaisesti tulkittava suppeasti ja sen tulkinnassa on otettava huomioon unionin tuomioistuimen tuomioista ilmenevä työaikadirektiivin sisältö. Työaikalaista poikkeamista koskevan säännöksen piiriin voidaan katsoa kuuluvan enintään sellaiset toiminnot, joiden osalta direktiivin 17 artiklan 1 kohta sallii poikkeusten tekemisen. 33. Unionin tuomioistuin on Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyynnössä esittämien riidattomien tietojen pohjalta todennut, että niiden vuorokausien määrä, joiden ajan kantajien on vuosittain työskenneltävä, vahvistetaan sopimuksella ja että työnantaja laatii etukäteen luettelot, joista käyvät ilmi ne vuorokaudet, joiden ajan lapsikylävanhemman sijainen huolehtii lapsikyläkodista. Unionin tuomioistuin on nämä seikat huomioon ottaen todennut, ettei voida väittää, että lapsikylävanhempien sijaisten työajan pituutta kokonaisuudessaan ei mitattaisi tai määriteltäisi ennalta tai että lapsikylävanhemman sijainen voisi itse päättää siitä kyseessä olevan toiminnan erityispiirteiden vuoksi (kohta 34). 34. Korkein oikeus toteaa, että kukin työjakso alkaa lapsikylässä sijaistettavan lapsikylävanhemman kanssa sovittuna ajankohtana ja jatkuu työlistaan merkittyjen vuorokausien ajan, jonka jälkeen vastuu lapsista palautuu lapsikylävanhemmalle. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa työnantajalla on myös ollut tosiasiallinen mahdollisuus valvoa työjaksojen alkamisen ja päättymisen toteutumista. 35. Sen sijaan työnantajan mahdollisuudet työajan määrittelyyn, mittaamiseen ja valvontaan ovat rajoitetummat siltä osin, kuin kysymys on työ- ja lepoaikojen jaksottamisesta kunkin sijaisuusjakson kestäessä. Lasten yksilöllisten hoito- ja kasvatussuunnitelmien toteutumisen raportointia varten käytössä oleva sähköinen ohjelma ei Korkeimmalle oikeudelle esitetyn selvityksen perusteella mahdollista sijaisten päivittäisen työajan käytön valvontaa ja mittaamista, vaan sen tarkoituksena on välittää tietoa lasten kehityksestä asianomaisille tahoille. Edellä kohdassa 24 todetun mukaisesti unionin tuomioistuimen tuomiosta kuitenkin ilmenee, ettei pelkästään valvontamahdollisuuksien vaikeudelle tule antaa ratkaisevaa merkitystä esillä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa työskentelyvuorokaudet vahvistavat työlistat kuitenkin laaditaan etukäteen. 36. Korkein oikeus katsoo esitetyn selvityksen perusteella, että sijaisuusjaksoihin sisältyy työaikaan luettavaa aktiivista työskentelyä, työaikaan niin ikään luettavaa työntekijän fyysistä läsnäoloa edellyttävää varallaoloa ja myös lepoajaksi luettavia ajanjaksoja, jolloin sijaisella on halutessaan mahdollisuus myös poistua omille asioilleen lapsikylästä. Korkein oikeus katsoo, että lapsikylälasten päivittäiset tarpeet ja menot kuten ruokailut, kouluun, päiväkotiin ja harrastuksiin meno ja niistä palaaminen, samoin kuin nukkumaanmeno kuitenkin ohjaavat sijaisen päivittäistä ajankäyttöä niin merkittävästi, ettei sijaisen voida katsoa päättävän sijaisuusjaksojen sisälläkään täysin vapaasti työskentely- ja lepoajoistaan. 37. Kun sijaisen työhön väistämättä kuuluu myös olla suuren osan vuorokaudesta lapsikylässä tai muualla lasten elinpiirin sisällä ja kun mahdollisuus täysin vapaisiin jaksoihin on yleensä mahdollista vain lasten tarpeiden asettamissa rajoissa, Korkein oikeus katsoo, että lapsikylävanhemman työssä ei ole kysymys direktiivin 17 artiklan 1 kohdan mukaisesta poikkeuksesta sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut. 38. Korkein oikeus katsoo, että unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisu ja edellä mainitut seikat huomioon ottaen työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohtaa on tulkittava siten, ettei se sovellu lapsikylävanhemman sijaisen työhön. Sijaisen työtä ei voida pitää sellaisena työnä, jonka osalta työnantajan asiana ei olisi valvoa työajan järjestelyä. Työ kuuluu siten työaikalain soveltamisalaan. Vanhentumista koskeva väite Vanhentumista koskevan väitteen tutkiminen 39. Yhdistys on käräjäoikeudessa vaatiessaan kanteen hylkäämistä esittänyt myös toissijaisesti, että vaatimukset olivat edellä kohdassa 6 kerrotuin tavoin joka tapauksessa osaksi vanhentuneet. Yhdistyksen vastauksesta hovioikeudessa tai hovioikeuden tuomiosta ei ilmene, että yhdistys olisi nimenomaisesti toistanut tämän kiistämisperusteensa hovioikeudessa. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Siten hovioikeudessa otetaan pääsääntöisesti huomioon vain ne seikat, joihin valituksessa ja vastauksessa on vedottu. 40. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan hovioikeuden on kuitenkin kyselyin pyrittävä varmistautumaan siitä, onko asianosainen tarkoittanut luopua käräjäoikeudessa esittämästään vaatimuksesta tai kiistämisperusteesta (KKO 1996:139, KKO 1998:120, KKO 2000:96, KKO 2010:40 ja KKO 2013:98). Tuomioistuimen kyselyvelvollisuus ilmenee myös oikeudenkäymiskaaren 26 luvun esitöistä, joissa hallituksen esityksessä ehdotettiin asiasta säädettäväksi nimenomaisesti. Lakivaliokunta piti kuitenkin ehdotettua säännöstä tarpeettomana, koska ilman sitäkin oli selvää, että hovioikeuden tulee prosessinjohdon keinoin tarvittaessa selvittää, mitä asianosaiset asiassa vaativat ja mihin he vetoavat (HE 33/1997 vp s. 64, LaVM 19/1997 vp s. 14). 41. Hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen kanteen hylkäämisestä. Hovioikeudella ei siten ole ollut tarvetta ottaa prosessinjohdolla esille kysymystä siitä, oliko yhdistyksen tarkoituksena edelleen pysyä käräjäoikeudessa esittämässään vanhentumisväitteessä. Korkein oikeus on päätynyt työaikalain soveltumisessa asiaan alempien oikeuksien ratkaisuista poikkeavaan näkemykseen, minkä vuoksi vanhentumisväite on asiassa merkityksellinen. Yhdistys on Korkeimmassa oikeudessa vastauksessaan kantajien valitukseen nimenomaisesti vedonnut vaatimusten osittaiseen vanhentumiseen, joten sen tarkoituksena on pysyä sanotussa väitteessä. Korkein oikeus on varannut kantajille tilaisuuden lausua yhdistyksen vastauksen johdosta. Yhdistyksen vanhentumisväite on näin ollen edellä esitettyjen perusteiden nojalla tutkittavissa Korkeimmassa oikeudessa. Kysymyksenasettelu vanhentumista koskevan väitteen osalta 42. Korkein oikeus on edellä katsonut, että kantajien työsuhteeseen on tullut soveltaa työaikalakia. Tästä seuraa, että kantajilla on lähtökohtaisesti ollut oikeus työaikaan sidottuihin palkanlisiin. 43. Yhdistys on kuitenkin väittänyt, että osa kantajien työaikasaatavista on hylättävä vanhentuneena. Kanneajan osalta sovellettavaksi tulee yhdistyksen mukaan työaikalain 38 §, joka koskee kaikkia työaikalaissa tarkoitettuja korvauksia siltäkin osin kuin niistä on sovittu työehtosopimuksissa. 44. Kantajat ovat katsoneet, että vanhentumista koskeva väite on hylättävä, koska saataviin sovelletaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säännöstä. Heidän mukaansa säännös koskee kaikkia palkkasaatavia eli myös niitä, jotka perustuvat työehtosopimuksiin. 45. Työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan oikeus työaikalaissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Saman pykälän 3 momentin mukaan työsuhteen päätyttyä 1 momentissa tarkoitettua saatavaa koskeva kanne on saatavan raukeamisen uhalla pantava vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. 46. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Sama vanhentumisaika koskee säännöksen mukaan myös muita työsopimuslaissa tarkoitettuja saatavia. Saman pykälän 3 momentin mukaan työsuhteen päättyessä 1 momentissa tarkoitettu saatava raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. 47. Työaikalaissa säädetään työajasta, säännöllisestä työajasta, säännöllisen työajan ylittämisestä, yö- ja vuorotyöstä sekä lepoajoista ja sunnuntaityöstä. Lisäksi työaikalaissa on säädetty ylityöstä maksettavasta korvauksesta ja sunnuntaityöstä maksettavasta korvauksesta. Kanteessa tarkoitetuista ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksista on sopimusmääräyksiä yksityisen sosiaalialan työehtosopimuksessa. 48. Yhdistyksen esittämän vanhentumista koskevan väitteen menestymisen osalta ratkaisevaa on, sovelletaanko vaadittuihin korvauksiin edellä mainittua työaikalain vai työsopimuslain säännöstä. Molemmat säännökset ovat voimassa olevassa laissa siten pakottavaa oikeutta, ettei niistä voida sopia toisin edes valtakunnallisella työehtosopimuksella. Kanneaikasääntelyä koskevan lainsäädännön tausta ja sitä koskeva oikeuskäytäntö 49. Työaikalaki on tullut voimaan vuonna 1996. Lain 38 §:ään otetulla kanneaikaa koskevalla säännöksellä yhtenäistettiin aikaisemmin eri työaikalaeissa olevia kanneaikaa koskevia säännöksiä. Lyhyttä kanneaikaa perusteltiin näyttöön liittyvillä vaikeuksilla ja näiden vaikeuksien lisääntymisellä ajan myötä (HE 34/1996 vp s. 67 - 68). 50. Työsopimuslaki on tullut voimaan vuonna 2001. Tuolloin työsopimuslakiin otettiin työaikalakia vastaava säännös kanneajasta niitä tilanteita varten, että työsopimus oli päättynyt. Samalla hallituksen esityksessä (HE 157/2000 vp s. 126, 129 ja 140) on ehdotettu, että sekä työaikalain että työsopimuslain kanneajoista voitaisiin sopia työehtosopimuksilla laissa säädetyin tavoin. Lain eduskuntakäsittelyn aikana perustuslakivaliokunta on kuitenkin todennut lausunnossaan (PeVL 41/2000 vp s. 7), että kanneaika oli oleellinen osa sitä kokonaisuutta, jota perustuslain 21 §:n 2 momentin säännökset oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä tarkoittivat ja josta perustuslain mukaan säädettiin lailla. Perustuslakivaliokunta katsoi, että kanneaikaa koskeva poikkeamismahdollisuus oli poistettava työsopimuslakiehdotuksen 13 luvun 7 §:stä ja työaikalain 40 §:stä, jotta nämä lakiehdotukset voitaisiin käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Eduskunta hyväksyi lakiehdotukset siten muutettuina, ettei kanneajoista ollut mahdollista sopia työehtosopimuksella. Sen sijaan työaikaan sidoksissa olevista korvauksista oli työaikalain 40 §:n mukaan mahdollista sopia valtakunnallisella työehtosopimuksella. 51. Työsopimuslain 13 luvun 9 § on vuonna 2003 uudistettu samalla, kun on säädetty laki velan vanhentumisesta. Kyseisen hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp s. 91) mukaan pykälän 1 momenttiin ehdotettiin otettavaksi erityinen säännös työoikeudellisten saatavien vanhentumisajasta. Hallituksen esityksessä todettiin, että ehdotettu viiden vuoden vanhentumisaika koskisi kaikkia työntekijän palkkasaatavia siitä riippumatta, perustuvatko ne työsopimukseen vai työehtosopimukseen vai työsopimuslain mukaiseen vähimmäispalkkaan. Hallituksen esityksen mukaan sillä ei ole merkitystä, onko kysymyksessä kiinteä palkka vai erilaiset lisäkorvaukset. Eri asemassa olisivat ainoastaan työaikalakiin ja vuosilomalakiin perustuvat korvaukset, joita koskevista kanneajoista säädetään mainituissa laeissa. Esityksessä todettiin, ettei näihin lakeihin ehdoteta tässä yhteydessä muutoksia. 52. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä (KKO 1997:120) on työaikalain kanneaikasäännöksen voimassa ollessa otettu kantaa vanhan vuosilomalain (272/1973) 15 §:n kanneaikasäännösten soveltamiseen. Mainitun pykälän mukaan työntekijän oikeus vuosilomapalkkaan tai lomakorvaukseen oli rauennut, jollei kannetta ollut nostettu kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana vuosiloma olisi ollut annettava tai lomakorvaus maksettava. Kyseisessä asiassa vaatimus lomarahasta ei perustunut vuosilomalakiin vaan työsopimukseen. Korkein oikeus on todennut erityisen vanhentumissäännöksen takana olevan ajatus, että vuosilomapalkka ja lomakorvaus koskivat suhteellisen pieniä saatavia ja että niiden perimisestä vasta pitemmän ajan kuluttua voisi näyttövaikeuksien vuoksi aiheutua tuloksettomia riitoja. Tämä on pätenyt myös lomarahaan nähden, minkä vuoksi Korkein oikeus on katsonut lomarahan olevan vuosilomasaatavaa ja sitä koskevan oikeuden raukeavan vuosilomalain 15 §:n mukaisesti. 53. Työtuomioistuin on useassa työsopimuslain edellä kohdassa 51 kuvatun työsopimuslain muutoksen jälkeen antamassaan ratkaisuissa (esimerkiksi TT 2006-88, TT 2006-106 ja TT 2009-8) soveltanut sellaisten työaikakorvausten vanhenemiseen, joista on määräyksiä työehtosopimuksessa, työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säännöksiä. Työtuomioistuin on perustellut ratkaisujaan erityisesti sillä hallituksen esityksessä olleella lausumalla, jonka mukaan lainkohdassa säädetty vanhentumisaika koskisi kaikkia työntekijän palkkasaatavia mukaan lukien työehtosopimuksissa sovitut lisäkorvaukset siitä riippumatta, perustuvatko ne työsopimukseen vai työehtosopimukseen vai työsopimuslain mukaiseen vähimmäispalkkaan. Korkeimman oikeuden arviointi 54. Työsopimuslain 13 luvun 9 § sisältää yleisen palkkasaatavien kanneaikaa koskevan säännöksen. Työsopimuslain voimaan tullessa työaikalain ja vuosilomalain erityisiä kanneaikaa koskevia säännöksiä ei muutettu vaan ne jätettiin edelleen voimaan sellaisenaan. Myöskään esitöistä ei voida päätellä, että säätämällä työsopimuslain 13 luvun 9 §:ään muutoksia olisi ollut tarkoitus miltään osin muuttaa työaikalain kanneaikaa koskevaa sääntelyä tai sen tulkintaa. 55. Työaikalain kanneaikaa koskeva säännös koskee sen sanamuodon mukaan työaikalaissa tarkoitettuja korvauksia. Lain sanamuoto mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Toisaalta sanamuoto mahdollistaa myös työtuomioistuimen omaksuman suppeamman tulkinnan, jonka mukaan se koskisi ainoastaan sellaisia korvauksia, jotka perustuvat yksinomaan työaikalain säännöksiin. Tällöin kaikki työehtosopimuksissa sovitut korvaukset jäisivät säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle siinäkin tapauksessa, että kysymys olisi työaikalakiin liittyvistä työaikaan perustuvista korvauksista. 56. Korkein oikeus on edellä kohdassa 52 kuvatussa ratkaisussa katsonut työaikalain kanneaikasäännökseen rinnastuvan vuosilomalain kanneaikasäännöksen osalta, että kanneaikasäännös koski myös sellaista vuosilomasaatavaa, josta oli sovittu työsopimuksessa. Korkein oikeus toteaa, että siinä esitetyt näkökohdat puoltavat vastaavasti myös työaikalain 38 §:n tulkitsemista siten, että se koskee kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa. 57. Tätä tulkintaa tukee se, että työaikalain 37 §:n mukaan työnantaja on velvollinen kirjaamaan tehdyt työtunnit ja niistä suoritetut korvaukset työntekijöittäin ja säilyttämään työaikakirjanpito vähintään 38 §:ssä säädetyn kanneajan päättymiseen asti. Kun myös työntekijällä on oikeus saada tieto häntä koskevista työaikakirjanpitoon tehdyistä merkinnöistä, on työaikakirjanpidon säilyttämisvelvollisuuden ja kanneajan samuudella olennaista merkitystä näytön esittämisen kannalta riitatilanteissa. 58. Tulkinta, jonka mukaan tietystä työaikaan perustuvasta korvauksesta sopiminen työehtosopimuksessa johtaisi siihen, että sovellettavaksi tulisi työaikalain kanneaikasäännöksen sijasta työsopimuslain kanneaikasäännös, merkitsisi oikeudellista epävarmuutta. Käytännössä tulkinta tarkoittaisi sitä, että sovellettava kanneaikasäännös riippuisi työehtosopimuksen sisällöstä, vaikka työaikalain 40 §:n 1 momentti ei mahdollista kanneajasta sopimista työehtosopimuksella. Kuten perustuslakivaliokunta edellä kohdassa 50 mainitussa lausunnossaan on todennut, kanneaika on oleellinen osa sitä kokonaisuutta, jota perustuslain 21 §:n 2 momentin säännökset oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä tarkoittavat ja siitä tulee säätää lailla. 59. Korkein oikeus katsoo näillä perusteilla, että työaikalain kanneaikasäännöstä on tulkittava yhdenmukaisesti edellä todetussa ratkaisussa KKO 1997:120 vuosilomalain kanneaikasäännöksen osalta todetun kanssa, eikä työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säätäminen ole muuttanut tätä tulkintaa. Kantajien kaikki vaatimukset ovat perustuneet työaikalain työaikaa koskevaan sääntelyyn, jolloin niiden vanhentumista on arvioitava työaikalain kanneaikasäännöksen pohjalta. Näissä olosuhteissa kaikkien kantajien vaatimukset on vuoden 2006 osalta ja B:n, C:n ja D:n vaatimukset myös vuoden 2007 osalta hylättävä vanhentuneina. Korvausten suuruus 60. Työntekijät ovat esittäneet korvausvaatimukset eritellen ne työaikakorvauksen laadun perusteella. He ovat vaatineet yhdistyksen velvoittamista suorittamaan korvauksia vuosilta 2006 - 2009 seuraavasti: A 61 933 euroa, B 91 817 euroa, C 70 343 euroa ja D 88 363 euroa korkoineen. Siinä tapauksessa, että yhdistyksen vanhentumisväite hyväksytään, työntekijät ovat vaatineet viivästyskorkoa työaikakorvauksille kunkin palkanmaksukauden viimeisestä päivästä eli kunkin kuukauden 20 päivästä lukien. 61. Yhdistyksen mukaan vuosia 2006 - 2007 koskevat vaatimukset tulee hylätä vanhentuneina seuraavasti: A 15 485,81 euroa, B 48 471,55 euroa, C 40 523,65 euroa ja D 53 396,25 euroa. Kantajat eivät ole kiistäneet mainittuja summia. 62. Tämän johdosta maksettavia työaikakorvauksia ovat A:n osalta vuosilta 2007 - 2009 yhteensä 46 447,19 euroa, B:n osalta vuosilta 2008 - 2009 yhteensä 43 345,45 euroa, C:n osalta vuosilta 2008 - 2009 yhteensä 29 819,35 euroa ja D:n osalta vuosilta 2008 - 2009 yhteensä 34 966,75 euroa. Korkein oikeus toteaa, etteivät kantajat ole esittäneet sellaista selvitystä, jonka perusteella viivästyskorko voitaisiin tuomita maksettavaksi kunkin erän osalta palkanmaksukauden viimeisestä päivästä lukien. Viivästyskoron maksuvelvollisuus määrätään siten alkamaan korkolain 9 §:n mukaisesta ajankohdasta eli haasteen tiedoksi antamisesta lukien. 63. Kantajien X-päiviä ja koulutuspäiviä koskevat vaatimukset on esitetty ainoastaan siltä varalta, että vaatimus kanteen osittaisesta hylkäämisestä vanhentumisen vuoksi hylätään. Kun mainittu vaatimus on tullut hyväksytyksi, X-päiviä ja koulutuspäiviä koskevaa kiistämisperustetta ei ole tarpeen käsitellä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Korkein oikeus vahvistaa, että A:n, B:n, C:n ja D:n lapsikylävanhempien sijaisen työ on ollut työaikalain soveltamisalaan kuuluvaa työtä. SOS-Lapsikylä ry velvoitetaan suorittamaan kantajille työsuhteesta johtuvina saatavina, A:lle yhteensä 46 447,19 euroa, B:lle yhteensä 43 345,45 euroa, C:lle yhteensä 29 819,35 euroa ja D:lle yhteensä 34 966,75 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 22.2.2011 lukien. Vaatimukset hylätään enemmälti. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä (eri mieltä), Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Mervi Pere. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Huovila Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan muutoksenhakija ei saa Korkeimmassa oikeudessa vedota muihin seikkoihin ja todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Lainkohdasta ilmenevä säännös on pakottava ja siitä seuraa, ettei muutoksenhakija pääsäännön mukaan voi vedota seikkoihin ja todisteisiin Korkeimmassa oikeudessa siinäkään tapauksessa, että hän on vedonnut niihin käräjäoikeudessa mutta ei enää hovioikeudessa. Lainkohdassa säädetyt edellytykset sille, että asianosainen saa poikkeuksellisesti vedota Korkeimmassa oikeudessa uuteen seikkaan, voivat täyttyä muun muassa sillä perusteella, että vetoamatta jättäminen alemmassa oikeudessa on johtunut tuomioistuimen prosessinjohtovelvollisuuden laiminlyönnistä. Hovioikeuden prosessinjohtoa edellyttävä tilanne voi syntyä tyypillisesti silloin, kun käräjäoikeudessa on esitetty toissijainen vaatimus, josta käräjäoikeuden ei ole tarvinnut lausua ensisijaisen vaatimuksen tultua hyväksytyksi (esim. KKO 2010:40 ja KKO 1998:120). Myös yhdistyksen vanhentumisväitteessä on kysymys tällaisesta toissijaisesta vaatimuksesta. Tässä tapauksessa tilanne kuitenkin poikkeaa tyypillisestä siten, että käräjäoikeus on ennen kantajien vaatimusten hylkäämistä yhdistyksen ensisijaisen väitteen eli työaikalain soveltumattomuuden johdosta hylännyt yhdistyksen vanhentumisväitteen. Käräjäoikeus on myös perustellut ratkaisunsa vanhentumisväitteen osalta asianmukaisesti. Kantajat ovat ilmoittaneet tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon \"kokonaisuudessaan lukuun ottamatta käräjäoikeuden ratkaisua työehtosopimukseen perustuvien palkkasaatavien vanhentumisesta.\" Yhdistys on puolestaan vastauksessaan hovioikeudessa nimenomaisesti ilmoittanut hyväksyvänsä käräjäoikeuden tuomion sellaisenaan, eikä asiakirjojen perusteella ole missään hovioikeusmenettelyn vaiheessa esittänyt kannanottoja, joista voitaisiin päätellä vastauksen tältä osin perustuneen erehdykseen. Edellä selostettujen seikkojen perusteella hovioikeudessa on ollut vahvat perusteet lähteä siitä, että yhdistys on tarkoittanutkin luopua vanhentumisväitteen esittämisestä siellä. Oikeudenkäynnin kohteesta ei siten näytä vallinneen sellaista epäselvyyttä, joka olisi edellyttänyt hovioikeudelta prosessinjohtotoimia siinäkään tapauksessa, että se olisi katsonut työaikalain soveltuvan kantajien vaatimuksiin. Sen vuoksi ei ole selvää, että yhdistys ei ole menettänyt oikeuttaan vedota vanhentumiseen Korkeimmassa oikeudessa. Asianosaisilta ei ole pyydetty lausumaa tästä nimenomaisesta kysymyksestä, eivätkä asianosaiset ole siitä missään vaiheessa lausuneet. Tämän vuoksi pidän tarpeellisena, että asianosaisilta vielä pyydetään lausuma ennen kysymyksen ratkaisemista. Käsittelyratkaisua koskevan äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan pääasiasta esitän eriävänä mielipiteenäni seuraavan. Olen samaa mieltä enemmistön kanssa siitä, että lapsikylävanhemman sijaisen työsuhde kuuluu työaikalain soveltamisalaan. Samaa mieltä olen myös perusteluista kohtaan 53 saakka, minkä jälkeen lausun eriävänä mielipiteenäni seuraavan. Työaikalain 38 §:n kanneaikasäännös koskee sanamuotonsa mukaan työaikalaissa tarkoitettuja korvauksia. Työaikalain 5 §:ssä säädetään varallaolokorvauksista, 22 §:ssä säädetään lisä- ja ylityöstä maksettavista korvauksista ja 33 §:ssä sunnuntaityöstä maksettavasta korotetusta palkasta. Laissa ei sitä vastoin ole säännöksiä iltatyö-, yötyö- tai lauantaityökorvauksista. Työaikalain 40 §:n 1 momentin mukaan työnantajien ja työntekijöiden yhdistyksillä, joiden toimintapiiri käsittää koko maan, on oikeus sopia toisin muun muassa siitä, mitä 22 ja 33 §:ssä säädetään ylityö- ja sunnuntaityökorvauksista. Kanteessa tarkoitetussa yksityisen sosiaalialan työehtosopimuksessa on sopimusmääräyksiä ylityö- ja sunnuntaityökorvauksista. Lisäksi työehtosopimuksessa on määräyksiä ilta-, yö- ja lauantaityöstä maksettavista korvauksista, joista kanteessa on myös kysymys. Enemmistö on kohdassa 55 katsonut, että työaikalain 38 §:n sanamuoto mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan lainkohdan kanneaikasäännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia ja siten myös ilta-, yö- ja lauantaityötä. Edelleen enemmistö on katsonut lainkohdan sanamuodon mahdollistavan myös työtuomioistuimen omaksuman suppean tulkinnan, jonka mukaan säännös koskee ainoastaan sellaisia korvauksia, jotka perustuvat yksinomaan työaikalain säännöksiin, jolloin kaikki työehtosopimuksissa sovitut korvaukset jäisivät säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Kantani mukaan luontevin yleiskielen mukainen tulkinta ilmaisusta \"työaikalaissa tarkoitettu korvaus\" on kuitenkin, että sillä tarkoitetaan niitä ja vain niitä korvauksia, joista työaikalaissa on säädetty. Ilta-, yö- ja lauantaityöstä maksettavien korvausten katsominen lainkohdan soveltamisalaan kuuluviksi tarkoittaisi siten laajentavaa tulkintaa. Sanamuoto ei myöskään tue enemmistön mainitsemaa suppeaa tulkintaa, koska lainkohdassa ei käytetä ilmaisua \"työaikalakiin perustuva korvaus\". Kohdassa 51 selostettujen työsopimuslain esitöiden voidaan enemmistön tavoin katsoa tukevan työtuomioistuimen omaksumaa työaikalain 38 §:n suppeaa tulkintaa, vaikka niissä ei ole otettu nimenomaista kantaa käsillä olevaan kysymykseen. Kuitenkin tämän tulkinnan mukaan työaikalaissa tarkoitettuja korvauksia koskevan sopimusmääräyksen ottaminen työehtosopimukseen johtaisi siihen, että vanhentumiseen sovellettaisiin työaikalain asemesta työsopimuslain mukaista vanhentumisaikaa jopa siinä tapauksessa, että sopimusmääräys ei asiallisesti poikkeaisi työaikalain vastaavan säännöksen sisällöstä. Enemmistön tavoin katson, että tällainen tulkinta tarkoittaisi sitä, että sovellettava kanneaika riippuisi työehtosopimuksessa sovitusta, vaikka kanneajasta ei lain mukaan voida sopia, koska se on olennainen osa perustuslain 21 §:n 2 momentissa tarkoitettua oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kokonaisuutta, josta perustuslain mukaan tulee säätää lailla (PeVL 41/2000 vp s. 7). Tulkinta voisi enemmistön toteamin tavoin myös aiheuttaa oikeudellista epävarmuutta. Vielä tällaista tulkintaa vastaan puhuu se, että varallaolokorvauksista on työaikalain 5 §:n mukaan aina sovittava erikseen. Jos työaikalain vanhentumissäännöksen ei katsottaisi lainkaan koskevan sopimusperusteisia korvauksia, lain kanneaikasäännös menettäisi siten kokonaan merkityksensä varallaolokorvausten osalta. Edellä lausutuilla perusteilla päädyn siihen, että ylityö- ja sunnuntaityökorvauksia koskeviin vaatimuksiin on perusteltua soveltaa työaikalain kanneaikasäännöstä, vaikka sanotuista korvauksista olisi sovittu työehtosopimuksessa. Seuraavaksi on vielä arvioitava, onko työaikalain kanneaikasäännöstä perusteltua soveltaa sanamuotoaan laajemmin myös työehtosopimuksessa ilta-, yö- ja lauantaityöstä sovittuihin korvauksiin. Kaikki kysymyksessä olevat korvaukset ovat työaikaan liittyviä lisäkorvauksia. Johdonmukaista sen vuoksi olisi, että niiden vanhentumista arvioitaisiin keskenään samojen sääntöjen perusteella. Ilta-, yö- ja lauantaityöstä maksettavien korvausten vanhentumisen arvioimista työaikalain mukaan tukee myös enemmistön perustelujen kohdassa 57 viitattu työaikakirjanpidon säilyttämisvelvollisuus. Enemmistö on lisäksi katsonut, että vastaavat näkökohdat kuin kohdassa 52 selostetussa lomarahan vanhentumista koskevassa ratkaisussa KKO 1997:120 puoltavat tulkintaa, että työaikalain 38 §:n kanneaikasäännös koskee kaikkia työaikasaatavia. Tältä osin viittaan mainitun ratkaisun perusteluihin, joissa on todettu muun muassa, että sopimusperäisyydestään huolimatta lomaraha on vuosilomalakiin perustuvan vuosilomapalkan tai lomakorvauksen tavoin vuosilomaoikeuteen liittyvä etu, jonka määräytymisperuste yleensä on vuosilomapalkan tietty osa. Ratkaisussa on lisäksi todettu, että vuosilomaoikeuteen liittyvänä lisäetuna lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen on ilmeinen. Totean, että työehtosopimuksessa sovittujen iltatyö-, yötyö- ja lauantaityökorvausten yhteys työaikalaissa tarkoitettuihin ylityö- ja sunnuntaityökorvauksiin ei ole samanlainen kuin lomarahan yhteys vuosilomapalkkaan tai lomakorvaukseen, koska sanotut työaikakorvaukset perustuvat kaikki keskenään eri perusteisiin. Lisäksi huomioon on otettava, että Korkeimman oikeuden sanottu ratkaisu on annettu ennen työsopimuslain 13 luvun 9 §:n uudistamista. Kuten kohdasta 51 tarkemmin ilmenee, tässä lainkohdassa säädetyn viiden vuoden vanhentumisajan on tarkoitettu koskevan kaikkia työntekijän palkkasaatavia, myös työsopimuksessa tai työehtosopimuksessa sovittuja lisäkorvauksia, lukuun ottamatta työaikalakiin ja vuosilomalakiin perustuvia korvauksia. Katson, että sellaisten säännösten tulkinnassa, joissa säädetään yleisiä vanhentumisaikoja lyhyemmistä vanhentumis- tai kanneajoista, painottuvat oikeusvarmuuden ja soveltamiskäytännön ennakoitavuuden vaatimukset, koska muunlainen tulkinnan lähtökohta saattaa johtaa aiheettomiin oikeudenmenetyksiin. Sen vuoksi työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöstä ei ole perusteltua tulkita laajentavasti edellä selostetuista yhtenäistä sääntelyä puoltavista näkökohdista huolimatta ja vaikka sanamuodon mukainen tulkinta saattaa joissain tapauksissa johtaa rajanveto-ongelmiin sen suhteen, milloin kysymys on työaikalaissa tarkoitetusta ja milloin muunlaisesta työehtosopimukseen perustuvasta korvauksesta. Laajentavaa tulkintaa vastaan puhuu myös säännöksen luonne työntekijän suojaa kaventavana poikkeussäännöksenä. Mainituilla perusteilla katson, että ainoastaan ylityö- ja sunnuntaityökorvauksia koskevat kantajien vaatimukset ovat vanhentuneet työaikalain 38 §:n nojalla kaikkien kantajien osalta vuodelta 2006 ja C:n, B:n ja D:n osalta myös vuodelta 2007. Asiassa vaadittuihin iltatyö-, yötyö- ja lauantaityökorvauksiin on sovellettava työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumissäännöstä eivätkä ne siten ole vanhentuneet. Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen ilmoitan olevani samaa mieltä enemmistön kanssa korvausten suuruudesta. Oikeusneuvos Häyhä Velan vanhentumista koskevan sääntelyn keskeisenä tavoitteena on suojata velallista liian pitkään jatkuvalta selvittämättömältä velkavastuulta (ks. HE 187/2002 vp sääntelyn yleiset tavoitteet). Tämän tavoitteen vuoksi yleissääntely on luonteeltaan pakottavaa tyypillisesti velallisosapuolen eduksi. Joissakin sopimustyypeissä voimasuhteet voivat kuitenkin olla sellaiset, että velallinen on velkojaa vahvemmassa asemassa. Yhtenä esimerkkinä mainitussa hallituksen esityksessä viitataan työoikeudellisiin saataviin (ks. HE 187/2002 vp s. 28). Työoikeudellisten saatavien vanhentumisaika (TSL 13:9 §) on selvästi yleistä vanhentumisaikaa pidempi, minkä perusteluna on työntekijän oikeudellisen suojan tarve, kuten työoikeudellisen sääntelyn pakottavan luonteen perusteluna muutoinkin on. Johdonmukaisesti tämän tavoitteen kanssa työoikeudellisten saatavien osalta vanhentumisaikaa koskevan sääntelyn pakottava luonne on hallituksen esityksessä ilmaistu siten, ettei työ- tai työehtosopimuksilla voida lyhentää työsopimuslaissa säädettyä vanhentumisaikaa (ks. HE 187/2002 vp s. 2). Vastaavasti enemmistön perusteluissa mainittu perustuslakivaliokunnan kannanotto (PeVL 41/2000) koski säädösehdotusta, jossa esitettiin oikeutta sopia työsopimuslaissa säädettyä lyhyemmästä kanneajasta. Lain pakottavaa luonnetta on näin ollen arvioitava lähtökohtaisesti työntekijän suojan näkökulmasta. Työsopimuslain 13 luvun 9 § on yleinen palkka- ja muiden työsopimuslaissa tarkoitettujen saatavien vanhentumista ja kanneaikaa koskeva säännös. Siihen nähden työaikalain 38 §:ää on pidettävä poikkeuksena, joka lyhentää työntekijän suojaksi säädettyä vanhentumis- ja kanneaikaa yleissäännökseen verrattuna. Työaikalain 38 §:n mukainen kanneaika on jopa lyhyempi kuin saatavan yleinen vanhentumisaika velan vanhentumisesta annetun lain mukaan. Vakiintuneiden laintulkintaperiaatteiden mukaan tällaisessa tilanteessa poikkeussäännöksen tulkinnan on oltava rajattua, vain säännöksessä nimenomaan mainittuihin tilanteisiin keskittyvää. Työaikalain 38 §:n sanamuodon mukaan säännös koskee työaikalaissa tarkoitettuja korvauksia. Otettaessa huomioon säännöksen luonne työntekijän suojaa kaventavana poikkeussäännöksenä, on säännöksen merkitys rajattava koskemaan vain sellaisia työntekijän saatavia, joilla on peruste työaikalain säännöksissä. Työ- tai työehtosopimukseen perustuvat työntekijän saatavat jäävät tämän tulkinnan mukaan työaikalain 38 §:n soveltamisalan ulkopuolelle. Tulkinta on yhdenmukainen enemmistön perusteluista ilmenevän työtuomioistuimen käytännön kanssa. Työaikalaissa on sinänsä säädetty yli- ja sunnuntaityöstä maksettavasta korvauksesta. Vanhentumisväitteen kohteena olevat korvaukset eivät kuitenkaan edes näiltä osin perustu työaikalakiin vaan yksityisen sosiaalialan työehtosopimukseen. Työehtosopimuksessa ei voida sopia työntekijäpuolen vahingoksi pakottavaa kanneaikaa lyhyemmästä määräajasta. Vanhentumis- ja kanneaikaa on siksi arvioitava työsopimuslain 13 luvun 9 §:n pohjalta. Sen mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluessa erääntymispäivästä. Vanhimmat kanteessa vaaditut saatavat ovat saadun selvityksen mukaan erääntyneet maksettavaksi aikaisintaan 20.2.2006. Kanne on tullut vireille 30.11.2010. Vanhentumisväitteen kohteena olevat saatavat eivät näin ollen ole vanhentuneet.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180010 ECLI:FI:KKO:2018:10 KKO:2018:10 Arbetstid Arbetsavtalslagens tillämpningsområde Europeiska unionens regelverk Arbetstidsdirektivet Tid för väckande av talan S2013/737 321 2018-02-12 ECLI:FI:KKO:2018:10 A, B, C och D hade arbetat som vikarier för fosterföräldrar, som var anställda av en arbetsgivare som tillhandahöll vård och omsorg under familjeliknande förhållanden (s.k. barnbyföräldrar). Arbetet utfördes medan fosterföräldrarna hade semester eller annars var lediga. Vikariernas arbetstid hade genom arbetsavtalen fastställts till hela dygn och vikariaten hade vanligen utförts i perioder på flera dygn under tidpunkter som bestämdes i en av arbetsgivaren fastställd arbetsturlista. Vikarierna hade under sina arbetspass bott i barnens hem och självständigt fattat beslut om hur deras arbetsuppgifter skulle ordnas i praktiken. Av de skäl som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att arbetet omfattades av arbetstidslagens tillämpningsområde. De ersättningar för arbetstid som yrkats i käromålet omfattades av tiden för väckande av talan enligt 38 § arbetstidslagen. En del av ersättningskraven förkastades därför såsom preskriberade." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180011 ECLI:FI:KKO:2018:11 KKO:2018:11 Velan vanhentuminen Vanhentumisen katkaiseminen Vahingonkorvaus Kiinteistön kauppa Reklamaatio S2016/486 349 2018-02-15 ECLI:FI:KKO:2018:11 Kiinteistöllä oli harjoitettu kumitehdastoimintaa 1980-luvun puoliväliin saakka. Toimintaa harjoittanut yhtiö siirsi kiinteistön apporttina perustamalleen tytäryhtiölle vuonna 2001. Tytäryhtiö myi kiinteistön kaupungille vuonna 2003. Vuonna 2009 kaupunki myi kiinteistön edelleen ulkopuoliselle ostajalle. Ostajan aloittaessa rakennustyöt paljastui, että kiinteistön maaperässä oli haudattuna kumijätettä. Kaupunki puhdisti kiinteistön maaperän omalla kustannuksellaan. Kaupunki esitti sille syntyneiden kustannusten johdosta korvausvaatimuksen tytäryhtiölle vuonna 2011 ja emoyhtiölle vuonna 2012. Kaupungin vahingonkorvausvaatimus emoyhtiötä kohtaan hylättiin vanhentuneena. Vanhentumisajan katsottiin alkaneen silloin, kun kaupungin edustaja oli ollut paikalla jätteen löytymisen johdosta toimitetussa kiinteistön tarkastuksessa ja tällöin saanut riittävät tiedot vahingosta ja siitä vastuussa olevasta tahosta. Tytäryhtiölle tehty reklamaatio ei ollut katkaissut vanhentumista yhtiötä kohtaan. Kaupunki oli menettänyt oikeutensa vedota kiinteistön virheeseen myyjänä ollutta tytäryhtiötä kohtaan, koska kaupunki ei ollut tehnyt reklamaatiota kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta ja koska tytäryhtiön ei ollut näytetty toimineen kiinteistön kaupassa kunnianvastaisesti ja arvottomasti tai törkeän huolimattomasti. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Tuusulan käräjäoikeudessa Keravan kaupunki vaati ensisijaisesti, että Nokia Oyj velvoitetaan suorittamaan kaupungille vahingonkorvauksena sille aiheutuneet puhdistamiskustannukset 261 750,23 euroa. Vaatimus perustui siihen, että Nokia Oyj edeltäjäyhtiöineen oli harjoittaessaan kumitehdastoimintaa haudannut maahan kumijätettä ja että Nokia Oyj oli jätteiden hautaajana tuottamuksestaan riippumatta vastuussa kumijätteen puhdistamiskustannuksista. Toissijaisesti kaupunki vaati, että Nokia Asset Management Oy velvoitetaan suorittamaan sille kiinteistön virheen perusteella sama määrä vahingonkorvauksena tai hinnanalennuksena. Vaatimus perustui siihen, ettei Nokia Asset Management Oy, jolle kiinteistön omistus oli siirtynyt apporttina Nokia Oyj:ltä, ollut myydessään kiinteistön kaupungille kertonut kiinteistölle haudatusta kumijätteestä. Nokia Oyj ja siihen kesken käräjäoikeusprosessin sulautunut Nokia Asset Management Oy vaativat ensisijaisesti, että kanne hylätään vanhentuneena. Vaatimukset olivat joka tapauksessa perusteettomia ja määrältään liiallisia. Tuusulan käräjäoikeuden tuomio 3.4.2014 nro 14/3529 Käräjäoikeus katsoi, että Nokia Oyj:öön kohdistettu ensisijainen korvausvaatimus 20.6.2012 oli tehty vanhentumisajan päättymisen jälkeen. Myöskään Nokia Asset Management Oy:lle tehdyllä virheilmoituksella 27.6.2011 ei ollut vaikutusta Nokia Oyj:n väitetyn vahingonkorvausvelan vanhentumista arvioitaessa, koska tytäryhtiön sulautuminen emoyhtiöön rekisteröitiin vasta 2.1.2014. Ensisijainen vaatimus oli siten hylättävä vanhentuneena. Käräjäoikeus katsoi toissijaisen vaatimuksen osalta, että myyjä Nokia Asset Management Oy ei ollut pelkästään konsernisuhteen perusteella ollut tietoinen kiinteistölle haudatusta kumimassasta ja sen menettelyä kiinteistönkaupassa ei voitu pitää kunnianvastaisena, arvottomana tai törkeän huolimattomana. Kun kaupunki oli ensimmäisen kerran reklamoinut asiasta noin kahdeksan vuotta kaupanteon jälkeen ja vasta kahden vuoden kuluttua kummimassatäyttöjen ilmenemisestä, reklamaatio oli tehty myöhässä. Käräjäoikeus siten hylkäsi kaupungin kanteen. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Yrjö Vannela, Mikko Sihvola ja Tuuli Vänskä. Helsingin hovioikeuden tuomio 12.4.2016 nro 599 Keravan kaupunki valitti hovioikeuteen ja uudisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. Nokia Oyj vaati, että valitus hylätään. Hovioikeus totesi ratkaisussaan, että jätelainsäädännön piirissä toiminnanharjoittaja on aina vastuussa menettelynsä seurauksista ja vastuuta arvioidaan seurauksen ilmenemishetkellä noudattaen aiheuttamishetkellä voimassa ollutta lakia. Vanhan kumitehtaan alueelle 1980-luvulla haudattuun ja vuonna 2009 löydettyyn kumijätteeseen liittyviä velvoitteita ja korvausvastuuta oli arvioitava jätehuoltolain (673/1978) ja vahingonkorvauslain säännösten nojalla. Hovioikeus totesi, että 1980-luvulla nimellä Oy Nokia Ab kumitehtaan toimintaa harjoittanut yhtiö oli tänä päivänä nimeltään Nokia Oyj. Nokia Oyj oli siten jätehuoltolain tarkoittama vastuutaho asiassa. Hovioikeus arvioi seuraavaksi, oliko kiinteistön vuonna 2003 kaupungille myynyt Nokia Oyj:n tytäryhtiö Nokia Asset Management Oy rinnastettavissa Nokia Oyj:öön jätehuoltolain mukaisena vastuutahona. Hovioikeus totesi, että Nokia Oyj oli perustanut Nokia Asset Management Oy:n hallinnoimaan ja realisoimaan Nokia Oyj:n kiinteistöomaisuutta ja luovuttanut sille nyt kysymyksessä olevan kiinteistön vuonna 2001 eli jätelain 25 §:n (1072/1993) voimassaoloaikana. Hovioikeus katsoi, että tytäryhtiön väitetty tietämättömyys kumijätteen jättämisestä maavarastoon viittasi siihen, että Nokia Oyj oli menetellyt jätelain 25 §:n vastaisesti ja jättänyt kertomatta tytäryhtiölle luovutetulla kiinteistöllä harjoitetusta toiminnasta ja kiinteistölle maakerroksen alle peitetystä kumijätteen maavarastosta. Hovioikeus katsoi, että Nokia Oyj ja Nokia Asset Management Oy voitiin rinnastaa toisiinsa jätehuoltolaissa tarkoitettuina vastuutahoina. Tämän johdosta oli riittävää, että kaupunki oli esittänyt korvausvaatimuksen Nokia Asset Management Oy:lle vuonna 2011. Koska kaupunki oli katkaissut vahingonkorvaussaatavan vanhentumisen kolmessa vuodessa siitä, kun vahinko oli ilmennyt, kaupungin oikeus vaatia vahingonkorvausta ensisijaisella kanneperusteella ei ollut vanhentunut. Hovioikeuden mukaan kumijätteen käsittely ei ollut 1980-luvulla täyttänyt tuolloin voimassa olleen jätelainsäädännön määräyksiä. Nokia Oyj oli kumijätteen alueelle haudanneena tahona vastuussa vuonna 2009 poistettavaksi määrätyn kumijätteen käsittelystä aiheutuneista kustannuksista. Vahingonkorvauksen määrän osalta hovioikeus otti huomioon sen, ettei kaupunki ollut ilmoittanut Nokia Oyj:lle tai tämän tytäryhtiölle kumijätteen löytymisestä ennen kumijätteen viemistä kaatopaikalle, eikä näillä ollut ollut mahdollisuutta osallistua seuraamusten selvittämiseen. Hovioikeus harkitsi kohtuulliseksi, että kaupunki vastaa 20 prosentilla vahingon määrästä, ja velvoitti Nokia Oyj:n suorittamaan kaupungille 209 400,19 euroa korkoineen. Hovioikeus totesi, ettei toissijaisesta kiinteistönkaupan virheen perusteella nostetusta kanneperusteesta tarvinnut lausua. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Petri Leskinen, Merja Söderström ja Terhi Mattila (eri mieltä). Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Mattila katsoi, että ennen sen arvioimista, onko Nokia Oyj vahingonkorvauslain perusteella vastuussa vaadituista puhdistamiskustannuksista, oli ratkaistava, oliko kaupungin vahingonkorvausvaatimus Nokia Oyj:n väittämin tavoin esitetty sitä vastaan liian myöhään ja siten hylättävä vanhentuneena. Kaupunki oli esittänyt vahingonkorvausvaatimuksen Nokia Oyj:lle 20.6.2012. Mattila katsoi, että vanhentumislain mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika oli alkanut kulua kiinteistöllä suoritetusta tarkastuksesta 17.6.2009. Vahingonkorvausvaatimus oli siten esitetty myöhässä ja vaatimus oli hylättävä vanhentuneena. Merkitystä ei ollut sillä, että kaupunki oli esittänyt vaatimuksen tytäryhtiölle Nokia Asset Management Oy:lle ennen sulautumista 27.6.2011, koska tuolloin itsenäiselle tytäryhtiölle tehty reklamaatio ei ollut katkaissut vanhentumista emoyhtiön Nokia Oyj:n osalta. Kaupungin toissijaisen kiinteistönkauppaan perustuvan vaatimuksen osalta Mattila katsoi, että myyjän Nokia Asset Management Oy:n toimintaa kiinteistönkaupassa ei voitu pitää kunnianvastaisena, arvottomana tai törkeän huolimattomana. Mattila totesi muun ohella, että lääninhallitus oli päätöksellään 21.2.1985 hyväksynyt Oy Nokia Ab:n jätehuoltosuunnitelman ehdoilla, että kiinteistöllä oleva maavarasto oli saatettava jätehuoltoasetuksen mukaiseen asianmukaiseen tilaan. Kaupunki ei ollut sen arkistosta löytyneiden asiakirjojen perusteella voinut olettaa, että myös uusiokäyttöön varastoitavaksi tarkoitettu kumimassa olisi viety pois. Sekä Nokia Asset Management Oy että kaupunki olivat teettäneet kiinteistön maaperätutkimukset, mutta kumijätettä ei ollut löytynyt. Mattila katsoi, että kaupunki oli menettänyt oikeutensa vedota kiinteistönkaupan mahdolliseen virheeseen. Myöskään emo- ja tytäryhtiön vastuun samastamisen tai ympäristöoikeudellisen vastuun rinnastamisen edellytyksiä ei ollut olemassa. Edellä esitetyillä perusteilla Mattila katsoi, että aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ollut. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Nokia Oyj:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan Nokia Oyj vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan, kanne hylätään ja Nokia Oyj vapautetaan korvausvelvollisuudesta. Keravan kaupunki vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Tausta 1. Nokia Oyj:n (aikaisemmalta nimeltään Oy Nokia Ab, jäljempänä myös yhtiö tai emoyhtiö) omistamalla kiinteistöllä oli toiminut yhtiön kumitehdas. Vuonna 1982 yhtiö oli toimittanut Keravan kaupungin tekniselle lautakunnalle jätehuoltosuunnitelman kiinteistöllä syntyvien jätteiden käsittelystä. Suunnitelmassa todettiin muun muassa, että tehdasalueella oli maavarasto, johon kumisekoitukset varastoidaan mahdollista tulevaa hyötykäyttöä varten ja peitetään muovilla ja multakerroksella. 2. Kaupungin tekninen lautakunta oli siirtänyt jätehuoltosuunnitelman käsittelyn toimivaltaisena jätehuoltoviranomaisena toimineelle Uudenmaan lääninhallitukselle. Lääninhallitus oli vuonna 1984 suorittanut kiinteistöllä tarkastuksen. Tarkastuspöytäkirjaan oli merkitty yhtiön ilmoittaneen, että kumisekoitukset viedään tuosta ajankohdasta lukien kaupungin kaatopaikalle. Yhtiö oli lääninhallitukselle antamassaan lisäselvityksessä 30.1.1985 ilmoittanut, että kumisekoitusten kuljettaminen yhtiön maavarastoon oli lopetettu ja että jäte viedään kaupungin kaatopaikalle. 3. Uudenmaan lääninhallitus oli päätöksellään 21.2.1985 hyväksynyt yhtiön jätehuoltosuunnitelman. Päätöksen ehtojen mukaan yhtiön oli selvitettävä mahdollisuudet toimittaa kumisekoitukset hyötykäyttöön tai muualle kuin kaupungin kaatopaikalle varastoitavaksi ja kiinteistöllä ollut käytöstä poistettu kumisekoitusten maavarasto oli saatettava jätehuoltoasetuksen 8 §:n 2 momentin mukaiseen asianmukaiseen tilaan 30.9.1985 mennessä. Kyseisen säännöksen mukaan alue oli tullut peittää maakerroksella, siistiä ja saattaa ympäristöön sopeutuvaksi sekä mahdollisuuksien mukaan huolehtia siitä, ettei alueesta sen käytöstä poistamisen jälkeen aiheutunut vaaraa tai haittaa ympäristölle. 4. Tehtaan toiminta oli lopetettu myöhemmin 1980-luvulla. Yhtiö oli siirtänyt yli 300 omistamaansa kiinteistöä apporttina perustamalleen tytäryhtiölle Nokia Asset Management Oy:lle (tytäryhtiö) vuonna 2001. Tytäryhtiö oli 21.3.2003 myynyt kyseessä olevan kiinteistön Keravan kaupungille. 5. Kaupunki oli vuonna 2009 myynyt kiinteistön ulkopuoliselle kiinteistöyhtiölle. Maanrakennustöiden yhteydessä kiinteistöltä oli löytynyt kumimassaa, jonka siivoamisesta kiinteistöyhtiö oli tehnyt Keski-Uudenmaan ympäristökeskukselle ympäristönsuojelulain mukaisen ilmoituksen. Kiinteistöllä oli pidetty tarkastus 17.6.2009, ja ympäristökeskus oli 23.6.2009 hyväksynyt kiinteistöyhtiön ilmoituksen kumin toimittamisesta kaatopaikalle. Kumijäte oli poistettu kiinteistöltä kiinteistöyhtiön vaatimuksesta kaupungin kustannuksella kesällä 2009. 6. Kaupunki oli 27.6.2011 esittänyt tytäryhtiölle vaatimuksen kiinteistön puhdistamisesta aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta. Emoyhtiölle tätä koskeva vaatimus oli esitetty 20.6.2012. Keravan kaupungin kanne ja yhtiöiden vastineet 7. Kaupunki on kanteessaan ensisijaisesti vaatinut, että emoyhtiö velvoitetaan suorittamaan kaupungille vahingonkorvauksena sille kiinteistön puhdistamisesta aiheutuneet kustannukset 261 750,23 euroa. Emoyhtiöön kohdistettu kanne on perustunut siihen, että emoyhtiö on tuottamuksestaan riippumatta jätteen hautaajana vastuussa puhdistamiskustannuksista. 8. Toissijaisesti kaupunki on vaatinut, että tytäryhtiö velvoitetaan kiinteistön virheen perusteella suorittamaan sama määrä vahingonkorvauksena tai hinnanalennuksena. 9. Tytäryhtiö on asian käsittelyn aikana käräjäoikeudessa 2.1.2014 sulautunut emoyhtiöön. 10. Yhtiö on kiistänyt kaupungin emoyhtiöön kohdistuneen ensisijaisen vaatimuksen sillä perusteella, että saatava oli vanhentunut, koska vaatimus oli esitetty emoyhtiölle yli kolmen vuoden kuluttua siitä, kun kaupunki oli saanut tiedon vahingosta ja siitä vastuussa olevasta tahosta. Toissijaisen tytäryhtiöön kohdistuneen vaatimuksen yhtiö on kiistänyt sillä perusteella, että reklamaatiota ei ollut tehty maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentin edellyttämällä tavalla kohtuullisessa ajassa eikä myöskään pykälän 2 momentissa säädetyn viiden vuoden määräajan kuluessa. Yhtiö on kiistänyt kaupungin vaatimukset myös perusteettomina ja määrältään liiallisina. Kysymyksenasettelu 11. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on ensin kysymys siitä, onko emoyhtiötä vastaan esitetty vaatimus hylättävä sen johdosta, että vahingonkorvaussaatava on vanhentunut. Mikäli tältä osin katsotaan, ettei saatava ole vanhentunut, tulee ratkaistavaksi kysymys korvausvastuun muista aineellisoikeudellisista edellytyksistä. 12. Jos kaupungin ensisijainen emoyhtiöön kohdistunut vaatimus ei menesty, tulee ratkaistavaksi kaupungin toissijainen tytäryhtiötä vastaan esittämä vaatimus. Tällöin kysymys on siitä, onko kaupunki menettänyt oikeutensa vedota kiinteistön virheeseen maakaaren 2 luvun 25 §:n määräaikojen johdosta. Mikäli tältä osin katsotaan, että kaupunki ei ole menettänyt oikeuttaan vedota virheeseen, tulee asiassa ratkaistavaksi vielä kysymys kiinteistön virheestä ja sen seuraamuksesta. Vahingonkorvausvastuun vanhentuminen Korvausvelan vanhentumista koskeva sääntely 13. Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua lain 5 -7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. 14. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Pykälän 2 momentin mukaisesta vanhentumisen kymmenen vuoden enimmäisajasta ei ole kysymys Korkeimmassa oikeudessa. 15. Vanhentumislain esitöiden mukaan vanhentumisajan alkamista koskevan sääntelyn yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Vahingonkorvausvaatimusten osalta tämä edellyttää, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta (HE 187/2002 vp s. 48). 16. Hallituksen esityksessä todetaan edelleen, että vahingonkärsijältä edellytetään tavanomaista aktiivisuutta vahingon ja siitä vastuussa olevan selvittämiseksi (selonottovelvollisuus). Vanhentumisajan alkamisajankohta määräytyy sen perusteella, milloin vahingonkärsijällä on riittävät tiedot tosiasioista. Koska velkoja voi katkaista vanhentumisen vapaamuotoisella muistutuksella, merkitystä ei voida antaa sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt (HE 187/2002 vp s. 49 - 50). 17. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahingonkorvausvelan vanhentumisajan alkamisen ei ole katsottu edellyttävän, että vahinkoa kärsineellä olisi ollut varma tieto vahingonkorvausvastuun edellytyksenä olevista tosiseikoista. Merkitystä on ollut sillä, onko tieto ollut riittävää, jotta vahinkoa kärsineen on voitu edellyttää sen perusteella katkaisevan korvausvelan vanhentumisen (esim. KKO 2011:90, KKO 2016:11, KKO 2016:28, KKO 2017:3 ja KKO 2017:84). 18. Hallituksen esityksen mukaan korvausvelkojen vanhentumisen katkaisemista koskevalla säännöksellä ei ole tarkoitus estää tai vaikeuttaa katkaisua silloin, kun saatavan määrä on vaikeasti selvitettävissä. Epäselvissäkin tapauksissa kuitenkin vaaditaan, että velkoja ilmoittaa katkaisuhetkellä vallitsevan käsityksensä saatavan perusteesta ja määrästä. Ilmoittamisvelvollisuudella ei pyritä velkasuhteen sisältöä koskevien erimielisyyksien selvittämiseen jo vanhentumisen katkaisuvaiheessa. Tavoitteena on ainoastaan, että velallinen saa katkaisutoimen yhteydessä tietoonsa velkojan käsityksen velan perusteesta ja määrästä (HE 187/2002 vp s. 58). 19. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:3 (kohta 10) on todettu, että vanhentumislain 10 §:n mukainen velan vanhentumisen katkaiseva muistutus on mahdollista tehdä, vaikka vahingonkorvausvastuun edellytyksiin liittyisi epäselvyyksiä. Koska vanhentumislain säännösten tavoitteena on vastuusuhteiden joutuisa selvittäminen, vanhentumisajan alkaminen ei voi lykkäytyä sen vuoksi, että velkoja haluaa varmistua vahingonkorvausvastuun edellytyksinä olevista seikoista tai hankkia niistä näyttöä. Jos velkojalla on asiaan liittyvistä tosiasioista sellainen tieto, jonka perusteella hän voi arvioida vahingonkorvausvastuun edellytysten täyttymistä, vanhentumisaika alkaa siitäkin huolimatta, että jokin vahingonkorvausvaatimuksen menestymiseen vaikuttava oikeudellinen kysymys olisi parhaillaan oikeudenkäynnin kohteena. Vanhentumisen arviointi tässä tapauksessa 20. Kohdassa 5 mainitussa 17.6.2009 pidetyssä tarkastuksessa kiinteistöllä ovat olleet paikalla kiinteistöyhtiön edustaja, Keravan kaupungingeodeetti L sekä ympäristökeskuksen ympäristönsuojelupäällikkö R. Sekä L että R ovat hovioikeudessa todistajina kuultuina kertoneet, että he olivat saaneet tiedon kiinteistöltä löytyneestä kumimassasta jo joitakin päiviä ennen tarkastusta. L on lisäksi kertonut, että hän oli tarkastuksessa pyytänyt kiinteistöyhtiötä toimittamaan sen tekemän reklamaation vielä kirjallisena sähköpostilla. Kirjallinen reklamaatio oli toimitettu L:n sähköpostiin saman päivän aikana. 21. Kaupunki on vedonnut siihen, että kaupungingeodeetti L ei ollut kaupungin johtosäännön mukaan ollut kelpoinen vastaanottamaan tiedonantoja kaupungin puolesta. Reklamaatio oli toimitettu kaupungin viralliseen tiedoksianto-osoitteeseen 22.6.2009, joten vanhentuminen ei ollut voinut alkaa ennen tätä ajankohtaa. 22. Edellä todetulla tavalla korvausvelan vanhentuminen alkaa, kun vahingonkärsijä on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. L oli Keravan kaupungin edustajana osallistunut 17.6.2009 tarkastukseen, joka oli toimitettu kiinteistöltä löytyneen kumijätteen vuoksi. Tarkastuksessa on todettu arvio jätteen määrästä sekä se, että jäte oli todennäköisimmin peräisin Nokian vanhalta kumitehtaalta. Selvää on ollut, että kiinteistöyhtiö tulee esittämään laatuvirheen perusteella vaatimuksia kiinteistön myyneelle kaupungille. 23. L:n kertomuksesta ilmenevällä tavalla kiinteistöyhtiö oli tehnyt L:lle Keravan kaupungille osoitetun suullisen reklamaation jo tarkastuksen yhteydessä. L on siten tuolloin saanut riittävät tiedot maaperässä olevasta jätteestä ja sen merkityksestä kaupungin omien velvoitteiden kannalta sekä emoyhtiöstä todennäköisenä vastuutahona. Kun L on osallistunut tarkastukseen kaupungin edustajana, Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että kaupunki on tarkastuksen yhteydessä tehtyjen havaintojen ja suullisen reklamaation perusteella tullut vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla tietoiseksi sekä vahingosta että siitä vastuussa olevasta tahosta. Koska vanhentumisajan alkamisajankohta määräytyy velkojan tietojen perusteella, merkitystä ei ole sillä, onko L:llä ollut muodollinen kelpoisuus ottaa vastaan tiedoksiantoja kaupungin puolesta. 24. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumisaika on alkanut kulua, kun tarkastus on pidetty 17.6.2009. Vaatimus on esitetty emoyhtiölle 20.6.2012 eli yli kolmen vuoden kuluttua tiedon saamisesta. Korvausvelka olisi siten tällä perusteella vanhentunut. Väitetyn vastuun rinnastamisen merkitys vanhentumisarvioinnissa 25. Kaupunki on vedonnut siihen, että tytäryhtiölle 27.6.2011 esitetty vaatimus on ollut riittävä katkaisemaan vanhentumisen myös emoyhtiötä kohtaan. Kaupunki on perustellut kantaansa vetoamalla ympäristösääntelystä ilmenevään yhtiöiden rinnastamiseen. 26. Osakeyhtiölain 1 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan osakeyhtiö on osakkeenomistajistaan erillinen oikeushenkilö. Pykälän 2 momentin mukaan osakkeenomistajat eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön velvoitteista. Osakeyhtiölain mukainen yhtiön erillisyyden periaate on Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä katsottu voitavan vastuun samastamisen perusteella syrjäyttää vain poikkeuksellisesti (KKO 2015:17 kohta 29). 27. Eräillä oikeudenaloilla on nimenomaisia säännöksiä, joilla poiketaan tavallisista yhtiöoikeudellisista vastuuperusteista. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain (ympäristövahinkolaki) 7 §:n 1 momentin mukaan lain mukainen korvausvelvollisuus on ympäristövahinkoa aiheuttavan toiminnan harjoittajan ohella sillä, joka on rinnastettavissa toiminnan harjoittajaan, ja sellaisella luovutuksensaajalla, joka toiminnan saadessaan on ollut tietoinen ympäristövahingosta, häiriöstä tai sellaisen uhasta. Ympäristövahinkolaki on tullut voimaan 1.6.1995, eikä lakia 13 §:n 2 momentin mukaan sovelleta ennen lain voimaantuloa harjoitetusta toiminnasta johtuneen vahingon korvaamiseen. 28. Korkein oikeus toteaa, että niissä tilanteissa, joissa osakeyhtiöiden varallisuuden ja vastuiden erillisyyden periaatteesta on poikettu, kysymyksessä on sen arviointi, kuka on vastuussa tietystä toiminnasta. Myös ympäristövahinkolaissa säädetään vastuutahoista. Tässä asiassa ei ole kysymys siitä, onko emoyhtiö tai tytäryhtiö vastuussa toistensa vahinkoa aiheuttaneesta toiminnasta, vaan siitä, onko kaupungin tytäryhtiölle esittämä vaatimus ollut riittävä katkaisemaan vanhentumisen emoyhtiötä kohtaan. 29. Velan vanhentuminen voidaan katkaista vapaamuotoisesti vanhentumislain 10 §:ssä säädetyllä tavalla. Velkojan katkaisutoimessa on kysymys oikeustoimesta, jonka velkoja kohdistaa velalliseen. Emo- ja tytäryhtiö ovat erillisiä oikeushenkilöitä, eivätkä ne voi ilman valtuutusta tai muuta vastaavaa perustetta tehdä toistensa puolesta oikeustoimia tai olla niiden kohteena. Asiassa ei ole väitettykään, että kaupungin tytäryhtiölle tekemä, kiinteistön kauppaan perustuva maksuvaatimus olisi tarkoitettu kohdistaa emoyhtiöön. Silloinkin, kun velallisia on useita, velan vanhentuminen katkeaa vanhentumislain 19 §:n 1 momentin mukaan vain sen velallisen osalta, jonka nimissä katkaisutoimi tehdään tai johon katkaisutoimi kohdistetaan. 30. Ensisijaisen, emoyhtiöön kohdistetun kannevaatimuksen tarkoittama vahingonkorvausvelka on siten vanhentunut. Asiaa on tämän jälkeen arvioitava toissijaisen kanneperusteen nojalla kiinteistön kaupan virheeseen perustuvana vaatimuksena. Virhevastuu Kiinteistön kaupan virheeseen vetoamista koskeva sääntely 31. Maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentin mukaan ostaja ei saa vedota virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan myyjälle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän havaitsi virheen tai kun hänen olisi pitänyt se havaita. Pykälän 2 momentin mukaan ostaja menettää oikeutensa vedota virheeseen, jollei hän ilmoita laatuvirheestä myyjälle viiden vuoden kuluessa siitä, kun kiinteistön hallinta on luovutettu. 32. Mainitun pykälän 3 momentin mukaan myyjä ei kuitenkaan vapaudu vastuusta 1 tai 2 momentin nojalla, jos hän on menetellyt kunnianvastaisesti ja arvottomasti tai törkeän huolimattomasti. Virheeseen vetoamisen arviointia 33. Edellä on katsottu, että kaupunki on saanut tiedon vaatimuksen perusteena olevasta kiinteistön virheestä 17.6.2009. Virheeseen on vedottu ensimmäisen kerran 27.6.2011. Korkein oikeus katsoo, että virheeseen ei ole vedottu maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentissa tarkoitetussa kohtuullisessa ajassa. 34. Kiinteistön kauppakirjan mukaisesti kiinteistön hallintaoikeus on siirtynyt kaupungille kaupan yhteydessä 21.3.2003. Siten virheeseen ei myöskään ole pykälän 2 momentin mukaisesti vedottu viiden vuoden kuluessa kiinteistön hallinnan luovuttamisesta. 35. Siten yhtiön menettelyn tulee olla ollut kunnianvastaista ja arvotonta tai törkeän huolimatonta, jotta kaupungilla olisi oikeus yhä vedota virheeseen. Kunnianvastainen ja arvoton tai törkeän huolimaton menettely 36. Kaupunki on vedonnut siihen, että tytäryhtiö on menetellyt kunnianvastaisesti ja arvottomasti tai törkeän huolimattomasti jättäessään kiinteistön kaupan yhteydessä kertomatta kiinteistöllä olleesta kumijätteestä, josta kaupunki ei ole ollut tietoinen. Emoyhtiö, tytäryhtiö ja kaupunki ovat kaikki kiistäneet olleensa tietoisia kiinteistöllä olleesta kumimassasta. 37. Korkein oikeus toteaa, että tytäryhtiö ja kaupunki ovat molemmat ammattimaisia toimijoita kiinteistöalalla, eikä sopimusosapuolten välillä siten ole lähtökohtaisesti tiedollisesti epätasapainoista asetelmaa. Kiinteistön kaupassa myyjällä on velvollisuus rehellisesti antaa ostajalle ne tiedot kiinteistöstä, jotka tyypillisesti vaikuttavat myytävän kiinteistön arvoon tai käyttöön. Myyjän tiedonantovelvollisuutta arvioidaan sen mukaan, mitä myyjän asemassa olevan pitäisi tietää omistamastaan kiinteistöstä (HE 120/1994 vp s. 50 - 51). 38. Korkein oikeus toteaa, että emoyhtiö on harjoittanut kiinteistöllä kumiteollisuustoimintaa ja että kiinteistöllä sijaitseva kumijätteen maavarasto on nimenomaisesti ollut esillä, kun kaupungin ja lääninhallituksen jätehuoltoviranomaiset ovat 1980-luvun alkupuolella käsitelleet emoyhtiön tekemää kiinteistön jätehuoltosuunnitelmaa. Jätehuoltosuunnitelmaa koskevasta lääninhallituksen hyväksymispäätöksestä ei ilmene, että yhtiö olisi velvoitettu tyhjentämään vanha maavarasto, vaan sen osalta on todettu, että varasto oli saatettava edellä kohdassa 3 todetulla tavalla asianmukaiseen tilaan. Myöskään muista asiassa esitetyistä kiinteistön jätehuoltoon liittyvistä asiakirjoista ei ilmene, että yhtiölle olisi asetettu velvoite tyhjentää maavarasto tai että se olisi näin toiminut. 39. Yhtiöllä on esitetyn selvityksen perusteella ollut tieto kiinteistölle haudatusta kumimassasta. Yhtiön on tullut huolehtia tiedon säilymisestä organisaation sisällä. Emoyhtiöllä on katsottava olleen tämä tieto myös silloin, kun se on luovuttanut kiinteistön apporttiomaisuutena tytäryhtiölle vuonna 2001. Tuolloin voimassa olleen ympäristönsuojelulain 104 §:n (86/2000) mukaan maa-alueen luovuttajan tai vuokraajan oli esitettävä uudelle omistajalle tai haltijalle käytettävissä olevat tiedot alueella harjoitetusta toiminnasta sekä jätteistä tai aineista, jotka saattavat aiheuttaa maaperän tai pohjaveden pilaantumista. 40. Tällaista tietoa ei esitetyn selvityksen perusteella tytäryhtiölle ollut kuitenkaan esitetty. Kysymyksessä oleva kiinteistö on siirretty muun kiinteistöomaisuuden ohella osana liiketoiminnan uudelleenjärjestelyä. Esillä olevassa tilanteessa ei voida, emoyhtiön ja tytäryhtiön läheisyydestä huolimatta, päätellä, että yksittäisten kiinteistöjen laatua olisi järjestelyn yhteydessä selvitetty ja että tytäryhtiö olisi saanut luovutuksen yhteydessä tiedon kiinteistöllä sijainneesta kumimassasta. 41. Tytäryhtiö oli ennen kiinteistön myymistä kaupungille pyrkinyt selvittämään kiinteistön tilaa ja teettänyt ulkopuolisella asiantuntijalla kiinteistön maaperätutkimuksen. Asiantuntijan tutkimusraportti oli valmistunut marraskuussa 2002. Raportin johtopäätöksen mukaan alueella ei tiettävästi ollut kumijätettä. Myös kaupunki oli ennen kauppaa teettänyt omia tutkimuksiaan, mutta kaupunginkaan teettämissä tutkimuksissa ei ollut havaittu kumimassaa. 42. Keravan kaupungin hallussa olleista, edellä kohdissa 2 ja 3 kuvatuista asiakirjoista ilmenee, että kiinteistöllä on todennäköisesti kumijätettä. Nämä tiedot olisivat olleet tytäryhtiönkin saatavilla ennen kiinteistön kauppaa. Ottaen huomioon, ettei tytäryhtiöllä ollut maaperätutkimustenkaan perusteella syntynyt erityistä aihetta lisäselvityksiin, Korkein oikeus katsoo, ettei tytäryhtiön menettelyä voida pitää kunnianvastaisena tai arvottomana eikä törkeän huolimattomana sillä perusteella, ettei se ole hankkinut tietoja kiinteistöllä mahdollisesti olevista jätteistä ostajana olleen kaupungin arkistoista. Johtopäätös 43. Korkein oikeus katsoo, ettei tytäryhtiö ole menetellyt maakaaren 2 luvun 25 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla kunnianvastaisesti ja arvottomasti tai törkeän huolimattomasti. Siten kaupunki on menettänyt oikeutensa vedota kiinteistön virheeseen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Tuula Pynnä, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180011 ECLI:FI:KKO:2018:11 KKO:2018:11 Preskription av skuld Avbrott av preskription Skadestånd Fastighetsköp Reklamation S2016/486 349 2018-02-15 ECLI:FI:KKO:2018:11 På en fastighet hade bedrivits gummifabriksverksamhet fram till medlet av 1980-talet. Det bolag som bedrivit verksamheten överförde fastigheten som apport till ett dotterbolag som det bildade 2001. Dotterbolaget sålde fastigheten till staden år 2003. År 2009 sålde staden fastigheten vidare till en utomstående köpare. När köparen inledde byggnadsarbeten framkom det att det fanns gummiavfall gömt i marken. Staden sanerade fastighetens mark på egen bekostnad. För kostnaderna riktade staden år 2011 ett ersättningsanspråk på dotterbolaget och år 2012 ett på moderbolaget. Stadens skadeståndsyrkande mot moderbolaget förkastades eftersom det var preskriberat. Preskriptionstiden ansågs ha börjat när stadens representant hade varit på plats vid en inspektion av fastigheten som förrättades på grund av att avfallet hade upptäckts och därvid fått tillräcklig information om skadan och den för skadan ansvariga. En reklamation mot dotterbolaget hade inte avbrutit preskriptionen mot bolaget." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180012 ECLI:FI:KKO:2018:12 KKO:2018:12 Velallisen rikos Törkeä velallisen epärehellisyys R2016/548 350 2018-02-15 ECLI:FI:KKO:2018:12 Osakeyhtiön hallituksen jäsen A oli kolmen vuoden aikana useita kertoja luovuttanut yhtiöstä varoja itselleen ja puolisolleen yhteensä 54 693 euroa. Osakeyhtiön liiketapahtumien merkitseminen kirjanpitoon ja tilinpäätösten laatiminen oli laiminlyöty kolmella tilikaudella eikä varojen nostoja ollut kirjattu yhtiön kirjanpitoon. Riidatonta oli, että A oli tehnyt yhtiön hyväksi työtä. Kysymys siitä, oliko varojen nosto tapahtunut ilman hyväksyttävää syytä ja oliko A siten menettelyllään syyllistynyt törkeään velallisen epärehellisyyteen. Ks. KKO:2005:68 KKO:2005:119 KKO:2011:64 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Vaatimukset ja vastaukset Syyttäjä vaati, että A tuomitaan rangaistukseen muun muassa törkeästä velallisen epärehellisyydestä syytekohdassa 5, koska A oli yhdessä B:n kanssa hallituksen jäsenenä veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt antaa osakeyhtiön puolesta ennakonperinnän valvontailmoitukset ja elinkeinotulon veroilmoitukset. Laiminlyönnit olivat alkaneet yhtiön toiminnan alusta lukien ja niistä oli seurannut A:n ja B:n tieten yhtiölle piilevää verovelkaa, jonka määrä oli yhtiön verovelkaluettelon mukaan ollut 309 000 euroa ilman veronkorotuksia ja veronlisäyksiä. Samanaikaisesti A ja B olivat ilman hyväksyttävää syytä luovuttaneet itselleen ja toiselle yhtiöstä varoja. A:lle ja hänen puolisolleen oli kolmen vuoden aikana luovutettu yhtiöstä 54 693 euroa. Luovutuksilla oli aiheutettu yhtiön maksukyvyttömyys jo sen toiminnan alkuvaiheessa vuonna 2006 ja sen jälkeen oleellisesti pahennettu sitä. A oli tavoitellut velallisen epärehellisyydessä huomattavaa hyötyä ja rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. A kiisti syytteen. Hän oli ollut yhtiöön työsuhteessa, ja hänen yhtiöltä saamansa varat olivat olleet matkaennakoita ja palkkaennakoita, joihin hän oli ollut työsuhteensa perusteella oikeutettu. Suoritukset eivät olleet yhtiön liiketoimintaan nähden olennaisia. Keski-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 22.4.2015 nro 15/117866 Käräjäoikeus totesi, että A oli toiminut työnjohtajana Norjassa ja että hänelle oli suoritettu matkaennakoita ja palkkaennakoita. Käräjäoikeus katsoi, että A oli ollut yhtiöön työsuhteessa ja että hänellä oli sen vuoksi oikeus mainittuihin korvauksiin. Korvaukset oli maksettu kolmen vuoden aikana, eivätkä ne olleet yhtiön liiketoimintaan nähden olennaisia. Käräjäoikeus katsoi siten jääneen näyttämättä, että A olisi ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut itselleen tai toiselle yhtiön varoja. Käräjäoikeus hylkäsi syytekohdan 5 syytteen törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Käräjäoikeus hylkäsi lisäksi A:n osalta syytteen törkeästä kirjanpitorikoksesta syytekohdassa 1, mutta luki hänen syykseen törkeän kirjanpitorikoksen syytekohdassa 2.2 ja törkeän veropetoksen syytekohdassa 3.2, joista hänelle tuomittiin yhteinen 1 vuoden 5 kuukauden vankeusrangaistus. Käräjäoikeus katsoi, että vankeusrangaistus voitiin määrätä ehdolliseksi, koska A:ta ei ollut aikaisemmin rekisteröity rikoksista. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Björn Beijar ja käräjänotaari Sini Lahdenperä sekä lautamiehet. Vaasan hovioikeuden tuomio 20.4.2016 nro 16/116639 Hovioikeus, jonne syyttäjä valitti muun muassa syytekohdan 5 osalta, toimitti pääkäsittelyn. Hovioikeus totesi, että yhtiöstä A:lle ja hänen puolisolleen tehdyt suoritukset olivat määriltään riidattomia, samoin kuin se, että A ei ollut verotuksessaan ilmoittanut saaneensa yhtiöstä palkkaa eikä yhtiö ollut antanut maksamistaan palkoista valvontailmoituksia. Yhtiö oli lisäksi maksukyvytön. Riidanalaista oli se, oliko varojen maksamisessa A:lle ollut kysymys palkanmaksusta vai yhtiön varojen oikeudettomasta siirtämisestä. Hovioikeus viittasi ratkaisuun KKO 2011:64 ja katsoi, että siitä ilmenevän oikeusohjeen mukaan osakeyhtiön hyväksi työtä tekevälle voidaan yhtiön taloudellisena kriisiaikanakin maksaa tekemästään työstä kohtuullinen palkkio. Hovioikeus totesi, että A oli tehnyt yhtiön hyväksi työtä ja että A:lle ja hänen puolisolleen oli kolmen vuoden aikana siirretty yhtiöstä varoja yhteensä 54 693 euroa. Hovioikeus katsoi, että kyseistä summaa oli suoritusten yhteismäärän ja niiden suoritusajankohtien sekä yhtiön toiminnan laajuuden perusteella arvioiden pidettävä kohtuullisena korvauksena A:n yhtiön hyväksi tekemästä työstä. Nostojen todellista tarkoitusta ei ollut aihetta epäillä, vaikka palkanmaksun kirjanpidollisia ja verotuksellisia säännöksiä ei ollut palkkioita nostettaessa noudatettu. Hovioikeus katsoi lisäksi, että yhtiön varojen luovuttamisella A:lle oli ollut velallisena olleen yhtiön toimintaan liittyvä taloudellisesti ja oikeudellisesti perusteltu syy. Kohtuullisen palkkion maksamisella yhtiön hyväksi tehdystä työstä ei ollut myöskään vaarannettu velkojien taloudellisia etuja. Varojen luovuttaminen A:lle ei siten ollut tapahtunut ilman hyväksyttävää syytä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syytekohdan 5 osalta. Hovioikeus alensi A:lle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen 1 vuoteen 3 kuukauteen ja määräsi sen käräjäoikeuden tavoin ehdolliseksi. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mikko Pentti, Harri Kurkinen ja Jukka Mäkelä. