Datasets:

Helsinki-NLP
/

opus_finlex

Dataset card Viewer Files Files and versions Community

Split (1)

train · 3.11M rows

translation translation
{ "fi": "3.", "sv": "SL 6 kap 3 §" }
{ "fi": "4.", "sv": "SL 6 kap 4 §" }
{ "fi": "6.", "sv": "SL 6 kap 9 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180036 ECLI:FI:KKO:2018:36 KKO:2018:36 Teollisoikeusrikos Tavaramerkki Yhteisön tavaramerkki Mallioikeus Yhteisömalli Laillisuusperiaate Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate R2017/338 868 2018-04-26 ECLI:FI:KKO:2018:36 A:ta ja B:tä syytettiin teollisoikeusrikoksesta, koska he olivat tahallaan loukanneet asianomistajien yhteisön tavaramerkkiasetuksen ja yhteisömalliasetuksen mukaisia tavaramerkki- ja mallioikeuksia tuomalla maahan tuoteväärennöksiksi väitettyjä tuotteita. Koska teollisoikeusrikoksen tunnusmerkistö koski vain nimettyjen kansallisten lakien vastaisia oikeudenloukkauksia, A:n ja B:n menettely ei ollut laillisuusperiaate huomioon ottaen teollisoikeusrikoksena rangaistava. RL 4L 49 luku 2 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 20.6.2016 nro 126307 Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteen johdosta selvitetyksi, että A ja B olivat kohdassa 1 tahallaan loukanneet C Inc:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla 9.4. - 13.7.2013 maahan 1 000 höyrymoppia, jotka olivat olleet C Inc:n yhteisön tavaramerkeillä nro 1063367 ja E6379581 ja yhteisön mallioikeuksilla 001791898-0001 - 0009 rekisteröityjen H2O MOP -tavaramerkkituoteperheen höyrymoppien kopioita. Kohdassa 2 A ja B olivat tahallaan loukanneet D GmbH:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla 9.4. - 13.7.2013 maahan 1 320 monitoimipilkkojaa, jotka olivat olleet D GmbH:n yhteisön tavaramerkeillä nro 005305529, 011166171 ja 1199152 ja yhteisön mallioikeuksilla 001931213-0001 - 0009 rekisteröityjen Nicer Dicer -tavaramerkkituoteperheen monitoimipilkkojien kopioita. Käräjäoikeus totesi, että teollisoikeusrikoksen rangaistussäännöksessä oli viitattu muun muassa tavaramerkkilain ja mallioikeuslain vastaiseen menettelyyn. Käräjäoikeuden mukaan syytteessä tarkoitettujen tekojen rangaistavuus edellytti, että yhteisön tavaramerkki rinnastui tavaramerkkilaissa kansalliseen tavaramerkkiin ja yhteisömalli mallioikeuslaissa kansalliseen malliin. Tavaramerkkilaki ja yhteisön tavaramerkkiä koskeva asetus sisälsivät toisiinsa viittaavia säännöksiä. Sama koski mallioikeuslakia ja yhteisömalliasetusta. Lainvalmistelun ja oikeuskäytännön perusteella teollisoikeusrikoksen rangaistussäännös koski myös yhteisötason teollisoikeuksia. Käräjäoikeus tuomitsi A:n ja B:n kahdesta teollisoikeusrikoksesta sakkorangaistuksiin sekä menettämään takavarikoidut tuotteet valtiolle. Asian on ratkaissut käräjätuomari Jukka Jaakkola. Helsingin hovioikeuden tuomio 3.3.2017 nro 109179 A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus totesi, että tavaramerkki- ja yhteisömalliasetukset eivät sisältäneet rikosoikeudellisia määräyksiä eikä niiden perusteella voitu katsoa, että yhteisön tavaramerkki ja yhteisömalli rinnastuisivat kansallisiin oikeuksiin rikosoikeudellisessa suhteessa. Teollisoikeusrikoksen rangaistussäännöstä ei voitu laillisuusperiaate huomioon ottaen tulkita siten, että säännöksen nojalla rangaistavaa olisi myös yhteisön tavaramerkin tai yhteisömallin loukkaaminen. Hovioikeus hylkäsi syytteen, vapautti A:n ja B:n tuomitusta rangaistuksesta ja menettämisseuraamuksesta sekä määräsi takavarikoidun omaisuuden palautettavaksi A:lle ja B:lle. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Helena Vihriälä, Johanna Jylhä ja Jaakko Rautio. Esittelijä Silja Leino. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan syyttäjä vaati, että A ja B tuomitaan teollisoikeusrikoksista ja että tuoteväärennösesineet tuomitaan valtiolle menetetyiksi. A ja B eivät vastanneet valitukseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. Syyttäjä on vaatinut, että A ja B tuomitaan rangaistukseen kahdesta teollisoikeusrikoksesta. Syytteen kohdan 1 mukaan A ja B ovat tahallaan loukanneet C Inc:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla maahan 1 000 höyrymoppia, jotka ovat olleet C Inc:n yhteisön tavaramerkeillä ja yhteisön mallioikeuksilla rekisteröityjen H2O MOP -tavaramerkkituoteperheen höyrymoppien kopioita. Syytteen kohdan 2 mukaan A ja B ovat tahallaan loukanneet D GmbH:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla maahan 1 320 monitoimipilkkojaa, jotka ovat olleet D GmbH:n yhteisön tavaramerkeillä ja yhteisön mallioikeuksilla rekisteröityjen Nicer Dicer -tavaramerkkituoteperheen monitoimipilkkojien kopioita. 2. Käräjäoikeus on tuominnut A:n ja B:n kahdesta teollisoikeusrikoksesta sakkorangaistuksiin. Hovioikeus, johon A ja B ovat valittaneet, on hylännyt syytteen. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 3. Asiassa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:n ja B:n syytteen mukainen yhteisön tavaramerkkeihin ja yhteisömalleihin kohdistunut menettely teollisoikeusrikoksena rangaistava. 4. Korkein oikeus toteaa, että syytteen kohdassa 1 mainittu C Inc:n tavaramerkki nro 1063367 ja syytteen kohdassa 2 mainittu D GmbH:n tavaramerkki nro 1199152 ovat todisteena esitettyjen rekisteriotteiden mukaan tavaramerkkien kansainvälistä rekisteröintiä koskevaan Madridin sopimukseen liittyvän pöytäkirjan (SopS 12/1996) mukaisia kansainvälisesti rekisteröityjä tavaramerkkejä, jotka on saatettu voimaan Euroopan unionin alueella yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 XIII osaston 3 jakson mukaisesti. Kyseiset tavaramerkit on rinnastettu asetuksen 151 artiklan nojalla yhteisön tavaramerkkeihin. Näin ollen se, mitä ratkaisussa jäljempänä lausutaan yhteisön tavaramerkistä, koskee kaikkia syytteen kohdissa 1 ja 2 mainittuja tavaramerkkejä. Lainsäädäntö 5. Rikoslain 49 luvun 2 §:ssä säädetään teollisoikeusrikoksesta. Tekoaikana vuonna 2013 voimassa olleen säännöksen (1281/2009) mukaan teollisoikeusrikoksesta tuomitaan muun ohella se, joka tavaramerkkilain (7/1964) tai mallioikeuslain (221/1971) säännösten vastaisesti ja siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa taloudellista vahinkoa loukatun oikeuden haltijalle, loukkaa oikeutta tavaran tunnusmerkkiin tai mallioikeutta. Säännöstä on muutettu 1.9.2016 voimaan tulleella lailla 617/2016 siten, että loukkauksen kohteesta käytetty ilmaisu \"oikeutta tavaran tunnusmerkkiin\" on korvattu ilmaisulla \"yksinoikeutta tavaramerkkiin\". Muutoksella ei ole merkitystä arvioitaessa tässä asiassa rikosvastuun edellytyksiä. 6. Yhteisön tavaramerkistä on tekoaikaan säädetty yhteisön tavaramerkistä annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 207/2009 (jäljempänä tavaramerkkiasetus). Tavaramerkkiasetus on kumottu 1.10.2017 alkaen sovellettavaksi tulleella Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2017/1001 Euroopan unionin tavaramerkistä. Uudella asetuksella ei ole merkitystä arvioitaessa tässä asiassa rikosvastuun edellytyksiä. 7. Yhteisömallista on säädetty yhteisömallista annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 6/2002 (jäljempänä yhteisömalliasetus). Laillisuusperiaate lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä 8. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Vastaava periaate on lausuttu perustuslain 8 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklassa, Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklassa. 9. Rikoslain 3 luvun 1 §:n esitöiden mukaan rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa muun muassa sitä, ettei tuomioistuin rangaistussäännöstä soveltaessaan saa mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridisteknisestä merkityksestä. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet, niin kuin myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa. Laillisuusperiaatteen tavoitteena on taata oikeusturvan ja ennakoitavan laintulkinnan toteutuminen. (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34) 10. Korkein oikeus on katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2014:7 ja KKO 2013:12). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuonut esiin säännösten tulkinnan välttämättömyyden, asettanut hyväksyttävälle tulkinnalle samansisältöisen teonhetkisen ennakoitavuuden vaatimuksen ja edellyttänyt, että lopputulos on yhteneväinen kulloinkin kyseessä olevan rikoksen ydinolemuksen kanssa (esim. C.R. v. Iso-Britannia 22.11.1995 kohta 34 sekä Jorgic v. Saksa 12.7.2007 kohta 101). Rikosvastuuta koskevat säännökset 11. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 49 luvun 2 §:ssä teollisoikeusrikoksena rangaistava tavaramerkin tai mallioikeuden loukkaaminen on rajattu tiettyjen kansallisten lakien säännösten vastaiseen menettelyyn. Lain sanamuodon mukaan tavaramerkkiasetuksen tai yhteisömalliasetuksen vastainen menettely ei ole rangaistavaa. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava, voidaanko yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin loukkauksen rangaistavuus johtaa rikoslain säännöksessä viitatusta kansallisesta lainsäädännöstä. 12. Tavaramerkkilain 57 §:ssä säädetään siitä, mitä yhteisön tavaramerkillä tarkoitetaan ja 57 a §:ssä yhteisön tavaramerkin tai tätä koskevan hakemuksen muuntamisesta kansalliseksi tavaramerkkihakemukseksi. Mallioikeuslain 33 a §:ssä säädetään siitä, mitä yhteisömallilla tarkoitetaan ja 33 b §:ssä yhteisömallin rekisteröintiä koskevan hakemuksen toimittamisesta viranomaiselle. Tavaramerkkilain 42 §:n 2 momentin ja mallioikeuslain 43 §:n 2 momentin mukaan markkinaoikeus toimii Suomessa tavaramerkkiasetuksessa ja yhteisömalliasetuksessa tarkoitettuna riita-asioita käsittelevänä tuomioistuimena. Korkein oikeus toteaa, että tavaramerkkilakiin tai mallioikeuslakiin ei sisälly säännöksiä, joiden mukaan tavaramerkkilakia tai mallioikeuslakia sovellettaisiin yhteisön tavaramerkkiin ja yhteisömalliin rikosvastuun kannalta merkityksellisellä tavalla. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava, voidaanko yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin loukkauksen rangaistavuus johtaa muista oikeuslähteistä. 13. Yhteisön tavaramerkki on tavaramerkkiasetuksessa ja yhteisömalli yhteisömalliasetuksessa rinnastettu varallisuusoikeuksina vastaaviin kansallisiin oikeuksiin. Lisäksi tavaramerkkiasetuksen 14 artiklan (nykyisen asetuksen 17 artikla) mukaan yhteisön tavaramerkkiin kohdistuviin loukkauksiin sovelletaan kansallisen tavaramerkin loukkauksia koskevaa lainsäädäntöä. Myöskään yhteisömalliasetuksessa ei aseteta jäsenvaltioille velvollisuutta säätää rikosoikeudellisia seuraamuksia. Unionin tuomioistuin on kuitenkin EU-sopimuksen 4 artiklan 3 kohdan nojalla katsonut, että silloinkin, kun unionin asetuksessa ei ole erityisiä säännöksiä sen rikkomisesta määrättävistä seuraamuksista tai kun siinä tältä osin viitataan kansalliseen sääntelyyn, jäsenvaltiolla on velvollisuus huolehtia siitä, että unionin oikeuden rikkominen sanktioidaan vastaavilla aineellisilla ja menettelyllisillä edellytyksillä kuin samankaltainen kansallisen oikeuden rikkominen (tuomio 20.12.2017, Vaditrans, C-102/16, EU:C:2017:1012, kohta 55 ja tuomio 10.7.1990, Hansen, C-326/88, EU:C:1990:291, kohta 17). Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin direktiivillä tai asetuksella ei kuitenkaan voi itsessään ja jäsenvaltion sisäisestä lainsäädännöstä riippumatta olla rikosoikeudellista vastuuta määrittävää tai sitä ankaroittavaa vaikutusta (tuomio 20.12.2017, Vaditrans, C-102/16, EU:C:2017:1012, kohdat 56 ja 57). Siten tavaramerkkiasetuksella tai yhteisömalliasetuksella ei ole rikosvastuuta perustavaa merkitystä. 14. Rikoslain 49 luvun 2 §:ää ei ole muutettu tavaramerkkiasetuksen eikä yhteisömalliasetuksen voimaantulon johdosta. Kysymystä asetusten ja rikoslain säännöksen keskinäisestä yhteydestä ja rangaistussäännöksen soveltamisalasta ei ole käsitelty kyseisen rikoslain säännöksen myöhempienkään muutosten yhteydessä. 15. Teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista laaditun, Suomessa 1.1.1996 voimaan tulleen Maailman kauppajärjestön (WTO) perustamissopimuksen liitteen 1 C eli niin sanotun TRIPS-sopimuksen (SopS 5/1995) 61 artiklan mukaan jäsenten tulee säätää rikosprosessista ja rangaistuksista sovellettavaksi ainakin niihin tapauksiin, joissa on kysymys kaupallisessa laajuudessa tapahtuvasta harkitusta tavaramerkkiväärennösten kaupasta tai tekijänoikeuspiratismista. Korkein oikeus toteaa, että teollisoikeusrikoksen rangaistusäännöstä ei ole muutettu myöskään TRIPS-sopimuk¬seen liittyneiden kansallisten lainsäädäntömuutosten yhteydessä. Sopimuksen 61 artiklan määräykset eivät vaikuta rikosvastuun edellytysten arviointiin. Johtopäätökset 16. Yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin tahallisen loukkaamisen rinnastamista rikoslain 49 luvun 2 §:n rangaistussäännöksestä ilmenevään menettelyyn ei voida perustaa sanottuun rikoslain säännökseen, tavaramerkkejä ja mallioikeuksia koskevaan kansalliseen lainsäädäntöön eikä tavaramerkki- tai yhteisömalliasetukseen. 17. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 49 luvun 2 §:n säännöstä ei voida lain kirjaimen ulkopuolelle menemättä tai analogiapäätelmään turvautumatta ja siksi laillisuusperiaatetta sivuuttamatta tulkita siten, että säännöksen nojalla rangaistavaa olisi myös yhteisön tavaramerkin tai yhteisömallin loukkaaminen. 18. Korkein oikeus katsoo, että teollisoikeusrikoksen rangaistussäännös ei kata yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin loukkaamista. Tämän vuoksi A:n ja B:n syytteessä kuvattu menettely ei ole teollisoikeusrikoksena rangaistava. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Mika Ilveskero.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180036 ECLI:FI:KKO:2018:36 KKO:2018:36 Brott mot industriell rättighet Varumärke Gemenskapsvarumärke Mönsterrätt Gemenskapsformgivning Legalitetsprincipen Den straffrättsliga legalitetsprincipen R2017/338 868 2018-04-26 ECLI:FI:KKO:2018:36 A och B åtalades för brott mot industriell rättighet för att de uppsåtligen genom att ha importerat produkter som påståtts vara produktförfalskningar hade kränkt målsägandenas varumärkes- och mönsterrättigheter enligt gemenskapens varumärkesförordning och gemenskapens formgivningsförordning. Eftersom brottsrekvisiten för brott mot industriell rättighet gällde enbart rättskränkningar i strid med särskilt nämnda nationella lagar, var A:s och B:s förfarande inte med beaktande av legalitetsprincipen straffbart såsom brott mot industriell rättighet." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180037 ECLI:FI:KKO:2018:37 KKO:2018:37 Sopimus Sopimuksen syntyminen Sopimuksen irtisanominen Vahingonkorvaus S2016/359 911 2018-05-03 ECLI:FI:KKO:2018:37 Kahvia valmistaneen M Oy:n aloitteesta S Oy oli vuoden 2008 keväästä alkaen ryhtynyt valmistamaan ja myymään M Oy:n tuotemerkkeihin ja sen toimittamiin malleihin perustuneita kahvimukeja M Oy:lle ja sen asiakkaille. M Oy oli elokuussa 2011 ilmoittanut, että se lopettaa yhteistyön joulukuun lopussa 2011. S Oy vaati kanteessaan, että M Oy velvoitetaan suorittamaan sille korvausta myymättä jääneistä varastotuotteista. M Oy kiisti kanteen sillä perusteella, ettei osapuolten välillä ollut sopimusta ja että joka tapauksessa neljän kuukauden irtisanomisaika oli riittävä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että osapuolten välille oli syntynyt mukien valmistamista ja jakelua koskeva sopimus, jonka irtisanominen edellytti kohtuullista irtisanomisaikaa. S Oy:lle annettua neljän kuukauden aikaa pidettiin riittävänä, eikä M Oy siten ollut syyllistynyt sopimusrikkomukseen. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta Kahvia valmistava Meira Oy ja kertakäyttöastioita valmistava Suomen Kerta Oy olivat vuonna 2008 tehneet sopimuksen kertakäyttöisten kahvimukien toimittamisesta Meira Oy:lle. Meira Oy oli tässä yhteydessä luopunut itse mukien varastoinnista ja jakelusta asiakkailleen. Meira Oy on 26.8.2011 ilmoittanut Suomen Kerta Oy:lle, että se lopettaa yhteistyön vuoden 2011 lopussa. Kanne Helsingin käräjäoikeudessa Suomen Kerta Oy vaati kanteessaan, että Meira Oy velvoitetaan maksamaan Suomen Kerta Oy:lle korvausta myymättä jääneistä varastotuotteista. Kanteensa perusteena yhtiö esitti, että asianosaisten välille oli syntynyt sopimus mukien valmistamisesta ja toimittamisesta myös muille asiakkaille kuin Meira Oy:lle. Mukien valmistuksessa oli tullut noudattaa Meira Oy:n antamia ohjeita, joiden noudattamista Meira Oy myös valvoi. Meira Oy oli irtisanomisilmoituksellaan 26.8.2011 rikkonut osapuolten sopimusta. Osapuolet olivat lähteneet siitä, että Suomen Kerta Oy jatkaisi Meira Oy:n mukien valmistajana ja tukuille ilmoitettuna toimittajana ainakin elokuun 2012 loppuun asti. Suomen Kerta Oy oli huolehtinut siitä, että Meira Oy:n tuotteita oli tukkujen valikoimissa. Vastaus Meira Oy kiisti kanteen. Perusteinaan yhtiö esitti, ettei osapuolten välille ollut syntynyt sopimusta muusta kuin mukien toimittamisesta Meira Oy:lle. Meira Oy:n sähköposti-ilmoitus 26.8.2011 ei ollut irtisanomisilmoitus. Meira Oy ei ollut valtuuttanut tai antanut lupaa valmistaa mukeja Suomen Kerta Oy:n valmistamia tai varastoimia määriä. Yleensä varaston loppuunmyyntiin riitti 2 - 6 kuukauden jakso. Suomen Kerta Oy:llä oli ollut aikaa varaston myymiseen yli neljä kuukautta ja osin kokonainen vuosi. Meira Oy ei ollut voinut olla tietoinen Suomen Kerta Oy:n varaston olemassaolosta. Käräjäoikeuden tuomio 24.10.2014 nro 47374 Käräjäoikeus katsoi, että osapuolten toiminnan perusteella Suomen Kerta Oy oli voinut olettaa, että se oli oikeutettu valmistamaan Meira Oy:n brändillä varustettuja mukeja ja myymään mukeja Meira Oy:n lisäksi omille asiakkailleen. Näyttämättä kuitenkin oli jäänyt, että Meira Oy olisi tehnyt sopimusta Suomen Kerta Oy:n kanssa mukien myymisestä Meira Oy:n asiakkaille tai että Meira Oy olisi sitoutunut muuhun kuin omiin mukiostoihinsa. Osapuolten välillä ei ollut erimielisyyttä siitä, oliko Suomen Kerta Oy:llä ollut oikeus käyttää valmistamissaan mukeissa Meira Oy:n tavaramerkkejä. Suomen Kerta Oy ei kuitenkaan ollut näyttänyt, että osapuolten välillä olisi ollut tätä koskeva sopimus muutoin kuin mukikohtaisesti. Kun Meira Oy oli irtisanonut mukien valmistamista koskevan sopimuksen, Suomen Kerta Oy:lle oli jäänyt neljä kuukautta aikaa ajaa tuotantonsa alas ja myydä varastot loppuun. Meira Oy:n ei ollut näytetty yhteistyön lopettamisilmoituksellaan rikkoneen osapuolten sopimusta. Osapuolten oli täytynyt ymmärtää, että liiketoiminnassa muutokset olivat odotettavia, joten Suomen Kerta Oy oli joutunut varautumaan lyhyelläkin varoitusajalla tapahtuvaan muutokseen. Meira Oy ei siten ollut velvollinen korvaamaan Suomen Kerta Oy:lle myymättä jääneiden mukien arvoa. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Elina Haapasalo. Helsingin hovioikeuden tuomio 4.3.2016 nro 376 Suomen Kerta Oy:n valituksesta hovioikeus katsoi näytetyksi, että asianosaiset olivat helmikuussa 2008 sopineet yhteistyöstä, joka oli sisältänyt muutakin kuin asianosaisten kahdenvälistä mukikauppaa. Tarkoituksena oli ollut edistää kummankin osapuolen myyntiä. Jatkuvaa yhteistyötä käsittävissä kestosopimuksissa toisen osapuolen tekemät laaja-alaiset järjestelyt yleensä osoittivat, että sopimukselta oli edellytetty tiettyä irtisanomisaikaa, vaikkei siitä olisikaan nimenomaisesti sovittu. Yhteistyö ja tukkumyynnin toimintatavat olivat edellyttäneet riittävien varastojen ylläpitoa, mistä myös Meira Oy oli ollut tietoinen. Näyttämättä oli jäänyt, että varastot olisivat olleet ylisuuria. Siten Suomen Kerta Oy:n olisi tullut saada myyntiaikaa 31.8.2012 saakka. Koska Meira Oy oli tämän estänyt, se oli velvollinen korvaamaan aiheutuneen vahingon. Hovioikeus velvoitti Meira Oy:n korvaamaan Suomen Kerta Oy:lle myymättä jääneiden varastotuotteiden arvon. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä (eri mieltä) sekä hovioikeudenneuvokset Åsa Nordlund ja Ari Kyllönen. Eri mieltä ollut presidentti Könkkölä ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Hän katsoi, ettei mikään viitannut siihen, että Suomen Kerta Oy:llä olisi tullut olla vuoden 2012 varasto valmiina jo useita kuukausia ennen myyntikauden alkamista. Siten ei ollut perusteita katsoa, että Meira Oy:n olisi tullut varata tuotteiden myymiselle neljää kuukautta pidempi aika. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Meira Oy:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan Meira Oy vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. Suomen Kerta Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Suullinen käsittely Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Kertakäyttöastioita valmistavan Suomen Kerta Oy:n ja kahvia valmistavan Meira Oy:n välinen yhteistyö oli alkanut alkuvuonna 2008. Meira Oy oli aiemmin tilannut kahvimukit toiselta valmistajalta omaan varastoonsa, josta se oli käyttänyt niitä omiin tarpeisiinsa sekä myynyt niitä omille asiakkailleen. Meira Oy halusi siirtää mukien varastoinnin ja jakelun mukien valmistajalle. Tässä tarkoituksessa Meira Oy oli ollut yhteydessä Suomen Kerta Oy:öön yhteistyön aloittamiseksi. Suomen Kerta Oy oli alkanut toimittaa mukeja vaiheittain sitä mukaa kun Meira Oy:n varastossa olleet mukit oli myyty loppuun. 2. Yhtiöiden välinen yhteistyö oli päättynyt, kun Meira Oy oli 26.8.2011 ilmoittanut siirtävänsä mukien valmistuksen ja jakelun vuoden 2012 alusta toiselle valmistajalle. 3. Suomen Kerta Oy on kanteessaan vaatinut Meira Oy:ltä 62 517,70 euroa korvausta niistä valmistamistaan tuotteista, jotka olivat jääneet sen varastoon asianosaisten yhteistyön päätyttyä. Kanne on perustunut asianosaisten väliseen sopimukseen, jota Meira Oy oli rikkonut päättämällä yhteistyön yllättävästi ja varaamatta Suomen Kerta Oy:lle riittävää aikaa myydä varastossaan olleet tuotteet loppuun. 4. Meira Oy on kiistänyt kanteen. Perusteenaan yhtiö esitti, ettei asianosaisten välille ollut syntynyt sopimusta. Joka tapauksessa Suomen Kerta Oy:lle oli annettu mahdollisuus myydä tuotteitaan neljän kuukauden ajan siitä, kun yhteistyön päättymisestä oli ilmoitettu. 5. Korkeimmassa oikeudessa on ensin ratkaistavana kysymys siitä, onko osapuolten välille syntynyt sopimus. Mikäli sopimuksen katsotaan syntyneen, tulee arvioitavaksi kysymys sopimuksen irtisanomisajasta. Sopimuksen syntymisestä 6. Varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 1 §:n mukaan sopimus syntyy tarjouksen ja siihen annetun hyväksyvän vastauksen seurauksena. Yleisesti on kuitenkin hyväksytty, että sopimus voi syntyä myös ilman laissa tarkoitettuja nimenomaisia tahdonilmaisuja osapuolten tosiasiallisen toiminnan tai käyttäytymisen perusteella (esim. KKO 2006:71, kohta 16; KKO 2010:23, kohta 12 ja KKO 2011:6, kohdat 7 ja 8). Tällöin on kuitenkin edellytyksenä, että osapuolten voidaan esitetyn näytön perusteella todeta saavuttaneen yksimielisyyden sekä sopimukseen sitoutumisesta että sopimuksen sisällöstä. Sopimuksen syntymiseen ilman nimenomaisia tahdonilmaisuja on suhtauduttu pidättyvästi, jottei kukaan tulisi sidotuksi sopimukseen, jota hän ei ole hyväksynyt tai johon hän ei ole muullakaan tavoin ilmaissut tahtoaan sitoutua. Sopimuksen syntymisestä esitetty selvitys 7. Asianosaisten välisen sähköpostikirjeenvaihd 8. Yhteistyö on sittemmin toteutunut sähköpostikirjeenvaihdossa suunnitellulla tavalla. Asiassa on riidatonta, että Meira Oy on antanut luvan tavaramerkkiensä käyttämiseen. Se on lisäksi valvonut, että Suomen Kerta Oy:n valmistamat mukit täyttivät Meira Oy:n brändille asetetut vaatimukset. Yhteistyön aikana Suomen Kerta Oy:n myyntipäällikkönä toiminut yhtiön nykyinen varatoimitusjohtaja on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että mukeja ei saanut myydä ilman Meira Oy:n edustajan mukimallin hyväksymistä. Meira Oy on vastannut myös mukien suunnittelusta. Meira Oy on ostanut itse tarvitsemansa mukit Suomen Kerta Oy:ltä, eikä Meira Oy ole saanut taloudellista vastiketta Suomen Kerta Oy:n muille myymistä tuotteista. 9. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella asianosaisilla on yhteistyön aikana ollut myös yhteistä markkinointia sekä kampanjoita, joissa kahvi ja muki ovat olleet myynnissä yhteishinnalla. Tämän lisäksi Meira Oy on ainakin Suomen Tivolin kanssa neuvotellut mukien myynnistä ja hinnoittelusta Suomen Kerta Oy:n puolesta. Meira Oy on ollut yhteydessä Suomen Kerta Oy:öön mukien tukkumyyntiin liittyneissä ongelmissa. Yhteistyön alkaessa Meira Oy:n tuotepäällikkönä toiminut todistaja on kertonut, että tavaramerkin näkyvyys mukeissa edisti myös kahvin myyntiä. 10. Väitetyn sopimuksen yksityiskohtaista sisältöä ei voida oikeudenkäynnissä esitetyn selvityksen perusteella määritellä. Samoin epäselväksi on jäänyt sopimuksen syntymisen täsmällinen ajankohta. Korkein oikeus kuitenkin katsoo, että osapuolten yhteistyösuunnitelmia on seurannut niitä vastannut yhteistyö. Yhteistyössä Meira Oy on luovuttanut tavaramerkkiensä käyttöoikeuden Suomen Kerta Oy:lle, jotta tämä on voinut valmistaa Meira Oy:n valvonnassa sen brändin mukaisia mukeja. Yhteistyöllä on ollut molemmille osapuolille taloudellista merkitystä, ja yhteistyö on ollut laajempaa kuin mukien toimittaminen vain Meira Oy:n omiin tarpeisiin. Esitetyn selvityksen perusteella osapuolten yhteistyö on ollut tiivistä. Korkeimman oikeuden johtopäätös 11. Osapuolten neuvotteluista ja niiden myöhemmästä toiminnasta esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo näytetyksi, että osapuolten välille on syntynyt mukien tuotantoa ja jakelua koskenut yhteistyösopimus, joka on ollut toistaiseksi voimassa. Toistaiseksi voimassa olevan yhteistyösopimuksen irtisanominen 12. Toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen irtisanomisesta ei ole annettu yleisiä säännöksiä. Sopimusten sitovuuden lähtökohta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sopimuksen osapuoli olisi sidottu tekemäänsä sopimukseen määräämättömäksi ajaksi. Sopimus on yleensä päätettävissä irtisanomisella ilman nimenomaista sopimusehtoakin. Sopimusosapuolten on kuitenkin sopimusta päätettäessä otettava kohtuullisessa määrin huomioon sopijakumppanin edut. Siten sopimussidonnaisuus päättyy kohtuullisen irtisanomisajan kuluttua (ks. KKO 2010:69, kohta 9). 