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:n syyksi luetaan törkeä velallisen epärehellisyys syytekohdassa 5 ja että tämän vuoksi A:lle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta korotetaan ainakin kahdella kuukaudella. A ei käyttänyt hänelle varattua mahdollisuutta vastauksen antamiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Syyttäjä on syytekohdassa 5 vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Syytteen mukaan A oli yhdessä B:n kanssa X Oy:n (yhtiö) hallituksen jäsenenä veron välttämiseksi laiminlyönyt antaa yhtiön puolesta ennakonperinnän valvontailmoitukset ja elinkeinotulon veroilmoitukset heti yhtiön toiminnan alusta alkaen vuonna 2006. Tästä laiminlyönnistä oli A:n ja B:n tieten seurannut yhtiölle piilevää verovelkaa, jonka määrä oli ollut 309 000 euroa. A ja B olivat lisäksi vuosina 2006 - 2008 luovuttaneet itselleen ja toisille yhtiöstä varoja. A:lle ja tämän puolisolle oli luovutettu yhtiöstä useilla eri kerroilla yhteensä 54 693 euroa. Syyttäjä on katsonut, että näille osakeyhtiölain varojenjakosäännösten vastaisille luovutuksille ei ollut ollut liiketaloudellista perustetta ja hyväksyttävää syytä ja että ne olivat aiheuttaneet yhtiön maksukyvyttömyyden jo sen toiminnan alkuvaiheessa vuonna 2006 ja siitä lukien oleellisesti pahentaneet sitä. Yhtiöllä ei sen toiminnan loppuessa ollut ollut juuri varoja eikä sillä ollut ollut omaisuutta. Syyttäjä on pitänyt rikosta törkeänä, koska A oli tavoitellut huomattavaa hyötyä ja koska rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. 2. A on käräjäoikeudessa tunnustanut saaneensa yhtiöltä mainitut rahavarat. A on kuitenkin kiistänyt syyllistyneensä rikokseen. Hän oli ollut yhtiöön työsuhteessa, ja kyseiset rahavarat olivat olleet palkka- ja matkaennakoita, joihin hän oli yhtiön hyväksi tekemänsä työn perusteella oikeutettu. 3. Syyte törkeästä velallisen epärehellisyydestä on alemmissa oikeusasteissa A:n osalta hylätty. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat katsoneet, että suorituksia oli pidettävä kohtuullisena korvauksena työstä, jota A oli yhtiön hyväksi tehnyt. Hovioikeus on lisäksi katsonut, että A:lle tehtyjen luovutusten todellista tarkoitusta ei ollut syytä epäillä, vaikka palkanmaksun kirjanpidollisia ja verotuksellisia säännöksiä ei ollut noudatettu palkkioita maksettaessa. 4. Syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa todennut olevan riidatonta, että A oli tehnyt yhtiön hyväksi työtä. Syyttäjän mukaan kysymys on kuitenkin velallisen epärehellisyydestä, koska A oli yhtiön edustajana laiminlyönyt yhtiön kirjanpidon pitämisen eikä palkkojen maksamisessa ollut noudatettu myöskään palkanmaksua koskevaa lainsäädäntöä. 5. Korkeimmassa oikeudessa on keskeisesti kysymys siitä, onko varojen luovutus yhtiöstä A:lle tapahtunut rikoslain 39 luvun 1 §:n 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilman hyväksyttävää syytä. Velallisen epärehellisyyttä koskeva rangaistussäännös 6. Rikoslain 39 luvun 1 §:n 2 kohdan mukaan velallinen, joka ilman hyväksyttävää syytä lahjoittaa tai muuten luovuttaa omaisuuttaan ja siten aiheuttaa maksukyvyttömäksi tulemisensa tai oleellisesti pahentaa maksukyvyttömyyttään, on tuomittava velallisen epärehellisyydestä. Saman luvun 1 a §:n 1 kohdan mukaan teko on törkeä, jos velallisen epärehellisyydessä tavoitellaan huomattavaa hyötyä ja velallisen epärehellisyys on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä 7. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että velallisen todellisten ja erääntyneiden velkojen maksaminen ei lähtökohtaisesti ole perusteetonta eivätkä tällaiset maksut huononna velallisen varallisuusasemaa sellaisella tavalla, joka tulisi rangaistavaksi velallisen epärehellisyytenä (KKO 1998:82, KKO 2000:74, KKO 2009:70, kohta 15, KKO 2011:33, kohta 7 ja KKO 2011:64, kohta 9). 8. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2005:68 (kohta 4) ja KKO 2005:119 (kohta 11) on todettu, että varojen luovuttamisen hyväksyttävyyden arvioinnissa on olennaista velkojien näkökulma ja että syyn hyväksyttävyyttä on siten arvioitava objektiivisin perustein. Arviointi on tehtävä siltä pohjalta, onko varojen luovuttamiseen ollut velallisen toimintaan liittyvä todellinen ja oikeudellisesti perusteltu syy ja onko luovuttaminen toteutettu asiaa koskevia säännöksiä noudattaen. Kummassakin tapauksessa maksukyvyttömyystilassa olleesta yhtiöstä oli luovutettu sen omistaneelle toimitusjohtajalle tai hallituksen jäsenelle varoja, jotka oli kirjattu kirjanpitoon osakaslainoiksi tai kassaan maksuiksi mutta joita oli myöhemmin selitetty palkaksi tai kulukorvaukseksi. Kun varojen luovutuksia ei ollut kummassakaan tapauksessa kirjattu kirjanpitoon palkanmaksuksi eikä varojen luovuttamisessa ollut noudatettu muitakaan palkanmaksua koskevia säännöksiä, nostoja pidettiin osakeyhtiön varojen laittomana jakamisena, joka oli vaarantanut velkojien taloudellisia etuja ja jolle ei ollut ollut hyväksyttävää syytä. 9. Samoja arviointiperusteita on noudatettu myös ratkaisussa KKO 2011:64, jossa on lisäksi todettu, että luovutuksen hyväksyttävyyttä objektiivisesti arvioitaessa huomiota tulee kiinnittää myös siihen, onko luovutus tosiasiallisesti vaarantunut velkojien oikeutta maksun saantiin (KKO 2011:64, kohta 10). Oikeustoimen sisältöä ja tarkoitusta on arvioitava sen ajankohdan mukaan, jolloin päätös yhtiössä on tehty (KKO 2011:64, kohta 12). Mainitussa ratkaisussa oli kysymys osakeyhtiön toimitusjohtajana toimineelle omistajalle yhtiön maksukyvyttömyysaikana maksetuista palkoista, joita ei ollut merkitty kirjanpitoon ja joiden maksamisessa ei ollut noudatettu palkan maksua koskevia säännöksiä noin puolen vuoden aikana ennen konkurssin alkamista. Korkein oikeus katsoi, että nostojen todellista tarkoitusta ei ollut syytä epäillä, vaikka palkanmaksun kirjanpidollisia ja verotuksellisia säännöksiä ei ollut noudatettu (kohta 13). Tähän arvioon vaikutti muun muassa se, että toimitusjohtajan yhtiöstä nostamia varoja oli aikaisemmin käsitelty niin kirjanpidossa kuin verotuksessakin hänen ansiotuloinaan ja että varojen nosto oli tapahtunut toiminnan viimeistenkin kuukausien aikana useassa pienessä erässä. Varojen luovuttamiseen vastaajalle oli siten ollut taloudellisesti ja oikeudellisesti perusteltu syy eikä kohtuullisen palkkion maksamisella ollut vaarannettu velkojien taloudellisia etuja (kohta 14). 10. Ratkaisu KKO 2011:64 eroaa ratkaisuista KKO 2005:68 ja KKO 2005:119 siten, että ensin mainitussa kysymys ei ole ollut siitä, että aikaisemmin tehtyjen kirjanpitomerkintöjen oli myöhemmin selitetty olleen palkkaa tai korvausta kuluista, vaan siitä, että varojen nostoja ei ollut merkitty kirjanpitoon konkurssia edeltäneenä ajanjaksona. Ratkaisussaan Korkein oikeus katsoi, ettei se, että kirjanpitomerkinnät ovat puutteelliset, sellaisenaan osoittanut varojen luovutuksen tapahtuneen ilman hyväksyttävää syytä. 11. Velkojien suojaamisen tavoitteesta kuitenkin johtuu, että silloin, kun osakeyhtiö osakkeenomistajana olevan toimitusjohtajan tai hallituksen jäsenen kanssa tehdyn sopimuksen perusteella maksaa tälle korvausta työstä, maksamisessa on noudatettava valitun korvauksen suoritustapaa koskevia säännöksiä. Jos säännöksistä johtuvat velvoitteet tietoisesti laiminlyödään kokonaan, yhtiön varojen luovutusta, jota väitetään korvaukseksi mainitun henkilön yhtiön hyväksi tekemästä työstä, ei yleensä voida pitää rikoslain 39 luvun 1 §:n 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla hyväksyttävänä. Tällaisessa tilanteessa hyväksyttävyyden arviointiin ei vaikuta se, onko kyseinen henkilö tosiasiassa tehnyt työtä yhtiön hyväksi vai ei. Arvio suoritusten hyväksyttävyydestä tässä tapauksessa 12. A:lle ja hänen puolisolleen on vuosina 2006 - 2008 suoritettu yhtiöstä yhteensä 54 693 euroa, joka on ollut palkkaa A:n yhtiön hyväksi tekemästä työstä. Yhtiössä ei ole pidetty sen toiminta-aikana kirjanpitoa eikä yhtiössä ole laadittu tilinpäätöksiä. Yhtiö ei myöskään ole vuotta 2006 lukuun ottamatta toimittanut valvontailmoituksia palkoista, jotka se on vuosina 2006 - 2008 maksanut. A ja B on näiden laiminlyöntien johdosta tuomittu lainvoimaisesti alemmissa oikeuksissa rangaistukseen törkeästä kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta. Riidatonta hovioikeudessa on ollut myös se, että A ei ole henkilökohtaisessa verotuksessaan ilmoittanut saaneensa yhtiöstä palkkaa. 13. Yhtiön palkkojen maksamisessa ei ole noudatettu kirjanpito- ja verolainsäädännön velvoitteita. Laiminlyönnit ovat alkaneet heti yhtiön toiminnan aloittamisesta lukien ja jatkuneet yhtiön toiminnan päättymiseen asti. Kyseisten laiminlyöntien ilmeisenä tarkoituksena on ollut jättää yhtiön liiketoimintaan kuuluvat verot ja julkisoikeudelliset maksut suorittamatta, mikä ilmentää johdonmukaista piittaamattomuutta yritystoiminnan lakisääteisiä velvoitteita ja yhtiön velkojien etuja kohtaan. Yhtiöstä A:lle tehtyjä varojen luovutuksia ei näin ollen voida pitää rikoslain 39 luvun 1 §:n 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla hyväksyttävinä. Luovutuksilla on lisäksi loukattu yhtiön velkojien etuja. Yhtiön maksukyvyttömyydestä 14. Alempien oikeuksien hylättyä syytteen asiassa on vielä arvioitava, ovatko suoritukset aiheuttaneet yhtiön maksukyvyttömyyden ja oleellisesti pahentaneet sitä. 15. Yhtiölle on sen toiminnan aloittamisesta vuonna 2006 lukien alkanut kertyä piilevää verovelkaa, joka on koskenut elinkeinotulon tuloveroa, sen maksamista palkoista toimitettavia ennakonpidätyksiä ja työnantajan sosiaaliturvamaksuja. Yhtiön verovelat ovat sen toiminnan päättyessä tilikaudella 1.2.2008 - 31.1.2009 olleet yhteensä 309 000 euroa. Syyttäjän kirjallisena todisteena esittämästä verotarkastuskertomuksesta ilmenee, että nyt kysymyksessä olevan syytteen tekoaikana 31.12.2006 - 28.2.2008 yhtiölle kertyneen, ennakonpidätyksiä ja työnantajan sosiaaliturvamaksuja koskevan piilevän verovelan yhteismäärä on ollut 83 430 euroa. Törkeää veropetosta koskevassa syytekohdassa 3, jonka osalta hovioikeuden tuomio on jäänyt lainvoimaiseksi, on vahvistettu, että yhtiön toiminnassa on vuonna 2007 vältetty 41 600 euroa elinkeinotulon tuloveroa. Riidatonta hovioikeudessa on ollut, että yhtiö on maksukyvytön. 16. A on yhtiön toiminta-aikana tehnyt yhtiöstä oikeudettomia nostoja 54 693 eurolla. Oikeudettomien nostojen määrä on ollut huomattava, ja kun yhtiölle on samaan aikaan kertynyt piilevää verovelkaa, jonka määrä on tasaisesti kasvanut, Korkein oikeus katsoo, että A:n tekemät oikeudettomat suoritukset ovat osaltaan aiheuttaneet yhtiön maksukyvyttömyyden jo vuonna 2006 ja sen jälkeen oleellisesti pahentaneet sitä. Syyksilukeminen ja rikoksen törkeysarviointi 17. A on 31.12.2006 - 28.2.2008 ilman hyväksyttävää syytä yhdessä B:n kanssa oikeudettomasti luovuttanut itselleen ja toiselle X Oy:n varoja vuonna 2006 yhteensä 21 263 euroa, vuonna 2007 yhteensä 27 330 euroa ja vuonna 2008 yhteensä 6 100 euroa. Yhtiöstä tehdyt mainitut oikeudettomat suoritukset ovat aiheuttaneet yhtiön maksukyvyttömyyden vuonna 2006 ja sen jälkeen oleellisesti pahentaneet sitä. 18. Korkein oikeus toteaa, että A on menettelyllään tavoitellut huomattavaa hyötyä. Hyödyn määrä ylittää selvästi sen, mitä velallisen epärehellisyyden arvioiminen törkeäksi vähintään edellyttää. Huomioon ottaen myös rikoksen suhteellisen pitkä tekoaika Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luettua velallisen epärehellisyyttä on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Rangaistusseuraamus 19. Alempien oikeusasteiden syyksilukemien rikosten lisäksi A:n syyksi luetaan syytekohdassa 5 törkeä velallisen epärehellisyys. A:lle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta on siksi korotettava, ei kuitenkaan tuntuvasti. Oikeudenmukainen yhteinen vankeusrangaistus A:n syyksi luettavista rikoksista on 1 vuosi 5 kuukautta vankeutta. Hovioikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi. Syyksilukemista koskeva muutos ei anna aihetta seuraamusharkinnan olennaiseen uudelleen arviointiin. Hovioikeuden määräämää ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaikaa on pidettävä riittävänä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti: A tuomitaan kohdassa 5 rikoslain 39 luvun 1 a §:n nojalla törkeästä velallisen epärehellisyydestä (tekoaika 31.12.2006 - 28.2.2008). A:lle määrätään tästä sekä hovioikeuden hänen syykseen kohdassa 2.2 lukemasta törkeästä kirjanpitorikoksesta ja kohdassa 3.2 lukemasta törkeästä veropetoksesta yhteinen 1 vuoden 5 kuukauden vankeusrangaistus. Yhteinen vankeusrangaistus on ehdollinen. Koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja päättynyt 21.4.2017. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180012 ECLI:FI:KKO:2018:12 KKO:2018:12 Gäldenärsbrott Grov oredlighet som gäldenär R2016/548 350 2018-02-15 ECLI:FI:KKO:2018:12 A som var styrelsemedlem i ett aktiebolag hade under tre års tid flera gånger överfört medel, sammanlagt 54 693 euro, från bolaget till sig själv och sin hustru. Bokföringen av aktiebolagets affärshändelser och uppgörandet av bokslut hade försummats under tre räkenskapsperioder och uttaget av medel hade inte bokförts. Det var ostridigt att A hade utfört arbete för bolaget. Fråga om uttaget av medel hade skett utan godtagbart skäl och om A således genom sitt beteende hade gjort sig skyldig till grov oredlighet som gäldenär." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180013 ECLI:FI:KKO:2018:13 KKO:2018:13 Oikeudenkäyntimenettely Jatkokäsittelylupa Muutosperuste Urakkasopimus S2016/883 402 2018-02-19 ECLI:FI:KKO:2018:13 Urakoitsija vaati kanteessaan tilaajalta suoritusta urakan loppuselvitystilaisuudessa osin riitaisiksi jääneistä muutos- ja lisätyösaatavista sekä urakkahinnan loppusuoritusta. Tilaaja kiisti kanteen vedoten asiassa loppuselvitystilaisuuden jälkeen saavutettuun sovintoon. Käräjäoikeus katsoi osapuolten saavuttaneen sovinnon kaikista urakkaan liittyvistä erimielisyyksistä ja hylkäsi kanteen. Urakoitsija vetosi valituksessaan hovioikeudelle muun ohella siihen, että riidattomiksi muodostuneiden saatavien maksuliikennettä kuvannutta asiakirjaa oli tulkittu sen sanamuodon ja tarkoituksen vastaisesti sovinnoksi eikä ratkaisussa ollut otettu huomioon rakennusurakan vakiintuneita käytäntöjä rakennusaikaisten erimielisyyksien ratkaisemiseksi. Hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa. Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että urakoitsijan valituksen johdosta hovioikeudessa ei ollut kysymys yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta ja että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella. OK 25 a luku 11 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Espoon käräjäoikeuden tuomio 15.6.2016 nro 9352 ja Helsingin hovioikeuden päätös 26.9.2016 nro 1358 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anne Ali-Rekola ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Johanna Jylhä ja Petri Mylläri. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Urakoitsijalle myönnettiin valituslupa. Urakoitsija vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan, sille myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi. Tilaaja vaati valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Tilaaja ja urakoitsija olivat 2.3.2012 allekirjoittaneet urakkasopimuksen luhtitalon ja pienkerrostalon rakentamisesta. Urakassa oli sovittu noudatettavaksi rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja (YSE 1998). Kiinteäksi urakkahinnaksi oli sovittu 5 382 049,50 euroa. Urakan vastaanottotarkastus oli pidetty 29.8.2013 ja taloudellinen loppuselvitystilaisuus 27.3.2014. Tilaisuus oli keskeytynyt riitaisena. 2. Urakoitsija oli 22.4.2014 lähettänyt tilaajalle sähköpostiviestin, jonka otsikkona oli \"K-Oy, sovintoesitys\". Viestissä urakoitsija viittaa riitaisena päättyneeseen taloudelliseen loppuselvitykseen ja ehdottaa sovinnolliseen ratkaisuun pääsemiseksi tilaajalle pitkälti samankaltaisia ehtoja kuin mitä urakoitsija oli taloudellisessa lopputilityksessä esittänyt. 3. Tilaaja oli puolestaan 30.5.2014 lähettänyt urakoitsijalle sähköpostiviestin otsikolla \"Maksuliikenteen sovintoehdotus\". Viestissä tilaaja oli esittänyt seuraavaa: \"Jotta saisimme tämän asiamme mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti molempia tyydyttävään lopputulokseen, ehdotamme oheisen liitteen mukaista maksujärjestelyä. Eli maksamme vielä maksamattomat urakkaerät sekä liitteessä eritellyt lisä- ja muutostyölaskut. Tästä summasta kuittaamme urakan myöhästymisestä aiheutuneet viivästyssakot.\" 4. Sähköpostiviestin liitteenä on ollut asiakirja, joka oli nimetty tilaajan ja urakoitsijan väliseksi rahaliikenteeksi. Sen on todettu pohjautuneen urakoitsijan laatimiin yhteenvetolaskelmiin. Liitteeseen on kirjattu laskutetut maksamattomat urakkaerät, tietyt lisä- ja muutostyöt sekä urakkasopimuksen mukainen viivästyssakko. 5. Urakoitsija on vastannut viestiin vaatien liitteeseen lisättäväksi työmaa-aikaisia muutoksia ja lisäyksiä. Lisäksi urakoitsija vaati, että liitteen kohta \"urakkasopimuksen mukainen viivästyssakko\" muutetaan muotoon \"tilaajan määräämä viivästyssakko\". Viivästyssakkoa koskevan kohdan tultua muutetuksi urakoitsijan esittämään muotoon urakoitsija on 2.6.2014 ilmoittanut sähköpostitse tilaajalle, että \"Tämä rahaliikennelaskelma on ok\". 6. Urakoitsija vaati 25.9.2014 vireille tulleessa kanteessaan, että tilaaja velvoitetaan suorittamaan sille muutos- ja lisätyösaatavia sekä urakkahinnasta puuttuva suoritus yhteismäärältään 176 777,60 euroa. 7. Tilaaja kiisti kanteen vedoten asianosaisten välillä 2.6.2014 tehtyyn sovintosopimukseen, joka kattoi kaikki urakkaan liittyvät erimielisyydet. 8. Käräjäoikeus katsoi, että tilaaja oli voinut perustellusti luottaa siihen, että urakkaa koskevat erimielisyydet oli kokonaisuudessaan sovittu osapuolten kesken 30.5. - 2.6.2014 käydyssä sähköpostikirjeenvaihdossa, mikä myös urakoitsijan oli tullut ymmärtää. Asianosaiset olivat 2.6.2014 saavuttaneet sitovan sovinnon kaikista urakkaan liittyvistä erimielisyyksistä, eikä urakoitsija voinut enää esittää urakkaan liittyviä vaatimuksia. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. 9. Urakoitsija valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan. 10. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 ja 2 momentin säännöksiin viitaten hovioikeus ei myöntänyt urakoitsijalle jatkokäsittelylupaa. 11. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää urakoitsijalle jatkokäsittelylupa. Jatkokäsittelyluvan edellytykset 12. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Mainitun lainkohdan sanamuodolla tarkoitetaan lain esitöiden mukaan sitä, että lupa tulee järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa valitusasiassa myöntää aina jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan. Luvan myöntämiselle asetettu kynnys on näin ollen matala. (HE 105/2009 vp s. 60) 13. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse saman pykälän 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. Niin kuin lain esitöissäkin (HE 105/2009 vp s. 34 - 35) on todettu, 2 momentin mukaista korotettua kynnystä jatkokäsittelyluvan myöntämiselle sovelletaan vain sellaisiin valituksiin, jotka perustuvat yksinomaan näytön arvioinnin riitauttamiseen. Säännös ei sitä vastoin tule sovellettavaksi, jos valitus perustuu näytön arvioinnin virheellisyyden lisäksi myös virheelliseen lain soveltamiseen. Käräjäoikeuden ratkaisu ja valitus hovioikeuteen 14. Käräjäoikeus on ratkaisussaan katsonut asianosaisten 1 ja 2 kohdissa mainittujen sähköpostiviestien sanamuodon ja sisällön osoittavan varsin selvästi, että sovintoehdotuksen tarkoituksena on ollut sopia kaikista osapuolten välisistä riitaisuuksista. 15. Sähköpostiviestien ohella käräjäoikeus on kiinnittänyt huomiota siihen, että urakoitsija oli ennen riitaisena päättynyttä taloudellista loppuselvitystilaisuutta toimittanut tilaajalle asiakirjan, joka oli otsikoitu \"Lopputilitys 27.1.2014 neuvottelun pohjalta\", sekä ensimmäisen yhteenvetolaskelman. Lisäksi urakoitsija oli heti loppuselvitystilaisuuden jälkeen ilmoittanut tilaajalle sähköpostitse, että tilaaja oli pitänyt ensimmäistä yhteenvetolaskelmaa lopputilityksenä, vaikka urakoitsija oli useissa kirjeissään ilmoittanut lähettävänsä tilaajalle yleisten urakkaehtojen mukaisen lopputilitysraportin, josta näkyivät myös riitautuneet erät. Käräjäoikeus katsoi, että tilaaja oli tällä perusteella ollut tietoinen, että urakoitsijalla oli ollut muitakin vaatimuksia kuin yhteenvetolaskelmaan kirjatut. 16. Vielä käräjäoikeus on todennut, ettei urakoitsija ollut väitetyssä sovintosopimuksessa saanut hyväkseen mitään, mitä ei olisi jo aiemmissa neuvotteluissa todettu riidattomaksi osapuolten välillä. Tilaaja oli sovintosopimuksen perusteella maksanut urakoitsijalle ainoastaan 27 565,39 euroa, ja urakoitsijan vaatimukset vielä tämän suorituksen jälkeenkin olivat olleet 176 777,60 euroa. Lisäksi urakoitsija oli sovinnon mukaan hyväksynyt myös 83 000 euron suuruisen viivästyssakon, jonka urakoitsija oli aiemmin kiistänyt jo sillä perusteella, että sitä ei ollut vaadittu YSE 1998 -ehtojen mukaisessa määräajassa. Näillä perusteilla tilaaja oli käräjäoikeuden mukaan voinut jossain määrin epäillä urakoitsijan tarkoitusta asiassa. 17. Käräjäoikeus piti myös uskottavana tilaajan edustajien kertomusta siitä, että yhteenvetolaskelmien tarkoitus oli jäänyt heille epäselväksi. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että vaikka tilaaja olisikin ymmärtänyt yhteenvetolaskelmien osoittavan ainoastaan riidattomia eriä, tämä tietoisuus ei ollut estänyt käyttämästä laskelmaa sovinnon pohjana ja esittämästä siihen pohjautuvaa sovintoehdotusta. Tilaajan ei siten ollut voitu olettaa ymmärtävän, että urakoitsija sovintoehdotuksen hyväksymisellään olisi tarkoittanut vain urakan riidattomia eriä. 18. Urakoitsija on valituksessaan hovioikeudelle vedonnut perusteinaan muun muassa siihen, ettei asiakirjan sanamuoto viitannut sovintosopimuksen syntymiseen. Maksuliikenteen sovintoehdotus oli ollut vain saatesähköpostiviestin otsikko. Asiakirjan sanamuoto ei sisältänyt sanoja sovintosopimus tai sopimus vaan termin rahaliikenne. Urakoitsijan vaatimuksesta viivästyssakkoa koskeva kohta oli muutettu muotoon, josta ilmeni, että viivästyssakko oli yhä riitainen. Kun urakan erimielisyydet sovitaan ja taloudellinen loppuselvitys saadaan onnistuneesti päätökseen, urakoissa vakiintuneen käytännön mukaan saavutettuun ratkaisuun kirjataan, ettei osapuolilla ole muita vaatimuksia toisiaan kohtaan. Vaikka tilaajan edustaja oli kertomuksensa mukaan ollut jo aiemmin useampaan otteeseen siinä käsityksessä, että asia oli lopullisesti sovittu, ei väitettyyn sovintosopimukseen ollut otettu mainintaa siitä, että kyse oli kokonaissovinnosta. 19. Lisäksi väitetty sovintosopimus oli vastannut täysin urakoitsijan laatimaa yhteenvetolaskelmaa, josta ilmenivät riidattomat saatavat. YSE 1998 -ehtojen mukaan urakoitsija oli oikeutettu saamaan näistä heti maksun. Kokonaissovinto olisi merkinnyt urakoitsijalle yli 200 000 euron vaatimuksista luopumista. Taloudellinen loppuselvitys oli ollut erittäin riitainen. Ei ollut uskottavaa, että useita riitakysymyksiä sisältävä ja taloudelliselta merkitykseltään suuri asia sovittaisiin ilman sovintoneuvotteluita lyhyillä sähköpostiviesteillä. Korkeimman oikeuden arviointi 20. Korkein oikeus toteaa, että sopimuksen tulkinnassa sopimusasiakirjan sisällön ohella merkitystä on muun muassa sopimuksen valmisteluun liittyvällä kirjallisella materiaalilla, osapuolten lausumista saatavilla tiedoilla ja heidän toiminnallaan sopimussuhteen eri vaiheissa. Lisäksi merkitystä voidaan antaa esimerkiksi alan kielenkäyttö- ja menettelytavoille. Epäselviä sopimusehtoja tulkitaan laatijansa vahingoksi. 21. Sopimuksen tulkinnassa näyttökysymykset ovat kiinteässä yhteydessä asian oikeudelliseen arviointiin. Keskeisessä asemassa ovat asiassa esitetyn sopimuksen tulkinta-aineiston perusteella tehtävät oikeudelliset johtopäätökset. Korkein oikeus katsoo, että kysymys ei hovioikeudessa urakoitsijan valituksen perusteella ole ollut yksinomaan näytön uudelleen arvioinnista. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 2 momentin mukainen korotettu lupakynnys ei siten tule asiassa sovellettavaksi. 22. Korkein oikeus katsoo, että väitetyn sovintosopimuksen sanamuoto ei ole ollut yksiselitteisen selvä. Käräjäoikeus on perustanut ratkaisunsa osapuolten eri tulkintavaihtoehtoja tukevien argumenttien punninnalle. Käräjäoikeus on päätynyt tulkinnassaan sopimuksen laatijalle edulliseen tulkintaan. Urakoitsija on kiistänyt käräjäoikeuden tekemät johtopäätökset ja vedonnut seikkoihin, jotka tukevat tulkintaa, jonka mukaan osapuolten sopimus olisi koskenut vain riidattomia eriä. Käräjäoikeuden ratkaisun ja urakoitsijan valituksessaan esittämien seikkojen perusteella asiassa on ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, joten hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää myös muulla perusteella. Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan ja urakoitsijalle myönnetään jatkokäsittelylupa. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180013 ECLI:FI:KKO:2018:13 KKO:2018:13 Rättegångsförfarandet Tillstånd till fortsatt handläggning Ändringsskäl Entreprenad S2016/883 402 2018-02-19 ECLI:FI:KKO:2018:13 En entreprenör yrkade i sitt käromål betalning av beställaren för fordringar på grund av ändrings- och tilläggsarbeten som delvis varit stridiga i slutavräkningen för entreprenaden samt slutlikvid för priset på entreprenaden. Beställaren bestred käromålet och åberopade förlikning som hade nåtts i saken efter slutavräkningen. Tingsrätten ansåg att parterna hade nått förlikning om all oenighet angående entreprenaden och förkastade käromålet. Entreprenören överklagade till hovrätten och åberopade bl.a. att ett dokument som beskrev betalningstrafiken angående de fordringar som varit ostridiga hade tolkats som en förlikning på ett sätt som stred mot dokumentets ordalydelse och syfte samt att tingsrätten inte i avgörandet hade beaktat etablerad praxis för byggnadsentreprenader när det gäller att avgöra meningsskiljaktigheter under byggnadsskedet. Hovrätten beviljade inte tillstånd till fortsatt handläggning. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att det med anledning av entreprenörens överklagande i hovrätten inte enbart var fråga om förnyad bedömning av bevisningen och att hovrätten borde ha beviljat tillstånd till fortsatt handläggning av ändringsskäl." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180014 ECLI:FI:KKO:2018:14 KKO:2018:14 Menettämisseuraamus Hyödyn menettäminen Työrikos Työturvallisuusrikos R2015/1009 444 2018-02-28 ECLI:FI:KKO:2018:14 A oli X Oy:n toimitusjohtajana tuomittu rangaistukseen työturvallisuusrikoksesta sillä perustella, että hän oli työaikalainsäännösten vastaisesti teettänyt yhtiön työntekijöillä ylitöitä yli sallitun vuosittaisen tuntimäärän. Siltä osin kuin työntekijät eivät itse olleet vaatineet maksamatta jääneitä ylityökorvauksia hovioikeus oli velvoittanut A:n ja X Oy:n yhteisvastuullisesti korvaamaan valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä määrän, joka vastasi liikaa teetetyiltä ylityötunneilta maksamatta jätettyjä ylityökorvauksia. Yhtiön toimitusjohtajaa ja ainoaa osakkeenomistajaa A:ta koskeva menettämisseuraamusvaatimus hylättiin, kun asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hän olisi itse hyötynyt rikoksesta. Koska ylityökorvausten maksamatta jättämisestä ei ollut syntynyt rikoslain 10 luvun 2 §:ssä tarkoitettua syyksi luetun työturvallisuusrikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä, hylättiin menettämisseuraamusvaatimus myös yhtiötä vastaan. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimi Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 25.11.2014 nro 14/151185 Käräjäoikeus luki A:n syyksi kohdassa 1 työturvallisuusrikoksen sillä perusteella, että A oli 1.1.2011 - 31.12.2011 X Oy:n toimitusjohtajana tahallaan mahdollistanut työturvallisuusmääräysten vastaisen tilan jatkumisen laiminlyömällä valvoa työturvallisuusmääräysten noudattamista koskien erityisesti ylitöiden teettämistä ja lepoaikoja. A oli laiminlyömällä lain edellyttämien viikoittaisten lepoaikojen tarjoamisen teettänyt työntekijöillä yhtäjaksoisesti töitä. Näin menetellen A oli erillistä sopimusta tekemättä kuormittanut työntekijöitään runsaasti yli lain salliman määrän menevillä ylitöillä ja lepoaikojen antamisen laiminlyönnillä ja siten laiminlyönyt huolehtia siitä, etteivät työntekijät kuormitu työssään terveyttä vaarantavalla tavalla. Käräjäoikeus tuomitsi A:n työturvallisuusrikoksesta ja kahdesta työaikasuojelurikoksesta yhteiseen sakkorangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus tuomitsi X Oy:n yhteisösakkoon. Kohdassa 1 syyttäjä esitti rangaistusvaatimuksen lisäksi rikoksella saavutettua hyötyä koskevan menettämisseuraamusvaatimuksen. Vaatimuksen mukaan A ja X Oy oli velvoitettava yhteisvastuullisesti korvaamaan valtiolle työturvallisuusrikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä työntekijöille peruspalkan lisäksi maksamatta jääneitä ylityökorvauksia vastaavan määrän. Tältä osin käräjäoikeus totesi ensiksi, että se oli käsitellyt menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen vain yhdelle työntekijälle maksamatta jääneiden ylityökorvausten osalta, koska muut työntekijät olivat ilmoittaneet itse vaativansa ylityökorvauksia ja asia oli tältä osin siirretty käsiteltäväksi erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Tämän jälkeen käräjäoikeus lausui, että A ja X Oy olivat rikoksen johdosta välttyneet maksamasta työntekijälle ylityökorvauksia. Rikoksen tuottama hyöty oli lain salliman vuosittaisen 250 ylityötunnin määrän ylittävältä osin tehdyt ylityötunnit. Näin laskettuna A ja X Oy olivat saaneet hyötyä rikoksesta 6 058,80 euroa, jonka käräjäoikeus tuomitsi heidät yhteisvastuullisesti menettämään valtiolle rikoksen tuottamana hyötynä. Asian on ratkaissut käräjätuomari Riikka Sandholm. Vaasan hovioikeuden tuomio 12.10.2015 nro 15/142380 A ja X Oy valittivat hovioikeuteen. A vaati, että rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä koskeva menettämisvaatimus hylätään tai että sitä ainakin alennetaan. X Oy vaati, että se jätetään yhteisösakkoon tuomitsematta ja että rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä koskeva menettämisvaatimus hylätään tai että sitä ainakin alennetaan. Valituksessaan A ja X Oy katsoivat, että syyttäjän vaatimus ja käräjäoikeuden tuomio perustuivat menettämisseuraamuksen osalta menettelyyn, joka ei kuulunut syyksiluetun työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistöön ja joka menettely ei itsessään täyttänyt minkään rikoksen tunnusmerkistöä. Ylitöiden teettämisistä ei myöskään ollut aiheutunut yhtiölle mitään taloudellista hyötyä, koska toisin toimittaessa yhtiölle aiheutuneiden kustannusten määrä olisi pysynyt yhtä suurena. Hovioikeus vapautti X Oy:n sille tuomitusta yhteisösakosta mutta ei muilta osin muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Hovioikeus totesi hyödyn menettämistä koskevan vaatimuksen osalta, että ylityökorvausten maksamatta jättäminen ei täytä rikoksen tunnusmerkistöä. Rikos oli kuitenkin ollut se, että työntekijöillä oli teetetty ylitöitä yli sallitun vuotuisen enimmäismäärän. A ja X Oy eivät voineet tehokkaasti torjua menettämisseuraamusta sillä perusteella, että työturvallisuuslain vastaiset ylityöt olisi voitu teettää yhtiön muilla työntekijöillä. Siten rikoksesta aiheutuneena taloudellisena hyötynä voitiin pitää sitä hyötyä, joka oli saatu säästönä, kun ylityökorvauksia ei ollut ylimääräisiltä ylityötunneilta maksettu. Rikoksesta oli aiheutunut hyötyä X Oy:lle ja sen ainoalle osakkeenomistajalle A:lle. Rikoshyödyn määränä oli pidettävä käräjäoikeuden tuomitsemaa 6 058,80 euroa. Menettämisseuraamuksen tuomitsemista ei voitu pitää kohtuuttomana. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Harri Kurkinen ja Ulla-Maj Leppäkorpi. Esittelijä Heini Hakala. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle ja X Oy:lle myönnettiin valituslupa. A ja X Oy vaativat yhteisessä valituksessaan, että menettämisseuraamusta koskeva syyttäjän vaatimus hylätään. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Välitoimi Ennen asian ratkaisemista Korkein oikeus pyysi syyttäjältä lausuman siitä, millä perusteella menettämisseuraamusta koskeva vaatimus oli X Oy:n ohella kohdistettu myös A:han. Syyttäjä toimitti pyydetyn lausuman. A ja X Oy antoivat heiltä pyydetyn lausuman syyttäjän lausuman johdosta. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A:n syyksi on luettu työturvallisuusrikos sillä perusteella, että hän on X Oy:n (myöhemmin yhtiö) toimitusjohtajana tahallaan mahdollistanut yhtiössä ylitöiden teettämistä ja lepoaikoja koskevien työturvallisuusmääräysten vastaisen tilan jatkumisen. A on laiminlyömällä lain edellyttämien viikoittaisten lepoaikojen tarjoamisen teettänyt työntekijöillä yhtäjaksoisesti töitä. Näin menetellen hän on kuormittanut yhtiön työntekijöitä ylitöillä ja laiminlyönyt huolehtia heidän työturvallisuutensa toteutumisesta. 2. Lisäksi A ja yhtiö on tuomittu yhteisvastuullisesti menettämään valtiolle työturvallisuusrikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 6 058,80 euroa, mikä määrä vastasi eräälle yhtiön työntekijälle maksamatta jääneiden ylityökorvausten määrää. 3. A:lle syyksiluettu työturvallisuusrikos ja hänelle määrätty rangaistusseuraamus on ratkaistu lainvoimaisesti. Asia on ratkaistu lainvoimaisesti myös siltä osin kuin hovioikeus on rikoslain 9 luvun 4 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaisella kohtuusperusteella vapauttanut X Oy:n käräjäoikeuden sille tuomitsemasta yhteisösakosta. 4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n ja yhtiön valituksen johdosta kysymys ensinnäkin siitä, voidaanko A:han yhtiön toimitusjohtajana ja ainoana omistajana kohdistaa rikoshyödyn menettämisseuraamus ja toiseksi siitä, ovatko työntekijälle maksamatta jääneet ylityökorvaukset työturvallisuusrikoksen tuottamaa rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaisesti valtiolle menetetyksi tuomittavaa rikoshyötyä. Asiassa sovellettavat säännökset 5. Rikoksen tekoaikana voimassa olleen rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Menettämiseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Luvun 9 §:n 1 momentin mukaan menettämisseuraamus määrätään syyttäjän tai rangaistusmääräysmenettelystä annetun lain 3 §:ssä tarkoitetun virkamiehen vaatimuksesta. 6. Rikoslain menettämisseuraamusta koskevilla säännöillä on pantu täytäntöön neuvoston puitepäätös 2005/212/YOS rikoksen tuottaman hyödyn ja rikoksella saadun omaisuuden ja rikoksen tekovälineiden menetetyksi tuomitsemisesta. Puitepäätös koskee sen 2 artiklan mukaan sellaisia rikoksia, joista voi seurata yli vuoden pituinen vankeusrangaistus. Rikoslain 10 luvun säännökset koskevat rikoksella saadun hyödyn menettämistä yleisesti riippumatta rangaistuksen pituudesta. Rikoslain säännöksiä tulkittaessa on tästä syystä perusteltua ottaa huomioon puitepäätöksen sisältö niissäkin tapauksissa, joissa kyseessä olevasta rikoksesta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin yhden vuoden vankeusrangaistus. 7. Puitepäätös edellyttää sen 2 artiklan mukaan rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn tuomitsemista menetetyksi. Puitepäätöksen 1 artiklassa todetaan, että rikoksen tuottamalla hyödyllä tarkoitetaan rikoksista koituvaa taloudellista etuutta. Se voi olla mitä tahansa omaisuutta artiklassa tarkemmin määritellyn mukaisesti. 8. Rikoslain 10 luvun säännöksiä on sittemmin uudistettu 1.9.2016 voimaan tulleella lailla (356/2016). Säännöksen sisältö ei muuttunut rikoslain 10 luvun 2 §:n 3 momentissa sen osalta, kuka tuomitaan menettämisseuraamukseen. Sen sijaan taloudellisen hyödyn määritelmää on uudistuksessa täsmennetty. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan: 1) rikoksella välittömästi saatua omaisuutta; 2) 1 kohdassa tarkoitetun omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta; 3) 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun omaisuuden tuottoa; 4) 1 - 3 kohdassa tarkoitetun omaisuuden ja tuoton arvoa; 5) rikoksella saadun säästön arvoa. 9. Uudistuksessa täsmennettiin myös menettämisseuraamusasian käsittelyä koskevaa rikoslain 10 luvun 9 §:ää. Säännöksen 3 momentin mukaiset menettämisseuraamuksen esittämiseen oikeutetut tahot vastaavat aikaisempaa sääntelyä. Uudistetun säännöksen 4 momentin mukaan kantajan on vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen vaatimuksensa perustuu, sekä näytettävä ne toteen. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan kantajalla, mukaan lukien syyttäjä, on väittämistaakka eli hänen olisi vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen menettämisseuraamusvaatimuksensa perustuu. Kantajalla olisi myös todistustaakka niistä seikoista, joihin hänen menettämisseuraamusvaatimuksensa perustuu. Säännös olisi uusi, mutta se vastaisi vakiintuneesti noudatettua käytäntöä (HE 4/2016 vp s. 44 - 45). 10. Rikoslain 10 luvun edellä mainitulla uudistuksella on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston 3.4.2014 annettu ja 19.5.2014 voimaan tullut direktiivi rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa 2014/42/EU (konfiskaatiodirektiivi). Konfiskaatiodirektiivi korvasi suurelta osin puitepäätöksen 2005/212/YOS. 11. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luetun teon jälkeen voimaan tulleet rikoslain 10 luvun muutokset eivät ole asiallisesti muuttaneet kyseenä olevan menettämisseuraamuksen arviointia ja siksi vaatimukseen tulee soveltaa teon aikana voimassa ollutta lakia. Myöskään teon jälkeen annetulla konfiskaatiodirektiivillä ei ole merkitystä asian arvioimisessa. Menettämisseuraamuksen kohdistuminen A:han 12. Kuten edellä on todettu, voidaan menettämisseuraamukseen tuomita vain rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Syyttäjä on tässä asiassa vaatinut, että A ja X Oy on yhteisvastuullisesti velvoitettava korvaamaan valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä eräälle työntekijälle peruspalkan lisäksi maksamatta jääneet ylityökorvaukset. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus ovat tuominneet yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden syyttäjän esittämän vaatimuksen mukaisesti. 13. Syyttäjä ei ole esittänyt käräjä- tai hovioikeudessa muuta perustetta A:han kohdistamaansa menettämisvaatimukseen kuin sen, että hän on ollut yhtiön toimitusjohtaja ja ainoa omistaja. Syyttäjä on lausumassaan Korkeimmalle oikeudelle todennut yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden perustuvan siihen, että A on X Oy:n toimitusjohtajana ja ainoana omistajana yhtiön ohella hyötynyt rikoksesta. Rikollisella menettelyllä saadun hyödyn seurauksena yhtiön voitonjako suurentuu, mikä hyödyttää A:ta. Tilanteessa, jossa yhtiön tulos olisi tappiollinen, on tappion määrä pienentynyt hyödyn seurauksena. 14. Sovellettavan säännöksen hallituksen esityksen (80/2000 vp s. 22) mukaan hyöty konfiskoidaan lähtökohtaisesti vain siltä, joka on todella hyötyä saanut. Jos rikoksesta on hyötynyt useampi henkilö, ensisijaisesti tuomittaisiin hyöty menetetyksi kultakin sen mukaan, mitä hän on rikoksesta tosiasiallisesti hyötynyt. Mikäli ei olisi selvitystä siitä, miten hyöty on jakautunut, voitaisiin hyöty tuomita menetetyksi yhteisvastuullisesti. Hyöty voitaisiin tuomita menetetyksi myös oikeushenkilöltä. Oikeushenkilön puolesta voi toimia se, joka on oikeutettu edustamaan oikeushenkilöä tai käyttämään jossain asiassa oikeushenkilön päätösvaltaa. 15. Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus on tässä tapauksessa perustunut A:n syyksi luettuun työturvallisuusrikokseen, josta käräjäoikeus on tuominnut myös yhtiön yhteisösakkoon. Asiassa on lainvoimaisesti selvitetty, että A on yhtiön toimitusjohtajana mahdollistanut työturvallisuusmääräysten vastaisen tilan jatkumisen yhtiössä laiminlyömällä valvoa ylitöiden teettämistä ja lepoaikoja koskevien työturvallisuusmääräysten noudattamista. Riidatonta on, että A on ollut myös yhtiön ainoa osakkeenomistaja. 16. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luettu rikos on tehty yhtiön toiminnassa A:n käyttäessä yhtiön toimeenpano- ja päätösvaltaa. Näin ollen A on toiminut yhtiön puolesta ja sen lukuun. Yhtiön työntekijät ovat olleet työsuhteessa X Oy:öön ja yhtiö on saanut hyväkseen heidän työpanoksensa. Mahdollinen hyöty työntekijöiden ylitöitä ja lepoaikoja koskevien työturvallisuusmääräysten noudattamatta jättämisestä on siten ensisijaisesti koitunut heidät työllistäneelle yhtiölle. Syyttäjä ei ole esittänyt selvitystä siitä, että A itse olisi hyötynyt yhtiön toiminnassa tehdystä rikoksesta tai että A:n ja yhtiön varallisuuspiirit olisivat tässä tapauksessa samastettava. Näin ollen A:ta ei voida rikoslain 10 luvun 2 §:n nojalla tuomita menettämään sitä taloudellista hyötyä, jonka hänen rikollinen toimintansa yhtiön lukuun on mahdollisesti yhtiölle tuottanut. Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus A:han kohdistettuna on siten jo tällä perusteella hylättävä. Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen edellytykset yhtiön osalta 17. Rikoksentekoaikana voimassa olleen rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin esitöissä ei tarkemmin täsmennetty, millainen suhde rikoksen ja hyödyn välillä on vallittava, jotta menettämisseuraamus voidaan tuomita. Lain esitöiden mukaan (HE 80/2001 vp s. 21) menetetyksi voidaan tuomita rikoksella suoraan saatu hyöty sekä myös sellainen hyödyn arvon nousu tai tuotto, joka on vaikeuksitta selvitettävissä, kuten pankkitilillä olevan rahan korkotulo tai valuuttakurssin muuttumisesta johtuva hyödyn arvon nousu. Lisäksi rikoksen tekemisestä saatu palkkio on rikoksen tuottamaa hyötyä. 18. Korkein oikeus toteaa, että lähtökohtaisesti mikä tahansa rikos voi tuottaa taloudellista hyötyä. Selvää on, että rikoksen tuottama hyöty voi ilmetä myös säästönä. Rikoslain 10 luvun 2 §:n säännös kuitenkin edellyttää, että hyödyn on oltava peräisin vaatimuksen perusteena olevasta rikoksesta. Myös edellä kohdassa 6 mainitussa puitepäätöksessä rikoshyödyllä tarkoitetaan rikoksesta koituvaa taloudellista etuutta. Siten menettämisseuraamuksen tuomitseminen edellyttää täyttynyttä rikostunnusmerkistöä, jonka tuottamaa hyödyn on oltava, jotta se voidaan tuomita valtiolle menetetyksi. Sen lisäksi, että joidenkin rikostunnusmerkistöjen toteuttaminen tuottaa rikoksentekijälle, osalliselle tai sille, jonka puolesta rikoksentekijä toimii, suoraa rikoshyötyä, voi rikoksentekijä hyötyä myös sellaisesta rikostyypistä, jossa hyöty ei synny suoraan rikostunnusmerkistön täyttymisen perusteella. Esimerkiksi liiketoiminnan yhteydessä suoritetut rikokset voivat tuottaa hyötyä, joka ei ole seurausta rikoksen tunnusmerkistötekijöiden täyttymisestä vaan siitä, että rikos tehdään hyötyä tuottavassa toimintaympäristössä. 19. Työturvallisuusrikos kuuluu jälkimmäiseen rikostyyppiin. Työturvallisuusrikos ei itsessään tuota hyötyä, koska siinä on kriminalisoitu työn turvallisuutta ja terveellisyyttä koskevien säännösten tai määräysten rikkominen sekä niiden noudattamista koskevan valvontavelvollisuuden laiminlyönti. Joissakin tapauksissa työturvallisuusmääräysten rikkominen voi tuottaa työnantajalle myös taloudellista hyötyä esimerkiksi säästyneiden kustannusten tai parantuneen liiketuloksen muodossa. 20. Tässä tapauksessa A:n syyksi luettu rangaistava menettely on perustunut työsuojelun edellytysten laiminlyöntiin. A:n syyksi on luettu se, että ylitöiden tekemiseen ja lepoaikoihin liittyvä työturvallisuusmääräysten vastainen tila oli hänen yhtiössään päässyt ilmenemään ja jatkumaan. Rangaistava menettely ei siten ole perustunut ylitöiden teettämiseen yhtiön työntekijöillä yli sallitun määrän tai siihen, ettei ylityökorvauksia ole maksettu ylitöitä tehneille työntekijöille. Sillä, että yhtiö oli jättänyt työntekijöilleen ylityökorvaukset asianmukaisesti maksamatta ei siten ole ollut merkitystä syytteessä tarkoitetun työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta. 21. Laiminlyömällä valvoa työaikoja koskevien työturvallisuusmääräysten noudattamisen yhtiö on sallinut työntekijöiden ylitöiden teettämisen ja saanut siten hyväkseen työntekijöiden ylimääräisen työpanoksen. Tällä työpanoksellaan työntekijät ovat saattaneet edesauttaa sitä, että yhtiö on toiminut tehokkaammin ja mahdollisesti tuottanut parempaa tulosta. Syyttäjä ei kuitenkaan ole näyttänyt rikoksella saatua parempaa tulosta tai mahdollista tappion pienentymistä eikä perustanut menettämisseuraamusta koskevaa vaatimustaan muuhun seikkaan kuin maksamatta jääneisiin ylityökorvauksiin, jotka jo sanotusti eivät ole olleet syy-yhteydessä työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön täyttymiseen. Korkein oikeus katsookin, ettei X Oy:n ole selvitetty saaneen A:n syyksi luetun työturvallisuusrikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä. Näin ollen syyttäjän vaatimus yhtiön velvoittamisesta korvaamaan valtiolle rikoksesta saatu taloudellinen hyöty on hylättävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A ja X Oy on tuomittu yhteisvastuullisesti menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 6 058,80 euroa. A ja X Oy vapautetaan tuomitusta menettämisseuraamuksesta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Ari Kantor, Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180014 ECLI:FI:KKO:2018:14 KKO:2018:14 Förverkandepåföljd Förverkande av vinning Arbetsbrott Arbetarskyddsbrott R2015/1009 444 2018-02-28 ECLI:FI:KKO:2018:14 A hade i egenskap av X Ab:s verkställande direktör dömts till straff för arbetarskyddsbrott på den grunden att han i strid med arbetstidslagstiftningen låtit bolagets arbetstagare utföra övertidsarbete utöver det tillåtna årliga timantalet. Till den del som arbetstagarna inte själva hade yrkat obetalda övertidsersättningar hade hovrätten förpliktat A och X Ab att solidariskt betala ersättning till staten för vinningen av brottet till ett belopp som motsvarade de övertidsersättningar som inte hade betalats för de övertidstimmar som arbetsgivaren låtit utföra för mycket. Förverkandepåföljden för bolagets verkställande direktör och enda aktieägare A förkastades, eftersom det inte i målet hade visats att han själv skulle ha haft vinning av brottet. Eftersom underlåtenheten att betala övertidsersättningarna inte hade medfört en sådan ekonomisk vinning av det tillräknade arbetarskyddsbrottet som avses i 10 kap. 2 § strafflagen, förkastades även förverkandepåföljdsyrkandet mot bolaget." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180015 ECLI:FI:KKO:2018:15 KKO:2018:15 Velan vanhentuminen Oikeudenkäyntimenettely Muutoksenhaku Prosessinjohto S2017/231 447 2018-02-28 ECLI:FI:KKO:2018:15 Kiinteistönkaupassa oli sovittu ostajan vastaavan kustannuksista, joita aiheutui teiden rakentamisesta kiinteistölle. Kaupan jälkeen myyjä oli tilannut teiden rakentamistyöt ja maksanut niistä aiheutuneet kustannukset. Myyjän ostajaan kohdistaman sanottujen kustannusten korvaamista koskevan vaatimuksen vanhentumisajan alkaminen määräytyi velan vanhentumisesta annetun lain 6 §:n nojalla. Kysymys myös myyjän oikeudesta vedota Korkeimmassa oikeudessa toissijaiseen kanneperusteeseen, johon se ei ollut vedonnut vastatessaan valitukseen hovioikeudessa. VanhL 6 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta Oy ECU-Group Ab oli lokakuussa 2007 ostanut perustettavan yhtiön lukuun Metsähallitukselta maa-alueen. Kauppasopimuksessa oli sovittu, että ostaja vastasi teiden rakentamisesta aiheutuvista kustannuksista. Kauppasopimuksen mukaan ostaja oli tietoinen siitä, että Kittilän kunta edellytti, että kaavatiet tilattiin Metsähallituksen kautta, ja ostaja sitoutui asettamaan Metsähallitukselle kunkin tiekohteen osalta täysimääräisen vakuuden ennen tientekotöiden tilaamista kunnalta. Kaupan jälkeen Metsähallitus oli tilannut tienrakennusprojektit Kittilän kunnalta. Kaavatiet oli tehty tilausten mukaisesti, rakennustyöt olivat valmistuneet heinäkuussa 2009 ja kunta sekä rakennustyötä tehnyt yhtiö olivat laskuttaneet kustannukset Metsähallitukselta vuosina 2007 - 2009. Metsähallitus oli maksanut siltä laskutetut kustannukset ja lähettänyt niistä Oy ECU-Group Ab:lle ja sittemmin perustetulle Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatielle laskun 18.6.2014. Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie olivat riitauttaneet saatavan vanhentuneena. Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa Metsähallitus vaati kanteessaan, että Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie (jäljempänä yhtiöt) velvoitetaan suorittamaan sille sen maksamien rakennuskustannusten määrä korkoineen. Saatava ei ollut vanhentunut. Kysymys oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 8 §:ssä tarkoitetusta velasta, jonka vanhentumisaika ei määräytynyt lain 5 - 7 §:n nojalla ja joka vanhentui kymmenessä vuodessa velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Oikeusperuste oli sopimus, jonka tekemisestä vaatimuksen esittämiseen oli kulunut alle kymmenen vuotta. Toissijaisesti yhtiöt oli velvoitettava suorittamaan rakennuskustannusten määrä perusteettoman edun palautuksena. Yhtiöt vaativat vastauksessaan kanteen hylkäämistä. Saatava oli vanhentunut. Kysymys oli vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitetusta vastikkeesta, jonka vanhentumisaika alkoi, kun velkojana oleva sopijapuoli oli täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa. Tässä tapauksessa vanhentumisaika oli alkanut heinäkuussa 2009, kun rakentamiskustannukset oli laskutettu Metsähallitukselta ja Metsähallitukselle oli syntynyt mahdollisuus vaatia maksua ostajilta. Koska Metsähallitus ei ollut katkaissut vanhentumista kolmen vuoden kuluessa vanhentumisajan alkamisesta, saatava oli vanhentumislain 4 §:n nojalla vanhentunut. Yhtiöt eivät olleet saaneet perusteetonta etua. Käräjäoikeuden tuomio 5.2.2016 nro 16/4004 Käräjäoikeus katsoi, että vanhentumislain 6 § ei soveltunut kysymyksessä olevan kaltaiseen velkaan, koska Metsähallituksen suorituksessa ei ollut kysymys kauppahinnasta tai muusta vastikkeesta. Kysymys oli sellaisesta vanhentumislain 8 §:ssä tarkoitetusta muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräytynyt vanhentumislain 5 - 7 §:n nojalla. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukaan tällainen velka vanhentui kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista sitä ennen katkaistu. Kymmenen vuoden vanhentumisaika oli tässä tapauksessa alkanut kauppakirjan allekirjoittamisesta lokakuussa 2007, eikä saatava ollut vanhentunut. Käräjäoikeus hyväksyi kanteen. Koska kanne menestyi ensisijaisella perusteella, käräjäoikeus ei lausunut toissijaisesta perusteesta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Sinikka Kurkinen. Helsingin hovioikeuden tuomio 17.1.2017 nro 51 Yhtiöt valittivat hovioikeuteen ja vaativat kanteen hylkäämistä vanhentuneena. Metsähallitus vaati valituksen hylkäämistä katsoen, että käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea. Hovioikeus katsoi, että kysymyksessä oli vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitettu vastike. Vanhentumisaika oli vanhentumislain 6 §:n mukaan alkanut siitä, kun Metsähallituksella oli heinäkuussa 2009 ollut mahdollisuus vaatia velan maksua yhtiöiltä. Kun Metsähallitus oli riidattomasti vaatinut suoritusta ensimmäisen kerran vasta 18.6.2014 eli yli kolmen vuoden kuluttua vanhentumisajan alkamisesta, velka oli vanhentunut. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Erkki Koivula, Jussi Heiskanen ja Terhi Mattila. Esittelijä Anu Välimäki. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Metsähallitukselle myönnettiin valituslupa. Metsähallitus vaati valituksessaan hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hyväksymistä. Yhtiöt vaativat vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Oy ECU-Group Ab oli lokakuussa 2007 ostanut perustettavan yhtiön lukuun Metsähallitukselta maa-alueen Kittilän kunnasta. Kauppasopimuksessa oli sovittu, että ostaja oli vastuussa kustannuksista, jotka aiheutuivat teiden rakentamisesta kiinteistölle. Kauppasopimuksen mukaan ostaja oli tietoinen siitä, että Kittilän kunta edellytti, että kaavatiet tilattiin Metsähallituksen kautta, ja ostaja sitoutui asettamaan Metsähallitukselle kunkin tiekohteen osalta täysimääräisen vakuuden ennen tientekotöiden tilaamista kunnalta. 2. Kaupan jälkeen tiet oli rakennettu Metsähallituksen kunnalle tekemän tilauksen mukaisesti siten, että työt olivat valmistuneet heinäkuussa 2009. Kunta sekä rakennustyötä tehnyt yhtiö olivat laskuttaneet Metsähallitusta rakennustöistä vuosina 2007 - 2009 yhteensä 58 268,82 euroa, jotka Metsähallitus oli maksanut niille. 3. Metsähallitus oli 18.6.2014 vaatinut, että Oy ECU-Group Ab ja sittemmin perustettu Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie (jäljempänä \"yhtiöt\") korvaavat sille sen maksamat rakennuskustannukset. Yhtiöt olivat kieltäytyneet korvauksen maksamisesta vedoten siihen, että saatava oli vanhentunut. 4. Käräjäoikeus on Metsähallituksen kanteesta velvoittanut yhtiöt suorittamaan Metsähallitukselle rakentamiskustannusten määrän. Hovioikeus on katsonut, että Metsähallituksen saatava oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 4 ja 6 §:n nojalla vanhentunut. Se on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt kanteen. 5. Metsähallitus on valituksessaan katsonut, että sen saatavaan on sovellettava vanhentumislain 8 §:n 1 momenttia eikä vanhentumislain 6 §:ää, kuten hovioikeus on tehnyt. Kysymyksessä on vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettu toistaiseksi myönnetty velka. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on alkanut velan oikeusperusteen syntymisestä eli kauppasopimuksesta lokakuussa 2007. Siinä tapauksessa, että saatavan katsottaisiin vanhentuneen, yhtiöt ovat saaneet Metsähallituksen kustannuksella perusteetonta etua, joka niiden on palautettava. 6. Yhtiöt ovat vastauksessaan katsoneet, että hovioikeuden tuomio on oikea. Metsähallituksen saatavaan sovelletaan vanhentumislain 4 ja 6 §:ää. Vanhentumisaika on vanhentumislain 6 §:n nojalla alkanut, kun Metsähallitus on maksanut rakennuskustannukset kolmansille ja sille on syntynyt oikeus vaatia korvausta kustannuksista yhtiöiltä. Metsähallituksen perusteettoman edun palautusta koskevaa vaatimusta ei tule tutkia, koska Metsähallitus ei ole esittänyt sitä hovioikeudessa. Jos vaatimus tutkitaan, se tulee hylätä, koska yhtiöt eivät ole saaneet perusteetonta etua. 7. Asiassa on siten ensiksi arvioitava, onko Metsähallituksen saatava vanhentunut. Kysymys on erityisesti siitä, minkä säännösten nojalla vanhentumista on arvioitava. Jos Metsähallituksen saatavan katsotaan vanhentuneen, on vielä otettava kantaa Metsähallituksen toissijaiseen kanneperusteeseen. Yleinen ja toissijainen vanhentumisaika 8. Vanhentumislain 4 §:ssä säädetään yleisestä kolmen vuoden vanhentumisajasta, jonka alkamisajankohta määräytyy vanhentumislain 5 - 7 §:n mukaan. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa säädetty toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee sellaisia velkoja, joihin 5 - 7 § eivät sovellu. 9. Vanhentumislain 5 §:ssä säädetään vanhentumisajan alkamisesta, kun velan eräpäivästä on sovittu. Lain 6 §:ssä säädetään kauppahinnan ja muun vastikkeen vanhentumisajan alkamisesta, kun eräpäivää ei ole sovittu, ja 7 §:ssä korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta sekä korvausvelan vanhentumista koskevasta enimmäisajasta. 10. Vanhentumislain 5 §:n 1 momentti, 6 § ja 7 §:n 1 momentti ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta, jonka mukaan vanhentumisaika alkaa siitä, kun velkojan on mahdollista vaatia saatavaansa velalliselta. Kun velkojan on mahdollista vaatia suoritusta, alkaa sellainen luonnollinen vaihe velkasuhteen selvittämiseksi, että velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan (HE 187/2002 vp s. 18 - 19). 11. Kymmenen vuoden vanhentumisaika on yleiseen, vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvään vanhentumisaikaan nähden toissijainen. Kuten lain esitöistä ilmenee, vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on tarkoitettu koskemaan velvoitteita, joille ei ole osoitettavissa eräpäivään verrattavaa ajankohtaa, johon velvoitteiden selvittäminen erityisesti liittyisi (HE 187/2002 vp s. 28). Lisäksi vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetään korvausvelkoja koskevasta kymmenen vuoden enimmäisajasta, jotta vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvä vanhentumisajan alkaminen ei johtaisi siihen, että epäselvien korvausvelkojen vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 51). 12. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 5, 6 ja 7 §:n tulkinnassa on otettava huomioon se, että ne ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta. Kyseisten säännösten on tarkoitus kattaa sellaiset velat, joiden osalta on osoitettavissa ajankohta, josta velkojan mahdollisuus vaatia suoritusta alkaa ja josta alkaen velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Vanhentumislain 8 §:n tarkoituksena taas on määrittää vanhentumisen alkaminen sellaisissa tapauksissa, joissa vanhentumisajan alkamista ei voida kytkeä velkojan mahdollisuuteen vaatia suoritusta. Vanhentumislain 6 §:n soveltamisala 13. Nyt kysymyksessä olevan saatavan eräpäivää ei ole sovittu vanhentumislain 5 §:ssä edellytetyin tavoin eikä kysymys ole 7 §:ssä tarkoitetusta korvausvelasta. Arvioitavaksi tulee siten se, onko saatavaa pidettävä 6 §:ssä tarkoitettuna muuna vastikkeena. Jos vastaus on myöntävä, saatavaa koskee yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika. Jos vastaus on kieltävä, sovellettavaksi tulee toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika. 14. Vanhentumislain 6 § koskee sanamuotonsa mukaan kauppahintaa tai muuta vastiketta, jonka suorittamisen eräpäivää ei ole sitovasti ennalta määrätty. Säännöksen mukaan tällaisen velan vanhentumisaika alkaa, kun myyjä on luovuttanut kaupan kohteen ostajalle tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa. 15. Korkein oikeus toteaa, että korvausta toisen puolesta tehdystä maksusuorituksesta ei tavanomaisessa kielenkäytössä kutsuta vastikkeeksi. Vanhentumislakia koskevasta hallituksen esityksestä ilmenee kuitenkin, että 6 §:n soveltamisala on tarkoitettu laajaksi. Esityksen mukaan säännöksen soveltamisalaan kuuluvat useimmat molemminpuolisesti velvoittaviin sopimussuhteisiin perustuvat saatavat silloin, kun osapuolet eivät ole ennalta sopineet eräpäivästä. Soveltamisalan ulkopuolelle jäävät kuitenkin kauppaan tai muuhun suoritusvelvollisuuteen välittömästi liittymättömät luotot, koska puhtaissa luottosuhteissa ei ole kyse vastikkeen suorittamisesta vaan velan takaisinmaksusta (HE 187/2002 vp s. 44 - 45). 16. Lisäksi se, että säännös ilmentää edellä kohdassa 12 todetuin tavoin vanhentumislain pääperiaatetta, tukee sen tulkitsemista suppeaa sanamuodon mukaista tulkintaa laajemmin siten, että sen ja vanhentumislain 5 ja 7 §:n soveltamisalan ulkopuolelle ja siten 8 §:n soveltamisalaan jäävät lähinnä sellaiset velvoitteet, joiden vanhentumisajan alkamista ei ole mahdollista kytkeä velkojan vaatimismahdollisuuteen. 17. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 6 § soveltuu laajasti sellaisiin molemminpuolisesti velvoittavan sopimussuhteen osapuolten välisiin sopimuksesta johtuviin velvoitteisiin, jotka eivät kuulu 5 ja 7 §:n soveltamisalaan. Edellytyksenä säännöksen soveltamiselle on, että on osoitettavissa sellainen säännöksessä tarkoitettu ajankohta, jolloin velkojana oleva sopijapuoli on tehnyt oman suorituksensa ja suorituksen vaatiminen velalliselta on tullut mahdolliseksi. Arviointi tässä asiassa 18. Metsähallituksen vaatimus perustuu siihen, että se on suorittanut yhtiöiden puolesta maksuja, joista vastuu osapuolten välisen sopimuksen perusteella kuuluu yhtiöille. Ilman kyseistä sopimusta Metsähallituksella ei olisi ollut perustetta vaatia kustannusten korvaamista yhtiöiltä. Kysymys on siten molemminpuolisesti velvoittavaan sopimukseen perustuvasta velvoitteesta. 19. Metsähallitus on valituksessaan katsonut, että kysymys olisi vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta toistaiseksi myönnetystä luotosta. Kauppasopimuksen ehdoista tai muusta asiassa esitetystä selvityksestä ei kuitenkaan ilmene, että osapuolet olisivat ennen kauppaa sopineet rakennuskustannusten määrän jäävän toistaiseksi velaksi, tai että osapuolet olisivat myöhemmin sopineet rakennuskustannuksia koskevan velan maksun lykkäämisestä toistaiseksi. 20. Kun osapuolet eivät ole toisin sopineet, Metsähallitus on voinut vaatia suoritusta yhtiöiltä kunkin maksamansa laskun perusteella sen jälkeen, kun se on tehnyt oman maksusuorituksensa. Tämä ajankohta on myös ollut sellainen luonnollinen vaihe velan selvittämisen aloittamiseksi, jonka jälkeen velkojan voidaan edellyttää ryhtyneen aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Kysymys on siten velasta, jonka vanhentumisajan alkaminen voidaan määrittää vaatimismahdollisuuden alkamisen perusteella. 21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymys on velasta, jonka vanhentumisajan alkaminen määräytyy vanhentumislain 6 §:n nojalla. 22. Hovioikeus on ratkaistessaan asian vanhentumislain 4 ja 6 §:n nojalla päätynyt siihen, että Metsähallituksen saatava on vanhentunut. Metsähallitus, joka on valituksessaan katsonut hovioikeuden arvioineen vanhentumista siihen soveltumattomien säännösten nojalla, ei ole esittänyt perusteita hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen siinä tapauksessa, että vanhentumislain 4 ja 6 § tulevat sovellettaviksi. Aihetta hovioikeuden tuomion muuttamiseen Metsähallituksen ensisijaisen kanneperusteen osalta ei siten ole. Metsähallituksen toissijainen kanneperuste 23. Metsähallitus on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa, samoin kuin käräjäoikeudessa, vedonnut toissijaisesti siihen, että yhtiöt ovat saaneet perusteetonta etua, jonka ne ovat velvolliset palauttamaan. Yhtiöt ovat katsoneet, että valitusta ei tule tutkia toissijaisen kanneperusteen osalta, koska Metsähallitus ei ole vedonnut mainittuun kanneperusteeseen vastatessaan yhtiöiden valitukseen hovioikeudessa. Metsähallitus on puolestaan katsonut, että hovioikeuden olisi tullut aktiivisella prosessinjohdolla selvittää, ajoiko Metsähallitus edelleen kannetta myös toissijaisella perusteella. 24. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan vastauksessa on ilmoitettava muun muassa seikat, joihin vastauksen antaja haluaa nojautua. Luvun 12 §:n 2 momentin mukaan, jos asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella eikä valittajan vastapuoli ole käyttänyt hovioikeudessa puhevaltaa, asiaa ratkaistaessa otetaan kuitenkin huomioon hänen asiassa aikaisemmin esittämänsä oikeudenkäyntiaineisto. Näistä säännöksistä ilmenee, että muissa tapauksissa käräjäoikeudessa esitettyä toissijaista kanneperustetta ei voida ottaa huomioon, jollei siihen ole vedottu hovioikeudessa. 25. Oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ilmenevän yleisen periaatteen mukaan tuomioistuimella on kuitenkin velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 7 §:n mukaan hovioikeuden on valmistelussa selvitettävä muun muassa, mihin perusteisiin vaatimusten tueksi vedotaan. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus. Tämän periaatteen mukaisesti oikeuskäytännössä on katsottu, että hovioikeuden tulee epäselvässä tilanteessa selvittää, onko muutoksenhakijan vastapuolen tarkoitus edelleen ajaa myös vaihtoehtoisia vaatimuksiaan siltä varalta, että käräjäoikeuden tuomiota muutetaan (ks. KKO 1998:120, KKO 2000:96 ja KKO 2010:40). 26. Metsähallituksen kanne on käräjäoikeudessa hyväksytty ensisijaisella kanneperusteella. Vastauksessaan hovioikeudessa Metsähallitus on vaatinut yhtiöiden valituksen hylkäämistä ja käräjäoikeuden ratkaisun pysyttämistä. Hovioikeus on hylännyt kanteen ensisijaisen kanneperusteen nojalla ajettuna. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut tässä tilanteessa kyselyoikeuttaan käyttäen selvittää, oliko Metsähallitus tarkoittanut luopua vetoamasta toissijaiseen kanneperusteeseen. Metsähallitus on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, ettei se ole luopunut ajamasta kannetta toissijaisella perusteella. Enemmän viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus asiaa palauttamatta tutkii Metsähallituksen vaatimuksen myös toissijaisen kanneperusteen osalta. 27. Metsähallitus on katsonut, että jos saatava katsotaan vanhentuneeksi, yhtiöt ovat saaneet perusteetonta etua, koska kaavatiet kiinteistölle on rakennettu Metsähallituksen kustannuksella. 28. Korkein oikeus toteaa, että osapuolet ovat sopimusta tehdessään edellyttäneet Metsähallituksen tilaavan teiden rakennustyöt. Töiden tilaamisessa on siten ollut kysymys Metsähallituksen sopimukseen perustuvasta velvollisuudesta, eikä yhtiöiden tästä saama etu ole ollut perusteeton. Perusteettomana etuna ei voida pitää myöskään sitä, että yhtiöiden suoritusvelvollisuus on vanhentumislain nojalla lakannut velan vanhentumisen vuoksi. Sen vuoksi Metsähallituksen vaatimusta ei voida hyväksyä myöskään toissijaisella perusteella. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180015 ECLI:FI:KKO:2018:15 KKO:2018:15 Preskription av skuld Rättegångsförfarandet Ändringssökande Processledning S2017/231 447 2018-02-28 ECLI:FI:KKO:2018:15 I samband med ett fastighetsköp hade parterna avtalat om att köparen skulle svara för kostnaderna för att bygga vägar till fastigheten. Efter köpet hade säljaren beställt vägbyggnadsarbeten och betalat kostnaderna för dem. Preskriptionstiden för säljarens ersättningsyrkanden mot köparen för dessa kostnader bestämdes enligt 6 § lagen om preskription av skulder. Fråga även om säljarens rätt att i Högsta domstolen åberopa en sekundär grund för talan, som denne inte hade åberopat i sitt bemötande av överklagandet i hovrätten." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180016 ECLI:FI:KKO:2018:16 KKO:2018:16 Ahvenanmaa Ajokielto Perustuslaki Perustuslain etusija Yhdenvertaisuus lain edessä R2017/189 466 2018-03-02 ECLI:FI:KKO:2018:16 Ahvenanmaan ajokorttilain 44 §:n 2 momentin mukaan rattijuopumuksesta määrättävän ajokiellon vähimmäisaika on yksi vuosi. Käräjäoikeus määräsi Ahvenanmaalla rattijuopumukseen syyllistyneelle A:lle kestoltaan yhden vuoden neljän kuukauden ajokiellon. A:n valituksesta hovioikeus katsoi, että Ahvenanmaan ajokorttilain ajokiellon vähimmäiskestoa koskevan säännöksen soveltaminen asiassa loukkasi perustuslain 6 §:n 1 momentissa turvattua ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä, ja määräsi ajokiellon päättymään hovioikeuden tuomion antopäivänä, jolloin ajokieltoajan pituudeksi jäi alle vuosi. Mainitsemillaan perusteilla Korkein oikeus katsoi, ettei Ahvenanmaan ajokorttilain säännöksen soveltaminen asiassa ollut ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n 1 momentin säännöksen kanssa. A:lle määrättiin yhden vuoden kahden kuukauden pituinen ajokielto.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180016 ECLI:FI:KKO:2018:16 KKO:2018:16 Åland Körförbud Grundlagen Grundlagens företräde Likhet inför lagen R2017/189 466 2018-03-02 ECLI:FI:KKO:2018:16 Enligt 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland är minimilängden på den körförbudstid som skall bestämmas vid rattfylleri ett år. Tingsrätten meddelade A, som hade gjort sig skyldig till rattfylleri på Åland, ett körförbud om ett år och fyra månader. Till följd av A:s besvär ansåg hovrätten att tillämpningen av den i körkortslagen för Åland ingående bestämmelsen om körförbudstidens minimilängd kränkte den i 6 § 1 mom. grundlagen skyddade rätten till likhet inför lagen och bestämde att körförbudet skulle upphöra dagen för givandet av hovrättens dom, varvid körförbudets längd blev kortare än ett år. Av de skäl som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att tillämpningen av bestämmelsen i körkortslagen för Åland i ärendet inte uppenbart skulle strida mot bestämmelsen i 6 § 1 mom. grundlagen. A meddelades ett körförbud om ett år två månader. Målets handläggning i de lägre domstolarna Ändringssökande i Högsta domstolen Högsta domstolens avgörande Målets handläggning i de lägre domstolarna Ålands tingsrätts dom 29.9.2016 nr 16/139396 Tingsrätten ansåg att A hade framfört en personbil och släpvagn på Åland trots att han hade förtärt alkohol i sådan mängd att alkoholhalten i hans utandningsluft efter bilfärden varit minst 0,26 milligram per liter. Vidare hade släpvagnen saknat fungerande belysning och varit obesiktigad. Tingsrätten dömde A för rattfylleri och trafikförseelse till ett bötesstraff. A meddelades körförbud i ett år och fyra månader. Saken har avgjorts av tingsnotarie Linda Toivio. Åbo hovrätts dom 10.1.2017 nr 17/100939 Till följd av A:s besvär förkortade hovrätten körförbudstiden så att körförbudet upphörde vid dagen för givandet av hovrättens dom. Hovrätten konstaterade att det framgår av 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland att körförbudstiden vid rattfylleri skall bestämmas till minst ett år. Enligt rättspraxis i riket hade det i A:s fall meddelats ett körförbud på 2 - 3 månader. Beroende på gärningsorten varierade den straffrättsliga påföljden markant. Hovrätten ansåg att tillämpningen av 44 § i körkortslagen för Åland om att körförbudet till följd av rattfylleri skulle vara minst ett år på ett uppenbart sätt hade kränkt A:s grundlagsenliga rätt till likhet inför lagen. Saken har avgjorts i förstärkt sammansättning med hovrättens president Kenneth Nygård (skiljaktig) och hovrättens medlemmar Marianne Salonen, Salla-Maaret Keränen, Tarja Huossa (skiljaktig), Lea Rosa Pohjola, Erkki Reijonen och Kaarina Syysvirta (skiljaktig). Föredragande Linda Lübchow. De skiljaktiga ledamöterna ansåg att landskapet haft behörighet att stadga om körförbud på det sätt som framgick av 43 § och 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland. Stadgandet om att körförbudet skall vara minst ett år stod inte uppenbart i strid med grundlagen. Då A enligt utredningen varit i behov av körkort för sin försörjning skulle de ha förordnat ett körförbud om sammanlagt ett år. Ändringssökande i Högsta domstolen Åklagaren meddelades besvärstillstånd. Åklagaren yrkade i sina besvär att A meddelas ett körförbud om sammanlagt ett år och fyra månader i ärendet. A inkom inte med bemötande. Högsta domstolens avgörande Domskäl Bakgrund och frågeställningen i Högsta domstolen 1. A hade 15.3.2016 framfört en personbil och släpvagn på Åland efter att ha förtärt alkohol i sådan mängd att alkoholhalten i hans utandningsluft efter färden uppgått till minst 0,26 milligram per liter. Tingsrätten dömde A till straff för rattfylleri och meddelade honom ett körförbud som med beaktande även av det interimistiska körförbudet uppgick till sammanlagt ett år och fyra månader. 2. A överklagade till hovrätten beträffande längden på körförbudet. Hovrätten konstaterade att rikets lagstiftningsbehörighet i fråga om straffrätten samt den i Finlands grundlag tryggade jämlikhetsprincipen ställer vissa gränser för landskapets lagstiftningsbehörighet. Enligt regeringens proposition till självstyrelselag för Åland skall straffstadgandena i landskapet inte kunna avvika radikalt från de stadganden som gäller i riket. Bestämmelsen möjliggör dock vissa skillnader mellan riket och landskapet när det gäller straffsatserna för likartade brott (RP 73/1990 rd s. 43 - 44). 3. Hovrätten fann att tillämpningen av bestämmelsen i 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland om att körförbudstiden skall bestämmas till minst ett år uppenbart kränkte A:s grundlagsenliga rätt till likhet inför lagen. Hovrätten konstaterade att körförbudstiden varierade markant beroende på om gärningsorten var på Åland eller i riket. Av 66 § rikets körkortslag framgår att vid rattfylleri meddelas ett körförbud i minst en månad. Enligt rikets rättspraxis skulle A ha meddelats körförbud i högst tre månader. Med stöd av 106 § grundlagen tillämpade hovrätten inte den i körkortslagen för Åland ingående bestämmelsen om körförbudets minimilängd. 4. Frågeställningen i Högsta domstolen utgörs av huruvida tillämpningen av 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland i detta ärende uppenbart strider mot den i 6 § grundlagen ingående bestämmelsen om allas rätt till likhet inför lagen. Fråga är även om körförbudstidens längd. Tillämplig lagstiftning 5. Enligt 43 § 1 mom. 2 punkten körkortslagen för Åland skall domstolen i samband med att föraren av ett motordrivet fordon döms för rattfylleri eller grovt rattfylleri bestämma en tid inom vilken den som dömts för brottet inte får köra körkortspliktiga fordon (körförbudstid). Av lagens 44 § 2 mom. framgår att den körförbudstid som domstolen skall fatta beslut om enligt 43 § 1 mom. 2 punkten skall bestämmas till minst ett år vid rattfylleri och till minst två år vid grovt rattfylleri eller om personen tidigare dömts för rattfylleri eller grovt rattfylleri och mindre än fem år gått mellan gärningarna. Enligt 44 § 3 mom. skall den tid som körkortet varit omhändertaget räknas av när körförbudstiden bestäms. 6. Enligt 6 § 1 och 2 mom. grundlagen är alla lika inför lagen. Ingen får utan godtagbart skäl särbehandlas på grund av kön, ålder, ursprung, språk, religion, övertygelse, åsikt, hälsotillstånd eller handikapp eller av någon annan orsak som gäller hans eller hennes person. 7. Enligt 106 § grundlagen skall domstolen ge grundlagsbestämmelsen företräde, om tillämpningen av en lagbestämmelse i ett ärende som behandlas av en domstol uppenbart skulle strida mot grundlagen. Grundlagsprövningen i detta fall 8. Landskapet har med stöd av 18 § 21 punkten självstyrelselagen för Åland lagstiftningsbehörighet i fråga om vägtrafik och med stöd av 18 § 25 punkten är landskapet behörigt att belägga med straff och bestämma storleken av straff inom rättsområden som hör till dess lagstiftningsbehörighet. Ett körförbud som meddelats på grund av ett trafikbrott har enligt vedertagen praxis ansetts vara en sådan straffrättslig påföljd som kan jämställas med ett straff och följaktligen blir till exempel legalitetsprincipen i 8 § grundlagen tillämplig på ett sådant körförbud (HD 2005:132 punkt 3 och 2007:77 punkt 5). Även vid bedömningen av landskapets lagstiftningsbehörighet finns det skäl att anse att körförbudet är en straffrättslig påföljd som kan jämställas med ett straff. Körkortslagen för Åland och de däri ingående bestämmelserna om körförbud omfattas således av landskapets lagstiftningsbehörighet. Av detta följer att rikets lagstiftning om körförbud inte är tillämplig i detta ärende (se HD 2001:79). 9. Utgångspunkten enligt 18 § 25 punkten självstyrelselagen är att inom de områden som hör till landskapets lagstiftningskompetens omfattar behörigheten även rätten att belägga brott mot reglerna med straff. Straff kan i landskapet föreskrivas även för sådana gärningar som i riket är straffria. Den allmänna straffrätten hör däremot till rikets behörighet. Detta innebär att strafflagens allmänna del vid rättskipning tillämpas på landskapets kriminaliseringar och även att straffen som påföljder bör vara desamma eller jämförbara med rikets påföljder. Till exempel skilda typer av frihetsstraff eller ett annorlunda sätt att beräkna böter skulle falla utanför landskapets lagstiftningsbehörighet. 10. Efter det landskapslagstiftningen trätt i kraft kan en tillämpning av stadgandena prövas av domstol på basis av 106 § grundlagen, men bara på den grunden att en tillämpning uppenbart skulle strida mot grundlagen i ett konkret fall. Innehållet i en landskapslag kan inte efter det den passerat lagstiftningskontrollen angripas på den grunden att det strider mot kompetensfördelningen mellan riket och landskapet. 11. Straff innebär alltid ett ingrepp i den personliga rörelsefriheten, rätten till egendom eller näringsfriheten eller andra rättigheter som tryggas i grundlagen. Detta innebär å sin sida att ingreppet inte får vara oproportionerligt i förhållande till dess ändamål. Ett i förhållande till den eftersträvade verkan oproportionerligt minimistraff kan innebära ett brott mot grundlagens bestämmelser och sålunda även en överträdelse av självstyrelselagen, då stiftande eller ändring av grundlag tillhör rikets lagstiftningsbehörighet. Inom dessa gränser har landskapet rätt att fastställa straffet. Skulle man med åberopande av principen om likhet inför lagen frångå dessa grundprinciper och pröva skäligheten i landskapslagarnas straffstadganden genom en jämförelse med rikslagstiftningen skulle innebörden i att landskapet fick belägga brott mot landskapslagstiftning med straff mista sitt innehåll. 12. Det omnämnande i förarbetena, som hovrätten hänvisat till (punkt 2), torde ses i ljuset av det faktum att behörigheten att belägga brott mot stadganden i landskapslag med straff markant utvidgades vid reformen av självstyrelselagen att omfatta förutom bötesstraff och vite även fängelsestraff. De grundläggande fri- och rättigheterna var ännu inte intagna i den då gällande regeringsformen. Lagstiftningskontrollen av landskapslagar baserade sig inte på grundlagen i samma grad som idag och uttalanden i förarbetena till självstyrelselagen kunde tänkas ha en vägledande funktion när landskapet skulle ta i bruk sina nya befogenheter. 13. Då A har gjort sig skyldig till rattfylleri på Åland, skall 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland tillämpas på det körförbud som meddelas honom. Denna bestämmelse om att körförbudet skall bestämmas till minst ett år är likadan för alla som gjort sig skyldiga till rattfylleri på Åland och den särbehandlar inte någon på grund av boningsort eller på någon annan grund som omnämns i grundlagens bestämmelse om jämlikhet. Vidare är det körförbud som meddelats A klart kortare än det längsta tillåtna körförbudet för rattfylleri enligt rikets körkortslag. Körförbudets längd kan inte anses vara oproportionerlig i förhållande till körförbudets ändamål och det brott som A begått. Högsta domstolen anser att tillämpningen av den åländska körförbudsbestämmelsen inte på ett sådant sätt som avses i 106 § grundlagen uppenbart strider mot den i 6 § grundlagen tryggade grundrättigheten om att alla skall vara lika inför lagen eller de andra i grundlagen tryggade grundrättigheterna. Körförbudstiden 14. Med hänsyn till A:s relativt låga alkoholhalt anser Högsta domstolen det vara motiverat att meddela A ett körförbud på ett år och två månader. Vid bestämmandet av körförbudstiden beaktas att A redan varit försatt i körförbud 15.3.2016 - 10.1.2017. Domslut Hovrättens domslut ändras. A meddelas ett körförbud, som börjar vid dagen för givandet av Högsta domstolens dom. Körförbudets sista dag är 4.7.2018. Saken har avgjorts av justitieråden Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Mika Huovila, Päivi Hirvelä och Lena Engstrand." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180017 ECLI:FI:KKO:2018:17 KKO:2018:17 Kavallus Törkeä kavallus Rikoksen yksiköinti R2016/816 560 2018-03-15 ECLI:FI:KKO:2018:17 A oli kunnan viranhaltijana anastanut määräysvaltaansa Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselta saamiaan rahavaroja 16 vuoden aikana 20 eri kerralla yhteensä 121 175,83 euroa. Hänen menettelyään pidettiin yhtenä rikoksena. (Ään.) RL 28 luku 5 § Johdanto Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Johdanto Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 18.7.2014 nro 14/129959, Turun hovioikeuden tuomio 8.7.2016 nro 16/129383 ja Korkeimmassa oikeudessa esitetyt vaatimukset perusteineen kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa äänestyksen jälkeen käräjätuomari Peter Arvidsson, joka oli ratkaisusta osin eri mieltä, sekä lautamiehet, ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Hannele Satopää ja Mika Koivunen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselle (jäljempänä ARA) myönnettiin valituslupa. ARA vaati valituksessaan, että A:n syyksi luetaan syyttäjän hovioikeudessa esittämän vaihtoehtoisen syytteen kohdan 2 mukaisesti törkeä kavallus (tekoaika 10.5.1996 - 20.4.2012). Lisäksi se vaati, että A velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena 121 175,83 euroa korkoineen. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 18.7.2014 1. Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen kohdassa 1 kuvatusta törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä (tekoaika 10.5.1996 - 20.4.2012) ja syytteen kohdassa 2 kuvatusta törkeästä avustuspetoksesta (tekoaika 10.5.1996 - 20.4.2012) yhteiseen 1 vuoden 3 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 30.6.2016 päättyvin koeajoin ja sen ohessa suorittamaan 25 tuntia yhdyskuntapalvelua. A velvoitettiin suorittamaan kohdassa 2 syyksiluetun rikoksen perusteella ARA:lle vahingonkorvauksena 121 175,83 euroa viivästyskorkoineen 20.4.2012 lukien. Asian käsittely hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 8.7.2016 2. A haki valittamalla muutosta käräjäoikeuden tuomioon. A vaati ensisijaisesti, että syytekohdassa 2 tarkoitettu syyte ja siihen perustuva ARA:n vahingonkorvausvaatimus hylätään, koska hänen väitetty menettelynsä ei täyttänyt avustuspetoksen tunnusmerkistöä. A vaati toissijaisesti, että hänen katsotaan syyllistyneen syytekohdassa kuvatulla menettelyllään kahteen erilliseen perusmuotoiseen avustuspetokseen tekoajoiltaan 11.12.2008 ja 20.4.2012. Syytteessä kuvatut muut teot oli katsottava erillisiksi teoiksi ja syyte niiden osalta tuli vanhentuneena hylätä. 3. Syyttäjä vaati valituksen hylkäämistä. Toissijaisesti syyttäjä esitti syytekohdan 2 osalta vaihtoehtoisen syytteen törkeästä kavalluksesta. Syyttäjän mukaan A oli alkuperäisen syytteen kohdissa 1 ja 2 kuvatulla menettelyllään (tekoaika 10.5.1996 - 20.4.2012) toimiessaan avustuksesta päättävänä tahona anastanut hallussaan / määräysvallassaan olleita ARA:n varoja 20 eri kerralla yhteensä 121 175,83 euroa. ARA yhtyi hovioikeudessa syyttäjän vaihtoehtoiseen syytteeseen. 4. Hovioikeus on katsonut syytteen kohdan 2 osalta, ettei siinä kuvattu A:n menettely täyttänyt avustuspetosrikoksen tunnusmerkistöä. Vaihtoehtoisen syytteen osalta hovioikeus on todennut asiassa riidattomaksi sen, että A oli syytteessä kerrotulla tavalla määrännyt perusteettomasti ARA:lta kunnan pankkitilille tulleita varoja maksettavaksi puolisonsa käytössä olleelle pankkitilille. A:lla oli ollut oikeus päättää varojen siirtämisestä. Varojen siirrot kunnan pankkitililtä oli tehty A:n antamien määräysten mukaisina. Hovioikeus on katsonut, että A:n menettely täyttää rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin ja 13 §:n 3 momentin säännökset huomioon ottaen kavallusrikoksen tunnusmerkistön. 5. Rikoksen törkeysarvioinnissa hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luetuista anastusteoista ne, jotka olivat seuranneet toisiaan lyhyellä aikavälillä, muodostivat yhden kavallusrikoksen. Sen sijaan tekojen välissä olleet pidemmät tauot osoittivat rikoksenteon tuossa vaiheessa päättyneen, mistä seurasi se, että A oli myöhemmin uuteen anastustekoon syyllistyessään tehnyt uuden rikoksentekopäätöksen. 6. Hovioikeus on todennut, että syyte oli nostettu 13.6.2013 ja hylännyt ajankohtia 10.5.1996 - 4.10.2001, 2.12.2002 - 22.10.2003 ja 11.1. - 22.11.2005 koskevat syytteet vanhentuneena. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi kaksi kavallusta tekoajoiltaan 4.1. - 11.12.2008 ja 20.4.2012. Lisäksi hovioikeus on lukenut A:n syyksi kaksi virka-aseman väärinkäyttämistä, joista Korkeimmassa oikeudessa ei enää ole kysymys. 7. Hovioikeus on tuominnut A:n hänen syykseen luetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 30.6.2016 päättynein koeajoin ja sen ohessa suorittamaan 15 tuntia yhdyskuntapalvelua. Hovioikeus on alentanut A:n ARA:lle suoritettavan vahingonkorvauksen 35 540 euroksi viivästyskorkoineen kunkin teon tekopäivästä lukien. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 8. ARA on valituksessaan vaatinut, että A:n syyksi luetaan vaihtoehtoisen syytekohdan 2 mukaisesti törkeä kavallus tekoajalla 10.5.1996 - 20.4.2012. Tähän nähden Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensiksikin siitä, onko syytteessä kuvattuja A:n sanotulla ajalla tekemiä kavallustekoja pidettävä yhtenä rikoksena vai muodostaako hänen menettelynsä useamman rikoksen. Jos menettely käsittää yhden kavallusrikoksen, kysymys on myös siitä, onko A syytteen mukaisesti syyllistynyt törkeään kavallukseen. Korkeimman oikeuden arvioitavana on myös kysymys vahingonkorvauksen määrästä. Kavallusrikos, sovellettavat säännökset 9. Rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentissa säädetään, että se, joka anastaa hallussaan olevia varoja tai muuta irtainta omaisuutta, on tuomittava kavalluksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi. Luvun 13 §:n 3 momentin mukaan luvun 4 - 6 §:n säännöksiä sovellettaessa pidetään tekijän hallussa olevina myös toisen tilillä olevia varoja, jos tekijällä on oikeus siirtää tai nostaa niitä. Luvun 5 §:n 1 momentin mukaan jos kavalluksessa 1) kohteena on erittäin arvokas omaisuus tai suuri määrä varoja, 2) aiheutetaan rikoksen uhrille tämän olot huomioon ottaen erityisen tuntuvaa vahinkoa tai 3) rikoksen tekijä käyttää hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa ja teko myös kokonaisuutena arvostellen on törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kavalluksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Yksi rikos vai eri rikokset, yksiköintiä koskevat oikeusohjeet 10. Voimassa olevaan lakiin ei sisälly säännöstä, joka koskisi yksittäisten tekojen katsomista yhdeksi tai useammaksi rikokseksi, vaan kysymys on jätetty viime kädessä oikeuskäytännössä ratkaistavaksi. Oikeuskäytännössä arvioinnin lähtökohdaksi on otettu lain esitöissä mainitun mukaisesti niin sanottu luonnollinen katsantokanta (HE 84/1980 vp s. 8 ja LaVM 15/1990 vp s. 3). Tekojen ykseyden arvioinnissa on tällöin kiinnitetty huomiota erityisesti tekojen ajalliseen ulottuvuuteen sekä siihen, onko kysymys ollut yhtenäisestä toiminnasta vai selvästi erillisistä teoista (esim. KKO 1994:67, 2004:33, 2007:38 kohta 4 ja 2007:102 kohta 3). Myös rikoslain säännösten kirjoitustapa, sääntelyn tavoitteet ja sillä suojatut arvot, asianomistajien lukumäärä sekä tekojen motivaatioperusta vaikuttavat siihen, pidetäänkö tekoja yhtenä vai useampana rikoksena (esimerkiksi KKO 1997:117, 2000:108, 2007:38 kohta 4, 2015:18 kohta 4 ja 2017:92 kohta 8). 11. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännöstä ilmenee, että eri rikostunnusmerkistöissä ja yksittäisen tunnusmerkistön sisälläkin erilaiset tekijät ja olosuhteet voivat vaikuttaa tekojen yksiköintiä koskevaan rajanvetoon. Sen sijaan arviointiperusteena ei oteta huomioon sitä, mitä vaikutuksia yksiköintiä koskevalla ratkaisulla olisi syyteoikeuden vanhentumiseen tai rangaistusseuraamukseen (KKO 2007:38 kohta 7). Tekojen yksiköinnin arviointiperusteista tässä tapauksessa Tekojen ajallinen ulottuvuus ja tekotavan samankaltaisuus 12. Tapauksessa on kysymys pitkällä aikavälillä toisiaan seuranneista useista kavallusrikoseristä. A on toimiessaan kunnan avustuksista päättävänä virkamiehenä tehnyt ARA:lle rahatilauksia, joihin hän oli lisännyt perusteettomia rahamääriä. Lisäksi hän on tehnyt rahatilauksia sellaisten henkilöiden nimissä, jotka eivät olleet olleet avustukseen oikeutettuja ja liittänyt näihin tilauksiin itse laatimansa perusteettomat rakennusvaihetodistukset. Näiden rahatilausten perusteella ARA on maksanut rahamääriä kunnan pankkitilille joidenkin viikkojen kuluessa kunnan rahatilauksen saatuaan. Tämän jälkeen A on määrännyt rahoja maksettavaksi kunnan pankkitililtä vaimonsa käytössä olleelle pankkitilille. 13. Asiassa on A:n tunnustamisen ja muun oikeudenkäyntiaineiston perusteella riidatonta, että A on edellä kuvatuin tavoin anastanut ARA:n varoja yhteensä 20 eri kerralla seuraavasti: - 10.5.1996 50 000 markkaa - 2.9.1996 50 000 markkaa - 12.12.1996 20 000 markkaa - 23.9.1997 30 000 markkaa - 3.6.1998 22 000 markkaa - 20.11.1998 36 000 markkaa - 28.5.1999 10 000 markkaa - 27.7.1999 35 000 markkaa - 18.10.1999 36 000 markkaa - 7.12.1999 27 000 markkaa - 15.6.2000 29 000 markkaa - 18.12.2000 24 100 markkaa - 4.10.2001 64 200 markkaa - 2.12.2002 5 400 euroa - 22.10.2003 7 360 euroa - 11.1.2005 5 250 euroa - 22.11.2005 5 520 euroa - 4.1.2008 3 080 euroa - 11.12.2008 4 870 euroa - 20.4.2012 16 820 euroa 14. A on siten noin 16 vuoden aikana anastanut 20 eri kerralla yhteensä 121 175,83 euroa ARA:n varoja. Tekoja oli ollut vuodesta 1996 vuoteen 2003 joka vuosi yksi tai useampi, kun taas vuonna 2004 niitä ei ollut ollut lainkaan. Vuonna 2005 tekoja oli ollut yksi vuoden alussa sekä lopussa. Tämän jälkeen oli ollut yli kahden vuoden ajanjakso, johon tekoja ei ollut kohdistunut. Vuonna 2008 tekoja oli ollut jälleen kaksi. Vuosiin 2009, 2010 ja 2011 niitä ei ollut kohdistunut lainkaan. Anastusmäärät ovat vaihdelleet eri kerroilla ollen suurimmillaan vuosina 1996, 1999, 2001, 2005 ja 2012. Viimeisin teko on tehty 20.4.2012. Sen osalta kunnassa oli ennen varojen kunnan pankkitililtä siirtämistä kiinnitetty huomiota A:n antamaan maksumääräykseen siksi, että siirrettävien varojen määrä oli ollut tavanomaista selvästi suurempi ja maksu oli pitänyt suorittaa A:n vaimon pojan nimissä olleelle pankkitilille tämän nimiin kirjoitetun avustushakemuksen perusteella. 15. Korkein oikeus toteaa, että tässä tapauksessa kavallusrikokset on toistettu vuosien mittaan tekotavoiltaan olennaisilta osiltaan samankaltaisina. A on käyttänyt rikoksissa toistuvasti hyväkseen yhtäältä sitä, että kysymyksessä olevien korjaus- ja energia-avustusten myöntämistä ja maksamista koskevien asioiden ratkaisuvalta oli delegoitu yksinomaan hänelle ja toisaalta sitä, että hänen ratkaisutoimintansa valvonta oli jäänyt kunnassa käytännössä toteutumatta. A, joka oli toiminut vuosina 1983 - 1999 rakennustarkastajana ja sen jälkeen johtavana rakennustarkastajana, ei ollut kirjannut asuntojen korjaus- ja energia-avustushakemusasioita kunnan asianhallintaan, mikä sekin osaltaan oli vaikeuttanut hänen toimintansa valvontaa. 16. Korkein oikeus katsoo, että A:n on täytynyt olla tietoinen siitä, että hänen määräyksensä kunnan pankkitilillä olleiden avustusvarojen siirtämisestä tulisivat jäämään valvonnan ulkopuolelle. Tältä kannalta arvioituna A:n on katsottava rikoksissaan käyttäneen hyväkseen sitä erityistä luottamusasemaa, mikä hänelle korjaus- ja energia-avustusasioiden ratkaisutoiminnassa oli kunnassa tosiasiallisesti muodostunut. 17. Korkein oikeus toteaa, että eri tekojen välillä olleet pidemmät ajanjaksot puhuvat tekojen erillisyyden puolesta. Toisaalta yksittäisen anastusteon toteuttaminen on vaatinut A:n toimia vähintään edellä esitetyin tavoin kahdessa vaiheessa. A:n toimintatapa on toistunut edellä kuvatun kaltaisena kaikissa nyt käsiteltävänä olevissa anastusteoissa. Rikossarjan tekoerillä on siten keskinäinen yhteys sekä ajallisesti että toimintakaavan samanlaisuuden osalta. Tekojen motivaatiotausta 18. A on kertonut tekojen syyksi perheen taloudellisista vaikeuksista johtuneet rahantarpeet. A on todennut perheen taloudelliseen tilanteen vaihdelleen 16 vuoden aikana. Perheen taloudelliseen ahdinkoon vaikuttaneet syyt ovat eri aikoina johtuneet eri tapahtumista ja ne ovat olleet ennalta arvaamattomia. A on katsonut, että tämä osoittaa tekojen erillisyyttä. Hän on välillä lopettanut väärän menettelyn, mutta perheen taloudellisen ahdinkotilan jälleen muuttuessa, houkutus on käynyt uudelleen liian suureksi. 19. Korkein oikeus toteaa, että A:n kaikkien tekojen taustalla on sama yhtenäinen motivaatioperusta helpottaa perheen taloudellista tilannetta käyttämällä hyväksi A:n itsenäistä asemaa kunnan valtionapujen myöntämisestä vastuussa olevana viranomaisena. A:n motivaatioperustaa tekojen ykseyden kannalta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei ole sillä, mistä yksittäisestä syystä perheen rahahuolet ovat kulloinkin syntyneet, kun A:n tekoja selkeästi yhdistää sama motivaatio. 20. A on katsonut myös sen, että hänen avustusvaltuutensa on ollut väärinkäytöksiä huomattavasti suurempi ja että hän ei ole syyllistynyt väärinkäytöksiin jokaisen avustuserän osalta, osoittavan hänen tahtotilansa katkenneen eri tekojen välillä. 21. Korkein oikeus toteaa, että A:n rahansiirtomääräyksin kunnan pankkitililtä A:n vaimon käytössä olleelle pankkitilille siirtämät summat ovat eri kerroilla vaihdelleet määrällisesti. Anastusteot ovat kohdistuneet A:n toteamin tavoin huomattavasti pienempään määrään, minkä hänen avustuksenantovaltuutuksensa olisi enimmillään sallinut eikä niitä ole tapahtunut jokaisella rahantilauskerralla. 22. Edellä kuvattujen seikkojen merkitystä A:n motivaatioperusteen kannalta punnittaessa painoarvoa on annettava A:n asemalle ja tehtäville kunnassa, samoin tehtävässä noudatettavalle lainmukaiselle menettelylle. A on ARA:n toteamin tavoin voinut saada siirrettäviä varoja vain ARA:lle tehtyjen hakemusten ja määrärahatarveilmoitusten perusteella. Tässä toimintakokonaisuudessa ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa sille, että A on hoitanut tehtäviään nyt kysymyksessä olevan 16 vuoden aikana useina kuukausina ja vuosina myös asianmukaisesti. A:n on tullut olla asemansa puolesta tietoinen myös väärinkäytöksiin liittyvästä kiinnijäämisriskistä, mikä olisi luonnollisesti kasvanut, jos väärinkäytöksiä olisi ollut useammin ja ne olisivat muodostaneet huomattavan osan hänen avustuksenantovaltuuksistaan. A:n voidaan katsoa tällä järjestelyllä suunnitelmallisesti pyrkineen siihen, että hän voisi jatkaa menettelyään valitsemallaan tavalla perheen rahantarpeiden niin vaatiessa. 23. Tapahtumasarjan alkupuolella A on saattanut ajatella, että yksittäinen kavallusrikos olisi vain kertaluontoinen teko. Tätä vastaan puhuu tässä tapauksessa kuitenkin se, että ensimmäisinä vuosina tekoja oli ollut jopa 2 - 4 vuodessa. A on tämän jälkeen toistanut tekoja ajallisesti eri pituisten keskeytysten jälkeenkin samojen tehtävien hoitamisessa samaa asemaa hyväksikäyttäen ja olennaisesti samanlaista suunnitelmallista tekotapaa noudattaen perheen taloudellisen tilan kohentamiseksi tarvittaessa. Näissä olosuhteissa toiminnan edellä kuvatulle samuudelle on kokonaisuutena arvioiden annettava painoarvoa ja siksi on luontevaa puhua kavallustekoeriin johtaneesta yhtenäisestä motivaatiotilasta ja rikoksentekopäätöksestä. Asianomistajatahon samuus 24. Huomioon otettavana seikkana rikosten yksiköintiä koskevassa oikeuskäytännössä on pidetty myös asianomistajien lukumäärää (KKO 2006:33 kohta 22 ja 2015:18 kohta 4 ja siinä mainitut aikaisemmat ratkaisut). Tältä kannalta yhden ja useamman rikoksen välisessä rajanvedossa on merkitystä myös sillä, minkälaiseen oikeushyvään kohdistuvista rikoksista on kysymys. Henkeen, terveyteen, vapauteen tai kunniaan kohdistuvissa rikoksissa teon kohdistuessa useampaan henkilöön on yleensä katsottu, että kysymys on useista erillisistä rikoksista. Omaisuusrikoksissa kuten varkauksissa on voitu arvioinnissa antaa merkitystä asianomistajien lukumäärän asemesta tekotilaisuuksien lukumäärälle. Maksuvälinepetoksessa on annettu merkitystä sille, että teolla oli ainoastaan yksi asianomistaja, pankki (KKO 1996:41 ja 1996:42). Asumistukipetosta koskevassa ratkaisussa (KKO 2015:52), jossa oli kysymys vääränsisältöisillä hakemuksilla yli kahden vuoden aikana julkisiin varoihin kohdistuneesta niin kutsutusta Kela-petoksesta, tekijä on tuomittu yhdestä perusmuotoisesta petoksesta. Ensisijaisesti tapauksessa on ollut kyse rikoksen törkeysarvioinnista, mutta syyksilukemisessa merkitystä on annettu menettelyn kohdistumiselle samaan asianomistajaan. 25. A:n syyksi luetussa menettelyssä rikokset ovat kohdistuneet valtion varoista maksettaviin avustusrahoihin ja siten samaan asianomistajaan ARA:aan kaikissa tekotilaisuuksissa. 26. A on vedonnut siihen, ettei tässä tapauksessa ole merkitystä asianomistajan samuudella, koska asianomistaja on valtio, jonka varoista korjaus- ja energia-avustusrahat maksetaan. Tältä osin A on vedonnut Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2006:33. 27. Edellä sanotussa ratkaisussa oli kysymys yritystukien myöntämismenettelyssä tapahtuneista asiat ratkaisseen virkamiehen ja asioiden esittelijän tuottamuksellisista virkavelvollisuuden rikkomisista. Korkein oikeus on todennut asianomistajatahosta (kohta 22), että menettely oli koskenut valtion varoista maksettavaa yritystukea, joten vahingonkärsijänä oli ollut valtio. Tähän nähden, sillä seikalla, että väitetyt teot olivat kohdistuneet samaan asianomistajaan, mikä usein viittasi yhteen rikokseen, ei ollut kyseisessä tapauksessa olennaista merkitystä. 28. Kannanotto on kyseisessä ratkaisussa liittynyt tapauskohtaiseen arviointiin siitä, minkälainen painoarvo asianomistajan samuudella katsottiin olevan tuottamuksellisten tekojen ykseyden punninnassa arviointiperusteiden kokonaisharkinnassa. Ratkaisusta ei ole perusteltua tehdä sellaista päätelmää, ettei asianomistajan samuudella voisi olla merkitystä siihen, pidetäänkö tekoa yhtenä vai useampana rikoksena silloin, kun tahallinen toistuva rikoksentekopäätöksen edellyttämä teko kohdistuu valtioon taikka muuhun julkisyhteisöön. Korkeimman oikeuden johtopäätös 29. A:n tekosarja kokonaisuutena on jatkunut poikkeuksellisen pitkään, lähes 16 vuotta. Kysymys on ollut samaa avustusjärjestelmää koskevassa ratkaisutoiminnassa toistuneista samalla tavoin toteutetuista kavallusteoista, joissa olosuhteet eri tekoerissä ovat ajallisesta ulottuvuudestaan huolimatta säilyneet keskeisesti samankaltaisina. Kavallusrikoksen sääntelyn ytimessä on tietyn omaisuuden suojaaminen silloin, kun se on toisen henkilön hallussa. A:n kaikki anastusteot ovat siten loukanneet samaa oikeushyvää. Anastusteoilla on tavoiteltu koko ajalla samaa hyötyä eli A:n perheen rahantarpeiden kattamista. Menettelyn näin pitkän ajallisen ulottuvuuden on mahdollistanut A:n huomattavan itsenäinen asema korjaus- ja energia-avustushakemusten päätöksenteossa ja avustusvarojen käytöstä määräämisessä. Menettelyn jatkamista ovat osaltaan mahdollistaneet myös maksatuksen järjestelyt ja kavallettujen varojen rahamäärät yksittäisissä teoissa ennen viimeistä suurempaa rahamäärää koskenutta kavallustekoa, jonka perusteella rikosepäilyt olivat heränneet. Tapahtumasarjassa tekotavan toistuvuus yhdessä tekojen asianomistajan samuuden ja samanlaisen yhteisen motivaatioperustan kanssa puoltaa menettelyn katsomista yhdeksi rikokseksi. 30. Yksin se seikka, että eri tekoeriä on erottanut toisistaan useat osin ajalliselta ulottuvuudeltaan pitkätkin rikoksettomat kaudet, ei kuvatuissa olosuhteissa tee perustelluksi päätelmää siitä, että kavallusteot olisivat tekoerien välissä päättyneet ja uusi tekoerä olisi perustunut uuteen rikoksentekopäätökseen varojen kavaltamisesta. Tapahtumasarjan kavallusteot muodostavat siten sellaisen ajallisen ja motivaatioperusteeltaan yhtenäisen toiminnallisen kokonaisuuden, että A:n on katsottava perustelujen kohdassa 12 selostetulla menettelyllään syyllistyneen yhteen kavallusrikokseen. Syyksilukeminen 31. A:n kavalluksen kohteena on kaiken kaikkiaan ollut suuri määrä varoja, 121 175,83 euroa. Perustelujen kohdassa 15 esitetyin tavoin A:lle oli korjaus- ja energia-avustusvaroihin kohdistuvassa ratkaisutoiminnassaan todellisuudessa muodostunut erityisen luottamuksellinen asema ja hän on käyttänyt sitä kavallusrikoksissaan koko ajalla hyväkseen. Näin ollen ja ottaen huomioon myös rikoksessa ilmenevät suunnitelmalliset piirteet Korkein oikeus katsoo, että kavallusta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. 32. Edellä esitetyn perusteella A:n syyksi luetaan syytekohdassa 2 törkeä kavallus tekoajalla 10.5.1996 - 20.4.2012. Koska rikoksen tekoaika on päättynyt 20.4.2012, syyteoikeus ei ole rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan vanhentunut. Kysymys rangaistuksen määräämisestä 33. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syyttäjän alkuperäisen syytteen perusteella hänen syykseen luetuista rikoksista yhteiseen 1 vuoden 3 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa yhdyskuntapalveluseuraamukseen 25 tunniksi. Vain A haki tuomioon muutosta hovioikeudessa. Hovioikeus hylätessään syytteet syyteoikeuden vanhentumisen perusteella osittain ja muuttaessaan syyksilukemista A:n eduksi on alentanut ehdollisen vankeusrangaistuksen 8 kuukaudeksi ja yhdyskuntapalvelun 15 tunniksi. 34. ARA ei ole valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden A:lle tuomitseman rangaistuksen korottamista siinä tapauksessa, että Korkein oikeus muuttaa syyksilukemisen sen vaatimalla tavalla yhdeksi 16 vuoden ajalla tehdyksi törkeäksi kavallukseksi. A on vastauksessaan Korkeimmassa oikeudessa todennut, ettei asiassa ole kysymys hovioikeuden hänelle tuomitsemasta rangaistusseuraamuksesta, minkä hän on myös ilmoittanut jo kaikilta osin suorittaneensa. 35. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden A:lle tuomitsema yhteinen rangaistus on törkeän kavalluksen rangaistusasteikon puitteissa. Korkeimmassa oikeudessa ei ole tarpeen enemmälti lausua hovioikeuden tuomion lopputuloksesta rangaistusseuraamuksen osalta. Vahingonkorvausvelvollisuus 36. A:n on korvattava rikoksellaan ARA:lle aiheuttamansa vahinko. Vahingon määrä 121 175,83 euroa on sinänsä asiassa riidaton. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti. A:n syyksi luetaan hovioikeuden tuomion kohdissa 2.1 ja 2.2 syyksiluetun kahden kavalluksen asemesta syytekohdassa 2 esitetty törkeä kavallus (tekoaika 10.5.1996 - 20.4.2012). A:lle määrätty vankeusrangaistus ja yhdyskuntapalveluseuraamus jää hovioikeuden tuomion lopputuloksen varaan. A velvoitetaan suorittamaan Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselle vahingonkorvauksena hovioikeuden tuomitseman 35 540 euron asemesta 121 175,83 euroa käräjäoikeuden tuomitsemine viivästyskorkoineen 20.4.2012 lukien. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Soile Poutiainen, Ari Kantor (eri mieltä), Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Tiina-Liisa Autio. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Kantor Olen lähtökohtaisesti enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että perusteluista ilmenevät A:n syyksi luettujen kavallustekojen samankaltaisuus, suunnitelmallisuus ja niiden kohdistuminen samaan asianomistajaan sinänsä selkeästi puoltavat osatekojen arvioimista yhdeksi kavallusrikokseksi. Tekotavan osalta totean kuitenkin, että kunkin kavallusteon toteuttamisen edellyttämä suunnitelmallisuus ja kaksivaiheisuus sekä se, ettei A ole toteuttanut kavallustekojaan säännönmukaisesti jokaisessa tilanteessa, jossa hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus, osaltaan viittaa siihen, että kukin kavallusteko on edellyttänyt tilannekohtaista harkintaa ja siten erillistä päätöksentekoa. Tämän johtopäätöksen painoarvoa rikoksen yksiköinnin arviointiperusteena voi vähentää se, että A on voinut kiinnijäämisriskiä pienentääkseen suunnitella toteuttavansa teot vähitellen ja pienissä erissä, jolloin kysymyksessä olisi tosiasiallisesti ollut saman rikoksentekopäätöksen toimeenpano pitkällä aikavälillä. Viimeksi mainittua vastaan puhuu kuitenkin A:n oma kertomus siitä, että hänen motivaatiotaustansa ryhtyä kavallustekoihin on ollut riippuvainen hänen perheensä kulloisesta heikentyneestä rahantilanteesta. Kertomusta voidaan pitää varsin uskottavana, kun otetaan huomioon tekoajankohtien varsin satunnainen esiintymistiheys, muuttuva vuotuinen ajankohta sekä kavallettujen rahasummien erisuuruisuus. Sinänsä A:n kertoma yhteinen motivaatiotausta hänen toteuttamilleen kavallusteoille on seikka, joka vakiintuneen tulkinnan mukaan puoltaa tekojen arvioimista yhtenä rikoksena. Kuten enemmistön perusteluista ilmenee, voimassa olevaan lakiin ei sisälly säännöstä, jossa määriteltäisiin arviointikriteerit siitä, milloin yksittäisiä tekoja on pidettävä erillisinä tai yhtenä rikoksena, vaan kysymys on jätetty oikeuskäytännössä ratkaistavaksi. Oikeuskäytännössä on arvioinnin lähtökohdaksi omaksuttu rikoslain esitöiden mukaisesti niin sanottu luonnollinen katsantokanta, jonka puitteissa on pidetty merkityksellisinä erityisesti ajallista yhteyttä, mutta myös yllä mainittuja arviointikriteerejä. On selvää, ettei voida antaa mitään ehdotonta ja kaikkiin tapauksiin soveltuvaa aikamäärettä yksittäisten tekojen toteuttamisajankohtien välillä sille, milloin teot muodostavat luonnollisen katsantokannan mukaisen yhden rikoksen, vaan tätäkin kysymystä on arvioitava kokonaisuutena ja yksittäistapauksessa vallitsevien olosuhteiden perusteella. Toisaalta käytännön ratkaisutoiminnassa on välttämätöntä asettaa jonkinlaiset rajat myös tekojen ajallista yhteyttä koskevalle harkinnalle. Rajanveto yhden ja useamman rikoksen välillä on tehtävä kiinnittämättä huomiota siihen, mitä vaikutuksia tällä ratkaisulla on syyteoikeuden vanhentumiseen tai rangaistusseuraamukseen (KKO 2017:92 kohdat 8 - 10 ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). Rikoksen yksiköinnillä voi kuitenkin olla yksittäistapauksessa hyvinkin merkittävä vaikutus rikosvastuun toteutumiseen, tapauksesta riippuen sitä joko ankaroittaen tai sitä lieventäen. Katsonkin, ettei tästä syystä ole perusteltua tulkita oikeuskäytännössä vakiintuneita luonnollisen katsantokannan mukaisia arviointikriteereitä ainakaan laajentavasti. Siltä osin kuin A:n lukuisten yli 16 vuoden ajanjaksolle ulottuva kavallustekojen ajallinen yhteys yhdessä edellä mainittujen tekojen samankaltaisuuden, suunnitelmallisuuden, niiden kohdistumisen samaan asianomistajaan sekä osittain myös yhtenevän motivaatiotaustan perusteella muodostavat niin sanotun luonnollisen katsantokannan mukaisesti yhden rikoksentekokonaisuuden, on tekoja arvioitava yhtenä kavallusrikoksena. Ajanjaksolla 10.5.1996 - 4.10.2001 eli runsaan viiden vuoden kuluessa A on tehnyt yhteensä 11 kavallustekoa siten, että hän on kunakin vuotena syyllistynyt ainakin yhteen kavallustekoon eikä tekojen välillä ole kulunut vuotta pidempää aikaa. Teot on toteutettu samalla tavalla, niiden motivaatiotausta on A:n kertoman mukaan ollut samankaltainen ja ne ovat kaikki kohdistuneet samaan asianomistajaan. Katsonkin, että näitä tekoja on pidettävä yhtenä kavallusrikoksena. Sen sijaan kavallustekojen 4.10.2001 ja 2.12.2002, 22.10.2003 ja 11.1.2005, 22.11.2005 ja 4.1.2008 sekä 11.12.2008 ja 20.4.2012 välillä on kulunut aikaa tapauksesta riippuen lähes 14:sta 40 kuukauteen. Näin pitkä ajanjakso kavallustekojen välillä, kun otetaan lisäksi huomioon edellä kuvatut A:n kavallustekojen toimeenpanoon, motivaatiotaustaan ja päätöksentekoon liittyvät seikat sekä sen, ettei muutakaan perustetta mainituille rikoksettomille ajanjaksoille ole näytetty toteen, mielestäni osoittavat, ettei kysymys ole enää saman rikoksentekopäätöksen toteuttamisesta, vaan niitä koskevat päätökset ovat voineet syntyä erilaisissa olosuhteissa ja joka tapauksessa erillisen harkinnan tuloksena. Arvioidessani hovioikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuutta rikosten viiden vuoden vanhentumisajan kannalta totean ratkaisevaksi, onko rikoskokonaisuus katkennut niiden kavallustekojen välillä, jotka ovat päättyneet 22.11.2005 ja niiden, jotka ovat alkaneet 4.1.2008. Niillä perusteilla, joita olen edellä esittänyt, katson, että yli kaksi vuotta kestäneen rikoksettoman ajanjakson seurauksena 4.1.2008 alkaneet kavallukset muodostavat uuden rikoksen ja sitä aikaisemmat syytteessä mainitut teot ovat vanhentuneet. Pidän myös selvänä, että 11.12.2008 ja 20.4.2012 välillä kulunut aika erottaa 4.1.2008 jälkeen tapahtuneet kavallukset kahdeksi teoksi siten kuin hovioikeus on sen arvioinut. Edellä ja muutoin hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla en katso olevan syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta ja hylkään valituksen. Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa rangaistukseen ja vahingonkorvaukseen ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180017 ECLI:FI:KKO:2018:17 KKO:2018:17 Förskingring Grov förskingring Brottsenhet R2016/816 560 2018-03-15 ECLI:FI:KKO:2018:17 A hade i egenskap av kommunal tjänsteinnehavare under 16 års tid vid 20 olika tillfällen tillgripit penningmedel sammanlagt 121 175,83 euro som han hade fått av Finansierings- och utvecklingscentralen för boendet. Hans förfarande betraktades som ett enda brott. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180018 ECLI:FI:KKO:2018:18 KKO:2018:18 Huoneenvuokra Asuinhuoneiston vuokraus Vuokralaisen oikeus saada korvausta S2016/188 607 2018-03-22 ECLI:FI:KKO:2018:18 Toiselle paikkakunnalle vakinaisen työn vuoksi muuttaneelle perheelle oli toistaiseksi voimassa olevalla vuokrasopimuksella vuokrattu asuinhuoneistoksi rivitalohuoneisto. Vuokranantaja oli irtisanonut vuokrasopimuksen kahden ja puolen kuukauden kuluttua vuokrasuhteen alkamisesta, koska hän aikoi jatkaa asunnon myyntiä. Irtisanomisilmoituksen mukaan irtisanomisaika oli neljä ja puoli kuukautta. Kysymys siitä, oliko irtisanominen ollut hyvän tavan vastainen siten, että vuokralaisella oli oikeus saada korvausta. (Ään.) AHVL 57 § 1 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 17.6.2015 nro 15/8364 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 15.1.2016 nro 17 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Heidi Myllys ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Tuomo Kurki ja Lolita Tuomainen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa. A ja B vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja C velvoitetaan suorittamaan heille korvauksena muuttokustannuksista 230,63 euroa ja uuden huoneiston hankkimisesta 96,75 euroa sekä hyvityksenä huoneiston vaihtamisen aiheuttamasta haitasta kolmen kuukauden vuokraa vastaavat 3 300 euroa, kaikki määrät laillisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien. C vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään perusteettomana. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. C on keväällä 2011 pannut Vaasassa sijainneen rivitalohuoneistonsa myyntiin, koska hän oli muuttanut toiselle paikkakunnalle. Asunto ei ollut mennyt kaupaksi, minkä johdosta hän oli antanut kiinteistönvälittäjälle toimeksiannon vuokrata asunto. 2. A ja B olivat havainneet asunnon vuokrailmoituksen kiinteistönvälittäjän internet-ilmoituksesta. Esittelysivun mukaan kysymyksessä oli toistaiseksi vuokrattava asunto. A oli käynyt katsomassa asuntoa välittäjän kanssa. Keskusteluissa oli tuolloin tullut esille se, että asunto oli aikaisemmin ollut myynnissä. 3. A ja B ovat tämän jälkeen tehneet vuokra-asuntohakemuksen kiinteistövälittäjälle. Hakemuksessa on ilmoitettu, että kysymyksessä oli lapsen kanssa vakinaisen työn vuoksi muuttamassa oleva perhe. Hakemukseen on merkitty toivomuksena olevan toistaiseksi voimassa oleva vuokrasuhde. Lisäksi siinä on esitetty toivomus mahdollisuudesta maalata asunnon yläkerran seiniä. 4. A ja B ovat 25.10.2011 päivätyllä asuinhuoneiston vuokrasopimuksella vuokranneet C:ltä mainitun asunnon. Vuokrasopimuksen mukaan se on ollut voimassa 1.12.2011 alkaen toistaiseksi. Irtisanomisaika on sopimuksen mukaan määräytynyt asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain mukaan. Vuokrasopimuksen on vuokralaisten puolesta allekirjoittanut A ja vuokranantajan puolesta asunnon välittäjä. 5. C on 14.2.2012 irtisanonut vuokrasopimuksen päättymään 30.6.2012. Irtisanomisen syyksi oli ilmoitettu asunnon myynti. Samana päivänä päivätyssä viestissä C on ilmoittanut A:lle ja B:lle päätyneensä asunnon irtisanomiseen, jotta asunto voidaan myydä tyhjänä. C:n toiveena on ollut päästä mahdollisimman pian irti kahden asunnon loukusta. Asian käsittelystä alemmissa tuomioistuimissa 6. A ja B ovat käräjäoikeudessa 11.12.2014 vireille tulleessa kanteessa katsoneet, että vuokrasuhteen irtisanominen on ollut asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 57 §:ssä tarkoitetulla tavalla hyvän tavan vastainen, minkä johdosta vuokranantajan tuli korvata muuttokustannuksista ja uuden huoneiston hankkimisesta aiheutuneet kulut ja hyvityksenä huoneiston vaihtamisesta aiheutunut haitta. C:n olisi tullut vuokrasopimusta tehtäessä ilmoittaa siitä, että asunto tullaan laittamaan pikaisesti myyntiin ja että vuokrasopimus voitaisiin irtisanoa asunnon myynnin vuoksi pian vuokrasuhteen alettua. A:n ja B:n antamien tietojen perusteella C:lle on ollut selvää, että he ovat hakeneet perheelleen pitkäaikaista vuokrasopimusta. 7. C on todennut, että A:lla ja B:llä on ollut tieto siitä, että vuokranantajan ensisijainen tarkoitus on ollut myydä asunto ja että vuokra-aika on sidoksissa siihen, koska asunto saadaan kaupaksi. C:n mukaan irtisanominen ei ole ollut hyvän tavan vastainen. 8. Käräjäoikeus on hylännyt A:n ja B:n kanteen. Käräjäoikeus on pitänyt uskottavana, että huoneistoa esiteltäessä välittäjä oli ilmoittanut A:lle asunnon myyntitarkoituksesta. Käräjäoikeuden mukaan välittäjän kertomuksesta kuitenkin ilmeni, ettei hän ollut ilmoittanut A:lle ajankohtaa asunnon myynnin aloittamiselle. Käräjäoikeus on katsonut, että A:n ja B:n on täytynyt heille annettujen tietojen valossa ymmärtää, että C tavoittelee myyntiä mahdollisimman pian ja että he todennäköisesti joutuvat muuttamaan myynnin vuoksi. Käräjäoikeus on todennut, että vuokrasopimus on ollut voimassa toistaiseksi, jolloin se on ollut irtisanottavissa päättymään irtisanomisajan kuluttua. Tässä tapauksessa irtisanomisaika on ollut laissa säädettyä pidempi. Irtisanomista ei siten myöskään vuokralaisten olosuhteet huomioon ottaen ole pidettävä kohtuuttomana, vaikka esittelytilaisuudessa ei ollut erikseen kerrottu, että asunnon myynti aloitetaan keväällä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 9. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko toistaiseksi voimassa olleen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen irtisanominen kahden ja puolen kuukauden kuluttua vuokrasuhteen alkamisesta asunnon myynnin jatkamiseksi siten, että vuokrasopimus päättyy seitsemän kuukauden kuluttua vuokrasuhteen alkamisesta ollut hyvän tavan vastaista sillä tavoin, että vuokralaisilla on oikeus saada sen perusteella vahingonkorvausta. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annettu laki ja sen tulkinta 10. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 4 §:n mukaan vuokrasuhde voidaan sopia olemaan voimassa toistaiseksi tai määräajan. Määräaikainen vuokrasopimus päättyy yleensä määräajan päättyessä. Toistaiseksi voimassa olevan vuokrasopimuksen säännönmukainen päättymistapa on vuokrasopimuksen irtisanominen joko vuokralaisen tai vuokranantajan toimesta. Vuokrasopimus päättyy tällöin lain 51 §:n perusteella irtisanomisajan kuluttua, jollei toisin sovita taikka tästä tai muusta laista muuta johdu. 11. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetussa laissa irtisanomisajan pituudesta on säädetty erikseen vuokranantajan ja vuokralaisen osalta. Lain 52 §:n mukaan irtisanomisaika on vuokranantajan irtisanoessa vuokrasopimuksen kuusi kuukautta, jos huoneiston vuokrasuhde on välittömästi ennen irtisanomista kestänyt yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuoden, ja muussa tapauksessa kolme kuukautta. Vuokranantajan taholta tapahtuvaa irtisanomisaikaa ei voida sopia laissa säädettyä lyhyemmäksi. 12. Lain lähtökohtana on, että vuokrasopimus päättyy irtisanomisen johdosta irtisanomisajan kuluttua. Vuokrasopimuksen osapuolten tulee siten varautua siihen, että toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus voi päättyä irtisanomisajan kuluttua. 13. Poikkeuksena edellä kuvatusta lähtökohdasta on vuokralaisen välitöntä irtisanomissuojaa koskeva lain 56 §. Kyseisessä pykälässä säädettyjen irtisanomisen syyhyn ja kohtuuttomuuteen liittyvien edellytysten täyttyessä tuomioistuimen on vuokralaisen vaatimuksesta julistettava vuokranantajan suorittama irtisanominen tehottomaksi. Tämän lisäksi vuokralaista suojataan hyvän tavan vastaisen irtisanomisen osalta nyt kysymyksessä olevalla lain 57 §:n vahingonkorvaussäännöksellä. Sen mukaan vuokrasuhteen päättyessä vuokranantajan suorittaman sellaisen irtisanomisen perusteella, jota ei voida pitää vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena, vuokralaisella on oikeus saada vuokranantajalta korvaus muuttokustannuksista ja uuden huoneiston hankkimisesta aiheutuneista kuluista. Lisäksi vuokralaisella on muun ohella oikeus saada enintään kolmen kuukauden vuokraa vastaava määrä hyvityksenä huoneiston vaihtamisen aiheuttamasta haitasta. 14. Korkein oikeus toteaa, että irtisanomisen hyvän tavan vastaisuus arvioidaan kussakin yksittäisessä tapauksessa ilmenevät seikat kokonaisuudessaan huomioon ottaen. Korvausvastuun edellytyksenä on kuitenkin, että vuokranantaja on menetellyt vuokrasuhteessa noudatettavan hyvän tavan vastaisesti. Hyvän tavan vastaisuus voi olla kyseessä esimerkiksi silloin, kun irtisanominen toteutetaan kokonaan vieraassa tarkoituksessa, esimerkiksi kohtuuttoman vuokrankorotuksen toteuttamiseksi, tai vuokranantaja on salannut jonkin hänen tiedossaan olleen vuokrasuhteen päättymiseen liittyvän olennaisen seikan. Asian arviointi tässä tapauksessa 15. C on irtisanonut A:n ja B:n kanssa solmimansa vuokrasopimuksen päättymään neljän ja puolen kuukauden kuluttua. C:n noudattama irtisanomisaika on ollut laissa säädettyä sopimuksen mukaan noudatettavaa irtisanomisaikaa pidempi. C on ilmoittanut irtisanomisen syyksi asunnon myynnin. 16. A:n ja B:n oikeus lain 57 §:n mukaiseen korvaukseen edellyttäisi, että irtisanomisperustetta ei voitaisi pitää vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena. Korkein oikeus toteaa, että vuokrasuhteen irtisanomista esimerkiksi asunnon myynnin toteuttamiseksi tai asunnon ottamiseksi omaan käyttöön on yleensä pidettävä vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena. Tällaisessa tilanteessa hyvän tavan vastaisuus edellyttäisi jotain erityistä vuokrasuhteeseen tai vuokrasuhteen irtisanomiseen liittyvää perustetta. 17. A ja B ovat vedonneet erityisesti siihen, että C:llä oli jo vuokrasopimusta solmittaessa ollut tarkoitus myydä asunto keväällä ja että C:n olisi tullut ilmoittaa myyntiajankohdasta heille vuokrasopimusta solmittaessa. 18. Korkein oikeus toteaa, että asunnon myynnin onnistumiseen liittyvät monet seikat. Asunnon omistaja joutuu monesti arvioimaan eri näkökohtia päättäessään siitä, miten ja milloin myynti on parhaiten toteuttavissa. C:n irtisanomisen yhteydessä A:lle ja B:lle lähettämästä viestistä ilmenee, että asunnon myynnin aloittamisen ajankohta ei vielä vuokrasopimusta solmittaessa ollut tarkasti tiedossa ja että päätös siitä, että vuokrasopimus irtisanotaan myyntiä varten, on syntynyt vasta sen jälkeen, kun vuokrasopimus on tehty. C:llä on ollut tarve myydä asunto pikaisesti, koska asunto on ollut hänelle tarpeeton ja hän on joutunut rahoittamaan sitä pankkilainalla. 19. Vaikka A ja B ovat tienneet C:n ensisijaisen tarkoituksen myydä asunto, on irtisanominen tullut heidän näkökulmastaan nopeasti ja siitä on aiheutunut heille odottamatonta vaivaa. Kun laissa säädettynä lähtökohtana on, että toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus voidaan irtisanoa päättymään irtisanomisajan kuluttua ja kun C:n ei voida katsoa toimineen vilpillisesti tai muuten hyvän tavan vastaisesti, Korkein oikeus katsoo, että A:lla ja B:llä ei ole oikeutta asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 57 §:n mukaiseen vahingonkorvaukseen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Jorma Rudanko, Ari Kantor, Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä (eri mieltä). Esittelijä Johanna Ehtamo-Kettunen (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeussihteeri Ehtamo-Kettunen A ja B olivat vuokranneet C:ltä yli 100 neliömetriä sisältävän 4 - 5 huoneen rivitaloasunnon vakituiseksi asunnokseen, jonne he lapsensa kanssa olivat joulukuun 2011 alussa asettuneet asumaan. Vuokranantajan toimenpiteet asunnon myymiseksi oli lopetettu samana syksynä ja huoneisto oli toimeksiannolla saatettu vuokramarkkinoille. Epäselväksi asiassa on jäänyt, miten välittäjä mahdollisesti on selostanut vuokranantajan aikeet myöhemmin käynnistää uudelleen myyntitoimet. Riidatonta kuitenkin on, että vuokranantajan ilmoitus jo vuokrasuhteen alkamista seuranneen kuukauden aikana eli tammikuussa 2012 samana keväänä aloitettavasta myynnistä ja ilmoitusta seurannut vuokrasuhteen irtisanominen helmikuussa 2012 tulivat vuokralaisille yllätyksinä. Vuokralaiset olivat vuokrahakemuksessaan hakeneet perheelleen pidempiaikaista vuokra-asuntoa. Asuinhuoneiston myyntiä vapaana ilman voimassa olevaa vuokrasuhdetta on sinänsä pidettävä hyväksyttävänä perusteena vuokrasopimuksen irtisanomiselle etenkin silloin, kun vuokranantaja joutuu myymään huoneiston oman asunnontarpeensa vuoksi ja tarvitsee myynnistä kertyvät varat rahoittaakseen uuden asunnon hankinnan. Kysymys käsiteltävässä asiassa on kuitenkin siitä, onko tämän oikeuden käyttäminen vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaista myös silloin, kun asunto on vastikään vuokrattu käytettäväksi perheen pitempiaikaisena kotina eikä vuokrasuhteen päättämiselle ole osoitettavissa sellaista syytä, joka ei olisi ollut vuokranantajan tiedossa jo vuokrasopimusta solmittaessa. Tällaisia syitä voisivat olla vuokranantajan muuttunut taloudellinen tilanne tai ostajan löytyminen huoneistolle. Tällaisiin syihin ei tässä tapauksessa ole vedottu. Vuokranantajan tulee lain mukaan maksaa korvausta jo silloin, kun hänen suorittamaansa irtisanomista ei voida pitää vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena. Esillä olevissa olosuhteissa olisi hyvän tavan mukaista ollut ennen toistaiseksi voimassa olevan vuokrasopimuksen solmimista selvästi ilmoittaa vuokrasuhteen kestoa koskevista epävarmuustekijöistä ja, jos tämä olisi laiminlyöty, varata vuokralaisille mahdollisuus asua huoneistossa myynnin ajan tai antaa heille kohtuullinen, pitkähkö aika löytää uusi koti ja muuttaa asunnosta. Tässä tapauksessa näin ei ole menetelty eikä muusta hyvityksestä ole sovittu. Ennalta arvaamattomat perättäiset muutot lyhyessä ajassa aiheuttavat etenkin perheellisille vuokralaisille monenlaista hankaluutta. Hyvän tavan ja myös sopimussuhteissa noudatettavan lojaliteettiperiaatteen mukaista on pyrkiä mahdollisuuksien mukaan välttämään tällaisten hankaluuksien tuottamista. Lain mukaan maksettaviksi tulevat rajoitetut korvaukset kohdistuvat nimenomaan tällaisten seurausten lievittämiseen. Irtisanominen oli toimitettu noudattaen irtisanomisaikaa, joka on ollut laissa säädettyä ja sovittua irtisanomisaikaa kuukauden pitempi. Pidennetty irtisanomisaika ei ole tässä tapauksessa ollut kuitenkaan riittävä keino lieventää irtisanomisen vaikutuksia ja edellytykset korvauksen tuomitsemiselle ovat käsillä. Koska vuokralaisella on oikeus saada hyvitystä myös huoneiston vaihtamisesta aiheuttamasta haitasta, Korkein oikeus harkinnee oikeaksi määrätä maksettavaksi A:lle ja B:lle asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 57 §:n mukaisina korvauksina ja hyvityksenä yhden ja puolen kuukauden vuokraa vastaavan määrän. Edellä mainituin perustein Korkein oikeus kumonnee hovioikeuden tuomion. C velvoitettaneen suorittamaan A:lle ja B:lle hyvityksenä muuton aiheuttamasta haitasta 1 650 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien. Oikeusneuvos Hirvelä", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180018 ECLI:FI:KKO:2018:18 KKO:2018:18 Hyra Hyra av bostadslägenhet Hyresgästens rätt till ersättning S2016/188 607 2018-03-22 ECLI:FI:KKO:2018:18 Till en familj som på grund av stadigvarande arbete hade flyttat till en annan ort hade såsom bostadslägenhet hyrts ut en radhuslägenhet genom ett hyresavtal som var gällande tills vidare. Hyresvärden hade sagt upp hyresavtalet två och en halv månad efter att hyresförhållandet börjat, eftersom han avsåg att fortsätta försäljningen av bostaden. Enligt uppsägningsmeddelandet var uppsägningstiden fyra och en halv månad. Fråga om uppsägningen hade stridit mot god sed så att hyresgästen hade haft rätt till ersättning. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180019 ECLI:FI:KKO:2018:19 KKO:2018:19 Osakeyhtiö Suunnattu osakeanti Sulautuminen Yhdenvertaisuus S2015/200 630 2018-03-27 ECLI:FI:KKO:2018:19 Osakeyhtiön hallitus oli yhtiökokouksen valtuuttamana tehnyt päätöksen suunnatusta osakeannista. Kysymys siitä, oliko osakeannin suuntaamiselle yhtiön kannalta painava taloudellinen syy ja loukkasiko hallituksen päätös vähemmistöosakkaiden yhdenvertaista kohtelua. (Ään.) OYL 1 luku 7 § OYL 9 luku 4 § OYL 21 luku 2 § OYL 21 luku 3 § Johdanto Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Johdanto Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 11.9.2013 nro 13/12109, Turun hovioikeuden tuomio 14.1.2015 nro 24 ja Korkeimmassa oikeudessa esitetyt vaatimukset perusteineen kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Juuso Lehtinen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tarja Huossa, Elina Paasivirta ja Rita Melartin. Esittelijä Martta Plathin-Arvidsson Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A Ky:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A Ky vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja B Oy Ab:n hallituksen suunnattua osakeantia koskeva päätös julistetaan mitättömäksi. B Oy Ab vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Päätöksen väitetty mitättömyys oli joka tapauksessa korjaantunut, koska moitekannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. B Oy Ab (jäljempänä myös yhtiö) on Länsi-Uudenmaan alueella toimiva pääosin toimialueensa kuntien omistama jätehuoltoyhtiö, joka yhtiöjärjestyksensä mukaisesti huolehtii erilaisista omistajakuntiensa jätehuoltoon liittyvistä palvelutehtävistä. Yhtiön omistuksesta 99,62 prosenttia on ollut kaupungeilla ja kunnilla sekä 0,38 prosenttia yksityisillä yrityksillä. Yksi näistä B Oy Ab:n yksityisistä omistajista on ollut A Ky (jäljempänä Ky), joka on omistanut osakeyhtiön osakkeista 0,05 prosenttia. 2. Tehtäviensä hoitoon ja jätelainsäädännön kehitykseen liittyen B Oy Ab on suunnitellut ja selvittänyt yhdistymistä Itä-Uudenmaan alueella toimivan ja toimialueensa kuntien täysin omistaman D Oy:n kanssa. Tähän liittyen yhtiöiden toimesta on laadittu 2.5.2012 päivätty fuusioselvitys, jossa yhdistyminen on todettu kannattavaksi. Yhdistymisen lähtökohtana fuusioselvityksen mukaan oli, että B Oy Ab:n yksityinen omistus hankitaan pois ennen fuusiota. Perusteeksi tälle on esitetty hankintalain sekä ehdotetun hankintadirektiivin asettamat vaatimukset, jotka eivät mahdollistaneet yksityistä osakeomistusta niin sanotussa in house -yhtiössä (hankintalain 10 §:n tarkoittama kaupungin ja kunnan omistama sidosyksikkö). 3. Yksityisen omistuksen poistaminen B Oy Ab:stä tuli fuusioselvityksen mukaan tapahtua ensisijaisesti vapaaehtoisin kaupoin omia osakkeita hankkimalla. Mikäli vapaaehtoiset kaupat eivät toteutuisi, jouduttaisiin selvityksen mukaan turvautumaan osakeyhtiölain mukaiseen lunastukseen, mikä oli mahdollista, jos yli 90 prosenttia B Oy Ab:n osakkeista oli välivaiheessa samalla omistajalla. 4. Koska yksityisen omistuksen poistaminen omia osakkeita hankkimalla ei onnistunut, se päätettiin fuusiosuunnitelman mukaisesti toteuttaa osakeyhtiölain mukaisella lunastuksella. Tämä toteutettiin siten, että B Oy Ab:n ylimääräinen yhtiökokous 14.6.2012 valtuutti yhtiön hallituksen päättämään suunnatusta osakeannista. Tämän jälkeen B Oy Ab:n hallitus 12.10.2012 päätti suunnatusta osakeannista ja antoi D Oy:n tytäryhtiölle C Oy Ab:lle merkittäväksi kymmenen B Oy Ab:n uutta osaketta. Osakkeiden merkinnän jälkeen C Oy Ab ja B Oy Ab:n julkisoikeudelliset omistajat tekivät osakevaihdon niin, että C Oy Ab sai omistukseensa yli 99 prosenttia B Oy Ab:n osakkeista ja julkisoikeudelliset omistajat vastaavasti C Oy Ab:n osakkeita. B Oy Ab:n ylimääräinen yhtiökokous hyväksyi 18.10.2012 B Oy Ab:n ja D Oy:n yhdistymisen. 5. Ky on käräjäoikeudessa nostamillaan kanteilla moittinut asiassa tehtyjä B Oy Ab:n päätöksiä. Ylimääräisen yhtiökokouksen osakeantivaltuuspäätöstä Ky on moittinut 13.9.2012 ja ylimääräisen yhtiökokouksen yhdistymispäätöstä 18.1.2013 nostamallaan kanteella. Tässä asiassa kyseessä olevan moitekanteen, joka koskee yhtiön hallituksen suunnatusta osakeannista tekemää päätöstä, Ky on nostanut 3.5.2013. Asian käsittely käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa sekä kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 6. Ky vaati kanteessaan, että B Oy Ab:n hallituksen päätös suunnatusta osakeannista julistetaan mitättömäksi. Ky:n mukaan yhtiön hallituksen päättämälle suunnatulle osakeannille ei ollut painavaa taloudellista syytä ja päätös loukkasi osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta. Järjestelyn tarkoituksena oli yksityisen osakeomistuksen poistaminen B Oy Ab:stä. Päätös ei siten ollut kaikkien osakkeenomistajien vaan yksinomaan kuntaomistajien edun mukainen. 7. B Oy Ab vastusti kannetta. Sen mukaan suunnatulle osakeannille oli painava taloudellinen syy liittyen yhtiön ja D Oy:n jo olemassa olevaan yhteistyöhön Vantaalle rakennetun jätevoimalan käytössä sekä yhtiöiden suunnitteleman yhdistymisen vuoksi. Jo toteutetun yhteistyön syventäminen ja siihen liittyvä tietojenvaihto edellyttivät D Oy:n omistusoikeutta B Oy Ab:ssa. Yhdistymisestä seuraisi toiminnan laajuus- ja tehokkuushyötyjä sekä liiketoiminnan riskienhallinta- ja investointihyötyjä. D Oy oli lisäksi asettanut yhdistymisen ehdoksi sen, että yhdistymisen seurauksena muodostuvalla yhtiöllä tuli olla niin sanottu sidosyksikkö- eli in house-asema. Painavien taloudellisten syiden olemassaoloa arvioitaessa tuli ottaa vielä huomioon se, että B Oy Ab oli saanut antamistaan uusista osakkeista käyvän hinnan. 8. Joka tapauksessa B Oy Ab on katsonut, että Ky:n väittämä osakeyhtiön hallituksen päätöksen mitättömyys oli ehtinyt korjaantua, koska kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa. Ky:n oli täytynyt saada tieto hallituksen päätöksestä viimeistään ylimääräisessä yhtiökokouksessa 18.10.2012. 9. Käräjäoikeus on ensinnäkin katsonut, että Ky oli nostanut kanteen kohtuullisessa ajassa ja kanne oli tutkittava. Käräjäoikeuden mukaan asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että Ky olisi saanut hallituksen päätöksestä tiedon ennen kuin vasta huhti-toukokuussa 2013. 10. B Oy Ab:n hallituksen päätöstä koskeneen moitekanteen käräjäoikeus on hylännyt. Käräjäoikeus on todennut, että toteutetun kaltainen suunnattu osakeanti on järjestelyn tosiasiallinen tarkoitus eli kuntaomistajien intressissä olevan lunastustilanteen aikaansaaminen ollut lähtökohtaisesti yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena kielletty. Käräjäoikeus on kuitenkin todennut, ettei hallituksen päätös itsessään saanut aikaan lunastustilannetta eikä yhtiö ollut osallisena varsinaisessa lunastuksessa. Lisäksi B Oy Ab:llä oli yhtiön toiminnan kehittämiseen liittynyt yhtiön edun mukainen peruste yhdistymiseen D Oy:hyn ja painava taloudellinen syy suunnatulle osakeannille. Osakeanti oli toteutettu käyvästä arvosta ja yhtiön omistussuhteet sekä enemmistöperiaate puolsivat suunnatun osakeannin hyväksymistä. Käräjäoikeus on päätynyt kokonaisarvioinnissa siihen, ettei päätös yhtiön tilanne, toimiala ja yhdistymisprosessi huomioon ottaen tuottanut kuntaomistajille epäoikeutettua etua, kun osakeanti ei ollut alentanut vähemmistöosakkeenomistajien osakeomistuksen arvoa. Lopputuloksena käräjäoikeus on katsonut, että päätös suunnatusta osakeannista on ollut myös yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta sallittu. 11. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. 12. Korkeimmassa oikeudessa on Ky:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B Oy Ab:n hallituksen päätökselle suunnatusta osakeannista ollut osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä edellytetty yhtiön kannalta painava taloudellinen syy ja erityisesti siitä, onko päätös suunnatusta osakeannista ollut selvästi osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:ssä tarkoitetun yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen ja siten osakeyhtiölain 21 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla mitätön. B Oy Ab:n vastauksen johdosta asiassa on kuitenkin ensin kysymys siitä, onko Ky nostanut hallituksen päätöstä koskevan moitekanteen kohtuullisessa ajassa. Moitekanteen määräaika 13. Osakeyhtiölain 21 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan mitättömään yhtiökokouksen päätökseen ei sovelleta, mitä luvun 1 §:n 2 momentissa säädetään moitekanteen nostamisesta määräajassa. Luvun 3 §:n mukaan mitättömään yhtiökokouksen päätökseen rinnastuvaan hallituksen päätökseen sovelletaan, mitä yhtiökokouksen vastaavasta päätöksestä säädetään. 14. Osakeyhtiölain esitöiden mukaan kysymyksen ollessa päätöksen mitättömyydestä, siihen voidaan lähtökohtaisesti vedota määräajoista riippumatta. Mitättömyys voi kuitenkin korjaantua, jos siihen ei vedota kohtuullisen ajan kuluessa. Liiketoiminnan nopeatempoisuuden huomioon ottaen kohtuullinen aika ei välttämättä ole kovin pitkä. Arvioitaessa, onko kanne nostettu kohtuullisessa ajassa, on huomiota kiinnitettävä muun muassa siihen, milloin osakkeenomistaja on saanut tietää päätöksestä ja mitkä ovat olleet hänen mahdollisuutensa saada siitä tieto. Toisaalta asian arvioinnissa vaikuttaa myös se, minkä laatuinen ja kuinka vakava päätöksen lainvastaisuus on (HE 109/2005 vp s. 193). 15. B Oy Ab:n mukaan väitetty hallituksen päätöksen mitättömyys oli korjaantunut, koska moitekanne oli nostettu liian myöhään. Ky:n on pitänyt saada tieto suunnatusta osakeannista viimeistään ylimääräisessä yhtiökokouksessa 18.10.2012 tai kun anti oli rekisteröity kaupparekisteriin 17.10.2012. Käräjäoikeus on katsoessaan, että kanne oli nostettu ajoissa ja moitekanne voitiin tutkia, todennut ettei hallituksen päätöstä ollut annettu erikseen tiedoksi Ky:lle ja selvittämättä oli lisäksi jäänyt, että osakeantipäätöstä olisi 18.10.2012 järjestetyssä yhtiökokouksessa ainakaan yksityiskohtaisesti käsitelty. Näin ollen käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, ettei Ky ollut saanut tietoa hallituksen osakeantipäätöksestä ennen kuin vasta huhti-toukokuussa 2013. 16. Korkein oikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun ja toteaa lisäksi, että moitekanteen nostamisajan kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös se, että Ky oli jo ennen hallituksen päätöstä nostanut moitekanteen ylimääräisen yhtiökokouksen osakeantivaltuutusta koskevasta päätöksestä määräajassa 13.9.2012 ja ettei tuota kannetta ollut hallituksen päätöstä 12.10.2012 tehtäessä eikä vielä nyt kyseessä olevaa kannetta nostettaessa ratkaistu. Yhtiön hallitus oli ollut tietoinen siitä, että Ky oli pitänyt suunnattua osakeantia yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena. Hallituksen päätöstä koskevan moitekanteen nostaminen vasta 3.5.2013 ei ole siten loukannut B Oy Ab:n luottamusta siihen, että oikeustila suunnatun osakeannin osalta olisi jo muuttunut pysyväksi. Tämän vuoksi ja ottaen lisäksi huomioon moitekanteen kohteena olevan päätöksen merkityksen pienosakkaille, Korkein oikeus katsoo, että hallituksen päätöstä koskeva moitekanne on nostettu kohtuullisessa ajassa. Osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaate ja suunnattu osakeanti Sovellettavat säännökset ja niiden esityöt 17. Osakeyhtiölain (624/2006) 1 luvun 7 §:ssä säädetään yhdenvertaisuudesta. Sen mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä yhtäläiset oikeudet, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Yhtiökokous, hallitus, toimitusjohtaja tai hallintoneuvosto ei saa tehdä päätöstä tai ryhtyä muuhun toimenpiteeseen, joka on omiaan tuottamaan osakkeenomistajalle tai muulle epäoikeutettua etua yhtiön tai toisen osakkeenomistajan kustannuksella. Osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:n mukaan yhtiön johdon on huolellisesti toimien edistettävä yhtiön etua. 18. Osakeyhtiölain 9 luvun 2 §:n mukaan yhtiökokouksen päätöksellä voidaan hallitus valtuuttaa päättämään osakeannista kokonaan tai joiltakin osin (osakeantivaltuutus). Luvun 3 §:n 1 momentin mukaan osakeannissa osakkeenomistajilla on etuoikeus annettaviin osakkeisiin samassa suhteessa kuin heillä ennestään on yhtiön osakkeita. Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan osakeannissa voidaan poiketa 3 §:ssä säädetystä etuoikeudesta (suunnattu osakeanti), jos siihen on yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. Suunnatun annin hyväksyttävyyttä arvioitaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota osakkeen merkintähinnan ja käyvän hinnan suhteeseen. Yhtiökokouksen suunnattua osakeantia koskeva päätös on tehtävä lain 5 luvun 27 §:ssä tarkoitetulla määräenemmistöllä. 19. Osakeyhtiölain 18 luvun 1 §:ssä on säädetty vähemmistöosakkeiden lunastamisesta. Säännöksen mukaan se, jolla on enemmän kuin yhdeksän kymmenesosaa yhtiön kaikista osakkeista ja äänistä (lunastaja), on oikeutettu käyvästä hinnasta lunastamaan muiden osakkeenomistajien osakkeet. Osakkeenomistajalla, jonka osakkeet voidaan lunastaa (vähemmistöosakkeenomistaja), on vastaavasti oikeus vaatia osakkeidensa lunastamista. 20. Osakeyhtiölain 21 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu yhtiökokouksen päätös on mitätön, jos päätös on selvästi 1 luvun 7 §:ssä tarkoitetun yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen eikä 5 luvun 29 §:n 3 momentissa tarkoitettua osakkeenomistajan suostumusta ole saatu. Luvun 3 §:n mukaan, jos hallituksen yhtiökokoukselle kuuluvassa asiassa valtuutuksen nojalla tekemä päätös on sellainen kuin 2 §:n 1 momentin 2 - 4 kohdassa säädetään, siihen sovelletaan, mitä yhtiökokouksen vastaavasta päätöksestä säädetään. 