13. Joidenkin toistaiseksi voimassa olevien liiketoimintasopimusten irtisanomisesta on kuitenkin säädetty lailla. Esimerkiksi kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 23 §:n mukaan toistaiseksi voimassa olevan edustussopimuksen irtisanomisaika on yksi kuukausi, jos sopimus irtisanotaan ensimmäisen sopimusvuoden aikana. Tämän jälkeen irtisanomisaika pitenee yhdellä kuukaudella jokaiselta alkavalta sopimusvuodelta. 14. Vastaavalla tavalla eurooppalaisessa yksityisoikeuden sääntelyhankkeessa kauppaedustaja-, franchising- ja jälleenmyyntisopimuksien osalta on edellytetty kohtuullista irtisanomisaikaa. Kohtuullisuuden arvioinnissa voidaan muun ohella ottaa huomioon sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolen tekemät kohtuulliset sijoitukset sopimussuhteeseen ja alan käytännöt. Kohtuulliseksi irtisanomisajaksi on lähtökohtaisesti katsottu yksi kuukausi jokaista sopimuksen voimassaolovuotta kohden (Principles, Definitions and Model Rules of European Private Law (DCFR) IV.E.-2:302 art.). 15. Myös yleisen kestosopimusten irtisanomista koskevan mallisäännöksen mukaan sopimus on irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen. Kohtuullisen ajan arvioinnissa huomioon voidaan ottaa sopimuksen mukaisten suoritusten aikaväli (DCFR III.-1:109 art.). Mallisäännöksen kommentin mukaan kohtuullista aikaa arvioitaessa huomioon voitaisiin ottaa muun muassa sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen (DCFR vol. I s. 706). Irtisanomisajan arviointia 16. Sellainenkin pitkäkestoinen sopimus, jossa ei ole sovittu irtisanomisajasta, on yleensä irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen. Kohtuullisen irtisanomisajan tarve ja pituus vaihtelevat sopimussuhteen kokonaisuuden mukaan. Sopimusosapuolten tulee toiminnassaan ottaa huomioon mahdollisuus sopimuksen päättymisestä. 17. Sopimusosapuolten toiminnallinen ja taloudellinen riippuvuus vaihtelee eri sopimustyypeissä. Edellä kohdissa 13 - 15 mainituissa sopimuksissa osapuolen tosiasiallinen sidonnaisuus sopimukseen on tyypillisesti vahva. Esimerkiksi franchising-sopimuksissa sopimuksen päättyminen saattaa merkitä luopumista siihen perustuvan liiketoiminnan harjoittamisesta. Jälleenmyyntisopimuksissa myyntiverkoston pystyttäminen saattaa sopimussuhteen alkuvaiheessa edellyttää merkittäviä panostuksia. Toisaalta yksittäisen jälleenmyyntisopimuksen merkitys voi olla jälleenmyyjän toiminnan kokonaisuuden kannalta vähäinen. 18. Kohtuullisen irtisanomisajan arviointi on tehtävä sopimuskokonaisuuden perusteella. Tässä arvioinnissa merkittäviä seikkoja ovat esimerkiksi sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen. Arvioitaessa irtisanomisaikaa käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa sopimusosapuolen panostus perustuu ennen muuta riittävän myyntivaraston ylläpitämiseen, huomioon tulee ottaa se, kuinka suurta varastoa voidaan alan myynti- ja valmistuskäytännön johdosta pitää perusteltuna. Tähän vaikuttavat eri varastotuotteiden menekki ja ennakoitavissa oleva myyntiaika. Kohtuullinen irtisanomisaika tässä asiassa 19. Asiassa ei ole vedottu siihen, että Meira Oy:n mukituotannon aloittaminen olisi edellyttänyt Suomen Kerta Oy:ltä mittavia investointeja. Suomen Kerta Oy:n silloisen myyntipäällikön mukaan yhteistyösopimuksen myötä yhtiö oli moninkertaistanut tuotantonsa. Sopimussuhteen kestettyä yli kolme ja puoli vuotta Suomen Kerta Oy on päässyt hyötymään sopimuksesta ja sen johdosta tekemistään panostuksistaan merkittävän ajan. 20. Myyntipäällikön kertomuksen perusteella kunkin uuden mukimallin kehittelyyn on vaadittu resursseja. Kustannuksia aiheutui painolaatoista, minkä lisäksi oikean värisävyn saaminen mukiin saattoi edellyttää jopa 300 000 mukin koetuotantoa. Tuotantokustannusten säilyminen kohtuullisina edellytti 300 000 - 500 000:n suuruista tuotantoerää kustakin mukista. Eri mukien kysyntä vaihteli paljon. Suurin osa elokuussa 2011 varastossa olleista mukeista oli saatu myytyä vuoden loppuun mennessä. Myymättä jääneet mukit olivat malleja, joiden kysyntä oli vähäisempi. Kun mahdollisuus tukkumyyntiin lakkasi Meira Oy:n toimesta 31.12.2011, varastoon jääneille mukeille ei ollut myyntikanavaa sillä myynti tapahtui lähes yksinomaan tukkuportaan välityksellä. 21. Tukkuliikkeiden myyntijaksotus oli Suomen Kerta Oy:n silloisen myyntipäällikön mukaan vakiintunut siten, että kunkin vuoden ensimmäiselle kahdeksalle kuukaudelle myyntiin tulevat tuotteet tuli ilmoittaa tukkuliikkeiden myyntilistoille edellisen vuoden elokuussa. Vuonna 2012 myytävät tuotteet ja niiden hinnat oli tullut ilmoittaa Tuko Logistics Osuuskunnalle viimeistään 19.8.2011, kuten Suomen Kerta Oy oli tehnytkin. 22. Korkein oikeus katsoo, että myös Meira Oy on ollut selvillä tästä tukkujen vakiintuneesta toimintatavasta, koska Meira Oy oli aiemmin itse huolehtinut mukien toimittamisesta tukkuliikkeiden kautta. Meira Oy:n on siten irtisanomisen tapahtuessa 26.8.2011 tullut ottaa huomioon, että Suomen Kerta Oy oli voinut varautua mukien myynnin jatkumiseen myös vuoden 2012 toimituskaudella. Asiassa esitetystä selvityksestä kuitenkin ilmenee, että toimittajavaihdokset myös kesken toimituskauden ovat olleet mahdollisia. 23. Asiassa on esitetty mukien tarpeellisen varaston suuruudesta niukasti selvitystä, joka on sekin ollut yleisluonteista ja osin ristiriitaista. Suomen Kerta Oy:n silloisen myyntipäällikön kertomuksesta on kuitenkin ilmennyt, että varastomäärät olivat osin riippuvaisia myös Suomen Kerta Oy:n tuotantokoneiston tarkoituksenmukaisesta käytöstä eivätkä yksinomaan perustuneet toimitusvarmuudesta huolehtimiseen. 24. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa esitetystä selvityksestä voida päätellä sitä, minkä suuruinen varasto erilaisia mukeja on elokuussa 2011 ollut tarpeen loppuvuoden 2011 ja vuonna 2012 alkaviin toimituksiin varautumista varten. Epäselväksi on samoin jäänyt se, kuinka kauan tarpeellisena pidettävän varaston myynti olisi kestänyt. Mukien menekistä ja valmistuskäytännöistä ei ole muutoinkaan esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella varaston asianmukaisuutta elokuussa 2011 voitaisiin arvioida. Asiassa ei ole edes väitetty, että varastomääristä olisi sovittu tai että Meira Oy olisi voinut seurata Suomen Kerta Oy:n myyntiä tai sen varastossa olevien tuotteiden määrää. Näyttämättä on jäänyt, että Meira Oy olisi edellyttänyt niin suurta varastoa kuin Suomen Kerta Oy:llä on ollut. 25. Meira Oy oli ollut tärkeä asiakas Suomen Kerta Oy:lle, jolla oli kuitenkin myös muita suuria asiakkaita. Sen toiminta ei siten ollut yksinomaan Meira Oy:n tuotteiden valmistamisen ja myynnin varassa. Johtopäätös 26. Mukien myynti on edellyttänyt, että Suomen Kerta Oy:llä on ollut riittävä varasto toimitusten turvaamiseksi. Tämän lisäksi uusien mukimallien kehittäminen on aiheuttanut kustannuksia valmistajalle. Meira Oy on irtisanonut sopimuksen tilanteessa, jossa Suomen Kerta Oy oli sitoutunut toimittamaan mukeja vuoden 2011 loppuun saakka ja myös ilmoittanut sitovasti ainakin yhdelle tukkuliikkeelle seuraavan vuoden ensimmäisen myyntijakson tuotteensa. Näistä syistä johtuen sopimuksen päättäminen on edellyttänyt, että Suomen Kerta Oy:lle on annettu kohtuullinen irtisanomisaika. 27. Liiketoimintasopimukseen liittyy aina myös taloudellinen riski. Suomen Kerta Oy:n on toiminnassaan täytynyt ottaa huomioon se mahdollisuus, että sopimus päättyy jossain vaiheessa. Asiassa on jäänyt näyttämättä, että vuosien 2011 ja 2012 myyntiin varautuminen tai mukien myynti- ja valmistuskäytännöt muutoinkaan olisivat edellyttäneet niin suurta varastoa elokuussa 2011 kuin Suomen Kerta Oy:llä oli. Suomen Kerta Oy:lle on ilmoitettu yhteistyön lopettamisesta neljä kuukautta ennen sen päättymistä. Tämän pituista aikaa olisi pidettävä riittävänä edellä kohdissa 13 - 15 mainitun lain sekä kansainvälisen mallisääntelyn nojalla myös sellaisissa sopimussuhteissa, joissa toisen osapuolen toiminnallinen ja taloudellinen sidonnaisuus sopimussuhteeseen on lähtökohtaisesti voimakkaampaa kuin Suomen Kerta Oy:n sidonnaisuus sopimukseen Meira Oy:n kanssa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Suomen Kerta Oy:lle annettua neljän kuukauden irtisanomisaikaa on tässä tapauksessa pidettävä riittävänä. Meira Oy ei siten ole rikkonut osapuolten sopimusta, eikä se ole velvollinen suorittamaan korvausta Suomen Kerta Oy:lle sopimuksen päätyttyä myymättä jääneistä varastotuotteista. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Ilkka Rautio (eri mieltä), Marjut Jokela, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Juha Mäkelä. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Rautio Tässä asiassa ei kuitenkaan ole kysymys irtisanomisajan lyhyydestä johtuneesta vahingosta vaan jo kanteenkin perusteella siitä vahingosta, joka Suomen Kerta Oy:lle on koitunut siitä, että se ei irtisanomisajan jälkeen ole saanut enää myydä yhteistyösopimuksen mukaisesti valmistamiaan jo irtisanomishetkellä varastossaan olevia Meira Oy:n tavaramerkeillä varustettuja mukeja. Tässä tapauksessa Suomen Kerta Oy on valmistanut Meira Oy:n kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella mukeja varastoon siinä tarkoituksessa, että mukien saatavuus olisi yhtiöiden välillä kehittyneen käytännön mukaisesti riittävä. Mukien taloudellinen valmistustapa edellyttää verrattain suurten sarjojen valmistamista yhdellä kertaa. Alan myyntirytmi on sellainen, että seuraavan vuoden mukimallit tulee kyetä ilmoittamaan tukkukauppaa hoitaville keskusliikkeille edellisen vuoden elokuun loppupuolella. Mukien myynti on edellyttänyt Meira Oy:n hyväksymistä eikä niille ole ollut lainkaan markkinoita sen jälkeen, kun Meira Oy:n varaama myyntiaika on umpeutunut. Myymättä jääneiden mukien arvoksi on ilmoitettu 62 517,70 euroa, jolla on jo merkitystä yhtiön taloudellisen tuloksen kannalta, vaikka yhtiö on valmistanut mukeja myös muille tilaajille. Meira Oy ei ole esittänyt selvitystä siitä, että ajan varaaminen Suomen Kerta Oy:lle valmiiden mukien myymiselle irtisanomisajan umpeuduttua, olisi aiheuttanut sille olennaista haittaa. Asiassa on myös tullut selväksi, että Meira Oy:n taholta ei ole millään tavalla ennen sopimuksen irtisanomista viestitetty Suomen Kerta Oy:lle, että sopimuksessa edellytettyyn tuotantoon olisi mahdollisesti odotettavissa supistuksia. Kuten tuomion perusteluissa on todettu, yhteistyösuhteiden lakkaamisproblematiikkaan voi hakea ohjetta lähellä olevista sopimustyypeistä, kuten kauppaedustussopimuksesta. Tällöin voi mielestäni aiheellisesti kiinnittää huomiota myös enemmistön viittaamien DCFR:n säännön ohella sen sääntöön IV.E.-2:306, jonka mukaan “If the contract is avoided, or the contractual relationship terminated, by either party, the party whose products are being brought on to the market must repurchase the other party’s remaining stock, spare parts and materials at a reasonable price, unless the other party can reasonably resell them“. Myös kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 18 § ilmentää samaa ajatusta: Kauppaedustajalla on oikeus saada erityinen korvaus sellaisista toimenpiteistä aiheutuneista kustannuksista, joita edustussopimuksen asianmukainen täyttäminen on vaatinut. Päämiehen lojaliteettivelvoitetta kuvastaa myös lain 8 §:n 4 momentti, jonka mukaan päämiehen on ilman aiheetonta viivytystä ilmoitettava kauppaedustajalle, jos hänen nähtävissään on, että edustussopimuksessa tarkoitettu toiminta tulee olemaan olennaisesti vähäisempää kuin kauppaedustajalla kohtuudella on syytä olettaa. Jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta annetun neuvoston direktiivin (86/653/ETY) suhteessa kauppaedustajaan pakottavan 17 artiklan 3 kohdassa määrätään, että kauppaedustajalla on oikeus korvaukseen vahingosta, jonka hänen ja päämiehen välisen suhteen lakkaaminen hänelle aiheuttaa. Tällaista vahinkoa katsotaan syntyvän erityisesti, jos sopimus lakkaa olosuhteissa, joissa kauppaedustaja ei ole voinut kattaa kustannuksia ja menoja toimenpiteistä, joihin hän on ryhtynyt edustussopimuksen täyttämiseksi päämiehen neuvojen mukaisesti. Edellä olevaan viitaten katson, että Meira Oy on ollut velvollinen yhteistyösopimusta irtisanoessaan selvittämään vaihtoehtoja yhteistyön lopettamiseksi siten, etteivät Suomen Kerta Oy:n yhteistyösopimuksen täyttämiseksi jo suorittamat toimet koituisi sen vahingoksi, ja neuvottelemaan niistä, jotta saataisiin molemmille osapuolille kohtuullinen ratkaisu. Koska Meira Oy ei ole tätä tehnyt, se on velvollinen korvaamaan Suomen Kerta Oy:lle näin aiheuttamansa vahingon. Vahingon määräksi on ilmoitettu myymättömien mukien arvo 65 517,70 euroa, jota ei ole sinänsä kiistetty.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180037 ECLI:FI:KKO:2018:37 KKO:2018:37 Avtal Avtals uppkomst Uppsägning av avtal Skadestånd S2016/359 911 2018-05-03 ECLI:FI:KKO:2018:37 På initiativ av M Ab som tillverkade kaffe hade S Ab från våren 2008 börjat tillverka och till M Ab och dess kunder sälja kaffemuggar som byggde på M Ab:s varumärken och modeller som M Ab tillhandahållit. M Ab hade i augusti 2011 meddelat att bolaget avslutar samarbetet i slutet av december 2011. S Ab yrkade i sitt käromål att M Ab skulle förpliktas att betala ersättning för osålda lagerprodukter. M Ab bestred käromålet på den grunden att det inte förelåg något avtal mellan parterna och att en uppsägningstid på fyra månader i varje fall var tillräcklig. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att det mellan parterna hade uppkommit ett avtal om tillverkning och distribution av muggarna och att en uppsägning av avtalet förutsatte en skälig uppsägningstid. Uppsägningstiden på fyra månader som S Ab hade fått ansågs tillräcklig. M Ab hade således inte gjort sig skyldigt till avtalsbrott." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180038 ECLI:FI:KKO:2018:38 KKO:2018:38 Kiinteistön kauppa Kaupan purkaminen Kanneaika Velan vanhentuminen S2017/367 1003 2018-05-17 ECLI:FI:KKO:2018:38 Kiinteistön laatuvirheistä ajoissa ilmoittanut ja kaupan purkamista vaatinut ostaja oli pannut kaupan purkamista koskevan kanteen vireille yli neljä vuotta sen jälkeen, kun hän oli edellisen kerran ollut myyjiin yhteydessä kiinteistön virheiden vuoksi. Purkuvaatimukseen ei sovellettu vanhentumislain 4 §:n mukaista kolmen vuoden vanhentumisaikaa, koska sitä koski maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin mukainen kymmenen vuoden kanneaika. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että ostaja oli kuitenkin passiivisuutensa vuoksi menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista jo ennen kymmenen vuoden kanneajan umpeutumista. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Pohjois-Savon käräjäoikeudessa A lausui 12.9.2014 vireille panemassaan kanteessa, että hän oli 30.10.2009 ostanut X:n jakamattoman kuolinpesän osakkailta kiinteistön rakennuksineen 52 000 eurolla. Kaupan jälkeen oli käynyt ilmi, että rakennuksessa oli lahovaurioita ja sienikasvustoa, joiden vuoksi se oli asumiskelvoton. Hän vaati muun muassa, että kauppa puretaan ja kuolinpesän osakkaat B ja C velvoitetaan palauttamaan hänen maksamansa kauppahinta. B ja C vaativat kanteen hylkäämistä. He katsoivat, että A oli menettänyt oikeutensa vedota virheeseen ja vaatia kaupan purkamista. A oli keväällä ja kesällä 2010 ilmoittanut heille kiinteistön virheistä ja vaatinut kaupan purkamista sekä toimittanut heille kiinteistön kuntoa koskevan 21.6.2010 tehdyn raportin. Tämän jälkeen hän ei ollut ollut heihin yhteydessä ennen kuin oli pannut kanteen vireille yli neljä vuotta myöhemmin. A ei ollut nostanut kannetta eikä palannut asiaan muutoin kohtuullisessa ajassa ensimmäisen reklamaation 23.5.2010 jälkeen. A oli laiminlyönyt asianmukaisen reklamoinnin tai ainakin hänen vaatimuksensa olivat vanhentuneet velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) säännösten nojalla. Lisäksi B ja C katsoivat, että kiinteistössä ei ollut virhettä, ei ainakaan kaupan purkamiseen oikeuttavaa olennaista virhettä. Käräjäoikeuden tuomio 13.5.2016 nro 16/6913 Käräjäoikeus katsoi, että A oli täyttänyt reklamaatiovelvollisuutensa, kun hän oli havaittuaan kaupan kohteessa virheen maaliskuussa 2010 ilmoittanut siitä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan saman vuoden toukokuussa. Sillä, että reklamaatiosta kanteen nostamiseen oli kulunut neljä vuotta, ei ollut merkitystä. A oli nostanut kanteen kuitenkin maakaaren säätämässä määräajassa. Vanhentumislain säännöksillä ei ollut merkitystä asiassa. A ei ollut menettänyt oikeuttaan vedota virheeseen. Käräjäoikeus katsoi, että kiinteistössä oli salainen virhe, mutta se ei ollut niin olennainen, että se olisi oikeuttanut kaupan purkamiseen. Käräjäoikeus hylkäsi kaupan purkua koskevan vaatimuksen ja velvoitti X:n kuolinpesän suorittamaan A:lle hinnanalennusta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Leena Ruuskanen. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 16.3.2017 nro 147 A toisti valituksessaan käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. B ja C vaativat valituksen hylkäämistä. Hovioikeus pyysi asianosaisilta lausumat siitä, soveltuuko asiaan maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentissa säädetty kaupan purkamista koskeva kymmenen vuoden kanneaika ja miten se mahdollisesti vaikuttaa A:n vaatimuksen vanhentumiseen. A katsoi, että mainittu kanneaika tuli asiassa sovellettavaksi ensisijaisesti. Vanhentumislaki ei soveltunut asiaan lainkaan tai ainakin se soveltui vain toissijaisesti. B ja C katsoivat, että kymmenen vuoden kanneaika oli enimmäisaika, jonka puitteissa ostajan oli toimittava. Mainitulla säännöksellä ei ollut tarkoitus pidentää ostajan oikeutta purkukanteen nostamiseen, jos saatava oli jo muuten vanhentunut. Hovioikeus katsoi, että kiinteistönkaupan purkua koskevaan vaatimukseen sovellettiin vanhentumislakia. Vanhentumislain 2 §:n 1 momentin mukaan muussa laissa olevia erityissäännöksiä vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta noudatettiin vanhentumislain sijasta. Pykälän 3 momentin mukaan 1 momentissa säädetty koski soveltuvin osin myös erityissäännöstä, jonka mukaan velkaa koskeva kanne oli pantava vireille määräajassa. Maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin mukaisen kanneajan ohella ei siten sovellettu vanhentumislain mukaisia vanhentumisaikoja. Hovioikeus totesi kuitenkin, että velan vanhentumista koskevalla lainsäädännöllä oli perinteisesti tavoiteltu velkasuhteiden selkeyttä ja luottamusta vallitseviin olosuhteisiin. Lainsäädännössä oli viime vuosina yhä voimakkaammin pyritty vastuusuhteiden selvittämiseen kohtuullisessa ajassa. Hovioikeus katsoi, että vanhentumislain esitöiden kannanotot ja vanhentumissääntelyn tavoitteet huomioon ottaen kanne kaupan purkamiseksi tuli panna vireille kohtuullisen ajan kuluttua virheeseen vetoamisesta, vaikka vanhentumisaikoja ei sovellettukaan kanneajan ohella. Kun A oli pannut kanteen vireille vasta yli neljän vuoden kuluttua viimeksi tapahtuneen yhteydenoton jälkeen, kannetta ei ollut pantu vireille kohtuullisessa ajassa ja kaupan purkamista koskeva vaatimus oli vanhentunut. A:n muut vaatimukset olivat vanhentuneet vanhentumislain säännösten nojalla. Hovioikeus hylkäsi kanteen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Helena Lindgren, Juha Halijoki ja Heikki Hakkarainen. Esittelijä Hanna-Kaisa Meriläinen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko hän menettänyt oikeuden vaatia kiinteistönkaupan purkamista sen vuoksi, että hän ei ollut purkuvaatimuksen ajoissa esitettyään ollut yhteydessä kiinteistön myyjätahoon B:hen ja C:hen kesän 2010 ja kanteen vireillepanon 12.9.2014 välisenä aikana. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan, kiinteistönkauppa puretaan ja B ja C velvoitetaan yhteisvastuullisesti palauttamaan hänelle kauppahinta korkoineen tai suorittamaan kauppahinnan määrä vahingonkorvauksena. B ja C vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A on 30.10.2009 ostanut X:n jakamattoman kuolinpesän osakkailta B:ltä ja C:ltä kiinteistön sillä olevine rakennuksineen 52 000 euron kauppahinnalla. Kaupan jälkeen A on havainnut rakennuksessa laaja-alaisia kosteus- ja homevaurioita. A on vauriot havaittuaan ilmoittanut niistä B:lle. 2. A on 23.5.2010 kirjallisesti vaatinut, että kiinteistön kauppa puretaan, ja pyytänyt myyjiä ilmoittamaan suostumisesta vaatimukseen viimeistään 7.6.2010. Myöhemmin hän on toimittanut myyjille kiinteistön kuntoa koskevan, 21.6.2010 päivätyn raportin, jossa kuvailtiin rakennuksen vaurioita ja niiden syitä sekä suositeltiin rakennuksen korjaamista erillisen korjaussuunnitelman mukaisesti. A ja B ovat myös keskustelleet asiasta kesällä 2010 pääsemättä siinä yhteisymmärrykseen. Tämän jälkeen osapuolet eivät olleet olleet toisiinsa yhteydessä. A on muuttanut pois kiinteistöltä vuonna 2010 eikä rakennusta ollut korjattu. 3. A on 12.9.2014 pannut vireille kanteen, jossa hän on ensisijaisesti vaatinut kaupan purkamista. 4. B ja C ovat vastustaneet kannetta muun ohella sillä perusteella, että A oli menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista, koska hän ei ollut nostanut kannetta tai muuten palannut asiaan kohtuullisessa ajassa reklamaationsa jälkeen. Ainakin vaatimus oli velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) mukaan vanhentunut kolmessa vuodessa vaatimuksen esittämisestä. 5. A on katsonut, ettei hän ollut menettänyt oikeuttaan vaatia kaupan purkamista, koska hän oli ilmoittanut virheestä maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentin mukaisesti ja pannut vireille kanteen kaupan purkamiseksi maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin mukaisesti kymmenen vuoden kuluessa kiinteistön hallinnan luovuttamisesta. 6. Käräjäoikeus on katsonut, ettei asiassa ollut merkitystä sillä seikalla, että kanne on pantu vireille yli neljän vuoden kuluttua virheilmoituksesta, koska A oli noudattanut edellä mainittuja virheestä ilmoittamista ja kanneaikaa koskevia maakaaren säännöksiä. Velan vanhentumista koskevilla säännöksillä ei ollut merkitystä asiassa. A ei ollut menettänyt oikeuttaan vaatia kaupan purkamista. Käräjäoikeus on kuitenkin hylännyt vaatimuksen kaupan purkamisesta, koska kiinteistössä ei ole ollut olennaista virhettä. 7. Hovioikeus, joka ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta kaupan purkamista koskevilta osin, on käräjäoikeuden tavoin katsonut, että A oli ilmoittanut virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan ajoissa. Vanhentumislain mukainen vanhentumisaika ei tullut sovellettavaksi, koska maakaaren erityissäännös kaupan purkua koskevasta kanneajasta tuli vanhentumislain 2 §:n nojalla noudatettavaksi vanhentumislain mukaisen vanhentumisajan sijasta. A oli kuitenkin menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista, koska hän ei ollut pannut kannetta vireille kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän oli vedonnut virheeseen. 8. A:n valituksen johdosta asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko A menettänyt oikeuden vaatia kiinteistönkaupan purkamista sen vuoksi, että hän on pannut kanteen vireille vasta 12.9.2014 eikä ollut kaupan purkuun liittyen ollut yhteydessä B:hen ja C:hen kesän 2010 ja kanteen vireillepanon välisenä aikana. 9. Asiassa on arvioitava ensiksi, koskeeko A:n vaatimusta vanhentumislain 4 §:n mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika. Jos vastaus on myöntävä, vaatimus on vanhentunut, koska vanhentumista ei ollut katkaistu kesän 2010 ja kanteen vireillepanon 12.9.2014 välisenä aikana. Jos vaatimukseen ei sovelleta mainittua kolmen vuoden vanhentumisaikaa, arvioitavaksi tulee kysymys siitä, onko A muutoin passiivisuutensa vuoksi menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista. Koskeeko vanhentumislain 4 §:n mukainen vanhentumisaika kiinteistönkaupan purkamista koskevaa vaatimusta? 10. Vanhentumislain 1 §:n 1 momentin mukaan laki koskee velan vanhentumista. Velalla tarkoitetaan laissa rahavelkaa sekä muita velvoitteita. Säännöksen esitöiden mukaan lain soveltamisala on yleinen. Lakia sovelletaan kaiken tyyppisiin velvoitteisiin siitä riippumatta, koskevatko ne rahaa, tavaraa, palveluja vai muita suorituksia. Myös velvollisuus pidättyä jostakin toimesta voi olla laissa tarkoitettu velvoite. Laki ei sen sijaan koske esineoikeuksia tai perhe- ja yhteisöoikeudellisia perussuhteita (HE 187/2002 vp s. 36 - 37). 