21. Osakeyhtiölakia koskevan hallituksen esityksen mukaan osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on yksi osakeyhtiöoikeuden keskeisistä periaatteista ja sen päällimmäisenä tarkoituksena on suojata vähemmistöosakkeenomistajia. Periaatteen noudattaminen ei estä enemmistövallan käyttämistä, mutta estää enemmistöosakkeenomistajien suosimisen vähemmistön kustannuksella. Osakkeenomistajalla on siten oikeus lähtökohtaisesti luottaa siihen, että hänen osakkeensa tuottavat samat oikeudet kuin muutkin osakkeet. Myös lain muotomääräysten mukaan tehty, kaikkiin osakkeenomistajiin muodollisesti samalla tavalla kohdistuva päätös tai toimi saattaa tosiasiallisten vaikutustensa takia olla yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen. Toimiminen yhtiön edun mukaisesti merkitsee yhtiön johdolle asetettua lojaliteettivelvollisuutta yhtiötä ja viimekädessä kaikkia osakkeenomistajia kohtaan. Toimiminen pelkästään tietyn omistajan tai omistajaryhmän välittömien etujen mukaisesti ei ole sallittua (HE 109/2005 vp s. 39 - 41). 22. Osakeyhtiölain esitöiden mukaan suunnattua osakeantia voi olla tarpeen käyttää esimerkiksi yrityskaupan rahoituksessa osakevaihtotilanteissa, joissa yhtiö hankkii toisen yhtiön osakekannan tarjoamalla sen osakkeenomistajille vastikkeena omia osakkeitaan (HE 109/2005 vp s. 102). Voimassa olevaa osakeyhtiölakia edeltäneen osakeyhtiölain esitöissä esimerkkinä tilanteesta, jossa painava taloudellinen syy ja merkintäetuoikeudesta poikkeaminen saattaa olla sallittua, on mainittu yhteistyön aloittaminen toisen yrityksen kanssa tai sellaisen yhteistyön edistäminen (HE 11/1992 vp s. 12 - 15). 23. Nykyisen osakeyhtiölain esitöiden mukaan suunnattua osakeantia koskeva vaatimus yhtiön kannalta painavasta taloudellisesta syystä korostaa yhdenvertaisuusperiaatetta silloin, kun kysymys on osakkeenomistajan etuoikeudesta poikkeamisesta. Tapauskohtaisesti on arvioitava, onko suunnattu osakeanti kokonaisuutena arvioiden osakkeenomistajien yhteisen edun mukainen. Painavana taloudellisena syynä ei voida kuitenkaan koskaan pitää osakekaupoista johtuvien omistussuhteiden muutosten estämistä tai tietyn osakkeenomistajan enemmistöaseman turvaamista. Yhtiölle osakkeista tulevalla vastikkeella on keskeinen merkitys yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta, koska suunnatun annin alihintaisuus yleensä tuottaa osakkeiden saajille etua niiden osakkeenomistajien kustannuksella, joiden etuoikeudesta poiketaan (HE 109/2005 vp s. 102 -103). 24. Hallituksen esityksen mukaan yhtiökokouksen päätöksen mitättömyyttä koskevan säännöksen rationa on, että muullakin kuin yhtiön asioita aktiivisesti seuraavalla osakkeenomistajalla on oikeus luottaa siihen, ettei yhtiökokouksessa tehdä karkeasti hänen etujensa vastaisia, muita hänen kustannuksellaan hyödyttäviä päätöksiä. Sanalla \"selvästi\" ei kohdassa viitata esimerkiksi saadun hyödyn tai aiheutetun vahingon määrään vaan siihen, että oikeudenloukkaus on tullut havaita päätöstä tehtäessä. Säännös ei sovellu tilanteisiin, joissa kysymys yhdenvertaisuuden loukkauksesta on oikeudellisesti tulkinnanvarainen tai se ei muuten ole ollut täysin selvästi arvioitavissa päätöstä tehtäessä (HE 109/2005 vp s. 192 -193). Korkeimman oikeuden arviointi 25. Asiassa on arvioitava, onko B Oy Ab:n hallituksen päätökselle suunnatusta osakeannista ollut osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä tarkoitettu yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. Mainitun pykälän mukaan suunnatun annin hyväksyttävyyttä arvioitaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota osakkeen merkintähinnan ja käyvän hinnan suhteeseen. Osakkeista saatavan vastikkeen merkitystä korostaa sekin, että suunnattu osakeanti voisi pykälän mukaan olla maksuton vain, jos siihen on yhtiön kannalta ja sen kaikkien osakkeenomistajien etu huomioon ottaen erityisen painava taloudellinen syy. 26. B Oy Ab:n yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiön toimialana on jätehuolto oheistoimintoineen. Yhtiö tuottaa toimialueensa kunnissa kunnalle jätelain nojalla kuuluvat jätehuollon palvelutehtävät mukaan luettuna jäteneuvonta. Yhtiö on voinut lisäksi tuottaa muitakin jätehuoltopalveluja. Yhtiötä voidaan näin ollen luonnehtia lähinnä kunnalliseksi jätehuoltoyhtiöksi. 27. Toimialansa ja tarkoituksensa mukaiseen toimintaan ja muun ohella jätelainsäädännön kehitykseen liittyen B Oy Ab on suunnitellut ja selvittänyt yhdistymistä Itä-Uudenmaan alueella toimivan, vastaavia palveluja tuottavan ja toimialueensa kuntien täysin omistaman D Oy:n kanssa. B Oy Ab:lla ja D Oy:llä on jo ollut yhteistyötä Vantaalle rakennetun jätevoimalan käyttöön liittyen. B Oy Ab:n esittämän selvityksen mukaan yhdistymisestä seuraisi toiminnan laajuus- ja tehokkuushyötyjä sekä liiketoiminnan riskienhallinta- ja investointihyötyjä. Yhdistymisessä on ollut lähtökohtana hankintalaissa tarkoitetun sidosyksikköaseman turvaaminen. Lisäksi jo toteutetun yhteistyön syventäminen ja siihen liittyvä tietojenvaihto ovat edellyttäneet D Oy:n omistusoikeutta B Oy Ab:ssä. 28. Kuten kohdassa 22 selostetuissa aikaisemman osakeyhtiölain esitöissä on todettu, yhteistyön aloittaminen toisen yrityksen kanssa tai sellaisen yhteistyön edistäminen voi olla tilanne, jossa on painava taloudellinen syy osakkeenomistajien merkintäetuoikeudesta poikkeamiseen. Korkein oikeus katsoo, että B Oy Ab:n ja D Oy:n jo olemassa ollut jätehuoltopalveluihin liittynyt yhteistyö ja sen syventäminen sekä yhtiöiden suunniteltu yhdistyminen ovat muodostaneet suunnatulle osakeannille yhtiön toiminnan tarkoitusta edistävän aidon liiketaloudellisen perusteen, joka on yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. 29. Lisäksi suunnattu osakeanti on toteutettu osakkeiden käyvästä arvosta. Yhtiö on näin ollen saanut hyödykseen täyden vastikkeen osakkeista, ja vastaavasti yhtiön muiden osakkeenomistajien osakeomistusten taloudellinen arvo ei ole laskenut. Myös tämä seikka puhuu suunnatun annin hyväksyttävyyden puolesta. 30. Korkein oikeus toteaa, että suunnattu osakeanti jo sinänsä merkitsee poikkeusta osakeyhtiölain 9 luvun 3 §:ssä säädetystä osakkeenomistajien etuoikeudesta osakeannissa annettaviin osakkeisiin. Mainitun luvun 4 §:ssä suunnatun osakeannin edellytykseksi on säädetty ainoastaan, että sille on yhtiön kannalta painava taloudellinen syy, ja lisäksi lainkohdassa on edellytetty, että suunnatun annin hyväksyttävyyttä arvioitaessa kiinnitetään erityistä huomiota osakkeen merkintähinnan ja käyvän hinnan suhteeseen. Osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:ssä säädetty osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on kuitenkin osakeyhtiölain keskeisenä periaatteena otettava myös huomioon suunnatun osakeannin hyväksyttävyyttä arvioitaessa. Selvää esimerkiksi on, että painavana taloudellisena syynä ei voida pitää osakekaupoista johtuvien omistussuhteiden muutosten estämistä tai tietyn osakkeenomistajan enemmistöaseman turvaamista, kuten kohdassa 23 selostetuissa osakeyhtiölain esitöissäkin on todettu. Kuitenkin jos suunnatulle osakeannille on yhtiön kokonaisedun kannalta todellinen painava taloudellinen syy, lähtökohtana voidaan yleensä pitää, että anti ei loukkaa myöskään yhdenvertaisuusperiaatetta. Yhtiön edun mukainen toimi on nimittäin lähtökohtaisesti kaikkien osakkeenomistajien yhteisen edun mukainen. 31. Osakeyhtiössä tapahtuvassa päätöksenteossa lähtökohtana on osakeyhtiölain 1 luvun 6 §:ssä säädetty enemmistöperiaate. Myös yhtiön liiketoiminnallisen strategian edellyttämästä suunnatusta osakeannista päättää osakkeenomistajien määräenemmistö. Vastaavasti osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:n mukaan yhtiön johdon tehtävänä on huolellisesti toimien edistää koko yhtiön etua. Yhdenvertaisuusperiaatteen tarkoituksena on suojata osakkeenomistajien etuja yhtiön osakkaina ja erityisesti sitä, etteivät toiset heistä saa yhtiön osakkaina epäoikeutettua etua toisten osakkeenomistajien kustannuksella. Etu ei yleensä ole epäoikeutettua, jos osakkeenomistajalle koituu etua pelkästään yhtiön intressissä suoritetuista toimenpiteistä. Kuten kohdassa 21 selostetuissa osakeyhtiölain esitöissä on todettu, yhdenvertaisuusperiaatteen noudattaminen ei estä enemmistövallan käyttämistä, mutta estää enemmistöosakkeenomistajien suosimisen vähemmistön kustannuksella. Yhdenvertaisuus ei siten ole ehdoton periaate, joka aina olisi yhtiön ja kaikkien osakkaiden yhteistä etua painavampi. Yhdenvertaisuusperiaatteen tarkoituksena ei erityisesti ole, että yksittäinen osakkeenomistaja voisi pelkästään omassa yhtiön ulkopuolisessa intressissään estää yhtiön kokonaisedun kannalta perustellun toimenpiteen tekemisen. 32. Kysymystä siitä, onko suunnattu osakeanti loukannut osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta, on tulkinnanvaraisissa tilanteissa arvioitava viime kädessä eri suuntiin osoittavia seikkoja kokonaisuutena punnitsemalla. Osakkeenomistajille aiheutuvia etuja ja haittoja on arvioitava osakeyhtiöoikeudellisesti siltä kannalta, mitä lähinnä taloudellisia seurauksia päätöksellä on heille yhtiön osakkeenomistajina. 33. Tässä asiassa Ky on katsonut yhdenvertaisuusperiaatetta loukatun, koska hallituksen päätös suunnatusta osakeannista on sen mukaan tuottanut yhtiön enemmistöosakkeenomistajina oleville kaupungeille ja kunnille epäoikeutettua etua vähemmistöosakkeenomistajina olevien yksityisten tahojen, mukaan luettuna se itse, kustannuksella. 34. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että suunnatusta osakeannista on päätetty osakeyhtiölain mukaisesti ja annille on ollut edellä todetuin tavoin yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. Osakkeista on maksettu käyvän arvon mukainen vastike, joten osakkeenomistajien taloudellinen asema ei ole heikentynyt. 35. Suunnatun osakeannin niin sanottu laimenemisvaikutus on ollut vähäinen. Osakeannissa on annettu kymmenen uutta osaketta, jotka ovat edustaneet osakeannin jälkeen 0,05 prosenttia yhtiön kaikista 18 380 osakkeesta ja äänestä. 36. Myös Ky:n ja muiden yksityisten osakkeenomistajien omistusosuus yhtiöstä on ollut vähäinen. Ky on omistanut yhtiön osakkeista 0,05 prosenttia ja kaikki yksityiset yritykset yhteensä 0,38 prosenttia. Kuntaomistajien omistusosuus on vastaavasti ollut yhteensä 99,62 prosenttia. Osakeanti ei siten ole vaikuttanut vähemmistöosakkeenomistajien mahdollisuuksiin käyttää hallinnoimisoikeuksia yhtiössä eikä muuttanut osakkeenomistajien keskinäisiä päätösvaltasuhteita. 37. Sen puolesta, että suunnattu osakeanti olisi loukannut osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta, puhuu se, että anti on ollut osa kokonaisjärjestelyä, jossa tarkoituksena on ollut vähemmistöosakkeenomistajien lunastaminen yhtiöstä. Tämän tyyppisten omistusjärjestelyjen toteuttaminen lähtökohtaisesti merkitsee osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden loukkaamista. Osakkeiden lunastamisen seurauksena vähemmistöosakkeenomistajat menettävät kokonaan omistuksensa yhtiössä, vaikkakin saavat osakkeista niiden käyvän arvon mukaisen korvauksen. 38. Tässä tapauksessa osakkeenomistajien omistussuhteiden muutokset eivät kuitenkaan ole olleet järjestelyn perimmäinen tarkoitus. Tarkoituksena on edellä kohdassa 27 todetuin tavoin ollut yhtiön painavan taloudellisen edun vaatima yhteistyön syventäminen toisen yhtiön kanssa ja yhtiöiden sulautuminen. Tämä on puolestaan välivaiheessa edellyttänyt yksityisen omistuksen poistamista yhtiöstä. 39. Suunnatulla osakeannilla ei ole saatu aikaan osakeyhtiölain 18 luvun 1 §:ssä tarkoitettua lunastustilannetta. Vähemmistöosakkeenomistajilla on jo ennen osakeantia ollut vähemmän kuin yksi kymmenesosa yhtiön osakkeista, eikä osakeanti tai kokonaisjärjestely ole tässä suhteessa heikentänyt heidän asemaansa lunastusuhan kannalta. Osakkeensaaja on sinänsä osakeannin ja sen jälkeen osakkeenomistajien kesken toteutetun osakevaihdon myötä päässyt lunastukseen oikeutetun asemaan. Järjestely olisi voitu toteuttaa myös käyttämättä suunnattua osakeantia osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden kannalta ongelmattomalla tavalla, kuten esimerkiksi kuntaosakkeenomistajien keskinäisen osakevaihdon avulla. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan tässä tapauksessa olisi miltään osin parantanut vähemmistöosakkeenomistajien asemaa. 40. Yhtiön yhtiöjärjestyksessä olevan lunastuslausekkeen mukaan osakkeen siirtyessä sellaiselle siirronsaajalle, joka ei ole yhtiön osakas, yhtiön perustajaosakkailla on tietyin edellytyksin lunastusoikeus. Korkein oikeus toteaa, että lunastuslauseke ei olisi tullut sovellettavaksi siinäkään tapauksessa, että järjestely olisi toteutettu esimerkiksi kuntaosakkeenomistajien keskinäisen osakevaihdon avulla tai muutoin niin sanottujen vanhojen osakkeenomistajien välisissä omistusjärjestelyissä. 41. Kun mainittuja eri suuntiin osoittavia seikkoja arvioidaan kokonaisuutena, Korkein oikeus päätyy siihen, että hallituksen suunnattua osakeantia koskeva päätös ei ole ollut omiaan tuottamaan kuntaosakkeenomistajille epäoikeutettua etua vähemmistöosakkeenomistajien kustannuksella. Päätös ei siten ole yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen. Korkeimman oikeuden johtopäätös 42. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että B Oy Ab:n hallituksen päätökselle suunnatusta osakeannista on ollut osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä tarkoitettu yhtiön kannalta painava taloudellinen syy eikä päätös ole ollut selvästi osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:n yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen eikä siten osakeyhtiölain 21 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla mitätön. A Ky:n moitekanne on hylättävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Ari Kantor, Mika Huovila, Päivi Hirvelä (eri mieltä) ja Tatu Leppänen. Esittelijä Ilkka Lahtinen (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Esittelijäneuvos Lahtinen Osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä suunnatulle osakeannille asetettu edellytys yhtiön kannalta painavasta taloudellisesta syystä ei kuitenkaan tyhjene vain arviointiin annin merkityksestä yhtiön liiketoiminnalle. Arvioitaessa sitä, onko suunnatulle annille ollut lailliset edellytykset, on lisäksi tapauskohtaisesti tutkittava, onko suunnattu osakeanti kokonaisuutena arvioiden osakkeenomistajien yhteisen edun ja yhdenvertaisuusperiaatteen mukainen. Kuten osakeyhtiölain esitöissä on todettu, osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on yksi yhtiöoikeuden keskeisistä periaatteista ja sen päällimmäisenä tarkoituksena on suojata osakeyhtiön vähemmistöosakkeenomistajia. Yhdenvertaisuutta koskevalla osakeyhtiölain säännöksellä kielletään epäoikeutetun taloudellisen edun antaminen enemmistöosakkaalle vähemmistöosakkaan kustannuksella. Myös muotomääräyksen mukaan tehty, kaikkiin osakkeenomistajiin muodollisesti samalla tavalla kohdistuva päätös saattaa tosiasiallisten vaikutustensa takia olla yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen. Yhdenvertaisuusperiaate suojaa vähemmistöosakkeenomistajia siten myös yhtiön hallituksen yhtiökokouksen valtuutuksen nojalla päättämässä suunnatussa osakeannissa. Lisäksi yhtiön hallituksen lojaliteettivelvollisuus yhtiötä ja viime kädessä kaikkia sen osakkeenomistajia kohtaan estää hallitusta toimimasta pelkästään tietyn omistajaryhmän etujen mukaisesti. Asiassa on selvitetty, että B Oy Ab:n hallituksen suunnattua osakeantia koskeneen päätöksen nimenomaisena tarkoituksena oli osakeyhtiölain mukaisen lunastustilanteen synnyttäminen ja B Oy Ab:n yksityisen omistuksen poistaminen ennen suunniteltua B Oy Ab:n ja D Oy:n yhdistymistä. Tavoitteena oli, että ainoastaan julkisyhteisöt olisivat jatkossa yhtiön osakkeenomistajia. Tämä oli yhtiöiden fuusiosuunnitelman mukaan tarpeen, koska yhtiön omien osakkeiden hankkiminen vapaaehtoisin kaupoin ei onnistunut ja koska D Oy oli neuvotteluissa asettanut yksityisen omistuksen poistamisen sulautumisen ehdoksi. Suunnattua antia käytettiin siten B Oy Ab:ssa riidattomasti keinona puuttua osakkeenomistuksen jakautumiseen yhtiössä. Yksikään osakkeenomistaja B Oy Ab:ssä ei omistanut lähellekään osakeyhtiölain mukaan osakevähemmistön lunastamiseen oikeuttavaa osuutta yhtiön osakkeista. Lunastamismahdollisuus ja -velvollisuus on osakeyhtiölain 18 luvussa asetettu yhtenäiselle taholle, lähinnä edesauttamaan konserninsisäisiä järjestelyitä, eikä oikeuksia ole annettu esimerkiksi yksissä tuumin toimiville osakkeenomistajille, kuten arvopaperimarkkinalain 11 luvussa. Julkisyhteisöt tarvitsivat siten koko osakekannan omistuksen saavuttamiseksi yhden yhteisen osakkeenomistajatahon saadakseen lain edellyttämän määräosuuden. Yksityisten osakkeenomistajien osakkeiden lunastamiseen pyrkivät julkisyhteisöt olisivat ilman B Oy Ab:n myötävaikutusta ja ilman muiden osakkaiden suostumusta voineet siirtää osakkeenomistuksensa yhteiselle taholle eikä mikään ilmeisesti olisi estänyt ottamasta tähän mukaan toista sulautumiseen kaavailtua tahoa. Syy käyttää vaihtoehtona järjestelyssä suunnattua antia oli siten muun muassa välttää yhtiön yhtiöjärjestyksessä olevan lunastuslausekkeen tulemista sovellettavaksi, joka olisi saattanut hankaloittaa päämäärän saavuttamista. On syytä todeta, että lunastuslauseke oli osa B Oy Ab:n yhtiöjärjestystä, eikä siis yhtiön omistusjärjestelyä ulkoa kohdannut hankaluus. Näin ollen koko suunnattu anti näyttäytyy yhden osakkeenomistajaryhmän intressien toteuttamisen välineenä. Itse anti oli lisäksi vaatimaton käsittäen vain puoli promillea yhtiön kaikista osakkeista ja äänistä. Uuden pääoman saaminen, noin 10 000 euroa, ei ollut annin tarkoitus, eikä ole uskottavaa, että näin vaatimattomalla annilla myöskään olisi tarkoitettu luoda sellaisia edellytyksiä sulautumista edeltävälle yhteistoiminnalle, jota voisi katsoa yhtiön kannalta painavaksi syyksi suunnatulle annille. Mitään välitöntä taloudellista painavaa syytä annille ei siten ollut, vaikka sen välillisesti osana laajempaa suunnitelmaa voitiin katsoa edistävän yhtiön toimintaa jatkossa. Yhtiön toissijaiset taloudelliset tavoitteet jäävät kuitenkin annin pätevyyden arvioinnissa taka-alalle, kun suunnatun annin ensisijainen tavoite oli olla keino enemmistöä edustavan osakasryhmän kannalta mahdollisimman sujuvasti eliminoida yhtiön kehittämisessä hankalaksi koettujen osakkeenomistajien omistus yhtiössä. Annin ollessa suunnattu enemmistöosakkaille myötämieliselle taholle, vähemmistöosakkailla ei ollut mahdollisuutta tulla osallisiksi välillisestikään annissa annetuista osakkeista, jotka siten käytännössä järjestelyn toisessa vaiheessa tulisivat enemmistöosakkaiden haltuun. Suunnattu anti on käyttökelpoinen keino yritysjärjestelyissä, joissa yhtiö itse on osapuolena. Suunnatun annin käyttämiseen yhtiön sisäisten valtasuhteiden järjestelemiseen ja etenkin silloin, kun niistä ei eri omistajatahojen välillä saavuteta yhteisymmärrystä, on sitä vastoin syytä suhtautua kielteisesti. Kun annista on ollut hyötyä vain niille osakkeenomistajille, jotka ovat omistaneet sen yhtiön, jolle anti suunnataan, yhtiön hallitus on tehnyt päätöksen, joka on ollut omiaan tuottamaan tietyille osakkeenomistajille epäoikeutettua etua toisten osakkeenomistajien kustannuksella. Yhtiön hallituksen päätös suunnata anti taholle, johon osakkeenomistajiksi tiedetään kelpuutettavaksi vain osa sen osakkeenomistajista eli julkisyhteisöt ja jonka tarkoituksena on toteuttaa muiden osakkeenomistajien eli yksityisten osakkaiden osakkeenomistuksen poistaminen, on siten selvästi yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen. Yhtiön hallituksen päätös on myös loukannut vähemmistöosakkaiden luottamusta siihen, että yhtiön johto kunnioittaa päätöksenteossaan osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta ja myös vähemmistön oikeuksien pysyvyyttä. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsonee johtopäätöksenään, että B Oy Ab:n hallituksen päätös suunnatusta osakeannista on ollut osakeyhtiölain 21 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvästi yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen ja siten saman luvun 3 §:n perusteella mitätön. A Ky:n moitekanne on sen vuoksi hyväksyttävä. Hovioikeuden tuomio kumottaneen ja B Oy Ab:n hallituksen suunnattua osakeantia koskeva päätös julistettaneen mitättömäksi. Oikeusneuvos Hirvelä", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180019 ECLI:FI:KKO:2018:19 KKO:2018:19 Aktiebolag Riktad emission Fusion Likställighet S2015/200 630 2018-03-27 ECLI:FI:KKO:2018:19 Ett aktiebolags styrelse hade med stöd av ett bemyndigande från bolagsstämman beslutat om en riktad aktieemission. Fråga om bolaget haft vägande ekonomiska skäl för en riktad emission och om styrelsens beslut kränkt minoritetsaktieägarnas rätt till likställighet. (Omröstn.) ABL 1 kap 7 § ABL 9 kap 4 § ABL 21 kap 2 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180020 ECLI:FI:KKO:2018:20 KKO:2018:20 Kirjanpitorikos Törkeä kirjanpitorikos Veropetos Törkeä veropetos Osakeyhtiö Samastaminen R2015/241 653 2018-03-28 ECLI:FI:KKO:2018:20 Syyttäjä katsoi, että suomalaisen X Oy:n toimintaan oli samastettava yhtiön kanssa samaan intressipiiriin kuuluvan kahden tanskalaisyhtiön toiminta lentokoneiden myynnissä, koska myynneissä oli tosiasiassa kysymys X Oy:n liiketoiminnasta ja lentokoneiden myynti oli tapahtunut tosiasiassa Suomessa. Myyntien aikana Tanskassa oli noudatettu poikkeusmenettelyä, jossa yksityishenkilöille myydyt tietyn painoluokan alittavat lentokoneet olivat arvonlisäverosta vapaita. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että tanskalaiset yhtiöt eivät olleet samastettavissa X Oy:öön arvioitaessa törkeän veropetoksen ja törkeän kirjanpitorikoksen tunnusmerkistöjen täyttymistä ja syytteet hylättiin. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Vaatimukset ja vastaukset Syyttäjä vaati X Oy:n hallituksen puheenjohtaja A:lle, hallituksen jäsen B:lle ja toimitusjohtaja C:lle rangaistusta ajalla 1.1.2005 - 30.4.2009 tehdystä törkeästä kirjanpitorikoksesta (syytekohta 1) ja ajalla 1.1.2005 - 28.2.2009 tehdystä törkeästä veropetoksesta tai A:lle ja C:lle toissijaisesti avunannosta törkeään veropetokseen (syytekohta 2). Syyttäjä vaati lisäksi, että A, B ja C määrätään liiketoimintakieltoon. Törkeää kirjanpitorikosta koskevan syytteen mukaan X Oy:n kirjanpitoon oli laiminlyöty kirjata yhtiön liiketoiminnan myyntitulot tilikausittain vuosina 2005 - 2008 ja yhtiön liikevaihtoon oli kirjattu vain liiketoiminnan voitto konsulttituloina, ja yhtiön Suomessa harjoittaman liiketoiminnan myyntitulot oli kirjattu samaan intressipiiriin kuuluvien tanskalaisten osakeyhtiöiden kirjanpitoon. Törkeää veropetosta koskevan syytteen mukaan X Oy:n toiminnasta myös tosiasiassa vastanneet A, B ja C yhdessä olivat antaneet kuukausittaisissa arvonlisäveroilmoituksissa ja vuosi-ilmoituksissa veroviranomaisille väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta ja salanneet X Oy:n liiketoiminnan jättämällä ilmoittamatta kirjanpidon ja arvonlisäveroilmoitusten ulkopuolista myyntiä verovuosilta 2005 - 2008 yhteensä 462 100 euroa. Verohallinto yhtyi syyttäjän syytekohdassa 2 esittämään rangaistusvaatimukseen ja vaati, että A, B ja C velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan vältettyinä arvonlisäveroina 461 360,29 euroa korkoineen. Vastaajat kiistivät syytteen ja korvausvaatimuksen perusteeltaan ensisijaisesti sillä perusteella, että syytekohdissa kuvatuissa myynneissä ei ollut osaksikaan kysymys X Oy:n liiketoiminnasta, vaan lentokoneiden myyjänä toimineiden tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta. X Oy:n liiketoiminta oli kirjattu yhtiön kirjanpitoon asianmukaisesti eikä veroviranomaiselle ollut annettu vääriä tietoja. Lisäksi vastaajat katsoivat, etteivät he ainakaan olleet toimineet tahallisesti. Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 31.1.2014 nro 14/103767 Käräjäoikeus arvioi ensinnä kysymystä siitä, oliko syytteessä kuvatuissa myynneissä kysymys X Oy:n liiketoiminnasta, ja totesi muun muassa seuraavaa. X Oy:n ja sen tanskalaisten läheisyhtiöiden erillisyyden puolesta puhui se, että tanskalaisilla yhtiöillä oli ollut erillinen hallinto, asianmukaisesti hoidettu kirjanpito, tilintarkastaja, oma kirjanpito, oma pankkitili ja oma arvonlisäverotunnus. Tanskalaisilla yhtiöillä oli ollut edustussopimukset lentokonevalmistajien kanssa ja yhtiöt olivat maksaneet ainakin vähäisessä määrin palkkaa B:lle. Toisaalta X Oy oli esiintynyt ulospäin lentokoneiden maahantuojana, yhtiöllä oli ollut lentokonevalmistajien kanssa yksinmyyntisopimukset Suomessa, B oli toiminut X Oy:n nimissä suhteessa asiakkaisiin ja vasta verovapaussäännöstön vuoksi mukaan kaupantekoon olivat tulleet tanskalaiset yhtiöt, jotka eivät olleet profiloituneet myyjinä tai maahantuojina Suomessa. Asiakkaan maksaman kauppahinnan ja lentokoneen valmistajalle maksetun kauppahinnan välinen erotus oli laskutettu lähes kokonaisuudessaan X Oy:n toimesta konsulttipalkkiona. Tanskalainen yhtiö oli poistettu Tanskan arvonlisäverorekisteristä, koska sillä ei ollut ollut toimintaa Tanskassa. Koneet oli luovutettu asiakkaille Suomessa X Oy:n toimesta, rekisteröintiasiakirjoissa luovuttajana ja lisätietojen antajana oli X Oy ja yhtiö oli myös järjestänyt koneiden kuljetuksen. Käräjäoikeus katsoi, että tanskalaisten yhtiöiden käyttämisen ainoana tarkoituksena oli ollut arvonlisäveroedun saaminen eli kyse oli liiketoiminnan keinotekoisesta hajauttamisesta ja siitä, että toiminta saatiin näyttämään ulospäin arvonlisäverovapaaksi. Käräjäoikeus totesi, että arvonlisäverolain veronmaksuvelvollisuutta koskevat lainkohdat olivat selvät ja verotoimistojen asiaa koskevat ohjaukset yksiselitteiset. Käräjäoikeus katsoi, että vastaajat olivat varmuudella tienneet arvonlisäverovapaan myynnin edellytykset. Käräjäoikeus katsoi A:n, B:n ja C:n syyllistyneen syytteen teonkuvausten mukaisiin törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään veropetokseen ja tuomitsi A:n 1 vuodeksi 8 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen, B:n 1 vuodeksi 10 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja C:n 1 vuodeksi 8 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. A, B ja C velvoitettiin yhteisvastuullisesti suorittamaan Verohallinnolle 230 000 euroa korkoineen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Jorma Väyrynen ja lautamiehet. Vaasan hovioikeuden tuomio 30.1.2015 nro 15/104343 A, B ja C ja Verohallinto valittivat ja syyttäjä teki vastavalituksen. A, B ja C vaativat käräjäoikeudessa vetoamillaan perusteilla, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja syytteet hylätään ja heidät vapautetaan rangaistuksista ja tuomitusta korvausvelvollisuudesta. Hovioikeus totesi pääkäsittelyssä esitettyä näyttöä arvioidessaan asiassa tulleen selvitetyksi, että X Oy oli luovuttanut lentokoneet ostajille Suomessa ja koneiden käyttöönottoa edeltävä kokoamistyö oli myös suoritettu Suomessa. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen siitä, että tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnassa oli ollut tosiasiallisesti kysymys X Oy:n liiketoiminnasta. Hovioikeus katsoi, että kyse oli ollut liiketoiminnan keinotekoisesta hajauttamisesta tarkoituksena välttää arvonlisäveroa ja että X Oy oli ollut velvollinen suorittamaan arvonlisäveroa Suomessa tapahtuvasta tavaran myynnistä. Hovioikeus kuitenkin totesi, että vastaajat olivat pyrkineet selvittämään liiketoiminnan sallittavuutta tilintarkastusyhtiöltä ja Verohallinnon ohjeista. Sovellettavat arvonlisäverolain säännökset olivat sanamuodoltaan siinä määrin tulkinnanvaraisia, että vastaajien koulutustaso ja kokemattomuus alalta huomioon ottaen oli jäänyt se varteenotettava mahdollisuus, että he olivat kertomallaan tavalla erehtyneet toteutetun liiketoimintajärjestelyn arvonlisäverovelvollisuudesta Suomessa. Hovioikeus katsoi asiassa jäävän varteenotettava epäilys vastaajien syyllisyydestä ja katsoi jääneen näyttämättä, että vastaajat olisivat X Oy:n toiminnasta vastaavina henkilöinä yhtiön puolesta tahallaan antaneet veroviranomaisille väärää tietoa veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta. Hovioikeus hylkäsi syytteet ja vapautti vastaajat rangaistuksista ja korvausvelvollisuudesta Verohallinnolle. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Osmo Hänninen, Pasi Vihla ja Tapio Kaarniemi. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja Verohallinnolle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A, B ja C tuomitaan ehdollisiin vankeusrangaistuksiin törkeästä kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta, tai A ja C toissijaisesti avunannosta törkeään veropetokseen. Lisäksi syyttäjä vaati, että A, B ja C määrätään liiketoimintakieltoon. Verohallinto vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A, B ja C tuomitaan rangaistukseen törkeästä veropetoksesta ja käräjäoikeuden vastaajien yhteisvastuullisesti maksettavaksi tuomittu vahingonkorvauksen määrä korotetaan 461 360,29 euroon käräjäoikeuden määräämine korkoineen. A, B ja C vastasivat valituksiin ja vaativat niiden hylkäämistä. Syyttäjä ja Verohallinto antoivat pyydetyt lausumat vastaajien vastausten johdosta. Suullinen käsittely Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Tausta ja kysymyksenasettelu 1. Vaasassa kotipaikkaansa pitänyt X Oy on rekisteröity kaupparekisteriin 29.3.2004 ja merkitty arvonlisäverovelvolliseksi liiketoiminnastaan 1.3.2004 lähtien. Kaupparekisteritietojen mukaan yhtiön toimialana on ollut ilmailualan konsultointi, ilma-alusten, ilmailutarvikkeiden ja elektroniikka-alan tuotteiden osto- ja myynti-, vienti- ja tuontitoiminta sekä niihin liittyvä asennustoiminta. 2. Yhtiön osakkaita ovat olleet A (40 %), B (40 %) ja C (20 %). He ovat myös kuuluneet yhtiön hallitukseen, A puheenjohtajana ja B ja C hallituksen varsinaisina jäseninä. C on toiminut yhtiön toimitusjohtajana, josta tehtävästä hän on kuitenkin irtisanoutunut yhtiölle toimittamallaan ilmoituksella 14.12.2008 lukien. 3. X Oy on omistanut 50 % tanskalaisesta yhtiöstä Y Aps:stä. B on perustanut yhtiön 2.7.2004 ja hän on myös toiminut yhtiön toimitusjohtajana. Hänen lisäkseen yhtiön hallituksessa ovat olleet myös A ja C sekä lisäksi osakekannasta 50 % omistanut italialainen D. Yhtiö on poistettu Tanskassa arvonlisäverorekisteristä viranomaisten aloitteesta 1.1.2008 alkaen. 4. X Oy:n hallituksen kokouksessa 1.8.2008, jossa läsnä ovat olleet A ja B, on päätetty perustaa Tanskaan uusi yhtiö Z Aps, jonka X Oy on omistanut kokonaan. Vaasalainen E on perustanut Tanskaan 1.8.2008 Z Aps -yhtiön, jonka osakekannan X Oy on 8.10.2008 ostanut. Kaupparekisterimerkintöjen mukaan E yksin on ollut yhtiön hallituksessa. Yhtiön vastuuhenkilöistä ei ole esitetty tarkkaa selvitystä mutta esitetyissä asiakirjoissa B on ilmoittanut olevansa vastuullinen henkilö yhtiössä (\"responsible for this company\"). Yhtiön jälleenmyyntisopimuksissa myös A on mainittu yhtiön edustajaksi. 5. Y Aps:n toimialaksi on ilmoitettu ultrakevyiden lentokoneiden kauppa ja Z Aps:n toimialaksi kuljetusvälineiden kauppa ja maahantuonti ja muu tähän liittyvä toiminta. Tekoaikana Tanskassa on noudatettu EU:n hyväksymää poikkeusmenettelyä, jossa yksityishenkilöille myydyt tietyn painoluokan alittavat lentokoneet (ns. ultrakevyet lentokoneet) ovat olleet arvonlisäverosta vapaita. 6. Nyt käsiteltävässä rikosasiassa on kysymys lentokoneiden myyntijärjestelyistä, jossa koneita on B:n toimesta tilattu EU:n alueelta valmistajilta ja toimitettu erilaisten kuljetusjärjestelyiden jälkeen Tanskan kautta Suomeen täällä asuville yksityishenkilöille. Asiassa saadun selvityksen perusteella on pääteltävissä, että tanskalaisilla yhtiöillä tai X Oy:llä ei ole ollut lentokoneita myyntivarastoissa, vaan koneen valmistus tehtaalla on aloitettu sen jälkeen, kun tilaaja on maksanut ennakkomaksun. Suomalaiset asiakkaat ovat maksaneet lentokoneiden ostohinnat ilman arvonlisäveron osuutta edellä mainittujen tanskalaisten yhtiöiden pankkitileille ja myynnit on kirjattu näiden yhtiöiden kirjanpitoon. Myös lentokoneiden ostot valmistajilta on kirjattu tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon. X Oy on laskuttanut tanskalaisilta yhtiöiltä konsulttipalkkioita, joiden tarkempi määräytymisperuste on jäänyt asiassa epäselväksi. 7. Syytteet ovat perustuneet siihen lähtökohtaan, että tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon kirjatuissa lentokoneiden myynneissä oli tosiasiassa kysymys X Oy:n liiketoiminnasta ja lentokoneiden myynti tapahtui tosiasiassa Suomessa, jossa koneet on luovutettu asiakkaille. Syytteen mukaan tästä seuraa ensinnäkin, että kun liiketoiminnan myyntitulot oli kirjattu tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon ja X Oy:n kirjanpitoon oli kirjattu vain liiketoiminnan voitto konsulttituloina, vastaajat yhdessä X Oy:n edustajina olivat tilikausina 1.1. - 31.12.2005, 1.1. - 31.12.2006, 1.1. - 31.12.2007 ja 1.1. - 31.12.2008 laiminlyöneet osittain liiketapahtumien kirjaamisen ja syyllistyneet näin törkeään kirjanpitorikokseen. Toiseksi, kun verovuosien 2005 - 2008 aikana X Oy ei ollut ilmoittanut kuukausittaisissa arvonlisäveroilmoituksissa ja vuosi-ilmoituksissa näitä tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon kirjattuja myyntejä eikä ilmoittanut ja tilittänyt myynneistä arvonlisäveroa, vastaajat yhdessä X Oy:n toiminnasta vastanneina henkilöinä olivat antaneet yhtiön puolesta veroviranomaiselle väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta ja salanneet veron määräämiseen vaikuttavan seikan eli X Oy:n liiketoiminnan näin ollen törkeän veropetoksen tunnusmerkistön täyttävällä tavalla. Toissijaisesti syytteen mukaan A ja C ovat menettelyllään syyllistyneet avunantoon B:n törkeään veropetokseen. 8. Vastaajat ovat kiistäneet syytteen. Kiistäminen on perustunut ensisijaisesti siihen, että myynti oli tapahtunut tosiasiassakin asianmukaisesti hallinnoitujen, erillisten tanskalaisten yhtiöiden toimesta Tanskassa ja X Oy oli harjoittanut ainoastaan konsulttitoimintaa avustamalla asiakkaita lentokoneiden hankinnassa, asiakkaiden lukuun tapahtuneessa koneiden kuljetuksessa Suomeen ja koneiden rekisteröinnissä. Joka tapauksessa vastaajat ovat kiistäneet toimineensa tahallisesti. 9. Verotarkastuksessa on katsottu, että lentokoneiden myyjänä ja tosiasiallisena toimijana on ollut X Oy, jota on siten pidetty verovelvollisena sanotuista myynneistä. Myyntien on katsottu tapahtuneen tosiasiassa Suomessa ja arvonlisäverolain 181 §:n 1 momentin nojalla yhtiölle on esitetty määrättäväksi arvonlisäveroa veronkorotuksineen jälkiverotuksessa tilikausilta 1.1. - 31.12.2006. 1.1. - 31.12.2007 ja 1.1. - 31.12.2008. X Oy:n valitettua verotuspäätöksestä Helsingin hallinto-oikeus on lainvoimaisella päätöksellään 29.5.2012 arvioinut asiaa samoin. 10. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, onko tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon kirjatuissa lentokonemyynneissä ollut tosiasiassa kysymys X Oy:n liiketoiminnasta ja onko lentokonemyyntien katsottava tapahtuneen tosiasiassa Suomessa. Mikäli näin on, asiassa on tämän jälkeen kysymys ensisijaisesti siitä, täyttääkö vastaajien menettely syytteessä kuvattujen rikosten tunnusmerkistön erityisesti rangaistusvastuun edellytyksenä olevan tahallisuuden osalta. Jos rikokset luetaan vastaajien syyksi, asiassa on vielä kysymys vastaajille tuomittavasta rangaistuksesta ja liiketoimintakiellon edellytyksistä sekä siitä, onko Verohallinnon vaatimaa määrällisesti riidatonta vältettyjen arvonlisäverojen määrään perustuvaa korvausvaatimusta perusteltua alentaa käräjäoikeuden katsomin tavoin sillä perusteella, että mikäli lentokonemyynnit olisi toteutettu arvonlisäverollisina, myyntejä olisi ollut huomattavasti syytteessä kuvattua määrää vähemmän. Liiketoiminnan keinotekoinen hajauttaminen Arvioinnin lähtökohdat 11. Sekä luonnolliset henkilöt että yhtiöt ja muut oikeushenkilöt vastaavat lähtökohtaisesti kukin velvoitteistaan omalla varallisuudellaan siviilioikeudellisten säännösten ja periaatteiden mukaisesti. Muun muassa verotusmenettelystä annetussa laissa, arvonlisäverolaissa, konkurssilaissa ja ulosottokaaressa on kuitenkin säännöksiä, joiden nojalla oikeustoimille tai järjestelyille annettu oikeudellinen muoto voidaan näissä erityislaeissa tarkoitettujen etujen turvaamiseksi sivuuttaa silloin, kun järjestelyä pidetään keinotekoisena tai muutoin sellaisena, joka ei vastaa asian varsinaista muotoa tai tarkoitusta. 12. Myös Euroopan unionin tuomioistuin on verotusta koskevissa ratkaisuissaan katsonut, että oikeussubjektit eivät saa vedota yhteisön oikeusnormeihin vilpillisesti tai käyttää niitä väärin. Kansalliset toimenpiteet, joilla rajoitetaan tiettyjä unionin piirissä sallittuja oikeuksia kuten sijoittautumisvapautta, voivat olla perusteltuja silloin, kun ne koskevat puhtaasti keinotekoisia järjestelyjä, joilla pyritään kiertämään asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännön vaikutuksia (elinkeinoverotuksen alalta esim. tuomio 12.9.2006, Cadbury Schweppes plc ym. C-196/04, EU:C:2006:544, kohta 51, arvonlisäverotuksen alalta esim. tuomio 21.2.2006, Halifax plc ym. C-255/02, EU:C:2006:121, kohdat 69 - 76). 13. Yhtiöoikeudessa vastuun samastamisella tarkoitetaan sitä, että osakkeenomistaja, yleensä emoyhtiö, tai mahdollisesti yhtiön määräysvallan käyttäjä luonnollisena henkilönä voi tietyissä tilanteissa ilman siihen velvoittavaa säännöstä joutua vastuuseen suoraan osakeyhtiön velkojille yhtiön omasta velvoitteesta vastoin osakkeenomistajan rajoitetun vastuun sekä osakeyhtiön ja sen osakkeenomistajan varallisuuspiirien erillisyyden periaatetta. 14. Ratkaisussa KKO 2015:17, jossa oli kysymys kahden erillisen osakeyhtiön samastamisesta arvioitaessa vastuuta toisen yhtiön tekijänoikeudellisten hyvitysmaksujen laiminlyönnistä johtuvista korvauksista, katsottiin, että osakeyhtiölain mukainen yhtiön erillisyyden periaate voidaan tietyin edellytyksin myös muissa kuin erityissäännöksin säädellyissä tilanteissa poikkeuksellisesti syrjäyttää. Ratkaisussa todetun mukaisesti näin voidaan tehdä, jos konsernirakennetta, yhtiöiden välisiä suhteita tai osakkeenomistajan määräämisvaltaa on selvästi käytetty keinotekoisella ja moitittavalla tavalla siten, että siitä on seurannut esimerkiksi yhtiön velkojien vahingoittaminen tai lakisääteisen vastuun kiertäminen (kohta 29). Edelleen Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:94 katsonut, että konkurssiin menneen osakeyhtiön B työntekijöille palkkaturvana maksettujen työsuhdesaatavien osalta osakeyhtiö A oli samastamisen perusteella vastuussa valtion palkkaturvasaatavien maksamisesta. Palkkaturvajärjestelmään rakenteellisesti liittyvän väärinkäyttöriskin katsottiin puoltavan sitä, että muodolliseksi todetut oikeudelliset järjestelyt voitiin palkkaturva-asioissa tarvittaessa sivuuttaa ja takaisinmaksua koskeva vastuu kohdentaa siihen tahoon, joka oli tosiasiassa toiminut työnantajana tai joka oli saanut hyödyn tehdystä työstä (kohta 18). Osakeyhtiöitä A:ta ja B:tä koskevalla yhtiörakenteella ei ollut osoitettu olleen liiketoiminnallisia perusteita (kohta 21). Osakeyhtiö B:n oli muodollisesta erillisyydestään huolimatta katsottu toimineen epäitsenäisenä osakeyhtiö A:n osana. Työntekijöiden työsuoritukset olivat tulleet tosiasiassa osakeyhtiö A:n hyödyksi (kohta 22). Osakeyhtiö A oli palkkaturvapäätösten mukaisesti vastuussa osakeyhtiö B:n työntekijöille maksetusta palkkaturvasta (kohta 23). 15. Rikoslaissa ei ole säännöksiä siitä, millä edellytyksillä kahta ulkoiselta muodoltaan erillistä oikeushenkilöä voidaan käsitellä samana tahona, kun arvioidaan tietyn oikeushenkilön toiminnassa tehtyjen talousrikosten tunnusmerkistöjen täyttymistä. 16. Korkein oikeus on talousrikoksia koskevissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2010:85, KKO 2014:46 ja KKO 2016:2) pitänyt lähtökohtana, että liiketoiminta on sen tahon toimintaa, jonka nimissä tapahtuvaksi se on sopimuskumppanin ulkoisesti todettavin tavoin järjestetty, ellei ulkoista muotoa ole osoitettu tosiasioita vastaamattomaksi (KKO 2016:2 kohta 11 ja KKO 2014:46 kohta 51). Ratkaisussa KKO 2014:46 on katsottu, etteivät yhtiöiden sisäiset järjestelyt, joiden tavoitteena on ollut verovelvoitteiden ja velkavastuun välttely, ole yksin riittävä peruste yhtiöiden ulkoisesta toteuttamismuodosta poikkeamiseen (kohta 53). 17. Kuitenkin muodollisten, keinotekoisten järjestelyjen sivuuttamiseen voidaan toisinaan päätyä myös rikosoikeuden yleisten periaatteiden nojalla. Harkittaessa samastamisen kaltaisten keinojen käyttämistä rikosoikeudessa huomiota voidaan kiinnittää muiden lakien sisältöön ja tulkintakäytäntöön, minkä on osaltaan katsottu edistävän ratkaisujen ennakoitavuutta. Kuitenkaan siitä, että jokin oikeudellinen muoto tai järjestely syrjäytetään erityislainsäädännön perusteella maksukyvyttömyysmenettelyssä tai verotuksessa, ei välttämättä seuraa, että näin tehtäisiin myös asian rikosoikeudellisessa arvioinnissa (KKO 2010:85 kohta 12). Oikeushenkilön oikeudellisen muodon sivuuttaminen ja harjoitetun liiketoiminnan oikeudellinen arvioiminen ulkoisesta toteuttamismuodostaan poikkeavalla tavalla on rikosoikeudessa poikkeuksellista ja edellyttää erityisiä painavia perusteita (KKO 2010:82 kohta 35 ja KKO 2014:46 kohta 51). 18. Perustuslain turvaamaan elinkeinovapauteen kuuluu muun muassa se, että elinkeinonharjoittaja saa valita omaan taloudelliseen toimintaansa parhaiten soveltuvan yritysmuodon. Kokonaistaloudellisesti edullisimpien toimintatapojen valintaan saattaa liittyä myös verorasitusten minimointi, mikä ei sinällään merkitse rangaistavaa menettelyä. Liiketoiminnan keinotekoiseen järjestelyyn ja esimerkiksi veropetokseen voi sen sijaan syyllistyä se, joka liiketoiminnan lähtökohdat sivuuttaen järjestää toimintansa siten, että verojen kiertäminen muodostuu siinä ilmeiseksi tavoitteeksi (KKO 2010:85 kohta 16). Näin on veropetosten osalta katsottu esimerkiksi tilanteissa, joissa yhtiön varallisuuspiiriin on keinotekoisin järjestelyin ohjattu tosiasiassa yhtiön määräysvallan käyttäjälle kuuluvia henkilökohtaisia tuloja (esim. KKO 2010:82). Liiketoiminnan hajauttamisen arviointi tässä asiassa 19. Vastaajienkin kertomin tavoin yritystoimintajärjestelyjen tarkoituksena on ollut se, että suomalaisille yksityishenkilöille on voitu tarjota niin sanottuja ultrakevyitä lentokoneita arvonlisäverovapaasti Tanskan poikkeuksellista verojärjestelmää hyödyntäen. Tekoaikana useat lentokonealan yrittäjät pyrkivät hyötymään Tanskan edullisesta verojärjestelmästä. 20. Selvää siten on, että X Oy on hankkinut edellä kohdissa 3 ja 4 tarkoitetut tanskalaiset yhtiöt yksinomaan Tanskan veroedun hyödyntämiseksi. Vastaajat ovat muun muassa perustaneet uuden täysin vastaavilla periaatteilla toimivan yhtiön Tanskaan sen jälkeen, kun aikaisempi yhtiö oli veroviranomaisten aloitteesta poistettu Tanskan arvonlisäverorekisteristä. Veronvälttämistarkoitus ilmenee myös B:n muille kuin suomalaisille koneostajille lähettämistä sähköpostiviesteistä, joissa B on tarjonnut tanskalaisen yhtiönsä käyttämistä arvonlisäverovapaiden lentokoneostojen mahdollistamiseksi myös näille potentiaalisille ostajille esimerkiksi 2 500 ja 2 000 euron korvausta vastaan. Suomeen ja muihin EU-maihin maksettavien arvonlisäverojen välttäminen on ollut yritysjärjestelyn keskeinen tavoite. Kuitenkin, kuten hallinto-oikeuden päätöksessä todetaan, yhtiöiden perustamista Tanskaan ei itsessään voida pitää edes verojen kiertämisenä. Sijoittautumisvapauden nojalla X Oy olisi vaihtoehtoisesti voinut erään toisen suomalaisen alalla toimineen yrityksen lailla harjoittaa liiketoimintaa suomalaisena yrityksenä myös Tanskassa. Kummassakin tapauksessa yksityishenkilöille tapahtuvien lentokonemyyntien arvonlisäverottomuuden edellytyksenä olisi kuitenkin ollut tosiasiallinen liiketoiminnan harjoittaminen Tanskassa ja myös lentokoneiden luovuttaminen asiakkaille siellä. Tämä vastaa lähtökohdiltaan arvonlisäverotuksen järjestelmän perusperiaatteita niin tavaran myyntimaan verotusoikeudesta kuin siitä, että vero on tarkoitus kantaa lopullisen kulutuksen yhteydessä tässä valtiossa. Verotuksessa tanskalaisten yhtiöiden ja X Oy:n liiketoiminta on arvonlisäverolain 181 §:n perusteella samastettu ja verotus toteutettu ikään kuin X Oy olisi myynyt lentokoneet kulutukseen Suomessa. 21. Syytteet asiassa perustuvat edellä kohdassa 7 todetuin tavoin siihen lähtökohtaan, että X Oy:n omistamien, B:n käytännössä hallinnoimien tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnassa on tosiasiassa ollut kysymys X Oy:n Suomessa harjoittamasta liiketoiminnasta. Vastaajia on syytetty vain X Oy:n toiminnassa tehdyistä kirjanpito- ja verorikoksista. Tämän vuoksi on ensin arvioitava, ovatko lentokonemyynnit tosiasiassa olleet X Oy:n liiketoimintaa. 22. Syytteessä kuvatut X Oy:n kirjanpidosta puuttuvat myyntitulot koskevat noin 40 lentokonemyyntiä. Kaikkien myyntien osalta suomalaiset asiakkaat ovat maksaneet kauppahinnan tanskalaisten yhtiöiden tilille, ja tanskalaisten yhtiöiden tililtä on maksettu ostohinnat valmistajille. Nämä ostot ja myynnit on kirjattu rahasiirtoja vastaten tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon. X Oy:lle on maksettu tanskalaisista yhtiöistä palkkioita konsultoinnista. X Oy:n kirjanpidon mukainen liikevaihto on kaikkina tilikausina koostunut syytteen mukaan ainoastaan konsulttilaskutuksesta ja yhtiön tulos on vaihdellut 3 000 ja 40 000 euron välillä. 23. B:n ulkomaalaisille asiakkaille lähettämistä sähköpostiviesteistä sekä Y Aps:n ja erään suomalaisen lentokoneostajan välillä tehdystä sopimuksesta voidaan päätellä, että Y Aps on laskuttanut yksityisasiakkailta keskimäärin 2 000 euron palkkion kutakin konetta koskevista myyntijärjestelyistä. 24. X Oy on markkinoinut toimintaansa muun muassa verkkosivuillaan, jossa yhtiön ilmoitetaan olevan yksi suurimpia kevytilmailukoneiden maahantuojia sekä jälleenmyyjiä Pohjoismaissa. Lisäksi sivuilla mainitaan, että yhtiö auttaa ilmailun harrastajia lentokoneiden tuonnissa ulkomailta. Tanskalaiset yhtiöt eivät sitä vastoin ole itsenäisesti markkinoineet toimintaansa. Yhteys tanskalaisiin yhtiöihin on saatu eri tavoin B:n kautta, joka on ilmoittanut asiakkaille mahdollisuudesta tuoda lentokoneita Suomeen arvonlisäverovapaasti näiden yhtiöiden toimiessa myyjänä. 25. Lentokoneista tehdyt kaupat ovat ainakin pääsääntöisesti tapahtuneet tanskalaisten yhtiöiden nimissä ja asiakkaat ovat mieltäneet sopijakumppanikseen tanskalaiset yhtiöt, joskin kauppoja koskeva selvitys on tältä osin varsin puutteellinen ja perustuu vain muutamiin esimerkinomaisiin kauppakirjoihin. Tanskalaisten yhtiöiden hallinto, kirjanpito ja tilintarkastus on ollut asianmukaisesti ja X Oy:n toiminnasta erillään järjestetty. Yhtiöillä on ollut myös omat pankkitilit. Syytteen kohteena olevissa lentokonekaupoissa on siten ollut kyse oikeudelliselta muodoltaan tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta, mistä on perusteltua poiketa vain poikkeuksellisesti ja ainoastaan erityisen painavien perusteiden vallitessa. 26. Kuten Verohallinnon todisteena viittaamassa Helsingin hallinto-oikeuden tätä asiaa koskevassa päätöksessä todetaan suoritetun verotuksen perusteista, se seikka, että Tanskaan on perustettu kaksi yhtiötä tarkoituksena hyödyntää Tanskassa voimassa olleita, lentokoneiden myyntiin liittyneitä verottomuussäännöksiä, ei sinällään ole arvonlisäverolaissa tarkoitettua veronkiertoa tai EU-oikeudessa tarkoitettua oikeuksien väärinkäyttöä. Verottomuussäännöksen soveltaminen on kuitenkin edellyttänyt sitä, että lentokoneet on tosiasiallisesti myyty ja luovutettu ostajille Tanskassa. Korkein oikeus toteaa, että toteutetulle järjestelylle, jossa kevytlentokoneiden välitystoimintaa on harjoitettu tanskalaisten yhtiöiden eikä suomalaisen yhtiön toimesta, on siten ollut esitettävissä hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste saavutettavan verottomuuden perusteella. Mikäli verovapauden edellytykset eivät tanskalaisissa yhtiöissä toteutuisikaan, kysymys voisi olla mainittujen tanskalaisten yhtiöiden toiminnan lainmukaisuuden selvittämisestä, mitä syyte ei kuitenkaan koske. On myös merkille pantavaa, että kun arvonlisävero on yhtiöille läpilaskutuserä, kyse on ollut asiakkaina oleville suomalaisille yksityishenkilöille tarjottavasta edusta, ei suoraan yhtiöille viimekädessä tulevan maksuvelvoitteen välttämisestä. 27. X Oy on omistanut Y Aps:stä aluksi 38 prosenttia ja sen omistus on noussut 8.2.2006 lukien 50 prosenttiin. Mainitulla tanskalaisella yhtiöllä on ollut koko sen toiminnan ajan myös toinen pääomistaja, italialainen D, joka on omistanut yhtiöstä 50 prosenttia. Y Aps:n toiminnan loputtua viranomaisaloitteisesti X Oy on ostanut 8.10.2008 Z Aps:n jatkamaan liiketoimintaa. X Oy on omistanut Z Aps:n kokonaan. Viimeksi mainitun tanskalaisen yhtiön puitteissa tapahtunut liiketoiminta on kuitenkin koskenut vain osaa syytteen mukaisesta tekoajasta ja sen aikana on myyty vain yksi kevytlentokone suomalaisille asiakkaille. Korkein oikeus katsoo, että X Oy:n omistusosuudelle ei asiaa arvioitaessa voida antaa kovin suurta merkitystä. 28. Verotarkastuskertomuksesta ilmenee, että vuosina 2006 - 2008 Y Aps:stä on myyty yhteensä 115 kevytlentokonetta, joista vain osa, noin 40 kappaletta on myyty Suomeen. Syyte koskeekin tanskalaisten yhtiöiden liiketoimintaa vain siltä osin, kuin lentokonekaupat ovat suuntautuneet suomalaisille asiakkaille. Asiassa ei ole esitetty enempää selvitystä tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta tai kirjanpidosta. Selvittämättä on siten jäänyt muun muassa se, mikä on ollut yhtiöiden kokonaisliikevaihto, miten se tai yhtiöiden liikevoitto tai -tappio on muodostunut tai jakautunut eri maihin tehtyjen kauppojen osalta, mitä menoja yhtiöiden kirjanpitoon on liiketoiminnasta kirjattu ja mitä tulonsiirtoja yhtiöiden ja X Oy:n tai muiden yhtiöiden välillä on suoritettu. Myöskään siitä, mitä mahdollisia palkkioita lentokonevalmistajat ovat suorittaneet ja ovatko niissä edunsaajana olleet tanskalaiset yhtiöt vai X Oy, ei ole esitetty kattavaa selvitystä. 29. Asiassa ei ole esitetty selvitystä myöskään lentokonemyyntejä koskevista vastuukysymyksistä. Epäselväksi on jäänyt, mikä taho on vastannut koneiden kuljetus- tai muista vastuista. Myös kuljetuskustannuksista esitetty selvitys on puutteellinen. Vastaajat ovat väittäneet, että asiakkaat ovat itse vastanneet kaikista kuljetuskustannuksista Tanskasta Suomeen. Asiassa esitetty tätä koskeva esimerkinomainen selvitys sinänsä tukee tätä väitettä, joskin tältäkin osin osa selvityksestä viittaisi siihen, että kuljetuskustannuksia on velottu myös tanskalaisilta yhtiöiltä ja osaksi myös X Oy:ltä. 30. Yhteenvetona edellä esitetystä Korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetty selvitys tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta ja kirjanpidosta ja toisaalta Suomeen myytyjen lentokoneiden osuudesta ja merkityksestä yhtiöiden kokonaisliiketoiminnasta on jäänyt varsin puutteelliseksi. Esitetyn selvityksen valossa ei voida poissulkea sitä mahdollisuutta, että tanskalaisilla yhtiöillä on ollut myös itsenäistä liiketoimintaa, josta Suomeen myydyt lentokoneet ovat muodostaneet vain osan. Tämä seikka puhuu vahvasti yhtiöiden samastamista vastaan. Pelkästään siitä seikasta, että Y Aps on viranomaisaloitteisesti poistettu kaupparekisteristä, ei voida tehdä vastakkaista päätelmää, kun verotarkastuskertomuksen mukaan syynä poistamiseen on ollut, ettei yhtiö ole määräajassa toimittanut pyydettyä selvitystä. 31. Toisaalta syytteen mukaista vaatimusta siitä, että tanskalaisten yhtiöiden Suomeen kohdistuneet lentokonemyynnit voitaisiin katsoa X Oy:n liiketoiminnaksi, puoltaa se, että X Oy:n liiketoiminta ja sen puitteissa saatu tulo koostuu lähes yksinomaan tanskalaisilta yhtiöiltä veloitetuista konsulttipalkkioista, joiden perusteista vastaajat eivät ole kyenneet esittämään uskottavaa selitystä. Myös se, että tanskalaisten yhtiöiden käytännön liiketoimintaa on hoidettu Suomesta B:n toimesta tukee jossain määrin syytteessä esitettyä vaatimusta. Tämän seikan merkitystä asian arvioinnissa kuitenkin heikentää X Oy:n liiketoiminnan luonne puhtaasti lentokoneiden välitystoimintana, joka ei edellytä kiinteää liikepaikkaa tai fyysistä kontaktia asiakkaiden kanssa. Tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta muutoinkin välittyy yhtiöiden Suomeen kohdistuneen liiketoiminnan osalta sen epäitsenäinen luonne suhteessa X Oy:n ja sen vastuuhenkilöiden toimintaan. Tanskalaiset yhtiöt eivät olleet itsenäisesti lainkaan markkinoineet palveluitaan, vaan kaikki yhteydenotot Suomesta olivat välittyneet tanskalaisille yhtiöille B:n ja X Oy:n puitteissa harjoitetun liiketoiminnan kautta. Myös eräissä ilmailuhallinnolle osoitetuissa rekisteröintiasiakirjoissa on selvityksenä lentokoneiden saannosta esitetty lentokonevalmistajien antamia myyntitodistuksia, joiden mukaan lentokoneenvalmistaja on myynyt ja toimittanut lentokoneen X Oy:lle ja X Oy edelleen rekisteröintiä hakevalle suomalaiselle yksityishenkilöille. 32. Korkein oikeus toteaa, että syyttäjän on näytettävä toteen kaikki ne seikat, joihin rangaistusvaatimus perustuu. Syyttäjän olisi siten tullut tässä asiassa esittää sellainen näyttö, jonka perusteella ei jää varteenotettavaa epäilyä siitä, että tanskalaisten yhtiöiden Suomeen kohdistuneissa lentokonekaupoissa on tosiasiallisesti ollut kysymys X Oy:n liiketoiminnasta. Kun otetaan kokonaisuutena huomioon edellä selostetut, osaksi samastamista tukevat ja osaksi sitä vastaan puhuvat seikat, Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole osoitettu perusteltua aihetta samastaa yhtiöitä ja poiketa yhtiöiden muodollisen erillisyyden periaatteesta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A, B ja C eivät ole syyllistyneet niihin törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään veropetokseen, joista heille on vaadittu rangaistusta. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei siten ole syytä muuttaa ja syyttäjän ja Verohallinnon valitukset tulee hylätä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Ari Kantor ja Mika Huovila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180020 ECLI:FI:KKO:2018:20 KKO:2018:20 Bokföringsbrott Grovt bokföringsbrott Skattebedrägeri Grovt skattebedrägeri Aktiebolag Identifikation R2015/241 653 2018-03-28 ECLI:FI:KKO:2018:20 Åklagaren ansåg att två danska bolags verksamhet med försäljning av flygplan skulle identifieras med verksamheten i det finska aktiebolaget X Ab, som hörde till samma intressesfär, eftersom det vid försäljningen de facto var fråga om X Ab:s affärsverksamhet och försäljningen av flygplanen de facto hade skett i Finland. Under försäljningen hade i Danmark tillämpats ett undantagsförfarande, så att flygplan som underskred en viss tyngdklassificering var befriade från mervärdesskatt vid försäljning till privatpersoner." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180021 ECLI:FI:KKO:2018:21 KKO:2018:21 Tekijänoikeusrikos Tekijänoikeusrikkomus Valokuva R2016/641 654 2018-03-28 ECLI:FI:KKO:2018:21 B oli ottanut metsoaiheisen valokuvan, johon hänellä oli tekijänoikeuslain 49 a §:n mukaiset valokuvaajan oikeudet. A oli ilman B:n lupaa maalannut öljyvärimaalauksen, joka vastasi sekä kokonaisvaikutelmaltaan että yksityiskohdiltaan lähes täysin valokuvaa, sekä ottanut maalauksestaan valokuvan ja tarjonnut maalausta ja valokuvan vedoksia myytäväksi. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:n katsottiin valmistaneen B:n valokuvasta kappaleita ja saattaneen niitä yleisön saataviin ja siten syyllistyneen tekijänoikeusrikkomukseen. Vrt. KKO:1979-II-64 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 26.6.2015 nro 15/128361 Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen tekijänoikeusrikkomukseen 1.1.2009 - 3.3.2015 sen vuoksi, että A oli tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkonut tekijänoikeuslain säännöstä, jolla suojataan tekijänoikeutta. A oli ilman lupaa valmistanut asianomistaja B:n ottamasta metsoaiheisesta valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin tarjoamalla niitä myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. A oli maalannut taulun öljyväritekniikalla käyttäen valokuvaa hyväksi. A:n taulussa olevat eroavaisuudet valokuvaan verrattuna olivat erittäin vähäisiä, joten maalaus oli katsottava B:n valokuvan jäljennökseksi eli kappaleeksi. A ei lisäksi ollut ilmoittanut valmistamissaan kappaleissa tekijää sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Käräjäoikeus tuomitsi A:n tekijänoikeusrikkomuksesta 15 päiväsakkoon ja velvoitti A:n suorittamaan B:lle hyvityksenä B:n valokuvan käyttämisestä 600 euroa korkoineen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Oskar Kulmala. Turun hovioikeuden tuomio 19.5.2016 nro 16/121399 Hovioikeus katsoi, että hovioikeudessa esitetty näyttö ei antanut aihetta arvioida asiaa toisin kuin käräjäoikeus. Huomioon ottaen B:n ottaman valokuvan ja A:n maalauksen samuuden asteen, kokonaisvaikutelman ja erojen vähäisen merkityksen kokonaisvaikutelmassa, hovioikeus päätyi käräjäoikeuden tavoin siihen, että maalaus oli katsottava valokuvan kappaleeksi. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Arto Suomi, Tarja Huossa ja Virpi Vuorinen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että syyte ja hyvitystä koskeva vaatimus hylätään. Syyttäjä ja B vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. B on ottanut metsoaiheisen valokuvan vuonna 1991. Kuva on ollut nähtävillä B:n internetsivuilla. A on käyttäen B:n valokuvaa hyväkseen maalannut öljyväritekniikalla niin ikään metsoaiheisen työn. A on myöhemmin ottanut tästä maalauksesta valokuvan ja tehnyt siitä kaksi vedosta sekä tarjonnut maalausta ja vedoksia myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. 2. Syyttäjä on vaatinut A:lle käräjäoikeudessa rangaistusta tekijänoikeusrikkomuksesta, koska A oli tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ilman lupaa valmistanut B:n ottamasta metsoaiheisesta valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin tarjoamalla niitä myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. A ei myöskään ollut valmistamissaan kappaleissa ilmoittanut tekijää sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. 3. B on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja vaatinut lisäksi, että A velvoitetaan suorittamaan hänelle hyvityksenä valokuvan tekijänoikeuslain vastaisesta käyttämisestä 600 euroa. 4. A on kiistänyt syytteen ja muut vaatimukset ja katsonut, että B:n valokuva ei tekijänoikeuslain nojalla saanut suojaa toisessa taidelajissa ja että hänen maalauksensa poikkesi monin tavoin B:n valokuvasta, jota hän on kertonut käyttäneensä osittain mallina. Lisäksi A on käräjäoikeudessa katsonut, että syyte on kappaleiden valmistamisen osalta vanhentunut, koska hän oli maalannut teoksensa vuonna 2009. 5. Käräjäoikeus on katsonut, että valokuvaajalla oli yksinomainen oikeus määrätä valokuvansa valmistamisesta myös silloin, kun kappale oli valmistettu toista tekotapaa käyttäen. A:n taulussa olevat eroavaisuudet B:n valokuvaan verrattuna olivat kokonaisvaikutelmaan nähden erittäin vähäisiä. Käräjäoikeus on katsonut maalauksen olevan valokuvan kappale ja A:n myös muilta osin syyllistyneen siihen, mistä hänelle oli rangaistusta vaadittu. Käräjäoikeus on katsonut, että kappaleiden saattamista yleisön saataville ei voida erottaa niiden valmistamisesta, joten kyse on ollut yhdestä tekokokonaisuudesta, jonka eri osatekoja ei voida erottaa toisistaan. Rikos ei näin ollen ollut miltään osin vanhentunut. Käräjäoikeus on tuominnut A:n tekijänoikeusrikkomuksesta 15 päiväsakkoon sekä maksamaan B:lle vaaditun hyvityksen. 6. A on valittanut hovioikeuteen, joka ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. 7. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta ensisijaisesti kysymys siitä, onko A tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistanut B:n valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin ja näin loukannut B:n yksinoikeutta valokuvaan ja onko hän siten syyllistynyt tekijänoikeuslain 56 a §:ssä tarkoitettuun rangaistavaan tekoon sekä onko hän lain 57 §:ssä säädetyin tavoin velvollinen suorittamaan B:lle kohtuullisen hyvityksen. Keskeistä tämän kysymyksen arvioinnissa on se, onko A valmistanut B:n valokuvasta tekijänoikeuslaissa tarkoitetun kappaleen. Lisäksi Korkeimman oikeuden arvioitavana on kysymys siitä, onko syyteoikeus mahdollisesti osin vanhentunut. Valokuvan suojaa koskeva sääntely ja oikeuskäytäntö 8. Tekijänoikeuslain 56 a §:n mukaan tekijänoikeusrikkomuksesta on tuomittava muun muassa se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistaa teoksesta kappaleen tai saattaa teoksen yleisön saataviin tämän lain säännösten vastaisesti tai rikkoo lain 3 §:n säännöksiä moraalisista oikeuksista. Lain 60 §:n mukaan 56 a §:n säännöksiä sovelletaan myös oikeuteen, jota suojataan lain 5 luvun säännösten mukaan, eli esimerkiksi valokuvaajan oikeuksiin. 9. Valokuvien suojasta on aikaisemmin säädetty erillisessä laissa oikeudesta valokuvaan (405/1961), jonka 1 §:n 1 momentissa valokuvaajan oikeudet määriteltiin seuraavasti: Sillä, joka on valmistanut valokuvan, on, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomainen oikeus valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen valmistaa kappaleita kuvasta sekä näyttää sitä julkisesti. 10. Vuonna 1991 (lailla 35/1991) lainkohta muutettiin kuulumaan seuraavasti: Valokuvaajalla on, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna: 1) valmistamalla siitä kappaleita valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen; sekä 2) näyttämällä sitä julkisesti. 11. Jo lain sanamuodon perusteella voidaan pitää selvänä, että kyseisen lain mukaan valokuvaajan yksinoikeus piti sisällään muun muassa kappaleen valmistamisen valokuvasta maalaamalla. 12. Vuonna 1995 erillinen laki oikeudesta valokuvaan kumottiin ja valokuvan suojaa koskevat säännökset lisättiin tekijänoikeuslakiin. Tässä yhteydessä säädettiin myös kahdenlaisesta suojasta valokuville: itsenäinen ja omaperäinen valokuva sai suojaa valokuvateoksena lain 1 §:n 1 momentin nojalla ja muut valokuvat saivat suojaa 49 a §:ssä tarkoitettuina niin sanottuina tavallisina valokuvina. Tässä asiassa on riidatonta, että B:n valokuva on tekijänoikeuslain 49 a §:ssä tarkoitettu tavallinen valokuva. 13. Vuoden 1995 lain (446/1995) 49 a §:n 1 momentin mukaan valokuvaajalla oli yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna, valmistamalla siitä kappaleita sekä näyttämällä sitä julkisesti. 14. Lain esitöiden mukaan (HE 287/1994 vp s. 55) kappaleiden valmistusoikeutta koskevaa säännöstä oli tarkoitus yksinkertaistaa niin, että säännökseen ei otettu aiemmassa laissa olevaa mainintaa kappaleen valmistuksen tekotavoista, minkä mukaan oikeus koskee kappaleen valmistusta \"valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen\". Valmistustapojen esimerkkiluettelo oli esitöiden mukaan tarpeeton, ja lain sisältö oli tarkoitus pitää ennallaan. 15. Tekijänoikeuslaki sai näiltä osin nykyisen sanamuotonsa vuoden 2006 alusta voimaan tulleella lailla (821/2005). Lain 49 a §:n 1 momentin mukaan valokuvaajalla on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna, valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin. Pykälän 3 momentin mukaan pykälässä tarkoitettuihin valokuviin sovelletaan muun muassa, mitä tekijänoikeuslain 2 §:n 2 - 4 momentissa, 3 §:n 1 ja 2 momentissa, 11 §:ssä ja 12 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään. 16. Tekijänoikeuslain 2 §:n 2 momentin mukaan kappaleen valmistamisena pidetään sen valmistamista kokonaan tai osittain, suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi sekä millä keinolla ja missä muodossa tahansa. 17. Lain sanamuodon ja myös vuoden 1995 lainmuutokset huomioon ottaen Korkein oikeus toteaa, että tavallisenkin valokuvan suoja on kattanut ja kattaa myös toista tekotapaa käyttäen tapahtuvan kappaleen valmistamisen. Vaikka tekijänoikeuslain 49 a §:ssä ei ole viittausta lain 2 §:n 1 momenttiin, jossa on nimenomaisesti käytetty kappaleen valmistamisen määritelmässä myös ilmaisua \"toista tekotapaa käyttäen\", siinä on viittaus lain 2 §:n 2 momenttiin, jossa on todettu, että kappaleen valmistamista on valmistaminen millä keinolla ja missä muodossa tahansa. 18. A on esittänyt, että oikeuskäytännössä maalausta valokuvasta ei olisi pidetty valokuvan kappaleena. Hän on viitannut Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 1979 II 64 sekä eräisiin tekijänoikeusneuvoston lausuntoihin. 19. Ratkaisun KKO 1979 II 64 kohteena olleessa tapauksessa oli kyse siitä, että vastaaja oli maalannut taulun käyttäen esikuvanaan valokuvaajan valmistamaa julkistettua valokuvaa sekä asettanut sen julkisesti näytteille ja myytäväksi. Tuossa tapauksessa maalausta ei pidetty valokuvan kappaleena vaan valokuvan pohjalta syntyneenä itsenäisenä teoksena. Tämän takia Korkein oikeus, ottaen huomioon oikeudesta valokuvaan annetun lain 1 §:n ja tekijänoikeuslain 4 §:n 2 momentista ilmenevän periaatteen, hylkäsi syytteen ja korvausvaatimukset. 20. Ratkaisusta KKO 1979 II 64 ei voida tehdä sitä johtopäätöstä, ettei maalausta ylipäätään voitaisi pitää valokuvasta valmistettuna kappaleena. Korkein oikeus katsookin kohdassa 17 mainitut seikat huomioon ottaen, että tekijänoikeuslain 49 a §:ssä tarkoitetusta valokuvasta voidaan valmistaa kappale muulla tekniikalla tai toista tekotapaa käyttäen. Tapauskohtaisesti on arvioitava, onko esimerkiksi maalaus siinä määrin samanlainen kuin valokuva, että kyseessä on valokuvan kappale. A:n maalauksen arviointi: Onko kyseessä valokuvan kappale 21. Selvää on, ettei B:llä ole yksinoikeutta kuvata metsoa samanlaisessa asennossa ja samanlaisessa ympäristössä kuin hänen valokuvassaan. Oikeudenloukkaus on sen sijaan kysymyksessä, jos toinen on käyttänyt hyväksi B:n valokuvaa niin tarkoin, että lopputulosta on pidettävä hänen valokuvansa kappaleena. 22. Asiassa on riidatonta, että A on käyttänyt B:n valokuvaa vähintään apuna tehdessään omaa työtään. Arvioinnissa onkin kiinnitettävä huomiota siihen, missä määrin työt eroavat toisistaan ja minkälainen kokonaisvaikutelma niistä välittyy. 23. A on toimittanut Korkeimpaan oikeuteen kehystetyn taulun, jonka hän on ilmoittanut olevan kyseinen maalaus. B on toimittanut Korkeimpaan oikeuteen kehystetyn valokuvasuurennoksen ja kankaalle tehdyn vedoksen kyseessä olevasta valokuvasta. Valokuvan jäljennös ja valokuva taulusta ovat tuomion liitteenä. 24. Valokuva ja maalaus esittävät metsoa sivulta päin ja samanlaisessa ympäristössä kuvattuna. Korkeimman oikeuden havaintojen mukaan työt näyttävät ensisilmäyksellä hyvin samankaltaisilta. Metsolle tyypilliset piirteet, kuten punainen täplä silmän päällä, kainalon valkoinen täplä ja pyrstön valkoiset pilkut näkyvät kummassakin käytännössä täysin samanlaisina. Linnun asento ja höyhenten pörhistely ovat kummassakin samanlaisia. Ympäröivän maaston keskeiset elementit, kuten sen muoto ja selkeimmin erottuvat kasvit, ovat samanlaisia. Maalauksen värisävy on ruskeampi kuin alkuperäisen valokuvan. Tekniikaltaan maalaus on tehty hyvin yksityiskohtaisesti siten, että edes läheltä tarkasteltuna työ ei vaikuta maalaukselta vaan on hyvin valokuvamainen. 25. Korkein oikeus toteaa, että maalauksessa on jäljennetty valokuvan pääkohde ja tausta yksityiskohtia myöten niin tarkasti, että eroja on etsimällä etsittävä. A on käräjäoikeudessa kuultaessa itse kertonut pyrkineensä siihen, ettei esimerkiksi siveltimen jälkiä pinnassa näy. A:n mukaan hänen taulussaan metson asento sekä sen silmä, suu ja nokan muoto ovat erilaiset. Lisäksi taustalla on B:n kuvasta poiketen erotettavissa eläinten hahmoja. Kaikkia A:n väittämiä eroja ei kuitenkaan ole silmämääräisesti edes havaittavissa. Väitetyt erot ovat valokuvaa ja maalausta vertailtaessa syntyvän kokonaisvaikutelman kannalta merkityksettömiä. 26. A on myös katsonut, että valokuvan ja maalauksen koko ja värimaailma eroavat toisistaan niin selvästi, että maalaus ei ole valokuvan kappale. Korkein oikeus toteaa tältä osin, että valokuvaajalla on tekijänoikeuslain 49 a §:n 1 momentin mukaan yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta muuttamattomana tai muutettuna. Valokuvaajan yksinoikeus kattaa siten esimerkiksi valokuvan suurennokset ja erisävyiset vedokset. Valokuvasta tehdyn jäljennöksen suurempi koko tai toisensävyinen värimaailma ei siten yksin tarkoita, että kyseessä ei olisi valokuvan kappale. 27. Korkein oikeus toteaa, että sen lisäksi, että A:n maalaus on yksityiskohdiltaan lähes identtinen B:n valokuvan kanssa, maalaus on myös kokonaisvaikutelmaltaan samanlainen kuin valokuva, eikä esimerkiksi edellä mainittu värisävyn erilaisuus poista tätä samuusvaikutelmaa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että kyseessä on B:lle valokuvan kappale. Onko A:n menettely ollut tekijänoikeuslain vastaista 28. Edellä on katsottu, että A on valmistanut B:n valokuvasta kappaleen. Seuraavaksi on arvioitava, onko tämä tapahtunut tekijänoikeuslain vastaisesti ja onko A saattanut syytteessä väitetyllä tavalla valokuvan kappaleita yleisön saataviin. 29. A on väittänyt, että maalausta tehdessään hänellä ei ollut ollut tarkoituksena laittaa sitä myyntiin ja että vasta noin vuosi maalauksen valmistumisen jälkeen hän oli ottanut siitä valokuvan saattaakseen maalauksen myytäväksi. 30. Julkistetusta teoksesta saa jokainen tekijänoikeuslain 12 §:n 1 momentin mukaan valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen. Tätä säännöstä sovelletaan tekijänoikeuslain 49 a §:n 3 momentin mukaan myös valokuviin. 31. Asiassa ei ole esitetty selvitystä, jonka vuoksi asiaa olisi arvioitava toisin kuin A on kohdassa 29 esitetyn mukaisesti menettelystään kertonut. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että A ei ole syyllistynyt tekijänoikeuden loukkaukseen valmistaessaan yksityistä käyttöään varten kappaleen B:n valokuvasta vuonna 2009. 32. A on kuitenkin ottanut maalauksestaan, joka siis on B:n valokuvan kappale, myyntitarkoitusta varten valokuvan, joka sekin on B:n valokuvan kappale. A on myös kertomansa mukaan valmistanut maalauksesta kaksi vedosta. Näin ollen A on loukannut B:n yksinoikeutta valmistamalla valokuvasta kappaleita. Tarkemman selvityksen puuttuessa Korkein oikeus katsoo rikoksen tekoajan alkaneen vuoden 2010 alussa. 33. Tekijänoikeuslain 2 §:n 3 momentin mukaan teos saatetaan yleisön saataviin, kun se välitetään yleisölle, esitetään julkisesti, sen kappale tarjotaan myytäväksi, vuokrattavaksi tai lainattavaksi taikka sitä muutoin levitetään yleisön keskuuteen taikka sitä näytetään julkisesti. 34. Asiassa on riidatonta, että A on tarjonnut maalaustaan ja siitä ottamansa valokuvan vedoksia, joita edellä esitetyin tavoin on pidettävä B:n valokuvan kappaleina, myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. Myytäväksi tarjoaminen on yksi teoksen kappaleen levittämisen muoto, joten A on myös saattanut B:n valokuvan kappaleita yleisön saataviin vastoin tekijänoikeuslakia. 35. Tekijänoikeuslain 3 §:n 1 momentin mukaan kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Tätä säännöstä sovelletaan tekijänoikeuslain 49 a §:n 3 momentin mukaan myös valokuviin. 36. Siltä osin kuin syyte koskee B:n nimen ilmoittamatta jättämistä A:n vuonna 2009 valmistamassa B:n valokuvan kappaleessa eli hänen tuossa vaiheessa vain yksityistä käyttöään varten tekemässään maalauksessa, kyse on teosta, jota on syyteoikeuden vanhentumisen kannalta perusteltua arvioida itsenäisenä tekona suhteessa noin vuotta myöhemmin alkaneeseen, valokuvan kappaleiden myymiseen tähdänneeseen menettelyyn. Syyteoikeus tekijänoikeusrikkomuksesta, josta ei ole säädetty muuta rangaistusta kuin sakkoa, vanhentuu rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 4 kohdan ja saman luvun 2 §:n perusteella kahdessa vuodessa tekopäivästä. Kun syytettä tekijänoikeusrikkomuksesta ei ole nostettu sanotussa määräajassa, syyteoikeus puheena olevasta teosta on vanhentunut. Sen sijaan vuonna 2010 alkanut ja syytteen mukaisen tekoajan päättymispäivään 3.3.2015 saakka jatkunut kappaleiden valmistaminen ja myytäväksi tarjoaminen on katsottava yhdeksi rikokseksi. Näiltä osin syyte on siten nostettu tekijänoikeusrikkomuksen syyteoikeuden vanhentumista koskevassa määräajassa. 37. A ei ole B:n valokuvasta vuonna 2010 tekemissään kappaleissa ilmoittanut B:n nimeä. Sillä, että A ei kertomansa mukaan ole tiennyt valokuvaajan nimeä, ei ole asiassa merkitystä, koska käyttäessään valokuvaa hänen olisi pitänyt se selvittää. Asiassa ei ole tullut esiin mitään sellaista, jonka perusteella nimen ilmoittamisvelvollisuutta ei tässä tapauksessa olisi ollut. A on näin ollen tältä osin loukannut myös B:n moraalisia oikeuksia. Tahallisuus tai törkeä huolimattomuus 38. Tekijänoikeuslain 56 a §:n mukaan tekijänoikeusrikkomuksen rangaistavuus edellyttää, että loukkaaja on syyllistynyt oikeudenloukkaukseen tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta. Tahallisesta teosta tuomitseminen edellyttää, että tahallisuus kattaa kaikki rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvat seikat. 39. A on katsonut, että hän ei ole syyllistynyt rikokseen, koska hän oli voinut oikeuskäytännön ja kirjallisuuden nojalla perustellusti katsoa, että öljyvärimaalauksen tekeminen valokuvasta ei ollut oikeudenloukkaus. 40. Korkein oikeus toteaa, että edellä esitetyin tavoin oikeudenloukkaus on tapahtunut, kun A on ottanut maalauksesta myyntitarkoitusta varten valokuvan ja siitä vedoksia sekä saattanut maalauksen ja vedokset yleisön saataviin. 41. Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Korkein oikeus katsoo, että tätä arviointitapaa voidaan soveltaa myös muihin kuin seurausta kuvaaviin rangaistussäännöksen tunnusmerkkeihin. 42. Tahallisuuden täyttyminen ei edellytä yksityiskohtaista tietoa toiminnan oikeudellisesta sääntelystä. Oikeudellisen tiedon hankkimatta jättäminen ei pääsääntöisesti merkitse sitä, että vastaajalta puuttuisi tahallisuus, eivätkä tahallisuutta yleensä poista myöskään hänen oikeudellisesta sääntelystä tekemänsä virheelliset johtopäätökset (ks. KKO 2015:66, kohta 26). 43. A on ryhtyessään myymään tekemäänsä maalausta ja muita B:n valokuvan kappaleita ollut pääpiirteittäin tietoinen tekijänoikeuslain sisällöstä ja hänen on siten täytynyt olla tietoinen siitä, että hänellä ei ole ollut oikeutta valmistaa ja tarjota myytäväksi kappaleita toisen teoksesta ilman oikeudenhaltijan lupaa. Hän on virheellisesti katsonut, että valokuvalla ei olisi vastaavaa suojaa. Korkein oikeus katsoo, että kun A:n syytteessä kuvattu menettely on ollut tietoista, A on menetellyt tahallisesti, vaikka hänellä olisi ollut erilainen käsitys toimiensa oikeudellisesta arvioinnista. 44. Koska A:n on katsottava menetelleen tahallisesti, asiassa ei ole tarpeen arvioida hänen rikosoikeudellista vastuutaan törkeän huolimattomuuden kannalta. Kieltoerehdys 45. Rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana seuraavien seikkojen vuoksi: 1) lain puutteellinen tai virheellinen julkistaminen; 2) lain sisällön erityinen vaikeaselkoisuus; 3) viranomaisen virheellinen neuvo; tai 4) muu näihin rinnastettava seikka. Korkein oikeus tarkastelee A:n menettelyä vielä tämän kieltoerehdyssäännöksen kannalta. 46. A on valituksessaan vedonnut ensi sijassa siihen, ettei öljyväreillä maalaaminen ole valokuvan kappaleen valmistamista. Tältä osin kysymys voisi olla lähinnä edellä mainitun pykälän 2 kohdan mukaisesta perusteesta. Lain soveltaminen edellyttää säännönmukaisesti jossain määrin lain tulkintaa. Korkeimman oikeuden vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kieltoerehdykseen perustuva vastuuvapaus edellyttäisi sovellettavan sääntelyn poikkeuksellista vaikeaselkoisuutta. 47. Kuten edellä on todettu, vuonna 2010 voimassa olleessa tekijänoikeuslaissa on nimenomainen maininta siitä, että kappaleen valmistamisena ja siis myös valokuvan kappaleen valmistamisena pidetään sen valmistamista millä keinolla ja missä muodossa tahansa. Oikeuskäytännössä ja erityisesti tekijänoikeusneuvoston lausunnoissa on korostettu tapauskohtaista arviointia ja sitä, että loukkausta ei tapahdu, jos maalaus selvästi eroaa valokuvasta. Näin ollen A:n on täytynyt ymmärtää, että lähes identtisen maalauksen tekeminen B:n valokuvasta loukkaa tämän yksinoikeutta. Tätä arviointia ei muuta muuksi se, että oikeuskirjallisuudessa on esitetty A:n esittämin tavoin myös toisenlainen tulkinta. 48. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n erehtymistä kappaleen valmistamisen oikeudellisesta luonteesta ei voida pitää rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana. Syyksilukeminen ja rangaistuksen mittaaminen 49. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että A on tahallaan ja tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti valmistanut kappaleita B:n metsoaiheisesta valokuvasta tekemällä vedoksia valokuvasta, jonka hän on ottanut B:n valokuvasta tekemästään maalauksesta, sekä saattanut B:n valokuvan kappaleita eli edellä mainitut maalauksen ja vedokset yleisön saataviin tarjoamalla niitä myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. A on lisäksi tahallaan rikkonut tekijänoikeuslain 3 §:n säännöksiä moraalisista oikeuksista, kun hän on jättänyt ilmoittamatta B:n nimen edellä mainituissa vedoksissa. 50. A on menettelyllään syyllistynyt tekijänoikeusrikkomukseen, jonka tekoaika on 1.1.2010 - 3.3.2015. 51. Korkein oikeus katsoo, että syytä A:lle tuomitun rangaistuksen alentamiseen ei ole. [Perustelujen kohta 52 jätetään tässä julkaisematta, koska se ei liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.] Kohtuullinen hyvitys 53. B on vaatinut kohtuullisena hyvityksenä 600 euroa. A on kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään. 54. Tekijänoikeuslain 57 §:n 1 momentin, johon on valokuvaan perustuvan oikeuden osalta viitattu lain 60 §:ssä, mukaan tekijälle on suoritettava kohtuullinen hyvitys, jos teosta käytetään vastoin tätä lakia. A on edellä kohdassa 49 yksilöidyllä tavalla valmistanut B:n valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin lain vastaisesti ja on siten velvollinen suorittamaan B:lle tästä käyttämisestä kohtuullisen hyvityksen. 55. Kuten ratkaisussa KKO 2011:92 (kohta 18) on todettu, hyvityksen määrän osalta lähtökohdaksi on oikeuskäytännössä vakiintunut se vastike, jolla teoksen käyttäjä olisi voinut hankkia oikeudenhaltijalta luvan käyttää teosta. Hyvitys määräytyy siten usein normaalien käyttökorvausten eli lisenssimaksujen mukaisesti (esim. KKO 1989:87 ja 1995:202). Sen tilanteen varalta, että korvausperusteista ei määrätyllä alalla tai teoksen määrättyyn käyttöön nähden olisi sopimuksia, hyvityksen vähimmäismääränä tulisi säännöksen esitöiden (HE 32/1984 vp s. 16) mukaan pitää kohtuullista summaa, jolla tekijä todennäköisesti olisi antanut luvan teoksensa käyttämiseen. 56. B on perustellut vaatimustaan määrällisesti esittämällä Lehtikuvan hinnaston, jonka mukaan kuvan markkinointikäytöstä myytävään tuotteeseen kertajulkaisuna laskutettaisiin 295 euroa. Korkein oikeus katsoo, että kyseessä on niin erilainen käyttötarkoitus, että siitä ei voida saada tukea B:n 600 euron vaatimukselle. Muun selvityksen puuttuessa Korkein oikeus arvioi kohtuulliseksi hyvitykseksi 300 euroa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. A:n syyksi luetun tekijänoikeusrikkomuksen tekoaika on 1.1.2010 - 3.3.2015. A velvoitetaan suorittamaan B:lle kohtuullisena hyvityksenä hovioikeuden tuomitseman määrän sijasta 300 euroa käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevine korkoineen. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Jarmo Littunen ja Tuomo Antila.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180021 ECLI:FI:KKO:2018:21 KKO:2018:21 Upphovsrättsbrott Upphovsrättsförseelse Fotografi R2016/641 654 2018-03-28 ECLI:FI:KKO:2018:21 B hade fotografirätt enligt 49 a § upphovsrättslagen till ett fotografi med tjädermotiv som han hade tagit. A hade utan B:s samtycke målat en oljemålning som till såväl helhetsintrycket som detaljerna nästan helt motsvarade fotografiet samt tagit ett fotografi av sin målning och bjudit ut målningen och kopior av fotografiet till försäljning. Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att A hade framställt exemplar av B:s fotografi och gjort dem tillgängliga för allmänheten och således gjort sig skyldig till upphovsrättsförseelse. Jfr KKO:1979-II-64 UpphovsrättsL 2 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180022 ECLI:FI:KKO:2018:22 KKO:2018:22 Rangaistuksen määrääminen Rangaistuslajin valinta Yhdyskuntapalvelu R2017/170 664 2018-03-29 ECLI:FI:KKO:2018:22 A oli aikaisemmin tuomittu kerran ehdolliseen vankeusrangaistukseen useista seurustelukumppaniinsa B:hen kohdistuneista pahoinpitelyrikoksista. Noin puoli vuotta tuomion jälkeen hän syyllistyi uudestaan B:n pahoinpitelyyn sekä törkeään rattijuopumukseen. Hänet tuomittiin näistä rikoksista sekä täytäntöönpantavaksi määrätystä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteiseen kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että rikollisen toiminnan jatkaminen tai muut painavat syyt eivät muodostaneet estettä tuomita A ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun. RL 6 luku 11 § 1 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.8.2016 nro 16/131359 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 16.2.2017 nro 17/106616 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjänotaari Julia Niinimäki ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Birgitta Lemström ja Kristina Isaksson (eri mieltä). Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hänet tuomitaan ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun. Syyttäjä ja asianomistaja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus on lukenut kohdassa 3 A:n syyksi pahoinpitelyn (tekoaika 3.8.2015) ja kohdassa 4 törkeän rattijuopumuksen (tekoaika 2.9.2015) sekä tuominnut hänet niistä ja täytäntöönpantavaksi määrätystä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteiseen kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen. 2. Hovioikeus, jonka käsiteltävänä A:n valituksen johdosta on ollut vain rangaistuslajin valinta, on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luetut vakavat rikokset ja niiden varsin läheinen ajallinen yhteys hänen syykseen aiemmassa tuomiossa luettuihin rikoksiin muodostivat sellaisen painavan syyn, joka oli esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. 3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, voidaanko A tuomita yhdyskuntapalveluun. Yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen edellytykset 4. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan rikoksentekijä, joka tuomitaan pituudeltaan määrättyyn, enintään kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, tuomitaan sen sijasta yhdyskuntapalveluun, jollei ehdottomien vankeusrangaistusten, valvontarangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten, rikollisen toiminnan jatkamisen tai muiden painavien syiden ole katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. Pykälän 2 momentin mukaan yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen edellytyksenä on, että rikoksentekijä on antanut suostumuksensa rangaistuksen tuomitsemiseen yhdyskuntapalveluna ja että hänen voidaan olettaa suoriutuvan yhdyskuntapalvelusta. 5. Yhdyskuntapalveluun tuomitseminen on pääsääntö silloin, kun tuomittavan rangaistuksen pituutta sekä vastaajan suostumusta ja suoriutumiskykyä koskevat edellytykset täyttyvät. A:n rangaistus voi pituutensa puolesta tulla suoritettavaksi yhdyskuntapalveluna. Seuraamusselvityksen mukaan hänellä on edellytykset suoriutua yhdyskuntapalvelusta ja hän on antanut suostumuksensa sen suorittamiseen. Edellä mainitun pääsäännön mukaisesti hänet tulee siten tuomita yhdyskuntapalveluun, jollei tähän ole rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitettua estettä. A:n syyksi luettu menettely ja hovioikeuden arviointi esteperusteista 6. Syyksilukemisen osalta lainvoimaisella käräjäoikeuden tuomiolla A:n on tuomion kohdassa 3 katsottu pahoinpidelleen naisystäväänsä yksityisasunnossa tönimällä tätä, potkaisemalla tätä oikeaan silmään, tönäisemällä tämän sängylle ja pitämällä voimakkaasti tämän ranteista kiinni. Tuomiossa selostetusta asianomistajan kertomuksesta ilmenee, että A oli tehnyt asianomistajan silmään osuneen potkun polvella, kun asianomistaja oli ollut nousemassa ylös sängyltä. Menettelyllään A on aiheuttanut asianomistajalle kivun ja säryn lisäksi ison mustelman rintakehään sekä oikeaan silmään, joka oli turvonnut umpeen. Asianomistajalle on tullut myös kuhmu päähän sekä lukuisia mustelmia, hankaumia ja naarmuja ympäri kehoa. Lisäksi A:n syyksi on käräjäoikeuden tuomion kohdassa 4 luettu törkeä rattijuopumus, koska A oli kuljettanut henkilöautoa nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon jälkeen ollut 2,08 promillea, ja olosuhteet olivat olleet sellaiset, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. 7. Hovioikeus on katsonut rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitetun painavan syyn olevan esteenä A:n tuomitsemiselle yhdyskuntapalveluun. Painavan syyn hovioikeus on katsonut muodostuvan A:n syyksi luettujen rikosten vakavuudesta sekä niiden varsin läheisestä ajallisesta yhteydestä, kun hänen syykseen oli 3.3.2015 luettu samaan asianomistajaan marraskuun 2013 ja syyskuun 2014 välisenä aikana kohdistuneet lievä pahoinpitely ja neljä pahoinpitelyä. Näistä teoista A:lle oli tuomittu 80 päivän ehdollinen vankeusrangaistus. Korkeimman oikeuden arviointi esteperusteista 8. Korkein oikeus toteaa, että A on ennen nyt käsiteltävää asiaa tuomittu vain yhden kerran ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle ei siten ole rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitettua aiemmin tuomituista ehdottomista vankeusrangaistuksista, valvontarangaistuksista tai yhdyskuntapalvelurangaistuksista johtuvaa estettä. 9. Tämän jälkeen arvioitaviksi jäävät muut rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitetut esteperusteet eli rikollisen toiminnan jatkaminen ja muut painavat syyt. Tässä yhteydessä arvioinnin kohteena ovat myös asianomistajan esittämät väitteet siitä, ettei A tulisi ojentumaan, jos hänet tuomitaan yhdyskuntapalveluun. 10. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momenttiin on 1.5.2015 voimaan tulleella lailla lisätty erilliseksi esteperusteeksi rikollisen toiminnan jatkaminen. Tällä on lain esitöiden mukaan tarkoitettu sitä, että yhdyskuntapalveluun tuomitsemista harkittaessa tulisi ottaa huomioon se, että henkilön otaksutaan jatkavan rikollista toimintaa. Säännöksellä on haluttu korostaa sitä, että esimerkiksi vakavia rikoksia mahdollisesti tekevään ryhmään kuuluminen voi olla este tuomita henkilö yhdyskuntapalveluun (HE 215/2014 vp s. 90). 11. Korkein oikeus katsoo, että tämä esteperuste soveltuu lähinnä tilanteisiin, joissa rikollisen toiminnan jatkamisen vaaraa voidaan pitää niin merkittävänä, että ehdotonta vankeusrangaistusta voidaan sen eristämisvaikutuksen vuoksi pitää tarpeellisena rikoskierteen katkaisemiseksi. Esteperusteen täyttymistä harkittaessa voidaan soveltaa samankaltaisia perusteita, joita käytetään harkittaessa pakkokeinolain 2 luvun säännösten nojalla sitä, onko rikoksesta epäilty tai tuomittu määrättävä vangittavaksi jatkamisvaaran perusteella. 12. A on kohdassa 7 selostetuin tavoin syyllistynyt marraskuun 2013 ja syyskuun 2014 välisenä aikana samaan asianomistajaan kohdistuneisiin lievään pahoinpitelyyn ja neljään pahoinpitelyyn, joista hänelle on 3.3.2015 tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus. Nyt käsiteltävät rikokset on tehty aiemman ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajalla. Ne on kuitenkin tehty vasta noin 5 kuukauden kuluttua ehdollisen vankeusrangaistuksen tuomitsemisesta ja lähes vuoden kuluttua hänen syykseen tuolloin luetuista rikoksista. A on saanut mainituista aiemmista teoistaan tuomion muodossa varoituksen vain yhden kerran, ja niistä on tuomittu päivissä mitattu ehdollinen vankeusrangaistus. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n aikaisemman rikollisuuden perusteella ole aihetta katsoa, että käsillä olisi niin merkittävä rikollisen toiminnan jatkamisen vaara, jonka vuoksi häntä ei voitaisi tuomita yhdyskuntapalveluun. Muitakaan jatkamisvaaraa tukevia seikkoja ei asiassa ole tullut esiin. 13. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla painavilla syillä viitataan lain esitöiden (HE 144/1996 vp s. 13) mukaan seikkoihin, jotka ovat rangaistuksen mittaamisen kannalta merkittäviä. Tällaisten syiden perusteella yhdyskuntapalveluun tulisi jättää tuomitsematta varsin harvoin, kun taas säännöksessä nimenomaisesti mainittuja perusteita on lain esitöissä ajateltu sovellettavan suhteellisen usein. Painavan syyn käsitettä on myös myöhempien esitöiden mukaan tulkittava suppeasti (HE 44/2002 vp s. 209). 14. Painava syy esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle voi lain esitöiden mukaan joissain tapauksissa liittyä sen rikoksen laatuun, josta tuomittava rangaistus on parhaillaan harkittavana. Esimerkiksi joistakin lajiltaan sinänsä vakavista seksuaalirikoksista tai törkeistä huumausainerikoksista saatetaan yksittäistapauksissa tuomita kahdeksan kuukauden pituisia tai tätä lievempiä vankeusrangaistuksia. Tämänkaltaisissa poikkeustilanteissa rikoksen laatu voi olla sellainen painava syy, joka estää yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen (HE 44/2002 vp s. 209). 15. A:n syyksi luettu pahoinpitely, joka on käsittänyt muun ohella potkun silmään, on lajissaan varsin vakava. Pahoinpitelyn vakavuus ja vaarallisuus samoin kuin A:n aikaisemmat samankaltaiset pahoinpitelyrikokset on otettu huomioon siinä, ettei hänelle enää ole tuomittu vankeusrangaistusta ehdollisena ja että hänelle tuomittu aiempi ehdollinen vankeusrangaistus on määrätty pantavaksi täytäntöön. Nyt arvioitavana oleva rikos ei kuitenkaan ole tekotavaltaan merkittävästi poikennut niistä pahoinpitelyrikoksista, joista yhdyskuntapalvelua tavanomaisen rangaistuskäytännön mukaisesti tuomitaan. Lain esitöissä yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen estävän rikoksen laadun osalta esimerkkeinä mainitut seksuaalirikokset ja törkeät huumausainerikokset ovat jo niiden rangaistusasteikoista ilmenevällä tavalla huomattavasti pahoinpitelyä vakavampia rikoksia. A:n syyksi luettu pahoinpitely ei ole käytetyn väkivallan tai muidenkaan tekoon liittyvien seikkojen perusteella niin vakava rikos, että rikoksen laatu sellaisenaan muodostaisi painavan syyn, joka estäisi yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen. 16. A ja asianomistaja ovat pahoinpitelyn aikaan olleet seurustelusuhteessa. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään aiemmin katsonut, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa, joissa tekijä ja uhri eivät ole tasavertaisessa asemassa vaan uhri tarvitsee erityistä suojelua, teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi (KKO 2012:9, kohta 6 ja siinä mainitut ratkaisut). Joissain tilanteissa saattaa olla uhrin suojelemiseksi tarpeen, että rangaistuksen lajivalinnassa käytetään poikkeuksellisesti ehdotonta vankeusrangaistusta tilanteessa, jossa yhdyskuntapalveluun tuomitseminen saattaisi muuten tulla kysymykseen. 17. Tässä tapauksessa pahoinpitelyn luonne lähisuhdeväkivaltana ja se, että A oli aikaisemminkin toistuvasti pahoinpidellyt asianomistajaa, puhuvat sen puolesta, että yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle voitaisiin katsoa olevan painavasta syystä johtuva este. A ja asianomistaja eivät kuitenkaan asiakirjoista ilmenevien tietojen mukaan ole asuneet samassa taloudessa, vaan heidän suhdettaan on luonnehdittu seurustelusuhteeksi. Seurustelusuhteeseen ei liity yhtä olennaista suojelun tarvetta kuin samassa taloudessa asuvien perheenjäsenten kesken. Edellä esitettyjä seikkoja punnittuaan Korkein oikeus katsoo, ettei rikoksen luonne toistuvana lähisuhdeväkivaltana tässä tapauksessa muodosta sellaista painavaa syytä, joka estäisi A:n tuomitsemisen yhdyskuntapalveluun. 18. Myöskään A:n syyksi luettu törkeä rattijuopumus ei ole niin vakava rikos, että se olisi este yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. 19. Edellä selostetuin perustein Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole rikollisen toiminnan jatkamisesta tai muista painavista syistä johtuvaa estettä tuomita A:lle seuraamukseksi yhdyskuntapalvelua. Kun muutkin edellytykset yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle edellä kerrotuin tavoin täyttyvät, A on tuomittava ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun. Yhdyskuntapalvelun kesto on 180 tuntia. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Hovioikeuden tuomitseman kuuden kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen asemesta A:lle tuomitaan yhdyskuntapalvelua 180 tuntia. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180022 ECLI:FI:KKO:2018:22 KKO:2018:22 Bestämmande av straff Val av straffart Samhällstjänst R2017/170 664 2018-03-29 ECLI:FI:KKO:2018:22 A hade tidigare en gång dömts till villkorligt fängelsestraff för flera misshandelsbrott riktade mot B som han sällskapade med. Ungefär ett halvt år efter domen gjorde han sig på nytt skyldig till misshandel av B och till grovt rattfylleri. För dessa brott samt för det villkorliga fängelsestraffet som förordnades att gå i verkställighet dömdes A till ett gemensamt fängelsestraff på sex månader. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att varken den fortsatta brottsliga verksamheten eller andra vägande skäl hindrade att A dömdes till samhällstjänst i stället för ovillkorligt fängelse." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180023 ECLI:FI:KKO:2018:23 KKO:2018:23 Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen Lieventämisperusteet Rangaistusasteikon lieventäminen Veropetos Törkeä veropetos Kirjanpitorikos Törkeä kirjanpitorikos Tunnustamisoikeudenkäynti R2017/666 665 2018-03-29 ECLI:FI:KKO:2018:23 A:ta epäiltiin useista talousrikoksista. Esitutkinnan aikana A oli ensin kiistänyt syyllisyytensä mutta myöhemmin myöntänyt sen ja aloittanut syyteneuvottelun syyttäjän kanssa. Asia oli kaikkien epäiltyjen rikosten osalta käsitelty tunnustamisoikeudenkäynnissä. A oli maksanut pääosan Verohallinnon saatavista ennen asian vireilletuloa käräjäoikeudessa ja loppuosan hovioikeuskäsittelyn aikana. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja erityisesti rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan ja 8 a §:n vaikutuksesta A:lle tuomittavaan rangaistukseen. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 7.9.2016 (nro 16/135455) ja Helsingin hovioikeuden tuomio 14.7.2017 (nro 17/127829) kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tero Kujala sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Vanamo, Outi Mikkola ja Jukka Loiva. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi joko yksin tai yhdessä yhdyskuntapalvelun kanssa. Syyttäjä ja Verohallinto vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A:ta on syksyllä 2015 käynnistyneessä esitutkinnassa epäilty useista talousrikoksista. Esitutkinnan aikana A ja syyttäjä ovat käyneet syyteneuvottelua ja syyttäjä on toimittanut käräjäoikeudelle tuomioesityksen asian käsittelemiseksi tunnustamisoikeudenkäynnissä. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta kolmesta törkeästä veropetoksesta (kohdat 1, 3 ja 5) ja kahdesta törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohdat 2 ja 4). 2. Tuomioesityksen mukaan X Oy:n ja Y Oy:n (jäljempänä yhdessä yhtiöt) ravintoloissa oli vuosina 2010 - 2015 harjoitettu ohimyyntiä, jossa osa ravintoloiden käteismyynnistä oli jätetty merkitsemättä kirjanpitoon ja ilmoittamatta verotuksessa. A oli toiminut molempien yhtiöiden toimitusjohtajana. Näitä yhtiöitä koskevien syytekohtien 1 ja 3 mukaan yhtiöiden kausiveroilmoituksissa oli jätetty ilmoittamatta myynnin arvonlisäveroa kirjanpitoon kirjaamattoman käteismyynnin osalta ja yhtiöiden puolesta oli annettu sanotuilta verovuosilta vääränsisältöiset veroilmoitukset. Tuloveroa ja arvonlisäveroa oli kohdassa 1 vältetty yhteensä 767 141 euroa ja yritetty välttää 89 349 euroa. Kohdassa 3 veroja oli vältetty yhteensä 331 259 euroa ja yritetty välttää 25 580 euroa. Syytekohtien 2 ja 4 mukaan molempien yhtiöiden toiminnassa oli jätetty kirjanpitoon kirjaamatta käteismyyntiä. Syytekohdan 5 mukaan A oli henkilökohtaisessa verotuksessaan jättänyt tuloinaan ilmoittamatta yhtiöistä nostamansa varat. Näin menettelemällä hän oli aiheuttanut tuloveron määräämisen 988 881 euroa liian alhaiseksi ja lisäksi yrittänyt aiheuttaa sen määräämisen 266 185 euroa liian alhaiseksi. 3. A on tunnustanut tuomioesityksen mukaiset rikokset ja suostunut asian käsittelyyn oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 b luvun mukaisessa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Verohallinto on suostunut asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäyntimenettelyssä ja vaatinut A:lta vahingonkorvausta rikoksilla aiheutetuista vahingoista 261 027 euroa. Syyttäjä on esittänyt, että A:lle tuomittava rangaistus olisi ilman rangaistusta lieventäviä ja alentavia tekijöitä ollut 3 vuotta 10 kuukautta vankeutta. Syyttäjä on vaatinut A:lle 2 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistusta, mikä perustui syyteneuvottelussa saavutettuun sovintoon. Seuraamuskannanotossa oli otettu huomioon tunnustamisoikeudenkäynnistä seuraavan lievennetyn rangaistuksen ohella se, että A oli edistänyt rikoksensa selvittämistä sekä lisäksi poistanut rikoksensa vaikutuksia maksamalla suuren osan Verohallinnon saatavista. 4. Käräjäoikeus on todennut, että syyttäjän kannanotto tuomittavasta rangaistuksesta ilman lieventäviä ja alentavia tekijöitä oli oikea. Syyttäjän ja vastaajan syyteneuvottelussa sopima rangaistus ei ainakaan ollut liian ankara. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi tuomioesityksen mukaiset rikokset, tuominnut hänet 2 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistukseen ja velvoittanut maksamaan Verohallinnon vaatimat vahingonkorvaukset. 5. A on valittanut hovioikeuteen vaatien, että vankeusrangaistusta alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi mahdollisine oheisseuraamuksineen. Hovioikeus on katsonut, että myöntämällä menettelynsä ja suostumalla syyteneuvotteluun A on voinut jossain määrin helpottaa esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän työtä. Myöntäminen ei ole kuitenkaan merkittävällä tavalla edistänyt rikosten selvittämistä. Asian tuomioistuinkäsittely on A:n menettelyn johdosta keventynyt, joten prosessitaloudelliset edut voitiin osin ottaa rangaistusta mitattaessa huomioon. Hovioikeuden mukaan rikoksen selvittämisen osalta rangaistuksen lieventämisperuste oli olemassa, mutta sen vaikutus ei ollut kovin suuri. Hovioikeus on vielä todennut, että A oli hovioikeuskäsittelyn aikana suorittanut kokonaan Verohallinnon vahingonkorvaussaatavan, yhteensä noin kolme miljoonaa euroa. Syyteneuvottelun johdosta tehtävän alennuksen lisäksi voitiin tuomittavassa rangaistuksessa ottaa huomioon A:n pyrkimys poistaa rikoksensa vaikutuksia sekä vähäisessä määrin pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä. Käräjäoikeuden tuomion mukainen rangaistuksen alennus, 1 vuosi 9 kuukautta, oli huomattava. Hovioikeus on katsonut, että rangaistusta ei ollut syytä enemmälti alentaa. 6. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys rangaistuksen määräämisestä A:n syyksi luetuista rikoksista ja erityisesti syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan lievennetyn rangaistusasteikon ja muiden lieventämisperusteiden vaikutuksesta rangaistukseen. Rangaistuksen määräämisen perusteista 7. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Mainitun luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia seikkoja ovat lisäksi luvun 5 - 8 §:n mukaiset perusteet. 8. Eri rikoksista yhteistä vankeusrangaistusta määrättäessä on otettava huomioon myös rikoslain 7 luvun säännökset. Rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteistä rangaistusta määrättäessä eri rikoksista seuraavan ankarimman enimmäisrangaistuksen saa ylittää, mutta rangaistus ei saa olla eri rikosten enimmäisrangaistusten yhteisaikaa pitempi. Ankarinta enimmäisrangaistusta ei myöskään saa ylittää enempää kuin 1) yhdellä vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta vähemmän kuin yksi vuosi kuusi kuukautta; 2) kahdella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta vähintään yksi vuosi kuusi kuukautta mutta vähemmän kuin neljä vuotta; eikä 3) kolmella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta määräajaksi vähintään neljä vuotta. 9. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Rangaistuksen määrääminen tunnustamisoikeudenkäynnissä 10. Vuoden 2015 alusta voimaan tulleella lailla 670/2014 on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annettuun lakiin lisätty syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevat säännökset. Lain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä voi ryhtyä omasta tai asianosaisen aloitteesta toimenpiteisiin tuomioesityksen tekemiseksi ja sen käsittelemiseksi lain 5 b luvussa tarkoitetussa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Edellytyksenä tuomioesityksen tekemiselle on pykälän 2 momentin mukaan muun ohella se, että rikoksesta epäilty tunnustaa epäillyn rikoksen ja suostuu asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäynnissä. Pykälän 4 momentin mukaan tuomioesityksessä on ilmoitettava muun ohella syyttäjän sitoumus vaatia rangaistusta lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Syyttäjä voi tuomioesityksessä ilmoittaa kantansa tuomittavan rangaistuksen lajista ja määrästä. 11. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n 1 momentin mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos tekijä on myötävaikuttanut rikoksensa selvittämiseen siten kuin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 1 luvun 10 ja 10 a §:ssä ja 5 b luvussa sekä esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 10 a §:ssä säädetään. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n 2 momentin mukaan määrättäessä rangaistusta 1 momentin nojalla tekijälle saa tuomita enintään kaksi kolmannesta rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Pykälän 3 momentin mukaan tuomiossa on ilmoitettava tuomitun rangaistuksen lisäksi myös, millaisen rangaistuksen tuomioistuin olisi tuominnut ilman edellä tarkoitettua myötävaikutusta. 12. Syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan lainsäädännön esitöissä on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 10 §:n osalta (HE 58/2013 vp s. 25) todettu, että käytännössä tuomioesitykseen tulisi pääsääntöisesti kirjata syyttäjän näkemys siitä, minkä lajinen ja suuruinen rangaistus asiassa tulisi määrätä tai missä haarukassa rangaistuksen tulisi olla. Vastaajalle tulisi myös kertoa, ettei tuomioistuin ole sidottu syyttäjän tekemään seuraamuskannanottoon, mutta että tuomioistuin on velvollinen soveltamaan lievennettyä rangaistusasteikkoa. 13. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n osalta esitöissä on todettu, että tuomioistuin olisi velvollinen noudattamaan lievennettyä rangaistusasteikkoa, mutta tarkempi rangaistuksen mittaaminen asteikon puitteissa tapahtuisi samalla tavalla kuin 8 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa eli luvun 3 ja 4 §:ssä säädettyjen yleisten perusteiden mukaisesti (HE 58/2013 vp s. 37). 14. Syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevassa lainsäädännössä ei ole pidetty välttämättömänä, että syyttäjä ilmoittaa tuomioesityksessä kantansa tuomittavan rangaistuksen määrästä tai lajista. Syyttäjältä edellytetään ainoastaan sitoumusta vaatia rangaistusta rikoslain 6 luvun 8 a §:n mukaiselta lievennetyltä rangaistusasteikolta. Laissa tai esitöissä ei myöskään viitata siihen, että syyttäjän tulisi ottaa kantaa rikoslain 6 luvun 8 a §:n 3 momentin mukaisesti rangaistukseen, joka tuomioesityksen kohteena olevista rikoksista tulisi tuomittavaksi ilman syyteneuvottelusta ja tunnustamisoikeudenkäynnistä johtuvaa alennusta. 15. Korkein oikeus toteaa, että tunnustamisoikeudenkäyntiä harkitsevalla vastaajalla on paremmat mahdollisuudet arvioida tuomioesitykseen ja tunnustamisoikeudenkäyntiin suostumisen edellytyksiä, kun hänen tiedossaan on syyttäjän seuraamuskannanotto, josta tunnustamisoikeudenkäynnin konkreettinen vaikutus hänelle tuomittavaan rangaistukseen ilmenee. 16. Siitä huolimatta, että syyttäjä ja vastaaja ovat mahdollisesti päässeet syyteneuvottelussa yhteisymmärrykseen tuomittavan rangaistuksen määrästä ja lajista, syyteneuvottelussa ei ole kysymys rangaistuksen määrän tai lajin sopimisesta. Rangaistuksen määrääminen myös tunnustamisoikeudenkäynnissä on yksin tuomioistuimen harkinnassa. Tuomioistuimen seuraamusharkinta näissä asioissa ei eroa siitä, miten harkinta tavanomaisesti rikoslain 6 ja 7 lukujen säännösten mukaisesti suoritetaan. Syyteneuvottelujärjestelmän toimivuuden kannalta on kuitenkin eduksi, että syyttäjän tuomioesityksessään mahdollisesti esittämät seuraamuskannanotot eivät huomattavasti eroa tuomioistuinten tunnustamisoikeudenkäynnissä tuomitsemista rangaistuksista. 17. Edellä kohdassa 11 selostetulla tavalla rikoslain 6 luvun 8 a §:n 3 momentin mukaan tunnustamisoikeudenkäynnissä annettavassa tuomiossa on ilmoitettava tuomitun rangaistuksen lisäksi myös, millaisen rangaistuksen tuomioistuin olisi tuominnut ilman tunnustusta. Lainkohtaa koskevissa esitöissä on todettu, että tarkoituksena on pystyä kontrolloimaan, että tunnustus on asianmukaisesti otettu rangaistuksen mittaamisessa huomioon. Momentin sääntelyllä voisi olla myös etuja oikeuskäytännön ja sen yhtenäisyyden seuraamisen kannalta. Jos tuomioesityksen perusteella annetussa tuomiossa on luettu syyksi kaksi tai useampi rikos, tuomioistuimen pitää ilmoittaa vastaavalla tavalla kaikkien syyksiluettujen rikosten osalta molemmat rangaistukset, rangaistus ilman tunnustusta ja rangaistus tunnustuksen johdosta alennettuna, ennen kuin se tuomitsee rikoksista näistä yhteisen rangaistuksen rikoslain 7 luvun säännösten mukaisesti (HE 58/2013 vp s. 37). 18. Korkein oikeus toteaa, että lain sanamuodosta tai sen esitöissä ilmaistusta tarkoituksesta ei seuraa, että tuomioistuimella olisi tunnustamisoikeudenkäynnissä velvollisuus ilmoittaa seuraamusharkintansa lopputulos jokaisen syyksi luetun rikoksen osalta erikseen. Tätä ei myöskään edellytetä yhteisen rangaistuksen määräämistä koskevassa rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa eikä lainkohdan vakiintuneessa soveltamiskäytännössä. Viimeksi mainitun lainkohdan säätämisen tarkoituksena osana rikosten yhtymistä koskevan lainsäädännön uudistamista oli päinvastoin yksinkertaistaa aikaisempaa sääntelyä, jonka mukaan vastaajalle oli tuomittava erilliset määräaikaiset vankeusrangaistukset kustakin hänen syykseen luetusta rikoksesta (HE 40/1990 vp s. 16). Näin ollen kyseisen esityölausuman perusteella ei voida katsoa, että tuomioistuimen velvollisuutena olisi tunnustamisoikeudenkäynnissä aina ilmoittaa oikeudenmukaiseksi katsomansa rangaistus jokaisen rikoksen osalta erikseen. Rangaistuksen määrääminen tässä tapauksessa Rangaistus ilman tunnustusta ja lieventämisperusteita 19. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n 3 momentin mukaan tunnustamisoikeudenkäynnissä annettavassa tuomiossa on ilmoitettava, millaisen rangaistuksen tuomioistuin olisi tuominnut ilman tunnustusta. Asiassa on näin ollen ensin lausuttava rangaistuksen määräämisestä ennen rikoslain 6 luvun 8 a §:n soveltamista. 20. Törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta tuomittava rangaistus on molemmista vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta. Sanotun enimmäisrangaistuksen saa puolestaan yhteistä rangaistusta määrätessä rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti ylittää enintään kolmella vuodella. A:lle tuomittava rangaistus voisi siten olla enintään seitsemän vuotta vankeutta. 21. A:n syyksi luetussa menettelyssä on ollut tarkoituksena verojen välttäminen yhtiöiden toiminnassa sekä verottamatta jääneiden varojen nostaminen A:n omaan käyttöön. Yhtiöiden ravintolatoiminnassa on harjoitettu käteismyynnin osalta niin sanottua ohimyyntiä. Ravintoloiden käteismyynti on osittain jätetty merkitsemättä kirjanpitoon, eikä myyntejä ole myöskään ilmoitettu verotuksessa, minkä johdosta yhtiöitä koskeva arvonlisävero ja tulovero on määrätty liian alhaisiksi. Vältetyn veron määrä on ollut suurin A:n henkilökohtaista verotusta koskevassa kohdassa 5, jossa on ollut kysymys molemmissa yhtiöissä ohimyynnin avulla hankitun tulon ilmoittamatta jättämisestä henkilökohtaisessa tuloverotuksessa. Tästä rikoksesta tuomittava rangaistus on siten katsottava rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin tarkoittamaksi yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohtana olevaksi rangaistukseksi. Huomioon on kuitenkin otettava, että sanottu rikos on kiinteässä yhteydessä kohtien 1 ja 3 tekoihin, joissa on yhtiöiden arvonlisäverotuksessa ja tuloverotuksessa vältetty veroa siten, että nämä varat on voitu jättää ilmoittamatta myös henkilökohtaisessa verotuksessa. 22. A:n menettely on ollut pitkäkestoista ja suunnitelmallista. Vältettyjen verojen määrä on ollut erittäin suuri. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus kohdassa 5 tarkoitetusta rikoksesta erikseen tuomittuna olisi noin kolmen vuoden vankeusrangaistus. 23. Yhteistä rangaistusta määrättäessä on kiinnitettävä huomiota rikosten keskinäiseen yhteyteen. Siitä huolimatta, että A:n toiminta on edellyttänyt useita erillisiä rikoksentekopäätöksiä, kysymys on yhtäjaksoisesta ja yhteiseen motivaatiotaustaan perustuvasta menettelystä. Kuten edellä on todettu, yhtiöitä koskevat törkeät veropetokset kohdissa 1 ja 3 ovat koskeneet samoja varoja kuin kohdan 5 törkeä veropetos. Näiltä osin rikosten keskinäisellä yhteydellä on tavanomaista suurempi rangaistusta alentava vaikutus. Lisäksi törkeät kirjanpitorikokset kohdissa 2 ja 4 ovat tässä tapauksessa liittyneet kiinteästi edellä mainittuihin veropetoksiin ja pyrkimyksiin estää niiden ilmitulo. Rikosten keskinäinen yhteys on näiltäkin osin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa. 24. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, kuten käräjäoikeus ja hovioikeus, että oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n syyksi luetuista rikoksista voidaan ennen lieventämisperusteiden ja tunnustuksen perusteella lievennetyn rangaistusasteikon soveltamista pitää 3 vuotta 10 kuukautta vankeutta. Rangaistuksen lieventämisperusteiden arviointi 25. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperuste on tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä. 26. Hovioikeus on katsonut, että A:n pyrkimys edistää rikostensa selvittämistä syyteneuvottelussa voidaan vähäisessä määrin ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla. 27. Korkein oikeus toteaa, että syyteneuvottelussa ja tunnustamisoikeudenkäynnissä on jo kysymys siitä, että rikoksesta epäilty edistää rikoksensa selvittämistä. Lainsäädännöstä tai esitöistä ei ilmene, että rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukainen rikoksen selvittämistä koskeva lieventämisperuste olisi tarkoitettu sovellettavaksi rikoslain 6 luvun 8 a §:n mukaisen lievennetyn rangaistusasteikon ohella. Epäillyn pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä syyteneuvottelussa ja tunnustamisoikeudenkäynnissä tulee otetuksi huomioon erityissäännön asemassa olevan rikoslain 6 luvun 8 a §:n nojalla. Näin ollen rikoksen selvittämistä koskevalta osalta rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan lieventämisperusteen soveltamiselle ei ole edellytyksiä. 28. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa säädetyn rikoksen vaikutusten estämistä tai poistamista koskevan lieventämisperusteen soveltamisen edellytyksiä. 29. Rikoslain yleisten oppien uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 198 - 199) on todettu, että tekijä voi poistaa rikoksen vaikutukset tai ainakin hyvittää aiheuttamansa vahingot vahingonkorvauksin. Vahinkojen korvaamista onkin pidetty tyypillisenä lieventämisperusteen tarkoittamana soveltamistilanteena. 30. Korvauksen suorittamisen ajankohdalla ja tekijän suhtautumisella omaan tekoonsa voi olla merkitystä lieventämisperusteen arvioinnissa. Harkinnassa voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka oma-aloitteista tekijän toiminta on ollut. Vahingonkorvauksen suorittamiselle voidaan pääsääntöisesti antaa rangaistuksen mittaamisessa sitä enemmän merkitystä, mitä aikaisemmassa vaiheessa korvaukset on maksettu. Vaikka jo rikoksentekijän pyrkimys rikoksen seurausten poistamiseksi voi olla riittävä lieventämisperusteen soveltamiseksi, merkitystä voidaan antaa myös sille, kuinka suuri osa rikoksella aiheutetuista vahingoista on korvattu ja onko korvausta suoritettu kaikille asianomistajille (KKO 2011:93, kohdat 23 ja 24). 31. Verohallinto on verotarkastuksen valmistumisen jälkeen keväällä 2016 ryhtynyt perimään rikoksilla vältettyjä veroja lähes kahden miljoonan euron arvosta. Perintä on noin miljoonan euron osalta kohdistunut henkilökohtaisesti A:han ja muilta osin yhtiöihin. A ja yhtiöt ovat maksaneet Verohallinnolle verovelkoina ja niiden viivästysseuraamuksina ja veronkorotuksina yhteensä 2,7 miljoonaa euroa ennen tuomioesityksen toimittamista käräjäoikeudelle elokuussa 2016. Verohallinto on tunnustamisoikeudenkäynnissä esittänyt vielä 261 027 euron vahingonkorvausvaatimuksen, joka on perustunut vuosien 2010 - 2012 arvonlisäveroihin, joiden verotusoikeus on ollut vanhentunut. A on myöntänyt vahingonkorvausvaatimuksen oikeaksi ja suorittanut vahingonkorvauksen hovioikeuskäsittelyn aikana. 32. A korvannut poikkeuksellisen suuret verovelat suurelta osin jo syyteneuvottelun aikana ja myöhemmin hovioikeuskäsittelyn aikana kokonaisuudessaan. A on maksanut häneltä henkilökohtaisesti perityt verot omista varoistaan, eikä yhtiöidenkään verovelkojen suorituksilla ole ollut haitallisia vaikutuksia yhtiöiden liiketoimintaan tai muille velkojille. A on näin ollen toiminut merkittävällä tavalla rikostensa vaikutusten poistamiseksi. Lieventämisperusteen vaikutusta vähentää kuitenkin se, että vahingonkorvaus vastaa viivästysseuraamuksia ja veronkorotuksia lukuun ottamatta sitä hyötyä, jonka A on hänelle syyksi luetuilla törkeillä veropetoksilla hankkinut. Lisäksi maksut ovat osittain koskeneet suoraan täytäntöönpantavissa olleita A:n henkilökohtaisia verovelkoja, joiden suorittamiseksi häneltä takavarikoitu omaisuus olisi voitu ulosmitata. Kokonaisarvioinnin perusteella Korkein oikeus katsoo, että rangaistusta on tällä perusteella lievennettävä kuusi kuukautta. Oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetuista rikoksista olisi ennen tunnustuksen perusteella lievennetyn rangaistusasteikon soveltamista siten 3 vuotta 4 kuukautta vankeutta. Tunnustamisoikeudenkäynnissä määrättävä rangaistus 33. Tunnustamisoikeudenkäynnissä A:n syyksi luetuista rikoksista saa rikoslain 6 luvun 8 a §:n 2 momentin nojalla tuomita vähintään 14 päivää ja enintään kaksi kolmannesta rikoksesta säädetystä vankeusrangaistuksen enimmäismäärästä eli kaksi vuotta kahdeksan kuukautta vankeutta. Sanotun enimmäisrangaistuksen saa puolestaan yhteistä rangaistusta määrätessä rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti ylittää enintään kahdella vuodella. A:lle tuomittava rangaistus voi siten olla enintään neljä vuotta kahdeksan kuukautta vankeutta. 34. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n esitöissä on lähdetty siitä, että mitä aikaisemmassa vaiheessa tunnustus on annettu, sitä enemmän tunnustuksella tulee olla painoarvoa rangaistusta alentavana seikkana. Rangaistus voisi olla enintään pykälän 2 momentin mukaan kaksi kolmasosaa normaalirangaistuksesta. Käytännössä tuomittaisiin siten kolmanneksella alennettu rangaistus (HE 58/2013 vp s. 37). 35. Korkein oikeus toteaa, että syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevalla lainsäädännöllä on pyritty erityisesti voimavarojen entistä tarkoituksenmukaisempaan kohdentamiseen sekä esitutkinnan, syyteharkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn nopeuttamiseen. Prosessiekonomian kannalta suurin hyöty syyteneuvottelusta saadaan silloin, kun tunnustus annetaan ja neuvottelu käynnistyy jo esitutkintavaiheessa, mitä on myös lain esitöissä pidetty menettelyn painopisteenä (HE 58/2013 vp s. 12 ja 35). Syyteneuvottelusta on kuitenkin mahdollista saada hyötyä myös niissä tilanteissa, joissa neuvotteluun ryhdytään myöhäisemmässä vaiheessa. 36. Korkein oikeus katsoo, että esitöissäkin mainittua kolmanneksen alennusta tuomittavaan rangaistukseen voidaan pitää rangaistuksen mittaamisen lähtökohtana tunnustamisoikeudenkäynnissä. Alennuksen ei kuitenkaan tule olla kaavamainen, vaan tapauskohtaisesti on arvioitava, onko alennuksen perusteltua olla tätä suurempi tai pienempi. Tällöin merkitystä on edellä todetuin tavoin erityisesti tunnustamisen ajankohdalla ja asiassa saavutetuilla prosessitaloudellisilla säästöillä. Asiassa on toisaalta otettava huomioon myös se, että tunnustamisoikeudenkäynnissä määrättyjen rangaistusten ei tule liiallisesti poiketa rangaistuksista, joita vastaavista rikoksista tuomittaisiin tavallisessa rikosprosessissa. 37. Verohallinto on elokuussa 2015 aloittanut yhtiöihin kohdistetun verotarkastuksen ja tehnyt syyskuussa 2015 poliisille rikosilmoituksen. A:ta on kuulusteltu rikoksesta epäiltynä 21. ja 22.10.2015, jolloin hän on kiistänyt syyllistyneensä rikoksiin. Samana ajankohtana poliisi on kuulustellut useita muitakin henkilöitä rikoksesta epäiltyinä ja todistajina. Verotarkastus on valmistunut 18.1.2016 ja A on antanut siihen vastineensa 22.2.2016. Kuulustelussa 2.3.2016 A on myöntänyt syyllisyytensä, jonka hän on jo verotarkastukseen antamassaan vastineessa todennut. A:n avustaja on kaksi päivää viimeksi mainitun kuulustelun jälkeen ehdottanut syyttäjälle syyteneuvottelun aloittamista. 38. Vaikka A on ensin kiistänyt syyllisyytensä, syyteneuvottelu on aloitettu esitutkinnan alkuvaiheessa. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan esitutkinnassa ei ole lokakuussa 2015 suoritettujen kuulustelujen jälkeen tehty merkittäviä tutkintatoimenpiteitä. Verotarkastus oli puolestaan aloitettu jo ennen rikosasian vireilletuloa, eikä A ole merkittävästi voinut vaikuttaa sen kestoon tai valmistumiseen menettelyllään esitutkinnassa. Lisäksi on otettava huomioon, että syyttäjä voi arvioida syyteneuvottelun edellytyksiä yleensä vasta siinä vaiheessa, kun syyteharkintaan riittävä selvitys on hankittu. Näin ollen syyteneuvottelu edellyttää etenkin vakavissa rikosasioissa aina jossain määrin esitutkintatoimenpiteitä. 39. Korkein oikeus katsoo, että syyteneuvottelusta on tässä asiassa ollut merkittävää prosessitaloudellista hyötyä, vaikka A on myöntänyt rikokset vasta verotarkastuksen valmistuttua. Syyteneuvottelu ja rangaistuksen alentaminen rikoslain 6 luvun 8 a §:n nojalla koskevat kaikkia rikoksia, joista A:ta on syytetty. 40. Korkein oikeus katsoo, että A:lle ilman tunnustusta tuomittavaa 3 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistusta on perusteltua alentaa syyteneuvottelun ja tunnustamisoikeudenkäynnin johdosta noin kolmanneksella. 41. Näillä perusteilla ja ottaen huomioon, että vain A on ollut muutoksenhakijana, Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden A:lle tuomitsemaa 2 vuoden 1 kuukauden yhteistä vankeusrangaistusta ole aihetta alentaa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Mika Huovila, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180023 ECLI:FI:KKO:2018:23 KKO:2018:23 Bestämmande av straff Straffmätning Lindringsgrunder Lindrigare straffskala Skattebedrägeri Grovt skattebedrägeri Bokföringsbrott Grovt bokföringsbrott Erkännanderättegång R2017/666 665 2018-03-29 ECLI:FI:KKO:2018:23 A var misstänkt för flera ekonomiska brott. Vid förundersökningen hade A först bestridit sin skuld men senare medgivit den och inlett en åtalsförhandling med åklagaren. Saken hade beträffande samtliga misstänkta brott behandlats i en erkännanderättegång. A hade betalat merparten av Skatteförvaltningens fordringar innan saken blev anhängig i tingsrätten och den resterande delen under hovrättsförhandläggningen. Fråga om straffmätningen och särskilt om vilken betydelse strafflagens 6 kap. 6 § 3 punkt och 8 a § hade för det straff som A skulle dömas till. SL 6 kap 6 § 3 punkten" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180024 ECLI:FI:KKO:2018:24 KKO:2018:24 Rekisterimerkintärikos Menettämisseuraamus Hyödyn menettäminen R2016/496 676 2018-04-03 ECLI:FI:KKO:2018:24 A:n oli katsottu syyllistyneen rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuun rekisterimerkintärikokseen hänen ilmoitettuaan kaupparekisteriin totuudenvastaisesti eräät henkilöt kahden kommandiittiyhtiön vastuunalaisiksi yhtiömiehiksi. Korkein oikeus katsoi, ettei A ollut hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä käyttänyt aiheutettua virhettä hyväkseen harjoittamalla kommandiittiyhtiöissä liiketoimintaa omaan lukuunsa eikä siten syyllistynyt myös momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla rekisterimerkintärikokseen. (Ään.) A ei ollut myöskään saanut rekisterimerkintärikoksista sellaista taloudellista hyötyä, joka oli tuomittava valtiolle menetetyksi. (Ään.) RL 16 luku 7 § 1 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 28.5.2015 nro 15/122517 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 21.4.2016 nro 16/116290 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Maria Takki ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tuomo Kurki, Lolita Tuomainen ja Lasse Tamminen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati, että syyte hylätään siltä osin kuin hänen oli kohdissa 22 ja 25 katsottu hankkiakseen itselleen ja toiselle henkilölle hyötyä käyttäneen kaupparekisteriin aiheutettua virhettä hyväkseen harjoittamalla omaan lukuunsa liiketoimintaa kahdessa yhtiössä näennäisesti toisen henkilön nimissä. Lisäksi A vaati, että menettämisseuraamusta koskevat vaatimukset mainituissa kohdissa hylätään. Syyttäjä vaati, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi kaksi törkeää velallisen epärehellisyyttä (kohdat 1 ja 2), törkeän velallisen petoksen (kohta 3), törkeän kirjanpitorikoksen (kohta 28), kaksi rekisterimerkintärikosta (kohdat 22 ja 25), väärennyksen (kohta 24) ja kahdeksan yllytystä rekisterimerkintärikokseen (kohdat 5, 7, 9, 11, 13, 15, 17 ja 19). 2. Kohdissa 22 ja 25 käräjäoikeus on katsonut A:n syytteessä kuvatuin tavoin aikaansaaneen oikeudellisesti merkityksellisen virheen kaupparekisteriin, kun Patentti- ja rekisterihallitukselle oli annettu väärä tieto X Ky:n ja Y Ky:n (jäljempänä kommandiittiyhtiöt) perustamisilmoituksissa ilmoittamalla totuudenvastaisesti toinen henkilö yhtiön vastuunalaiseksi yhtiömieheksi, vaikka tosiasiassa A ja hänen avopuolisonsa olivat harjoittaneet liiketoimintaa kommandiittiyhtiöissä. Sen sijaan käräjäoikeus on mainituissa kohdissa hylännyt syytteen siltä osin kuin A:ta oli syytetty myös siitä, että hän oli hankkiakseen itselleen ja avopuolisolleen hyötyä käyttänyt edellä kerrotuin tavoin aiheutettua virhettä hyväkseen harjoittamalla omaan lukuunsa liiketoimintaa kommandiittiyhtiöillä näennäisesti toisen henkilön nimissä, koska hän ei olisi voinut harjoittaa liiketoimintaa omissa nimissään verorästien vuoksi. Käräjäoikeus on katsonut, että näiltä osin rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistö ei täyty. Käräjäoikeus on mainituissa kohdissa myös hylännyt vaatimukset hyödyn menettämisestä valtiolle, koska hyöty oli ollut peräisin yhtiöiden sinänsä laillisesta liiketoiminnasta. 3. Syyttäjän muutoksenhaun johdosta hovioikeus on katsonut A:n syyllistyneen kahteen rekisterimerkintärikokseen käräjäoikeuden mainituissa kohdissa syyksilukeman menettelyn lisäksi myös käyttämällä hyödyn saamiseksi hyväkseen virheellisiä kaupparekisterimerkintöjä harjoittamalla kerrotuin tavoin liiketoimintaa kommandiittiyhtiöillä. A oli saanut välitöntä taloudellista hyötyä kommandiittiyhtiöiden nimissä harjoitetusta liiketoiminnasta ottamalla käyttöönsä yhtiöiden varoja rekisteriin merkittyjen vastuunalaisten yhtiömiesten yksityisottoina. A oli virheellisillä rekisterimerkinnöillä pyrkinyt välttämään vastuunalaisen yhtiömiehen vastuuta hyödyn saamiseksi itselleen. A:n rikoksella saamaksi hyödyksi on katsottu yksityisottojen määrä eli 63 000 euroa kohdassa 22 ja 39 615 euroa kohdassa 25, mitkä määrät A on tuomittu menettämään valtiolle. 4. A on valituksessaan vaatinut, että asia ratkaistaan mainituissa kohdissa käräjäoikeuden tuomion mukaisesti. Syyttäjä on katsonut, ettei hovioikeuden tuomiota ole syytä muuttaa. 5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hän syyllistynyt kohdissa 22 ja 25 kahteen rekisterimerkintärikokseen paitsi siltä osin kuin hänen syykseen on lainvoimaisesti luettu väärien tietojen ilmoittaminen kaupparekisteriin, myös siltä osin kuin häntä on syytetty sanotun virheen hyväksikäyttämisestä hyödyn hankkimiseksi. Lisäksi asiassa on kysymys siitä, onko A saanut rekisterimerkintärikoksilla menetetyksi tuomittavaa hyötyä. Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta 6. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan joka 1) aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon tai 2) hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä, on tuomittava rekisterimerkintärikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi. 7. Avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä annetun lain 1 luvun tekoaikana voimassa olleen 1 §:n (389/1988) mukaan lain säännöksiä sovelletaan, kun kaksi tai useampi harjoittaa sopimuksen perusteella yhdessä elinkeinotoimintaa yhteisen taloudellisen tarkoituksen saavuttamiseksi. Yhtiö on kommandiittiyhtiö, kun yhden tai useamman yhtiömiehen vastuu velvoitteista on rajoitettu sopimuksen osoittaman omaisuuspanoksen määrään. Luvun tekoaikana voimassa olleen 2 §:n (389/1988) mukaan avoin yhtiö ja kommandiittiyhtiö syntyivät yhtiömiesten sopimuksella. 8. Kaupparekisterilain 2 ja 3 §:n mukaan kommandiittiyhtiö on velvollinen tekemään ennen elinkeinotoiminnan aloittamista rekisteriviranomaiselle rekisteriin merkitsemistä varten ilmoituksen, joka sisältää elinkeinonharjoittajaa ja tämän elinkeinotoimintaa koskevat perustiedot. Lain 6 §:n mukaan kommandiittiyhtiön perusilmoituksessa on mainittava muun muassa kaikkien yhtiömiesten henkilötiedot ja kuka tai ketkä vastuunalaisista yhtiömiehistä kirjoittavat yhtiön toiminimen. 9. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2004:88 (kohta 3) todennut, rekisterimerkintärikosta koskevan säännöksen tarkoituksena on suojella viranomaisten pitämien yleisten rekistereiden luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta. 10. Korkein oikeus ei ole ennakkopäätöksissään arvioinut rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaista virheellisen rekisterimerkinnän hyväksikäyttämistä. Ratkaisussaan KKO 2012:41 (kohta 8) Korkein oikeus on todennut, että ulkopuolisen kannalta kaupparekisterissä olevat tiedot liiketoiminnan vastuunalaisista harjoittajista ovat keskeinen lähde arvioitaessa, miten päätösvaltaa yhtiössä käytetään ja kenellä on henkilökohtainen vastuu yhtiön velvoitteista. 11. Rikoslain rekisterimerkintärikosta koskevan säännöksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, että virhettä käytetään useimmiten hyväksi siten, että tekijä pyytää rekisteristä virheellisen merkinnän sisältävän otteen ja käyttää sitä jossakin asiassa todisteena. Tekijä saattaa esimerkiksi liittää rekisteriotteen johonkin viranomaiselle tai yksityiselle osoitettuun hakemukseen. Lainkohdassa tarkoitettu hyväksi käyttäminen ei kuitenkaan välttämättä edellytä, että tekijä itse pyytää rekisteriotteen ja käyttää sitä. Rekisterissä olevaa virhettä käytetään hyväksi myös silloin, kun tekijä panee vireille jonkin asian tietoisena siitä, että asiaa ratkaistaessa tullaan hankkimaan tieto rekisteristä, joka hänen tietensä sisältää 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutetun oikeudellisesti merkityksellisen virheen. Virheen hyväksikäyttäjä voi olla joko sen 1 kohdassa mainittu aiheuttaja tai muu henkilö, joka tietää rekisterimerkinnän 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutetuksi. Käytännössä rekisterimerkintärikos liittyy usein johonkin muuhun rikokseen (HE 6/1997 vp s. 72, samoin HE 66/1988 vp s. 28 - 29). Rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttyminen tässä tapauksessa 12. A on kohdissa 22 ja 25 tuomittu lainvoimaisesti siitä, että hänen toimestaan on aikaansaatu oikeudellisesti merkityksellinen virhe kaupparekisteriin kommandiittiyhtiöiden vastuunalaisista yhtiömiehistä. Kysymys on nyt siitä, onko hän rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla hyödyn hankkimiseksi käyttänyt tätä virhettä hyväkseen. Syytteen mukaan kaupparekisterissä olleen virheen hyväksikäyttö on tapahtunut, kun A on tosiasiassa harjoittanut omaan lukuunsa liiketoimintaa kommandiittiyhtiöillä, mutta näennäisesti kaupparekisteriin merkityn väärän henkilön nimissä. 13. Syyttäjä on todennut, että A oli harjoittanut sinänsä laillista liiketoimintaa, mutta verovalvonnan ulkopuolella ja yritystoimintaan liittyvät velvoitteet laiminlyöden, koska muodollinen vastuu oli kohdistunut toiseen henkilöön. Rekisterimerkintärikoksen syyksilukeminen edellyttää, että virheellistä kaupparekisteritietoa ylipäänsä hyödynnetään. Yhtiöiden asiakkaille oli kaupparekisteristä ja ennakkoperintärekisteristä ilmennyt toisen henkilön nimi. Ilman vääränsisältöistä rekisterimerkintää A ei verovelkojensa ja aiemman konkurssin vuoksi olisi voinut harjoittaa liiketoimintaa. A on hyötynyt taloudellisesti liiketoiminnasta yksityisottojen muodossa sekä toiminnan vero- ja muut vastuut laiminlyömällä. 14. A on myöntänyt harjoittaneensa tosiasiassa elinkeinotoimintaa eli rakennus- ja siivoustyötä kommandiittiyhtiöiden nimissä, joissa hän ei ole ollut vastuuasemassa, koska hän ei olisi voinut harjoittaa liiketoimintaa omissa nimissään luottokelvottomuutensa vuoksi. A on kuitenkin todennut, että kommandiittiyhtiöissä oli harjoitettu laillista ja mitään lupaa edellyttämätöntä elinkeinotoimintaa. Kaupparekisterimerkintöjä ja kommandiittiyhtiöiden velkojen maksamattomuutta ei voida syyttäjän väittämällä tavalla liittää toisiinsa. Rekisterimerkintärikos ei myöskään ole välittömästi tuottanut hyötyä A:lle. A:n yksityisnostot kommandiittiyhtiöistä ovat tulleet mahdolliseksi, kun kommandiittiyhtiöt ovat myyneet palveluja, suorittaneet tilatut palvelut ja saaneet niistä maksun. A:n nostot yhtiöistä puolestaan perustuivat hänen työsuoritukseensa yhtiöille. 15. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että sovellettavan rikostunnusmerkistön sanamuoto viittaa pikemminkin rekisterissä olevan virheen konkreettiseen hyväksikäyttöön kuin siihen, että riittävää olisi, jos virhe yleisesti edistää kyseistä toimintaa. Samoin edellä kohdassa 11 mainitut esitöiden esimerkit kuvaavat varsin konkreettisia virheen käyttötilanteita. Tulkinta, jonka mukaan liiketoiminnan harjoittamista kommandiittiyhtiöissä voitaisiin yleisesti pitää kyseisen kaupparekisterissä olevan virheen hyväksikäyttämisenä laajentaisi rikostunnusmerkistöä tavalla, joka olisi vastoin rikosoikeuden laillisuusperiaatteeseen perustuvaa epätäsmällisyyskieltoa. 16. Kaupparekisteriin merkitsemisen johdosta virheelliset tiedot ovat tulleet julkisiksi ja yleisesti saataville. Liike-elämässä kaupparekisteritietoja käytetään yleisesti mahdollisten sopimuskumppaneiden taustatietojen tarkistamiseksi. Nyt käsiteltävässä asiassa kommandiittiyhtiöiden asiakkaat ovat olleet lähinnä taloyhtiöitä. Maallikoista koostuvien hallitusten johtamat taloyhtiöt eivät välttämättä samassa määrin kuin liike-elämän ammattilaisten johtamat yhtiöt tarkista liikekumppaniensa taustatietoja, esimerkiksi kaupparekisteritietoja. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että kommandiittiyhtiöiden tietoja olisi tosiasiassa tarkistettu kaupparekisteristä. 17. Kuten edellä on todettu, rekisterimerkintärikosta koskevan säännöksen tarkoituksena on rekisterin tietojen luotettavuuden ja totuudenmukaisuuden turvaaminen. Velkojien etua velallisen sellaisilta teoilta, joilla velallinen aiheuttaa maksukyvyttömäksi tulemisensa tai oleellisesti pahentaa maksukyvyttömyyttään, suojataan sen sijaan velallisen rikoksia koskevilla säännöksillä. Verorikoksia koskevilla säännöksillä pyritään puolestaan ennen kaikkea suojaamaan verotulojen lainmukaista kertymistä. A:n kommandiittiyhtiöistä tekemien yksityisottojen määrällä ei siksi ole merkitystä rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa. 18. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n liiketoiminnan harjoittamisessa kommandiittiyhtiöissä ei ole kysymys väärän rekisterimerkinnän hyväksikäyttämisestä rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Syytteet kohdissa 22 ja 25 on näin ollen tältä osin hylättävä. Hyödyn menettäminen 19. A on rikoslain 10 luvun 2 §:n nojalla tuomittu menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä hänen kommandiittiyhtiöistä tekemiensä yksityisottojen määrä eli 63 000 euroa kohdassa 22 ja 39 615 euroa kohdassa 25. Korkein oikeus katsoo, että mainituissa syytekohdissa A:n syyksi jäävästä kahdesta väärän tiedon ilmoittamiseen kaupparekisteriin perustuvasta rekisterimerkintärikoksesta ei ole aiheutunut A:lle sellaista rikoshyötyä, joka tulisi tuomita valtiolle menetetyksi. Rangaistuksen määrääminen 20. A:n yhteistä rangaistusta on alennettava yhdellä kuukaudella syyksilukemisen muuttamisen johdosta kohdissa 22 ja 25. A:n syyksi luetuista rikoksista tuomitaan siten 1 vuoden 7 kuukauden vankeusrangaistus, joka on hovioikeuden ratkaisun mukaisesti tuomittava ehdottomana. Tuomiolauselma Muutokset hovioikeuden tuomioon: Kohtien 22 ja 25 syyksilukemisen osalta hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyksilukeminen jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. A:lle tuomittu yhteinen rangaistus alennetaan 1 vuodeksi 7 kuukaudeksi vankeutta. Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus kohdissa 22 ja 25 hylätään ja A vapautetaan hovioikeuden tuomitsemasta menettämisseuraamuksesta näiltä osin. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen (eri mieltä), Tuula Pynnä (eri mieltä), Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Minna Heikinsalmi. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Pynnä Arvioitaessa sitä, onko A syytekohtien 22 ja 25 osalta syyllistynyt rekisterimerkintärikoksena rangaistavaan kaupparekisteriin aiheutetun väärän tiedon hyväksi käyttämiseen, keskeistä on A:n menettelyn tarkoitus. Rekisterimerkintärikoksen sanottu tekomuoto edellyttää tekijältä tarkoitustahallisuuden asteista tarkoitusta hankkia menettelyllään itselleen tai toiselle hyötyä käyttäen hyväkseen rekisteriin aiheutettua virhettä. Sen sijaan tunnusmerkistö ei sisällä seuraustunnusmerkkiä eikä teon rangaistavuus edellytä hyödyn saamista taikka vahingon aiheutumista. Syytekohdissa 22 ja 25 kysymyksessä olleiden kommandiittiyhtiöiden nimissä harjoitettu siivous-, rakennus- ja kiinteistöpalvelutoiminta on perustunut A:n ja toisen vastaajan henkilökohtaiseen työpanokseen. A:n ei kuitenkaan ollut tekoaikaan käytännössä mahdollista harjoittaa liiketoimintaa omissa nimissään elinkeinonharjoittajana. Tätä seikkaa ei ole asiassa riitautettu ja A on valituksessaan todennut harjoittaneensa rakennus- ja remontointityötä luottokelvottomuutensa vuoksi kahden sellaisen kommandiittiyhtiön nimissä, joissa hän ei ole ollut vastuuasemassa. Aikaisemman liiketoiminnan yhteydessä tapahtuneet velvoitteiden laiminlyönnit ovat merkityksellisiä erityisesti sen vuoksi, että ne estävät sellaisen uuden henkilöyhtiön merkitsemisen ennakkoperintärekisteriin, jonka vastuunalainen yhtiömies on aiemmassa elinkeinotoiminnassaan olennaisella tavalla laiminlyönyt verotukseen liittyvät velvollisuutensa. Ennakkoperintärekisteriin merkitsemisen keskeinen merkitys liiketoiminnalle on siinä, että se vapauttaa työsuorituksen tilaajan vastuusta toimittaa ennakonpidätys maksamastaan työkorvauksesta. Ennakkoperintälain 25 §:n 1 momentin mukaan suorituksen maksajan on toimitettava ennakonpidätys, jos saajaa ei ole merkitty ennakkoperintärekisteriin, muun ohella työstä, tehtävästä tai palveluksesta muuna kuin palkkana maksettavasta korvauksesta (työkorvaus). Vaikka esimerkiksi rakennus- tai siivoustyön suorittaja ei ole toimeksiantajaan nähden työntekijän asemassa, toimeksiantajalla on sanottu vastuu, mikäli työn suorittaja ei ole ennakkoperintärekisteriin rekisteröity. Ennakkoperintälain 38 ja 39 §:n nojalla pidättämättä jätetty määrä voidaan maksuunpanna toimeksiantajalle, jos tämä on suorituksen maksajana osaksi tai kokonaan jättänyt ennakonpidätyksen toimittamatta eikä veroa ole maksettu. Ennakkoperintälain 26 §:n 2 ja 3 momentin mukaan Verohallinto voi poistaa ennakkoperintärekisteristä tai jättää rekisteriin merkitsemättä sen, joka olennaisesti laiminlyö veronmaksun, kirjanpitovelvollisuuden, verotusta koskevan ilmoittamis- tai muistiinpanovelvollisuuden taikka muut velvollisuutensa verotuksessa. Ennakkoperintärekisteristä voidaan myös poistaa tai siihen jättää merkitsemättä: 1) se, jonka voidaan olettaa aiempien laiminlyöntiensä tai johtamiensa yhteisöjen tai yhtymien aiempien laiminlyöntien perusteella olennaisesti laiminlyövän 2 momentissa tarkoitetut velvollisuutensa; 2) yhteisö tai yhtymä, jonka voidaan olettaa olennaisesti laiminlyövän 2 momentissa tarkoitetut velvollisuutensa yhteisöä tai yhtymää johtavan aiempien laiminlyöntien tai tämän johtamien muiden yhteisöjen tai yhtymien aiempien laiminlyöntien perusteella. Edellä mainittujen säännösten merkitys asiassa on ollut se, ettei A:lla ole ollut mahdollisuutta ilmoittaa itseään vastuunalaiseksi yhtiömieheksi, koska tämä olisi estänyt yhtiön ennakkoperintärekisteriin pääsemisen. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa todennut syytekohdan 22 osalta, että kaupparekisteriin merkitty vastuuhenkilö oli pyydetty mukaan, koska tämän nimi oli luottotiedoissa ja verorekistereissä ollut vielä puhdas. Syytekohdan 25 osalta käräjäoikeus on todennut, että kommandiittiyhtiön perustamisen tarkoituksena oli ollut tarjota siivous- ja rakennusalalla aikaisemmin toimineille A:lle ja toiselle vastaajalle mahdollisuus harjoittaa liiketoimintaa, mitä A ei olisi omissa nimissään voinut tehdä. Hovioikeus on puolestaan tuomiossaan todennut, että kaupparekisteriin on kommandiittiyhtiöiden vastuunalaisiksi yhtiömiehiksi merkitty muut henkilöt vain, koska A ei ole voinut harjoittaa nimissään ja vastuullaan liiketoimintaa. A:lta olivat siten hovioikeuden mukaan puuttuneet edellytykset liiketoiminnan harjoittamiseen. Kaupparekisterilain 2 §:n mukaan ennen elinkeinotoiminnan aloittamista on tehtävä rekisteriviranomaiselle rekisteriin merkitsemistä varten ilmoitus, joka sisältää elinkeinonharjoittajaa ja tämän elinkeinotoimintaa koskevat perustiedot (perusilmoitus). Perusilmoitus tehdään tätä tarkoitusta varten vahvistetulla perustamisilmoituslomakkeella niin kuin yritys- ja yhteisötietolain (244/2001) 10 §:ssä säädetään. Yritys- ja yhteisötietolain 10 §:n 1 momentin mukaan yrityksen tai yhteisön perustamisesta tai elinkeinotoiminnan aloittamisesta on ilmoitettava tarkoitusta varten vahvistetulla perustamisilmoituslomakkeella Patentti- ja rekisterihallitukseen tai Verohallinnon toimipisteeseen. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentin 2 kohdan nojalla perusilmoituksessa on annettava muun ohella tiedot ennakkoperintärekisteriin merkitsemistä varten. Vaikka ennakkoperintärekisteriin hakeutuminen ei ole pakollista, se on edellä mainituista syistä ollut käytännössä tarpeen, koska työsuoritusten markkinoiminen on muutoin hyvin vaikeaa. Alempien tuomioistuinten tuomioista ilmenevin tavoin A:n tavoitteena on ollut se, että hän uusien kaupparekisteriin ja ennakkoperintärekisteriin merkittävien yhtiöiden avulla pystyy jatkamaan tosiasiallisena toimijana liiketoimintaansa. Vastuunalaista yhtiömiestä koskeva väärä merkintä on ollut toiminnan harjoittamisen nimenomainen edellytys. Syytteen teonkuvauksessa on hyväksi käyttämisen kohteena olleeksi yleiseksi rekisteriksi ilmoitettu vain kaupparekisteri. Sanottu väärä tieto ilmoitetaan yhdenmukaisesti sekä kaupparekisteriin että ennakkoperintärekisteröintiä varten. Kun virheellinen kaupparekisterimerkintä on ollut virheellisen ennakkoperintärekisteröinnin edellytys, täyttyy A:n menettelyssä rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön mukainen tarkoitustahallisuus (KKO 2011:26). Alemmissa oikeuksissa ei ole erityisesti todistelun kohteena ollut se, onko jokin A:n työsuorituksissa käyttämien kommandiittiyhtiöiden toimeksiantajista tarkistanut yhtiöiden tietoja kaupparekisteristä. Tämä ei kuitenkaan ole asiassa merkityksellistäkään, koska olennaista on edellä kerrotuista syistä se, ovatko yhtiöt olleet ennakkoperintärekisteriin merkittyjä. Työsuoritusten tarjoamiseen perustuvan liiketoiminnan harjoittamisen tosiasiallinen edellytys on, että yritys voi näitä palveluja markkinoidessaan, yhteydenottoihin vastatessaan ja asiakirjoissaan esittää ennakkoperintärekisteröintinsä. Kaupparekisteriin ja ennakkoperintärekisteriin merkitseminen on maksuttomasti tarkistettavissa yritys- ja yhteisötietojärjestelmän julkisesta tietopalvelusta (YTJ-yrityshaku). Esitöiden lausumat rekisteriin aiheutetun virheen hyväksi käyttämisestä koskevat tyypillisiä esimerkkitapauksia, joissa virhettä hyödynnetään tietyn yksittäisen toimen yhteydessä. Näiden esimerkkien nojalla ei voida tehdä tarkempia johtopäätöksiä lain tarkoituksesta ja sen soveltamisalan rajauksista. Rangaistussäännöksen sanamuoto ei rajoita sen soveltamisalaa yksittäisiin oikeustoimiin. Edellä kuvattu A:n tarkoitus on tullut asiassa alempien oikeuksien tuomioiden perusteella selvitetyksi ja A:n alemmissa tuomioistuimissa sekä valituksessaan lausuman nojalla se on myös riidaton. Tästä tarkoituksesta seuraa edelleen se, että rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittama yleisen rekisterin virheen hyväksi käyttäminen on toteutunut jo palveluja tällä väärällä tiedolla tarjottaessa. Sen sijaan tunnusmerkistöön ei kuulu tosiasiallinen hyödyn saaminen. Tämän vuoksi syytteen teonkuvausten maininnat kommandiittiyhtiöistä tehdyistä yksityisotoista eivät ole tarpeen arvioitaessa rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttymistä. A:n menettelyn tarkoituksena on ollut virheellistä merkintää hyväksi käyttäen hankkia itselleen taloudellista hyötyä liiketoiminnallaan. A:n on menettelyllään katsottava syyllistyneen edellä mainitun lainkohdan mukaiseen rekisterimerkintärikokseen. Menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen arvioiminen asiassa edellyttää asianosaisten kuulemista sen arviointitavasta.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180024 ECLI:FI:KKO:2018:24 KKO:2018:24 Registeranteckningsbrott Förverkandepåföljd Förverkande av vinning R2016/496 676 2018-04-03 ECLI:FI:KKO:2018:24 A ansågs ha gjort sig skyldig till registeranteckningsbrott enligt 16 kap. 7 § 1 mom. 1 punkten strafflagen eftersom han osant hade anmält till handelsregistret att vissa personer var ansvariga bolagsmän i två kommanditbolag. Högsta domstolen ansåg att A inte genom att för egen räkning utöva affärsverksamhet i kommanditbolagen hade utnyttjat det orsakade felet i syfte att bereda sig eller någon annan nytta och således inte heller hade gjort sig skyldig till registeranteckningsbrott på det sätt som avses i momentets 2 punkt. (Omröstn.) A hade inte heller fått sådan ekonomisk vinning av registeranteckningsbrottet som skulle dömas förverkad till staten. (Omröstn.)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180025 ECLI:FI:KKO:2018:25 KKO:2018:25 Yksityistie Ennestään oleva tie M2016/57 722 2018-04-05 ECLI:FI:KKO:2018:25 Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kun tielle ei ollut aikaisemmin kiinteistötoimituksessa perustettu tieoikeutta, kysymyksessä ei ollut yksityistielain 9 §:n 1 momentin tarkoittama ennestään oleva tie. Tieoikeuden perustamista olisi tullut arvioida yksityistielain 8 §:n mukaisten niin sanottua perustieoikeutta koskevien edellytysten perusteella. Asia palautettiin maaoikeuteen valitusasian asianmukaista tutkimista ja käsittelyä varten. Asian käsittely yksityistietoimituksessa ja maaoikeudessa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely yksityistietoimituksessa ja maaoikeudessa Yksityistietoimituksen päätös 28.10.2015 ja Lapin käräjä-oikeuden maaoikeutena 10.6.2016 antama tuomio nro 16/4327 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet yksityistietoimituksessa toimitusinsinööri Auvo Niskanen ja uskotut miehet sekä maaoikeudessa käräjätuomari Tuula Hiukka-Poikela, maaoikeusinsinööri Antti Ryynänen ja lautamiehet. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A ja B vaativat, että maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan toimitukseen tieoikeuksien määräämiseksi. Osa muutoksenhakijoiden vastapuolista on vastannut valitukseen ja vaatinut sen hylkäämistä ja toissijaisesti, että Korkein oikeus ottaisi asian ratkaistavakseen ja pysyttäisi maaoikeuden päätöksen lopputuloksen tai palauttaisi asian maaoikeuteen. Osa vastapuolista on vastauksessaan puoltanut valituksen hyväksymistä ja osa ei ole antanut pyydettyä vastausta. Käräjätuomari ja maaoikeusinsinööri antoivat asiassa Korkeimman oikeuden pyytämän lausuman. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian aikaisempi käsittely ja kysymyksenasettelu 1. Paltamon kunnan alueella sijaitsevan Ainolanrannantien varrella olevien kiinteistöjen omistajat olivat hakeneet yksityistietoimitusta ja pyytäneet tieoikeuksien perustamista kulkuyhteyden saamiseksi Ahteentien kautta Ainolanrannantiellä sijaitseville kiinteistöille. 2. Yksityistietoimituksessa suoritetuissa arkistotutkimuksissa ei ollut havaittu, että muun muassa tilojen Ahde 13:77 ja Suviranta II 12:32 alueella kulkevalle Ahteentielle olisi aikaisemmin perustettu tieoikeuksia. Toimitusmiehet kuitenkin totesivat, että Ahteentie oli ollut olemassa noin 30 vuotta. Toimitusmiehet katsoivat 28.10.2015 päättämässään yksityistietoimituksessa, että tieoikeuksien perustaminen Ahteentien kohdalle Ainolanrannantien varrella olevia kiinteistöjä varten oli tärkeää, koska tiloilla ei ollut olemassa ennestään tieoikeutta tiekunnan tielle tai yleiselle tielle pääsyä varten. Tieoikeuden perustaminen ei aiheuttanut kohtuutonta haittaa ja häiriötä tilojen Ahde tai Suviranta talouskeskuksille, koska Ahteentie ei ole rakennusten välittömässä läheisyydessä tai peltoalueella. Toimitusmiesten mukaan Ahteentiestä ja tieoikeuksien perustamisesta Ahteentielle ei aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle, joten yksityisistä teistä annetun lain 9 §:n mukaiset edellytykset täyttyivät. Toimitusmiehet päättivät perustaa 12 metriä leveän tieoikeuden Ahteentielle hakijakiinteistöjen hyväksi. 3. Tilan Ahde 13:77 omistajat A ja B valittivat toimitusratkaisusta maaoikeuteen ja vaativat toimituspäätöksen kumoamista ja tien linjaamista vaihtoehtoisella tavalla. He vetosivat siihen, että Ahteentie oli ollut pelkästään Ahde 13:77 -tilan oma tienrakennushanke. Lapin käräjäoikeus totesi maaoikeutena 10.6.2016 antamassaan tuomiossa, että Ahteentietä ovat käyttäneet Ahde 13:77 -tilan eteläpuolella olevien kiinteistöjen omistajat. Kiinteistöt ovat pääosin lomarakennuspaikkoja ja niillä ei ollut ennestään lakiin tai sopimukseen perustuvaa tieoikeutta Ahteentiellä. Maaoikeus katsoi edelleen, että tieoikeuden perustamiselle Ahteentielle oli olemassa yksityistielain 9 §:n 1 momentissa tarkoitetut ennestään olevaan tiehen annettavaa tieoikeutta koskevat edellytykset, koska tie on tarpeellinen oikeuden saaneille kiinteistöille eikä tiestä aiheudu rasitetuille kiinteistöille huomattavaa haittaa. Maaoikeus katsoi myös, että uuden tien tekeminen toisaalle vaadittuun Alanteenlahdentien suuntaan ei ollut yksityistielain 7 §:n 1 momentissa säädetyn mukaisesti tarkoituksenmukaista, koska tieoikeus on järjestettävissä käytössä olevan Ahteentien kautta. Maaoikeus siten tuomiollaan hylkäsi valituksen ja pysytti toimituspäätöksen. 4. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, mitä yksityistielain 9 §:n 1 momentin mukaisella käsitteellä \"ennestään oleva tie\" tarkoitetaan ja millä perusteella tieoikeudet olisi tullut Ahteentielle perustaa. Sovellettavat säännökset 5. Yksityistielain 7 §:n 1 ja 2 momentin mukaan tie on suunnaltaan, leveydeltään ja muutoinkin tehtävä sillä tavoin, että sen tarkoitus saavutetaan mahdollisimman edullisesti ja tuottamatta kenellekään suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin tarve vaatii. Tietä ei saa tehdä, jos sitä entisten yksityisten ja yleisten teiden käyttäminen sekä muut yleiseltä kannalta merkitykselliset seikat huomioon ottaen ei ole pidettävä tarkoituksenmukaisena tai jos tien tekemisestä voi aiheutua huomattavaa luonnon turmeltumista tai ympäristön kulttuuriarvojen vähentymistä taikka muu niihin verrattava yleisen edun loukkaus. Alueella, jolla on voimassa asemakaava taikka joka kuuluu suunnittelutarvealueeseen, tietä ei saa tehdä niin, että voimassa olevan kaavan tai vastaisen kaavan toteuttaminen saattaa vaikeutua. 6. Yksityistielain 8 §:n 1 momentin mukaan, jos kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten on tärkeätä saada kulkuyhteys toisen kiinteistön kautta eikä siitä aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle, on kulkuyhteyttä tarvitsevalle kiinteistölle annettava oikeus käyttää tietoimituksessa määrättävää aluetta laissa määriteltyihin tietarkoituksiin. Säännöksen mukaan oikeutta toisen kiinteistön alueen tällaiseen pysyvään käyttämiseen sanotaan tieoikeudeksi. 7. Mainitun lain 9 §:n 1 momentin mukaan, milloin ennestään oleva tie on tärkeä sellaisen kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten, jolla ei ole oikeutta tähän tiehen, siihen on annettava tieoikeus, jollei oikeuden antamisesta aiheudu huomattavaa haittaa sille kiinteistölle, jonka alueella tie on, tai jollekin, jolla ennestään on oikeus tiehen. Säännöksen 3 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettu tieoikeus myönnetään tietoimituksessa taikka asianomaisen tielautakunnan tai, tieosakkaiden muodostaessa tiekunnan, tämän päätöksellä. Ennestään olevan tien käsite ja sovellettava säännös 8. Muutoksenhakijat ovat valituksessaan esittäneet maaoikeuden katsoneen erheellisesti Ahteentien olevan yksityistielain 9 §:n tarkoittama ennestään oleva tie, vaikka millään kiinteistöllä ei ole pysyvää kiinteistörekisteriin merkittyä oikeutta käyttää Ahteentien aluetta tietarkoituksiin. Maaoikeus on sittemmin valituksen johdosta antamassaan lausumassa todennut soveltaneensa tuomiossaan virheellisesti yksityistielain 9 §:n säännöstä, mutta että sillä ei ole ollut lopputuloksen kannalta merkitystä, koska yksityistielain 7 ja 8 §:n mukaiset edellytykset tieoikeuden perustamiseksi Ahteentielle olivat joka tapauksessa olemassa. 9. Korkein oikeus toteaa, että yksityistielaissa tarkoitettu ennestään oleva tie on sellainen tie, johon on aikaisemmin esimerkiksi yksityistietoimituksessa tai muun kiinteistötoimituksen yhteydessä perustettu pysyvä tieoikeus. Eräissä erityistilanteissa tieoikeus on voinut syntyä myös muilla tavoilla, joista tässä asiassa ei ole kyse. Koska Ahteentielle ei ole perustettu toiselle kiinteistölle pysyvää käyttöoikeutta, kyse ei ole ollut yksityistielain tarkoittamasta ennestään olevasta tiestä. Asian arviointi on siten tehty soveltaen väärää yksityistielain säännöstä. Asian jatkokäsittely 10. Muutoksenhakijoiden vastapuolet ovat Korkeimmassa oikeudessa pyytäneet, että mikäli valitusta ei suoraan hylätä, Korkein oikeus ottaa ajan ja kustannusten säästämiseksi asian välittömästi käsiteltäväkseen ja ratkaisee asian siten, että maaoikeuden tuomion lopputulos pysytetään. Muutoksenhakijoiden vastapuolet ovat katsoneet, että tapahtunut virhe ei ole maaoikeuden lausunnostakin ilmenevällä tavalla vaikuttanut asian lopputulokseen ja yksityistielain 8 ja 9 §:n soveltamisen edellytykset ovat lähtökohtaisesti samat. 11. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdissa 6 ja 7 selostetulla tavalla yksityistielain 9 §:n mukaiset edellytykset niin sanotun lisätieoikeuden perustamiseksi eroavat mainitun lain 8 §:n mukaisesta, niin sanotun perustieoikeuden perustamisesta. Yksityistielain 7 §:n mukaisten yleisten edellytysten lisäksi sekä 8 että 9 §:ssä tieoikeuden saamisen edellytykseksi on asetettu kulkuyhteyden tärkeys kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten. Erona säännösten soveltamisessa on se, että 8 §:n mukaan perustieoikeuden perustaminen edellyttää, ettei siitä aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle, kun lisätieoikeuden antamista harkittaessa arvioidaan 9 §:n mukaan, aiheutuuko huomattavaa haittaa sille kiinteistölle, jonka alueella tie on, tai jollekin, jolla ennestään on oikeus tiehen. Selvää myös on, että haitan arvioinnissa on merkitystä sillä, onko kysymys uuden tien perustamisesta vai liikenteen lisäämisestä jo perustetulle tielle. Myös menettelyt, joissa tieoikeudet myönnetään, eroavat toisistaan. Perustieoikeus voidaan myöntää ainoastaan tietoimituksessa, kun taas lisätieoikeus voidaan perustaa myös tielautakunnan tai asianomaista toimitustietä hallinnoivan tiekunnan päätöksellä. Yhteenvetona voidaankin todeta, että vaikka lähtökohtaisesti kysymys on samankaltaisesta harkinnasta, on lisätieoikeuden myöntäminen sekä edellytyksiltään että menettelyltään säädetty kevyemmäksi kuin perustieoikeuden myöntäminen. 12. Muutoksenhakijat ovat maaoikeudessa valituksessaan katsoneet, ettei ole olemassa edellytyksiä myöntää perustieoikeutta Ahteentielle siitä heidän omistamalleen kiinteistölle aiheutuvan huomattavan haitan takia. Kulkuyhteys tieoikeuden tarvitsijoille voidaan järjestää toisaalta tarkoituksenmukaisemman ja vähemmän haittaa aiheuttavan vaihtoehtoisen linjauksen kautta. Maaoikeus on edellä selostetuin tavoin arvioinut asiaa yksityisistä teistä annetun lain 9 §:n mukaisena lisätieoikeutena toisin kuin tietoimituksessa, jossa asiaa on toimituskirjaan merkittyjen perustelujen mukaisesti arvioitu myös lain 8 §:ssä tarkoitetun perustieoikeuden edellytysten mukaisesti. 13. Korkein oikeus toteaa, että kun perustieoikeuden perustamisen edellytyksiä Ahteentielle ei ole maaoikeudessa arvioitu siihen sovellettavan yksityistielain 8 §:n perusteella, on asia oikeusastejärjestyskin huomioon ottaen palautettava maaoikeuteen valitusasian asianmukaista tutkimista ja käsittelyä varten. Kun asiaa on tietoimituksessa arvioitu myös perustieoikeuden kannalta, asiaa ei ole tarpeen palauttaa tietoimitukseen. Päätöslauselma Maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan maaoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja siinä laillisesti menetellä. Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180025 ECLI:FI:KKO:2018:25 KKO:2018:25 Enskild väg Förefintlig väg M2016/57 722 2018-04-05 ECLI:FI:KKO:2018:25 Av de skäl som framgår av beslutet ansåg Högsta domstolen att det inte var fråga om en sådan förefintlig väg som avses i 9 § 1 mom. lagen om enskilda vägar, när det inte tidigare vid en fastighetsförrättning hade fastställts någon vägrätt för vägen. Grundandet av vägrätten borde ha bedömts utifrån förutsättningarna för s.k. basvägrätt enligt 8 § lagen om enskilda vägar. Saken återförvisades till jorddomstolen som skulle pröva och behandla överklagandet på riktigt sätt." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180026 ECLI:FI:KKO:2018:26 KKO:2018:26 Työsopimus Työsopimuksen päättäminen Työsopimuksen irtisanominen S2016/563 727 2018-04-06 ECLI:FI:KKO:2018:26 Työnantaja oli helmikuussa 2012 irtisanonut linja-autonkuljettaja A:n toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen päättymään elokuussa 2012, jolloin A:n työtehtävät olisivat määräaikaisen liikennöintisopimuksen päättymisen vuoksi olennaisesti ja pysyvästi vähentyneet. Ennen A:n työsuhteen päättymistä liikennöintisopimusta oli kuitenkin jatkettu yhden vuoden pituisella uudella sopimuksella, minkä johdosta työnantaja oli elokuussa 2012 tarjonnut A:lle vuoden pituista määräaikaista työsopimusta. A:n kieltäydyttyä tarjotusta työstä työnantaja oli ottanut kaksi uutta työntekijää määräaikaisiin työsuhteisiin tätä työtä tekemään. Kun työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perustetta irtisanoa A:n työsopimus ei ollut enää työsuhteen päättyessä ollut, työnantajan olisi uuden määräaikaisen työsopimuksen tarjoamisen sijasta tullut peruuttaa A:n irtisanominen. A:n työsopimuksen päättämiseen ei ollut ollut laillista perustetta. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomio 22.5.2015 nro 15/5868, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 10.5.2016 nro 294 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Pekka Sippo ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Jukka Hallavainio ja Janne Arvela (eri mieltä). Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa X Oy:lle myönnettiin valituslupa. X Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan tai että tuomitun vahingonkorvauksen määrää ainakin alennetaan ja että korvauksesta tehdään työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä säädetty vähennys täysimääräisenä. A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A oli työskennellyt X Oy:n (jäljempänä yhtiö) palveluksessa linja-autonkuljettajana toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen perusteella vuodesta 1990 lähtien. Yhtiön palveluksessa oli vuonna 2012 noin 170 kuljettajaa. Yhtiössä oli 26.1. ja 10.2.2012 välisenä aikana käyty yhteistoiminnasta yrityksissä annetussa laissa tarkoitetut neuvottelut, joissa käsiteltiin eräiden ostoliikennesopimusten päättymistä kesällä 2012 ja siitä johtuen ennakoitua työn vähenemistä. Neuvottelujen jälkeen 22.2.2012 ainoastaan A:n työsopimus oli irtisanottu päättymään 22.8.2012. 2. Haminan kaupungin aloitteesta yhtiö oli kuitenkin elokuussa 2012 sopinut päättymässä olleen Haminan palvelulinjan liikennöinnin jatkamisesta 13.8.2012 lukien noin vuoden ajan. Tämän johdosta yhtiö tarjosi ennen irtisanomisajan päättymistä elokuussa 2012 A:lle vastaavan ajan kestävää määräaikaista työsopimusta, jota A ei kuitenkaan hyväksynyt. Yhtiö palkkasi ennen A:n työsuhteen päättymistä kaksi uutta työntekijää linja-autonkuljettajiksi noin vuoden määräaikaisiin työsuhteisiin, joita sittemmin vuonna 2013 jatkettiin toistaiseksi voimassa olevina. 3. A vaati kanteessaan yhtiöltä korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Kanteen mukaan yhtiössä tarjolla olleen työn määrä ei ollut vähentynyt pysyvästi, kun ennakoidut linjavähennykset eivät olleet toteutuneet ilmoitetun määräisinä. Yhtiö vastusti kannetta katsoen, että sillä oli ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukainen peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle. 4. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen katsoen, että yhtiössä tarjolla ollut työ oli vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Käräjäoikeus katsoi myös, että yhtiöllä oli ollut tarjota A:lle elokuussa 2012 vain noin vuoden pituinen määräaikainen työsopimus, josta A oli kieltäytynyt. 5. A:n haettua muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeus kumosi sen ja velvoitti yhtiön suorittamaan A:lle korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 10 kuukauden palkkaa vastaavan määrän. Hovioikeus totesi muun ohella, että Haminan palvelulinjaa koskenutta sopimusta oli jatkettu A:n irtisanomisajan kuluessa eikä yhtiö ollut näyttänyt, että sen liikennöintisopimuksissa olisi muutoinkaan tapahtunut sellaisia muutoksia, joiden vuoksi A:n irtisanomiselle olisi ollut työsopimuslain mukainen peruste. 6. Yhtiön valituksen johdosta Korkeimman oikeuden arvioitavana on se, onko yhtiöllä ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukainen peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle tarjolla olleen työn olennaisen ja pysyvän vähentymisen vuoksi. Mikäli irtisanomisperustetta ei katsota olleen, arvioitavina on lisäksi työsopimuksen perusteettoman päättämisen johdosta tuomittavan korvauksen määrä sekä siitä työsopimuslain 12 luvun 3 §:n nojalla tehtävä vähennys ja vähennyksen määrä. Irtisanomisperusteen arviointi Sovellettavat säännökset 7. Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista, tuotannollisista tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Työsopimusta ei kuitenkaan saa irtisanoa, jos työntekijä on sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin saman luvun 4 §:ssä säädetyin tavoin. Saman pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan perustetta irtisanomiseen ei ole ainakaan silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka hänen toimintaedellytyksensä eivät ole vastaavana aikana muuttuneet. 8. Työsopimuslain soveltamiskäytännön mukaisesti työsopimuksen irtisanominen on perusteeton, jos työsopimuksen irtisanomishetkellä ollutta irtisanomisperustetta ei ole olemassa enää irtisanomisajan päättyessä (KKO 1987:79, KKO 2015:7, kohta 7). Työsopimuksen irtisanoneella työnantajalla on siten velvollisuus irtisanomisajan loppuun asti seurata, että työsopimuksen päättämiselle on lain mukainen peruste. Jos peruste poistuu tai jos esimerkiksi muuta työntekijälle soveltuvaa työtä tulee tarjolle, työnantajan on huolehdittava siitä, että työntekijä voi jatkaa työsuhdettaan (TT 2011-37). 9. Osa työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaista irtisanomisperustetta on myös työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus. Työnantajalla on työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaisesti velvollisuus tarjota irtisanottavalle työntekijälle hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista ei ole tarjolla, työntekijälle on tarjottava myös muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Työnantajalla on katsottu olevan irtisanomisen vaikutusten lykkäämiseksi velvollisuus tarjota irtisanottavalle myös määräaikaista työtä, jos tällainen vain määräajaksi tarjolla oleva työ ei ole aivan satunnaista ja lyhytkestoista (KKO 2017:38, kohta 21 ja 2017:39, kohta 14). Johtopäätökset irtisanomisperusteesta 10. A:n työsopimus on edellä todetuin tavoin irtisanottu yhtiössä käytyjen yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen helmikuussa 2012 päättymään 22.8.2012 sen vuoksi, että muun muassa yhtiön liikennöinti Haminan palvelulinjalla oli päättymässä elokuussa 2012. Irtisanomisaikana ennen työsopimuksen päättymistä yhtiö ja Haminan kaupunki olivat kuitenkin sopineet palvelulinjan liikennöinnin jatkamisesta vielä vuoden ajan. 11. Työn tarjoamisen edellytykset yhtiössä ovat siten muuttuneet A:n toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen irtisanomisen jälkeen, mutta ennen irtisanomisajan päättymistä. Tämän vuoksi työnantajalla on edellä selostetuin tavoin ollut velvollisuus elokuussa 2012 arvioida uudelleen, onko peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle edelleen olemassa. 12. Yhtiö on A:n kanteeseen vastatessaan kertonut linja-autoliikenteen nykyisin perustuvan määräaikaisiin liikennöintisopimuksiin, joiden kesto on yleensä yhdestä kolmeen vuotta. Yhtiö kuitenkin harjoittaa jatkuvasti linja-autoliikennettä erilaisten liikennöintisopimusten perusteella. Yhtiöllä on siten jatkuva tarve linja-autonkuljettajille. 13. Yhtiö on elokuussa 2012 katsonut, että sillä onkin tarjota A:lle työtä, mutta vain määräajaksi. A:n kieltäydyttyä työnantajan tarjoamasta määräaikaisesta työsopimuksesta hänen työsuhteensa on päättynyt. Työnantaja on irtisanomisaikana palkannut linja-autonkuljettajiksi eli A:n työtehtäviin kaksi uutta työntekijää määräajaksi. 14. Korkein oikeus toteaa, että työn tarjoamisen edellytykset yhtiössä ovat elokuussa 2012 jatketun liikennöintisopimuksen johdosta muuttuneet muutoin kuin tilapäisesti. Vuoden pituisen uuden liikennöintisopimuksen kesto on vastannut toimialalla tavanomaista käytäntöä. Yhtiö on lisäksi työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetuin tavoin elokuussa 2012 palkannut kaksi uutta työntekijää A:n työsopimuksen mukaisiin tehtäviin. Vedotun irtisanomisperusteen näin poistuttua yhtiön olisi tullut peruuttaa A:n irtisanominen. 15. Yhtiö ei muutoinkaan ole osoittanut, että sillä tarjolla ollut työ olisi työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Koska irtisanomisperustetta ei ole ollut, merkitystä vailla on se, että yhtiö on tarjonnut A:lle määräaikaista työsuhdetta ja että tämä on siitä kieltäytynyt. 16. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ole irtisanomisperusteen olemassaolon osalta aihetta muuttaa. Korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 17. Arvioidessaan A:lle tuomittavan korvauksen määrää hovioikeus on ottanut huomioon työsuhteen keston yli 20 vuotta, irtisanomista seuranneen pitkän työttömyysjakson, aikaisempaa alemman palkan A:n uudessa työssä sekä sen, että yhtiö ei ollut kuullut A:ta ennen irtisanomista. 18. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka on laissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen, on määrättävä maksamaan työntekijälle korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä vähintään kolmen ja enintään 24 kuukauden palkka. Saman pykälän 2 momentin mukaan korvauksen suuruutta määrättäessä otetaan työsopimuksen päättämisen syystä riippuen huomioon työtä vaille jäämisen arvioitu kesto ja ansion menetys, määräaikaisen työsopimuksen jäljellä ollut kestoaika, työsuhteen kesto, työntekijän ikä ja hänen mahdollisuutensa saada ammattiaan tai koulutustaan vastaavaa työtä, työnantajan menettely työsopimusta päätettäessä, työntekijän itsensä antama aihe työsopimuksen päättämiseen, työntekijän ja työnantajan olot yleensä sekä muut näihin rinnastettavat seikat. Pykälän 3 momentin mukaan pykälän 1 momentin säännöstä korvauksen vähimmäismäärästä ei sovelleta määrättäessä korvausta siitä, että työnantaja on irtisanonut työsopimuksen vastoin 7 luvun 3 §:ssä säädettyjä perusteita. 19. Arvioitaessa tässä tapauksessa tuomittavan korvauksen määrää on siten hovioikeuden toteamin tavoin otettava huomioon, että ennen perusteetonta irtisanomistaan A oli työskennellyt yhtiön palveluksessa yli 20 vuotta. Työsuhteensa päätyttyä hän on työllistynyt uudelleen täysipäiväisesti vasta noin 19 kuukauden kuluttua. Lisäksi asiassa on selvitetty, että A:n palkka on ollut uudessa työssä alempi kuin hänen työskennellessään yhtiön palveluksessa. 20. Kun työntekijä irtisanotaan työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaisella kollektiivisella perusteella, työnantajan velvollisuus työntekijöiden kuulemiseen täytetään silloin, jos yrityksessä on noudatettava yhteistoiminnasta yrityksissä annettua lakia, viimeksi mainitussa laissa säädetyin tavoin (työsopimuslain 9 luvun 3 §:n 3 momentti). Näin yhtiössä on tehtykin. Hovioikeuden mainitsemaa perustetta korvauksen korottamiseen väitetyn kuulemisvelvoitteen laiminlyönnin johdosta ei siten ole. 21. Ottaen huomioon sen, että A on esitetyn selvityksen perusteella ollut työvoimatoimistossa työnhakijana uudelleen työllistymiseensä keväällä 2014 asti, Korkein oikeus hovioikeuden tavoin katsoo, että noin vuoden kestäneen sähkö- ja automaatioalan ammatillisen perustutkinnon suorittamisella työttömyysjakson aikana ei ole merkitystä harkittaessa tuomittavan korvauksen määrää. 22. Edellä selostetut korvauksen määrään vaikuttavat seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden tuomiota ei ole yhtiön valituksen johdosta syytä muuttaa siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä on tuomittava 10 kuukauden palkkaa vastaavan määrän perusteella 23 120 euroa. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n mukainen vähennys 23. Hovioikeus on jättänyt A:lle maksettavaksi tuomitusta vahingonkorvauksesta kokonaan tekemättä työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä tarkoitetun vähennyksen, vaikka se on katsonut tuomitun korvauksen kaikilta osin korvaukseksi menetetyistä palkkaeduista. Yhtiö on valituksessaan vaatinut, että sanottu vähennys tehdään Korkeimmassa oikeudessa mahdollisesti tuomittavasta korvauksesta täysimääräisesti. 24. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan saman luvun 2 §:n mukaan määrätystä korvauksesta siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle ennen tuomion julistamista tai antamista menetetyistä työttömyydestä johtuvista palkkaeduista on vähennettävä 75 prosenttia työntekijälle kyseiseltä ajalta maksetusta työttömyysturvalaissa tarkoitetusta ansioon suhteutetusta työttömyyspäivärahasta. Saman pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin voi tehdä korvauksesta 1 momentissa säädettyä pienemmän vähennyksen tai jättää vähennyksen kokonaan tekemättä, jos se on korvauksen määrä, työntekijän taloudelliset ja sosiaaliset olot sekä hänen kokemansa loukkaus huomioon ottaen kohtuullista. 25. Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden olisi tullut mainitsemillaan perusteilla jättää työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista vähennystä tekemättä kokonaan. Ottaen huomioon A:n työttömyyden pitkittymisen ja hänen kokemansa loukkauksen Korkein oikeus katsoo kohtuulliseksi tehdä tuomittavasta korvauksesta säädettyä pienemmän 50 prosentin suuruisen vähennyksen. A:lle on maksettu työttömyyspäivärahaa tarkastelujaksolla 23.8.2012 - 22.6.2013 yhteensä 16 441,12 euroa. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen ja 2 momentin nojalla kohtuullistettu vähennys on 8 220,56 euroa. Tuomiolauselma Muutos hovioikeuden tuomioon: X Oy:n maksettavaksi A:lle määrätty korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä alennetaan 14 899,44 euroksi hovioikeuden määräämine korkoineen. X Oy velvoitetaan suorittamaan työttömyysvakuutusrahastolle 8 220,56 euroa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180026 ECLI:FI:KKO:2018:26 KKO:2018:26 Arbetsavtal Upphävande av arbetsavtal Uppsägning av arbetsavtal S2016/563 727 2018-04-06 ECLI:FI:KKO:2018:26 En arbetsgivare hade i februari 2012 sagt upp busschauffören A:s arbetsavtal som var gällande tillsvidare, så att avtalet upphörde i augusti 2012 då A:s arbetsuppgifter väsentligt och varaktigt skulle minska på grund av att ett tidsbundet trafikkontrakt upphörde. Innan A:s anställningsförhållande upphörde hade trafikkontraktet dock förlängts med ett ettårigt nytt kontrakt, varför arbetsgivaren i augusti 2012 hade erbjudit A ett ettårigt tidsbundet arbetsavtal. Efter att A hade vägrat ta emot det erbjudna arbetet hade arbetsgivaren anställt två nya arbetstagare på tidsbundna anställningar för att utföra detta arbete. Eftersom det inte längre hade funnits en i 7 kap. 3 § arbetsavtalslagen avsedd grund för att säga upp A:s arbetsavtal när anställningen upphörde, borde arbetsgivaren i stället för att erbjuda ett nytt tidsbundet arbetsavtal ha återtagit uppsägningen av A. Det hade inte förelegat laglig grund att upphäva A:s arbetsavtal. ArbetsavtalsL 7 kap 1 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180027 ECLI:FI:KKO:2018:27 KKO:2018:27 Sakko Sakkomääräys Muutoksenhaku Muutoksenhakuoikeus Ennakkopäätösvalitus Tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkominen R2017/347 735 2018-04-09 ECLI:FI:KKO:2018:27 Poliisi oli antanut A:lle sakkomääräyksen tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomisesta katsottuaan A:n ajoneuvon kuljettajana jättäneen käyttämättä pakolliseksi määrättyä ajopiirturia. Sakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn. A valitti sakkomääräyksestä sillä perusteella, että hänellä ei ollut ollut velvollisuutta käyttää ajopiirturia kysymyksessä olleessa ajossa. Korkein oikeus katsoi valituksessa esitetyn väitteeksi sakkomääräyksen perustumisesta väärään lain soveltamiseen, minkä vuoksi A:lla oli oikeus valittaa määräyksestä. Vrt. KKO:2018:29 Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:lla katsottiin olleen velvollisuus käyttää ajopiirturia. Käräjäoikeuden päätös kumottiin ja sakkomääräys jätettiin voimaan. Sakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Sakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa Sakkomääräys Poliisi antoi A:lle 23.1.2017 sakkomääräyksen, jonka mukaan hänelle oli määrätty tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomisesta 14 päiväsakkoa vastaava 364 euron sakkorangaistus. Sakkomääräyksen mukaan A ei ollut ajoneuvon kuljettajana käyttänyt pakolliseksi määrättyä ajopiirturia. Sakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen ja päiväsakon rahamäärän määräytymisperusteen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn. Valitus ja vastaus Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa A lausui käräjäoikeudelle 15.2.2017 toimittamassaan muutoksenhakemuksessa, ettei kyseisessä ajoneuvossa tarvinnut hänen työnantajansa poliisilta saaman suullisen tiedon mukaan käyttää lainkaan ajopiirturia, koska ajoneuvoa oli käytetty sähköverkon rakennustyössä. Ilman ajopiirturia oli mahdollista toimia 50 km säteellä työpisteestä, joka tässä tapauksessa oli sijainnut Lohjalla. Syyttäjä vaati ensisijaisesti, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ollut valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:ssä mainitulla perusteella. Toissijaisesti hän vaati, että valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätös 23.3.2017 nro 17/112458 Käräjäoikeus tutki valituksen ja hyväksyi sen. Muutoksenhakuoikeuden osalta käräjäoikeus totesi, että sakkomääräyksestä voi sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n mukaan valittaa käräjäoikeuteen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaisten kanteluperusteiden eli sakon määräämisessä tapahtuneen menettelyvirheen ohella myös sillä perusteella, että määräys perustuu väärään lain soveltamiseen tai ettei epäilty tai asianomistaja ole antanut pätevästi lain 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumustaan. Tässä tapauksessa käsillä ei ollut menettelyvirhe eikä suostumusta rasittanut pätemättömyysperuste. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että valitus voitiin tutkia väärää lain soveltamista tarkoittavan valitusperusteen nojalla. Arvioidessaan vastaajan muutoksenhakuoikeuden laajuutta käräjäoikeus totesi sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain sanamuodon ja sen säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen sekä lakivaliokunnan kannanottojen viittaavan siihen, ettei säännönmukainen muutoksenhaku sakkomenettelyssä tulisi kysymykseen näyttökysymyksen osalta, sillä näyttökysymys olisi tunnustamisen vuoksi asianmukaisesti arvioitu. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että sakkomenettelyn summaarisuus ja menettelyyn liittyvät käytännön näkökohdat puolsivat muutoksenhakuoikeuden tulkitsemista pikemminkin laajasti kuin suppeasti. Summaarisen sakkomenettelyn erityispiirteenä on, ettei rikoksesta epäilty välttämättä yksittäistapauksessa sakotustilanteessa ehdi tai muusta syystä tule ajatelleeksi kaikkia sellaisia näkökohtia, jotka hänen mielestään voivat vaikuttaa teon rikosoikeudelliseen arviointiin tai rangaistuksen määräämiseen. Teon tunnusmerkistönmukaisuuden, oikeudenvastaisuuden ja tekijän syyllisyyden sekä muiden rikosoikeudellisen vastuun yleisten edellytysten ja rangaistuksen määräämiseen vaikuttavien seikkojen asianmukainen arviointi voi edellyttää myös sellaisten näyttökysymysten ratkaisua, joita ei ehkä lainkaan ole huomioitu sakkoa määrättäessä. Tästä syystä myös asiaan liittyvät näyttökysymykset tulisi voida avata muutoksenhaulla käräjäoikeuteen. Myös painavat tuomioistuinlaitoksen toimintaan liittyvät tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat puolsivat käräjäoikeuden mukaan asianosaisen laajaa muutoksenhakuoikeutta käräjäoikeuteen, koska muutoin vastaajalla ei olisi muuta oikeussuojakeinoa virheellisen ratkaisun korjaamiseksi kuin hakea tuomion purkamista Korkeimmalta oikeudelta. Käräjäoikeus totesi, että muutoksenhakujärjestelmä on epäjohdonmukainen, mikäli ylimääräisessä muutoksenhaussa voidaan vedota uuteen selvitykseen helpommin kuin säännönmukaisessa muutoksenhaussa. Oikeudenkäyntimenettelyn tehokkuus ja tarkoituksenmukaisuus puoltavat sitä, että virheet korjataan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja normaalissa menettelyssä. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että väärää lain soveltamista koskevaa sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n 1 momentin valitusperustetta oli perusteltua tulkita niin, että kyseisen lain mukaisessa menettelyssä sakkorangaistukseen tuomitulla henkilöllä on antamastaan suostumuksesta huolimatta oikeus saattaa ratkaisuun liittyvä näyttökysymys säännönmukaisen muutoksenhaun kautta tuomioistuimen harkittavaksi. Näin ollen käräjäoikeus tutki A:n valituksen. Pääasiaratkaisun osalta käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että A:n kuljettamassa ajoneuvossa oli sakkomääräyksessä tarkoitettuna ajankohtana ollut asennettuna ajopiirturi, mutta se ei ollut ollut käytössä ja siitä olivat puuttuneet ajopiirturikiekot. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että ajoneuvoa oli käytetty tarkastusajankohtana ainoastaan sähköverkon kunnostus- ja rakennustöihin liittyvänä huoltoajoneuvona. Käräjäoikeus piti uskottavana todistajana kuullun A:n työnantajan edustajan kertomusta siitä, että Oulun poliisi oli ilmoittanut, ettei kyseisenlaisessa ajossa tarvinnut käyttää ajopiirturia. Selostettuaan ajopiirturin käyttöön liittyviä kansallisia ja unionin oikeutta koskevia säännöksiä käräjäoikeus totesi, että A:n kuljettama ajoneuvo näyttäisi jäävän ajopiirturin käyttövelvollisuutta koskevien säännösten soveltamisalan ulkopuolelle. Käräjäoikeus totesi A:n rangaistusvastuun edellyttävän tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta ja viittasi rikoslain 4 luvun 2 §:n kieltoerehdystä koskevaan säännökseen. Käräjäoikeus katsoi, ettei A:n syyksi voitu lukea sakkomääräyksessä kuvattua tekoa ja tuomita häntä tästä rangaistukseen. Näin ollen käräjäoikeus kumosi sakkomääräyksen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Kaarlo Hakamies. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen. Valituksessaan syyttäjä vaati, että käräjäoikeuden päätös poistetaan ja A:n valitus jätetään tutkimatta. Mikäli valitus tutkitaan, A on tuomittava sakkomääräyksen mukaiseen rangaistukseen. A ei antanut syyttäjän valituksen johdosta häneltä pyydettyä vastausta. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Valituksen tutkiminen Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Poliisi on 23.1.2017 antanut A:lle sakkomääräyksen, jonka mukaan tämä oli samana päivänä syyllistynyt tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomiseen. Sakkomääräyksen mukaan A ei ollut kuljettajana käyttänyt pakolliseksi määrättyä ajopiirturia. 2. A on sakkomääräykseen tehdyn kirjauksen mukaan tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen ja päiväsakon rahamäärän määräytymisperusteen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn. 3. A on valittanut saamastaan sakkomääräyksestä käräjäoikeuteen. Hän on perustellut muutoksenhakuaan sillä, että hän ei ole kyseisessä tilanteessa ollut velvollinen käyttämään ajopiirturia, koska hän oli työskennellyt sähköyhtiölle sähköverkon rakennustöissä, minkä lisäksi työskentely ilman ajopiirturia oli ollut mahdollista 50 kilometrin säteellä yrityksen Lohjalla sijainneesta työpisteestä. 4. Syyttäjä on katsonut, ettei valitusta A:n antama suostumus sekä sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain sanamuoto ja tarkoitus huomioon ottaen tule tutkia. Käräjäoikeus on kuitenkin katsonut, että mainitun lain 35 §:n 1 momentin säännöstä sakotetun muutoksenhakuoikeudesta on tulkittava niin, että sakotetulla on antamastaan suostumuksesta huolimatta oikeus saattaa myös asiaan liittyvä näyttökysymys tuomioistuimen tutkittavaksi. Päätöksessään käräjäoikeus on kumonnut sakkomääräyksen. 5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta ensiksi ratkaistavana kysymys siitä, onko A:lla ollut oikeus muutoksenhakemuksessaan vetoamallaan perusteella valittaa sakkomääräyksestä käräjäoikeuteen. Muutoksenhaku sakkomääräykseen 6. Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain (jäljempänä sakkomenettelylaki) 34 §:n 1 momentin mukaan sakkomääräykseen haetaan muutosta siten kuin mainitussa laissa säädetään. Lain 35 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden lisäksi sakkomääräyksestä voidaan valittaa käräjäoikeuteen myös sillä perusteella, että määräys perustuu väärään lain soveltamiseen taikka rikkomuksesta epäilty tai asianomistaja ei ole pätevästi antanut 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumusta. Lain 36 §:ssä säädetään lisäksi mahdollisuudesta ylimääräiseen muutoksenhakuun oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa mainituilla perusteilla. 7. Sakkomenettelylain 4 §:n 1 momentin mukaan asian käsitteleminen sakkomenettelylain mukaisessa menettelyssä edellyttää, että rikkomuksesta epäilty tunnustaa teon ja hyväksyy siitä määrättävän seuraamuksen sekä luopuu oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuu asian ratkaisemiseen mainitun lain mukaisessa menettelyssä (epäillyn suostumus). Suostumuksen tiedustelemisen yhteydessä epäillylle on selostettava suostumuksen merkitys. 8. Sakkomenettelylain esitöissä katsottiin tarpeelliseksi säätää erikseen valitusperusteista sen vuoksi, että muutosta haetaan määräykseen, joka perustuu epäillyn tunnustamiseen sekä seuraamuksen ja asian sakkomenettelyssä käsittelemisen hyväksymiseen. Esitöiden mukaan oikeussuojatarpeen kannalta huomioon on otettava myös menettelyssä tutkittujen rikkomusten vähäisyys ja summaarisen prosessin erityispiirteet. Sakkomenettelyssä käsiteltävät rikosasiat ovat siinä määrin lieviä, että vakiintuneen tulkinnan mukaan tunnustus on riittävä näyttö syyksilukevaan ratkaisuun. Tältä osin valituksenalainen määräys perustuu siten lähtökohtaisesti näyttökysymyksen asianmukaiseen ratkaisuun, eikä perusteita hakea muutosta mainittuun kysymykseen ole. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, etteivät valitusperusteet asiallisesti juuri rajoita mahdollisuutta hakea muutosta verrattuna täysin vapaaseen muutoksenhakuoikeuteen (HE 94/2009 vp s. 46 - 47). 9. Lakivaliokunta on hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVM 9/2010 vp) todennut, että sakkomenettelylain 35 §:n mukaisten valitusperusteiden ero tavalliseen muutoksenhakuun koskee näyttökysymystä. Suostumuksen vastaanottavan virkamiehen tulee varmistautua suostumuksen ja siihen kuuluvan tunnustuksen pätevyydestä. Jos tunnustuksen pätevyyttä on aihetta epäillä tai asia on näytön osalta epäselvä, tunnustuksen vastaanottamista tulee lykätä tai käsitellä asia tavanomaisessa rikosprosessissa. Muutoksenhakuoikeuden arviointi tässä asiassa 10. Sakkomenettelylain 35 §:n sanamuodon mukaan sakkomääräyksestä voi valittaa käräjäoikeuteen ainoastaan rajoitetusti. Valitusperusteena kysymykseen tulevat vain oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaiset kanteluperusteet, suostumuksen pätemättömyys taikka väärä lain soveltaminen. Toisin kuin käräjäoikeus on katsonut, muutoksenhakuoikeutta ei voida lain sanamuodon ja tarkoituksen vastaisesti laajentaa koskemaan myös asiassa esitetyn näytön riitauttamista (ks. KKO 2018:29). 11. Kysymys siitä, voidaanko valitus ottaa muutoksenhakuasteessa tutkittavaksi ja mitkä seikat ovat muutoksenhaun kohteena, arvioidaan muutoksenhakijan muutoksenhaun määräajassa tekemän kirjallisen muutoksenhakemuksen perusteella. Nyt käsillä olevassa asiassa on siten arvioitavana kysymys siitä, onko A käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa vedonnut johonkin sakkomenettelylain 35 §:ssä säädetyistä valitusperusteista. Tältä osin Korkein oikeus toteaa seuraavan. ajo- ja lepoaika-asetus ajopiirturiasetus (AETR-sopimus 13. A on käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa vaatinut sakkomääräyksen kumoamista edellä kohdassa 3 mainituilla perusteilla. A:n muutoksenhaku on tosiasiassa perustunut väitteeseen siitä, ettei hänen syykseen luettu menettely täytä tieliikennelain 105 a §:ssä rangaistavaksi säädetyn menettelyn tunnusmerkistöä. 14. Vakiintuneesti on katsottu, että väärä lain soveltaminen voi ilmetä jonkin oikeusohjeen virheellisenä tulkintana, relevantin oikeusohjeen ohittamisena tai väärän oikeusohjeen soveltamisena. Sakkomenettelylain esitöissä (HE 94/2009 vp s. 47) on todettu, että valitusperusteena kysymykseen tuleva väärä lain soveltaminen on merkityksellinen ennen muuta harkittaessa sitä, onko määräyksessä ratkaistu asianmukaisesti kysymys rikosoikeudellisesta vastuusta tai menettämisseuraamuksesta. Tämä valitusperuste on sanamuotonsa ja tarkoituksensa nojalla soveltamisalaltaan laajempi kuin ilmeisesti väärään lain soveltamiseen perustuva ylimääräisen muutoksenhaun peruste. AETR-sopimuksen 16. Rikoslain 3 luvun 1 §:n mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Väite vastaajan tuomitsemisesta rangaistukseen muusta kuin laissa rangaistavaksi säädetystä menettelystä pitää sisällään väitteen ratkaisun perustumisesta väärään lain soveltamiseen. A on siten muutoksenhakemuksessaan vedonnut sakkomenettelylain 35 §:ssä mainittuun valitusperusteeseen. 17. Sakkomenettelylain mukaisessa summaarisessa menettelyssä, kuten vähäisissä rikosasioissa usein muutoinkin, syyksilukeminen perustuu lähtökohtaisesti pelkästään vastaajan tunnustamiseen. Tekoa, joka ei täytä rangaistavaksi säädetyn menettelyn tunnusmerkistöä, ei kuitenkaan rikoslain 3 luvun 1 §:n säännös huomioon ottaen voi tunnustamisesta huolimatta lukea vastaajan syyksi. Sakkomenettelylain 35 §:ssä on säädetty mahdollisuudesta hakea muutosta sakkomääräykseen suostumuksen antamisesta ja teon tunnustamisesta huolimatta tilanteessa, jossa sakkomääräys perustuu valittajan käsityksen mukaan väärään lain soveltamiseen. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että A:lla on sanotulla perusteella oikeus valittaa saamastaan sakkomääräyksestä. Korkeimman oikeuden johtopäätös 18. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on muutoksenhakemuksessaan vedonnut seikkoihin, joiden johdosta käräjäoikeus on voinut ottaa valituksen tutkittavaksi sakkomenettelylain 35 §:n nojalla. Pääasiaa koskeva ratkaisu Kysymyksenasettelu ja riidattomat seikat 19. Asiassa on seuraavaksi ratkaistava se, onko A menettelyllään syyllistynyt tieliikennelain 105 a §:ssä rangaistavaksi säädettyyn tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomiseen. 20. Korkeimmassa oikeudessa on riidatonta, että A on ajoneuvon tarkastushetkellä työskennellyt X Oy:n palveluksessa Lohjalla sijaitsevalla sähköverkon rakennustyömaalla. X Oy on rakennus- ja maanrakennusyritys, joka tekee rakennustöihin liittyviä sähkötöitä. Se tekee myös sähköverkkojen korjaus- ja rakennustöitä, kuten sähkökaapelien asentamista, ja sen toimipaikka on tarkastushetkellä ollut Oulussa. X Oy on tapahtuma-aikaan toiminut Y Oy -nimisen yhtiön alihankkijana. Y Oy on puolestaan toiminut urakoitsijana sähköverkon omistajalle Caruna Oy:lle. A:n kuljettaman, yli 3,5 tonnia painaneen kuorma-autoksi rekisteröidyn pakettiauton on omistanut Z Oy, jolta X Oy oli vuokrannut sen. Kyseisessä ajoneuvossa oli ollut ajopiirturi asennettuna, mutta se ei ollut ollut käytössä. Ajoneuvoa oli tarkastushetkellä käytetty huoltoautona sähköverkon rakennustöissä. Sillä oli kuljetettu polttoainetta, työkaluja, varaosia sekä muita koneiden huoltamisessa ja sähköverkon rakentamisessa tarvittavia tavaroita. Muuhun liikenteeseen sitä ei kysymyksessä olevana ajankohtana ollut käytetty. Ajopiirturin käyttöä koskevat säännökset 21. Tieliikennelain 105 §:ssä on säädetty rangaistavaksi muun ohella tieliikennelain 92 a §:n 1 tai 2 kohdissa mainittujen asetuksen säännöksien tai tieliikennelain 92 f §:n 1 momentin säännösten rikkominen. 22. Säännöksessä viitatuilla asetuksilla tarkoitetaan tieliikennelain 92 a §:n mukaan tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 561/2006 (ajo- ja lepoaika-asetus) sekä tieliikenteen valvontalaitteista annettua neuvoston asetusta (ETY) N:o 3821/85, joka on sittemmin korvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 165/2014 (ajopiirturiasetus). Uuden ajopiirturiasetuksen mukaan viittauksia kumottuun asetukseen on pidettävä viittauksena sen korvanneeseen ajopiirturiasetukseen. 23. Ajo- ja lepoaika-asetuksessa vahvistetaan maanteiden tavara- ja henkilöliikenteessä toimivien kuljettajien ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevat säännöt. Ajopiirturiasetuksessa säädetään muun ohella ajopiirturien käyttövelvollisuudesta maantieliikenteessä. Ajopiirturin käyttövelvollisuus 24. Tieliikennelain 92 e §:n mukaan kuljettajan on käytettävä ajopiirturia muun ohella niissä ajoneuvoissa, joissa se ajo- ja lepoaika-asetuksen ja ajopiirturiasetuksen mukaan on pakollista. 25. Ajopiirturiasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan ajopiirturia on käytettävä jäsenvaltiossa rekisteröidyissä ajoneuvoissa, joita käytetään maanteiden henkilö- tai tavaraliikenteessä ja joihin sovelletaan ajo- ja lepoaikoja koskevaa asetusta (EY) N:o 561/2006. 26. Ajo- ja lepoaikaa koskevan asetuksen 2 artiklan mukaan asetusta sovelletaan unionin alueella artiklassa säädetyin ajoneuvon massaa ja kuljetettavien henkilöiden määrää koskevin edellytyksin maanteiden henkilö- ja tavarakuljetuksiin. Asetuksen soveltamisalan kaikkia jäsenvaltioita koskevista poikkeuksista on säädetty asetuksen 3 artiklassa, sellaisena kun se on muutettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 165/2014. 27. Ajo- ja lepoaika-asetuksen 3 artiklan a a) alakohdan poikkeuksen mukaan asetusta ei sovelleta tieliikenteeseen, jos ajoneuvon tai ajoneuvoyhdistelmän suurin sallittu massa on enintään 7,5 tonnia ja jos sitä käytetään kuljettajan työssään tarvitsemien materiaalien, laitteiden tai koneiden kuljettamiseen ja jos sitä käytetään enintään 100 kilometrin säteellä yrityksen toimipaikasta ja sillä ehdolla, että ajoneuvon kuljettaminen ei ole kuljettajan päätyö. 28. Ajo- ja lepoaika-asetuksen soveltamisalaa koskevien poikkeusten lisäksi jäsenvaltiot voivat myöntää vapautuksia ajopiirturin käyttövelvollisuudesta ajopiirturiasetuksen mahdollistamissa puitteissa. Vapautus voidaan ajopiirturiasetuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaan myöntää muun ohella ajo- ja lepoaikadirektiivin 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuille ajoneuvoille. Kyseisen kohdan h alakohdan mukaan vapautus voidaan myöntää muun ohessa sähkölaitosten toiminnassa käytettävillä ajoneuvoilla harjoitettavaan liikenteeseen, jos tällaiset poikkeukset eivät vaaranna asetuksen 1 artiklassa asetettujen tavoitteiden saavuttamista. 29. Suomessa kansallisista poikkeuksista ajopiirturin käyttövelvollisuuteen on säädetty tieliikennelain 92 f §:n 3 momentin nojalla ajoneuvojen käytöstä tiellä annetussa asetuksessa. Sen 7 §:n 1 momentin e kohdan mukaan ajo- ja lepoaika-asetuksen 5 - 9 artiklaa ei tarvitse noudattaa eikä ajopiirturia käyttää muun ohella ajoneuvossa, jota käytetään sähkölaitoksen toiminnassa. Toimipaikan läheisyyteen liittyvä poikkeussäännös 30. A on edellä kohdassa 3 kerrotulla tavalla katsonut olleensa sakkomääräyksen tarkoittamassa ajossa vapautettu ajopiirturin käyttövelvollisuudesta ensinnäkin sillä perusteella, että ajoneuvoa oli käytetty 50 kilometrin alueella yrityksen silloisesta Lohjalla sijainneesta työpisteestä. 31. Ajo- ja lepoaika-asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle on edellä mainituilla edellytyksillä asetuksen 3 artiklan a alakohdan a a) alakohdassa rajattu muun ohessa ajoneuvot, joita käytetään kuljettajan työssään tarvitsemien materiaalien, laitteiden tai koneiden kuljettamiseen enintään 100 kilometrin säteellä yrityksen toimipaikasta ja edellyttäen, että kysymyksessä ei ole kuljettajan päätyö. 32. Toimipaikan käsitettä ei ole määritelty ajo- ja lepoaika-asetuksessa. Unionin tuomioistuin on kuitenkin Smit Reizen -ratkaisussaan (tuomio 29.4.2010, Smit Reizen, C-124/09, EU:C:2010:238) tulkinnut toimipaikan käsitettä tuolloin voimassa olleiden ajo- ja lepoaikoja sekä ajopiirtureita koskevien Neuvoston asetusten N:o 3820/85 ja N:o 3821/85 osalta. Tuomioistuin totesi ratkaisussaan, että toimipaikka oli määriteltävä paikaksi, josta käsin kuljettaja konkreettisesti työskenteli, eli kuljetusyrityksen tiloiksi, joista hän säännöllisesti lähti hoitamaan työtehtäviään ja joihin hän palasi työtehtäviensä hoitamisen jälkeen tavanomaisten työtehtäviensä hoitamisen puitteissa, jollei työnantaja ollut antanut erityisiä ohjeita. Unionin tuomioistuimen mukaan kansallisen tuomioistuimen tuli arvioida kaikkien tosiseikkojen perusteella, missä se paikka sijaitsee, josta käsin kyseessä olevat kuljettajat tavanomaisesti työskentelevät (kohdat 29 - 30). 33. Korkein oikeus toteaa, että vaikka edellä mainittu ratkaisu koskee nyt jo kumottuja tässä asiassa sovellettavaksi tulevia asetuksia edeltäviä säädöksiä, on unionin tuomioistuimen ratkaisusta saatavissa johtoa siihen, mitä toimipaikan käsitteellä ajo- ja lepoaikasäännösten yhteydessä tarkoitetaan. Korkein oikeus katsoo, että näiden säädösten tarkoitus ja unionin tuomioistuimen ratkaisussa todettu huomioon ottaen, epäselvyyttä toimipaikan käsitteen tulkinnasta ei tässä yhteydessä ole. X Oy:n toimipaikka on sijainnut Oulussa. Esillä olevan kaltaista tilapäistä sähköverkon rakennustyömaan asemapaikkaa ei voida pitää asetuksessa tarkoitettuna toimipaikkana siinäkään tapauksessa, että työ samalla alueella kestäisi vähäistä pidemmän ajan. Tämän johdosta edellä selostettu toimipaikan läheisyyteen liittyvä poikkeussäännös ei siten tule sovellettavaksi. Sähkölaitoksen toimintaan liittyvä poikkeussäännös 34. Sähkölaitoksen toiminnassa käytettävät ajoneuvot on edellä selostetulla tavalla tietyin edellytyksin vapautettu velvollisuudesta käyttää ajopiirturia ajoneuvojen käytöstä tiellä annetun asetuksen 7 §:n 1 momentin e kohdan nojalla. A on katsonut olevansa rangaistusvastuusta vapaa sillä perusteella, että hänen ajonsa on liittynyt sähköverkon rakennustyöhön. Syyttäjä on puolestaan katsonut A:n olleen velvollinen käyttämään ajopiirturia kysymyksessä olleessa ajossa, koska sähkölaitos ei omistanut kyseistä ajoneuvoa. 35. Ajoneuvojen käytöstä tiellä annetun asetuksen 7 §:n 1 momentin e kohdan poikkeussäännös perustuu ajo- ja lepoaika-asetuksen 13 artiklan 1 kohdan h alakohdassa sekä ajopiirturiasetuksen 3 artiklan 2 kohdassa jäsenvaltioille säädettyyn mahdollisuuteen myöntää yksittäistapauksittain poikkeuksia asetusten soveltamisesta. Ajo- ja lepoaika-asetuksessa on lisäedellytyksenä mainittu, etteivät poikkeukset saa vaarantaa asetuksen tavoitteiden saavuttamista. 36. Korkein oikeus toteaa, että kansallisessa laissa voidaan poiketa ajo- ja lepoaika-asetuksesta vain siltä osin kuin unionin asetus sen mahdollistaa. Tieliikenneasetuksen poikkeusta on siten tulkittava mahdollisimman pitkälle siten, ettei poikkeuksen soveltamisala ulotu muihin tilanteisiin tai laajemmalle kuin unionin asetuksessa on tarkoitettu. Sääntelyn lähtökohtana on, että yli 3,5 tonnia painavan ajoneuvon kuljettaja on ajossaan velvollinen käyttämään ajopiirturia. 37. Kysymys siitä, mitä menettelyä on pidettävänä sähkölaitoksen toimintaan liittyvänä, ei ole ollut esillä unionin tuomioistuimessa. Tuomioistuin on kuitenkin lukuisissa ajopiirturin käyttöä koskeneissa ratkaisuissaan todennut, ettei poikkeussäännöksiä voida tulkita niin, että niiden vaikutukset ulottuisivat yli sen, mikä on tarpeen niiden etujen suojaamiseksi, jotka poikkeuksilla on tarkoitus taata. Poikkeusten ulottuvuus on lisäksi määritettävä ottamalla huomioon kyseessä olevan säännöstön tavoitteet eli kilpailun edellytysten yhdenmukaistaminen tieliikenteessä sekä tällä alalla työskentelevien henkilöiden työolojen ja liikenneturvallisuuden parantaminen (ks. esim. tuomio 25.6.1992, British Gas, C-116/91, EU:C:1992:277, 12 kohta; tuomio 21.3.1996, Goupil, C-39/95, EU:C:1996:127, 8 kohta; tuomio 21.3.1996, Mrozek ja Jäger, C-335/94, EU:C:1996:126, 9 kohta; tuomio 17.3.2005, Raemdonck ja Raemdonck-Janssens, C-128/04, EU:C:2005:188, 19 kohta; tuomio 28.7.2011, Seeger, C-554/09, EU:C:2011:523, 33 kohta sekä tuomio 3.10.2013, Lundberg, C-317/12, EU:C:2013:631, kohta 20 ja 30 - 31). Asetuksen tavoitteet ilmenevät erityisesti velvoitteesta varustaa lähtökohtaisesti tiekuljetukseen käytettävät ajoneuvot hyväksytyllä ajopiirturilla, jonka avulla voidaan valvoa kuljettajien ajo- ja lepoaikojen noudattamista. 38. Mainitussa British Gas -ratkaisussa oli kysymys siitä, miten ajo- ja lepoaikoja tuolloin säännelleessä tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3820/85 4 artiklan 6 kohdassa käytettyä käsitettä \"kaasulaitoksen toiminnassa\" tuli tulkita. Tuomioistuin totesi ratkaisussaan, että artiklassa mainitut poikkeukset perustuivat kysymyksessä olevien palveluiden yleishyödylliseen luonteeseen (kohta 13). Se katsoi, että käsillä olevaa poikkeussäännöstä tuli tulkita siten, että ajopiirturin käyttövelvollisuudesta voitiin poiketa vain niiden ajoneuvojen kohdalla, joita käytettiin kyseisenä ajankohtana täysin ja yksinomaan kaasun tuotantoon, siirtoon tai jakeluun taikka tätä varten välttämättömien laitosten kunnossapitoon liittyviin kuljetuksiin. Muunlainen tulkinta olisi vaarantanut kilpailun olosuhteiden yhdenmukaistamisen ja kilpailua potentiaalisesti vääristävien epäkohtien torjumisen sekä työntekijöiden työolojen ja liikenneturvallisuuden parantamisen tavoitteiden toteutumisen (kohdat 15 ja 16). 39. Kohdassa 37 mainitussa Mrozek ja Jäger -ratkaisussa oli puolestaan kysymys siitä, mitä tarkoitettiin asetuksen (ETY) N:o 3820/85 4 artiklan 6 kohdassa ajopiirturin käyttövelvollisuudesta vapautetulla jätteiden keruuseen ja kuljetukseen tarkoitetulla ajoneuvolla. Tuomioistuin toisti British Gas -ratkaisussa julkituomiaan harkintaperusteita ja totesi, että asetuksen tavoitteet ja erityisesti liikenneturvallisuuden parantamista koskeva tavoite huomioon ottaen käsitteen \"jätteiden keruu\" oli tulkittava tarkoittavan ainoastaan jätteiden keruuta siitä paikasta, jonne ne oli jätetty. Tätä varten käytetyt ajoneuvot liikkuivat rajoitetulla alueella ja liikkuminen oli kestoltaan lyhytaikaista, joten kuljetus oli keruuseen nähden toissijaista (kohta 12). Ajoneuvojen kuuluminen poikkeuksen soveltamisalaan ei välttämättä edellyttänyt sitä, että ne olisivat välittömästi olleet viranomaisten käytössä, vaan poikkeus saattoi koskea myös yksityisiä yrityksiä, jotka huolehtivat viranomaisten valvonnassa yleishyödyllisistä palveluista (kohta 15). 40. A. Karuse -ratkaisussa (tuomio 13.3.2014, A. Karuse, C-222/12, EU:C:2014:142) unionin tuomioistuin totesi, että nykyisen ajo- ja lepoaika-asetuksen 13 artiklan 1 kohdan h alakohdassa käytettyä käsitettä \"ajoneuvot, joita käytetään teiden kunnossapidossa\" oli tulkittava siten, että sen soveltamisalaan kuuluivat ajoneuvot, jotka kuljettivat materiaalia teiden kunnossapitotöiden paikalle edellyttäen, että kuljetus liittyi täysin ja yksinomaan mainittujen töiden suorittamiseen ja oli niihin nähden toissijaista toimintaa. Jotta soran kuljettaminen olisi vain toissijaista suhteessa teiden kunnossapitotöihin, kyseistä ajoneuvoa olisi käytettävä suoraan soran levittämiseen teiden rikkoutuneille osille. Sitä vastoin teiden kunnossapitoon tarkoitetun soran pelkän kuljettamisen ei voitu katsoa kuuluvan poikkeuksen soveltamisalaan (kohdat 35 - 36). Tuomioistuin totesi lisäksi, että vain ajoneuvot, joiden liikkuminen on ajallisesti ja paikallisesti rajoitettua, voitiin vapauttaa velvollisuudesta olla varustettu ajopiirturilla ilman, että loukattaisiin työolojen ja liikenneturvallisuuden parantamista koskevia asetuksen tavoitteita (kohta 40). 41. Korkein oikeus toteaa edellä todetusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevän, ettei ratkaisevaa merkitystä ole annettava sille, kuka on ajoneuvon omistaja. Merkitystä on pikemminkin sillä, millaisessa toiminnassa kuljetus suoritetaan. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että kaikissa unionin asetusten sallimissa kansallisissa poikkeuksissa on kysymys yleishyödyllisistä, palvelujen luonteeseen perustuvista poikkeuksista. Unionin tuomioistuin on tulkinnut poikkeuksia suppeasti rajaten poikkeusten soveltamisalan kunkin poikkeuksen tarkoittaman tehtävän varsinaiseen sisältöön ja luonteeseen. 42. Tieliikenneasetuksen poikkeussäännöksen sanamuoto \"sähkölaitoksen toiminnassa\" vastaa asetusten suomenkielistä sanamuotoa. Asetuksen ranskankielisessä tekstissä on käytetty ilmaisua \"véhicules utilisés dans le cadre des activités liées au service de l'électricité\". Englanninkielisessä tekstissä on käytetty ilmaisua \"vehicles used in connection with electricity maintenance services\". Saksankielisessa astuksessa käytetään ilmaisua \"Fahrzeuge, die von den zuständigen Stellen für Elektrizitätsversorgung\". Ruotsinkielisessä käytetään ilmaisua \"fordon som används i samband med underhåll av elanläggningar\". Mainitut asetuksen kieliversiot viittaavat suomenkielistä termiä \"sähkölaitoksen toiminnassa\" selkeämmin yksinomaan sähköverkon käyttöön ja kunnossapitoon liittyvään toimintaan. 43. Korkein oikeus katsoo, että Suomen kansallisessa laissa rajattua poikkeusta on unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioon ottaen tulkittava siten, että se koskee yksinomaan sähköyhtiön varsinaista päivittäistä sähköverkon käyttöön ja kunnossapitoon liittyvää toimintaa. 44. A on muutoksenhakemuksessaan käräjäoikeudelle todennut toimineensa tapahtuma-aikaan sähköverkon rakennustöissä Lohjalla, mihin työhön nyt kysymyksessä oleva kuljetus on liittynyt. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n uuden sähköverkon rakentamiseen liittyvää kuljetusta käsillä olleissa olosuhteissa ole perusteltua pitää ajo- ja lepoaika-asetuksen 13 artiklan 1 kohdan h alakohdassa ja ajoneuvojen käytöstä tiellä annetun asetuksen 7 §:n 1 momentin e kohdassa tarkoitetulla tavalla sähkölaitoksen toimintaan liittyvänä. Päinvastainen tulkinta olisi omiaan vaarantamaan ajo- ja lepoaikasäännöksen tavoitteet. Korkeimman oikeuden johtopäätös 45. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on käsillä olleissa olosuhteissa ollut velvollinen noudattamaan ajopiirturin käyttöä koskevia säännöksiä. Asiassa ei ole ilmennyt perusteita vapauttaa A:ta rangaistusvastuusta rikoslain kieltoerehdystä koskevan 4 luvun 2 §:n nojalla. 46. A:n on katsottava laiminlyödessään ajopiirturin käytön menetelleen tieliikennelain 105 a §:ssä rangaistavaksi säädetyllä tavalla ja siten syyllistyneen tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomiseen. Käräjäoikeuden päätös on näin ollen kumottava. Päätöslauselma Käräjäoikeuden päätös kumotaan. Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen 23.1.2017 A:lle antama sakkomääräys jää siten pysyväksi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180027 ECLI:FI:KKO:2018:27 KKO:2018:27 Böter Bötesföreläggande Ändringssökande Rätt att söka ändring Prejudikatbesvär Brott mot viss social lagstiftning om vägtransporter R2017/347 735 2018-04-09 ECLI:FI:KKO:2018:27 Polisen hade ansett att A hade underlåtit att som fordonsförare använda obligatorisk färdskrivare och gett A ett bötesföreläggande för brott mot viss sociallagstiftning om vägtransporter. Enligt bötesföreläggandet hade A erkänt gärningen, godkänt påföljden, samtyckt till summariskt förfarande och avstått från sin rätt till muntlig behandling. A överklagade bötesföreläggandet på den grunden att han inte hade varit skyldig att använda färdskrivare under körningen i fråga. Högsta domstolen ansåg att det som A anfört i överklagandet var ett påstående om att bötesföreläggandet grundade sig på oriktig tillämpning av lag och att A därför hade rätt att överklaga föreläggandet. Jfr KKO:2018:29 Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att A hade varit skyldig att använda färdskrivare. Tingsrättens beslut upphävdes och bötesföreläggandet förblev gällande. L om föreläggande av böter och ordningsbot 35 § Europaparlamentets och rådets förordning (EG) Nr 561/2006 3 art, 13 art VägtrafikL 105 a §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180028 ECLI:FI:KKO:2018:28 KKO:2018:28 Syyttäjä Muutoksenhaku Puhevalta R2017/378 736 2018-04-09 ECLI:FI:KKO:2018:28 Kihlakunnansyyttäjän ennakkopäätösvalitusta käräjäoikeuden päätöksestä ei ollut lähetetty valtakunnansyyttäjänviraston kautta, vaan se oli toimitettu käräjäoikeuden kautta suoraan Korkeimmalle oikeudelle. Kysymys syyttäjän puhevallan käyttämisestä Korkeimmassa oikeudessa. (Ään.) Sakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimet Korkeimman oikeuden ratkaisu Sakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa Sakkomääräys Poliisi antoi A:lle 5.1.2017 sakkomääräyksen, jonka mukaan A:lle oli määrätty liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 12 päiväsakon suuruinen sakkorangaistus. Päiväsakon rahamääränä oli käytetty 39 euroa, mikä oli perustunut viimeksi vahvistetussa verotuksessa vahvistettuihin tulotietoihin. Sakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen ja päiväsakon rahamäärän määräytymisperusteen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn. Valitus ja vastaus Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa A vaati käräjäoikeudelle 19.1.2017 toimittamassaan muutoksenhakemuksessa, että päiväsakon rahamäärää alennetaan sen johdosta, että hänen tulonsa ovat viimeksi vahvistetun verotuksen jälkeen laskeneet olennaisesti hänen jäätyä työttömäksi. Syyttäjä vaati ensisijaisesti, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ollut valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:ssä mainitulla perusteella. Toissijaisesti hän ilmoitti, että A:n ilmoittamia tulotietoja voitiin pitää luotettavina. Käräjäoikeuden päätös 16.3.2017 nro 17/111272 Käräjäoikeus tutki valituksen ja alensi päiväsakon rahamäärän 28 euroon. Asian on ratkaissut käräjätuomari Kaarlo Hakamies. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen. Valituksessaan syyttäjä vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja A tuomitaan sakkomääräyksen mukaiseen sakkorangaistukseen. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Välitoimet Korkein oikeus varasi valtakunnansyyttäjälle tilaisuuden lausua syyttäjän puhevallan käyttämisestä asiassa. Valtakunnansyyttäjä ilmoitti määräajassa antamassaan lausumassa, että Korkeimmalle oikeudelle osoitetun muutoksenhakukirjelmän laatineella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta asiassa. Korkein oikeus varasi A:lle tilaisuuden kirjallisen lausuman antamiseen Korkeimman oikeuden valtakunnansyyttäjälle tekemän lausumapyynnön sekä valtakunnansyyttäjän lausuman johdosta. A antoi lausuman. Korkeimman oikeuden ratkaisu Syyttäjän puhevallan käyttämistä koskevan ratkaisun perustelut Asian tausta ja pyydetyt lausumat 1. Syyttäjälaitoksesta annetun lain 10 §:n mukaan valtakunnansyyttäjä päättää syyttäjän valituslupahakemuksen jättämisestä korkeimpaan oikeuteen ja syyttäjien edustamisesta korkeimmassa oikeudessa. Eräiden asiakirjojen lähettämisestä tuomioistuimille annetun lain 1 §:n 3 momentin mukaan syyttäjän on toimitettava korkeimmalle oikeudelle osoitetut muutoksenhakemukset hovioikeudelle tai oikeudenkäymiskaaren 30 a luvussa tarkoitetussa ennakkopäätösvalitusta koskevassa muutoksenhaussa käräjäoikeudelle valtakunnansyyttäjän välityksellä ja muut asiakirjat korkeimman oikeuden määräämällä tavalla. 