11. Kiinteistön kaupan purkaminen tarkoittaa, että kaupan osapuolten suoritukset palautetaan puolin ja toisin. Ostajan on luovutettava kiinteistö takaisin myyjälle, ja myyjän on palautettava saamansa kauppahinta ostajalle. Ostajan kaupan purkua koskevassa vaatimuksessa on siten kysymys vaatimuksesta saada kauppahinta takaisin kiinteistön palauttamista vastaan. Korkein oikeus katsoo, että myyjään kohdistettu purkuvaatimus on vanhentumislain 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua rahavelkaa koskeva vaatimus, johon sovelletaan vanhentumislakia. 12. Vanhentumislain 2 §:ssä säädetään vanhentumislain säännösten suhteesta erityissäännöksiin. Pykälän 1 momentin mukaan muussa laissa olevia, vanhentumislaista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta noudatetaan vanhentumislain sijasta. Pykälän 3 momentin mukaan 1 momentissa säädetty koskee soveltuvin osin erityissäännöstä, jonka mukaan velkaa koskeva kanne on pantava vireille määräajassa. Jos velkoja on menettänyt kanneoikeutensa, velka katsotaan vanhentuneeksi niin kuin vanhentumislaissa säädetään. 13. Maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin säännöksen (jäljempänä kanneaikasäännös) mukaan kiinteistön kauppaa ei saa purkaa, ellei sitä koskevaa kannetta ole pantu vireille kymmenen vuoden kuluessa siitä, kun kiinteistön hallinta on luovutettu. 14. Kanneaikasäännöksessä säädetään vanhentumislain 2 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla kanteen vireillepanon määräajasta. Vanhentumislain 2 §:n 1 momentin sanamuodon mukainen soveltaminen tarkoittaisi siten, että kiinteistön kaupan purkua ei kymmenen vuoden kanneajan ohella koskisi vanhentumislain 4 §:n mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika. 15. Toisaalta vanhentumislain 2 §:n 1 momentin sanamuodon mukaista soveltamista vastaan puhuu se, ettei ennen vanhentumislakia säädetyn kanneaikasäännöksen tarkoituksena ole ollut, että kaupan purkamista koskisi pidempi vanhentumisaika kuin muita virheen seuraamuksia. Kanneaikasäännöksen säätämisen aikaan voimassa olleen määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen (32/1868) 1 §:n mukaan saatavia koski kymmenen vuoden vanhentumisaika, joka voitiin katkaista vapaamuotoisesti muistuttamalla velallista saatavasta. Kanneaikasäännös edellytti siten ostajalta aktiivisempaa menettelyä kuin tuolloiset yleiset vanhentumista koskevat säännökset. 16. Keskeisimpänä on kuitenkin sanamuodon ohella pidettävä vanhentumislain 2 §:n tavoitetta säännösten tulkinnan selkeyttämisestä. Vanhentumislain esitöistä ilmenee, että vanhentumislakia säädettäessä pidettiin epäkohtana sitä, että silloisen lainsäädännön mukaan erityislainsäädännön mukaisten vanhentumis- ja kanneaikojen sekä yleisen vanhentumisajan välinen suhde oli osin epäselvä. Toisinaan erityissäännöksiin sisältyi viittaus niiden rinnalla sovellettavaan yleistä vanhentumisaikaa koskevaan säännökseen. Viittauksen puuttuessa kysymys siitä, tuliko yleinen vanhentumisaika sovellettavaksi erityissäännöksen ohella, oli ratkaistava tulkinnalla, jossa otettiin huomioon kyseisen erityissäännöksen tavoitteet. Tällaisen epävarmuuden välttämiseksi vanhentumislaissa omaksuttiin ratkaisu, jonka mukaan erityissäännösten mukaisten vanhentumis- ja kanneaikojen ohella ei sovelleta vanhentumislain mukaisia vanhentumisaikoja (HE 187/2002 vp s. 27 ja 40). 17. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 2 §:ää ei voida sen sanamuoto ja tavoite huomioon ottaen tulkita siten, että vanhentumislain mukainen vanhentumisaika voisi tulla sovellettavaksi erityissäännöksen mukaisen kanneajan rinnalla sellaisissakaan tapauksissa, joissa erityissäännöksen tarkoitus puoltaa tällaista ratkaisua. Vanhentumislain 2 §:n 1 momentin tavoitteena oleva oikeustilan selvyys edellyttää säännöksen tulkitsemista siten, että erityissäännösten mukaiset vanhentumis- ja kanneajat syrjäyttävät vanhentumislain mukaiset vanhentumisajat, jollei nimenomaisesti ole toisin säädetty. 18. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kiinteistönkaupan purkamista koskevaan vaatimukseen ei sovelleta vanhentumislain 4 §:n mukaista kolmen vuoden vanhentumisaikaa. Siten A:n vaatimus ei ole vanhentunut vanhentumislain nojalla. Onko A muutoin passiivisuutensa perusteella menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista? Sopimusrikkomukseen vetoavan osapuolen passiivisuuden merkitys 19. Asiassa on vielä arvioitava, onko A muuten kuin vanhentumista koskevien sääntöjen nojalla menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista sen vuoksi, että hän on pannut kaupan purkamista koskevan kanteen vireille yli neljä vuotta sen jälkeen, kun hän on edellisen kerran ollut yhteydessä myyjiin virheen vuoksi. 20. Lainsäädännössämme vastapuolen sopimusrikkomukseen vetoavalta osapuolelta edellytetään yleensä aktiivista toimintaa. Kiinteistön ostaja ei maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentin mukaan saa vedota virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan myyjälle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän havaitsi virheen tai kun hänen olisi pitänyt se havaita. Maakaaressa tai sopimusoikeudellisessa lainsäädännössä muutoinkaan ei sen sijaan ole juuri säännöksiä siitä, miten sopimusrikkomukseen vetoavan osapuolen on meneteltävä sen jälkeen, kun hän on ilmoittanut vastapuolelle virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksista. Pitkäaikainen passiivisuus johtaa kuitenkin saatavan vanhentumiseen vanhentumislain tai vanhentumista tai kanneaikaa koskevan erityissäännöksen nojalla. 21. Reklamaatiota ja vanhentumista koskevan sääntelyn tavoitteena on, että vastuusuhteet eivät jää pitkäksi aikaa selvittämättä. Vanhentumislakia koskevan hallituksen esityksen mukaan vanhentumisen tarkoituksena on suojata luottamusta vallitseviin olosuhteisiin ja ehkäistä ongelmia, joita vastuukysymysten selvittämisen lykkäämisestä pitkälle tulevaisuuteen voi aiheutua. Jos velkoja pysyy passiivisena, velalliselle voi perustellusti syntyä käsitys siitä, ettei häneltä vaadita suoritusta. Velallinen voi olettaa, ettei mitään vastuuta ole ylipäänsä syntynyt tai että velkoja on luopunut vaatimasta suoritusta. Ajan kuluminen myös vaikeuttaa todistelun esittämistä, mikä on omiaan johtamaan kustannuksia aiheuttaviin oikeudenkäynteihin ja heikentämään edellytyksiä päästä aineellisesti oikeaan lopputulokseen (HE 187/2002 vp s. 16 - 17). Samoin maakaaren reklamaatiota koskevien säännösten tavoitteena on, että virhetilanteet selvitetään nopeasti (HE 120/1994 vp s. 58). 22. Korkein oikeus toteaa, että useimmissa tilanteissa reklamaatiota ja vanhentumista koskevat säännökset turvaavat riittävällä ja kummankin osapuolen kannalta kohtuullisella tavalla edellä kuvattuihin tavoitteisiin pääsemisen. Kyseiset säännökset eivät kuitenkaan määritä tyhjentävästi niitä velvollisuuksia, joita sopimusrikkomukseen vetoavalla sopijapuolella on vastapuoltaan kohtaan. Esimerkiksi reklamaatiovelvollisuuden on vakiintuneesti katsottu koskevan myös sellaisia sopimustyyppejä, joiden osalta siitä ei ole säädetty laissa. Ratkaisussa KKO 2005:127 on katsottu, että irtaimen kaupassa ostaja on yleensä velvollinen esittämään hinnanalennukseen perustuvat yksilöidyt vaatimuksensa kohtuullisessa ajassa siitä, kun niiden esittäminen on tullut mahdolliseksi, vaikka tällainen velvollisuus ei ilmennytkään kauppalain säännöksistä. 23. Korkein oikeus katsoo, että kysymystä virheestä ilmoittamisen ja purkuvaatimuksen esittämisen jälkeisen passiivisuuden merkityksestä on nimenomaisten säännösten puuttuessa arvioitava yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden nojalla. Sopimuksen osapuolilla on myös sopimusrikkomustilanteissa velvollisuus omia etujaan valvoessaan ottaa kohtuullisessa määrin huomioon myös vastapuolensa edut. Arvioitaessa, mikä merkitys on sopimusrikkomukseen vetoavan osapuolen passiivisuudella, voidaan ottaa huomioon ne tavoitteet, joiden vuoksi oikeudessamme edellytetään velkojalta aktiivisuutta oikeuksiensa säilyttämiseksi. 24. Kiinteistönkaupan kohteen virheen selvittely on yleensä sitä vaikeampaa, mitä pidempi aika kaupasta ja kiinteistön hallinnan luovutuksesta on kulunut. Lisäksi kaupan osapuolten kannalta on haitallista, jos heidän oikeusasemansa jää pitkäksi aikaa epäselväksi. Erityisen haitallisena voidaan pitää epäselvyyttä siitä, puretaanko kauppa. 25. Myyjän kannalta on erityisen tärkeää, että ostaja tekee virheilmoituksen kohtuullisessa ajassa virheiden havaitsemisesta. Sen jälkeen, kun ostaja on ilmoittanut virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan, myös myyjällä on mahdollisuus osallistua virhetilanteen selvittämiseen. 26. Myös virheilmoituksen jälkeinen ostajan passiivisuus voi kuitenkin olla myyjän kannalta haitallista. Myyjälle voi passiivisuuden perusteella syntyä käsitys, että ostaja on luopunut esittämästä vaatimuksia virheen perusteella. Tällainen käsitys voi syntyä erityisesti silloin, jos ostaja jää passiiviseksi huomattavan pitkäksi ajaksi sen jälkeen, kun myyjä on ilmaissut vastustavansa ostajan vaatimuksia. Jos myyjä olettaa ostajan luopuneen vaatimuksistaan, myyjällä ei enää ole aihetta varautua asiaa koskevaan oikeudenkäyntiin tai kaupan purkamiseen. Tällaisessa tilanteessa se, että ostaja yllättäen palaa asiaan vuosien kuluttua panemalla kanteen vireille, on omiaan aiheuttamaan myyjälle huomattavaa haittaa. 27. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että virheestä ja purkuvaatimuksesta ilmoittanut ostaja voi passiivisuutensa perusteella menettää oikeutensa vaatia kaupan purkamista jo ennen maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin mukaisen kanneajan umpeutumista. Arvioitaessa sitä, onko passiivisuudella yksittäisessä tapauksessa tällainen vaikutus, merkitystä on erityisesti passiivisuuden kestolla sekä sillä, kuinka haitallista passiivisuus on kyseisen tapauksen olosuhteissa ollut asian selvittämisen ja myyjän aseman kannalta. Lisäksi merkitystä on sillä, ovatko passiivisuudesta aiheutuvat haitat olleet ostajan ennakoitavissa siten, että hänen voidaan edellyttää ottaneen ne huomioon päättäessään menettelystään asiassa, ja onko ostajan passiivisuudelle ollut hyväksyttäviä syitä. Arviointi tässä asiassa 28. A on 23.5.2010 tehnyt kirjallisen reklamaation. Reklamaatiokirjeessään hän on esittänyt yksiselitteisen vaatimuksen kaupan purkamisesta sekä perusteet vaatimukselleen. Hän on myös pyytänyt vastausta tiettyyn päivämäärään mennessä ja ilmoittanut tarvittaessa saattavansa asian tuomioistuimen ratkaistavaksi. Myöhemmin kesällä 2010 A on toimittanut myyjille kiinteistön kuntoa koskevan, 21.6.2010 päivätyn raportin. 29. Kesällä 2010 A ja B olivat vielä käyneet A:n vaatimusta koskevia keskusteluja. Näissä keskusteluissa B on ilmoittanut käsityksenään, että X:n kuolinpesällä ei ole varoja kauppahinnan palauttamiseen ja että hän ja C eivät olleet henkilökohtaisessa vastuussa kiinteistön virheistä. Kyseisten keskustelujen jälkeen osapuolet eivät olleet olleet yhteydessä toisiinsa ennen kuin A on pannut kaupan purkamista koskevan kanteen vireille yli neljä vuotta myöhemmin. 30. Korkein oikeus katsoo, että asian aktiivisen selvittämisen jälkeen seurannut yli neljän vuoden tauko kaupan purkamista koskevien vaatimusten esittämisessä on ollut omiaan aiheuttamaan myyjissä epätietoisuutta siitä, pysyykö ostaja vaatimuksissaan. Myyjien näkökulmasta ostajan passiivisuus on voinut viitata siihen, että tämä on luopunut purkuvaatimuksen ajamisesta. 31. Asiassa on riidatonta, että A on muuttanut pois kiinteistöltä jo vuonna 2010 eikä rakennuksessa havaittuja vaurioita ole korjattu. 32. Korkein oikeus katsoo, että myyjien vastuun arviointi on ajan kulumisen vuoksi vaikeutunut merkittävästi verrattuna siihen, että asian selvittämistä olisi jatkettu kohtuullisessa ajassa kesän 2010 jälkeen. Kun kiinteistö on jätetty tyhjilleen ja vauriot korjaamatta, on selvää, että vauriot ovat ajan kulumisen myötä pahentuneet. Pitkän aikaa kaupan jälkeen on vaikeampaa arvioida sitä, mikä kohteen kunto on ollut kaupantekohetkellä ja miltä osin sen viat ovat olleet havaittavissa ennen kauppaa. Tämä on omiaan vaikeuttamaan sekä sovinnolliseen ratkaisuun pyrkimistä että näytön esittämistä oikeudenkäynnissä. 33. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että rakennuksen kunnon huononemisen vuoksi kaupan purkaminen olisi B:lle ja C:lle haitallisempi seuraamus kuin se olisi ollut siinä tapauksessa, että kauppa olisi purettu pian rakennuksen vaurioiden havaitsemisen jälkeen. 34. Korkein oikeus katsoo, että A:n on pitänyt ymmärtää, että edellä kuvatuissa olosuhteissa myyjille voi ostajan useiden vuosien passiivisuuden perusteella syntyä käsitys, ettei ostajan tarkoituksena ole enää pysyä kaupan purkamista koskevassa vaatimuksessaan. Samoin hänen on pitänyt ymmärtää, että asian selvittely vaikeutuu ja rakennuksen kunto huononee ajan kulumisen myötä. 35. A on vedonnut siihen, että myyjät ovat itse olleet passiivisia asiassa. Korkein oikeus toteaa, että A:n esitettyä vaatimuksensa B on ilmoittanut myyjien vastustavan purkuvaatimusta. Tämän jälkeen on ollut ostajan asia jatkaa asian selvittämistä, mikäli hän on edelleen halunnut pysyä vaatimuksessaan. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei myyjien passiivisuus ole ollut hyväksyttävä syy keskeyttää asian selvittäminen ja yhteydenpito myyjiin yli neljäksi vuodeksi. 36. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Lena Engstrand.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180038 ECLI:FI:KKO:2018:38 KKO:2018:38 Fastighetsköp Hävande av köp Tid för väckande av talan Preskription av skuld S2017/367 1003 2018-05-17 ECLI:FI:KKO:2018:38 En fastighetsköpare som i tid hade underrättat säljaren om kvalitetsfel i fastigheten och yrkat hävning av köpet hade anhängiggjort talan om hävning av köpet mer än fyra år efter att han föregående gång hade haft kontakt med säljaren på grund av felen i fastigheten. Preskriptionstiden på tre år enligt 4 § preskriptionslagen tillämpades inte på hävningsyrkandet, eftersom den tioåriga preskriptionstiden enligt 2 kap. 34 § 3 mom. jordabalken skulle tillämpas. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av avgörandet att köparen dock på grund av sin passivitet hade förlorat rätten att yrka hävning av köpet redan innan den tioåriga tiden för väckande av talan hade löpt ut. PreskriptionsL 2 §" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180039 ECLI:FI:KKO:2018:39 KKO:2018:39 Työsopimus Syrjintä S2015/803 1009 2018-05-18 ECLI:FI:KKO:2018:39 A oli työskennellyt 16.3.2011 - 31.7.2012 työnantajayhtiön palveluksessa lähes yhtäjaksoisesti kolmessa määräaikaisessa työsuhteessa linja-autonkuljettajana. Yhtiö ei ollut viimeisen määräaikaisen työsopimuksen jälkeen solminut A:n kanssa uutta työsopimusta. Työterveyslääkäri ei A:n ylipainon vuoksi ollut arvioinut A:n sopivuutta työhön eikä siten myöskään kirjoittanut A:lle sopiva työhön -lausuntoa. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevin perustein katsottiin, että yhtiö oli syrjinyt A:ta tämän terveydentilan perusteella. Ks. KKO:2018:31 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pirkanmaan käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 3.12.2014 (nro 14/39050), että X Oy oli rikkonut työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua syrjinnän kieltoa jättäessään uusimatta A:n työsopimuksen tämän ylipainon perusteella. Yhtiön menettelystä oli aiheutunut A:lle 19 018,01 euron suuruinen vahinko, joka yhtiö velvoitettiin korvaamaan korkoineen työsopimuslain 12 luvun 1 §:n nojalla. Käräjäoikeus katsoi X Oy:n rikkoneen myös tasapuolisen kohtelun vaatimusta. Turun hovioikeus katsoi tuomiossaan 1.10.2015 (nro 929), ettei kysymyksessä ollut ollut työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 4 momentissa tarkoitettu työhönottotilanne. Myöskään tasapuolisen kohtelun vaatimusta ei ollut näytetty rikotun. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen. Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen katsoi, että A:ta oli syrjitty perusteettomasti, ja hyväksyi käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomio kuvataan tarpeellisilta osin tarkemmin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian on ratkaissut käräjätuomari Petteri Kosonen. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Arto Suomi (eri mieltä), Arja Maunula ja Virpi Vuorinen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. Vastauksessaan X Oy vastusti vaatimuksia ja vaati valituksen hylkäämistä. Suullinen käsittely Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. A oli 16.3.2011 ja 31.7.2012 välisenä aikana työskennellyt X Oy:n (jäljempänä yhtiö tai työnantaja) palveluksessa linja-autonkuljettajana kolmessa määräaikaisessa työsuhteessa. Toinen ja kolmas määräaikainen työsuhde olivat alkaneet muutaman päivän kuluttua edellisten työsuhteiden päätyttyä. 2. Ensimmäisen työsuhteen alussa A oli ollut työhöntulotarkastuksessa. Työterveyslääkäri oli tarkastuksen perusteella kirjoittanut A:sta lausunnon, jonka mukaan A oli ollut sopiva linja-autonkuljettajan työhön edellyttäen, että hänen terveydentilaansa seurattiin työterveyshuoltolain edellyttämällä tavalla. Lisäksi lausunnossa oli todettu, että uusi tarkastus oli ehdottomasti tarpeen ennen mahdollista vakinaistamista. Seuraavan kerran A oli käynyt tarkastuksessa juuri ennen toisen määräaikaisen työsuhteen alkamista 26.9.2011. Silloin annetun lausunnon mukaan A:n sopivuutta linja-autonkuljettajan tehtävään ei ollut arvioitu. Saman sisältöinen lausunto oli annettu 2.3.2012 ennen kolmannen määräaikaisen työsopimuksen alkamista tehdyssä tarkastuksessa. 3. A oli ollut halukas jatkamaan yhtiön palveluksessa myös kolmannen määräaikaisen työsuhteen päättyessä ja keskustellut työnantajan edustajien kanssa mahdollisuudesta jatkaa työskentelyä. A oli 26.6.2012 käynyt työterveyslääkärin vastaanotolla. Työterveyslääkäri oli tuolloin esittänyt työterveysneuvottelun käymistä työnantajan kanssa. Työterveysneuvotteluja ei kuitenkaan ollut järjestetty yhtiön katsottua, etteivät työterveysneuvottelut olleet tarpeen, koska A:n määräaikainen työsuhde oli päättymässä. A oli vielä 18.7.2012 ollut yhteydessä työterveyteen saadakseen sopiva työhön -lausunnon. Työterveydestä oli kuitenkin edelleen kehotettu ottamaan yhteyttä työnantajaan. 4. A oli yhtiön palveluksessa ollessaan ollut siten ylipainoinen, että hän täytti Maailman terveysjärjestön WHO:n kansainvälisen tautiluokituksen (ICD-10 tautiluokitus) luokan E66 edellytykset. 5. A oli jäänyt työttömäksi edellä mainittujen määräaikaisten työsopimusten jälkeen. Noin vuoden kuluttua hän oli saanut töitä toisesta yhtiöstä linja-auton kuljettajana. Asian aikaisempi käsittely 6. A on käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vaatinut yhtiön velvoittamista korvaamaan hänelle palkan menettämisestä työttömyysajalta aiheutunut vahinko. A on katsonut, että yhtiö oli toiminut syrjivästi ja asettanut hänet eriarvoiseen asemaan hänen ylipainonsa ja terveydentilaansa liittyvien aiheettomien epäilyjen vuoksi. Näistä syistä hänet oli sivuutettu epäasiallisesti työhönotossa. Yhtiö ei ollut viimeisen määräaikaisen työsopimuksen päättymisen jälkeen enää solminut hänen kanssaan uutta työsopimusta, vaikka yhtiössä oli ollut työvoiman tarve ja se oli palkannut linja-autonkuljettajia toukokuun ja joulukuun 2012 välisenä aikana. Yhtiöllä olisi ollut työtä hänelle myös 31.7.2012 jälkeen. 7. A:n mukaan hänen ylipainonsa ei ollut ollut todellinen työnteon este eikä merkinnyt sitä, ettei hän olisi ollut sopiva linja-autonkuljettajan työhön. Työterveystarkastuksessa oli selvitetty hänen kolesteroli-, verensokeri- ja verenpainearvonsa. Vain verenpaine oli ollut koholla, minkä johdosta sitä seurattiin. A:lle oli luvattu töitä, mikäli hän saa työterveydestä sopiva työhön -lausunnon. A on katsonut, että työnantaja oli rikkonut myös tasapuolisen kohtelun vaatimusta jättäessään järjestämättä A:n pyynnön mukaisesti kolmikantaisen työterveysneuvottelun työkyvyn selvittämiseksi, vaikka muiden työntekijöiden osalta vastaavat asiat oli käsitelty kolmikantaneuvotteluissa. 8. Yhtiö on vaatinut, että kanne hylätään. Se ei ollut toiminut A:ta syrjivästi eikä tasapuolisen kohtelun vastaisesti. Syynä A:n työsuhteen päättymiseen ei ollut ollut hänen mahdollinen ylipainonsa, vaan työsuhde oli päättynyt normaalisti määräaikaisen työsopimuksen päättyessä. A:n määräaikaisen työsopimuksen päättyessä yhtiöllä ei ollut ollut tarjolla työtä, eivätkä A:n työsuhteen päättymisen jälkeen syntyneet työllistämistarpeet olleet olleet vielä tuolloin yhtiön tiedossa. A:lle ei myöskään ollut luvattu uutta työsopimusta viimeisen määräaikaisen työsopimuksen jälkeiselle ajalle, eikä hän ollut ollut yhteydessä yhtiöön työsuhteen päättymisen jälkeen. Mikäli työtä olisi ollut tarjolla, edellytys vakinaisen työpaikan saamiselle olisi ollut, että A:lla olisi ollut työterveydestä sopiva työhön -lausunto. Työterveysneuvottelujen käymiselle yhtiöllä ei ollut ollut tarvetta, sillä A:n määräaikainen työsopimus oli päättymässä. Yhtiöllä oli oikeus edellyttää sopiva työhön -lausuntoa kaikilta vakinaisilta kuljettajilta. Käräjäoikeuden tuomio 3.12.2014 9. Käräjäoikeus on katsonut tuomiossaan, ettei A:n terveydentila sopiva työhön -lausunnon puuttumisesta huolimatta ollut estänyt häntä toimimasta linja-autonkuljettajana tai vaarantanut matkustajien tai muiden tielläliikkujien turvallisuutta. A:n halu jatkaa yhtiön palveluksessa oli ollut työnantajan tiedossa ja yhtiössä oli ollut tarjolla töitä sen verran, että yhtiö olisi voinut järjestää ja tarjota töitä A:lle. Lisäksi käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että työnantajan edustaja oli luvannut A:n töiden jatkuvan, jos hän saa sopiva työhön -lausunnon. Näillä perusteilla käräjäoikeus on katsonut, että syrjintäolettama on syntynyt. 10. Käräjäoikeuden mukaan A oli ollut hyvä työntekijä. A:n työsuhde oli tosiasiassa jätetty jatkamatta sen vuoksi, että tämä oli ylipainoinen. Vaikka ylipainoon liittyi riski sairastua, ei ollut hyväksyttävää, että henkilön työllistyminen estyi tai työsuhdetta ei enää jatkettu työnhakijan ylipainon vuoksi. Jos yhtiön menettely hyväksyttäisiin, samalla hyväksyttäisiin se, että henkilöä voitiin syrjiä sekä työhönotossa että työsuhteessa. Yhtiön menettely oli johtanut suoraan siihen, että A:lle ei ollut tarjottu toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta ja että A oli jäänyt vaille työtä viimeisen määräaikaisen työsopimuksen päättymisen jälkeen. Yhtiön menettelystä oli siten aiheutunut A:lle vahinkoa, jonka yhtiö oli velvollinen korvaamaan työsopimuslain 12 luvun 1 §:n nojalla. 11. Käräjäoikeus on katsonut lisäksi, että yhtiö oli toiminut vastoin tasapuolisen kohtelun vaatimusta, kun se ei ollut järjestänyt A:n kanssa työterveysneuvottelua, vaikka A oli neuvottelua pyytänyt ja työterveyshuolto oli sitä suositellut. Tämä velvollisuus oli erityisesti korostunut sen vuoksi, että toisen ylipainoisen työntekijän kanssa oli keväällä 2012 järjestetty neuvottelu tilanteessa, jossa hänkään ei ollut saanut sopiva työhön -lausuntoa. Koska pelkkä neuvottelun järjestäminen ei välttämättä olisi johtanut A:n palkkaamiseen, tästä laiminlyönnistä ei yksistään ole katsottu seuraavan vahingonkorvausvelvollisuutta. 12. Käräjäoikeus on katsonut, että A:lla on ollut oikeus vahingonkorvaukseen, kun hän oli menettänyt palkan työttömyysajalta. Käräjäoikeus on velvoittanut yhtiön maksamaan A:lle vahingonkorvauksena 19 018,01 euroa korkoineen. Hovioikeuden tuomio 1.10.2015 13. X Oy on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut ensisijaisesti, että kanne hylätään, ja toissijaisesti, että vahingonkorvaus alennetaan 17 148,06 euroon. 14. A on vaatinut vastavalituksessaan, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvausta hänen käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimuksen mukaisesti 27 863,96 euroa. 15. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt A:n kanteen. Hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A:lle olisi luvattu töiden jatkuvan, jos hän saa sopiva työhön -lausunnon. Vaikka työnantajan ja A:n välillä oli käyty keskustelua siitä, että työnantaja edellytti sopiva työhön -lausuntoa ennen kuin työntekijä voidaan vakinaistaa, puhe oli kuitenkin ollut pikemminkin yleisestä edellytyksestä A:n vakinaistamiselle. Edelleen näyttämättä on jäänyt, että yhtiöllä olisi ollut töitä tarjolla välittömästi A:n viimeisen määräaikaisen työsopimuksen päättyessä. Näillä perusteilla kyse ei ollut ollut työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 4 momentissa tarkoitetusta työhönottotilanteesta eikä syrjintäolettamaa tällä perusteella ollut syntynyt. Syrjintäolettama ei ollut syntynyt myöskään sillä perusteella, että yhtiö ei ollut järjestänyt työterveysneuvotteluja. Asiassa on jäänyt tarkemmin selvittämättä, olivatko A:n ja työterveysneuvotteluun päässeen toisen työntekijän olosuhteet vertailukelpoisia keskenään. Pelkkä väite tai epäily syrjinnän kiellon rikkomisesta, jota ei perusteta konkreettisten tosiseikkojen esittämiseen, ei riitä syrjintäolettaman syntymiseen ja todistustaakan kääntymiseen. Sovellettava lainsäädäntö 16. Yhdenvertaisuutta koskevan lainsäädännön voimaanpanosta annetun lain 6 §:n 1 momentin perusteella sovellettavaksi tulee asiaa vireille pantaessa voimassa ollut yhdenvertaisuuslaki (21/2004). Lain 2 §:n mukaan sitä sovelletaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa, kun kysymys on muun ohella työhönottoperusteista. 17. Asiassa tulee lisäksi sovellettavaksi 31.12.2014 asti voimassa ollut työsopimuslain 2 luvun 2 § (23/2004). Sen 4 momentin mukaan työnantajan on noudatettava syrjintäkieltoa myös ottaessaan työntekijöitä töihin. 