2. Tässä asiassa kihlakunnansyyttäjänä käräjäoikeudessa toimineen syyttäjän laatima, Korkeimmalle oikeudelle osoitettu muutoksenhakemus on toimitettu määräajassa käräjäoikeuteen ja sieltä Korkeimpaan oikeuteen. Asiakirjoista saadusta selvityksestä ei käy ilmi, että syyttäjän muutoksenhakemus olisi muutoksenhaulle säädetyssä määräajassa toimitettu Korkeimmalle oikeudelle valtakunnansyyttäjän välityksellä. 3. Korkein oikeus on varannut valtakunnansyyttäjälle tilaisuuden antaa lausuma syyttäjän puhevallan käyttämisestä kysymyksessä olevassa asiassa. Valtakunnansyyttäjä on lausumassaan ilmoittanut, että muutoksenhakemuksen laatineella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta asiassa. Valtakunnansyyttäjä ei ole lausunut muutoksenhakemuksen toimittamiseen liittyvistä tosiseikoista eikä kihlakunnansyyttäjän puhevallan oikeudellisen arvioinnin perusteista. 4. Korkein oikeus on pyytänyt A:lta kirjallisen lausuman valtakunnansyyttäjälle osoitetun lausumapyynnön sekä valtakunnansyyttäjän lausuman johdosta. A ei ole lausunut syyttäjän puhevaltaa koskevasta kysymyksestä. Syyttäjän puhevallan käyttämistä koskevat säännökset ja tulkintakäytäntö 5. Aikaisemmin voimassa olleen yleisistä syyttäjistä annetun lain (199/1997) 4 §:n mukaan valtakunnansyyttäjän tehtävänä oli muun ohessa syyttäjien edustaminen Korkeimmassa oikeudessa. Säännöstä on sovellettu vakiintuneesti siten, että asianomaiset syyttäjät ovat harkinneet itsenäisesti ja oma-aloitteisesti muutoksenhaun tarpeellisuutta ja toimittaneet Korkeimmalle oikeudelle osoittamansa muutoksenhakukirjelmät valtakunnansyyttäjänvirastoon, jossa kirjelmät on tarkastettu. Jos kirjelmä on ollut valtakunnansyyttäjän näkemyksen mukaan puutteellinen tai jos siinä on haluttu esittää lisäperusteita, asianomaista syyttäjää on voitu pyytää tarkistamaan muutoksenhakukirjelmää valtionsyyttäjän ohjeiden mukaan. Valtakunnansyyttäjällä on ollut myös mahdollisuus jättää muutoksenhakemus toimittamatta Korkeimpaan oikeuteen. Eräissä yksittäistapauksissa valtakunnansyyttäjä on ottanut asian itse ratkaistavakseen ja hakenut muutosta asiassa. 6. Ennen yleisistä syyttäjistä annetun lain säätämistä ja valtakunnansyyttäjänviraston perustamista vastaava menettely perustui hallitusmuodon 46 §:n 2 momenttiin ja valtioneuvoston oikeuskanslerin ohjesäännön 12 §:n 4 momenttiin. Näiden säännösten mukaan oikeuskanslerin asiana oli Korkeimmassa oikeudessa edustaa syyttäjistöä ja päättää alaistensa syyttäjien muutoksenhausta Korkeimpaan oikeuteen. Yleisistä syyttäjistä annettua lakia koskeneessa hallituksen esityksessä todettiin, että valtakunnansyyttäjälle siirtyisi oikeuskanslerille kuuluva syyttäjien edustaminen korkeimmassa oikeudessa. Muutoksenhaku voitaisiin järjestää nykyiseen tapaan siten, että valtakunnansyyttäjänvirastossa tarkastettaisiin syyttäjien muutoksenhakemukset. Sen sijaan syyttäjän vastapuolen tekemiin muutoksenhakemuksiin vastaamista voitaisiin yksinkertaistaa siten, että kirjeenvaihto tältä osin tapahtuisi Korkeimman oikeuden määräämällä tavalla ilman, että asiat kulkisivat valtakunnansyyttäjänviraston kautta (HE 131/1996 vp s. 39). 7. Voimassa olevan syyttäjälaitoksesta annetun lain 10 §:n mukaan valtakunnansyyttäjä päättää syyttäjän valituslupahakemuksen jättämisestä ja syyttäjien edustamisesta Korkeimmassa oikeudessa. Lain säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 286/2010 vp, LaVM 34/2010 vp) ei ole lausuttu mitään siitä, onko säännöksen sanamuodon muuttamisella ollut tarkoitus muuttaa syyttäjän toimivaltaa koskevaa vallinnutta oikeustilaa. Hallituksen esityksessä (s. 19) todetaan tältä osin ainoastaan, että valtakunnansyyttäjä päättäisi edelleen syyttäjän valituslupahakemuksen jättämisestä Korkeimpaan oikeuteen. 8. Syyttäjän puhevallan käyttämistä koskevaa sääntelyä on yleisistä syyttäjistä annetun lain voimassaoloaikana ja jo sitä ennen saatettu tulkita Korkeimmassa oikeudessa siten, että syyttäjän muutoksenhakemus on jätetty tutkimatta sen vuoksi, että asiaa alemmissa oikeusasteissa ajanut alempi syyttäjä on toimittanut hakemuksen suoraan Korkeimpaan oikeuteen (esimerkiksi ylimääräistä muutoksenhakua koskenut ratkaisu 5.11.2002 nro 2904 sekä valituslupa-asioita koskeneet ratkaisut 18.4.2011 nro 858 ja 29.9.1999 nro 2617). Oikeuskäytännössä on tällöin siis edellytetty, että syyttäjä toimittaa hakemuksensa valtakunnansyyttäjänvirastoon, josta se toimitetaan edelleen Korkeimpaan oikeuteen. 9. Korkein oikeus on sittemmin väljentänyt tulkintaansa siltä osin, että syyttäjän suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimittamia ylimääräisiä muutoksenhakemuksia on tutkittu sen jälkeen, kun valtakunnansyyttäjälle on ensin varattu tilaisuus lausua asiassa (esimerkiksi ratkaisut 31.1.2017 nro 153, 10.2.2017 nro 275 ja 23.5.2017 nro 1089 - 1091). Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa 10. Voimassa olevan lain mukaan valtakunnansyyttäjän tehtävänä on valituslupahakemuksen jättämisestä ja syyttäjien edustamisesta Korkeimmassa oikeudessa päättäminen. Valtakunnansyyttäjän asiassa antaman lausuman mukaan hakemuksen Korkeimpaan oikeuteen toimittaneella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta tässä asiassa. Siten valtakunnansyyttäjä on tällä syyttäjien edustamisesta tekemällään päätöksellä muutoksenhaun määräajan päättymisen jälkeen hyväksynyt kihlakunnansyyttäjän valituslupahakemuksen ja valituksen käsillä olevassa asiassa Korkeimmassa oikeudessa. 11. Syyttäjien puhevallan käyttämistä Korkeimmassa oikeudessa koskevien säännösten sanamuodoista taikka sääntelystä esitöissä lausutusta ei ole luotettavasti pääteltävissä, mikä on tarkoitettu seuraukseksi siitä, ettei säännöstä muutoksenhakemuksen toimittamisesta valtakunnansyyttäjän välityksellä ole noudatettu. Kohdassa 1 todetut syyttäjälaitoksesta annetun lain ja eräiden asiakirjojen lähettämisestä tuomioistuimille annetun lain säännökset eivät lausu siitä, onko sanottu velvoite toteutettava muutoksenhaun määräajan puitteissa vai onko mahdollinen puute korjattavissa vielä määräajan umpeutumisen jälkeen. 12. Valtakunnansyyttäjän tehtäviä koskevan sääntelyn taustalla voidaan nähdä pyrkimys turvata Korkeimmassa oikeudessa käsiteltävien asioiden sopivuus ennakkopäätöstuomioistuimen käsiteltäväksi sekä parantaa muutoksenhakukirjelmien laatua siten, että valtakunnansyyttäjä tarkastaa alempien syyttäjien laatimat hakemukset (ks. HE 131/1996 vp s. 39). Valtakunnansyyttäjällä ylimpänä syyttäjäviranomaisena voidaankin katsoa olevan parhaat edellytykset arvioida, mitkä asiat soveltuisivat Korkeimman oikeuden käsiteltäviksi ja mihin seikkoihin kussakin muutoksenhakemuksessa on syytä keskittyä. 13. Edellä sanotusta huolimatta kihlakunnansyyttäjä on muutoksenhakija ja jutun asianosainen asiassa, jossa muutoksenhakemus on toimitettu Korkeimpaan oikeuteen valtakunnansyyttäjän kautta, ellei valtakunnansyyttäjä ota juttua ajaakseen. Valtakunnansyyttäjällä säilyy toimivalta päättää muutoksenhakemuksen jättämisestä ja siten sen tulemisesta Korkeimman oikeuden tutkittavaksi myös siinä tapauksessa, että puutteen asiakirjojen toimittamistavassa katsottaisiin olevan korjattavissa valtakunnansyyttäjän jälkikäteen antamalla hyväksynnällä. Nämä seikat puoltavat tulkintaa, jonka mukaan asiakirjojen toimittamista valtakunnansyyttäjänviraston kautta koskeva vaatimus on korjattavissa myös muutoksenhaun määräajan umpeutumisen jälkeen. 14. Kihlakunnansyyttäjän velvollisuus toimittaa muutoksenhakemus etukäteen valtakunnansyyttäjänvirastoon on toisaalta omiaan turvaamaan edellä kuvatun valtakunnansyyttäjän ennakkotarkastusoikeuden toteutumisen myös käytännössä. Kihlakunnansyyttäjän toimittaessa muutoksenhakemuksensa valtakunnansyyttäjänvirastoon jo hyvissä ajoin ennen valitusluvan hakemista koskevan määräajan päättymistä valtakunnansyyttäjällä on paremmat edellytykset harkita hakemuksen sisältöä ja tarvittaessa sitä, onko valitusluvan hakeminen asiassa tarpeen. 15. Eräiden asiakirjojen lähettämisestä tuomioistuimille annetun lain 1 §:n 3 momentin nojalla muu syyttäjän kirjeenvaihto Korkeimpaan oikeuteen kuin muutoksenhakemus on toimitettavissa Korkeimman oikeuden määräämällä tavalla. Kohdassa 6 todetuin tavoin sääntelyn tarkoituksena oli mahdollistaa muun muassa muutoksenhakemukseen vastaaminen kihlakunnansyyttäjän toimesta suoraan Korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus on kuitenkin vakiintuneesti noudattanut käytäntöä, jonka mukaan myös syyttäjän vastaus muutoksenhakemukseen pyydetään valtakunnansyyttäjänviraston kautta. 16. Syyttäjän muutoksenhakemuksen toimittamista Korkeimpaan oikeuteen koskevien menettelytapasäännösten ensisijaiset tavoitteet eivät kohdistu muutoksenhaun vastapuolen oikeusturvaan. Kuitenkin tuomion täytäntöönpanon ja muiden oikeusvaikutusten vuoksi on tärkeää muutoksenhaun määräajan päättyessä tietää, jääkö tuomio pysyväksi vai haetaanko siihen vielä valituslupaa Korkeimmalta oikeudelta. Tulkinta, jonka mukaan valtakunnansyyttäjä voisi jälkikäteen hyväksyä syyttäjän muutoksenhakemuksen, aiheuttaisi oikeudellista epävarmuutta, koska tuomion lainvoimaisuus jäisi riippumaan valtakunnansyyttäjän myöhemmästä kannanotosta. 17. Vaatimus muutoksenhakemuksen toimittamisesta Korkeimpaan oikeuteen valtakunnansyyttäjänviraston kautta määräajassa varmistaa myös sen, että hakemus on sisällöltään hakijan tarkoittamassa lopullisessa muodossa. Mikäli valtakunnansyyttäjän hyväksyntä hakemukselle voidaan antaa myös määräajan umpeutumisen jälkeen, joudutaan arvioimaan mahdollisesti oikeudellista epävarmuutta aiheuttavaa kysymystä siitä, onko ja missä määrin hakemuksen sisällöllinen muuttaminen vielä sallittua. Sanotun muuttamismahdollisuuden epääminen puolestaan tarkoittaisi sitä, että valtakunnansyyttäjän tarkastamisoikeus toteutuisi vain hakemuksen hyväksymisenä tai hylkäämisenä. 18. Valtakunnansyyttäjän ennakkotarkastusoikeus toteutuisi tehokkaimmin myös ylimääräisessä muutoksenhaussa, jos hakemuksen toimittaminen valtakunnansyyttäjänviraston kautta katsotaan olevan aina sen tutkimisen edellytys. Tältä osin on kuitenkin otettava huomioon ylimääräisen muutoksenhaun erityispiirteet. Kohdassa 9 mainitut ratkaisut, joissa valtakunnansyyttäjälle on varattu tilaisuus suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimitetun hakemuksen täydentämiseen, ovat koskeneet syyttäjän tuomionpurkuhakemuksia vastaajan eduksi. Tällainen purkuhakemus poikkeaa syyttäjän tavanomaisesta muutoksenhausta säännönmukaisessa menettelyssä vastaajan vahingoksi. Tuomionpurku vastaajan eduksi perustuu yleiseen etuun rikostuomion selvän virheen korjaamiseksi, minkä vuoksi sille ei ole säädetty lainkaan määräaikaa. Sanottujen purkuhakemusten tutkimista koskeva oikeuskäytäntö ei siten ole ristiriidassa sen tulkinnan kanssa, että kihlakunnansyyttäjän muutoksenhakemuksen toimittaminen suoraan Korkeimpaan oikeuteen ei ole valtakunnansyyttäjän hyväksymisellä korjattavissa enää muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen. 19. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei kihlakunnansyyttäjän asiassa suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimittamaa muutoksenhakemusta, jonka osalta valtakunnansyyttäjä ei ole muutoksenhaulle säädetyssä määräajassa päättänyt syyttäjien edustamisesta Korkeimmassa oikeudessa, voida tutkia. Päätöslauselma Syyttäjän ennakkopäätösvalitus jätetään tutkimatta. Käräjäoikeuden päätös jää siten pysyväksi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Paula Jutila (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Määräaikainen oikeussihteeri Jutila: Mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen sen perustelukohtien 1 - 12 osalta. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavaa: Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 9 §:ssä säädetään menettelystä tilanteessa, jossa määräajassa saapunutta muutoksenhakemusta ei ole laadittu säädetyllä tavalla. Puute asianosaisen muutoksenhakukirjelmässä voi olla muodollinen ja koskea esimerkiksi allekirjoituksen tai tarvittavan valtakirjan puuttumista, taikka asiallinen. Korkeimman oikeuden on tällaisessa tapauksessa lainkohdan 1 momentin mukaan kehotettava hakijaa korjaamaan puute määräämässään ajassa, jollei täydentäminen ole asian käsittelyn kannalta tarpeetonta. Mikäli kehotusta ei noudateta ja jos muutoksenhakukirjelmä on niin puutteellinen, ettei asiaa sen perusteella voida ratkaista, hakemus on 3 momentin mukaan jätettävä tutkimatta. Edellä mainittua säännöstä noudatetaan oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun 6 §:n 1 momentin nojalla myös ennakkopäätösvalitusasian käsittelyssä. Nyt käsillä oleva tilanne, jossa sinänsä toimivaltaisen syyttäjän laatimaa hakemusta ei ole toimitettu Korkeimpaan oikeuteen laissa säädetyllä tavalla, ei olennaisesti poikkea tilanteesta, jossa valituskirjelmää rasittaa muu muodollinen puute. Mikäli tällaista puutetta ei korjata, valituskirjelmää ei voida tutkia. Hakijalle varataan siksi määräajassa tilaisuus täydentää hakemustaan, ja määräajassa saapuneen täydennyksen jälkeen hakemus voidaan tutkia. Täydennyksen ei sen sijaan tarvitse saapua muutoksenhakukirjelmän jättämiselle asetetussa alkuperäisessä määräajassa. Tässä tapauksessa valtakunnansyyttäjä on sille erikseen varatussa määräajassa ilmoittanut, että muutoksenhakemuksen laatineella ja sen suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimittaneella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta asiassa. Valtakunnansyyttäjän toimivaltaa ja tehtäviä koskevista säännöksistä tai niiden tarkoituksesta ei johdu estettä tutkia kihlakunnansyyttäjän muutoksenhakemusta tällaisessa tapauksessa. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, että syyttäjän ennakkopäätösvalitus voidaan käsillä olevassa asiassa tutkia. Pääasiaratkaisun perusteluissa esitetyillä perusteilla mietinnössä esitettiin, että Korkein oikeus kumoaisi käräjäoikeuden päätöksen ja jättäisi A:n valituksen käräjäoikeudelle tutkimatta. Sakkomääräys jäisi siis pysyväksi.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180028 ECLI:FI:KKO:2018:28 KKO:2018:28 Åklagare Ändringssökande Talan R2017/378 736 2018-04-09 ECLI:FI:KKO:2018:28 En häradsåklagares prejudikatbesvär över tingsrättens beslut hade inte sänts via riksåklagarämbetet, utan tillställs Högsta domstolen direkt via tingsrätten. Fråga om förandet av åklagarens talan i Högsta domstolen." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180029 ECLI:FI:KKO:2018:29 KKO:2018:29 Rikesakko Rikesakkomääräys Muutoksenhaku Muutoksenhakuoikeus Ennakkopäätösvalitus R2017/420 737 2018-04-09 ECLI:FI:KKO:2018:29 Poliisi oli antanut A:lle rikesakkomääräyksen, jonka mukaan A oli syyllistynyt järjestysrikkomukseen pitämällä koiraansa irrallaan taajama-alueella. Rikesakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn, suostunut sakkomenettelyyn ja hyväksynyt seuraamuksen. A valitti rikesakkomääräyksestä sillä perusteella, että hän ei ollut pitänyt koiraansa irrallaan ja että hänen naapurinsa tekemä rikosilmoitus oli perätön. Korkeimman oikeuden ratkaisussa lausutuilla perusteilla A:lla ei katsottu olleen oikeutta valittaa rikesakkomääräyksestä mainitulla perusteella. L sakon ja rikesakon määräämisestä 35 § Rikesakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Rikesakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa Rikesakkomääräys Poliisi antoi A:lle 9.1.2017 rikesakkomääräyksen, jonka mukaan A oli syyllistynyt järjestysrikkomukseen pitämällä koiraa irrallaan taajama-alueella 18.12.2016. Rikesakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn, suostunut sakkomenettelyyn ja hyväksynyt seuraamuksen. Valitus ja vastaus Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa A toimitti käräjäoikeudelle 11.1.2017 muutoksenhakemuksen, jossa hän katsoi, että hänelle määrätty 40 euron rikesakko oli aiheeton, sillä hän piti aina koiraansa kiinni lenkeillä ja pihassaan. Naapurin tekemä rikosilmoitus oli hänen mukaansa perätön. Syyttäjä vaati ensisijaisesti, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ollut valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:ssä mainitulla perusteella. Toissijaisesti hän vaati, että valitus hylätään, koska A oli pitänyt koiraansa irti taajama-alueella. Käräjäoikeuden päätös 27.4.2017 nro 17/117625 Käräjäoikeus lausui asiassa olevan kysymys ensinnäkin siitä, oliko A:lla oikeus hakea muutosta rikesakkomääräykseen teon kiistämisen perusteella siitä huolimatta, että hän oli rikesakkomääräyksen mukaan tunnustanut teon ja luopunut oikeudestaan suulliseen oikeudenkäyntiin. Käräjäoikeus totesi epäillyn antaman suostumuksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän suostui asian käsittelemiseen summaarisessa sakkomenettelyssä. Hän ei sen sijaan suostumuksen antamalla luopunut oikeudestaan hakea muutosta kyseisessä menettelyssä annettuun ratkaisuun. Käräjäoikeus totesi, että rikesakkomääräyksestä sai sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n mukaan valittaa käräjäoikeuteen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaisten kanteluperusteiden eli sakon määräämisessä tapahtuneen menettelyvirheen ohella myös sillä perusteella, että määräys perustui väärään lain soveltamiseen tai ettei epäilty tai asianomistaja ollut antanut pätevästi lain 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumusta. Tässä tapauksessa käsillä ei ollut menettelyvirhettä eikä suostumusta rasittanut pätemättömyysperuste. Käräjäoikeus katsoi sakon ja rikesakon määräämistä koskevan lain esitöissä esitettyjen kannanottojen puoltavan näkökantaa, jonka mukaan rikoksesta epäillyn tunnustettua teon näyttökysymystä ei tutkita uudelleen käräjäoikeudessa. Hallituksen esityksessä oli toisaalta lausuttu, etteivät laissa määrätyt valitusperusteet asiallisesti juuri rajoittaneet mahdollisuutta hakea muutosta. Tähän nähden oli kyseenalaista, oliko lakiesityksen tarkoituksena ollut luoda järjestelmä, jossa näyttökysymystä ei voisi saattaa tunnustamisesta, seuraamuksen hyväksymisestä ja sakkomenettelyyn suostumisesta huolimatta riippumattoman tuomioistuimen arvioitavaksi. Myös sakkomenettelyn summaarisuus ja menettelyyn liittyvät käytännön näkökohdat sekä painavat tuomioistuinlaitoksen toimintaan liittyvät tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat puolsivat muutoksenhakuoikeuden tulkitsemista pikemminkin laajasti kuin suppeasti. Käräjäoikeus totesi muutoksenhakujärjestelmän olevan epäjohdonmukainen, mikäli ylimääräisessä muutoksenhaussa voidaan vedota uuteen selvitykseen helpommin kuin säännöllisessä muutoksenhaussa. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi perustelluksi tulkita väärää lain soveltamista koskevaa sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n 1 momentin valitusperustetta siten, että sakkomenettelyssä sakkorangaistukseen tuomitulla henkilöllä oli antamastaan suostumuksesta huolimatta oikeus saattaa näyttökysymys säännönmukaisen muutoksenhaun kautta tuomioistuimen harkittavaksi ainakin tilanteessa, jossa hän esitti muutoksenhakemuksessaan sellaisen vaihtoehtoisen tapahtumainkulun, jonka perusteella rikosvastuun edellytysten täyttymisestä nousi varteenotettava epäily. Käräjäoikeus tutki valituksen ja hyväksyi sen. Käräjäoikeus kumosi sakkomääräyksen ja velvoitti valtion suorittamaan A:lle korvausta oikeudenkäyntikuluista. Asian on ratkaissut käräjätuomari Kaarlo Hakamies. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen. Valituksessaan syyttäjä vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja A tuomitaan rikesakkomääräyksen mukaiseen sakkorangaistukseen. A ei vastannut valitukseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja riidattomat seikat 1. Poliisi on 9.1.2017 antanut A:lle rikesakkomääräyksen, jonka mukaan tämä on syyllistynyt järjestysrikkomukseen 18.12.2016 pitämällä koiraa irrallaan taajama-alueella. Rikesakkomääräyksen mukaan A on tunnustanut teon, luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn, suostunut sakkomenettelyyn ja hyväksynyt seuraamuksen. 2. A on 11.1.2017 käräjäoikeuteen toimittamassaan muutoksenhakemuksessa katsonut, että hänelle määrätty rikesakko on aiheeton, sillä hän pitää aina koiraansa kiinni lenkeillä ja pihassaan. Naapurin tekemä rikosilmoitus on ollut perätön. 3. Syyttäjä on ensisijaisesti vaatinut, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ole valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n 1 momentissa mainitulla perusteella. Hän on toissijaisesti vaatinut, että valitus hylätään, koska A on menetellyt rikesakkomääräyksessä kuvatulla tavalla. 4. Käräjäoikeus on tutkinut valituksen ja hyväksynyt sen. Käräjäoikeus on kumonnut sakkomääräyksen ja velvoittanut valtion korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 200 eurolla viivästyskorkoineen. Kysymyksenasettelu 5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:lla ollut oikeus sakkomenettelyssä antamastaan suostumuksesta huolimatta muutoksenhakemuksessa vetoamallaan perusteella valittaa sakkomääräyksestä käräjäoikeuteen. Muutoksenhaku rikesakkomääräykseen 6. Lailla sakon ja rikesakon määräämisestä (jäljempänä sakkomenettelylaki) kumottiin aikaisemmin voimassa olleet lait rikesakkomenettelystä (66/1983) sekä rangaistusmääräysmenettelystä (692/1993), jotka oli aikanaan säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä poikkeuslakeina. Uudella lailla katsottiin voitavan edistää rikoksesta epäillyn oikeusturvan toteutumista edellyttämällä rikkomuksesta epäillyn suostumusta summaarisen menettelyn käyttämiseen (ks. HE 94/2009 vp s. 12). Suostumusedellytyksen asettaminen oli keskeinen syy sille, että sakkomenettelylaki voitiin säätää tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. 7. Asian käsitteleminen ja ratkaiseminen sakkomenettelylain mukaisessa järjestyksessä edellyttää lain 4 §:n 1 momentin mukaan sitä, että rikkomuksesta epäilty tunnustaa teon ja hyväksyy siitä määrättävän seuraamuksen sekä luopuu oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuu asian ratkaisemiseen kyseisen lain mukaisessa menettelyssä. Lainkohdan mukaan suostumuksen tiedustelemisen yhteydessä epäillylle on selostettava suostumuksen antamisen merkitys. Pykälän 2 momentin mukaan suostumus annetaan sakkovaatimuksen, sakkomääräyksen, rikesakkomääräyksen tai rangaistusvaatimuksen antavalle tai muulle esitutkintaa suorittavalle virkamiehelle taikka syyttäjälle. Suostumuksen vastaanottavan virkamiehen on pyrittävä varmistamaan, että epäilty ymmärtää suostumuksen merkityksen ennen sen antamista. Jos epäilty ei anna suostumusta, hänelle annetaan siitä huolimatta tiedoksi sakkoa tai rikesakkoa koskeva rangaistusvaatimus. Suostumus voidaan sakkomenettelylain 4 §:n 4 momentin mukaan siinä tapauksessa antaa vielä maksamalla sakko tai rikesakko 30 päivän määräajassa. Jos suostumusta ei anneta myöskään tällä tavalla, asian käsittelyä jatketaan tavallisessa rikosasioiden käsittelyjärjestyksessä. 8. Sakkomenettelylain 34 §:n 1 momentin mukaan sakkomääräykseen, muuhun kuin ajoneuvoa pysäyttämättä havaituista liikennerikkomuksista seuraavaan rikesakkomääräykseen sekä rangaistusmääräykseen haetaan muutosta siten kuin sakkomenettelylaissa säädetään. Lain 35 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden lisäksi edellä tarkoitetusta määräyksestä voidaan valittaa käräjäoikeuteen myös sillä perusteella, että määräys perustuu väärään lain soveltamiseen taikka rikkomuksesta epäilty tai asianomistaja ei ole pätevästi antanut 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumusta. Lain 36 §:ssä säädetään mahdollisuudesta ylimääräiseen muutoksenhakuun oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa mainituilla perusteilla. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentin mukaan ylimääräisen muutoksenhaun tutkii käräjäoikeus. Korkein oikeus tutkii kuitenkin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8, 8 a, 9 tai 9 c §:ään perustuvan muutoksenhaun. 9. Sakkomenettelylakia edeltäneessä rangaistusmääräys- ja rikesakkomenettelyssä sakotetun mahdollisuuksia vastustaa rangaistusmääräystä tai saattaa rikesakko alioikeuden käsiteltäväksi ei ollut rajoitettu. Uudessa laissa katsottiin kuitenkin tarpeelliseksi säätää erikseen valitusperusteista, koska muutosta haetaan määräykseen, joka perustuu epäillyn tunnustamiseen, seuraamuksen hyväksymiseen, suullisesta oikeudenkäynnistä luopumiseen ja sen hyväksymiseen, että asia käsitellään sakkomenettelylain mukaisessa menettelyssä (HE 94/2009 vp s. 46 - 47). Esitöiden mukaan erityisesti se, että määräyksen mukainen seuraamus on hyväksytty ja että teko on tunnustettu, on merkityksellinen oikeussuojatarpeen kannalta. Huomioon on otettava myös menettelyssä tutkittujen rikkomusten vähäisyys ja summaarisen prosessin erityispiirteet. Lain esitöissä on kuitenkin vielä todettu, etteivät valitusperusteet kuitenkaan asiallisesti juuri rajoita mahdollisuutta hakea muutosta verrattuna täysin vapaaseen muutoksenhakuoikeuteen. Muutoksenhakuoikeuden arviointi tässä asiassa 10. Kysymys siitä, voidaanko valitus ottaa muutoksenhakuasteessa tutkittavaksi ja mitkä seikat ovat muutoksenhaun kohteena, arvioidaan muutoksenhakijan muutoksenhaun määräajassa tekemän kirjallisen muutoksenhakemuksen perusteella. Tämä yleinen lähtökohta ilmenee esimerkiksi muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen koskevasta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:stä, jonka mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. 11. Sakkomenettelylain 34 §:n 2 momentin mukaan muutoksenhakemuksen käsittelyssä käräjäoikeudessa noudatetaan soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 8 luvun säännöksiä hakemusasioiden käsittelystä. Hakemuksessa on oikeudenkäymiskaaren 8 luvun 2 §:n mukaan ilmoitettava hakijan yksilöity vaatimus tai pyytämä toimenpide sekä seikat, joihin vaatimus tai pyydetty toimenpide perustuu. 12. A on käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa ilmoittanut, että hänen naapurinsa tekemä rikosilmoitus on perätön, koska hän pitää aina koiraansa kiinni. Muutoksenhaku on toisin sanoen perustunut siihen väitteeseen, ettei A ole rikesakkomääräykseen merkitystä teon tunnustamisesta huolimatta menetellyt määräyksessä kuvatulla tavalla. Arvioidessaan sitä, onko A:lla ollut oikeus mainitulla perusteella saattaa rikesakkomääräys käräjäoikeuden tutkittavaksi, Korkein oikeus toteaa seuraavan. 13. Sakkomenettelylain 35 §:n sanamuodon mukaan sakkomääräyksestä voi valittaa käräjäoikeuteen ainoastaan rajoitetusti. Asiassa on siten edellä kohdissa 8 ja 10 lausutun johdosta arvioitava, onko A käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa väittänyt, että asiassa olisi tapahtunut jokin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä tarkoitettu menettelyvirhe tai että suostumusta ei olisi pätevästi annettu taikka että lakia olisi sovellettu asiassa väärin. 14. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa muun ohella, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen. 15. Korkein oikeus toteaa, että A ei ole muutoksenhakemuksessaan väittänyt, ettei häntä olisi asianmukaisesti kuultu rikesakkomääräystä annettaessa tai että hän olisi suostumusta häneltä tiedusteltaessa riitauttanut naapurinsa tekemän rikosilmoituksen sisällön. Muutoksenhakemuksessa ei ole muutoinkaan esitetty sellaisia seikkoja, joiden perusteella voitaisiin katsoa A:n vedonneen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaiseen menettelyvirheeseen. Muutoksenhakemusta ei siten ole voitu tutkia mainitulla valitusperusteella. 16. Valitus voidaan sakkomenettelylain 35 §:n mukaan tehdä myös, kun suostumusta rasittaa virhe. Sakkomenettelylain esitöiden mukaan rikkomuksesta epäilty on saattanut suostumuksen antamishetkellä olla sellaisessa tilassa, että häneltä on puuttunut tilapäisesti tai pysyväisluonteisemminkin kyky ymmärtää antamansa suostumuksen merkitys. Esimerkkinä tilapäisestä esteestä on mainittu asianosaisen voimakas päihtymystila ja pitkäaikaisesta esteestä asianosaisen sieluntoiminnalliset tai muut niihin rinnastettavat ymmärryskykyyn vaikuttavat terveydelliset häiriöt. Hallituksen esityksessä on todettu, että suostumusta tiedustelevan virkamiehen tulisi turhien muutoksenhakujen välttämiseksi kiinnittää huomiota tällaisiin suostumuksenantajan ymmärrykseen vaikuttaviin seikkoihin ja lykätä suostumuksen pyytämistä selvästi tilapäisissä tapauksissa (HE 94/2009 vp s. 47). 17. Korkein oikeus toteaa, että sakkomenettelylain 4 §:n mukaisen suostumuksen antamisen oikeusvaikutukset ovat epäillyn kannalta merkittävät. Pätevän suostumuksen antamisen jälkeen mahdollisuudet hakea muutosta sakkomääräykseen ovat varsin rajatut. Tästä syystä on tärkeää, että suostumuksen vastaanottava viranomainen pyrkii varmistumaan huolellisesti siitä, että epäilty ymmärtää suostumuksen merkityksen voidakseen asianmukaisesti punnita siihen liittyviä vaikutuksia etunsa kannalta. Epäilty voikin riitauttaa antamansa suostumuksen pätevyyden myös sillä perusteella, ettei hänelle ole riittävässä määrin tehty selkoa sakkomenettelylain 4 §:n mukaisen suostumuksen ja seuraamuksen hyväksymisen merkityksestä ja oikeusvaikutuksista, mistä syystä hän ei ole ymmärtänyt antamansa suostumuksen merkitystä. Lakivaliokunta on nimenomaisesti todennut (LaVM 9/2010 vp s. 8), että jos tunnustuksen pätevyyttä on aihetta epäillä tai asia on näytön osalta epäselvä, tunnustuksen vastaanottamista tulee lykätä tai käsitellä asia tavanomaisessa rikosprosessissa. 18. Korkein oikeus toteaa, että A ei ole muutoksenhakemuksessaan väittänyt, ettei hänelle olisi asianmukaisesti tehty selkoa suostumuksen antamisen oikeusvaikutuksista tai ettei hän olisi ymmärtänyt, mitä seuraamuksen hyväksyminen ja sakkomenettelyyn suostuminen merkitsee. Hän ei ole muutoksenhakemuksessaan lausunut muutoinkaan mitään sellaista, joka viittaisi hänen antamansa suostumuksen pätemättömyyteen. Kuten edellä kohdassa 10 on todettu, päätös muutoksenhakemuksen tutkittavaksi ottamisesta tehdään hakemuksessa esitetyn perusteella. Tarvittaessa muutoksenhakemusta voidaan täydennyttää, jos se on puutteellinen. Sen sijaan sillä seikalla, että A on käräjäoikeuden otettua asian tutkittavaksi ja häntä käräjäoikeuden istunnossa henkilökohtaisesti kuultaessa tuonut esiin seikkoja, joiden perusteella tunnustuksen ja suostumuksen pätevyyttä voitaisiin epäillä, ei ole merkitystä valituksen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä arvioitaessa. 19. Suostumuksen pätemättömyyteen vetoamisena ei myöskään voida pitää yksinomaan sitä, että A on pian suostumuksen antamisen jälkeen toimittanut käräjäoikeuteen muutoksenhakemuksen, jossa hän kiistää menetelleensä rikesakkomääräyksessä kuvatulla tavalla. Muutoksenhakuoikeutta ei siten voida perustaa pätevän suostumuksen puuttumista koskevaan valitusperusteeseen. 20. Asiassa on näin ollen vielä arvioitava se, onko A:n valitus voitu tutkia käräjäoikeuden katsomalla tavalla väärää lain soveltamista tarkoittavan valitusperusteen nojalla. 21. Vakiintuneesti on katsottu, että väärä lain soveltaminen voi ilmetä jonkin oikeusohjeen virheellisenä tulkintana, relevantin oikeusohjeen ohittamisena tai väärän oikeusohjeen soveltamisena. Sakkomenettelylain esitöissä (HE 94/2009 vp s. 47) on todettu, että valitusperusteena kysymykseen tuleva väärä lain soveltaminen on merkityksellinen ennen muuta harkittaessa sitä, onko määräyksessä ratkaistu asianmukaisesti kysymys rikosoikeudellisesta vastuusta tai menettämisseuraamuksesta. Myös selvä vakiintuneesta mittaamiskäytännöstä poikkeaminen voisi tulla valitusperusteena kysymykseen. 22. Sakkomenettelyssä käsiteltävät rikosasiat ovat siinä määrin lieviä, että vakiintuneen tulkinnan mukaan tunnustus on riittävä näyttö syyksilukevaan ratkaisuun. Tältä osin valituksenalainen määräys perustuu siten lähtökohtaisesti näyttökysymyksen asianmukaiseen ratkaisuun, eikä perusteita hakea muutosta mainittuun kysymykseen ole (HE 94/2009 vp s. 47). Lakivaliokunta on hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVM 9/2010 vp s. 8) todennut, että sakkomenettelylain 35 §:n mukaisten valitusperusteiden ero tavalliseen muutoksenhakuun koskee nimenomaan näyttökysymystä. 23. A:n muutoksenhakemus on perustunut yksinomaan näytön riitauttamiseen eli väitteeseen siitä, ettei A ole pitänyt koiraansa irti rikesakkomääräyksessä kuvatulla tavalla. Muutoksenhaun peruste on ilmennyt selkeästi valituskirjelmästä. Näyttökysymyksen ratkaisemisessa ei ole kysymys lain soveltamisesta. A:n muutoksenhaku ei näin ollen ole perustunut väärää lain soveltamista koskevaan väitteeseen. 24. Korkein oikeus toteaa, että lainsäätäjä on sakkomenettelylain 35 §:ssä tietoisesti rajoittanut vastaajan oikeutta hakea muutosta siten, että se on mahdollista vain tiettyjen edellytysten täyttyessä. Mikäli muutoksenhakuoikeutta tulkittaisiin käräjäoikeuden katsomalla tavalla laajentavasti, valitusperusteiden rajaamista tarkoittava säännös jäisi vaille merkitystä. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei muutoksenhakuoikeutta koskevaa sakkomenettelylain 35 §:ä ole perusteltua tulkita siten, että sakotetulla olisi nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa oikeus antamastaan suostumuksesta huolimatta hakea muutosta säännönmukaisella muutoksenhaulla käräjäoikeudessa. Korkeimman oikeuden johtopäätös 25. A on antanut sakkomenettelylain 4 §:n mukaisen suostumuksen ja luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn. Hän ei ole muutoksenhakemuksessaan vedonnut mihinkään sakkomenettelylain 35 §:ssä säädetyistä valitusperusteista. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla ei ole ollut oikeutta hakea valittamalla muutosta saamaansa rikesakkomääräykseen eikä käräjäoikeuden olisi tullut ottaa valitusta tutkittavakseen. Päätöslauselma Käräjäoikeuden päätös kumotaan. A:n valitus käräjäoikeudelle jätetään tutkimatta. Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen 9.1.2017 A:lle antama rikesakkomääräys jää siten pysyväksi. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180029 ECLI:FI:KKO:2018:29 KKO:2018:29 Ordningsbot Ordningsbotsföreläggande Ändringssökande Rätt att söka ändring Prejudikatbesvär R2017/420 737 2018-04-09 ECLI:FI:KKO:2018:29 Polisen hade gett A ett ordningsbotsföreläggande, enligt vilket A hade gjort sig skyldig till en ordningsförseelse genom att låta sin hund gå lös inom en tätort. Enligt ordningsbotsföreläggandet hade A erkänt gärningen, avstått från sin rätt till muntlig behandling, samtyckt till bötesförfarandet och godkänt påföljden. A överklagade ordningsbotsföreläggandet på den grunden att han inte hade låtit sin hund gå lös och att hans grannes polisanmälan var ogrundad. Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att A inte hade rätt att överklaga ordningsbotsföreläggandet på den nämnda grunden." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180030 ECLI:FI:KKO:2018:30 KKO:2018:30 Seksuaalirikos Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen Rangaistusasteikon lieventäminen Syyntakeisuus R2016/574 752 2018-04-11 ECLI:FI:KKO:2018:30 A, joka tekoajankohtana oli ollut 15 -16-vuotias, oli noin puolentoista vuoden aikana ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä 7 - 8-vuotiaan sukulaistytön kanssa tunkeutumalla peniksellään lapsen peräaukkoon. Kysymys rangaistuksen määräämisestä syyksiluetun nuorena henkilönä ja alentuneesti syyntakeisena tehdyn lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön johdosta. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Satakunnan käräjäoikeuden välituomio 7.11.2014 nro 14/148079 ja tuomio 3.6.2015 nro 15/123314 Välituomiossaan käräjäoikeus katsoi A:n menetelleen syytteessä kuvatuin rangaistavaksi säädetyin tavoin ja määräsi hänen mielentilansa tutkittavaksi. Tuomiossaan käräjäoikeus tuomitsi A:n 2 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen syytteen mukaisesta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja korvaamaan vahinkoja asianomistajalle ja oikeudenkäyntikuluja valtiolle. Käräjäoikeus katsoi A:n tehneen rikoksensa nuorena henkilönä ja alentuneesti syyntakeisena. Käräjäoikeus katsoi, että A oli 2.7.2011 - 31.12.2012 ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä tapahtuma-aikana 7 - 8-vuotiaan X:n kanssa tunkeutumalla peniksellään lapsen peräaukkoon. A oli jatkanut yhdyntää siemensyöksyyn saakka aiheuttaen lapselle kipua ja vammoja. Teko oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa X:lle hänen setäänsä eli A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Rikos oli kokonaisuutena arvostellen törkeä. A oli teon tehdessään ollut alle 18-vuotias. Käräjäoikeuden puheenjohtajana toiminut käräjätuomari oli eri mieltä rangaistuksesta. Käräjätuomari katsoi, että A:n nuori ikä ja mielentilalausunnossa todetut seikat vaikuttivat rangaistukseen enemmän kuin mihin enemmistö oli päätynyt. Käräjätuomari osaltaan mittasi A:lle 1 vuoden 10 kuukautta vankeutta, määräsi sen ehdolliseksi ja tuomitsi sen ohessa 90 tuntia yhdyskuntapalvelua. Muilta osin käräjäoikeuden tuomio on selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Heikki Ryynänen ja lautamiehet. Vaasan hovioikeuden tuomio 25.5.2016 nro 16/122062 Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden syyksilukemisen ja rangaistuksen mittaamisen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Hagar Nordström ja Kirsi Häkkinen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan ja että se lievennetään ehdolliseksi. Syyttäjä ja asianomistaja X vastauksissaan vaativat, että valitus hylätään. Korkein oikeus pyysi Rikosseuraamuslaitosta laatimaan A:sta seuraamusselvityksen, joka sittemmin toimitettiin Korkeimmalle oikeudelle. A, syyttäjä ja X antoivat selvityksen johdosta lausumansa Korkeimman oikeuden varattua heille siihen tilaisuuden. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu 1. A:n syyksi on luettu 2.7.2011 - 31.12.2012 tehty törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. A oli 15 - 16-vuotiaana ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä 7 - 8-vuotiaan X:n kanssa tunkeutumalla peniksellään tämän peräaukkoon. Yhdyntöjä oli jatkettu siemensyöksyyn saakka. Teolla oli aiheutettu X:lle kipua ja vammoja, ja teko oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa X:lle hänen setäänsä A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. 2. Käräjä- ja hovioikeus tuomitsivat kumpikin A:n 2 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A:n syyksi luettu rikos oli rikoslajissaan tekotavaltaan tavanomaista törkeämpi sukupuoliyhteyksien toistuvuuden, teon pitkäkestoisuuden, uhrin alle 10 vuoden iän ja sen johdosta, että tekoa oli pidettävä uhrin kannalta vahingollisena ottaen huomioon, että siihen oli syyllistytty lapsen erityistä luottamusta hyväksikäyttäen. Alemmat oikeusasteet katsoivat, että A olisi näistä tekoon ja sen seurauksiin liittyvistä syistä tuomittava vähintään kolmen vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen. Toisaalta A:n nuori ikä ja se, että hän oli mielentilatutkimuksen mukaan ollut tekoaikaan alentuneesti syyntakeinen, alensivat mitattua rangaistusta. 3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys nuorelle ja alentuneesti syyntakeiselle henkilölle tuomittavan vankeusrangaistuksen mittaamisesta. Jos mittaamisessa päädytään enintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen, kysymys on vielä siitä, onko asiassa laissa edellytettyjä painavia syitä tuomita hänet alle 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Rangaistuksen mittaamisen yleiset lähtökohdat 4. Rikoslain 20 luvun 7 §:n (540/2011) mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. 5. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. 6. Mitattaessa rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, miten vahingollinen teko on ollut lapsen kehityksen kannalta. Mitä läheisempi tekijä on uhrille ja mitä loukkaavampi seksuaaliteko on laadultaan, sitä vahingollisempi teko on lapselle. Mittaamisessa on perusteltua antaa merkitystä myös hyväksikäyttötekojen ja -kertojen lukumäärälle sekä sille, miten pitkälle ajanjaksolle ne ajoittuvat (KKO 2011:102 kohta 20). 7. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niistä mitatut rangaistukset (KKO 2017:7 kohta 23). Lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön täyttävät teot voivat kuitenkin erota moitittavuudeltaan toisistaan huomattavastikin. Korkein oikeus ei ole antanut kysymyksessä olevaan tapaukseen rinnastettavaan törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvää rangaistuksen mittaamista koskevaa ennakkopäätöstä. Ratkaisun KKO 2013:31 lähtökohdat muistuttavat läheisimmin nyt käsillä olevaa tilannetta. Mainitussa ratkaisussa 15-vuotias tekijä kahdesti pakotti väkivalloin 12-vuotiaan emätin- tai anaaliyhdyntään kahden vuorokauden aikana. Tekijä, jota ei ollut aikaisemmin rikoksista rekisteröity, tuomittiin nuorena henkilönä tehdystä raiskauksesta ja ennen 1.6.2011 voimassa olleen rikoslain 20 luvun 6 §:n (563/1998) mukaisesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 60 tunniksi yhdyskuntapalveluun. 8. Lapsiin kohdistuvien hyväksikäyttörikosten rangaistustason oikeellisuuden arviointia on pidetty vaikeana, koska rikokset vaihtelevat huomattavasti tekotavoiltaan ja rangaistavuudeltaan (HE 282/2010 vp s. 11). Tilastokeskuksen ensiasteen rangaistuskäytännön selvitysten mukaan ehdollisten vankeusrangaistusten mediaani törkeissä lapsen seksuaalisissa hyväksikäytöissä on vuosina 2011 - 2016 asettunut 1 vuoden 5 kuukauden ja 1 vuoden 7 kuukauden välille. Ehdottomissa rangaistuksissa vaihteluväli on ollut 2 vuodesta 4 kuukaudesta 3 vuoteen. Kuten ratkaisussa KKO 2014:48 on todettu, rangaistuksen mittaamista lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei aina voida perustaa mihinkään yhtenäiseen rangaistuskäytäntöön. Tämä johtuu osaksi jo suurista eroista tekotapojen vakavuudessa ja tekoihin liittyvissä muissa seikoissa (kohta 77). Rangaistusasteikon lieventämisen vaikutuksesta rangaistukseen 9. Rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos tekijä on tehnyt rikoksen alle 18-vuotiaana. Säännöksen 2 momentista ilmenee, että tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Säännöksen 3 momentista ilmenee, että lievennettyä rangaistusasteikkoa sovelletaan myös määrättäessä rangaistusta rikoksensa alentuneesti syyntakeisena tehneelle. Tämä peruste ei kuitenkaan vaikuta sovellettavaan enimmäisrangaistukseen. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 3 momentissa määritellään, että tekijä on alentuneesti syyntakeinen, jollei hän ole säännöksen 2 momentin mukaisesti syyntakeeton, mutta hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut. 10. Kyseisiä säännöksiä koskevasta hallituksen esityksestä ilmenee, että rikoslain 6 luvun 8 §:n säännös enimmäisrangaistuksen vähennyksestä merkitsee tuomioistuimille annettua ohjausta siitä, että määrätyt lieventävät seikat tulee ottaa huomioon myös rangaistusta käytännössä mitattaessa. Useamman yleisen vähentämisperusteen soveltuessa tuomioistuimen tulee ottaa ne kaikki huomioon rangaistusta mitatessaan (HE 44/2002 vp s. 204). A:n alentunut syyntakeisuus 11. A:n on lainvoimaisesti katsottu olleen rikoksentekohetkellä alentuneesti syyntakeinen. Rangaistuksen mittaamisen kannalta keskeistä on, missä määrin tämä on vaikuttanut hänen kykyynsä ymmärtää hänen syykseen luetun teon merkitys tai säädellä käyttäytymistään. 12. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja mielentilatutkimuksen tehnyt yliopistollinen sairaala ovat arvioineet A:n mielentilaa keskenään eri tavoin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on mielentilalausunnossaan katsonut A:n olleen tekoajankohtana alentuneesti syyntakeinen. A:n puutteellisen ymmärryksen on lausunnossa katsottu rinnastuvan vähintään merkittävästi syyntakeisuutta alentavaan vajaamielisyyteen. Mielentilatutkimuksen tehnyt sairaala on puolestaan katsonut, että A:n oli tekoaikana ollut syyntakeinen, joskin kehitysviiveensä takia rajatapaus alentuneesti syyntakeisen suuntaan. 13. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kantaa A:n alentuneesta syyntakeisuudesta on perusteltu lausunnossa seuraavasti: A:n kyvyn säädellä käyttäytymistään on mielentilatutkimuksessa arvioitu olleen ikätasoista, mutta hänen kognitiivinen suoriutumisensa on psykologisen tutkimuksen perusteella heikkolahjaista vaatimattomampaa. Yli kaksi vuotta teon päättymisen jälkeen, A:n ollessa 19-vuotias, se on vastannut 13 - 14-vuotiaan ikätasoa. A:lla on ollut nuoreksikin henkilöksi puutteelliset älylliset edellytykset täysimääräisesti hahmottaa tapahtumakulkua. Mielentilatutkimuksen perusteella hän on ymmärtänyt oikeudenvastaisuuden yleisellä tasolla ja omalla kohdallaan, mutta ei ole hahmottanut tekonsa tosiasiallista luonnetta, kuten epäluonnollisuutta tai mahdollisia psyykkisiä tai fyysisiä haittoja uhrille. 14. Mielenterveyslain 16 §:n mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos antaa mielentilatutkimuksen ja siitä saamansa lausunnon perusteella oman lausuntonsa rikoksesta epäillyn tai syytetyn mielentilasta tuomioistuimelle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta annetun lain 3 a §:n mukaan mielentilaa koskevat lausuntoasiat käsitellään oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnassa, jossa on puheenjohtaja, jolla tulee olla tehtävässä tarvittava asiantuntemus, ja kolme muuta jäsentä, joista yhden tulee edustaa oikeustieteellistä ja kahden psykiatrista asiantuntemusta. Lisäksi käsiteltäessä henkilön määräämistä hoidettavaksi erityishuoltolaitoksessa asian käsittelyyn osallistuu kehitysvammahuollon asiantuntemusta edustava jäsen. Korkein oikeus toteaa, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntemus sen käsitellessä mielentilaa koskevia lausuntoasioita on erityisesti turvattu laissa. Huomioon ottaen myös yhtäältä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tässä asiassa antamassa mielentilalausunnossa ja toisaalta sairaalan tekemässä mielentilatutkimuksessa esitetyt perusteet Korkein oikeus katsoo, että ensiksi mainitussa esitetylle arviolle A:n merkittävästä syyntakeisuuden alentumisesta on annettava mittaamisharkinnassa keskeinen merkitys. Korkeimman oikeuden johtopäätös rangaistuksen mittaamisesta 15. A:n syyksi luettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on alempien oikeuksien toteamin tavoin rikoslajissaan tavanomaista törkeämpi. Korkein oikeus katsoo, että rikosta voidaan pitää jopa vakavampana kuin edellä kohdassa 7 selostetussa ratkaisussa KKO 2013:31, vaikka siinä kysymys on ollut myös pakottamisesta. Ilman rangaistusta alentavien seikkojen huomioimista A:lle olisi tuomittava hänen syykseen luetusta rikoksesta noin kolmen ja puolen vuoden mittainen vankeusrangaistus. 16. A:n rangaistusta on kuitenkin alennettava sekä iän että alentuneen syyntakeisuuden perusteella. A on tekoaikana ollut vain jonkin verran rangaistusvastuun edellytykseksi rikoslain 3 luvun 4 §:n 1 momentissa säädettyä 15 vuoden ikää vanhempi. Edellä kohdista 12 ja 13 ilmenevin tavoin A:lla on lisäksi vajaamielisyyteen rinnastuvan ymmärryksen puutteen johdosta ollut ikäisekseenkin puutteelliset älylliset edellytykset hahmottaa tapahtumainkulkua ja tekonsa epäluonnollisuutta ja teosta uhrille aiheutuvia seurauksia. Mielentilatutkimuksessa esitetyn ja A:n iän perusteella on pääteltävissä, että hänen kykynsä ymmärtää tekonsa merkitys on tekoaikana tosiasiassa ollut tyypillistä 15-vuotiasta selvästi nuoremman lapsen tasolla. 17. Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä rikosoikeudellisen vastuun on todettu edellyttävän sellaista henkistä kypsyyttä, jonka vain riittävä ikä voi tuoda mukanaan. Sen vuoksi laissa vahvistetun 15 vuoden ikärajan alle jäävät tekijät ovat aina syyntakeettomia. Syyllisyysperiaatteen kannalta olisi epäoikeudenmukaista rangaista henkilöä, jolta nuoren iän, sairauden tai poikkeavuuden vuoksi puuttuu kyky ymmärtää asioiden tosiasiallinen ja oikeudellinen luonne (HE 44/2002 vp s. 46). 18. Esitöissä on perusteltu alentuneesta syyntakeisuudesta johtuvaa lievennettyä syyllisyysmoitetta sillä, että syyntakeisuus on asteikollinen käsite kuten muutkin rikosoikeudellista vastuuta ja syyllisyysmoitetta määrittävät perusteet. Henkisistä häiriöistä kärsivä ihminen on paremmin tai huonommin perillä tekonsa tosiasiallisesta tai oikeudellisesta merkityksestä, ja hän kykenee, sen mukaan kuinka vakavista terveydellisistä ongelmista on kyse, myös kontrolloimaan käyttäytymistään suuremmassa tai pienemmässä määrin. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan rangaistuksen tulee olla lievempi (HE 44/2002 vp s. 61). 19. Koska A on teon tehdessään täyttänyt 15 vuotta ja ollut alentuneesti syyntakeinen, hän on rangaistusvastuussa teostaan. Hänen syykseen luetun rikoksen vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta johtuen hänelle tuomittava rangaistus ei myöskään voi olla lievä. Huomioon ottaen edellä kohdassa 16 lausuttu, A:n ikä ja hänen alentunut syyntakeisuutensa on kuitenkin otettava huomioon tuomittavaa rangaistusta merkittävästi alentavina seikkoina. Korkein oikeus katsoo, että A:lle on sen vuoksi tuomittava 2 vuoden pituinen vankeusrangaistus. Vankeusrangaistuksen ehdollisuus 20. Rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia perusteita noudatetaan rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaisesti myös rangaistuksen lajista päätettäessä. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saa tuomita ehdottomaan vankeuteen, elleivät painavat syyt sitä vaadi. 21. Mielentilatutkimuksesta ilmenee, että A:n sosiaalinen ja emotionaalinen kehitys on jäänyt varhaisnuoren tasolle. A:n kehitystaso huomioon ottaen suhteellisen pitkää ehdotonta vankeutta olisi pidettävä hänelle poikkeuksellisen haitallisena. Vaikka A:n syyksi luettu rikos on erittäin vakava, painavat syyt eivät edellytä hänen tuomitsemistaan ehdottomaan vankeuteen. 22. Koska ehdollista vankeutta on kuitenkin yksinään pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, A:lle tuomitaan rikoslain 6 luvun 10 §:n 1 momentin mukaisesti ehdollisen vankeuden ohessa 80 tuntia yhdyskuntapalvelua, johon rangaistukseen hän on antanut suostumuksensa ja josta hänen voidaan olettaa suoriutuvan. 23. A:ta ei ole perusteltua määrätä rikoslain 6 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitettuun valvontaan. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti: A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukemasta nuorena henkilönä alentuneesti syyntakeisena tehdystä törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 2 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 80 tunnin yhdyskuntapalveluun. Ehdollisen vankeuden koeaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 30.9.2020. Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu koeaikana tekee rikoksen, josta hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen tai yhdistelmärangaistukseen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti (eri mieltä), Soile Poutiainen, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Lena Engstrand (eri mieltä). Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Esittelijäneuvos Vanhanen Lievennysperusteena rikoksentekijän nuori ikä Hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp) on tuotu esiin perusteluja nuorten rikoksentekijöiden lievemmälle kohtelulle. Ensinnäkin nuoren rikos on usein osoitus pikemmin kypsymättömyydestä ja ajattelemattomuudesta kuin harkitusta ja tietoisesta päätöksestä. Toisekseen nuoruuteen kuuluu rajojen koettelu, minkä vuoksi useampien virheiden tekeminen ennen viranomaisen puuttumista on sallittava nuorelle. Kolmanneksi kehitysvaiheessa olevalle nuorelle perinteisten laitosrangaistusten haitat ovat keskimääräistä raskaammat. Pahimmillaan vankila riistää nuoren mahdollisuudet normaaliin sosiaaliseen, ammatilliseen, koulutukselliseen ja seksuaaliseen kehitykseen (s. 202). A on ollut rikoksen tehdessään 15 - 16-vuotias, joten rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa rangaistusasteikon lieventämiselle asetetut edellytykset täyttyvät tässä asiassa. Näin ollen A:lle on tuomittava lähtökohtaisesti lievempi rangaistus kuin vastaavaan tekoon syyllistyneelle täysi-ikäiselle rikoksentekijälle. Korkein oikeus katsonee, että hänelle tuomittavaa rangaistusta tulee tällä perusteella vähentää kolmeen neljäsosaan siitä, mitä hänelle ilman lievennysperustetta olisi mitattava. Lievennysperusteena alentunut syyntakeisuus A:n on mielentilatutkimuksessa arvioitu olleen alentuneesti syyntakeinen ja hänet onkin tuomittu alentuneesti syyntakeisena tehdystä seksuaalirikoksesta. Tässä kohdin on kysymys siitä, miten alentunut syyntakeisuus vaikuttaa A:lle määrättävään rangaistukseen. Hallituksen esityksen (HE 44/2002 vp s. 49, 58 - 63 ja 204) mukaan syyntakeisuus nähdään osana laajasti ymmärrettyä syyllisyysarvostelmaa. Tuon arvostelman kannalta ratkaiseva on tekohetki. Syyntakeettomuutta on oikeuskäytännössä arvioitu selkeästi psykologis-normatiivisin kriteerein. Syyntakeisuus ja sen aste ei ole yksinomaan tai edes olennaisimmilta osiltaan lääketieteellinen, vaan juridinen ja moraalinen kysymys. Ratkaisevaa on missä määrin sairaus tai kehitysvammaisuus on vaikeuttanut tekijän kykyä ymmärtää tekonsa merkitys ja säädellä käyttäytymistään. Alentunut syyntakeisuus lieventää syyllisyysmoitetta. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, myös rangaistuksen tulee olla lievempi. Edellä perustelujen kohdassa 9 todetuin tavoin rikoksentekijä voi olla syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen teonhetkisen vajaamielisyyden johdosta. Vajaamielisyydellä tarkoitetaan älyllistä kehitysvammaisuutta. Mielentilatutkimuksessa määriteltäessä tutkittavan älykkyyttä arvion tulee perustua kaikkeen saatavissa olevaan tietoon, mukaan luettuna kliinisiin havaintoihin, sopeutumiskykyyn ja suoriutumiseen psykomotorisissa testeissä. Tässä arviossa otetaan huomioon niin sosiaaliset kuin kulttuurisetkin tekijät. Psykologisten tutkimusten tulosten lisäksi olennaista on tutkittavan arjen toimintakyvyn arviointi eli se, onko, ja jos niin, missä määrin ympäristön tavanomaisten haasteiden kohtaaminen heikentynyt. A on ollut mielentilatutkimuksessa 26.1. ja 23.3.2015 välisenä aikana eli yli kaksi vuotta tekoajan päättymisen jälkeen. Mielentilalausunto koostuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuspsykiatrisen asioiden lautakunnan lausunnosta ja sen liitteenä olevasta yliopistollisen keskussairaalan oikeuspsykiatrian vastuuyksikön tutkivien lääketieteen ja psykologian alan ammattihenkilöiden selvityksestä. A:n asiassa nämä asiantuntijalausunnot eroavat toisistaan arvioissaan syyntakeisuuden asteesta. Viimeksi mainitulla on merkitystä arvioitaessa, kuinka merkittävästi A:n rangaistusta tulee lieventää alentuneen syyntakeisuuden johdosta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on ilmoittanut lausuntonaan katsovansa A:n olleen tekoajankohtana alentuneesti syyntakeinen. Hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on arvioitu olleen ikätasoista mutta kognitiivisen suoriutumisensa psykologisen tutkimuksen perusteella heikkolahjaista vaatimattomampaa. Mielentilatutkimuksen aikana 19-vuotiaan A:n on katsottu kognitiivisilta kyvyiltään vastanneen 13 - 14-vuotiaan ikätasoa. A:lla on ollut nuoreksikin henkilöksi puutteelliset älylliset edellytykset täysimääräisesti hahmottaa tapahtumienkulkua. Hän oli toistuvasti pitkän ajan kuluessa noudattanut yllykkeitään. Mielentilatutkimuksen perusteella hän on ymmärtänyt oikeudenvastaisuuden yleisellä tasolla ja omalla kohdallaan, mutta hän ei ole hahmottanut tekonsa tosiasiallista luonnetta, kuten epäluonnollisuutta tai mahdollisia psyykkisiä tai fyysisiä haittoja uhrille. A:n puutteet ymmärryksessä rinnastuvat vähintäänkin merkittävästi syyntakeisuutta alentavaan vajaamielisyyden käsitteeseen. Mielentilalausunnon perustana olevista tutkimuksista vastanneiden psykiatrian ylilääkäreiden selvityksen mukaan A ei ollut tekoajankohtana mielisairas eikä lievästikään kehitysvammainen. Hän oli rikoksen tekoajankohtana ollessaan 15 - 16-vuotias kyennyt ymmärtämään lapseen kohdistuvan seksuaalisen toiminnan oikeudenvastaisen luonteen, joskin hänen kyvyssään ymmärtää tekojen tosiasiallista luonnetta on ollut haparointia verrattuna normatiivisesti kehittyneen nuoren ymmärryskykyyn. Hänen kykynsä hallita käyttäytymistään oli ikätasoista. Hänellä ei ollut impulssikontrollia alentavia sairauksia, häiriöitä tai kehityspulmia. Rikoksen tekoajankohtana A oli ollut syyntakeinen lapseen kohdistuviin seksuaalitekoihin nähden, joskin kehitysviiveensä takia rajatapaus alentuneesti syyntakeiseen päin. Rikoksen ilmitulon jälkeen hänen kehityksensä viivästyminen on korostunut verrattuna tässä kehitysvaiheessa koko ajan eteenpäin menevään ikäryhmään. Edellä mainitusta selvityksestä lisäksi ilmenee, että A:lla oli ollut oppimisvaikeuksia koulussa ja hän oli suorittanut peruskoulun laajoin mukautuksin. Perusopintojen jälkeiset ammattiopinnot olivat keskeytyneet. A oli mielentilatutkimuksen ajankohtana asunut edelleen kotonaan viettäen aikaansa vanhempiensa hoivissa ilman velvollisuuksia pelaten tietokone- ja konsolipelejä ja ajellen mopollaan kouluaikaisten ystäviensä kanssa. A:n kognitiivinen kapasiteetti oli hänelle 8- ja 12-vuotiaana tehdyissä tutkimuksissa vastannut heikkolahjaisen tasoa. Mielentilatutkimuksen aikana hänen päättelykykynsä oli jäänyt varhaisaikuisten ikäryhmävertailussa entistä vaatimattomammaksi ja hän osoittautui käsityskyvyltään ja ymmärrykseltään varsin konkreettiseksi ja yksioikoiseksi. Tähän oli kuitenkin osaltaan ollut vaikuttamassa alennetuin vaatimuksin omaksutut koulutiedot. Myöhemmin tapahtunut kehityksestä edelleen jälkeen jääminen oli selitettävissä toisaalta vaatimattomalla kognitiivisella tasolla ja toisaalta motivoimattomuudella ja erityistuen puuttumisella. Selvityksen mukaan varsinaisia kehitysvammaisuuden mukaisia puutteita A:n ajattelu- ja muistikyvyssä ei ollut havaittavissa. Hänen fyysinen kehityksensä oli edennyt normaalisti, mutta tunne-elämän ja sosiaalisen kehityksen osalta hän oli varhaisnuoruusikäisen tasoa. Myös hänen arjen taitonsa olivat huomattavasti ikätasoaan alhaisemmat. Tähän vaikutti heikohkon kognitiivisen kapasiteetin lisäksi motivaation ja kiinnostuksen puute sekä se, ettei toistaiseksi häneen ollut kohdistunut painetta vastuunottoon ja itsenäisen toimintakyvyn harjoittamiseen. A kuitenkin mielentilatutkimuksen toimintaterapeuttisissa tutkimuksissa osoitti kykyä oppia häneltä vielä puuttuvia arjen taitoja. Ero ikäryhmään oli rikoksentekoajankohdan jälkeen kaikilla kehityksen osa-alueilla kasvanut kotona ilman säännöllistä päivätoimintaa vietettynä aikana. Vielä mielentilatutkimuksissa ilmeni, että A oli altistunut huomattavalle määrälle pornografista materiaalia, jonka käsittelyyn hänellä oli heikot kyvyt. Selvityksessä A:lla on diagnosoitu monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö (F81.3). Korkein oikeus todennee, että A:n on lainvoimaisesti katsottu olleen rikoksentekohetkellä alentuneesti syyntakeinen. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentin näkökulmasta kysymys on vajaamielisyydestä älyllisen ja kognitiivisen suoriutumiskyvyn alentuman johdosta. A:n kehityshäiriöllä on ollut vaikutusta hänen kykyynsä ymmärtää seksuaalitekojensa merkitystä. Olennaista ei kuitenkaan ole yksin hänen kehityshäiriönsä, vaan se, missä määrin tämä on vaikuttanut hänen kykyynsä ymmärtää tekonsa merkitys ja säädellä käyttäytymistään. Tässä arviossa ei enää oteta huomioon nuoruudesta johtuvaa ymmärtämättömyyttä, vaan kysymys on vertailusta oman ikäryhmän jäsenten kehittymiseen. Normatiivinen syyntakeisuusarviointi kuuluu tuomioistuimelle. Tässä tehtävässään tuomioistuin ei ole sidottu mielentilatutkimuslausuntojen lopputuloksiin. Mielentilatutkimusta koskevissa lausunnoissa esiin tuoduilla lääketieteellisillä seikoilla on kuitenkin usein ratkaiseva merkitys tuomioistuimen suorittamassa arvioinnissa. Näiden lausuntojen, kuten yleensäkin asiantuntijalausuntojen, vakuuttavuus perustuu tehtyjen johtopäätösten perusteluihin. Tämä korostuu erityisesti tilanteissa, joissa lausuntojen antajien lääketieteellisessä erityisasiantuntemuksessa ei ole havaittavaa eroa. Käsillä olevassa asiassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnon perusteluista ei selvästi ilmene, millä perusteilla tehty syyntakeisuusarvio poikkeaa tutkimukset suorittaneiden ammattilaisten näkemyksestä. Tämä ja tutkimuksista vastanneiden psykiatrian ylilääkäreiden selvityksestä edellä lausuttu huomioon ottaen Korkein oikeus katsonee, että A:n alentunutta syyntakeisuutta on pidettävä laadultaan sellaisena, että se asteeltaan lähenee ennemmin syyntakeisuutta kuin syyntakeettomuutta. Tässä arviossa on otettu huomioon, että käsitys- ja ymmärryskykynsä yksioikoisuudesta huolimatta A:lla on pitkäkestoisen tekonsa eri vaiheissa ollut kyky tunnistaa tekonsa oikeudenvastaisuus ja ymmärtää, että seksuaaliteot luonteeltaan poikkeavat arkielämän muista toiminnoista ja ettei tällaisia tekoja ole tarkoitettu kohdistettavan 7 - 8-vuotiaaseen lapseen. Hänen kykynsä hallita käyttäytymistään on ollut ikätasoista. Hänen toimintakykynsä myöhempi heikentyminen ei vaikuta tähän arvioon. Edellä lausutuista syistä Korkein oikeus katsonee, että tässä tapauksessa alentuneen syyntakeisuuden rangaistusta vähentävä vaikutus on jonkin verran vähäisempi kuin rikoslain 6 luvun 8 §:n 2 momentista johdettavissa oleva lähtötaso eli yksi neljäsosa ennen lievennysperusteiden huomioon ottamista tuomittavasta rangaistuksesta. Korkeimman oikeuden johtopäätös rangaistuksen mittaamisesta A:n syyksi luettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on edellä perustelujen kohdassa 2 alempien oikeuksien toteamin tavoin rikoslajissaan tavanomaista törkeämpi. Hyväksikäyttörikoksessa on toteutunut sekä rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 kohdan mukainen ankaroittamisperuste, kun kysymys on ollut sukupuoliyhteydestä uhrin ollessa alle 16-vuotias, että 2 c kohdan mukainen ankaroittamisperuste, kun rikos on ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Pitkän tekoajan kuluessa sukupuoliyhteyksiä on ollut lukuisia. Anaaliyhdyntöinä toteutetut seksuaaliteot ovat vakavasti loukanneet lapsen ruumiillista koskemattomuutta. Lapsi on ikänsä ja tekijää kohtaan tuntemansa luottamuksen vuoksi ollut täysin puolustuskyvytön suhteessa A:han. Korkein oikeus katsonee, että näistä syistä rikosta on pidettävä selvästi vakavampana kuin kohdassa 7 selostetussa ratkaisussa KKO 2013:31. Ilman rangaistusta alentavien seikkojen huomioimista A:lle olisi syyksiluetusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittava noin kolmen ja puolen vuoden mittainen vankeusrangaistus. Korkein oikeus toisaalta kiinnittänee huomiota siihen, että A on rikoksentekijänä ensikertalainen ja hänen rangaistustaan on alennettava kahdella eri perusteella. A:n henkilölliset ominaisuudet ja olosuhteet huomioon ottaen ehdotonta vankeusrangaistusta on pidettävä haitallisena hänen kehitykselleen. Tällaista lopputulosta tulisi viimeiseen asti välttää tilanteessa, jossa henkilö on syyllistynyt nuorena henkilönä rikokseen ja jossa nuori tarvitsee erityistä tukea ja apua jokapäiväisessä elämässään. A:n syyksi luettu seksuaalirikos on kuitenkin laadultaan niin vakava, että hänelle alemmissa oikeuksissa mitattua 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistusta on pidettävä oikeudenmukaisena seuraamuksena. Vankeusrangaistuksen pituuden vuoksi se on tuomittava ehdottomana. Oikeusneuvos Engstrand: Hyväksyn esittelijän mietinnön.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180030 ECLI:FI:KKO:2018:30 KKO:2018:30 Sexualbrott Grovt sexuellt utnyttjande av barn Bestämmande av straff Straffmätning Lindrigare straffskala Tillräknelighet R2016/574 752 2018-04-11 ECLI:FI:KKO:2018:30 A, som vid gärningstidpunkten hade varit 15 - 16 år gammal, hade under ca ett och ett halvt års tid upprepade gånger haft samlag med en 7 - 8 år gammal flicka som var släkt med honom, genom att med sin penis tränga in i barnets anus. Fråga om bestämmande av straff för grovt sexuellt utnyttjande av barn som tillräknats gärningsmannen såsom ung person med nedsatt tillräknelighet. (Omröstn.) SL 3 kap 4 § SL 6 kap 3 § SL 6 kap 4 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180031 ECLI:FI:KKO:2018:31 KKO:2018:31 Syrjintä Työsopimus Työhönotto Korvattava vahinko S2016/898 782 2018-04-16 ECLI:FI:KKO:2018:31 A oli työskennellyt X Oy:ssä lukuisissa lyhyissä määräaikaisissa työsuhteissa tilapäisenä ahtaajana. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että yhtiö oli syrjinyt A:ta terveydentilan perusteella, kun se oli lakannut tarjoamasta A:lle töitä hänen sairauspoissaolojensa vuoksi. Yhtiö tuomittiin maksamaan A:lle vahingonkorvausta työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta A oli työskennellyt X Oy:ssä tilapäisenä ahtaajana 3.5.2006 alkaen. Yhtiö oli kutsunut tilapäisiä ahtaajia töihin tarpeen mukaan pääsääntöisesti päiväksi kerrallaan. Kukin työvuoro oli muodostanut yksittäisen määräaikaisen työsopimuksen. A oli 11.6.2012 ollut viimeisen kerran työhön kutsuttuna. A:lle oli sittemmin ilmoitettu töiden tarjoamatta jättämisen syyksi se, että A ei ollut terveytensä vuoksi enää kykenevä satamatyöhön. Kanne Kemi-Tornion käräjäoikeudessa A vaati, että yhtiö velvoitetaan maksamaan hänelle vahingonkorvausta 20 000 euroa ja yhdenvertaisuuslain mukaista hyvitystä 10 000 euroa, molemmat määrät korkoineen. Yhtiö oli asettanut A:n hänen terveydentilansa vuoksi muita epäsuotuisampaan asemaan, kun se ei enää ollut tarjonnut hänelle töitä. Yhtiöllä ei ollut ollut oikeuttamisperustetta menettelylleen, sillä A:n sairauspoissaolot eivät osoittaneet, että hänen työkykynsä olisi alentunut olennaisesti ja pysyvästi. Yhtiön korvausvastuuta tuli arvioida ensisijaisesti sopimusperusteisena tai sen kaltaisena vastuuna. A:n ja yhtiön välille oli syntynyt useiden määräaikaisten työsuhteiden perusteella sopimusvastuun olosuhteita läheisesti muistuttava tilanne ottaen huomioon A:n työsopimusten kesto, A:n taloudellinen riippuvuus yhtiöstä ja noudatettavan työehtosopimuksen määräykset ja työlainsäädännön säännökset. Jos korvausvastuuta ei voinut arvioida sopimusperusteisena vastuuna, yhtiö oli joka tapauksessa syrjinyt A:ta työhönotossa. Korvaus voitiin perustaa näin ollen työsopimuslain 12 luvun 1 §:ään tai vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ään. A:lle oli maksettu vuonna 2011 palkkaa keskimäärin 1 389,66 euroa kuukaudessa. A:lta oli näin ollen jäänyt saamatta yhtiöltä palkkaa ajalla 12.6.2012 - 31.12.2014 yhteensä 38 910,48 euroa. A oli saanut erilaisia etuuksia ajalla 12.6.2012 - 9.1.2015 yhteensä 22 896,87 euroa, josta määrästä tuli ottaa huomioon 75 prosenttia hänen kärsimäänsä vahinkoa laskettaessa. Lisäksi A oli saanut 12.6.2012 - 31.12.2014 palkkaa noin 2 500 euroa. Nämä seikat huomioon ottaen A:lle oli aiheutunut ainakin vaadittu 20 000 euron vahinko. Viime kädessä tuomioistuimen oli arvioitava hänelle aiheutuneen vahingon määrä. Koska yhtiö oli syrjinyt A:ta, sen oli maksettava yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettua hyvitystä. Yhden vuoden määräaikaa ei voinut soveltaa, koska kyse ei ollut vain syrjinnästä työhönotossa. Vastaus X Oy kiisti kanteen. A:lla ei ollut ollut etuoikeutta päästä takaisin entiseen työhönsä, vaan yhtiö oli voinut valita tehtävään sopivimmaksi katsomansa työnhakijan. Yhtiöllä ei ollut ollut velvollisuutta tarjota A:lle työtä. Työn edellyttämien psyykkisten ja fyysisten ominaisuuksien vaatiminen työntekijältä ei ollut terveydentilaan perustuvaa syrjintää. Ahtaajan työ oli vaativaa ja edellytti työntekijältä hyvää psyykkistä ja fyysistä kuntoa. Yhtiöllä oli velvollisuus ottaa huomioon työn työntekijältä vaatima psyykkinen ja fyysinen terveydentila. Myös muiden työntekijöiden turvallisuus tuli ottaa huomioon. A ei ollut terveydentilansa vuoksi ollut kykenevä satamatyöhön. Yhtiöllä oli ollut A:n työhistorian ja tämän yleisen terveydentilan perusteella syytä olettaa, että A ei olisi selviytynyt jatkossakaan työtehtävistään ilman sairauspoissaoloja. Tähän nähden A:n käytettävyys työntekijänä oli heikentynyt merkittävästi. Yhtiöllä oli ollut pätevä ja hyväksyttävä syy olla tarjoamatta A:lle töitä 11.6.2012 jälkeen. Yhtiön ja A:n välille ei ollut syntynyt mitään sopimuksen kaltaista suhdetta. Yhtiön ja A:n välillä oli ollut voimassa vain työehtosopimuksen ja alalla muutoinkin noudatettavan yleisesti hyväksytyn käytännön mukaisia määräaikaisia työsuhteita. Yhtiö ei ollut myöskään työhönotossa syrjinyt A:ta siten, että se olisi vahingonkorvauslain perusteella korvausvelvollinen A:lle aiheutuneesta taloudellisesta vahingosta. Hyvitystä ei ollut vaadittu yhden vuoden määräajassa siitä, kun A oli saanut tiedon työnantajan valintapäätöksestä. Vaatimus oli hylättävä liian myöhään tehtynä. Määrällisesti korvaus oli kohtuuton ja huomioon tuli ottaa myös muu lain nojalla yhtiölle syntynyt korvausvelvollisuus. Käräjäoikeuden tuomio 11.2.2015 nro 15/677 Käräjäoikeus totesi, että A:n ja yhtiön välillä ei ole enää 11.6.2012 jälkeen ollut voimassa olevaa työsuhdetta. A:n taloudellinen riippuvuus oli ainoa seikka, joka puolsi yhtiön sopimuksen kaltaiseen suhteeseen perustuvaa korvausvelvollisuutta. Tämä ei yksin riittänyt korvausvastuun perusteeksi ottaen huomioon, että A:n vaatimus ei saanut tukea työlainsäädännöstä eikä työehtosopimuksesta. Käräjäoikeus katsoi, että yhtiön korvausvelvollisuus ei voinut perustua sopimukseen eikä sopimuksen kaltaiseen suhteeseen. Korvausvastuuta ei tämän vuoksi voinut arvioida työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella. Käräjäoikeus katsoi, että korvausvastuu voisi siten perustua vain sopimuksen ulkopuoliseen vastuuseen ja voisi syntyä vain vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n perusteella. Menettelyn syrjivyyttä arvioitaessa oli kiinnitettävä huomiota erityisesti sairauspoissaolojen kestoon ja toistuvuuteen. Esitetyn näytön perusteella A:lla oli ollut selkeästi muita työntekijöitä enemmän sairauspoissaoloja ja vaikeuksia työssä jaksamisessaan. A ei kuitenkaan varsinaisesti ollut kykenemätön tekemään ainakaan pääosaa ahtaajien työtehtävistä eikä ollut ollut vaaraksi töissä itselleen tai toisille työntekijöille. Johtopäätöksenään käräjäoikeus katsoi, että A:n sairauspoissaolot osoittivat, että A:n työkyky oli niin olennaisesti ja pysyvästi alentunut, että yhtiöllä oli ollut hyväksyttävä syy olla palkkaamatta A:ta 11.6.2012 jälkeen tämän terveydentilan vuoksi tilapäisen ahtaajan työsuhteeseen. Yhtiö ei ollut syrjinyt A:ta terveydentilan perusteella. Koska käräjäoikeus päätyi katsomaan, että yhtiö ei ollut menetellyt syrjivästi, korvausvastuuta ei syntynyt. Koska yhtiö ei ollut menetellyt syrjivästi, A:lla ei ollut oikeutta myöskään hyvitykseen. Lisäksi kannetta ei ollut nostettu yhdenvertaisuuslaissa säädetyssä määräajassa. Asian on ratkaissut käräjätuomari Arto Mäkinen. Rovaniemen hovioikeuden tuomio 29.9.2016 nro 486 A valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hyväksytään. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että asiaa ei tullut arvioida sopimuksenkaltaisena suhteena. Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus katsoi, että vahingonkorvaukseen olisi tullut soveltaa työsopimuslain 12 luvun 1 §:ää. Se totesi, että työsopimuslain syrjintäkielto koskee myös työhönottotilanteita, ja siten työhönottotilanteessa tapahtuneen syrjinnän johdosta syrjityllä oli oikeus vahingonkorvaukseen työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella. Hovioikeus totesi, että yhtiö oli lakannut tarjoamasta työtä A:lle sen jälkeen, kun A oli 5.7.2012 toimittanut sille takautuvan lääkärintodistuksen työkyvyttömyydestään ajalta 14.6. - 5.7.2012. Asiassa oli siten syntynyt syrjintäolettama, joten yhtiöllä oli todistustaakka siitä, että se ei ollut syrjinyt A:ta tämän terveydentilan perusteella. Työnantaja voi irtisanoa työntekijän tämän sairauden tai vamman perusteella vain, jos tämän työkyky oli vähentynyt olennaisesti ja niin pitkäaikaisesti, että työnantajalta ei voitu kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista. Sen sijaan kun kyse oli työhönottotilanteesta ja tilapäisen työvoiman tarpeesta, työsopimuksen solmimatta jättämiselle työntekijän sairauden perusteella ei voitu asettaa yhtä tiukkoja edellytyksiä kuin työnantajan irtisanomisoikeudelle. Ahtausalan ominaispiirteen huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että A:n sairauspoissaolojen määrä oli ollut niin suuri, että yhtiöllä oli ollut perusteltu ja hyväksyttävä syy olla tarjoamatta A:lle töitä sen jälkeen, kun se oli 5.7.2012 saanut tiedon A:n työkyvyttömyydestä ajalla 14.6. - 5.7.2012. Yhtiö ei siten ollut syrjinyt A:ta tämän terveydentilan perusteella. Koska työnantaja ei ollut menetellyt syrjivästi, oikeutta vahingonkorvaukseen ei ollut. Hyvityksen osalta hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että vaatimus olisi tullut hylätä jo vanhentumisen vuoksi. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Seppo Hyartt ja Petri Nykänen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. Vastauksessaan X Oy vastusti vaatimuksia ja vaati valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut 1. A oli työskennellyt X Oy:ssä (yhtiö) tilapäisenä ahtaajana vuodesta 2006 alkaen lukuisissa työvuoron pituisissa määräaikaisissa työsuhteissa. Yhtiön harjoittamassa ahtaustoiminnassa työvoiman tarve oli vaihdellut laivaliikenteen määrästä riippuen. Tästä syystä yhtiöllä oli ollut vakituisten ahtaajien lisäksi noin kymmenen tilapäisen ahtaajan joukko, johon A oli kuulunut. Tilapäiset ahtaajat oli kutsuttu tarvittaessa työhön työvuoroa edeltävänä päivänä. Työhön kutsuminen tapahtui siten, että ahtaajat olivat soittaneet puhelinvastaajaan ja kuunnelleet nauhalta, mainittiinko heidän nimensä. Oletuksena oli ollut, että nimeltä mainitut henkilöt olivat saapuneet seuraavana päivänä töihin, mikäli he eivät olleet erikseen toisin ilmoittaneet. Käytäntö oli ahtausalalla yleinen. Ahtausalan työehtosopimuksessa oli muun ohella tilapäisiä työntekijöitä koskevia määräyksiä sairausajan palkasta. 2. A oli kutsuttu töihin viimeksi 11.6.2012. Hän oli jäänyt sairauslomalle 14.6.2012 lukien. Yhtiö oli saatuaan 5.7.2012 A:lta työkyvyttömyyttä ajanjaksolla 14.6. - 5.7.2012 osoittaneen lääkärintodistuksen päättänyt, ettei se enää tarjoa A:lle työtä. Tämän jälkeen A oli ollut lääkärintodistuksen mukaan työkyvyttömänä 23.7.2012 asti. A oli syksyllä 2012 ilmoittanut yhtiölle haluavansa palata töihin ja soittanut loppuvuoden 2012 aikana yhtiön palvelupuhelimeen mutta hänen nimeään ei ollut mainittu nauhalla. A:lle oli 22.1.2013 käydyissä neuvotteluissa ilmoitettu töiden tarjoamatta jättämisen syyksi se, että A ei ollut ollut terveytensä vuoksi enää kykenevä satamatyöhön ja että hänellä oli ollut runsaasti sairauspoissaoloja. 3. A on perustanut korvausvaatimuksensa siihen, että häntä on syrjitty hänen terveydentilansa perusteella, kun yhtiö on lakannut tarjoamasta hänelle uusia määräaikaisia työsopimuksia. Korkeimmassa oikeudessa A on vaatinut yhtiön velvoittamista korvaamaan hänelle yhtiön menettelystä aiheutunut ansionmenetys ensisijaisesti hänen ja yhtiön välillä vallinneeseen sopimuksen kaltaiseen olosuhteeseen perustuvana vastuuna, toissijaisesti työhönotossa tapahtuneen syrjinnän johdosta työsopimuslain korvaussäännösten perusteella ja viimesijaisesti vahingonkorvauslain mukaisena korvauksena. Asiassa on A:n vaatimusten johdosta ensiksi ratkaistava, onko yhtiön menettelyssä kysymys A:n syrjimisestä työhönotossa. Jos tästä ei katsota olevan kysymys, on ratkaistava, onko A:n ja yhtiön välille syntynyt sellainen väitetty sopimuksenkaltainen suhde, jonka johdosta yhtiö olisi menettelyllään syrjinyt A:ta. Viimesijaisesti on ratkaistava, onko yhtiö menettelynsä perusteella velvollinen suorittamaan korvausta vahingonkorvauslain perusteella. Sovellettavat säännökset 4. Yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) on tullut voimaan 1.1.2015. Tässä asiassa sovellettavaksi tulee mainitun lain voimaanpanosta annetun lain nojalla aikaisemmin voimassa ollut yhdenvertaisuuslaki (21/2004). Viimeksi mainittua lakia sovelletaan sen 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa muun ohella silloin, kun kysymys on työhönottoperusteista. 5. Mainitun lain 6 §:n 1 momentin mukaan syrjiminen on kiellettyä muun ohella terveydentilan perusteella. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan välittömällä syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa. Lain 7 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan laissa tarkoitettuna syrjintänä ei pidetä tavoitteeltaan oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua, joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin. Vastaava säännös on nyt voimassa olevan yhdenvertaisuuslain 12 §:ssä. 6. Asiassa tulee lisäksi sovellettavaksi 31.12.2014 asti voimassa ollut työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentti (23/2004), jonka mukaan työnantaja ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa työntekijöitä eri asemaan muun ohella terveydentilan vuoksi. Pykälän 4 momentin mukaan työnantajan on noudatettava syrjintäkieltoa myös ottaessaan työntekijöitä töihin. Nyt voimassa olevassa työsopimuslain 2 luvun 2 §:ssä (1331/2014) on yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon osalta viitattu yhdenvertaisuuslakiin ja naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettuun lakiin. Onko kysymyksessä syrjintä työhönotossa 7. Asiassa on tältä osin kysymys siitä, onko yhtiö syrjinyt A:ta terveydentilan perusteella työhönotossa, kun yhtiö on päättänyt, ettei A:lle enää tarjota uusia määräaikaisia työsopimuksia sillä perusteella, että A:n käytettävyys tilapäisenä työntekijänä on sairauspoissaolojen vuoksi heikentynyt. Mikäli yhtiön katsotaan syrjineen A:ta työhönotossa, kysymys on vahingonkorvauksen tuomitsemisen edellytyksistä. Lisäksi kysymys on siitä, onko A oikeutettu yhdenvertaisuuslain mukaiseen hyvitykseen. Onko asiassa syntynyt syrjintäolettama 8. Asiassa sovellettavan yhdenvertaisuuslain (21/2004) 17 §:n mukaan jos joku, joka katsoo joutuneensa 6 §:n vastaisen menettelyn kohteeksi, esittää laissa tarkoitettua asiaa tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa käsiteltäessä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että mainitussa pykälässä säädettyä kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. 9. Korkein oikeus toteaa, että A:n viimeinen määräaikainen työsopimus on päättynyt 11.6.2012. Yhtiöllä ei ole tämän jälkeen ollut mainittuun sopimukseen tai lakiin perustuvaa velvollisuutta palkata A:ta uuteen työsuhteeseen. Yhtiöllä on lähtökohtaisesti oikeus solmia työsopimukset yhtiön omien tarpeiden pohjalta, eikä sillä ole velvollisuutta pyrkiä työllistämään aikaisempaa määräaikaista työntekijää uudelleen työsuhteen päätyttyä. Tästä lähtökohdasta huolimatta yhtiö ei voi perustaa työhönottopäätöstään yhdenvertaisuuslain tai työsopimuslain vastaiseen syrjivään perusteeseen. 10. Asiassa on riidatonta, että yhtiö on päättänyt lakata tarjoamasta A:lle tilapäisen ahtaajan työtä hänen terveydentilaansa liittyvistä syistä. Asiassa on siten syntynyt yhdenvertaisuuslain 17 §:n mukainen olettama välittömästä terveydentilaan perustuvasta syrjinnästä. Onko yhtiö kumonnut syrjintäolettaman 11. Syrjintäolettaman synnyttyä yhtiöllä on näyttötaakka siitä, että sillä on ollut menettelylleen työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu hyväksyttävä peruste ja että kysymys on ollut yhdenvertaisuuslain 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla tavoitteeltaan oikeutetusta ja oikeasuhtaisesta erilaisesta kohtelusta, joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin. 12. Työnantajan perustaessa kielteisen työhönottopäätöksensä työntekijän terveyteen liittyviin seikkoihin sen on näytettävä, että menettely on kohdassa 11 mainituissa säännöksissä tarkoitetuin tavoin hyväksyttävää. Korkein oikeus toteaa, että työnantajan on työhönottopäätöstä tehdessään arvioitava huolellisesti ja asiallisesti työntekijän työkykyä kyseisten tehtävien laadun ja niiden suorittamista koskevien todellisten ja ratkaisevien vaatimuksien kannalta. Työnantajan toimien tulee olla myös oikeasuhtaisia tavoitteisiin nähden. 13. Korkein oikeus katsoo, että menettelyn oikeasuhtaisuutta arvioitaessa merkitystä on annettava sille, kuinka olennaisesti ja pitkäaikaisesti työnhakijan sairauden on perustellusti voitu odottaa vaikuttavan hänen terveydentilaansa. Työnantajan ei voida edellyttää ottavan työhön henkilöä, jonka tiedetään sairauden vuoksi olevan soveltumaton kyseiseen työhön. Toisaalta esimerkiksi sellaiset aikaisemmat sairauspoissaolot, jotka eivät ole merkityksellisiä uuden työsuhteen ja siinä suoriutumisen kannalta, eivät voi olla peruste jättää työnhakija valitsematta. Myöskään sellainen pitkäaikainen sairaus, jolla ei ole merkitystä kyseisessä työssä suoriutumisen kannalta, ei oikeuta asettamaan työnhakijaa eri asemaan työnsaannissa. Oikeasuhtaisena menettelynä ei yleensä voida pitää myöskään sitä, että työhön ottamiseen vaikuttaisivat satunnaiset ja tavanomaiset, lyhytaikaiset sairaudet. Usein toistuneina nekin voivat työn laatu huomioon ottaen osoittaa henkilön yleisessä terveydentilassa ja työkyvyssä tapahtuneen sellaisia muutoksia, että hänellä ei ole edellytyksiä työn asianmukaiseen suorittamiseen. Vammaisen henkilön osalta työnantajan on lisäksi arvioitava, onko työnteon este poistettavissa yhdenvertaisuuslaissa tarkoitetuilla kohtuullisilla mukautuksilla. 14. Työntekijän terveydentilalle asetettavia vaatimuksia tulee siten arvioida työntekijän työtehtävien kannalta. Arvioitaessa, voidaanko syrjiväksi väitettyä kohtelua pitää oikeutettuna, on otettava huomioon, mistä työstä on kysymys, mitä vaatimuksia työn suorittaminen asettaa ja miten työntekijöiden henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat työssä suoriutumiseen. 15. Tässä asiassa kysymyksessä on ollut työhönottotilanne, jossa yhtiöllä oli ollut ahtaustyön erityisen luonteen vuoksi tarve palkata vakituisten ahtaajien lisäksi tilapäisiä ahtaajia hyvin lyhyellä varoitusajalla. A on kuulunut niiden henkilöiden joukkoon, joille yhtiö oli aikaisemmin toistuvasti ja usean vuoden aikana tarjonnut töitä. Yhtiö on kuitenkin vedonnut siihen, että A ei sairauspoissaolojensa vuoksi enää ollut kykenevä ahtaajan työhön ja että hänen käytettävyytensä työtehtäviin oli huomattavasti heikentynyt. Yhtiön mukaan poissaolojen määrä on ollut merkittävä suhteessa työssäolopäivien määrään, mistä on aiheutunut yhtiölle työsuhteen tilapäisyys huomioon ottaen kohtuutonta haittaa ja ylimääräisiä palkkakustannuksia. Yhtiö ei toisaalta ole väittänyt, että A:n mikään yksittäinen sairaus estäisi A:n työskentelyä, vaan kysymys oli A:n terveydentilasta yleisesti sekä poissaolojen määrästä ja näiden seikkojen vaikutuksesta hänen käytettävyyteensä työssä. 16. Asiassa on riidatonta, että A on ollut vuonna 2010 työssä 70 päivää ja sairaana 25 päivää, vuonna 2011 työssä 62 päivää ja sairaana 32 päivää sekä 1.1. - 11.6.2012 työssä 41 päivää ja sairaana 9 päivää. Lisäksi A:lla on ollut kyseisinä vuosina palkattomia sairauspäiviä yhteensä 14 päivää. Näistä neljä on sijoittunut vuotta 2012 koskevalle ajanjaksolle. Yhtiö on päättänyt, ettei se enää tarjoa A:lle töitä sen jälkeen, kun se oli 5.7.2012 saanut jälkikäteen lääkärintodistuksen työkyvyttömyydestä ajanjaksolla 14.6. - 5.7.2012. 17. Korkein oikeus katsoo, että vuosien 2010 ja 2011 sairauspoissaolojen lukumäärät eivät yksinään osoita, että A:n käytettävyys olisi enää kesällä 2012 ollut heikentynyt. Arvioitaessa A:n edellytyksiä työskennellä tilapäisenä ahtaajana vuonna 2012 merkityksellisiä ovat ne tiedot, jotka kuvaavat hänen työkykyään tuona ajankohtana. A on edellä todetun mukaisesti vuonna 2012 ollut työssä 41 päivänä, ja hän oli yhtiön tehdessä kielteisen työhönottopäätöksen ollut työkyvyttömänä 13 sairauspäivän lisäksi taannehtivassa lääkärintodistuksessa mainitun noin kolmen viikon ajan. 18. Korkein oikeus toteaa, että A:n keskimääräistä runsaammat sairauspoissaolot ovat aiheuttaneet yhtiössä töiden uudelleen järjestelyä ja ylimääräisiä palkkakustannuksia. Tämä yhtiön vetoama peruste liittyy hyväksyttävästi työtehtäviin ja niiden järjestelyyn. Asiassa on kuitenkin arvioitava myös sitä, oliko yhtiön päätös olla kutsumatta A:ta enää lainkaan töihin oikeasuhtainen toimenpide. 19. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön tarpeiden kannalta on perusteltua tarjota töitä niille työnhakijoille, jotka ovat olleet käytettävissä ja jotka parhaiten suoriutuisivat kulloinkin tarjolla olevasta työstä. Toisaalta A:lla samoin kuin muilla tilapäisillä ahtaajilla on ollut mahdollisuus kieltäytyä tarjotusta työstä, minkä johdosta yhtiö on joutunut varautumaan siihen, että kaikki tarjouksen saaneet eivät ole tulleet työhön. Yhtiö on niin ikään joutunut varautumaan siihen, että tilapäiset ahtaajat ovat ajoittain myös terveydellisistä syistä estyneitä saapumaan työhön ja että yhtiölle aiheutuu palkallisten sairauspäivien osalta kustannuksia. Yhtiön toimenpiteen oikeasuhtaisuutta arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kysymys on ollut työhönottotilanteesta, jossa aiemmin A:lle oli toistuvasti ja usean vuoden ajan tarjottu tilapäistä työtä. Tämä käytäntö oli lopetettu yhtiön yksipuolisella toimenpiteellä. Nämä seikat asettavat toimenpiteen oikeasuhtaisuudelle korostettuja vaatimuksia. 20. Korkein oikeus katsoo, että yhtiö ei ole voinut pelkästään edellä kohdissa 16 ja 17 mainittujen sairauspoissaolojen määrästä tehdä sellaista päätelmää, että A:n yleisessä terveydentilassa ja työkyvyssä olisi tapahtunut sellaisia muutoksia, joiden vuoksi hänellä ei olisi edellytyksiä työn suorittamiseen jatkossa, ja että hänet tulisi tästä syystä jättää niiden henkilöiden ryhmän ulkopuolelle, joille yhtiö noudattamansa työhönottokäytännön mukaan tarjoaa töitä. 21. Yhtiö on vielä todennut, että ahtaus on luonteeltaan erityisen tapaturma-altista työtä ja asettaa työntekijöille korostuneita terveydellisiä vaatimuksia. Ahtaajaksi otettavan on oltava fyysisesti ja psyykkisesti terve. Terveydentilalla on keskeinen merkitys arvioitaessa työntekijän soveltuvuutta ahtaajan työhön. 22. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että työturvallisuus voi asettaa työntekijälle terveydentilaa koskevia vaatimuksia. Työsopimuslain 2 luvun 3 §:n mukaan työnantajan on huolehdittava työturvallisuudesta työntekijän suojelemiseksi tapaturmilta ja terveydellisiltä vaaroilta niin kuin työturvallisuuslaissa säädetään. Työturvallisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tässä tarkoituksessa työnantajan on otettava huomioon muun muassa työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin liittyvät seikat. Tällainen seikka on esimerkiksi työntekijän terveydentila. 23. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa selvitystä työturvallisuuden vaarantumisesta A:n terveydentilan johdosta ei kuitenkaan ole esitetty. 24. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiö ole näyttänyt, että yhtiön päätös olla tarjoamatta A:lle töitä olisi ollut tavoitteisiinsa nähden oikeasuhtaista ja että syrjintäolettama olisi siten kumoutunut. Näin ollen yhtiö on toiminut yhdenvertaisuuslain 6 §:ssä ja työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa säädettyjen syrjinnän kieltojen vastaisesti. Vahingonkorvaus 25. Korkein oikeus on edellä katsonut, että yhtiö on menettelyllään rikkonut työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan. Se on työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:lle menettelystä aiheutuneen vahingon. 26. A on vaatinut korvausta ansionmenetyksestä 20 000 euroa työttömyysajalta 31.12.2014 saakka. A on todennut olleensa pitkään taloudellisesti riippuvainen yhtiöstä ja katsonut yhtiön menettelystä johtuneen sen, että hän on jäänyt vaille työtä, vaikka työtä olisi ollut yhtiössä tarjolla. Yhtiö on kiistänyt korvausvaatimuksen myös määrällisesti. 27. Korkein oikeus on tarkemman selvityksen puuttuessa arvioinut A:lle aiheutuneen vahingon määrän. Vahingon määrää arvioidessaan Korkein oikeus on ottanut huomioon yhtiön noudattaman työhönottokäytännön, A:n aikaisemmat ansiot yhtiön palveluksessa, työsuhteiden tilapäisen luonteen sekä yksittäisten määräaikaisten sopimusten lyhyen keston samoin kuin sen, missä laajuudessa hänen työttömyytensä keston voidaan arvioida aiheutuneen yhtiön menettelystä. Vahingonkorvausta vähentävät A:lle maksetut työttömyysetuudet siltä osin, kuin niiden ei voida katsoa perustuvan hänen omiin maksusuorituksiinsa, sekä hänen muut ansionsa. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus arvioi vahingonkorvauksen määräksi 6 000 euroa. Hyvitys 28. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden lausumin perustein, että hyvitysvaatimus on hylättävä vanhentuneena. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. X Oy velvoitetaan suorittamaan A:lle vahingonkorvauksena 6 000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 3.7.2014 lukien. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180031 ECLI:FI:KKO:2018:31 KKO:2018:31 Diskriminering Arbetsavtal Anställning Ersättningsgill skada S2016/898 782 2018-04-16 ECLI:FI:KKO:2018:31 A hade arbetat i X Ab som tillfällig stuvare i flera korta anställningsförhållanden på viss tid. På de grunder som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att bolaget hade diskriminerat A på grund av hälsotillstånd när bolaget med anledning av A:s sjukfrånvaro slutat erbjuda honom arbete. Med stöd av 12 kapitlet 1 § arbetsavtalslagen förpliktades bolaget att erlägga skadestånd till A. L om likabehandling 6 § (21/2004) L om likabehandling 17 § (21/2004) ArbetsavtalsL 2 kap 2 § (23/2004)" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180032 ECLI:FI:KKO:2018:32 KKO:2018:32 Pahoinpitely Törkeä pahoinpitely Kuolemantuottamus Törkeä kuolemantuottamus Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen Kohtuullistamisperusteet R2016/612 783 2018-04-16 ECLI:FI:KKO:2018:32 A oli henkilöautoa kuljettaessaan kiilannut pyöräilijän eteen ja tehnyt äkkijarrutuksen sillä seurauksella, että pyöräilijä oli kaatunut pää edellä tiehen ja kuollut saamiensa vammojen johdosta seuraavana päivänä. A oli poistunut paikalta pysähtymättä. A tuomittiin yhteiseen kahden vuoden kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja liikennepaosta tieliikenteessä. Korkeimman oikeuden tuomiosta tarkemmin ilmenevin tavoin katsottiin, ettei rangaistusta tullut lieventää rikoksista tai tuomiosta seuranneen julkisuuden vuoksi. Sen sijaan rangaistusta mitattaessa otettiin A:n syyllisyyttä vähentävänä seikkana huomioon se, että hänen aikaisemmin saamansa aivovamman jälkitila oli ollut omiaan heikentämään hänen kykyään säädellä käyttäytymistään pyöräilijän menettelyn ärsytettyä häntä. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.10.2015 nro 142384 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 6.7.2016 nro 128905 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Maritta Pakarinen, Kirsi Kohonen ja Jouni Jarnamo sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Tarja Ryhänen-Dahlman ja Salla Vaahtera. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty. Syyttäjä vaati, että A:lle tuomittu rangaistus korotetaan 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseksi. Perusteita lieventää rangaistusta rikoslain 6 luvun 7 §:n nojalla ei ollut. A vaati, että rangaistus alennetaan 1 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta ja että se lievennetään ehdolliseksi. A ja syyttäjä vaativat vastauksissaan puolin ja toisin valitusten hylkäämistä. Suullinen käsittely Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Alempien oikeuksien tuomioilla, jotka ovat syyksilukemisen osalta lainvoimaisia, A:n on katsottu menetelleen siten, että hän oli 12.8.2015 Helsingissä kuljettaessaan henkilöautoa ohittanut pyörällä liikkuneen B:n, kiilannut tämän eteen ja tehnyt aiheettoman äkkijarrutuksen. Tämän seurauksena B oli lentänyt pyöränsä ohjaustangon yli osuen pää edellä asfalttiin ja kuollut saamiensa vakavien pää- ja kaulaydinvammojen seurauksena seuraavana päivänä. Lisäksi A oli laiminlyönyt velvollisuutensa pysäyttää ja auttaa B:tä kykynsä mukaan. 2. Asiassa on selvitetty, että A oli onnettomuutta edeltäneessä kaistanvaihtotilanteessa ohittanut B:n lähietäisyydeltä, jolloin B oli näyttänyt A:lle keskisormea. B oli tämän jälkeen saavuttanut A:n, joka oli tehnyt äkkijarrutuksen sulkien B:n käyttämän ajoväylän. Jarrutus oli tapahtunut niin lähellä B:n etupuolella, ettei B:llä ollut ollut aikaa reagoida hallitusti, vaan hän oli joutunut jarruttamaan äkillisesti edellä kerrotuin seurauksin. A:n menettelylle ei ole ollut havaittavissa muuta ulkoista syytä kuin hermostuminen kerrotusta eleestä. 3. Käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja liikennepaosta tieliikenteessä 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Hovioikeus on alentanut rangaistuksen 2 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta. 4. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän ja A:n valitusten johdosta kysymys vankeusrangaistuksen mittaamisesta ja valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä. Sovellettavat säännökset 5. A:n syyksi luetuista rikoksista ankarimmin rangaistava on törkeä pahoinpitely, josta rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaan tuomitaan vankeutta vähintään yksi ja enintään 10 vuotta. Törkeästä kuolemantuottamuksesta tuomitaan saman luvun 9 §:n mukaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta. Törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan rikoslain 23 luvun 2 §:n mukaan vähintään 30 päiväsakkoa ja enintään kaksi vuotta vankeutta ja liikennepaosta tieliikenteessä saman luvun 11 §:n mukaan sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta. Yhteisen vankeusrangaistuksen rangaistusasteikko on rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan ja 2 momentin nojalla tällaisessa tapauksessa yhdestä kolmeentoista vuotta vankeutta. 6. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikoslain 7 luvun 5 §:n mukaan yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisessa noudatetaan soveltuvin osin 6 luvun säännöksiä ja lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. A:n syyksi luettujen rikosten rangaistuskäytäntö 7. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luettu törkeä pahoinpitely on tekotavaltaan hyvin poikkeuksellinen. Sen vuoksi törkeästä pahoinpitelystä tuomittuja rangaistuksia koskevista tilastotiedoista ei ole saatavissa merkittävää tukea rangaistuksen määräämiselle tällaisessa tapauksessa. Myös törkeästä kuolemantuottamuksesta tuomittuja rangaistuksia koskevan tilastotiedon merkitys on vähäinen, koska tapausten lukumäärä on tilastollisen arvioinnin pohjaksi niukka ja lisäksi rikosten tekotapa vaihtelee. 8. Korkeimman oikeuden käytännössä on ratkaistu useita törkeää kuolemantuottamusta tieliikenteessä koskevia tapauksia. Ratkaisuissa KKO 1983 II 37 ja KKO 1998:67 rikoksentekijä tuomittiin 3 vuodeksi vankeuteen muun muassa törkeästä rattijuopumuksesta ja kahdesta törkeästä kuolemantuottamuksesta. Ensin mainitussa tapauksessa rikoksentekijä oli yli kahden promillen humalassa lähtenyt pitkälle automatkalle vilkkaasti liikennöityä tietä pitkin ja tällöin kuljettaen huonokuntoista autoa ylinopeudella törmännyt kahteen pyöräilijään, jotka saivat surmansa. Jälkimmäisessä tapauksessa rikoksentekijä oli vahvassa humalassa kuljettanut henkilöautoa ylinopeudella vilkkaasti liikennöidyllä ja osittain jäisellä tiellä ja menettänyt auton hallinnan törmäten linja-autopysäkin levennyksellä olleisiin kahteen lapseen, jotka saivat surmansa. 9. Ratkaisussa KKO 2006:13 rikoksentekijä tuomittiin 1 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen, kun hän oli syyllistynyt muun muassa törkeään kuolemantuottamukseen, kuolemantuottamukseen ja törkeään rattijuopumukseen kilpa-ajotilanteessa, jossa rikoksentekijä ja toista autoa kuljettanut henkilö olivat käyttäneet huomattavaa ylinopeutta ja ohitelleet muita autoja, kunnes toinen autoista oli törmännyt vastaan tulevaan autoon aiheuttaen muun muassa kahden henkilön menehtymisen. Ratkaisussa KKO 2003:134 rikoksentekijä tuomittiin 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja oheisrangaistuksena 60 tunnin yhdyskuntapalveluun muun muassa törkeästä kuolemantuottamuksesta ja rattijuopumuksesta. Tapauksessa rikoksentekijä oli yli puolen promillen humalassa kuljettanut henkilöautoa ylinopeudella ja törmännyt jalankulkijaan kuolemaan johtanein seurauksin etsiessään ajon aikana savukerasiaa auton lattialta. 10. Kerrotut tapaukset eroavat tästä tapauksesta siinä suhteessa, että niihin ei sisälly tahallista toisen vahingoittamisen tarkoitusta. Lisäksi tapaukset ovat tekotavoiltaan erilaisia ja ilmentävät tekijöissään vaihtelevaa syyllisyyttä. Näistä syistä A:lle tuomittavaa rangaistusta ei voida vahvasti perustaa selostettuun rangaistuskäytäntöön. 11. Korkein oikeus toteaa, että törkeää kuolemantuottamusta koskevassa Korkeimman oikeuden käytännössä ei ole tähän tapaukseen rinnastettavaa tapausta, jossa tekijä olisi tuomittu törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Joitakin samankaltaisia piirteitä on tapauksessa KKO 1998:2, jossa tekijä tuomittiin pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen, kun hän oli lyhytaikaisella kuristamisella aiheuttanut toisen henkilön kuoleman. Korkein oikeus toteaa, että tässä tieliikenteessä tapahtuneessa rikoksessa rangaistuksen määräämisen vertailukohdaksi ei voida välittömästi asettaa myöskään rangaistuskäytäntöä sellaisissa törkeissä pahoinpitelyissä tai törkeissä kuolemantuottamuksissa, jotka on tehty uhria lyömällä, potkimalla tai muutoin kohdistamalla uhriin suoraa väkivaltaa. A:n menettelyn arviointi 12. Korkein oikeus toteaa, että A:n ajokäyttäytyminen on edellä 1 ja 2 kohdassa kerrotulla tavalla johtunut hermostumisesta polkupyörällä liikkuneen B:n käyttäytymisen johdosta. Hermostumisen seurauksena A on tietoisesti kuljettanut autoaan siten, että on ollut varsin todennäköistä, että pyöräilijä suistuu katuun ja hänelle aiheutuu vakavana pidettävä ruumiinvamma. Tällä menettelyllään A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn. B on kuollut saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä, minkä johdosta A:n on katsottu syyllistyneen törkeään kuolemantuottamukseen. Kuljettamalla autoaan kerrotulla tavalla A on syyllistynyt törkeään liikenteen vaarantamiseen. 13. A:n menettely on ollut hyvin nopeavaiheista ja liittynyt selvästi tilanteen laukaisemaan suuttumiseen. Se on kuitenkin johtanut määrätietoiseen pyrkimykseen saada B kaatumaan pyörällään, mitä osoittaa se, että A on kiihdyttänyt B:n ohi, kiilannut tämän eteen ja tehnyt aiheettoman äkkijarrutuksen välittömästi noin 20 kilometrin tuntinopeudella kulkevan pyöräilijän edessä. Teko on kohdistunut polkupyöräilijään sellaisessa liikennetilanteessa ja ympäristössä, jossa tämän vakava loukkaantuminen on ollut varsin todennäköistä. 14. A:n menettelyssä on kysymys yhtenäisestä tapahtumienkulusta. Ankarin rangaistusasteikko on törkeässä pahoinpitelyssä. Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa siihen myös sisältyy niin vahva pyrkimys B:n vahingoittamiseen, että siitä olisi tuleva ankarin rangaistus. A:n syyllistyminen törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään liikenteen vaarantamiseen liittyy selvästi törkeästä pahoinpitelystä alkaneeseen tekokokonaisuuteen tekojen yhteisen motivaatiotaustan ja olennaisen ajallisen päällekkäisyyden kautta. Sen vuoksi näiden rikosten moitittavuutta on perusteltua arvioida kokonaisuutena. 15. Törkeästä pahoinpitelystä aiheutuvan seurauksen arvioiminen on tekotavan johdosta ollut tavallista vaikeampaa. Olisi ollut mahdollista, että B kaatuu siten, että vammat jäävätkin vähäisiksi. Tällä seikalla ei kuitenkaan ole pahoinpitelyn rangaistusta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä, koska A on joka tapauksessa kohdistanut B:hen sellaista menettelyä, joka varsin todennäköisesti aiheuttaa tälle vaikean ruumiinvamman. 16. Pahoinpitelyn seurauksena A on törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttanut uhrin menehtymisen. Niin kuin edellä on jo todettu, polkupyörällä kaatumisen seuraukset voivat huomattavasti vaihdella. Tällaisessa teossa kuoleman aiheutuminen uhrille on ollut sattumanvaraista, mikä on otettava huomioon arvioitaessa A:n syyllisyyttä törkeässä kuolemantuottamuksessa. Toisaalta B:n kuolemaan johtanut törkeä pahoinpitely on tehty hyvin määrätietoisesti ja tietoisena tapahtumaolosuhteista, joiden johdosta polkupyörällä ajava on kaatuessaan hyvin turvattomassa asemassa. A:n on täytynyt ymmärtää, että tällaisissa olosuhteissa kaatumisen seuraus voi vaihdella aina menehtymiseen asti. Tämä lisää A:n menettelyn moitittavuutta. 17. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luetut rikokset ovat tapahtuneet tieliikenteessä, jonka luonteeseen kuuluu, että siinä syntyy vaikeasti ennakoitavia, nopeasti kehittyviä tilanteita, joiden hallitseminen voi olla vaikeaa. Tässä tapauksessa A on omalla toiminnallaan synnyttänyt tilanteen, jossa hän on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn ja törkeään kuolemantuottamukseen sekä törkeään liikenteen vaarantamiseen. Korkein oikeus katsoo, ettei törkeän pahoinpitelyn ja törkeän kuolemantuottamuksen liittyminen tieliikenteeseen lievennä A:n teon moitittavuutta. 18. A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn, törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään liikenteen vaarantamiseen yhdellä teolla. Rikosten tiivis keskinäinen yhteys jossain määrin lieventää eri tekojen vaikutusta yhteisen rangaistuksen määrään. A:n syyksi luettu liikennepako tieliikenteessä on tapahtunut muiden rikosten tekemisen jälkeen, mutta se liittyy niihin niin läheisesti, että sillä on vain vähäinen vaikutus kokonaisrangaistukseen. Asianomistajan menettelyn ja A:n aivovamman merkitys rangaistuksen määräämisessä 19. A on esittänyt, että rangaistusta mitattaessa on lieventävänä seikkana otettava huomioon se, että B oli omalla menettelyllään myötävaikuttanut tapahtumiin. A:n mukaan B oli kuljettanut pyöräänsä liian kovalla vauhdilla ja liian lähellä A:n kuljettamaa autoa. A on viitannut alemmissa oikeuksissa kuullun todistajan kertomukseen, jonka mukaan B oli A:n ohitettua hänet lähtenyt polkupyörällään kiihdyttämään A:n kuljettaman auton perään. 20. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi on lainvoimaisesti luettu, että hän oli henkilöautollaan tahallaan kiilannut B:n kuljettaman polkupyörän eteen ja tehnyt aiheettoman äkkijarrutuksen. Vaikka B olisikin todistajan kuvaamalla tavalla lähtenyt pyörällään kiihdyttämään A:n kuljettaman auton perään, A:n syyksi luettu menettely on selvästi ollut pääasiallinen syy siihen, että B on menettänyt polkupyöränsä hallinnan ja saanut kuolemaansa johtaneet vammat. Korkein oikeus katsoo, ettei rangaistusta ole syytä lieventää A:n esittämällä perusteella. 21. A:lla on diagnosoitu vuonna 2004 tapahtuneen liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma ja siihen liittyvä neuropsykologinen kohtalaisen laaja-alainen oirekuva. Kuvatun aivovamman jälkitilan johdosta A:lla on todettu huono stressinsietokyky, taipumusta väsyä helposti, muistiongelmia, lyhytjänteisyyttä ja harkintakyvyn puutetta. Lisäksi A:lla on todettu olevan vaikeuksia nähdä syy-seuraussuhteita ja ymmärtää omia rajoitteitaan ja oireitaan. A:n aivovamman jälkitilan on katsottu vaikuttavan hänen mahdollisuuksiinsa hallita stressaavia tilanteita rationaalisesti. 22. Korkein oikeus toteaa, että tieliikenteessä ajoneuvon kuljettajan on otettava huomioon hänen suorituskykyään mahdollisesti rajoittavat seikat ja sovellettava ajokäyttäytymisensä rajoitusten aiheuttamiin vaatimuksiin. Tämä voi edellyttää esimerkiksi ajoneuvon kuljettamisen välttämistä vaativissa liikenneolosuhteissa. A:n syyksi luettu menettely on tapahtunut vilkkaan liikenteen aikana verraten vaativissa liikenneolosuhteissa. A:n ajokykyä tai ajo-oikeutta ei kuitenkaan ole missään vaiheessa pitkäaikaisten lääketieteellisten hoitosuhteiden aikana eikä perusteellisen aivovammatutkimuksen johdosta kyseenalaistettu. 23. A:n aivovamman vaikutuksia koskeva lääketieteellinen selvitys osoittaa, että hänellä on vammastaan johtuen tavanomaista suurempi riski menettää harkintakykynsä paineisessa tilanteessa. Tässä tapauksessa A:n rangaistava menettely on liittynyt pyöräilijän häntä ärsyttäneeseen menettelyyn. Korkein oikeus katsoo, että A:lla aivovamman jälkitilan seurauksena olevat vaikeudet säädellä käyttäytymistään on rangaistusta mitattaessa otettava huomioon hänen syyllisyyttään vähentävänä seikkana. 24. A:n rikokset ovat olleet erittäin vahingollisia. A:n syyllisyyttä lisäävänä seikkana on otettava huomioon hänen vahva pyrkimyksensä B:n vahingoittamiseen ja vähentävänä seikkana puolestaan hänen aivovamman jälkitilasta johtuvat vaikeutensa säädellä käyttäytymistään. Korkein oikeus katsoo, että rikoksista olisi ennen asian saaman julkisuuden vaikutuksen arvioimista mitattava yhteinen 2 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistus. Tämä on riittävä seuraamus myös näihin rikoksiin läheisesti liittyvästä liikennepaosta tieliikenteessä. Asian saaman julkisuuden vaikutus 25. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Lain esitöiden mukaan säännöksessä on kysymys moitearvosteluun kuulumattomista kohtuusperusteista, joissa rikoksen vakavuuden tai tekijän syyllisyyden arvottamisen sijasta paino on tekijälle tuomittavan seuraamuksen vaikutusten arvioimisessa, tarvittaessa sen kohtuullistamisessa ja tarpeettomien haittojen välttämisessä. Myös epävirallinen seuraus, kuten rikoksen saama poikkeuksellinen julkisuus, kuuluu säännöksen piiriin. Peruste on tarkoitettu poikkeussäännökseksi. Säännönmukainen mediajulkisuus ei itsessään yleensä riitä lievennyksen perustaksi, mutta jos julkisuus nousee kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja jos sillä on muita vakavia seuraamuksia tuomitun ja usein jo epäillyn elämään, kyseiset seuraukset voidaan ottaa kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta määrättäessä. Kelvatakseen lieventämisperusteeksi sanktiokumulaation tulee olla keskimääräistä huomattavasti tuntuvampaa. Normaalit lisäseuraamukset eivät yleensä oikeuta soveltamaan säännöstä. (HE 44/2002 vp s. 199 - 200) 26. Mainittua säännöstä on vakiintuneesti sovellettu niin, että rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat ennakoitavissa olevat kiusallisetkaan seuraukset eivät oikeuta rangaistuksen lieventämiseen (KKO 2006:44 kohta 8). Kyseisessä ratkaisussa Korkein oikeus katsoi, että vastaajat olivat toimiessaan jalkapalloseuran johtotehtävissä voineet varautua siihen, että seuran johdon piirissä tehtyjä rikoksia käsitellään julkisuudessa. Asiaa ei ollut käsitelty julkisuudessa epäasiallisesti eikä rikosten laatuun nähden poikkeuksellisella tai kohtuuttomia mittasuhteita saaneella tavalla eikä julkisuus siten ollut ollut sellaista, että se olisi voitu ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä (kohdat 13 -14). Ratkaisussa KKO 2016:39 (kohta 68) Korkein oikeus katsoi, että lahjusrikoksesta ja sitä koskevasta oikeudenkäynnistä vastuullisessa asemassa julkisessa luottamustehtävässä ja kansanedustajana toimineelle rikoksentekijälle aiheutuneet haitalliset seuraamukset, kuten kielteinen julkisuus ja luottamustehtävien menettäminen, eivät olleet sellaisia poikkeuksellisia ja ennakoimattomia seikkoja, jotka olisi otettava huomioon rangaistusta määrättäessä. Ratkaisussa KKO 2017:50 (kohta 69) Korkein oikeus katsoi puolestaan, ettei lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomitun rikoksentekijän kohdalla asian julkisuutta voitu pitää rikosten luonne huomioon ottaen poikkeuksellisena ja ennakoimattomana seurauksena. Sen sijaan ratkaisussa KKO 2017:69 (kohta 43) raiskausrikoksesta seurannutta poikkeuksellista julkisuutta pidettiin rangaistuksen lieventämisperusteena, kun julkisuudesta oli tosiasiallisena seurauksena aiheutunut rikoksentekijöiden koulunkäynnin ja opintojen keskeytyminen sekä kahden alaikäisen rikoksentekijän kohdalla viranomaisten heihin kohdistamat lastensuojelutoimet. 27. A on vedonnut asian saamaan poikkeukselliseen ja leimaavaan julkisuuteen ja esittänyt tästä selvityksenä lehtien internetsivustoilla julkaistuja artikkeleita. Lehtiartikkeleissa on käsitelty myös hänen yksityiselämäänsä sekä hänen kokemaansa aiempaa liikenneonnettomuutta. A:n rikoksesta, esitutkinnan etenemisestä sekä asian oikeuskäsittelystä on julkaistu uutisia niin alueellisissa kuin valtakunnallisissakin tiedotusvälineissä. 28. A:n rikoksiin on kohdistunut laaja-alaista julkisuutta ja tapaus on ollut monissa laajalle yleisölle leviävissä tiedotusvälineissä suuren huomion kohteena. Osa uutisista on ollut sensaatiohakuisia. Joissakin kirjoituksissa on keskitytty pikemminkin A:n taustoihin, muun muassa hänen vammautumiseensa liikenneonnettomuudessa vuonna 2004, kuin itse tapahtumaan. A:ta kohdannutta liikenneonnettomuutta koskevien uutisten julkaisemiseen on vaikuttanut se, että A on itse tuonut julkisuuteen sitä koskevia seikkoja. Tapauksen saamaa julkisuutta ei voida pitää laadultaan tai laajuudeltaan poikkeuksellisena, kun otetaan huomioon rikosten luonne, niistä aiheutuneen seurauksen vakavuus ja niiden liittyminen muutenkin julkisuudessa kiinnostuksen kohteena olevaan eri liikennevälineiden asemaan liikenteessä. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n rikosten saama julkisuus ole ollut myöskään selvästi leimaavaa tai muutoin epäasianmukaista. Asiassa ei ole myöskään selvitetty, että julkisuudesta olisi aiheutunut A:lle sellaisia tosiasiallisia kielteisiä seurauksia, jotka tulisi kohtuuden mukaan ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä. Korkeimman oikeuden ratkaisu 29. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on 2 vuotta 8 kuukautta vankeutta. Rangaistuksen pituuden vuoksi vankeus on tuomittava ehdottomana. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Tuula Pynnä, Tuomo Antila ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö). Esittelijän mietintö Vanhempi oikeussihteeri Vanhanen A:n syyksi luettuun menettelyyn on liittynyt hänellä todettu aivovamman jälkitila, minkä merkitystä tuomittavaan rangaistukseen tulee arvioida ottamalla huomioon A:n kokema ärsyke pyöräilijän taholta ja liikenneolosuhteet. Siinä, missä kaksi viimeksi mainittua seikkaa ovat psyykkeeseen vaikuttavia ulkoisia seikkoja, aivovamman jälkitilassa on kysymys rikoksentekijään liittyvästä ominaisuudesta. Vaikka kysymys ei olekaan ulkopuolisesta provokaatiosta, aivovamman jälkitila voi joissain tilanteissa tulla arvioitavaksi rikoslain 6 luvun 6 §:n 2 kohdan rangaistuksen lieventämisperusteen näkökulmasta, esimerkiksi siinä mainittuna muuna rikokseen johtaneena seikkana, joka on ollut omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia. Jotta lieventämisperusteen soveltamisedellytysten voitaisiin katsoa tällaisessa tilanteessa täyttyvän, aivovamman jälkitilan vaikutuksellisuudelle rikoksentekijän käyttäytymistä selittävänä syynä voidaan perustellusti asettaa melko korkeitakin vaatimuksia. Korkein oikeus katsonee, että A:n aivovamman jälkitila on, siitä esitetty lääketieteellinen selvitys huomioon ottaen, vaikuttanut hänen liikennekäyttäytymiseensä tapahtumapäivänä. Tästä huolimatta A:n aivovamman jälkitilaa hänen toimintakyvyn puutteena ei kuvatuissa olosuhteissa kuitenkaan vielä voida pitää rikoslain 6 luvun 6 §:n 2 kohdassa tarkoitettuna rangaistuksen lieventämiseen oikeuttavana perusteena. A:lle rangaistusta määrättäessä tulee kuitenkin vielä tarkastella, miten aivovamman jälkitilaa on arvioitava rikoslain 6 luvun 4 §:n rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen valossa. Säännöksen mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Korkein oikeus todennee, ettei A:n ja B:n välisessä tapahtumassa ole ollut kysymys epätavanomaisista liikenneolosuhteista tai -tilanteesta. Tapahtumat ovat sattuneet elokuisena arki-iltapäivänä Helsingin ydinkeskustan yhdellä pääajoväylistä. Tapahtumapaikalla on ollut ajankohdalle tyypillistä, huomattavaa työmatkaliikennettä ja liikkeellä on ollut eri tienkäyttäjiä. Tapahtumahetkellä tai juuri sitä edeltävästi ei ole tapahtunut mitään sellaista yllättävää tai poikkeuksellista, jota A ei olisi voinut odottaa ja johon hänen ei voitaisi edellyttää tienkäyttäjänä varautuvan. Ennakoimattomana tai voimakkaana provokaationa ei voida pitää sitä, että B on pyörällään ohittanut A:n ja tällöin kritisoinut A:n ajotyyliä näyttämällä tälle keskisormea. Tällaiset kohtaamiset eivät ole harvinaisia, etenkään ruuhkaisessa tieliikenteessä. A:n aivovamman jälkitila on välittömästi turmaan johtaneessa ajotilanteessa jossain määrin vaikuttanut A:n harkintakykyyn ja seuranneeseen liikennekäyttäytymiseen. Samalla on kuitenkin otettava huomioon se, että A on lähtiessään kuljettamaan henkilöautoa kuvatuissa vaativissa liikenneolosuhteissa ryhtynyt tarkkuutta ja kärsivällisyyttä edellyttävään toimeen tietoisena heikosta stressinsietokyvystään ja taipumuksistaan reagoida epätavanomaisella tavalla psyykkisesti kuormittavissa tilanteissa. A:lla on ollut mahdollisuus pidättäytyä kuljettamasta autoa selostetuissa olosuhteissa. Se, että hänellä on todettu olevan vaikeuksia ymmärtää omia rajoitteitaan, ei ole esitetty lääketieteellinen selvitys huomioon ottaen tätä estänyt, vaikka hänen teonhetkinen toisintoimimismahdollisuutensa onkin ollut heikentynyt. Korkein oikeus siten katsonee, että aivovamman jälkitila on vain jossain määrin A:n syyllisyyttä vähentävä seikka, mikä hänen rangaistustaan rikoslain 6 luvun 4 §:n nojalla mitattaessa alentaa sitä normaalitasosta vain vähäisesti. Rangaistusta mitattaessa A:n syyllisyyttä lisäävänä seikkana on otettava huomioon hänen vahva pyrkimyksensä B:n vahingoittamiseen. A:n menettelyn vaarallisuutta ja hänen rikoksista ilmenevää syyllisyyttään arvioidessaan Korkein oikeus katsonee, ettei A:n syyksiluettujen rikosten kokonaisuus moitittavuudeltaan kovinkaan merkittävästi poikkea henkilöautolla keula edellä tehdystä tahallisesta, kuolemaan johtaneesta päälleajosta. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsonee, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on 3 vuotta 6 kuukautta vankeutta.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180032 ECLI:FI:KKO:2018:32 KKO:2018:32 Misshandel Grov misshandel Dödsvållande Grovt dödsvållande Bestämmande av straff Straffmätning Skälighetsgrunder R2016/612 783 2018-04-16 ECLI:FI:KKO:2018:32 A hade med sin personbil trängt sig framför en cyklist och gjort en tvärbromsning med påföljden att cyklisten hade fallit med huvudet före på vägen och dött av sina skador följande dag. A hade åkt ifrån platsen utan att stanna. A dömdes till ett gemensamt fängelsestraff på två år och åtta månader för grovt äventyrande av trafiksäkerheten, grov misshandel, grovt dödsvållande och smitning i vägtrafik. På det sätt som närmare framgår av domen ansåg Högsta domstolen att straffet inte skulle lindras på grund av publiciteten kring brotten eller domen. Däremot beaktades vid straffmätningen såsom en omständighet som minskade A:s skuld att sviterna efter en hjärnskada han tidigare ådragit sig hade varit ägnade att försämra hans förmåga att behärska sitt beteende efter att cyklistens förfarande hade retat upp honom. SL 6 kap 4 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180033 ECLI:FI:KKO:2018:33 KKO:2018:33 Muutoksenhaku Valituslupa Tuomion purkaminen rikosasiassa R2017/718 811 2018-04-17 ECLI:FI:KKO:2018:33 Hovioikeus oli purkanut oman aikaisemman tuomionsa rangaistuksen määräämisen osalta oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n perusteella, koska siinä rikoslain 7 luvun 6 §:n mukaisesti rangaistusta alentavana huomioon otettu aiempi ehdoton vankeusrangaistus oli sittemmin muutoksenhaun johdosta kumottu syytteen hylkäämisen myötä. Hovioikeus oli palauttanut asian rangaistuksen mittaamisen osalta uudelleen käsiteltäväksi käräjäoikeuteen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein hovioikeuden tuomion purkamista koskevaan päätökseen haettiin muutosta Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa pyytämällä. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Hovioikeuden päätös 10.7.2017 nro 897 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jouko Rantanen, Birgitta Lemström ja Jukka Lindstedt. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A pyysi hakemuksessaan valituslupaa asiassa ja vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus oli 26.2.2016 antamallaan tuomiolla lukenut A:n syyksi törkeän raiskauksen ja tuominnut hänet tästä teosta 3 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus oli rangaistusta mitatessaan ottanut huomioon kolme A:lle tuomittua aiempaa ehdotonta vankeusrangaistusta, joista ankarin oli 30.6.2015 tuomittu 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistus. Mainittu 30.6.2015 annettu tuomio ei ollut lainvoimainen ja hovioikeus oli sittemmin kumonnut tuomion, hylännyt syytteen ja vapauttanut A:n tuomitusta vankeusrangaistuksesta. 2. A:n haettua yksin muutosta käräjäoikeuden tuomioon 26.2.2016 ja tuomion 30.6.2015 tultua kumotuksi ennen hänen muutoksenhakunsa ratkaisemista, syyttäjä oli hovioikeuden pääkäsittelyssä vaatinut, että hovioikeus joko oikaisee käräjäoikeuden tuomiota 26.2.2016 siten, että A:n rangaistusta korotetaan, tai palauttaa asian rangaistuksen mittaamisen osalta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. 3. Hovioikeus oli asian 10.1.2017 ratkaistessaan jättänyt syyttäjän vaatimuksen rangaistuksen oikaisemisesta hovioikeudessa tutkimatta, koska syyttäjä ei ollut hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon eikä tuomion oikaiseminen hovioikeudessa yksin käräjäoikeuden tuomioon muutosta hakeneen vastaajan vahingoksi ollut sallittua (ns. reformatio in peius -kielto). Hovioikeus oli hylännyt syyttäjän vaatimuksen asian palauttamisesta rangaistuksen mittaamisen osalta käräjäoikeuteen, koska oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:ssä säädetty menettely koski lainvoiman saaneen tuomion purkamista eikä mainittua säännöstä voitu ottaa analogisestikaan huomioon menettelyä hovioikeuden käsiteltävänä olleessa asiassa harkittaessa. Kysymys ei hovioikeuden mukaan ollut myöskään tapahtuneesta oikeudenkäyntivirheestä tai muusta oikeudenkäytössä vakiintuneesti asian palauttamiseen johtavasta perusteesta. 4. Käsiteltävänä olevassa asiassa syyttäjä on hakemuksessaan vaatinut, että hovioikeus purkaa A:n vahingoksi tuomionsa 10.1.2017 siltä osin kuin rangaistusta määrättäessä on otettu huomioon 30.6.2015 annettu tuomio ja että hovioikeus oikaisee tuomiota 10.1.2017 rangaistuksen mittaamisen osalta siten, että A:n rangaistus korotetaan 4 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeutta. 5. Hovioikeus on katsonut päätöksessään 10.7.2017, että rangaistusta alentavana huomioon otetulla ja sittemmin kumotulla tuomiolla 30.6.2015 on ollut olennainen merkitys rangaistuksen mittaamiseen käräjäoikeuden tuomiolla 26.2.2016 ja sittemmin hovioikeuden tuomiolla 10.1.2017 ratkaistussa asiassa. Sen vuoksi hovioikeus on purkanut 10.1.2017 antamansa tuomion siltä osin kuin rangaistusta määrättäessä oli otettu huomioon Helsingin käräjäoikeuden 30.6.2015 antama tuomio. Hovioikeus on katsonut, että A:lle tuomittavan rangaistuksen uudelleen määräämisen tulee, ottaen huomioon oikeusastejärjestys ja A:lle varattava oikeus muutoksenhakuun, tapahtua käräjäoikeudessa. Hovioikeus on palauttanut asian rangaistuksen mittaamisen osalta käräjäoikeuteen. 6. A on hovioikeuden muutoksenhakuohjauksen mukaisesti pyytänyt Korkeimmalta oikeudelta määräajassa valituslupaa asiassa. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, edellyttääkö käsillä oleva oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n mukainen asia, jossa hovioikeus on ratkaissut oman tuomionsa purkamista koskevan hakemuksen, valitusluvan myöntämistä Korkeimmassa oikeudessa. Lainsäädäntö ja arvioinnin lähtökohdat 7. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan purkaa myös, jos siinä rangaistusta määrättäessä on rikoslain 7 luvun 6 §:ssä säädetyin tavoin otettu huomioon toinen rangaistus ja viimeksi mainittu rangaistus on sittemmin poistettu taikka sen perustana ollut syyte on kokonaan tai osittain hylätty tai rangaistus on muuten olennaisesti muuttunut. 8. Mainitun luvun 14 a §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella poiketen pääsäännöstä, jonka mukaan tuomion purkamista haetaan Korkeimmalta oikeudelta, tuomion purkamista haetaan siltä tuomioistuimelta, jonka tuomiota hakemus koskee, jos hakemus tarkoittaa tuomion purkamista tai oikaisemista 9 a §:n nojalla. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan jos 1 momentissa tarkoitettu hakemus hyväksytään, tuomioistuin voi samalla oikaista tuomiota. 9. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n mukaan hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten on pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupa, jos valitus koskee hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa tai tällaisen asian yhteydessä antamaa ratkaisua. Asiassa, jonka hovioikeus on ratkaissut ensimmäisenä oikeusasteena, haetaan muutosta valituslupaa pyytämättä. 10. Voimassa olevaa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin sanamuotoa on vakiintuneesti tulkittu siten, että hovioikeuden tutkiessa käräjäoikeuden menettelyä koskevan kantelun, se ratkaisee asian muutoksenhakuasteena. Siten näissä asioissa hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten on pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa. Tämä ilmeni nimenomaisesti säännöksen aikaisemmin voimassa olleesta sanamuodosta (104/1979), jonka mukaan sen, joka tahtoo hakea muutosta hovioikeuden tuomioon tai päätökseen sinne valittamalla tai kanteluteitse saatetussa asiassa, on pyydettävä siihen lupa Korkeimmalta oikeudelta (valituslupa). 11. Voimassa olevan lain esitöissä on todettu, että nyt käsillä olevassa tilanteessa tuomioistuimen ratkaisuun purkuasiassa haettaisiin muutosta kuten asianomaisen tuomioistuimen muihinkin lainkäyttöratkaisuihin (HE 9/2005 vp s. 26). Lain esitöissä (s. 21) on edelleen todettu, että oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin sanamuotoa tarkistettaisiin nyt niin, että valituslupaa vaadittaisiin aina, kun muutosta haetaan hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaan asiaan tai tällaisen asian yhteydessä antamaan ratkaisuun. Muutoksen katsottiin olleen tarpeen siksi, että 31 luvun 14 a §:n mukaan hovioikeuden ratkaistavaksi siirtyisivät eräät lainkohdassa tarkoitetut purkuhakemukset ja 18 §:n mukaan menetetyn määräajan palauttamista koskevat hakemukset silloin, kun hakemus koskee määräajan palauttamista toimenpiteen tekemiseksi käräjäoikeudessa tai muutoksen hakemiseksi sen ratkaisuun. Näin ollen hallituksen esityksen mukaan aiemman 2 §:n 1 momentissa ollut ilmaisu \"sinne valittamalla tai kanteluteitse saatetussa asiassa\" oli liian suppea eikä olisi koskenut nyt puheena olevia tilanteita. 12. Edellä todettujen säännösten lisäksi huomioon tulee ottaa perustuslain 21 §, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Korkeimman oikeuden kannanotot tässä asiassa 13. Hovioikeuden tutkiessa hakemusta, jossa vaaditaan sen oman tuomion purkamista oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n nojalla, se arvioi tätä kysymystä sinänsä ensimmäisenä oikeusasteena. Tämä puoltaisi sitä, että hovioikeuden tällaisessa asiassa antamaan ratkaisuun haettaisiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n perusteella muutosta Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa pyytämättä. 14. Toisaalta edellä kuvatuista lain esitöistä ilmenevää tarkoitusta tällaisen purkuasian rinnastamisesta muutoksenhakuasteena annettuun ratkaisuun voidaan pitää perusteltuna. Niissä tilanteissa, joissa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 a §:ssä on annettu tuomioistuimelle oikeus oman ratkaisunsa purkamiseen, kysymyksessä ovat tarkoin rajatut tuomionpurun perusteet. Tuomioistuin ei enemmälti arvioi tuomionsa taikka oikeudenkäyntimenettelynsä oikeellisuutta, vaan on oikeutettu oikaisemaan tietyn perusteeltaan selvänä pidetyn tai teknisluonteisen virheen tuomiossa. Perusteltuna ei voitaisi pitää sitä, että nämä ratkaisut voitaisiin saattaa suoraan Korkeimman oikeuden tutkittavaksi valituslupaa edellyttämättä. Johdonmukaisuus myös edellyttää, että muutoksenhakuoikeus on yhdenmukainen riippumatta siitä, hyväksytäänkö purkuhakemus. 15. Lisäksi on otettava huomioon, että arvioinnin kohteena on aikaisemmassa oikeudenkäynnissä annettu lainvoimainen tuomio. Tilanne ei siten rinnastu oikeudenkäyntiin ja tuomioon säännönmukaisessa menettelyssä hovioikeudessa ensimmäisenä asteena. Asetelma ei rinnastu myöskään lainvoimaiseen tuomioon kohdistuvaan ylimääräiseen muutoksenhakuun niissä pääsäännön mukaisissa tapauksissa, joissa tuomiovirhekantelu hovioikeuden menettelystä taikka tuomionpurkuhakemus hovioikeuden tuomiosta on tehtävä Korkeimpaan oikeuteen. 16. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että edellä kohdassa 12 todettu asianosaisen oikeus muutoksenhakuun saattaa saada arvioinnissa suuremman merkityksen silloin, kun hovioikeus ratkaisunsa purkaessaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 a §:n 2 momentin mukaisesti samalla itse oikaisee tuomiotaan. Tällöin muutoksenhaku edellyttää valitusluvan myöntämistä ja asianosainen joutuu siten muutoksenhakuoikeuden osalta erilaiseen asemaan kuin käräjäoikeuden oikaistessa omaa tuomiotaan sanotun lainkohdan nojalla. Kun tässä asiassa muutoksenhaun kohteena olevassa hovioikeuden päätöksessä hovioikeus on tuomionsa purettuaan palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi rangaistuksen uudelleen määräämistä varten, tämä kysymys ei tule Korkeimmassa oikeudessa enemmälti arvioitavaksi. 17. Korkein oikeus katsoo edellä todetuin perustein, että hovioikeuden antaessa päätöksensä oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n mukaiseen sen omaa tuomiota koskevaan purkuhakemukseen, haetaan asiassa muutosta Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa pyytämällä. Päätöslauselma Hovioikeuden muutoksenhakuohjausta ei muuteta. Kysymys valitusluvan myöntämisestä siirretään oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 9 §:n 2 momentin nojalla käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi jaostossa, jossa on kaksi tai kolme jäsentä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180033 ECLI:FI:KKO:2018:33 KKO:2018:33 Ändringssökande Besvärstillstånd Återbrytande av dom i brottmål R2017/718 811 2018-04-17 ECLI:FI:KKO:2018:33 Hovrätten hade med stöd av 31 kap. 9 a § rättegångsbalken återbrutit sin tidigare dom till den del den gällde bestämmandet av straff, eftersom det tidigare ovillkorliga straff som enligt 7 kap. 6 § strafflagen hade beaktats som straffnedsättningsgrund sedermera efter överklagande hade upphävts till följd av att åtalet förkastades. Hovrätten hade i fråga om straffmätningen återförvisat saken till tingsrätten för ny behandling." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180034 ECLI:FI:KKO:2018:34 KKO:2018:34 Rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen Säilössä pitäminen Oikeudenkäyntikulut Valtion korvausvastuu R2017/781 861 2018-04-25 ECLI:FI:KKO:2018:34 Rikoksen johdosta luovutettavaksi pyydetyllä ei ollut oikeutta saada valtion varoista korvausta avustajan käyttämisestä aiheutuneista oikeudenkäyntikuluistaan. L rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta 24 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Välitoimet Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kantelun kohteena oleva Helsingin käräjäoikeuden päätös 15.9.2017 nro 2696 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa A vaati kantelussaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan. Lisäksi hän vaati kantelun täydennyksessään, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle hyvitystä laittomasta vapaudenriistosta ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa. Rikosylikomisario I vaati vastauksessaan, että kantelu hylätään. Välitoimet Rikosylikomisario I ja A antoivat heiltä pyydetyt lausumat rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 19 §:n oikeuspaikkasäännöksestä. A antoi häneltä pyydetyn lausuman siitä, onko hänen tarkoituksenaan ollut hakea rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 24 §:n 2 momentissa tarkoitettua puolustajan määräystä asiassa ja perustuiko oikeudenkäyntikuluja koskeva vaatimus sanottuun säännökseen. Rikosylikomisario I ei antanut häneltä pyydettyä lausumaa A:n esittämistä hyvitys- ja oikeudenkäyntikuluvaatimuksista. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Säilössäpidon jatkamisen edellytykset 1. Rikosylikomisario I on 13.9.2017 ottanut A:n säilöön Venäjän viranomaisten tekemän pyynnön perusteella. Helsingin käräjäoikeus on 15.9.2017 päättänyt A:n säilössä pitämisen jatkamisesta. 2. A on toimittanut 6.10.2017 Korkeimpaan oikeuteen kantelun ja vaatinut, että hänet määrätään päästettäväksi heti vapaaksi. 3. Suomen oikeusministeriö on ilmoittanut A:n säilöönottamisesta Venäjän viranomaisille ja määrännyt rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (luovuttamislaki) 31 §:n 2 momentin perusteella ajankohdan, jonka kuluessa A:n luovuttamista on ollut vaadittava. Koska Venäjän viranomaiset eivät olleet vaatineet Suomen oikeusministeriön asettamassa määräajassa A:n luovuttamista, käräjäoikeus on 13.10.2017 määrännyt A:n päästettäväksi vapaaksi. 4. Vaikka säilöönottoa koskevan ratkaisun lopputulokseen ei A:n vapauttamisen vuoksi voida enää vaikuttaa, Korkein oikeus voi lausua siitä, onko säilössä pitämisen jatkamiselle ollut lailliset edellytykset (ks. KKO 2004:7). 5. Luovuttamislain 19 §:n 1 momentin mukaan säilöön ottamisesta on ilmoitettava sen paikkakunnan käräjäoikeudelle, jossa säilössä pitäminen tapahtuu, sekä asianomaiselle syyttäjälle ja oikeusministeriölle. Saatuaan ilmoituksen säilöön ottamisesta käräjäoikeuden on luovuttamislain 20 §:n 1 momentin nojalla kiireellisesti otettava asia käsiteltäväkseen ja päätettävä, onko toimenpide pysytettävä voimassa. 6. Säilöön ottamisen voimassa pysyttämisestä päättää siten sen paikkakunnan käräjäoikeus, jossa säilössä pitäminen tapahtuu. Asiakirjoista ilmenee, että A on otettu säilöön Vantaan vankilaan ja että Helsingin käräjäoikeus on tehnyt päätöksen säilöön ottamisen voimassa pysyttämisestä. Edellä esitetyn perusteella Helsingin käräjäoikeudella ei ole ollut toimivaltaa päättää A:n säilössä pitämisestä. Näin ollen Helsingin käräjäoikeuden ei olisi tullut ottaa asiaa käsiteltäväkseen. Hyvitysvaatimus 7. A on vaatinut Suomen valtiolta hyvitystä laittomasta vapaudenriistosta. Vaatimus, joka on esitetty haastetta ottamatta ensimmäistä kertaa Korkeimmassa oikeudessa, ei kuulu Korkeimman oikeuden ensimmäisenä asteena tutkittavaksi. Oikeudenkäyntikulut 8. A:lla on ollut avustaja Korkeimmassa oikeudessa. A on sitä häneltä tiedusteltaessa ilmoittanut, ettei hän halunnut, että hänen avustajansa määrättäisiin hänen puolustajakseen luovuttamislain 24 §:n 2 momentin nojalla. A on sen sijaan katsonut, että valtio on oikeudenkäynnin hävinneenä asianosaisena velvollinen korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:stä ilmenevän pääsäännön mukaisesti. 9. Luovuttamislain 24 §:n mukaan luovutettavaksi pyydetyllä on oikeus käyttää avustajaa. Luovutettavaksi pyydetylle on määrättävä puolustaja, jos hän sitä pyytää. Oikeusministeriö määrää valtion varoista maksettavaksi puolustajalle kohtuullisen korvauksen, joka jää valtion vahingoksi. Tämä valtion velvollisuus maksaa palkkio puolustajalle on riippumaton siitä, mihin lopputulokseen luovuttamisasiassa päädytään. Luovuttamislaissa ei ole säännöstä, jonka nojalla valtio voitaisiin muutoin velvoittaa korvaamaan luovutettavaksi vaaditun oikeudenkäyntikulut. 10. Asiassa on kysymys rikokseen syylliseksi epäillyn luovuttamiseen liittyneestä, säilössäpitoratkaisua koskevasta muutoksenhausta. Kysymys ei siten ole oikeudenkäynnistä riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu. Sovellettavaksi ei näin ollen tule oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n säännös, joka koskee asian hävinneen asianosaisen velvollisuutta korvata vastapuolen oikeudenkäyntikuluja. Koska kysymys ei ole myöskään syyteasian käsittelystä, sovellettavaksi ei tule oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n säännös, joka koskee valtion velvollisuutta korvata vastaajan oikeudenkäyntikuluja rikosasiassa syyttäjän vaatimusten tultua hylätyksi. 11. Oikeuskäytännössä valtiolle on kuitenkin eräissä tilanteissa asetettu oikeudenkäyntikuluvastuu ilman tällaisen vastuun perustavaa nimenomaista säännöstä. Korkein oikeus on takavarikkoa koskevassa ratkaisussa KKO 2002:85 katsonut, että valtio oli velvollinen korvaamaan valittajien kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, kun takavarikko katsottiin lainvastaiseksi. Valittajilla oli ollut oikeudellinen tarve saattaa takavarikon laillisuus tuomioistuimen tutkittavaksi, eikä mitään asiallista perustetta ollut sille, että valittajilla toisin kuin rikosasian vastaajalla ei olisi kyseisessä tapauksessa oikeutta saada oikeudenkäyntikuluistaan korvausta valtion varoista. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksetkin huomioon ottaen katsottiin olevan kohtuutonta, jos valittajat olisivat joutuneet pitämään asiassa oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Ratkaisusta ilmenevää oikeusohjetta on sovellettu myös kotietsinnän edellytyksiä koskevassa ratkaisussa KKO 2016:71. 12. Toisin kuin edellä kohdassa 11 selostettujen Korkeimman oikeuden ratkaisujen tarkoittamissa tilanteissa luovuttamislain mukaisissa asioissa luovutettavalle on kohdassa 9 todetun mukaisesti hänen pyynnöstään aina määrättävä puolustaja, joka on oikeutettu valtion varoista korvaukseen, joka jää aina valtion vahingoksi. 13. Luovutettavaksi pyydetyllä on siten aina oikeus saada itselleen maksutonta oikeudellista apua pyytämällä puolustajan määräämistä. Korkein oikeus katsoo, että valtion kuluvastuu luovutusasioissa on tarkoitettu lähtökohtaisesti järjestää tämän sääntelyn mukaisesti. Tästä lähtökohdasta on perusteltua poiketa vain sellaisissa tilanteissa, joissa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tai kohtuullisuuden vaatimusten on katsottava edellyttävän valtion vastuuta yksityisen avustajan käyttämisestä aiheutuneista kuluista. Tässä asiassa ei ole esitetty sellaisia seikkoja, joiden perusteella valtio olisi perusteltua velvoittaa korvaamaan A:lle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. A:n oikeudenkäyntikuluvaatimus on siten perusteeton. Päätöslauselma Käräjäoikeuden päätöksen lopputulos, jolla A:n säilöön ottaminen on pysytetty, ei ole enää voimassa. Lausunnon antaminen A:n kantelun johdosta enemmälti raukeaa. A:n hyvitysvaatimus jätetään tutkimatta. A:n valtioon kohdistama oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Mika Ilveskero.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180034 ECLI:FI:KKO:2018:34 KKO:2018:34 Utlämning för brott Förvar Rättegångskostnader Statens ersättningsansvar R2017/781 861 2018-04-25 ECLI:FI:KKO:2018:34 En person som begärdes utlämnad för brott hade inte rätt att få ersättning av statsmedel för rättegångskostnaderna för anlitande av biträde." }
{ "fi": "Oikeusministeriö", "sv": "Justitieministeriet" }
{ "fi": "Korkein oikeus", "sv": "Högsta domstolen" }
{ "fi": "Suomi", "sv": "Finland" }
{ "fi": "Public", "sv": "Public" }
{ "fi": "20180035", "sv": "20180035" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2018:35", "sv": "ECLI:FI:KKO:2018:35" }
{ "fi": "KKO:2018:35", "sv": "KKO:2018:35" }
{ "fi": "Seksuaalirikos", "sv": "Sexualbrott" }
{ "fi": "Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö", "sv": "Sexuellt utnyttjande av barn" }
{ "fi": "Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö", "sv": "Grovt sexuellt utnyttjande av barn" }
{ "fi": "Rangaistuksen määrääminen", "sv": "Bestämmande av straff" }
{ "fi": "Rangaistuslajin valinta", "sv": "Val av straffart" }
{ "fi": "Rangaistuksen mittaaminen", "sv": "Straffmätning" }
{ "fi": "R2016/831", "sv": "R2016/831" }
{ "fi": "867", "sv": "868" }
{ "fi": "2018-04-26", "sv": "2018-04-26" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2018:35", "sv": "ECLI:FI:KKO:2018:35" }
{ "fi": "Toisensa ensimmäistä kertaa tavanneet 23-vuotias A ja noin 13 vuoden 10 kuukauden ikäinen asianomistaja olivat olleet viettämässä iltaa eräässä asunnossa.", "sv": "A som var 23 år och målsäganden som var ca 13 år och 10 månader hade när de träffade varandra första gången tillbringat kvällen i en bostad." }
{ "fi": "Asianomistaja oli illan aikana nauttinut alkoholia ja humaltunut.", "sv": "Målsäganden hade under kvällen druckit alkohol och blivit berusad." }
{ "fi": "Vastauksessaan A vaati, että valitus hylätään.", "sv": "A hade efter det haft samlag med målsäganden." }
{ "fi": "1. A:n on katsottu olleen 23. - 24.10.2013 emätinyhdynnässä noin 13 vuoden 10 kuukauden ikäisen asianomistajan kanssa.", "sv": "Hovrätten hade dömt A för grovt sexuellt utnyttjande av barn till villkorligt fängelse i 1 år och 4 månader." }
{ "fi": "2.", "sv": "Högsta domstolen skärpte straffet till ovillkorligt fängelse i 2 år." }
{ "fi": "Syyttäjän vaadittua A:lle rangaistusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä käräjäoikeus on katsonut, ettei rikos ollut ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.", "sv": "SL 20 kap 7 §" }