18. Yhdenvertaisuuslailla ja työsopimuslain edellä mainituilla säännöksillä on osaltaan pantu täytäntöön yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista annettu neuvoston direktiivi (2000/78/EY; työsyrjintädirektiivi). Direktiivin 1 artiklan mukaan direktiivin tarkoituksena on luoda yleiset puitteet uskontoon tai vakaumukseen, vammaisuuteen, ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän torjumiselle työssä ja ammatissa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen toteuttamiseksi jäsenvaltioissa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan direktiivin soveltamisalaan kuuluvat syrjintäperusteet on tyhjentävästi lueteltu kyseisen direktiivin 1 artiklassa (tuomio 18.12.2014, Kaltoft, C-354/13, EU:C:2014:2463, kohta 36). 19. Korkein oikeus toteaa, että siltä osin kuin yhdenvertaisuuslaissa ja työsopimuslaissa on säädetty muista kuin työsyrjintädirektiivin soveltamisalaan kuuluvista syrjintäperusteista, kuten terveydestä, sovelletaan kansallista lakia. Tällöinkin unionin oikeudella ja sitä tulkitsevalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöllä voi olla välillistä merkitystä. Esimerkiksi yhdenvertaisuuslain todistustaakkaa koskevaa säännöstä on perusteltua tulkita yhdenmukaisten periaatteiden mukaan riippumatta siitä, onko kysymys unionin oikeuden tarkoittamasta syrjintäperusteesta vai pelkästään kansalliseen lakiin perustuvasta syrjintäperusteesta. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 20. Asiassa on ensin A:n valituksesta ratkaistava, mitä syrjintäperustetta asiassa väitetään rikotun. Tämän jälkeen on yhdenvertaisuuslain 17 §:stä ilmenevän jaetun todistustaakan periaatteen mukaisesti arvioitava sitä, onko A esittänyt selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että syrjinnän kieltoa on rikottu työhönotossa. Jos syrjintäolettama syntyy, kolmanneksi on arvioitava, onko vastaajayhtiö kyennyt osoittamaan, että kieltoa ei ole rikottu. Lisäksi ratkaistavana on kysymys siitä, onko työnantaja rikkonut tasapuolisen kohtelun vaatimusta, kun se ei ole järjestänyt A:n vaatimaa työterveysneuvottelua. Lopuksi kysymys on mahdollisen korvauksen määrästä. Mistä syrjintäperusteesta kanteessa on kysymys 21. Yhdenvertaisuuslain (21/2004) 6 §:n 1 momentissa kiellettyjä syrjintäperusteita ovat muun muassa terveydentila, vammaisuus ja muu henkilöön liittyvä syy. Mainitut syrjintäperusteet sisältyvät myös nykyisin voimassa olevan yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 8 §:n 1 momentin kiellettyjen syrjintäperusteiden luetteloon. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentin (23/2004) mukaan työnantaja ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa työntekijöitä eri asemaan terveydentilan, vammaisuuden tai muun säännöksessä mainitun kielletyn syrjintäperusteen tai tällaiseen verrattavan seikan vuoksi. 22. A on väittänyt, että häntä on syrjitty ylipainon perusteella. Rajanvetoa väitetyn syrjintäperusteen arvioinnissa on tehtävä lähinnä sen suhteen, onko siinä mahdollisesti kysymys terveydentilaan, tai vammaisuuteen taikka muusta henkilöön liittyvästä perusteesta. 23. Mainituista syrjintäperusteista vammaisuus kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että lihavuus kuuluu työsyrjintädirektiivissä tarkoitetun vammaisuuden käsitteen alaan, jos lihavuus aiheuttaa muun muassa pitkäaikaisista fyysisistä, henkisistä tai psyykkisistä vaurioista johtuvan rajoitteen, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää asianomaisen henkilön täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisen työelämään yhdenvertaisesti muiden työntekijöiden kanssa (tuomio 18.12.2014, Kaltoft, C-354/13, EU:C:2014:2463, kohdat 59 - 60). Tuomioistuin on ratkaisussaan nojautunut muun ohella vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen vammaisuuden käsitettä koskevaan määritelmään. 24. Terveydentilan osalta voimassa olevan yhdenvertaisuuslain esitöissä on muun ohella todettu, että sillä viitataan sekä fyysiseen että psyykkiseen terveydentilaan, ja se kattaa sekä akuutit että krooniset sairaudet (HE 19/2014 vp s. 67). 25. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdassa 4 todetuin tavoin A:n ylipaino täyttää sairauden kriteerit ja on luokiteltu tämän mukaiseen ICD-10 tautiluokkaan. A on työskennellyt linja-autonkuljettajana yli vuoden ajan, eikä hänen suoriutumisessaan ole tuolloin ilmennyt terveyteen perustuvia rajoitteita. Ensimmäisen työterveyslausunnon mukaan A on ollut sopiva toimimaan linja-autonkuljettajana edellyttäen, että hänen terveyttään tarkkaillaan. Tuon jälkeen A:n sopivuutta ei työterveyslääkärin lausuntojen mukaan ole arvioitu. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n ylipainoa voida näissä olosuhteissa pitää unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä täsmennettynä vammana, eikä kanteessa tarkoitettu tilanne tästä syystä myöskään kuulu unionin oikeuden soveltamisalaan. Sen sijaan A:n väittämää yhtiön menettelyä on arvioitava mahdollisena terveydentilaan perustuvana syrjintänä. Onko A esittänyt riittävää näyttöä syrjintäolettaman syntymisen tueksi Oikeudelliset lähtökohdat 26. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentin (23/2004) mukaan siitä, mitä syrjinnällä tarkoitetaan samoin kuin syrjintäasiaa käsiteltäessä noudatettavasta todistustaakasta säädetään yhdenvertaisuuslaissa (21/2004). Sen 6 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan välittömällä syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa. Momentin 2 kohdan mukaan välillisellä syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että näennäisesti puolueeton säännös, peruste tai käytäntö saattaa jonkun erityisen epäedulliseen asemaan muihin vertailun kohteena oleviin nähden, paitsi jos säännöksellä, perusteella tai käytännöllä on hyväksyttävä tavoite ja tavoitteen saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat asianmukaisia ja tarpeellisia. 27. Yhdenvertaisuuslain 17 §:n todistustaakkaa koskevan säännöksen mukaan, jos joku, joka katsoo joutuneensa lain 6 §:n vastaisen menettelyn kohteeksi, esittää mainitussa laissa tarkoitettua asiaa tuomioistuimessa käsiteltäessä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että mainitussa pykälässä säädettyä kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. 28. Kuten mainittua lakia koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, todistustaakan kääntyminen vastaajalle edellyttää, että kantaja esittää konkreettisia tosiseikkoja, joiden perusteella tuomioistuin voi olettaa, että kysymyksessä on 6 §:ssä tarkoitettu kielletty syrjintätilanne. Näin ollen pelkkä väite tai epäily, jota ei perusteta tosiseikkojen esittämiseen, ei siirrä todistustaakkaa vastaajalle. Täyttä näyttöä ei kuitenkaan edellytetä, vaan riittävää on, että tuomioistuimelle tai muulle toimivaltaiselle viranomaiselle syntyy olettama syrjinnästä (HE 44/2003 vp s. 54). 29. Välittömän syrjinnän osalta kantajan on esitettävä selvitystä siitä, että häntä on kohdeltu epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa. Välittömän syrjinnän kannalta ei ole merkitystä sillä, perustuuko eri asemaan asettaminen syrjivään tarkoitukseen vai ei. Arviointi tässä asiassa 30. A:n kanne on perustunut siihen väitteeseen, että yhtiö ei ollut hänen ylipainonsa vuoksi solminut hänen kanssaan uutta työsopimusta ja että häntä siten oli syrjitty terveydentilan perusteella. Tällaisessa tilanteessa yhdenvertaisuuslain 6 §:n 2 momentissa tarkoitettuna vertailukohteena on perusteltua pitää sitä hypoteettista tilannetta, jossa A:lla ei olisi ollut ylipainoa ja hän olisi saanut sopiva työhön -lausunnon. Syrjintäolettaman syntyminen edellyttää tällöin sitä, että tuomioistuimelle syntyy esille tulleiden seikkojen valossa perusteltu olettama terveydentilan ja työhönottotilanteessa tapahtuneen epäsuotuisamman kohtelun välisestä syy-yhteydestä. 31. Korkein oikeus toteaa, että määräaikainen työsopimus päättyy määräajan päätyttyä eikä työnantajalla lähtökohtaisesti ole velvollisuutta pyrkiä työllistämään määräaikaista työntekijää. Näin ollen pelkästään siitä, että A on aikaisemmin ollut yhtiön palveluksessa, ei voida tehdä päätelmiä syrjintäolettaman syntymisen suhteen. A on kuitenkin esittänyt asiassa selvitystä siitä, että yhtiössä on ollut käytäntönä vakinaistaa tai uusia yhtiön palveluksessa aikaisemmin olleiden kuljettajien työsopimuksia ilman, että työntekijän on tarvinnut paikkaa erikseen hakea. Myös A:n työsopimus oli aikaisemmin uusittu kaksi kertaa ilman erillistä hakumenettelyä. Yhtiön tiedossa on lisäksi ollut, että A on ollut halukas jatkamaan työskentelyään yhtiön palveluksessa. 32. A on ennen viimeisen työsopimuksensa päättymistä keskustellut töiden jatkumisesta esimiestensä kanssa. Yhtiön liikennepäällikkö on ilmoittanut A:lle, että yhtiö edellytti sopiva työhön -lausuntoa kaikkien vakinaisiin työsuhteisiin otettavien kuljettajien osalta. A on näyttänyt käyneensä lausunnon saamiseksi yhtiön työterveyslääkärin vastaanotolla kesäkuussa 2012. Yhtiön työterveyslääkäri ei kuitenkaan ole tällaista lausuntoa antanut, vaan on edellyttänyt työterveysneuvottelujen järjestämistä ennen asian arviointia. A on näyttänyt pyytäneensä samassa tarkoituksessa työterveysneuvotteluja ennen viimeisen määräaikaisen työsuhteensa päättymistä, mihin yhtiön puolesta ei ollut suostuttu. Yhtiö on tiennyt A:n olevan edellä todetuin tavoin ylipainoinen. A:n työskentelyssä linja-autonkuljettajana ei ole väitetty olleen puutteita. 33. Lisäksi A on esittänyt selvitystä siitä, että yhtiöön on touko‒heinäkuussa 2012 palkattu useita kuljettajia. Heistä osa on palkattu vakituisiin ja osa määräaikaisiin työsuhteisiin hoitamaan eripituisia sijaisuuksia. A:n työsopimuksen päättymisen jälkeen yhtiöön on palkattu syyskuussa yksi kuljettaja toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen ja kaksi vuorotteluvapaasijaista. Nämä seikat osoittavat, että yhtiössä on yleisesti ollut työvoimantarvetta. 34. Yhtiön edustaja on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna kertonut, että yhtiössä suunnitellaan työvoiman tarve hyvissä ajoin etukäteen. Tärkeimmät rekrytoinnit tehdään kevään aikana, jolloin tiedetään muun ohella kesäkauden sijaisuustarve. Niiden työntekijöiden kanssa, joille ei ole tarjota työtä enää syksyllä, solmitaan määräaikaiset sopimukset. Syyskuussa arvioidaan työvoimatilanne tarvittaessa uudelleen. 35. Korkein oikeus toteaa, että vaikka osa kevään ja kesän 2012 aikana täytetyistä tehtävistä olisi ollut sellaisia, ettei A:n palkkaaminen uuteen työsuhteeseen ole vielä ollut hänen määräaikaisen työsopimuksensa johdosta ajankohtaista tai muuten perusteltua, ei tämä osoita, etteikö A olisi voitu valita johonkin avoinna olleeseen kuljettajan tehtävään ja etteikö hän olisi tullut siihen myös valituksi, mikäli hänellä olisi ollut esittää sopiva työhön -lausunto. 36. Yhtiö on vedonnut myös siihen, ettei A ollut enää heinäkuun 2012 jälkeen ollut aktiivisesti yhteydessä yhtiöön. Korkein oikeus toteaa, että yhtiö oli ilmoittanut A:lle, että hän tarvitsee työhön sopiva -lausunnon, jotta hänen vakinaistamistaan voidaan harkita. Yhtiö oli kieltäytynyt vielä heinäkuun lopulla työterveysneuvotteluista, joita A oli lääkärin aloitteesta pyytänyt. Korkein oikeus katsoo, että yhtiön tiedossa on ollut A:n halukkuus jatkaa työskentelyä yhtiössä, vaikka työ olisi alkanut vasta syyskuussa. 37. Korkein oikeus katsoo, toisin kuin hovioikeus, että tilannetta on arvioitava työsopimuslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettuna työhönottotilanteena. Merkitystä näissä olosuhteissa ei ole syrjintäolettaman syntymisen kannalta ollut sillä, onko yhtiössä ollut avoinna tehtävä tai tehtäviä välittömästi A:n edellisen määräaikaisen työsuhteen loppuessa tai onko A:lle nimenomaisesti luvattu töiden jatkuvan. 38. Määräaikaisen työsopimuksen päättyessä osapuolet voivat halutessaan jatkaa työsuhdetta, joko välittömästi tai muuna sovittuna aikana. A ei ole väittänyt, että työtä olisi tullut olla tarjolla välittömästi 1.8.2012 alkaen. Hän on päinvastoin todennut, ettei hän ollut pitänyt lomia yhtiön palveluksessa ollessaan, joten hän olisi voinut pitää lomaa ennen töiden jatkamista. 39. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on esittänyt asiassa sellaista konkreettista selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että häntä on kohdeltu työhönotossa epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa, jolloin on syntynyt olettama siitä, että häntä on syrjitty välittömästi terveydentilaan perustuen. Onko yhtiö esittänyt sellaista näyttöä, joka kumoaisi syrjintäolettaman 40. Syrjintäolettaman synnyttyä yhtiön on edellä todetuin tavoin yhdenvertaisuuslain 17 §:n todistustaakkaa koskevan säännöksen mukaan osoitettava, että syrjinnän kieltoa ei ole rikottu. Yhtiön on osoitettava, että sillä on ollut menettelylleen työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu hyväksyttävä peruste ja että kyse on ollut yhdenvertaisuuslain 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla tavoitteiltaan oikeutetusta ja oikeasuhtaisesta kohtelusta, joka perustuu työtehtävien laatuun ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin. 41. Edellä kohdassa 19 lausutuin tavoin merkitystä on annettava myös unionin tuomioistuimen todistustaakan jakautumista koskevalle oikeuskäytännölle. Unionin tuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä on korostettu todistustaakan merkitystä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen tehokkaan toteutumisen kannalta. Se on todennut, että jos tuomioistuin päätyy siihen, että syrjintäolettama tulee kyseeseen, yhdenvertaisen kohtelun periaatteen tehokas toteuttaminen edellyttää, että todistustaakka lankeaa vastaajalle, jonka on näytettävä toteen, että kyseistä periaatetta ei ole loukattu (tuomio 16.7.2015, CHEZ, C-83/14, EU:C:2015:480, 85 kohta ja tuomio 25.4.2013, ACCEPT, C-81/12, EU:C:2013:275, 56 kohta). Yhtiön työhönottokäytäntö 42. Yhtiö on todennut, ettei A:lla ole ollut etuoikeutta tulla valituksi avoinna oleviin tehtäviin. Korkein oikeus toteaa, että työnantaja saa lähtökohtaisesti valita sopivimmaksi katsomansa työnhakijan avoimeen tehtävään. Työnantaja ei kuitenkaan voi perustaa ratkaisuaan syrjiviin perusteisiin. Tässä tapauksessa on edellä todetuin tavoin syntynyt olettama siitä, että yhtiö on jättänyt A:n valitsematta avoinna olleisiin paikkoihin syrjivin perustein. Yhtiön on esitettävä näyttö siitä, että A:n valitsematta jättäminen avoimiin tehtäviin on perustunut ainoastaan objektiivisiin tekijöihin, jotka eivät liity syrjintään. 43. Yhtiön työhönottopolitiikan on selvitetty perustuvan muun ohella siihen, että työntekijöitä ei ole vakinaistettu ennen kuin he ovat saaneet sopiva työhön -lausunnon. Yhtiö on todennut, ettei se ole tiennyt, miksi A ei ole saanut sopiva työhön -lausuntoa ja että yhtiö ei ole pelkästään A:n oman kertomuksen perusteella voinut tietää, onko vain ylipaino vai jokin muu terveydellinen seikka estänyt lausunnon antamisen. Yhtiön mukaan sen oli voitava luottaa työterveyslääkärin lausuntoihin. 44. Korkein oikeus toteaa, että työnantajan velvollisuutena on varmistaa työsopimus- ja yhdenvertaisuuslain noudattaminen. Työterveyshuollon ammatillisesti riippumaton asema ei poista tätä velvollisuutta. Jos yhtiö edellyttää sopiva työhön -lausuntoa ehtona työsuhteen vakinaistamiselle, sen tulee mahdollisuuksien mukaan selvittää, mistä lausunnon antamatta jättäminen on johtunut ja onko sillä tuon syyn perusteella lailliset perusteet jättää työsopimus uusimatta tai työntekijä valitsematta uuteen tehtävään. Taustalla voi olla myös seikkoja, joiden perusteella henkilö saa syrjintäsuojaa vammaisuuden perusteella. Tällöin työnantajan velvollisuuksiin kuuluu muun ohella selvittää yhdenvertaisuuslain 5 §:n mukaisten kohtuullisten mukautusten tarve. 45. Työterveyshuolto ei ollut arvioinut A:n sopivuutta työhön kahdella viimeisellä kerralla. Työterveyslääkäri oli ehdottanut työterveysneuvottelujen käynnistämistä, mihin A oli suostunut ja mitä A oli myös pyytänyt. 46. Koska yhtiö on viime kädessä itse vastuussa työntekijöiden ja -hakijoiden syrjimättömästä kohtelusta, se ei ole voinut jättää A:ta huomioimatta kuljettajavalinnassa pelkästään sillä perusteella, että työterveyslääkäri ei ollut antanut työnhakijasta uutta lausuntoa. Yhtiö ei myöskään ole vedonnut sellaisiin sen tiedossa oleviin A:n terveyteen liittyviin seikkoihin, joiden johdosta A olisi ollut sopimaton toimimaan kuljettajana. Korkein oikeus katsoo näillä perusteilla, että A:n kohtelu ei ole perustunut työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin. Liikenneturvallisuus 47. Työnantaja on pyrkinyt kumoamaan syrjintäolettaman vetoamalla myös liikenneturvallisuuteen. Työntekijän on yhtiön mukaan oltava liikenneturvallisuussyistä terveydentilaltaan ja muutenkin sopiva linja-autonkuljettajaksi. 48. Korkein oikeus katsoo, että liikenneturvallisuuden varmistaminen on yhdenvertaisuuslain 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu oikeutettu tavoite edellyttäen, että henkilön terveyteen liittyvä seikka on tosiasiassa omiaan vaarantamaan liikenneturvallisuutta ja samalla myös matkustajien turvallisuutta. Kuten unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään useasti todennut, todellisessa ja ratkaisevassa työhön liittyvässä vaatimuksessa ei ole kyse seikasta, johon erilainen kohtelu perustuu, vaan siinä on oltava kyse tähän seikkaan liittyvästä ominaisuudesta (tuomio 14.3.2017, Bougnaoui, C 188/15, EU:C:2017:204, kohta 37). 49. Näin ollen pelkkä väite siitä, että A:n terveydentila aiheuttaisi vaaraa liikenneturvallisuudelle, ei riitä syrjintäolettaman kumoamiseksi. A:n on noin vuotta ennen viimeisen määräaikaisen työsuhteen päättymistä katsottu soveltuvan ammattiin edellyttäen, että terveydentilaa seurataan. A on tämän jälkeen toiminut vuoden kuljettajana, jona aikana hänen terveydentilaansa on myös seurattu. Koska hänen sopivuuttaan ei tämän jälkeen ole arvioitu eikä yhtiö ole järjestänyt pyydettyjä neuvotteluja, yhtiö ei ole voinut lähteä siitä oletuksesta, että A:n terveydentila estäisi kuljettajana toimimisen. Työturvallisuus ja alentunut työkyky erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteena 50. Yhtiö on vedonnut lisäksi siihen, että terveydentilalla on erittäin suuri merkitys myös työntekijän työssä jaksamisen ja työkyvyn kannalta. 51. Työsopimuslain 2 luvun 3 §:n mukaan työnantajan on huolehdittava työturvallisuudesta työntekijän suojelemiseksi muun muassa terveydellisiltä vaaroilta niin kuin työturvallisuuslaissa ja sen nojalla annetuissa säännöksissä säädetään. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:31 kohta 13 katsonut, että työhönottotilanteessa työnhakijan alentunut työkyky voi muodostaa yhdenvertaisuuslain (21/2004) 7 §:ssä tarkoitetun oikeuttamisperusteen, jos työntekijää voidaan pitää sairauksiensa vuoksi kykenemättömänä työhön. Menettelyn oikeasuhtaisuutta arvioitaessa merkitystä on tällöin annettava sille, kuinka olennaisesti ja pitkäaikaisesti työnhakijan terveydentilan on perustellusti voitu odottaa vaikuttavan hänen työkykyynsä. 52. Tässä asiassa on riidatonta, että A:n ylipaino ei ole vaikuttanut hänen työkykyynsä hänen työskennellessään yli vuoden ajan yhtiössä määräaikaisissa työsuhteissa eikä hänellä muutoinkaan ole väitetty olleen sellaisia rajoitteita, joiden vuoksi hänen kykynsä selviytyä työtehtävistä olisi ollut heikentynyt tai jotka olisivat vaikuttaneet jollakin tapaa työturvallisuuteen. Työterveyslääkäri ei ole todennut A:ta sopimattomaksi linja-autonkuljettajan tehtävään eikä myöskään ohjannut A:ta jatkotutkimuksiin. Työterveysneuvotteluja ei myöskään ole käyty. Erilaista kohtelua, joka perustuu pelkkään epäilyyn siitä, että ylipaino saattaa vaikuttaa työntekijän työkykyyn tulevaisuudessa, ei voida esillä olevissa olosuhteissa pitää oikeasuhtaisena. Johtopäätös 53. Edellä selostetuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiö ole osoittanut, että syrjinnän kieltoa ei ole rikottu. Yhtiön on näin ollen katsottava syrjineen A:ta tämän terveydentilan perusteella ja sen menettelystä on katsottava johtuvan, ettei A:lle ole tarjottu yhtiössä töitä 31.7.2012 jälkeen. Onko yhtiön katsottava rikkoneen myös tasapuolisen kohtelun vaatimusta 54. A on väittänyt, että yhtiö on toiminut tasapuolisen kohtelun vaatimuksen vastaisesti, kun se ei hänen pyynnöstään ole järjestänyt hänen kanssaan työterveysneuvottelua kuten se on järjestetty esimerkiksi keväällä 2012 erään toisen työntekijän kanssa. A:n mukaan neuvottelut olisivat olleet tarpeen, jotta hänen työsopimuksensa olisi uusittu. 55. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 3 momentin (55/2001) mukaan työnantajan on kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, el-lei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. 56. Korkein oikeus toteaa, että tasapuolisen kohtelun periaatteen lähtökohtana on, että toisiinsa verrattavia työntekijöitä kohdellaan samankaltaisissa tilanteissa yhdenvertaisesti, ellei erilaiselle kohtelulle ole objektiivisesti arvioiden hyväksyttävää syytä. Toisaalta säännös ei estä työntekijöiden kohtelemista eri lailla silloin, kun tilanteet ovat erilaisia. 57. Yhtiö on esitetyn selvityksen perusteella järjestänyt vuosittain noin 20 - 30 työterveysneuvottelua muun ohella silloin, jos työntekijällä on jostain syystä ollut vaikeuksia tai hankalaa selviytyä työtehtävistään. Yhtiön mukaan neuvottelujen tarkoituksena on ollut selvittää, voidaanko työjärjestelyin tai työnteko-olosuhteiden muutoksilla tukea työssä suoriutumista. Yhtiön mukaan neuvottelut eivät kuitenkaan korvaa sopiva työhön -lausuntoa. 58. A:n mainitseman toisen henkilön osalta on selvitetty, että myös hän on ollut ylipainoinen ja työskennellyt määräaikaisen työsopimuksen perusteella. Hänkään ei ole saanut sopiva työhön -lausuntoa. Hänen määräaikaisen työsopimuksensa päätyttyä on järjestetty työterveysneuvottelu, minkä jälkeen hänet on palkattu toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen. 59. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, ettei asiassa ole esitetty todistelua, jonka perusteella voitaisiin katsoa näytetyksi A:n ja yhtiön toisen työntekijän tilanteiden olleen toisiinsa verrattavat. Tasapuolisen kohtelun vaatimusta ei tästä syystä ole katsottava rikotun. Vahingonkorvaus 60. Yhtiö on edellä kuvatuin tavoin toiminut yhdenvertaisuuslaissa ja työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon vastaisesti ja näin rikkonut työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan. Se on työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneen ansionmenetyksen. 61. Korkein oikeus arvioi vahingonkorvauksen kohtuulliseksi määräksi käräjäoikeuden tuomitseman määrän 19 018,01 euroa. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180039 ECLI:FI:KKO:2018:39 KKO:2018:39 Arbetsavtal Diskriminering S2015/803 1009 2018-05-18 ECLI:FI:KKO:2018:39 A hade under tiden 16.3.2011 - 31.7.2012 arbetat hos ett arbetsgivarbolag som busschaufför nästan utan uppehåll i tre tidsbestämda anställningsförhållanden. Efter det sista tidsbestämda arbetsavtalet hade bolaget inte ingått något nytt arbetsavtal med A. Företagshälsovårdsläkaren hade på grund av A:s övervikt inte bedömt A:s lämplighet för arbetet och således inte heller skrivit ett lämplighetsintyg åt A angående arbetet. Av de skäl som framgår av domen ansåg Högsta domstolen att bolaget hade diskriminerat A på grund av hennes hälsotillstånd." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180040 ECLI:FI:KKO:2018:40 KKO:2018:40 Työsopimus Sairausajan palkka Lakko S2017/75 1023 2018-05-21 ECLI:FI:KKO:2018:40 Työntekijä oli ollut vuosilomalla työtaistelun alkaessa. Työtaistelu koski työntekoa ns. OTO-vuoroilla. Loman päätyttyä hän oli jäänyt välittömästi sairauslomalle. Sairausloma oli alkanut samana päivänä kuin työntekijän ensimmäinen työtaistelun piirissä ollut työvuoro. Ensimmäisen sairauslomansa jälkeen työntekijä oli osallistunut työtaisteluun, minkä jälkeen hän oli jälleen ollut sairauslomalla OTO-vuorojensa aikana. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että työntekijä oli oikeutettu sairausajan palkkaan ensimmäiseltä sairauslomajaksoltaan mutta ei hänen työtaisteluun osallistumisensa jälkeiseltä ajalta. (Ään.) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Vantaan käräjäoikeuden tuomio 21.12.2015 nro 15/20516 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 24.11.2016 nro 1700 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Inka Grönqvist sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Olli Mäkinen, Helena Vihriälä ja Petra Spring. Esittelijä Samuli Kaarre. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. Työnantaja vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A on toiminut työnantajan palveluksessa lennonjohtajana aluelennonjohdossa Tampereella. Suomen Lennonjohtajien yhdistys ry on ilmoittanut työnantajalle, että yhdistyksen jäsenet eivät 30.7.2013 alkaen suorita varsinaisen lennonjohtajan työn lisäksi OTO-tehtäviä, joita tehtiin tiettyinä työvuorolistassa määrättyinä päivinä. Toimella on ilmoitettu vastustettavan suunnitelmia siirtää Suomen aluelennonjohto Tampereelta Vantaalle. Työ- ja elinkeinoministeriö on päätöksellään siirtänyt työtaistelun alkamisajankohdan siten, että työtaistelu on alkanut 13.8.2013 klo 8. 2. A on ollut vuosilomalla 1.- 31.8.2013 ja vapaapäivällä 1.9.2013. A:lla on ollut OTO-tehtäviä 2. - 6.9., 17. - 20.9. ja 23. - 27.9.2013. A on ollut sairauslomalla 2. - 4.9.2013. Hän ei ole ollut työssä 5. - 6.9.2013. Sairauslomalla hän on ollut jälleen 16. - 20.9.2013 sekä 23. - 27.9.2013. 3. A on vaatinut kanteessaan, että työnantaja velvoitetaan maksamaan hänelle sairausajan palkkaa kaikilta sairauslomapäiviltä. Tämän lisäksi hän on vaatinut, että hänen oikeutensa 38 vuosilomapäivään kyseiseltä lomanmääräytymisvuodelta vahvistetaan. Vielä hän on vaatinut, että työnantaja velvoitetaan maksamaan hänelle vuosilomapalkkaa sekä lomarahaa. 4. Työnantaja on kiistänyt kanteen sillä perusteella, että A:n työstä poissaolon syynä oli pidettävä työtaistelua, eivätkä kyseiset päivät siten olleet työssäolopäivien veroisia päiviä. 5. Käräjäoikeus on katsonut työtaistelutoimenpiteen alkaneen 13.8.2013. Koska A oli sairastunut vasta sen jälkeen, kun työtaistelutoimenpide oli hänen kohdallaan alkanut, hänellä ei tämän vuoksi ollut oikeutta saada sairauspäiviltään korvausta siltä osin kuin ne olivat kohdistuneet työtaistelutoimenpiteiden aikaan. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. 6. A on valittanut hovioikeuteen, joka ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. 7. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n töistä poissaolon syynä pidettävä työtaistelua vai sairauslomaa ja onko hän siten oikeutettu palkkaan ja muihin vaatimiinsa etuuksiin sairausloman ajalta. Aikaprioriteettiperiaate arvioinnin lähtökohtana 8. Työlainsäädännössä ei ole yleisiä säännöksiä siitä, miten päällekkäisten eri poissaoloperusteiden vaikutuksia olisi arvioitava. Työoikeudessa vakiintuneesti sovelletun aikaprioriteettiperiaatteen mukaan eri perusteista johtuvan poissaolon vaikutuksia arvioidaan sen poissaoloperusteen nojalla, joka on alkanut ensimmäisenä. Ratkaisevaa on se, milloin ja millä perusteella työntekijä on jäänyt pois työstä. Oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden (Sarkko - Koskinen, Vuosilomalaki, 5 p. 1989, s. 90 ja Kröger - Orasmaa, Vuosilomalaki, 2015, s. 98) mukaan ratkaisevaa on työn estymisen tosiasiallinen ajankohta eikä esimerkiksi lakkovaroituksen tai muun ilmoituksen tekeminen. Jos poissaolo jatkuu ensimmäisen poissaoloperusteen lakattua, poissaoloa arvioidaan seuraavaksi alkaneen poissaoloperusteen mukaan. 9. Aikaprioriteettiperiaatetta on sovellettu kaavamaisesti riippumatta siitä, johtaako se työntekijän kannalta huonompaan lopputulokseen kuin muu samanaikainen poissaoloperuste. Aikaprioriteettia on noudatettu myös arvioitaessa palkanmaksuvelvollisuutta työtaistelutilanteessa (esim. KKO 1993:39 ja TT:1997-74). Jos taas poissaoloperusteet alkavat samanaikaisesti, ratkaisua ei lainkaan tehdä aikaprioriteetin nojalla, vaan tällöin on oikeuskirjallisuuden mukaan noudatettava yleistä työntekijän suojelun periaatetta ja valittava työntekijälle edullisin vaihtoehto (emt. Sarkko - Koskinen s. 91 sekä Kröger - Orasmaa s. 99). Työtaistelun alkaminen poissaoloperusteena 10. Aikaprioriteettiperiaatteen soveltamiseksi asiassa on ensin arvioitava sitä, milloin työtaistelusta johtuvan poissaolon on katsottava alkaneen. 11. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:12 (kohta 25) katsonut, että oikeutta ryhtyä lakkoon ei ole tarkoitettu jokaiselle työntekijälle kuuluvaksi itsenäiseksi oikeudeksi siten, että oikeutta voidaan käyttää muutoinkin kuin osana ammattiyhdistystoimintaa. Työsopimuslain 13 luvun 1 §:n mukainen ja perustuslain 13 §:n turvaama ammattiyhdistystoiminnan suoja koskee osallistumista työtaistelutoimenpiteeseen, joka on työntekijäyhdistyksen toimeenpanema tai jonka toimeenpanemiseen yhdistys on myötävaikuttanut. 12. Työtaistelu on siten yhdistyksen toimeenpanema joukkotoimi. Yksittäisen työntekijän osallistumisvapautta työtaisteluun kuitenkin suojataan osana ammattiyhdistystoiminnan suojaa. Työnteon estymisen perustetta arvioidaan työntekijäkohtaisesti ja sen kannalta, minkä syyn vuoksi kyseinen työntekijä on ensiksi jäänyt pois työstä. Pelkästään se, että työtaistelu on luonteeltaan kollektiivinen toimi, ei ole aihe käyttää aikaprioriteettivertailussa muunlaista tarkastelutapaa. Työtaisteluun osallistuminen tai sen ulkopuolelle jääminen on jokaisen työntekijän omassa päätösvallassa silloinkin, kun hän on työntekijäyhdistyksen jäsen. Osallistuttuaan ensin työtaisteluun työntekijä voi myös myöhemmin päättää toisin. 13. Korkein oikeus, työtuomioistuin ja työneuvosto ovat antaneet useita ratkaisuja aikaprioriteettiperiaatteen soveltamisesta työntekijöiden lakkoa koskevissa tilanteissa. Osittaisista, toistuvista tai vaiheittain etenevistä työtaistelutoimenpiteistä ei juurikaan ole oikeuskäytäntöä. Lähinnä tarkasteltavaa tapausta on työtuomioistuimen ratkaisu TT 1984-77 tilanteesta, jossa kaksi työntekijää oli sairastunut erillisten lakkopäivien välissä. Työtuomioistuimen mukaan merkitystä sairausajan palkan maksuvelvollisuuden kannalta ei ollut sillä, että työntekijät olivat ennen sairastumistaan ottaneet osaa vuorokauden kerrallaan kestäneisiin lakkoihin. Ratkaisussa on kuitenkin ollut kyse useista erillisistä vuorokauden kestäneistä työtaistelutoimenpiteistä. Nyt kysymys on yhdestä työtaistelutoimenpiteestä, joka on jaksottunut pidemmälle ajanjaksolle ja joka on koskenut vaihtelevasti eri työntekijöitä heidän työvuorojensa mukaisesti. Aikaprioriteettiperiaatteen soveltaminen tässä tapauksessa 14. A on ollut vuosilomalla työtaistelun alkaessa. Siten vuosiloman ajalta hänen poissaolonsa perusteena on aikaprioriteettiperiaatteen mukaisesti pidettävä lomaa. Vuosilomansa jälkeen hän on ollut vielä yhden päivän vapaalla, jonka osalta asiassa on jäänyt epäselväksi sekä se, milloin vapaapäivästä oli sovittu, että sen peruste. Tässä tilanteessa Korkein oikeus katsoo, että vuosiloma ja vapaapäivä muodostavat yhtäjaksoisen poissaolon perusteen. 15. A:n sairausloma on alkanut välittömästi hänen lomajaksonsa päättymisen jälkeen, joten hänen poissaolonsa työstä on jatkunut yhtäjaksoisesti poissaolon perusteen kuitenkin vaihtuessa. 16. Korkein oikeus toteaa, että yhdistymisvapauteen vahvasti suojattuna oikeutena kuuluu myös oikeus olla osallistumatta työtaisteluun. Tästä seuraa, että työntekijällä tulee olla tosiasiallinen mahdollisuus päättää itsenäisesti osallistumisestaan työtaisteluun. 17. Korkein oikeus katsoo, että A:lla ei ole ollut tarvetta eikä velvollisuutta päättää työtaisteluun osallistumisestaan yhtäjaksoisesti jatkuneiden lomansa ja sairauslomansa aikana, koska hänen ei tällöin ole tarvinnut olla muista poissaoloperusteista johtuen muutoinkaan työnantajan käytettävissä. Tällaisessa tilanteessa A:n ei voida yksin yhdistyksen ilmoituksen perusteella katsoa osallistuneen työtaisteluun vielä yhtäjaksoisesti jatkuneiden lomansa ja sairauslomansa aikana. Kun hänen sairauslomansa on alkanut samanaikaisesti hänen ensimmäisen OTO-vuoronsa kanssa, asia on ratkaistava työntekijän eduksi. A:n poissaolon perusteena on siten ensimmäisen sairauslomajakson ajalta pidettävä työkyvyttömyyttä. Sen vuoksi hän on oikeutettu palkkaan myös sairauslomansa ajalta 2. - 4.9.2013. Määrältään A:n vaatimus on riidaton. 18. A on ensimmäisen sairauslomajaksonsa päätyttyä 4.9.2013 osallistunut työtaisteluun 5. - 6.9.2013. Kun A on tämän jälkeen ollut poissa työstä OTO-vuorojensa aikana, hänen poissaolojensa perusteena on aikaprioriteettiperiaatteen nojalla pidettävä yhtäjaksoista työtaistelua. A:lla ei siten näiltä päiviltä ole oikeutta palkkaan. Lomaoikeudet ja lomakorvaukset 19. Asiassa on riidatonta, että mikäli A on oikeutettu sairausajan palkkaan vain ensimmäiseltä sairauslomajaksoltaan 2. - 4.9.2013, lomanmääräytymiskuukauden edellyttämä työpäivien ja työssäolopäivien veroisten päivien lukumäärä ei hänen kohdallaan täyty, eikä hänelle näin ollen kerry vuosilomaa syyskuulta 2013. Vuosilomaoikeuden vahvistamiselle ja lomaoikeuteen liittyvien korvausten maksamiselle ei siten ole perustetta. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että työnantaja velvoitetaan maksamaan A:lle sairausajan palkkaa 948,52 euroa sekä sairausaikalisää 168,15 euroa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 30.9.2013 lukien. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Päivi Hirvelä ja Mika Ilveskero (eri mieltä). Esittelijä Juha Mäkelä. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Ilveskero: Laissa ei ole säännelty, miten päällekkäisten eri poissaoloperusteiden vaikutuksia olisi arvioitava. Työoikeudessa vakiintuneesti sovelletun aikaprioriteettiperiaatteen mukaan eri perusteista johtuvan poissaolon vaikutuksia arvioidaan sen poissaoloperusteen nojalla, joka on alkanut ensimmäisenä. Enemmistön viittaaman oikeuskirjallisuuden mukaan ratkaisevaa on työn estymisen tosiasiallinen ajankohta eikä esimerkiksi lakkovaroituksen tai muun ilmoituksen tekeminen. Jos poissaolo jatkuu ensimmäisen poissaoloperusteen lakattua, poissaoloa arvioidaan seuraavaksi alkaneen poissaoloperusteen mukaan. Periaatetta on sovellettu kaavamaisesti riippumatta siitä, johtaako se työntekijän kannalta huonompaan lopputulokseen kuin muu samanaikainen poissaoloperuste. Aikaprioriteettia on noudatettu myös arvioitaessa palkanmaksuvelvollisuutta työtaistelutilanteessa, kuten enemmistön viittaamista ratkaisuista ilmenee. Jos taas poissaoloperusteet alkavat samanaikaisesti, ratkaisua ei lainkaan tehdä aikaprioriteetin nojalla, vaan tällöin on enemmistön viittaaman oikeuskirjallisuuden mukaan noudatettava yleistä työntekijän suojelun periaatetta ja valittava työntekijälle edullisin vaihtoehto. Aikaprioriteettiperiaatteen soveltamiseksi asiassa on ensin arvioitava sitä, milloin työtaistelusta johtuvan poissaolon on katsottava alkaneen. Kuten enemmistön perusteluista ilmenee, työtuomioistuimen ratkaisu TT 1984-77 on perustunut tästä asiasta poikkeavaan tosiseikastoon, joten se ei tule sovellettavaksi tässä asiassa. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:12 (kohta 25) katsonut, että oikeutta ryhtyä lakkoon ei ole tarkoitettu jokaiselle työntekijälle kuuluvaksi itsenäiseksi oikeudeksi siten, että oikeutta voidaan käyttää muutoinkin kuin osana ammattiyhdistystoimintaa. Työsopimuslain 13 luvun 1 §:n mukainen ja perustuslain 13 §:n turvaama ammattiyhdistystoiminnan suoja koskee osallistumista työtaistelutoimenpiteeseen, joka on työntekijäyhdistyksen toimeenpanema tai jonka toimeenpanemiseen yhdistys on myötävaikuttanut. Kun aikaprioriteettiperiaatteen arvioinnin kannalta olennaista on poissaolon peruste, katson, että työtaistelun osalta arviointi on tehtävä työtaistelun alkamisen perusteella eikä työntekijäkohtaisesti sen mukaisesti, milloin työtaistelutoimenpiteet ovat ensimmäistä kertaa koskeneet kutakin lakon piiriin kuuluvaa työntekijää. Katson siten, että työtaistelusta aiheutuva työn estyminen tosiasiallisesti alkaa työtaistelun alkamisesta lukien. Työnteon estymisen perustetta arvioidaan työntekijäkohtaisesti soveltaen aikaprioriteettiperiaatetta. Sen vuoksi työtaistelu ei ole työntekijän poissaolon peruste, jos työtaistelun alkaessa työntekijän poissaoloon on ollut olemassa työtaistelun alkamista aikaisemmin alkanut toinen poissaoloperuste. Aikaprioriteettiperiaatteesta voidaan kuitenkin poiketa. Yksittäisen työntekijän osallistumisvapautta työtaisteluun suojataan osana ammattiyhdistystoiminnan suojaa. Työntekijällä on yhdistymisvapauteen liittyvä oikeus olla osallistumatta työtaisteluun ja siten olla työnantajan käytettävissä työtaistelusta huolimatta. Vastaavasti työntekijä voi muusta aiemmasta poissaoloperusteesta huolimatta osallistua lakkoon, jolloin hänen poissaolonsa vaikutukset arvioidaan työtaisteluun osallistumisen perusteella (ks. KKO 1994:30). Seuraavaksi sovellan aikaprioriteettiperiaatetta tässä tapauksessa. Edellä mainituilla perusteilla katson, että työtaisteluun perustuva ja OTO-tehtäviin kohdistuva poissaoloperuste on A:n kohdalla alkanut 13.8.2013. A on ollut vuosilomalla työtaistelun alkaessa. Siten vuosiloman ajalta hänen poissaolonsa perusteena on aikaprioriteettiperiaatteen mukaisesti pidettävä lomaa. Vuosilomansa jälkeen hän on ollut vielä yhden päivän vapaalla, jonka osalta asiassa on jäänyt epäselväksi sekä se, milloin vapaapäivästä oli sovittu, että sen peruste. Katson kuten enemmistö, että vuosiloma ja vapaapäivä muodostavat yhtäjaksoisen poissaolon perusteen. A:n lomajakson päätyttyä hänen poissaolonsa perusteeksi on aikaprioriteettiperiaatteen mukaisesti tullut työtaistelu, joten A:n poissaolo 2. - 4.9.2013 on perustunut sairauslomaa ennen alkaneeseen työtaisteluun. A ei ole väittänyt, että hänen tarkoituksenaan ei olisi ollut osallistua työtaisteluun. A ei siten ole oikeutettu palkkaan näiltä päiviltä. A on ensimmäisen sairauslomajaksonsa päätyttyä osallistunut työtaisteluun 5. - 6.9.2013. A:n myöhempienkin poissaolojen perusteena on aikaprioriteettiperiaatteen nojalla pidettävä yhtäjaksoisesti jatkunutta työtaistelua, joten hän ei ole oikeutettu palkkaan näiltäkään päiviltä. Edellä mainituilla perusteilla en katso olevan syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta ja hylkään valituksen.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180040 ECLI:FI:KKO:2018:40 KKO:2018:40 Arbetsavtal Lön för sjukdomstid Strejk S2017/75 1023 2018-05-21 ECLI:FI:KKO:2018:40 En arbetstagare hade haft semester när en arbetsstrid bröt ut. Arbetsstriden gällde arbete under skift vid sidan av den egna befattningen. Efter semestern hade han omedelbart blivit sjukledig. Sjukledigheten hade börjat samma dag som arbetstagarens första arbetsskift vilket omfattades av arbetsstriden. Efter sin första sjukledighet hade arbetstagaren deltagit i arbetsstriden, och därefter igen varit sjukledig under sina arbetsskift vid sidan av den egna befattningen. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av domen att arbetstagaren hade rätt till lön under sjukdomstiden för den första sjukledigheten men inte för tiden efter att han hade deltagit i arbetsstriden." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180041 ECLI:FI:KKO:2018:41 KKO:2018:41 Todistelu Uusi todiste Oikeudenkäyntimenettely Prekluusio R2015/937 1041 2018-05-22 ECLI:FI:KKO:2018:41 Hovioikeus oli tuominnut A:n rangaistukseen laittomasta uhkauksesta. Korkeimmalle oikeudelle tekemässään valituksessa A nimesi kuultavaksi uusia todistajia, jotka olivat hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen suoritetussa lisätutkinnassa kertoneet tapahtumista tavalla, joka puhui A:n syyllisyyttä vastaan. Korkein oikeus katsoi, että A oli vedonnut sellaiseen uuteen selvitykseen, joka lainvoiman saaneen tuomion purkamista koskevassa asiassa esitettynä olisi johtanut tuomion purkamiseen. Tämän perusteella A:n sallittiin nimetä uudet todistajat vasta Korkeimmassa oikeudessa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n prekluusiosäännöksen estämättä. OK 30 luku 7 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 2.10.2014 nro 14/142797 Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:lle ja hänen veljelleen B:lle rangaistusta laittomasta uhkauksesta. Syytteen mukaan vastaajat olivat 21.8.2011 syytteen teonkuvauksessa tarkemmin selostetuin tavoin uhanneet asianomistajia rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatuilla oli ollut perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa. Vastaajat kiistivät syytteen. He eivät halunneet tulla kuulluksi todistelutarkoituksessa eivätkä nimenneet muutakaan henkilötodistelua. Käräjäoikeus hylkäsi syytteen. Käräjäoikeuden mukaan asianomistajat eivät olleet osanneet kertoa juuri mitään tekijöiden tuntomerkkejä esitutkinnassa tai pääkäsittelyssä, mutta olivat oikeudessa kuitenkin ilmoittaneet tunnistavansa tekijöiksi paikalla olleet vastaajat, joita he eivät tunteneet entuudestaan. Asianomistajien kertomana oli selvinnyt, että heidän läheisensä olivat syytteessä tarkoitettujen tapahtumien jälkeen etsineet tekijöitä Facebookista ja näyttäneet asianomistajille sieltä löytämiään kuvia A:sta ja B:stä. Asianomistajille ei ollut näytetty vertailukuvia muista henkilöistä. Käräjäoikeus katsoi, että asianomistajien suorittamaa tunnistamista ei voitu pitää luotettavana, jolloin yksinomaan se, että B omisti samanvärisen ja -merkkisen auton, jolla tekijät olivat olleet liikkeellä, ja se, että vastaajat olivat tapahtumayönä olleet paikkakunnalla, ei riittänyt osoittamaan vastaajien syyllistyneen väitettyyn rikokseen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Mikko Pennanen. Vaasan hovioikeuden tuomio 25.9.2015 nro 15/139664 Syyttäjä ja yksi asianomistaja valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus totesi, että kysymys ei ollut ollut esitutkintaviranomaisten järjestämästä tunnistamistilaisuudesta, vaan asianomistajien läheiset olivat pyrkineet omatoimisesti selvittämään tekijöitä ennen viranomaisten puoleen kääntymistä. Vain vastaajia esittävien valokuvien käyttäminen tunnistamistilanteessa oli tehnyt erehtymisen mahdollisuuden varteenotettavaksi. Tunnistamisen luotettavuutta heikensi myös se, ettei sitä ollut järjestetty niin, että asianomistajat olisivat toisistaan erillään tunnistaneet epäiltyjä tekijöitä. Lisäksi asianomistajien tiedossa oli tuolloin ilmeisesti jo ollut, että toinen kuvissa esiintyvistä henkilöistä omisti samanlaisen auton kuin se, jolla tekijät olivat liikkuneet. Hovioikeuden mukaan tunnistamisen luotettavuutta lisäsi kuitenkin se, että havaintojen tekijät eivät olleet nauttineet alkoholia, että paikalla oli ollut riittävä valaistus, että tekijät olivat tulleet hyvin lähelle asianomistajia ja että valokuvista tunnistaminen oli tapahtunut varsin pian tapahtumien jälkeen. Tunnistamisen oikeellisuutta tuki myös se, että tekijöiden käytössä oli ollut B:n omistamaa henkilöautoa vastaava auto. Harkittuaan esitettyä selvitystä kokonaisuutena hovioikeus katsoi syytteen toteen näytetyksi ja tuomitsi molemmat vastaajat sakkorangaistukseen sekä korvausvelvollisuuteen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Eija-Liisa Helin, Annette Laukkonen ja Eerika Hirvelä. Hovioikeuden tuomio on jäänyt lainvoimaiseksi B:n osalta. Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että häneen kohdistetut rangaistus- ja korvausvaatimukset hylätään. Syyttäjä ja asianomistaja vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu 1. A on vaatinut, että hänen sallitaan syyttömyytensä tueksi vedota hänen vasta Korkeimmassa oikeudessa nimeämäänsä, hovioikeuden tuomion jälkeen toimitetussa lisätutkinnassa ilmenneeseen uuteen henkilötodisteluun. Asiassa on siten kysymys ensinnäkin siitä, saako A vedota vasta Korkeimmassa oikeudessa nimeämäänsä todisteluun. Mikäli uuden todistelun esittäminen sallitaan, kysymys on todistelun merkityksestä asiassa. Muutoksenhakijan oikeus vedota uusiin todisteisiin Korkeimmassa oikeudessa 2. Kysymys on muutoksenhausta asiassa, jonka hovioikeus on käsitellyt toisena oikeusasteena. Muutoksenhakijan oikeutta vedota Korkeimmassa oikeudessa uusiin todisteisiin on tällaisissa asioissa rajoitettu oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentissa olevalla, niin sanottua prekluusiota koskevalla säännöksellä. Säännöksen mukaan muutoksenhakija ei saa vedota muihin seikkoihin ja todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. 3. Mainittu säännös koskee sanamuotonsa mukaan kaikenlaisia asioita ja siis myös rikosasioita. Sanamuodon mukaan tulkittuna säännöksen soveltaminen ei myöskään riipu siitä, millä perusteella asiassa on myönnetty valituslupa. 4. Säännöstä sovellettaessa on kuitenkin perusteltua ottaa huomioon sääntely, joka koskee lainvoiman saaneen rikostuomion purkamista uuden todistelun perusteella. Tätä koskevan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen. 5. Haettaessa lainvoiman saaneen rikostuomion purkamista syytetyn eduksi uusiin todisteisiin vetoamista ei siis ole rajoitettu prekluusiosäännöksellä. Lainkohdan esitöissä on katsottu, että kun syytetty ei rikosasiassa periaatteessa ole todistusvelvollinen, ei hänen viakseen voida lukea, ettei hän jo jutussa ole vedonnut johonkin tiedossaan olleeseen seikkaan tai todisteeseen (HE 14/1958 vp s. 9). 6. Valitusluvan myöntämisen perusteita koskevan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan valituslupa voidaan myöntää muun ohella silloin, kun siihen on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäynti- tai muun virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava. Valituslupajärjestelmän säätämiseen johtaneissa lain esitöissä on tämän niin sanotun purkuperusteen osalta todettu, että tuomioistuimen ratkaisu voi osoittautua sellaiseksi, että se olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun nojalla purettavissa. Esitöiden mukaan on tarpeetonta, että asianosainen joutuu näissä tilanteissa odottamaan hovioikeuden ratkaisun lainvoimaiseksi tuloa ennen kuin hän voi saattaa sen poistamista tai purkamista koskevan hakemuksensa Korkeimman oikeuden tutkittavaksi (HE 106/1978 vp s. 14). Esityölausumasta ilmenevällä tavalla mahdollisuus saada valitusasia Korkeimman oikeuden tutkittavaksi purkuperusteella perustuu siten erityisesti tavoitteeseen vähentää tarvetta ylimääräiseen muutoksenhakuun. 7. Purkuperusteeseen nojautuvan valituslupaperusteen säätämisen taustalla vaikuttavien, säännönmukaista ja ylimääräistä muutoksenhakujärjestelmää tältä osin yhdistävien taustasyiden vuoksi Korkein oikeus pitää perusteltuna tulkintaa, jonka mukaan sellaisessa tilanteessa, jossa valitusasiassa esitettyjen uusien todisteiden perusteella täyttyisivät lainvoiman saaneen rikostuomion purkamiselle oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa säädetyt edellytykset, muutoksenhakija saa vedota näihin todisteisiin, vaikkei hän olisikaan saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut voinut vedota niihin alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten oli ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Arviointi tässä asiassa 8. A on Korkeimmassa oikeudessa nimennyt itsensä ja neljä muuta henkilöä kuultavaksi todistelutarkoituksessa sen toteen näyttämiseksi, että hän ei ollut tehnyt syytteessä väitettyä tekoa vaan oli ollut sen tapahtuessa muualla. A on liittänyt Korkeimmalle oikeudelle tekemäänsä muutoksenhakemukseen hovioikeuden tuomion jälkeen suoritetusta lisätutkinnasta laaditun esitutkintapöytäkirjan. Todistajiksi Korkeimmassa oikeudessa nimetyt henkilöt ovat esitutkinnassa kertoneet, että A oli ollut rikoksen tapahtuma-aikana kotonaan ja että eräs nimetty sukulaismies oli ollut A:n veljen kanssa autoilemassa tapahtumayönä. Nimetty sukulaismies on esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä kertonut tapahtumista samalla tavalla. 9. Korkein oikeus katsoo, että A on vedonnut valituksessaan sellaiseen uuteen selvitykseen, joka lainvoiman saaneen rikostuomion purkamista koskevassa asiassa esitettynä johtaisi tuomion purkamiseen ja asian palauttamiseen alempaan tuomioistuimeen uudelleen käsiteltäväksi. Suoritetussa lisätutkinnassa esille tulleen perusteella olisi näet oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla erittäin painavia syitä saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko A tehnyt sen rikoksen, joka on hovioikeudessa luettu hänen syykseen. Korkeimman oikeuden johtopäätös 10. Kun valituksen tueksi esitetyn uuden selvityksen esittäminen olisi todennäköisesti johtanut tuomion purkamiseen, jos se olisi esitetty lainvoiman saaneen tuomion purkamista koskevassa asiassa, A saa edellä kohdassa 7 esitetyn mukaisesti tässä valitusasiassa nimetä uudet todistajat kuultaviksi. Näin on siitä huolimatta, ettei hän ole saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut voinut nimetä heitä kuultaviksi jo alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten oli ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Asian jatkokäsittely 11. A:n nimeämän uuden henkilötodistelun esitettäväksi hyväksymisen johdosta asian oikeudenkäyntiaineisto muuttuu merkittävästi verrattuna siihen aineistoon, jonka pohjalta asia on ratkaistu alemmissa oikeusasteissa. Asiassa on siten tarpeen järjestää suullinen käsittely henkilötodistelun vastaanottamiseksi ja esitetyn näytön harkitsemiseksi kokonaisuutena. 12. Mikäli todistelu otettaisiin vastaan Korkeimmassa oikeudessa, asiassa voitaisiin antaa välittömästi lopullinen ratkaisu. Toisaalta tämä tarkoittaisi sitä, että nyt nimetty henkilötodistelu tulisi arvioiduksi vain Korkeimmassa oikeudessa. Tätä vaihtoehtoa vastaan puhuu oikeusjärjestyksen lähtökohtiin kuuluva asianosaisen oikeus muutoksenhakuun myös näytön arviointia koskevista kysymyksistä. Asian pitkästä käsittelyajasta huolimatta Korkein oikeus harkitsee osapuolten oikeusturvan ja oikeusastejärjestyksen huomioon ottaen oikeaksi, että asia palautetaan A:han kohdistuvien vaatimusten osalta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Päätöslauselma Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan A:n osalta. Asia palautetaan Keski-Suomen käräjäoikeuteen, jonka tulee viipymättä omasta aloitteestaan ottaa asia A:n osalta uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand ja Mika Ilveskero.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180041 ECLI:FI:KKO:2018:41 KKO:2018:41 Bevisning Nytt bevis Rättegångsförfarandet Preklusion R2015/937 1041 2018-05-22 ECLI:FI:KKO:2018:41 Hovrätten hade dömt A till straff för olaga hot. A överklagade till Högsta domstolen och åberopade nya vittnen, vilka i en tilläggsundersökning efter hovrättens dom hade berättat om händelserna på ett sätt som talade mot att A var skyldig. Högsta domstolen ansåg att A hade åberopat en sådan ny utredning vilken om den hade framlagts i ett mål angående återbrytande av laga kraft vunnen dom hade lett till att domen skulle ha återbrutits. På den grunden tilläts A att åberopa nya vittnen först i Högsta domstolen trots preklusionsbestämmelsen i 30 kap. 7 § rättegångsbalken." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180042 ECLI:FI:KKO:2018:42 KKO:2018:42 Kiinteistötoimitus Moottorikelkkailureitin perustaminen Reittitoimitus M2017/14 1054 2018-05-24 ECLI:FI:KKO:2018:42 Kunta oli hakenut lainvoimaisen reittisuunnitelman nojalla reittitoimitusta maastoliikennelain mukaista moottorikelkkailureittiä varten. Reittitoimituksessa ei tullut tutkia maastoliikennelain 16 §:n 2 ja 3 momentin mukaisia reitin perustamisedellytyksiä, jotka on otettava huomioon jo silloin, kun kunnan ympäristönsuojeluviranomainen tekee päätöksen reittisuunnitelman hyväksymisestä. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Reittitoimituksen päätös 1.3.2016 nro 2010-352881 Kaavin kunta oli 7.6.2010 hakenut reittitoimitusta, jonka tarkoituksena oli perustaa maastoliikennelain mukainen noin 9 kilometrin mittainen moottorikelkkailureitti Kotakylä - Heinäjoentie kunnan ympäristölautakunnan 4.11.2009 hyväksymän reittisuunnitelman perusteella. Toimituksessa perustettiin 6 metriä leveä moottorikelkkailureitti reittisuunnitelman mukaisesti lukuun ottamatta rautatiealuetta sekä eräitä vähäisiä poikkeamia. Asian ovat ratkaisseet toimitusinsinööri Vesa Hallikainen ja uskotut miehet. Pohjois-Savon käräjäoikeuden maaoikeutena 16.12.2016 antama tuomio nro 16/20059 Eräät maanomistajat valittivat toimitusratkaisusta maaoikeuteen ja vaativat yhteisessä valituksessaan reittitoimituksessa tehtyjen ratkaisujen kumoamista kokonaisuudessaan tai asian palauttamista uudelleen käsiteltäväksi reittitoimituksessa tai ainakin rasitteen kirjaamista kiinteistörekisteriin valituksessa esitetyllä tavalla. Muutoksenhakijat katsoivat muun muassa, ettei maastoliikennelain 16 §:n 2 ja 3 momentin mukaiset reitin perustamisen edellytykset täyttyneet. Kunta ei ollut edes väittänyt, että reitille olisi lain 16 §:n 2 momentissa tarkoitettu yleinen tarve. Reittitoimituksessa ei ollut käsitelty lain 16 §:n 2 ja 3 momentin mukaisia reitin perustamisen edellytyksiä. Maaoikeus katsoi, että maastoliikennelain 16 §:n 2 ja 3 momentin mukaiset reitin perustamisen edellytykset arvioidaan reittisuunnitelmaa vahvistettaessa, mutta ei enää toimitusvaiheessa ja, että reitti oli muutoinkin perustettu ja merkitty kirjattavaksi kiinteistörekisteriin lain mukaisesti. Maaoikeus hylkäsi muutoksenhakijoiden valituksen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Petri Sahi ja asian valmisteluun on osallistunut maaoikeusinsinööri Jouko Sillanpää. Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa Maanomistajille myönnettiin valituslupa. Maanomistajat ovat yhteisessä valituksessaan vaatineet maaoikeuden päätöksen ja reittitoimituksessa tehtyjen ratkaisujen kumoamista kokonaisuudessaan tai asian palauttamista uudelleen käsiteltäväksi reittitoimituksessa tai ainakin rasitteen kirjaamista kiinteistörekisteriin valituksessa esitetyllä tavalla. Kaavin kunta ei käyttänyt sille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. Kaavin kunnan ympäristölautakunta oli 4.11.2009 hyväksynyt Kotakylä - Heinäjoentie -reittisuunnitelman, joka kunnan alueella koski 9 kilometriä pitkää moottorikelkkareittiä. Ympäristölautakunnan päätöksestä ei ollut tehty oikaisuvaatimuksia, ja se oli tullut lainvoimaiseksi. Päätöksen mukaan reitin pitäjänä toimi Kaavin kunta. 2. Kaavin kunta oli vuonna 2013 hakenut reittitoimitusta kunnan ympäristölautakunnan päätöksen mukaisen moottorikelkkareitin perustamiseksi. Reittitoimitus oli välillä keskeytetty kunnan pyynnöstä sen selvittämiseksi, suostuvatko maanomistajat reitin perustamiseen. Reittitoimitusta oli kuitenkin kunnan pyynnöstä jatkettu vuonna 2015 aikaisemmin hyväksytyn reittisuunnitelman mukaisen reitin toteuttamiseksi kokonaisuudessaan. 3. Toimitusmiehet totesivat reittitoimituksessa, että toimitushakemus perustui lainvoimaiseen reittisuunnitelmaan, jonka vahvistamisen yhteydessä maastoliikennelain 16 §:n 2 ja 3 momentissa säädetyt reitin tarpeellisuutta ja haitattomuutta koskevat edellytykset on jo pitänyt ottaa huomioon. Reitti voitiin perustaa maanomistajien suostumuksesta riippumatta. Toimitusmiehet totesivat, että laissa säädetyt moottorikelkkailureitin perustamisen edellytykset täyttyivät. Moottorikelkkailureitti perustettiin toimituksessa 1.3.2016 reittisuunnitelman mukaisena rautatiealuetta ja eräitä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 4. Maanomistajien valituksen johdosta Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, olisiko reittitoimituksessa tullut tutkia maastoliikennelain 16 §:n 2 ja 3 momentissa säädettyjen reitin perustamiselle asetettujen tarpeellisuutta ja haitattomuutta koskevien edellytysten täyttyminen. Sovellettavat säännökset Moottorikelkkareitin perustamista koskeva menettely 5. Maastoliikennelain 15 §:n 1 momentin mukaan moottorikelkkareitin perustamiseksi on laadittava reittisuunnitelma, jonka hyväksymisestä päättää kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Reittisuunnitelmassa on lain 15 §:n 2 momentin mukaan osoitettava reitin kulku ja reittiin kuuluvat levähdys- ja huoltoalueet niin, että ne voidaan suunnitelman perusteella tarvittaessa merkitä maastoon. Suunnitelmassa on myös mainittava ne kiinteistöt, joiden kautta reitti tulisi kulkemaan. 6. Lain 16 §:n 1 momentin mukaan moottorikelkkailureitti perustetaan lainvoimaisen reittisuunnitelman perusteella joko reittitoimituksessa tai maanomistajan ja reitin pitäjän välisellä kirjallisella sopimuksella. 7. Moottorikelkkailureitin merkitsemisestä kiinteistörekisteriin säädetään lain 17 §:n 3 momentissa viittauksella yksityisistä teistä annettuun lakiin. Moottorikelkkailureitti voidaan lain 19 §:n 1 momentin mukaan ottaa yleiseen käyttöön, kun reittisuunnitelma on saanut lainvoiman, korvaukset on suoritettu ja reitti merkitty maastoon. Reitin pitäjällä on 19 §:n 2 momentin mukaan oikeus poistaa reitiltä ajoa haittaavia puita, pensaita sekä muita vähäisiä luonnonesteitä. Maastoliikennelain mukaiset edellytykset moottorikelkkareitin perustamiselle 8. Maastoliikennelain 1 luvun 1 §:n mukaan moottorikelkkareittien perustamisella pyritään yleisesti ehkäisemään niitä haittoja, joita muun ohella luonnolle tai muulle ympäristölle aiheutuu moottorikäyttöisten ajoneuvojen käyttämisestä maastossa ja moottorikelkkailureitillä, sekä edistämään liikenneturvallisuutta. 9. Moottorikelkkailureittiä ei lain 16 §:n 2 momentin mukaan saa perustaa, jos sen käyttämisestä aiheutuisi luonnolle tai muulle ympäristölle, luontaiselinkeinolle, maa- ja metsätaloudelle, yleiselle virkistyskäytölle tai muulle yleiselle tai yksityiselle edulle huomattavaa haittaa. 10. Maa-alueen tai vesialueen omistajan tai haltijan suostumuksesta riippumatta moottorikelkkailureitti voidaan 16 §:n 3 momentin mukaan perustaa, jos reitin perustaminen on tarpeen yleisen kulkuyhteyden luomiseksi tai yleisen virkistyskäytön kannalta eikä reitistä aiheudu maa-alueen omistajalle tai haltijalle eikä poronhoidolle huomattavaa haittaa. Maastoliikennelain mukaisten edellytysten arviointi tässä asiassa 11. Valittajat ovat pitäneet toimitusmiesten päätöstä lainvastaisena sillä perusteella, että toimituspäätöksessä ei ollut arvioitu moottorikelkkailureitin tarpeellisuutta ja haitattomuutta. Valittajien mukaan arviota ei ollut tehty myöskään ympäristölautakunnan vahvistaessa reittisuunnitelman. Koska maanomistajat eivät olleet antaneet suostumustaan, reitin tuli täyttää myös maastoliikennelain 16 §:n 3 momentissa mainitut tarpeellisuutta ja haitattomuutta koskevat edellytykset. 12. Korkein oikeus toteaa edellä mainituista maastoliikennelain säännöksistä ilmenevän, että moottorikelkkailureitin perustaminen koostuu kahdesta eri vaiheesta. Ensimmäisessä vaiheessa kunnan ympäristönsuojeluviranomainen hyväksyy reittisuunnitelman. Ympäristönsuojeluviranomaisen päätös on hallintopäätös, ja siihen voi hakea muutosta siten kuin kuntalaissa säädetään. Suunnitelmassa osoitetaan reitin kulku levähdys- ja huoltoalueineen ja mainitaan ne kiinteistöt, joiden kautta reitti tulisi kulkemaan. 13. Moottorikelkkailureitin perustamisedellytyksenä on aina lainvoimainen reittisuunnitelma. Menettelyn toisena vaiheena on reittitoimitus, jollei reittiä perusteta maastoliikennelain 16 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla sopimusteitse. Reittitoimituksessa päätetään käyttöoikeuden perustamisesta suunnitelman mukaista moottorikelkkailureittiä varten ja määrätään korvaukset haitoista ja vahingoista maastoliikennelain 16 §:n 4 momentin ja 17 §:n 2 momentin nojalla. Kiinteistörekisterin pitäjä tekee merkinnät reitistä, kun reittitoimitus on tullut lainvoimaiseksi. 14. Edellä todetusta ilmenee, että reittisuunnitelman hyväksyminen ja reittitoimitus ovat reitin perustamiseen liittyviä erillisiä vaiheita päätöksenteon kohteen, toimivaltaisen viranomaisen ja muutoksenhaun osalta. Tarkoituksena ei ole, että reittisuunnitelmaa laadittaessa ratkaistavina olleet kysymykset ratkaistaisiin osaksikaan uudestaan reittitoimituksessa. Reittisuunnitelmaa koskeva päätös ja reittitoimitus liittyvät kuitenkin kiinteästi toisiinsa niin, että lainvoimainen reittisuunnitelma muodostaa perustan reittitoimitukselle. 15. Maastoliikennelaissa ei ole nimenomaisesti säädetty siitä, missä vaiheessa reitin tarpeellisuutta ja haitattomuutta koskevat 16 §:n 2 ja 3 momentin mukaiset edellytykset tutkitaan. Säännösten sijoittaminen reittitoimitusta koskevan 16 §:n yhteyteen viittaisi siihen, että kysymys olisi reittitoimituksen yhteydessä arvioitavista edellytyksistä. Korkein oikeus toteaa, että edellytysten arviointi liittyy kuitenkin niihin kysymyksiin, jotka ovat kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivallassa ja jotka sen on otettava huomioon reittisuunnitelmaa hyväksyessään. Reittisuunnitelmassa osoitetaan reitin kulku, joka liittyy kunnan maankäytönsuunnitteluun. Reitin tarpeellisuus liikenneväylänä sekä kunnan virkistyskäytön kannalta samoin kuin reitin mahdolliset haitalliset vaikutukset tulevat reitin kulkua suunniteltaessa arvioitaviksi. 16. Myös Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöstä (esimerkiksi KHO 2014:65) ilmenee, että maastoliikennelain 16 §:n 2 ja 3 momentin mukaisten moottorikelkkailureitin perustamisedellytysten toteutuminen arvioidaan reittisuunnitelmaa hyväksyttäessä, jolloin päätöksen laillisuus tulee arvioitavaksi mahdollisen muutoksenhaun johdosta hallintolainkäyttöasiana. 17. Vastaavanlaisella kaksivaiheisella menettelyllä perustetaan ulkoilulain mukainen ulkoilureitti. Ulkoilulain sääntelystä ilmenee maastoliikennelakia yksiselitteisemmin, että reitin perustamisen edellytykset arvioidaan reittisuunnitelmaa laadittaessa. 18. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että edellä todetusta huolimatta maastoliikennelain yleistä tarkoitusta koskeva 1 § ja sen 16 §:ssä ilmaistut haitattomuutta ja tarpeellisuutta koskevat säännökset voivat olla merkityksellisiä myös reittitoimituksessa, kun reittisuunnitelman puitteissa päätetään reitin yksityiskohtaisesta toteuttamisesta. Reitin sijoittamista maastoon ei välttämättä arvioida reittisuunnitelmaa hyväksyttäessä samalla yksityiskohtaisuudella kuin miten se on määritettävä reittitoimituksessa. Tällöin kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että arvioitaisiin uudelleen reitin tarpeellisuutta tai haitattomuutta koskevat edellytykset lainvoiman saaneen reittisuunnitelman osalta, vaan reittisuunnitelman puitteissa tehtävistä ratkaisuista. 19. Kysymyksessä olevan reitin pitäjänä toiminut Kaavin kunta on hakenut reittitoimitusta lainvoiman saaneen reittisuunnitelman pohjalta, jossa reitin tarpeellisuus ja haitattomuus on tullut arvioida. Korkein oikeus katsoo, että aihetta maaoikeuden tuomion muuttamiseen tältä osin ei siten ole. Tuomiolauselma Maaoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180042 ECLI:FI:KKO:2018:42 KKO:2018:42 Fastighetsförrättning Anläggande av snöskoterled Ledförrättning M2017/14 1054 2018-05-24 ECLI:FI:KKO:2018:42 En kommun hade med stöd av en lagakraftvunnen plan för en snöskoterled ansökt om en ledförrättning för anläggande av en snöskoterled, som avses i terrängtrafiklagen. Vid ledförrättningen skulle inte utredas de förutsättningar enligt 16 § 2 och 3 mom. terrängtrafiklagen för att anlägga leden vilka ska beaktas redan när kommunens miljövårdsmyndighet fattar beslut om att godkänna en plan för en led. TerrängtrafikL 16 § 2 mom" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180043 ECLI:FI:KKO:2018:43 KKO:2018:43 Syyntakeisuus Tappo R2016/972 1080 2018-05-25 ECLI:FI:KKO:2018:43 A oli tappanut äitinsä lyömällä tätä kahvakuulalla kahdeksan kertaa päähän. Teon tehdessään A oli ollut sekavuustilassa, joka oli aiheutunut pitkään jatkuneen alkoholinkäytön lopettamisesta muutamaa päivää aikaisemmin. Mielentilalausunnon mukaan A oli ollut itse aiheutetussa alkoholipsykoosissa. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei A:n sekavuustilassa ollut kysymys rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentissa tarkoitetusta tilapäisestä tajunnan häiriöstä, johon tekijä oli itsensä saattanut. A:n katsottiin olleen teon tehdessään alentuneesti syyntakeinen. RL 3 luku 4 § 4 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 11.2.2016 nro 16/106335 Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi syytekohdassa 2, että A oli 18.9.2015 lyönyt voimakkaasti äitiään neljän kilogramman painoisella kahvakuulalla kahdeksan kertaa päähän. Iskut olivat osuneet kallon yläosan alueelle ja aiheuttaneet useita kallonlaen murtumia, kovakalvon- ja lukinkalvonalaisia verenvuotoja sekä aivoruhjeita, joiden seurauksena A:n äiti oli kuollut. Menettelyllään A oli tahallaan tappanut äitinsä. A:n syyntakeisuuden osalta käräjäoikeus totesi, että se oli 23.9.2015 antamallaan päätöksellä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 45 §:n (244/2006) nojalla määrännyt A:n mielentilan tutkittavaksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos oli antamassaan lausunnossa katsonut A:n olleen teon aikana syyntakeinen. Käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että A ei ollut rikoksen tehdessään ollut päihtynyt. Hän oli muutamia päiviä aikaisemmin lopettanut pitkään jatkuneen alkoholin väärinkäytön, mikä oli johtanut sekavuustilaan, jonka aikana A oli tappanut äitinsä. Selvää sinänsä oli, että tällainen alkoholin väärinkäyttöön ja sen lopettamiseen pohjautunut tajunnan häiriö oli itse aiheutettu. Käräjäoikeus tulkitsi rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin säännöstä siten, että syyntakeisuusarvioinnissa oli pääsääntöisesti jätettävä huomiotta päihtymys ja muu siihen rinnastettavissa oleva tajunnan häiriö, johon tekijä oli itsensä saattanut. Säännös ei käräjäoikeuden mukaan ollut sen sijaan sovellettavissa tilanteisiin, joissa tajunnan häiriö oli sinällään tekijän itse aiheuttama alkoholin väärinkäytöllä tai muulla moitittavalla elämäntavalla, mutta joissa tekoa ei ollut tehty päihtymystilassa tai muussa siihen verrattavassa tilassa, johon tekijä oli saattanut itsensä ennen tekoa. Koska A:n tajunnan häiriön oli aiheuttanut pitkäaikaisen alkoholin väärinkäytön lopettaminen muutama päivä ennen tekoa, rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin säännös ei siten estänyt sen huomioon ottamista A:n syyntakeisuutta arvioitaessa. Käräjäoikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi, että A:n kyky säädellä käyttäytymistään oli rikoksen tekoaikana alentunut ja että hän oli syyllistynyt tappoon alentuneesti syyntakeisena. Käräjäoikeus tuomitsi A:n ampuma-aserikoksesta (syytekohta 1), alentuneesti syyntakeisena tehdystä taposta (syytekohta 2) ja törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (syytekohta 3) yhteiseen 10 vuoden vankeusrangaistukseen. Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Tapani Ojala ja lautamiehet. Vaasan hovioikeuden tuomio 5.10.2016 nro 16/140118 A valitti hovioikeuteen ja vaati rangaistuksen alentamista. Syyttäjä teki vastavalituksen ja vaati, että A:n katsotaan tapon tehdessään olleen syyntakeinen ja että yhteistä vankeusrangaistusta korotetaan. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden syyntakeisuutta koskevan ratkaisun todeten, että A:n kyky säädellä käyttäytymistään oli ollut rikoksen tekoaikana merkittävästi alentunut. Hovioikeus alensi A:lle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen 8 vuoteen 3 kuukauteen vankeutta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Vaittinen, Pasi Vihla ja Mika Kinnunen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n katsotaan olleen tappoon syyllistyessään syyntakeinen ja että A tuomitaan syytteen mukaisesti taposta vähintään 10 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A:n syyksi on lainvoimaisesti luettu, että hän oli 18.9.2015 tahallaan tappanut äitinsä lyömällä tätä neljän kilogramman painoisella kahvakuulalla voimakkaasti päähän kahdeksan kertaa. Iskut olivat aiheuttaneet useita kallonlaen murtumia, kovakalvon- ja lukinkalvonalaisia verenvuotoja sekä aivoruhjeita, joiden seurauksena äiti oli kuollut. 2. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A oli rikoksen tehdessään ollut alentuneesti syyntakeinen, koska hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään oli ollut alentunut pitkäaikaisen alkoholinkäytön lopettamisesta johtuneen sekavuustilan vuoksi. Vaikka A oli itse aiheuttanut sekavuustilan alkoholin väärinkäytöllä, rikosta ei ollut tehty päihtymystilassa tai siihen rinnastettavassa tilassa. Sen vuoksi alemmat oikeudet ovat katsoneet, että kysymys oli ollut sellaisesta tajunnan häiriöstä, jonka huomioon ottaminen syyntakeisuusarvioinnissa ei edellyttänyt rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä. 3. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, onko A ollut alentuneesti syyntakeinen syyllistyessään tappoon. Tämän arvioimiseksi on asiassa otettava kantaa siihen, onko A:n sekavuustilassa ollut kysymys rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentissa tarkoitetusta tilapäisestä tajunnan häiriöstä, johon tekijä on itsensä saattanut. Sovellettavat säännökset 4. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä on muun ohella, että tekijä on syyntakeinen. Pykälän 2 momentissa säädetään syyntakeettomuudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että tekijä ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka että hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt. Jollei tekijä ole 2 momentin mukaan syyntakeeton, mutta hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut (alentunut syyntakeisuus), rangaistusta määrättäessä on pykälän 3 momentin mukaan sovellettava lievennettyä rangaistusasteikkoa. Pykälän 4 momentin mukaan päihtymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä, johon tekijä on saattanut itsensä, ei oteta syyntakeisuusarvioinnissa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavia syitä. A:n mielentilasta 5. A oli lopettanut pitkäaikaisen alkoholinkäytön muutamaa päivää ennen syyllistymistään tappoon, eikä hän siten ollut teon tehdessään päihtynyt. A on mielentilatutkimuksessa kertonut, että hän oli valvonut useita öitä ennen tekoa ja että hänellä oli tekoaikana ollut harhoja ja pelkotiloja. A:n mukaan tekoon ei ollut ollut mitään järkevää syytä ja se oli hänelle täysin käsittämätön. 6. Psykiatrian erikoislääkärin 22.9.2015 antaman lausunnon mukaan A on tuolloin suoritetussa tutkimuksessa kertonut kuuloharhoistaan ja peloistaan, jotka olivat alkaneet 15.9. ja jatkuneet 20.9.2015 saakka. Lääkärin näkemyksen mukaan A oli mielisairas ja sen vuoksi hoidon tarpeessa. A:sta on tutkimuksen perusteella laadittu M1-tarkkailulähete psykiatrisen arvion tekemiseksi tahdosta riippumattoman hoidon tarpeesta. 7. Mielentilalausunnon mukaan A oli tappoon syyllistyessään ollut itse aiheutetussa alkoholipsykoosissa. A:n teko selittynee lausunnon mukaan alkoholinkäytön lopettamisesta seuranneella äkillisellä lyhytkestoisella sekavuustilalla, jolloin hän ei ollut psykoottisten harhojen vuoksi kyennyt säätelemään käyttäytymistään tai ymmärtämään tekojensa seurauksia. Lausunnossa on arvioitu, että suurella todennäköisyydellä A ei olisi ollut väkivaltainen äitiään kohtaan, ellei hän olisi ollut psykoottisten oireiden vuoksi harhainen. Esitietojen valossa hän ei ole muulloinkaan käyttäytynyt väkivaltaisesti ketään kohtaan. 8. Mielentilalausunnossa on edelleen todettu, että A:lla oli jo aikaisemmin ollut alttiutta lyhytkestoisiin psykoottisiin harhoihin runsaan alkoholinkäytön lopettamiseen liittyen. A oli ollut itse tietoinen tästä taipumuksestaan. Lausunnossa on katsottu, että nykyisen oikeuspsykiatrisen käsityksen mukaan itse aiheutettua alkoholihumalaa tai tähän liittyviä psykoottisiakaan oireita ei pidetä syyntakeisuutta alentavana perusteena. 9. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on katsonut mielentilalausunnossa esitetyn mukaisesti, että A oli tekoaikana ollut syyntakeinen. Onko kysymys ollut tajunnan häiriöstä? 10. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin säännös koskee vain päihtymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä, johon tekijä on saattanut itsensä. Laissa ei ole määritelty, mitä tajunnan häiriöllä tai muilla mielentilaa määrittävillä käsitteillä 4 §:ssä tarkoitetaan. 11. Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että mielentilaa koskevat termit ovat pykälässä yleiskielisiä. Yleiskielisyyden etuna on pidetty muun muassa sitä, etteivät psykiatriset koulukuntaerot vaikuta tuomioistuintyöskentelyyn. Toisaalta hallituksen esityksessä ei myöskään ole tietoisesti pyritty irtautumaan sanottujen termien lääkintäjuridisesta merkityksestä (HE 44/2002 vp s. 62). 12. Korkein oikeus toteaa, että käsitteellä tajunnan häiriö voidaan yleiskielen mukaan tarkoittaa hyvin erilaisia mielen tiloja, myös sellaisia, jotka lääketieteessä voidaan määritellä mielisairauksiksi. Korkein oikeus katsoo, että A:lla tekoaikana ollutta psykoottista häiriötä on yleiskielen mukaan arvioituna perusteltua pitää tajunnan häiriönä huomioon ottaen myös häiriön syy eli aiempi liiallinen alkoholinkäyttö. Edellyttääkö tajunnan häiriön huomioon ottaminen erityisen painavia syitä? 13. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin soveltaminen edellyttää säännöksen sanamuodon mukaan ainoastaan, että kysymys on päihtymyksestä tai muusta tilapäisestä tajunnan häiriöstä, johon tekijä on itsensä saattanut. Lainkohdan sanamuoto vaikuttaa siten mahdollistavan tulkinnan, jonka mukaan kaikenlaisten itse aiheutettujen tilapäisten tajunnan häiriöiden huomioon ottaminen syyntakeisuusarvioinnissa edellyttää erityisen painavia syitä riippumatta siitä, johtuvatko ne alkoholin tai muun huumaavan aineen vaikutuksesta tai käytöstä. 14. Voimassa oleva syyntakeisuutta koskeva pykälä säädettiin rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamisen yhteydessä vuonna 2004 voimaan tulleella lailla 515/2003. Tätä ennen voimassa olleen rikoslain 3 luvun 4 §:n (39/1889) 2 momentin mukaan päihtymystä tai muuta sen kaltaista mielenhäiriötä, johon rikoksentekijä on itsensä saattanut, ei tullut yksinään pitää syynä rangaistuksen vähentämiseen. Aikaisemmassa laissa lisäedellytyksenä sille, ettei itse aiheutettua häiriötä otettu huomioon syyntakeisuusarvioinnissa, oli näin ollen se, että häiriö oli päihtymykseen rinnastettava. 15. Aikaisemman lain aikaisessa oikeuskirjallisuudessa lähdettiin yleisesti siitä, että rikoslain 3 luvun 4 §:n (39/1889) 2 momenttia sovelletaan alkoholista johtuneen päihtymystilan lisäksi muun huumaavan aineen nauttimisesta aiheutuneisiin tiloihin. Oikeuskirjallisuudessa katsottiin myös, että juoppohulluuden (delirium tremens) ja kroonisen alkoholismin aiheuttamat tilat rajautuvat tämän lainkohdan soveltamisalan ulkopuolelle (Brynolf Honkasalo, Suomen rikosoikeus, yleiset opit, toinen osa, 1967 s. 41 ja 67 - 70). 16. Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneissa esitöissä on lähdetty siitä, että humalan vaikutuksesta rangaistusvastuuseen säädettäisiin edelleen aikaisemmalta pohjalta (HE 44/2002 vp s. 67 ja LaVM 28/2002 vp s. 9). Arvioitaessa kysymyksessä olevan säännöksen soveltamisedellytyksiä hallituksen esityksessä on kiinnitetty huomiota vain alkoholin tai muun huumaavan aineen käytöstä johtuviin tajunnan häiriöihin (HE 44/2002 vp s. 67 - 68) eikä siten esimerkiksi sellaisiin alkoholin käytön lopettamisesta johtuviin psykoottisiin tiloihin, joista nyt on kysymys. Esitöissä ei kuitenkaan ole perusteltu sitä, minkä vuoksi säännökseen ei ole otettu aikaisemman lain tavoin rajoitusta, jonka mukaan säännöksen soveltamisen edellytyksenä olevan tajunnan häiriön olisi oltava päihtymyksen kaltainen. Toisaalta säännökseen on uudessa laissa lisätty nimenomainen rajoitus, jonka mukaan se koskee vain tilapäisiä tajunnan häiriöitä. Tämäkin viittaa siihen, että säännöksen on ajateltu soveltuvan vain alkoholihumalan kaltaisiin ohimeneviin häiriötiloihin, joiden kesto tyypillisesti riippuu käytetyn huumaavan aineen vaikutusajasta. Korkeimman oikeuden arviointi 17. Syyntakeettoman rankaisematta jättämistä ja alentuneesti syyntakeisen rangaistuksen lieventämistä on perusteltu erityisesti rikosoikeudessa keskeisellä syyllisyysperiaatteella. Syyllisyysperiaatteen kannalta olisi epäoikeudenmukaista rangaista henkilöä, jolta sairauden tai poikkeavuuden vuoksi puuttuu kyky ymmärtää asioiden tosiasiallinen ja oikeudellinen luonne tai jolta näistä syistä puuttuu kyky säädellä käyttäytymistään. Vastaavasti alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa rangaistusta tulee lieventää siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen (esim. HE 44/2002 vp s. 46 ja 61). 18. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin säännös, jolla rajoitetaan tilapäisten tajunnan häiriöiden huomioon ottamista syyntakeisuusarvioinnissa, tarkoittaa merkittävää poikkeusta syyllisyysperiaatteeseen. Säännöstä on perusteltu erityisesti yleisestävillä syillä ja käytännön näkökohdilla, joiden on katsottu edellyttävän verraten ankaraa vastuuta. Säännöksen esitöiden mukaan syyttäjän olisi jokseenkin mahdoton osoittaa rikoksen vaatimaa tahallisuutta, mikäli syytetyn sallittaisiin ilman erityisehtoja vedota juopumuksen aiheuttamiin tajunnan häiriöihin ja motivointivaikeuksiin. Lisäksi esitöissä on pidetty yleisprevention kannalta vahingollisena mielikuvaa siitä, että jokainen tiedottomuutta lähenevässä humalassa oleva on rikosoikeudellisesti syyntakeeton (HE 44/2002 vp s. 67 - 68). Korkein oikeus katsoo, että tämän kaltaista syytetyn vahingoksi koituvaa poikkeussäännöstä on jo lähtökohtaisesti perusteltua tulkita suppeasti. 19. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:12 on todettu, rangaistussäännösten tulkinnassa voidaan, kun se tapahtuu rikoksesta epäillyn eduksi, ottaa huomioon säännöksen tarkoitus ja sillä suojellut oikeushyvät (kohta 19). Ratkaisussa KKO 2016:42 Korkein oikeus on tulkinnut rattijuopumusta koskevaa rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momenttia sen sanamuotoa rajoitetummin muun muassa lainsäätäjän tarkoitukseen perustuen (erityisesti kohdat 16, 19 ja 22). Lain tarkoitus voidaan samalla tavalla ottaa huomioon myös tulkittaessa rikoslain yleisen osan säännöksiä. 20. Edellä kohdassa 16 selostetuista rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin esitöistä voidaan päätellä, että säännöstä on ajateltu sovellettavan lähinnä vain alkoholin tai muun huumaavan aineen käytöstä johtuviin tajunnan häiriöihin. Mikään ei viittaa siihen, että momentin säätämisen tarkoituksena olisi ollut vähentää syyllisyysperiaatteen merkitystä rajoittamalla syyntakeisuusarvioinnissa huomioon otettavia tajunnan häiriöiden ilmenemismuotoja aikaisemmasta. Syyllisyysperiaatteen tällainen rajoittaminen olisi epäjohdonmukaista myös siihen nähden, että periaatteen merkitys on muutoin korostunut rikosoikeudessamme viime vuosikymmeninä. 21. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 3 luvun 4 §:ää on perusteltua tulkita siten, että itse aiheutetun tilapäisen tajunnan häiriön tulee olla päihtymykseen rinnastettava, jotta se voidaan jättää 4 momentin nojalla syyntakeisuusarvioinnissa huomioon ottamatta. Korkeimman oikeuden johtopäätökset 22. A on rikoksen tehdessään ollut alkoholipsykoosissa, joka on aiheuttanut hänelle erilaisia harhoja. Vaikka psykoosin kehittyminen on edellyttänyt pitkäaikaista alkoholin liikakäyttöä, sen välittömänä syynä on ollut alkoholinkäytön lopettaminen jo muutamaa päivää ennen rikoksen tekemistä. Korkein oikeus katsoo, ettei tällaista alkoholinkäytön lopettamisesta johtunutta psykoosia voida rinnastaa alkoholin tai muun huumaavan aineen käytöstä johtuvaan tilapäiseen tajunnan häiriöön. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin säännös ei siten rajoita A:lla olleen alkoholipsykoosin huomioon ottamista syyntakeisuusarvioinnissa. 23. Mielentilalausunnossa on edellä kohdassa 7 selostetuin tavoin arvioitu, ettei A psykoottisten harhojen vuoksi ollut tekohetkellä kyennyt säätelemään käyttäytymistään tai ymmärtämään tekojensa seurauksia. Lausunnon johtopäätös A:n täydestä syyntakeisuudesta on perustunut Korkeimman oikeuden edellä omaksumasta kannasta poikkeavaan oikeudelliseen käsitykseen alkoholipsykoosin huomioon ottamisesta syyntakeisuusarvioinnissa. 24. Alemmat oikeudet ovat esitetyn näytön perusteella päätyneet siihen, että A:n kyky säädellä käyttäytymistään oli ollut rikoksen tekoaikana alentunut rikoslain 3 luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla. Syyttäjä ei ole Korkeimmassa oikeudessa perustanut vaatimustaan A:n tuomitsemisesta syyntakeisena siihen, että alempien oikeuksien näytön perusteella tekemä arvio A:n kyvystä säädellä käyttäytymistään olisi virheellinen. Korkein oikeus katsoo, ettei sillä ole perusteita arvioida A:n syyntakeisuutta tältä osin toisin kuin alemmat oikeudet ovat tehneet. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Jussi Virtanen (mietintö). Esittelijän mietintö Määräaikainen oikeussihteeri Virtanen: Erilaisia päihteiden tai huumaavien aineiden käytöstä aiheutuvia sekavuustiloja yhdistää tilojen ominaispiirteitä enemmän se, että henkilö on aiheuttanut sekavuustilansa itse. Sen vuoksi rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentin soveltamisalaa arvioitaessa tajunnan häiriön oireita suurempi painoarvo on annettava tajunnan häiriön aiheutumistavalle sekä rikoksentekijän mahdollisuudelle ja kyvylle kontrolloida häiriön aiheutumista. Jotta tajunnan häiriö voidaan katsoa rikoslain 3 luvun 4 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla itse aiheutetuksi, tilan aiheutumisen on pitänyt olla sen saaneen vältettävissä. Silloinkin kun psykoottisen tilan välitön syy on alkoholin käytön lopettaminen, alkoholin käyttö on välttämätön edellytys kyseisen tilan aiheutumiselle. Tällöin alkoholin käytön lopettamisesta aiheutuva psykoottinen tila on estettävissä päihtymyksen tavoin alkoholin käyttöä välttämällä. Alkoholipsykoosin aiheutumisen yhteys alkoholin käyttöön huomioon ottaen tilan voidaan tulkita rinnastuvan aiheuttamistapansa puolesta riittävästi päihtymykseen. Mahdollisuus kontrolloida tajunnan häiriön aiheutumista edellyttää, että tila on ennakoitavissa. Alkoholipsykoosi on ilmiönä harvinainen ja sellaisen aiheutuminen edellyttää lähtökohtaisesti pitkäaikaista runsasta alkoholin käyttöä. Alkoholipsykoosin aiheutuminen alkoholin käytön seurauksena ei ole vastaavalla tavalla ennakoitavissa kuin päihtymyksen aiheutuminen vastaavasta syystä, minkä vuoksi psykoosin aiheutuminen voi tulla runsaan alkoholin käytön lopettaneelle henkilölle sellaisena ennakoimattomana seurauksena, että alkoholipsykoosin huomioon ottamiselle syyntakeisuusarviossa on erityisen painava syy. Alkoholipsykoosin uusiutumisen todennäköisyys ja siten myös ennakoitavuus kuitenkin lisääntyvät henkilön ryhtyessä aiemmista alkoholipsykooseistaan huolimatta käyttämään uudelleen runsaasti alkoholia. Mielentilalausunnossa A:n useista aiemmin potemista alkoholipsykooseista ja delirium-tiloista todettu huomioon ottaen hänellä voidaan katsoa olleen mahdollisuus ennakoida, että hänelle aiheutuu runsaan alkoholin käytön lopettamisesta alkoholipsykoosi, johon liittyy oireina vakavia aistiharhoja. Mielentilalausunnossa todettu antaa toisaalta myös aiheen katsoa, että A:lla diagnosoidut vaikea-asteinen alkoholiriippuvuus, pitkäaikainen masennus ja tilan synnyttyä myös itse alkoholipsykoosi olivat alentaneet merkittävästi hänen kykyään ottaa runsaan alkoholin käytön lopettamisesta aiheutuvat oireet huomioon toimintaansa koskevissa valinnoissa.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180043 ECLI:FI:KKO:2018:43 KKO:2018:43 Tillräknelighet Dråp R2016/972 1080 2018-05-25 ECLI:FI:KKO:2018:43 A hade dödat sin mor genom att slå henne åtta gånger i huvudet med ett redskapsklot (en s.k. kettlebell). Vid gärningen hade A varit förvirrad, vilket hade berott på att han några dagar tidigare hade avslutat ett långvarigt alkoholbruk. Enligt utlåtandet om A:s sinnestillstånd hade A haft en självförvållad alkoholpsykos. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av domen att det inte beträffande A:s förvirrade tillstånd hade varit fråga om sådan tillfällig självförvållad medvetanderubbning som avses i 3 kap. 4 § 4 mom. strafflagen. A ansågs ha varit nedsatt tillräknelig när han utförde gärningen." }
{ "fi": "Oikeusministeriö", "sv": "Justitieministeriet" }
{ "fi": "Korkein oikeus", "sv": "Högsta domstolen" }
{ "fi": "Suomi", "sv": "Finland" }
{ "fi": "Public", "sv": "Public" }
{ "fi": "20180044", "sv": "20180044" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2018:44", "sv": "ECLI:FI:KKO:2018:44" }
{ "fi": "KKO:2018:44", "sv": "KKO:2018:44" }
{ "fi": "Rangaistuksen määrääminen", "sv": "Bestämmande av straff" }
{ "fi": "Rangaistuksen mittaaminen", "sv": "Straffmätning" }
{ "fi": "Rangaistuslajin valinta", "sv": "Val av straffart" }
{ "fi": "Petos", "sv": "Bedrägeri" }
{ "fi": "Pahoinpitely", "sv": "Misshandel" }
{ "fi": "R2017/972", "sv": "R2017/972" }
{ "fi": "1196", "sv": "1196" }
{ "fi": "2018-06-05", "sv": "2018-06-05" }
{ "fi": "ECLI:FI:KKO:2018:44", "sv": "ECLI:FI:KKO:2018:44" }
{ "fi": "A:n syyksi oli luettu pahoinpitely ja kaksikymmentäviisi petosta.", "sv": "A hade tillräknats misshandel och tjugofem bedrägerier." }
{ "fi": "Esittelijä Jenni Sihvonen.", "sv": "Fråga om straffmätningen." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180045 ECLI:FI:KKO:2018:45 KKO:2018:45 Huumausainerikos Törkeä huumausainerikos Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen Lieventämisperusteet R2017/504 1197 2018-06-05 ECLI:FI:KKO:2018:45 A oli noin puolentoista kuukauden ajan pitänyt hallussaan 3,8 kilogrammaa noin 13-prosenttista amfetamiinia. A:n tehtävänä laajassa rikoskokonaisuudessa oli ollut kätkeä huumausaine-erä ja palauttaa se pyydettäessä takaisin. Jäätyään poliisin kiinniottamaksi A oli heti tunnustanut tekonsa ja osoittanut poliisille huumausaineen kätköpaikan. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja erityisesti siitä, miten A:n epäitsenäinen ja muita osallisia rajoitetumpi asema huumausaineen kätkijänä sekä hänen pyrkimyksensä edistää rikoksen selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikuttavat rangaistukseen. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 4.3.2016 nro 16/109481 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 21.6.2017 nro 17/125209 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Jorma Isotalo ja lautamiehet sekä hovioikeudessa sen jäsenet Antti Vaittinen, Tuula Keltikangas ja Yvonne Strömsholm. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan hänelle tuomitun rangaistuksen osalta. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi 31.5. - 14.7.2015 tehdyn törkeän huumausainerikoksen, koska A oli laittomasti hankkinut ja pitänyt hallussaan suuren määrän huumausainetta. Hän oli ottanut kahdelta henkilöltä vastaan ja säilyttänyt 3,88 kilogrammaa amfetamiinia. Lisäksi A oli hankkinut ja pitänyt hallussaan 19 grammaa kannabista. A:n syyksi luettu amfetamiinin hallussapito on liittynyt rikoskokonaisuuteen, jossa muut henkilöt olivat tuoneet maahan amfetamiiniöljyä ja amfetamiinin valmistukseen tarvittavia muita aineita ja valmistaneet niistä amfetamiinia, josta osa oli annettu A:lle säilytettäväksi. 2. Käräjäoikeus on rangaistusta määrätessään ottanut huomioon, että A oli syyllistynyt vain huumausaineen kätkentään ja ettei hän ollut aikonutkaan myydä tai muutoin levittää huumausainetta. A:n teko olisi käräjäoikeuden mukaan sellaisenaan edellyttänyt noin kolmen vuoden vankeusrangaistusta. A oli kuitenkin erityisen merkittävästi edesauttanut törkeän huumausainerikoksen selvittämistä paljastamalla poliisille maastoon kätkemänsä amfetamiinin, jota muutoin ei ilmeisesti olisi koskaan löydetty. Hänen edellisestä vankeustuomiostaan oli lisäksi ehtinyt kulua yli viisi vuotta. Sen vuoksi käräjäoikeus on tuominnut A:lle kahden vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja sen ohessa 90 tuntia yhdyskuntapalvelua. 3. Syyttäjän valitettua A:lle tuomitusta rangaistuksesta hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luetusta teosta tulisi lähtökohtaisesti tuomita useamman vuoden pituinen vankeusrangaistus. Lievemmän rangaistuksen puolesta puhui kuitenkin se, että A oli toiminut vain huumausaineen kätkijänä ja että hän oli auttanut poliisia tutkimuksissa paljastamalla huumausainekätkön ja luovuttamalla huumausaineen koko määrän poliisille. Vaikka huomioon otettiin myös se, että kätketyn huumausaineen amfetamiinipitoisuus oli ollut korkeintaan 15 prosenttia, käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus oli liian lievä amfetamiinin suuri määrä huomioon ottaen. Hovioikeus on tuominnut A:lle 2 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistuksen. Kysymyksenasettelu 4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys A:lle tuomittavasta rangaistuksesta. Arvioitavana on erityisesti se, miten A:n osuus rikoskokonaisuudessa amfetamiinierän kätkijänä tulee ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa. Arvioitavana on myös se, mikä merkitys rangaistuksen mittaamisessa on sillä, että A on pyrkinyt edistämään rikoksensa selvittämistä ja poistamaan sen vaikutuksia paljastamalla poliisille huumausainekätkön. Rangaistuksen mittaamisen lähtökohdat 5. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. 6. Viimeksi mainittua säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan myös rikoksen tekotapa vaikuttaa törkeysarvosteluun. Tekotapojen erot heijastavat pääsääntöisesti teon vaihtelevaa vahingollisuutta tai vaarallisuutta taikka ne kertovat tekijän syyllisyyden asteesta. Tekotapaa määrittävien piirteiden kuten esimerkiksi tekijän aseman merkitys määräytyy sen mukaan, mitä ne kertovat teon vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta tai tekijän syyllisyydestä (HE 44/2002 vp s. 189 - 190). 7. Rangaistus määrätään kulloinkin tarkasteltavana olevaa rikosta koskevassa säännöksessä säädetyn rangaistusasteikon perusteella. Sen pohjalta tapahtuvassa mittaamisharkinnassa ovat keskeisessä asemassa kysymyksessä olevaa rikosta koskevat rangaistuksen mittaamista ohjaavat Korkeimman oikeuden ratkaisut (esim. KKO 2017:23 kohta 7). 8. Rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta. Huumausaineen laatu ja määrä rangaistuksen mittaamisessa 9. Huumausainerikoksissa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttaa keskeisesti se, kuinka vaarallisesta huumausaineesta on kysymys ja kuinka suuri määrä sitä on ollut, koska huumausaineen laatu ja määrä ilmentävät huumausainerikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta (esim. KKO 2017:23 kohta 9). Rangaistuksen mittaaminen huumausaineen kätkijälle 11. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:9 todennut, huumausainerikoksesta tuomittavan rangaistuksen ei tule perustua yksin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatuun ja määrään, vaan rangaistuksen mittaamisessa on otettava huomioon kaikki rikoslain 6 luvun 4 §:ssä mainitut seikat. Etenkin törkeimmissä huumausainerikoksissa teon rangaistusarvoon vaikuttavat merkittävästi myös muut seikat kuin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä (kohta 12). 12. Korkein oikeus on viimeksi mainitussa ratkaisussaan punninnut laajamittaiseen huumausaineiden maahantuontiin osallistuneen huumausainekuriirin rangaistukseen vaikuttavia seikkoja. Määrättäessä rangaistusta kuriirille on ratkaisun mukaan kiinnitettävä huomiota maahantuodun huumausaineen laadun ja määrän lisäksi kuriirin osuuteen rikoksen tekemisessä ja muihin hänen syyllisyyteensä vaikuttaviin tekijöihin (kohta 17). 13. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan pitänyt huumausainekuriirin syyllisyyttä lisäävänä seikkana sitä, että kuriirin tehtävää voidaan laajamittaisessa huumausaineiden maahantuonnissa pitää välttämättömänä ja keskeisenä (kohta 15). Toisaalta kuriiriin kohdistuvaa moitearvostelua vähentävänä on pidetty sitä, että pelkästään kuriirina toimivan tekijän osuus on arvioitaessa huumausaineiden laitonta maahantuontia kokonaisuudessaan yleensä vähämerkityksellisempi ja epäitsenäisempi kuin huumausaineiden maahantuonnin organisoinnista huolehtineiden tekijöiden osuus rikokseen (kohta 16). 14. Huumausainekuriirin vähäisempään osuuteen rikoksen tekemisessä voi mainitun ratkaisun mukaan viitata se, että tehtävä rajoittuu vain tiettyyn kuljetustehtävään ja ettei kuriiri käytä maahan tuomaansa huumausaine-erään määräysvaltaa tai osallistu huumausaineiden laittoman maahantuonnin tai edes oman osuutensa suunnitteluun. Samaa voi osoittaa myös se, että kuriiri ei saa osallistumisestaan huumausaineiden laittomaan maahantuontiin muuta hyötyä kuin palkkion, joka on vähäinen verrattuna laittomasti maahan tuodun huumausaine-erän edelleen levittämisestä odotettavissa olevaan taloudelliseen hyötyyn. Lisäksi huumausainekuriiri voidaan yleensä tarvittaessa korvata toisella henkilöllä (kohta 16). 16. Amfetamiinia valmistaneet henkilöt olivat pyytäneet tuntemaansa A:ta säilyttämään kysymyksessä olevan amfetamiinierän. A oli ensin piilottanut amfetamiinin kotinsa takapihalle kaivamaansa kuoppaan ja myöhemmin siirtänyt sen syrjäisempään maastokätköön. Poliisi oli ottanut A:n kiinni noin puolitoista kuukautta sen jälkeen, kun hän oli saanut amfetamiinin haltuunsa. Kiinnioton yhteydessä A:lta oli löytynyt 19 grammaa kannabista. Vielä samana päivänä A oli osoittanut poliisille amfetamiinin kätköpaikan, jolloin muovipusseihin ja purkkeihin pakattu amfetamiini oli saatu takavarikoitua. 17. Arvioidessaan A:n osuutta huumausainerikoksen tekemisessä Korkein oikeus kiinnittää huomiota ensinnäkin siihen, että A on pitänyt huumausainetta hallussaan suhteellisen pitkän ajan. A on lisäksi itsenäisesti vastannut huumausaineen kätkemisestä ja vain hän on tiennyt huumausaineen sijainnin. Hän on myös kerran siirtänyt kätkemänsä huumausaine-erän uuteen paikkaan. A:n tehtävä ei ole ollut rikoskokonaisuuden kannalta keskeinen mutta se on ollut tarpeellinen, jotta huumausainetta voitaisiin myöhemmin levittää. Nämä seikat korostavat A:n syyllisyyttä ja siten myös teon moitittavuutta. 18. Toisaalta A on suostunut kätkemään huumausaine-erän tuntemiensa henkilöiden pyynnöstä tarkoituksin, että hän palauttaa sen takaisin pyydettäessä. A ei ole muilla tavoilla osallistunut huumausainerikokseen taikka sen suunnitteluun tai valmisteluun. Vaikka huumausaine-erä on ollut noin puolentoista kuukauden ajan A:n hallinnassa, kysymys on pääasiassa ollut luonteeltaan passiivisesta säilyttämisestä. Korkeimman oikeuden käytettävissä olevasta oikeudenkäyntiaineistosta ei ilmene, että hänelle olisi ennen tehtävään ryhtymistä luvattu palkkio. Huumausaineen tilapäisestä säilyttämisestä tai kätkemisestä tekijälle tuleva hyöty, kuten rahapalkkio, on yleensä vähäinen verrattuna huumausaineen edelleen levittämisestä odotettavissa olevaan hyötyyn, eikä mikään asiassa esitetty viittaa siihen, että A olisi voinut odottaa saavansa tehtävästään ainakaan tavanomaista suuremman palkkion. 19. Kun A:n toiminta on rajoittunut yksinomaan huumausaineen kätkemiseen, Korkein oikeus katsoo, että hänelle tuomittavan rangaistuksen tulee olla huomattavasti alempi kuin vastaavanlaisen huumausaine-erän valmistamisesta tai levittämisestä yleensä tuomitaan. Edellä todettujen seikkojen perusteella Korkein oikeus pitää oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n syyksi luetusta rikoksesta ennen lieventämisperusteen soveltamista jonkin verran alle kolmen vuoden vankeusrangaistusta. 20. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperusteita ovat muun ohella tekijän pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä. 21. Mainitussa lainkohdassa tarkoitettujen rangaistuksen lieventämisperusteiden tarkoituksena on rohkaista tekijää selvittämään rikostaan ja ehkäisemään sen seurauksia. Kuten lain esitöistä ilmenee, rikoksentekijän teonjälkeisen käyttäytymisen tuoma rangaistuksen lievennys perustuu lähinnä tarkoituksenmukaisuussyihin, kuten prosessitaloudellisiin säästöihin ja tutkinnallisiin etuihin sekä rikoksen haittojen vähentämiseen (HE 44/2002 vp s. 198 - 199). 22. Rangaistusta mitattaessa voidaan antaa merkitystä tekijän kaikenlaisille pyrkimyksille selvittää rikoksensa ja estää tai poistaa sen vaikutuksia. Lainkohdan tausta ja tavoitteet huomioon ottaen on kuitenkin perusteltua, että tekijän toimet teon jälkeen vaikuttavat tuomittavaan rangaistukseen sitä enemmän, mitä varhaisemmassa vaiheessa toimet tehdään. Lisäksi tekijän menettelyn vaikutus rangaistuksen mittaamiseen on vielä merkittävämpi silloin, kun rikoksen seuraukset pystytään ehkäisemään tai muutoin poistamaan. Myös tekijän oma-aloitteisuudelle, mitä lainkohdassa ei edellytetä, voidaan antaa merkitystä (KKO 2015:69 kohta 11). 23. Korkein oikeus on soveltanut kysymyksessä olevaa lieventämisperustetta muun muassa veropetoksia koskeneissa ratkaisuissa KKO 2018:2 ja 2018:23 sekä huumausainerikoksia koskeneissa ratkaisuissa KKO 2015:69 ja 2017:33. Nyt ratkaistavana olevaan asiaan rinnastuu lähimmin ratkaisussa KKO 2015:69 käsitelty tapaus, jossa tekijä oli hankkinut, pitänyt hallussaan ja luovuttanut suuren määrän huumausaineita. Tekijän hallussaan pitämää hasista oli ollut 600 grammaa, josta hän oli myynyt 500 grammaa, ja marihuanaa oli ollut 29 kilogrammaa, josta hän oli myynyt tai luovuttanut vähintään 15,8 kilogrammaa. Tekijä oli sittemmin ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä epäilty. Lisäksi hän oli osoittanut poliisille noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen kätkön sijainnin ja estänyt siten huumausaineen pääsyn katukauppaan (kohdat 2 ja 18). Korkein oikeus alensi rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla vastaajalle vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta yhdellä vuodella kuudella kuukaudella (kohta 19). 24. Arvioidessaan lieventämisperusteen vaikutusta A:lle tuomittavaan rangaistukseen Korkein oikeus toteaa, että hän on välittömästi tunnustanut tekonsa poliisin otettua hänet kiinni. A on lisäksi edeltä kohdasta 16 ilmenevin tavoin heti paljastanut poliisille huumausainekätkön, jonka sijainnin vain hän on tiennyt ja jonka löytäminen ilman hänen myötävaikutustaan olisi ollut vaikeaa tai mahdotonta. Hän on siten myötävaikuttanut rikoksensa selvittämiseen ja estänyt sen, että suuri määrä erityisen vaarallista huumausainetta olisi päätynyt levitykseen. Korkein oikeus katsoo, että A:n pyrkimys estää rikoksensa vaikutuksia ja edistää sen selvittämistä on perusteltua ottaa huomioon alentamalla hänelle tuomittavaa vankeutta noin kolmanneksella kohdassa 19 mainitusta rangaistuksesta eli noin vuodella. 25. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetusta törkeästä huumausainerikoksesta on 1 vuosi 11 kuukautta vankeutta. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomittu rangaistus alennetaan 1 vuoteen 11 kuukauteen vankeutta. Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Marjut Jokela, Mika Huovila, Lena Engstrand ja Mika Ilveskero.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180045 ECLI:FI:KKO:2018:45 KKO:2018:45 Narkotikabrott Grovt narkotikabrott Bestämmande av straff Straffmätning Lindringsgrunder R2017/504 1197 2018-06-05 ECLI:FI:KKO:2018:45 A hade i ca en och en halv månads tid innehaft 3,8 kilogram ca 13-procentigt amfetamin. A:s uppgift i en omfattande brottshärva hade varit att gömma narkotikan och på begäran lämna den tillbaka. Efter att ha gripits av polisen hade A genast erkänt sin gärning och för polisen visat var narkotikan var gömd." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180046 ECLI:FI:KKO:2018:46 KKO:2018:46 Työrikos Työsyrjintä R2017/10 1251 2018-06-13 ECLI:FI:KKO:2018:46 Työntekijä B oli tehnyt työsuojeluviranomaiselle käsittelypyynnön, joka koski sitä, että hänen esimiehensä kohteli häntä työpaikalla epäasiallisesti. Työsuojeluasian käsittelyn ollessa vireillä B:n työnantajana olevan yhdistyksen hallitus oli päättänyt irtisanoa B:n työsopimuksen. Korkein oikeus katsoi, että käsittelypyynnön tekeminen työsuojeluviranomaiselle oli työsyrjintää koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitettua ammatillista toimintaa. Kun pyynnön tekemisen katsottiin tosiasiallisesti vaikuttaneen hallituksen päätökseen irtisanoa B:n työsopimus, B:n esimies, joka oli hallituksen jäsenenä äänestänyt irtisanomisen puolesta, tuomittiin rangaistukseen työsyrjinnästä. RL 47 luku 3 § 2 kohta Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.11.2015 nro 151332 Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteen johdosta selvitetyksi, että A oli 2.3.2012 erään työntekijäliiton hallituksen jäsenenä ja työnantajan edustajana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettanut liiton viestintäpäällikön B:n epäedulliseen asemaan tämän palvelussuhteen aikana B:n ammatillisen toiminnan tai siihen rinnastettavan seikan perusteella siten, että hallitus oli kokouksessaan 2.3.2012 irtisanonut B:n työsuhteen. Samaan aikaan aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueella oli ollut käsiteltävänä B:n 28.6.2011 jättämä käsittelypyyntö koskien B:n kuvaamaa epäasiallista kohtelua A:n taholta, joka oli myös liiton puheenjohtaja. Aluehallintovirasto oli pyytänyt asiassa työnantajan selvitystä 12.9.2011. Aluehallintovirasto oli selvityksen johdosta asettanut työnantajalle toimenpidekehotuksen puuttua epäasiallista kohtelua ja kuormittumista työntekijälle aiheuttavaan tilanteeseen ja korjata se 15.1.2012 mennessä. Lisäksi aluehallintavirasto oli tehnyt asiasta ilmoituksen esitutkintaa varten 2.12.2011. Liiton hallitus oli tullut tietoiseksi kokouksissaan asian vireilläolosta ja käsittelystä työsuojeluviranomaisessa sekä asian käsittelystä liiton valtuuston syyskokouksessa marraskuussa 2011 sekä ylimääräisessä valtuuston kokouksessa 31.1.2012. Valtuuston puheenjohtaja oli välittänyt hallitukselle kokouksessa 17.2.2012 valtuuston toimintakehotuksen: \"mikäli on sisäisiä ongelmia toimintatavoissa tai toimintaorganisaatiossa, tulee hallituksen ryhtyä toimiin asioiden kuntoon saattamiseksi\". Hallitus oli seuraavassa kokouksessaan 2.3.2012 irtisanonut B:n palvelussuhteen. Käräjäoikeus katsoi, ettei rikoslain 47 luvun 3 §:n 2 kohdassa mainittuja syrjintäperusteita ollut tarkoitus tulkita suppeasti, vaan syrjintäperusteen voi muodostaa myös B:n omien laillisten etujen valvominen eli hänen aluehallintovirastolle tekemänsä käsittelypyyntö. Käsittelypyynnön ja irtisanomisen välillä oli syy-yhteys, joka perusti syrjintäolettaman. Irtisanomisen perusteeksi esitetyn luottamuspulan syyksi ilmoitetut tapahtumat olivat jääneet ajallisesti ja laadullisesti epämääräisiksi ja yksilöimättömiksi. A ei siten ollut pystynyt kumoamaan syrjintäolettamaa. Käräjäoikeus tuomitsi A:n työsyrjinnästä 20 päiväsakkoon. Asian on ratkaissut käräjätuomari Satu Seppänen. Helsingin hovioikeuden tuomio 4.11.2016 nro 145416 A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte hylätään. Hovioikeus katsoi, että käsittelypyynnön tekeminen tai asian tämän jälkeen jatkunut käsittely aluehallintovirastossa oli rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettu syrjintäperuste ja että B oli väitetyn rikoksen tekohetkellä eli työsopimuksen irtisanomishetkellä tullut asetetuksi epäedulliseen asemaan verrattuna työntekijöihin, joita ei ollut irtisanottu. Hovioikeus totesi edelleen, että rikosasiana käsiteltävässä työsyrjintäasiassa ei sovelleta syrjintäolettamaa ja että rangaistusta vaativan tulee näyttää toteen, että epäedulliseen asemaan asettaminen on johtunut nimenomaan teonkuvauksessa mainitusta syrjintäperusteesta. Hovioikeus katsoi, että irtisanomisen ja B:n tekemän käsittelypyynnön välistä syy-yhteyttä tukevia seikkoja oli pidettävä suhteellisen painavina. Työsuojeluviranomaisen käsiteltävänä ollut asia oli todennäköisesti ollut ainakin yksi irtisanomispäätökseen vähintäänkin välillisesti vaikuttaneista tekijöistä. Hovioikeus kuitenkin katsoi, että syy-yhteyden tulisi olla näytön perusteella riittävän välitön ja selvästi yksilöitävissä, jotta syy-yhteyden voitaisiin katsoa tulleen näytetyksi vailla varteenotettavaa epäilystä. Käsittelypyynnön yhteys B:n työsopimuksen irtisanomiseen oli varsin etäinen ja välillinen ja käsittelypyynnön painoarvo oli vaikeasti erotettavissa irtisanomiseen mahdollisesti muutoin vaikuttaneista seikoista. Syy-yhteyttä sinänsä vahvasti tukevat seikat eivät riittävällä varmuudella sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että irtisanomisen pääasiallisena syynä olivat olleet muut seikat kuin nimenomaan B:n päätös kääntyä työsuojeluviranomaisen puoleen oikeuksiensa valvomiseksi. Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi syytteen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Elisabeth Bygglin (eri mieltä), Åsa Nordlund ja Risto Niemiluoto. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Bygglin oli syrjintäperusteen olemassaolon ja epäedulliseen asemaan asettamisen osalta samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö. Syy-yhteyden osalta hän katsoi, että vaikka irtisanomiseen myötävaikuttavana tekijänä olisikin ollut liiton B:ää kohtaan muulla perusteella kokema luottamuspula, asiassa oli tullut riittävällä varmuudella selvitetyksi, että laukaiseva ja pääasiallinen syy irtisanomiselle oli ollut käsittelypyyntö ja hallituksen sen johdosta saama toimenpidekehotus. Näin ollen irtisanomisen ja käsittelypyynnön välillä oli ollut syy-yhteys. A:lla ei ollut ilmennyt olleen painavaa, hyväksyttävää syytä B:n asettamiseen epäedulliseen asemaan. Näillä perusteilla hovioikeudenneuvos Bygglin katsoi, että A oli syyllistynyt käräjäoikeuden tämän syyksi lukemaan työsyrjintään. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksissaan syyttäjä ja B vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. Vastauksessaan A vaati, että valitukset hylätään. Suullinen käsittely Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. B on työskennellyt erään työntekijäliiton (jäljempänä liitto) palveluksessa viestintäpäällikkönä. A on toiminut liiton hallituksen jäsenenä ja liiton puheenjohtajana. 2. Syyttäjä ja B ovat vaatineet A:n tuomitsemista rangaistukseen 2.3.2012 tehdystä työsyrjinnästä, koska A oli liiton hallituksen jäsenenä ja työnantajan edustajana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettanut B:n epäedulliseen asemaan tämän palvelussuhteen aikana B:n ammatillisen toiminnan tai siihen rinnastettavan seikan perusteella siten, että liiton hallitus oli kokouksessaan 2.3.2012 irtisanonut B:n työsopimuksen. Irtisanomisen kanssa samaan aikaan aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueella oli ollut käsiteltävänä B:n 28.6.2011 tekemä käsittelypyyntö, joka oli koskenut B:n kuvaamaa epäasiallista kohtelua A:n taholta. A oli ollut tietoinen pyynnöstä ja sen käsittelystä sekä aluehallintovirastossa että liiton eri toimielimissä eri vaiheissa. 3. A on kiistänyt syytteen. Hän on katsonut, ettei B:n työsuojeluviranomaiselle tekemä käsittelypyyntö muodosta laissa tarkoitettua syrjintäperustetta. Irtisanomisen ja A:n toiminnan vaikuttimena ei ollut ollut B:n kääntyminen työsuojeluviranomaisen puoleen. Työsopimuksen irtisanominen ei myöskään ollut asettanut B:ää toisia työntekijöitä epäedullisempaan asemaan, sillä B:n työsuhde oli jatkunut keskeytymättä, kun irtisanominen oli irtisanomisajan kuluessa peruutettu ja B:n kanssa oli tehty sovintosopimus. 4. Käräjäoikeus on tuominnut A:n rangaistukseen työsyrjinnästä. A:n valituksesta hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt syytteen. 5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän ja B:n valitusten johdosta kysymys siitä, onko A syyllistynyt rangaistavaan työsyrjintään syytteen teonkuvauksessa kuvatulla menettelyllään. Sovellettava säännös ja sen tulkinnan lähtökohdat 6. Rikoslain 47 luvun 3 §:n 2 kohdan mukaan työsyrjinnästä tuomitaan työnantaja tai tämän edustaja, joka työpaikasta ilmoittaessaan, työntekijää valitessaan tai palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettaa työnhakijan tai työntekijän epäedulliseen asemaan uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella. 7. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp) on todettu, että 2 kohdan syrjintäperusteet ovat samat kuin samassa esityksessä ehdotetussa rikoslain 11 luvun 9 §:n (nykyään rikoslain 11 luvun 11 §:n) yleisessä syrjintäsäännöksessä, jonka perusteluissa lausuttua voidaan käyttää rikoslain 47 luvun 3 §:n tulkinnassa apuna (s. 172). Näiden yleistä syrjintäsäännöstä koskevien perusteluiden (s. 36) mukaan kiellettyjä syrjintäperusteita ovat muun muassa erilaiset kansalaisvapauksien käyttöön liittyvät seikat. Ammatillisella toiminnalla tarkoitetaan säännöksessä paitsi toimintaa ammattiyhdistyksissä myös ammatin harjoittamista. Muulla rinnastettavalla seikalla tarkoitetaan esimerkiksi elinkeinotoimintaa tai muuta kansalaistoimintaa kuin poliittista toimintaa, kuten yhdistystoimintaa tai vaikkapa tiettyä vapaa-ajan harrastusta. Hallituksen esityksen mukaan rangaistavalta työsyrjinnältä ei edellytetä nimenomaista, rangaistussäännöksessä mainituista syrjintäperusteista johtuvaa syrjintätarkoitusta. Työnantajan tai tämän edustajan menettelyn motiivina voi olla esimerkiksi taloudellinen etu tai työn sujuvuuden turvaaminen, mutta siitä huolimatta esimerkiksi työntekijän irtisanominen raskauden takia olisi pykälän mukaan rangaistavaa. Tahallista työsyrjintä voi olla kuitenkin vain silloin, kun tekijä on ollut tietoinen syrjintäperusteesta (s. 172). 8. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2015:41 todennut, että syrjintärikoksen tunnusmerkistöön sisältyvien käsitteiden soveltaminen yksittäisessä asiassa edellyttää tulkintaa, jota kuitenkin koskee rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Rikoslakia ei ole sallittua tulkita laventavasti eikä rikoslaille tule tulkinnalla vahvistaa sisältöä, joka ei ole sopusoinnussa lain tarkoituksen kanssa tai johtaa ennakoimattomaan lopputulokseen. Vaikka rikoslain soveltaminen on lähtökohtaisesti itsenäistä ja muusta lainsäädännöstä riippumatonta, voidaan rikoslain säännösten tulkinnassa tukeutua kuvatuin rajoittein siihen, miten samankaltaiset tilanteet on muualla lainsäädännössä säännelty (kohta 10). Ammatillinen toiminta tai muu siihen rinnastettava seikka syrjintäperusteena 9. Työsyrjintärikoksen tunnusmerkistön täyttymisen ensimmäisenä edellytyksenä on, että käsillä on ollut jokin säännöksessä mainittu syrjintäperuste. Säännöksen esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, onko työntekijän työsuojeluviranomaiselle tekemää ilmoitusta työympäristössä tai työolosuhteissa esiintyvistä epäkohdista pidettävä rikoslain 47 luvun 3 §:n 2 kohdassa tarkoitettuna ammatillisena toimintana tai muuna siihen rinnastettavana seikkana. 10. Edellä mainitussa ratkaisussaan KKO 2015:41 (kohta 18) Korkein oikeus totesi, että rikoslain 47 luvun 3 §:ssä rangaistusuhalla tehostetun syrjintäkiellon tarkoitus liittyy perustuslain 6 §:n 2 momentissa ilmaistuun yhdenvertaisen kohtelun periaatteeseen ja että tämän periaatteen keskeisen merkityksen vuoksi ei ole perusteltua, että syrjintäkieltoa ilman painavia syitä tulkittaisiin eri tavoin oikeusjärjestyksen eri alueilla. Tällainen painava syy olisi esimerkiksi tavoite rajoittaa syrjinnän rikosoikeudellinen soveltamisala suppeammaksi kuin yhdenvertaisuuslain sääntely. Ratkaisussaan Korkein oikeus katsoi, että perhesuhteiden perusteella tapahtuvan syrjinnän kohdalla sanotun kaltaista tarkoitusta ei ollut todettavissa lakien esitöistä, minkä vuoksi rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perhesuhteita koskevaa syrjintäperustetta sovellettaessa voitiin tunnusmerkistöä tulkittaessa ottaa huomioon, miten kyseistä syrjintäperustetta oli muualla lainsäädännössä arvioitu. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate kuitenkin edellytti, ettei säännöstä tällöin tulkita tavalla, joka on sen tarkoitukselle vieras ja johtaa ennakoimattomaan tulokseen. 11. Kielletyistä syrjintäperusteista on lainsäädännössä useita säännöksiä. Esimerkiksi yhdenvertaisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä muun muassa mielipiteen, poliittisen toiminnan tai ammattiyhdistystoiminnan perusteella. Lisäksi lain 16 §:n mukaan henkilöä ei saa kohdella epäsuotuisasti eikä hänelle kielteisiä seurauksia aiheuttavalla tavalla sen vuoksi, että hän on vedonnut yhdenvertaisuuslaissa säädettyihin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, osallistunut syrjintää koskevan asian selvittämiseen taikka ryhtynyt muihin toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden turvaamiseksi. Yhdenvertaisuuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 19/2014 vp s. 82) mukaan tällaisia vastatoimia ei kuitenkaan pidetä lain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuna syrjintänä. Toisaalta naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (tasa-arvolaki) 8 a §:n 1 momentissa nimenomaisesti säädetään, että työnantajan menettelyä on pidettävä tasa-arvolaissa kiellettynä syrjintänä, jos henkilö irtisanotaan tai asetetaan muutoin epäedulliseen asemaan sen jälkeen, kun hän on vedonnut tasa-arvolaissa säädettyihin oikeuksiin tai velvollisuuksiin taikka osallistunut sukupuolisyrjintää koskevan asian selvittämiseen. 12. Korkein oikeus toteaa, että työsopimuslain 3 luvun 2 §:stä ja työturvallisuuslain 18 §:stä ilmenevin tavoin työntekijän oikeuksiin ja velvollisuuksiin kuuluu huolehtia omasta ja muiden työntekijöiden työturvallisuudesta. Työntekijän oikeutta tehdä työsuojeluviranomaiselle ilmoitus työympäristössä ja työolosuhteissa esiintyvistä epäkohdista, kuten työnantajan edustajan työntekijään kohdistamasta epäasiallisesta kohtelusta, voidaan pitää työntekijän kannalta keskeisenä oikeusturvakeinona, jonka avulla työntekijä huolehtii laillisten oikeuksiensa toteutumisesta työnantajaansa nähden. Tässä suhteessa yhteydenotot työsuojeluviranomaiseen vastaavat ammatillista edunvalvontaa. 13. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että B:n työsuojeluviranomaiselle tekemää käsittelypyyntöä voidaan pitää rikoslain 47 luvun 3 §:n 2 kohdassa tarkoitettuna ammatillisena toimintana. Tulkintaa ei voida pitää vieraana eikä ennakoimattomana, kun otetaan huomioon se, mitä edellä on selostettu rangaistussäännöksen tarkoituksesta sekä sen suhteesta muuhun syrjintää koskevaan sääntelyyn. Epäedulliseen asemaan asettaminen 14. B:n työsopimus on 2.3.2012 irtisanottu, mutta irtisanominen on irtisanomisajan kuluessa peruutettu. B on tämän jälkeen jatkanut liiton palveluksessa käytännössä entisissä työtehtävissään. Hänen työsuhteensa ehdot ovat ammattinimikkeen muutosta lukuun ottamatta pysyneet pääosin samoina. 15. Korkein oikeus toteaa, että liitto on irtisanomalla B:n työsopimuksen asettanut B:n epäedulliseen asemaan irtisanomishetkellä. Irtisanomisen myöhemmällä peruuttamisella ja sen seurauksena tapahtuneella työsuhteen jatkumisella ei ole merkitystä työsyrjintärikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta. Syrjintäperusteen ja epäedulliseen asemaan asettamisen välinen yhteys 16. Työsyrjintää koskevan tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää sitä, että työntekijä on asetettu epäedulliseen asemaan nimenomaan syrjintäperusteeksi säädetyn seikan perusteella. Epäedulliseen asemaan asettamisen ja syrjintäperusteen välillä on siten oltava riittävä asiallinen yhteys. Ennakkoratkaisussaan KKO 2015:41 Korkein oikeus katsoi, että työsyrjinnän tunnusmerkistö täyttyi, kun syrjintäperuste oli vaikuttanut työsopimuksen purkamiseen. Näin katsottiin olevan riippumatta siitä, olivatko työsopimuksen purkamiseen tämän ohella vaikuttaneet muutkin seikat (kohdat 35 ja 38). Riittävänä asiallisena yhteytenä voidaan siten pitää sitä, että syrjintäperuste on tosiasiallisesti vaikuttanut siihen menettelyyn, jolla työntekijä on asetettu epäedulliseen asemaan. 17. Korkeimmassa oikeudessa on tältä osin ollut todistelun kohteena ensinnäkin kysymys siitä, mitkä syyt johtivat B:n työsopimuksen irtisanomiseen hallituksen kokouksessa 2.3.2012. Kokoukseen osallistuneiden A:n ja asiassa kuultujen todistajien kertomuksilla on tullut näytetyksi, että kokouksessa B:n irtisanomista oli perusteltu luottamuspulalla. Irtisanomisen puolesta äänestäneet hallituksen jäsenet olivat kokouksessa tuoneet esiin, että B olisi kertonut ulkopuoliselle julkisuuden henkilölle kielteisiä asioita liiton puheenjohtajana toimineesta A:sta ja että hän olisi työehtosopimusneuvottelujen aikana keskustellut päihtyneenä neuvotteluissa vastapuolena olleen työnantajaliiton edustajien kanssa. Lisäksi A on oikeudenkäynnissä tuonut esille, että hän oli tuolloin pitänyt luottamuspulaan johtaneina syinä sitä, että B olisi vaatinut itselleen perusteettomia työsuhde-etuja, laiminlyönyt työtehtäviään ja pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että A syrjäytettäisiin liiton puheenjohtajan paikalta. B:n tekemää työsuojeluilmoitusta ei ollut hallituksen kokouksessa mainittu luottamuspulan perusteena. Irtisanomista vastustaneet hallituksen jäsenet olivat kuitenkin tuoneet kokouksessa työsuojeluasian esille katsoen, että vireillä oleva työsuojeluasian käsittely olisi esteenä irtisanomiselle. 18. Asiassa on riidatonta, että hallituksen kokous oli kutsuttu koolle pikaisesti tekstiviestillä ilman etukäteistä tietoa kokouksessa käsiteltävistä asioista. Asialistalla on ollut aiheena vain ulkopuolisen selvitysmiehen nimittäminen käsittelemään liiton sisäisiä henkilöstöongelmia, mikä on myös liittynyt B:n ja A:n välisiin ristiriitoihin. A on toiminut kokouksen puheenjohtajana. Selvitysmiehen valinnan jälkeen hallituksen varapuheenjohtaja on esittänyt ylimääräisenä, asialistan ulkopuolisena asiana, että B:n työsopimus irtisanotaan ja viestintäpäällikön toimi lakkautetaan. Keskustelun jälkeen hallitus on hyväksynyt esityksen äänin 11 - 9. A ei ole osallistunut B:n irtisanomista koskevaan keskusteluun, mutta hän on äänestänyt irtisanomisen puolesta. 19. Asiassa esitetty selvitys osoittaa, että sen jälkeen, kun B oli 28.6.2011 tehnyt aluehallintovirastolle työsuojelua koskevan käsittelypyynnön A:n taholta kokemaansa epäasialliseen kohteluun liittyen, aluehallintovirasto oli 12.9.2011 pyytänyt liitolta työnantajan selvitystä 5.10.2011 mennessä. Antamassaan tarkastuskertomuksessa 25.11.2011 aluehallintovirasto on lausunut, että sen saaman selvityksen perusteella liitto ei ollut työnantajana ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin tilanteen selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi vaan liitto oli antanut tilanteen jatkua usean vuoden ajan. Aluehallintovirasto on kehottanut liittoa puuttumaan epäasiallista kohtelua ja kuormittumista työntekijälle aiheuttavaan tilanteeseen ja korjaamaan sen 15.1.2012 mennessä. Lisäksi aluehallintovirasto on 2.12.2011 tehnyt poliisille tutkintapyynnön A:n väitetystä toiminnasta. 20. Myös liiton valtuusto on käsitellyt B:n työsuojeluasiaa kokouksessaan marraskuussa 2011 ja ylimääräisessä kokouksessaan 31.1.2012. Valtuuston puheenjohtaja oli välittänyt hallitukselle valtuuston kehotuksen ryhtyä tarvittaviin toimiin asioiden kuntoon saattamiseksi, mikäli oli olemassa sisäisiä ongelmia toimintatavoissa tai toimintaorganisaatiossa. Tätä toimintakehotusta on käsitelty liiton hallituksen kokouksessa 17.2.2012. Seuraavassa kokouksessaan 2.3.2012 hallitus on irtisanonut B:n työsopimuksen. 21. Asiassa on riidatonta, että B:n työsuojeluasia on ollut A:n tiedossa jo yli puoli vuotta ennen irtisanomiseen johtanutta hallituksen kokousta 2.3.2012. A on osallistunut työnantajan puolesta työsuojeluviranomaiselle annettujen selvitysten laatimiseen, ollut asiasta kuultavana valtuuston ylimääräisessä kokouksessa 31.1.2012 ja läsnä hallituksen kokouksissa, joissa asiaa käsiteltiin. A on vielä yhdessä liiton varapuheenjohtajan kanssa valmistellut ulkopuolisen selvitysmiehen asettamista. Tätä koskeva päätös on tehty samassa hallituksen kokouksessa 2.3.2012, jossa B:n työsopimus päätettiin irtisanoa. 22. B:n tekemän käsittelypyynnön vireilletulon ja hänen työsopimuksensa irtisanomiseen johtaneen päätöksen välillä on kulunut verraten pitkä aika eli yli kahdeksan kuukautta. Tästä huolimatta Korkein oikeus katsoo, että niiden välillä on ollut selvä ajallinen yhteys. Työsuojeluasia on sen vireille tulosta lähtien ollut säännöllisesti A:n johtaman liiton eri toimielinten käsiteltävänä. Irtisanomispäätös on tehty vain muutaman viikon kuluttua siitä, kun liiton hallitus oli käsitellyt kokouksessaan valtuustolta saamaansa kehotusta ryhtyä toimenpiteisiin asiassa. Tämä kehotus yhdessä aluehallintoviraston esittämien kehotusten kanssa on korostanut tilanteen ratkaisemisen kiireellisyyttä ja toisaalta A:n asemaan liiton johdossa kohdistunutta painetta. Syrjintäperusteen yhteyttä irtisanomiseen tukee niin ikään se, että A:n esiin tuomat luottamuspulan syyt ovat jääneet varsin epämääräisiksi ja ne ovat perustuneet ajallisesti kaukaisiin, yli puolentoista vuoden takaisiin ja osin vielä selvästi vanhempiinkin tapahtumiin. A ei ole kyennyt esittämään uskottavaa selitystä sille, miksi B:n väitettyyn epäasialliseen menettelyyn olisi puututtu irtisanomisella vasta näin pitkän ajan jälkeen. 23. Myös irtisanomispäätöksen tekemiseen liittyvistä olosuhteista esitetty selvitys tukee sitä, että irtisanominen on tosiasiassa liittynyt B:n tekemään käsittelypyyntöön. B:n irtisanomisesta päättäneen hallituksen kokouksen 2.3.2012 sekä B:n irtisanomisasian valmistelu on ollut epätavanomaista. Korkeimmassa oikeudessa todistajina kuullut hallituksen jäsenet ovat kertoneet pitäneensä selvänä, että muille kokoukseen osallistujille täydellisenä yllätyksenä tullutta irtisanomisasiaa oli täytynyt ainakin joidenkin kokoukseen osallistuneiden etukäteen valmistella, koska äänestystä varten oli varattu valmiiksi äänestystarvikkeet ja koska juuri valittu selvitysmies oli välittömästi ennen irtisanomisasian käsittelyä painokkaasti selostanut liiton hallituksen toimivaltaa nimittää ja erottaa henkilöstöä. B:n työsopimuksen irtisanomista ei myöskään ollut valmisteltu liiton työvaliokunnassa eikä B:ää ollut kuultu ennen työsuhteen päättämistä. Myös irtisanomispäätöksen tiedoksianto B:lle puhelimitse ilman nimenomaisten irtisanomisperusteiden ilmoittamista on ollut menettelynä varsin poikkeava. Uskottavaa selitystä ei ole esitetty sille, miksi asiassa olisi toimittu niin poikkeuksellisella tavalla, jos kyse olisi ollut irtisanomisesta jo pitkään jatkuneen luottamuspulan perusteella. 24. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla selvitetyksi, että B:n työsuojeluviranomaiselle tekemä käsittelypyyntö on tosiasiallisesti vaikuttanut siihen, että liiton hallitus on päättänyt irtisanoa B:n työsopimuksen. Hyväksyttävä syy ja tahallisuus 25. Korkein oikeus on edellä katsonut, ettei B:n irtisanomisen syyksi esitettyä luottamuspulaa voida pitää uskottavana irtisanomisperusteena. A ei ole edes väittänyt liitolla olleen työnantajana muuta painavaa, hyväksyttävää syytä menettelylleen. 26. Asiassa on riidatonta, että A on tiennyt työsuojeluasian vireilläolosta. A:n toiminnasta esitetyn selvityksen perusteella hänen on täytynyt olla tietoinen myös siitä, että B:n irtisanomiseen on edellä kuvatulla tavalla vaikuttanut tämän tekemä käsittelypyyntö. A:n on katsottava siten äänestäessään B:n irtisanomisen puolesta hallituksen kokouksessa 2.3.2012 toimineen asiassa tahallisesti. Syyksilukeminen ja rangaistus 27. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo A:n syyllistyneen työsyrjintään käräjäoikeuden tuomiossa hänen syykseen luetun teonkuvauksen mukaisesti. 28. Käräjäoikeus on tuominnut A:n 20 päiväsakkoon, joka on myös syyttäjän rangaistusvaatimus Korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus harkitsee tämän asianmukaiseksi seuraamukseksi. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. A tuomitaan työsyrjinnästä 20 päiväsakkoon. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela, Ari Kantor, Tuomo Antila ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180046 ECLI:FI:KKO:2018:46 KKO:2018:46 Arbetsbrott Diskriminering i arbetslivet R2017/10 1251 2018-06-13 ECLI:FI:KKO:2018:46 Arbetstagaren B hade till arbetarskyddsmyndigheten lämnat in en begäran om handläggning gällande det att hennes förman bemötte henne osakligt på arbetsplatsen. Medan arbetarskyddsärendet var anhängigt hade styrelsen för den förening som var B:s arbetsgivare beslutat säga upp B:s arbetsavtal. Högsta domstolen ansåg att inlämnandet av begäran till arbetarskyddsmyndigheten utgjorde sådan facklig verksamhet som avses i straffbestämmelsen om diskriminering i arbetslivet. Eftersom inlämnandet av begäran ansågs de facto ha påverkat styrelsens beslut att säga upp B:s arbetsavtal, dömdes en styrelsemedlem, som hade röstat för uppsägningen, till straff för diskriminering i arbetslivet." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180047 ECLI:FI:KKO:2018:47 KKO:2018:47 Varkaus Törkeä varkaus R2017/400 1337 2018-06-26 ECLI:FI:KKO:2018:47 A oli anastanut koulusta kannettavia tietokoneita ja muuta elektroniikkaa noin 6 000 euron arvosta. Anastamisen kohteena ollutta omaisuutta ei pidetty törkeän varkauden tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla erittäin arvokkaana. A:n syyksi luettiin varkaus. Alempien oikeuksien ratkaisut Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Alempien oikeuksien ratkaisut Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 13.6.2016 nro 16/125629 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 17.3.2017 nro 17/111225 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mikko Pennanen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Eija-Liisa Helin, Ulla Maija Hakomäki ja Johanna Borgmästars. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että syyte törkeästä varkaudesta kohdassa 22 hylätään, hänen katsotaan kohdassa 22 syyllistyneen varkauteen ja rangaistusta tämän johdosta alennetaan. Syyttäjä antoi häneltä pyydetyn vastauksen ja vaati valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. Käräjäoikeus on lukenut kohdassa 22 A:n syyksi törkeän varkauden katsottuaan selvitetyksi, että A oli murtautumalla koululle anastanut kannettavia tietokoneita ja muuta elektroniikkaa noin 6 000 euron arvosta. Käräjäoikeus on katsonut, että varkauden kohteena oli erityisen arvokas omaisuus ja että teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä ottaen huomioon, että anastetun omaisuuden joukossa oli suhteellisen helposti rahaksi muunnettavaa omaisuutta ja että teolla oli aiheutettu asianomistajalle siivous- ja korjauskuluja noin 3 000 euron arvosta. 2. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että hänen katsotaan syyllistyneen törkeän varkauden sijasta varkauteen ja että rangaistusta alennetaan. Hovioikeus on hylännyt valituksen. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko rikoksen kohteena ollut rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla erittäin arvokas omaisuus. Anastettujen tietokoneiden ja muun elektroniikan rahallinen arvo on riidattomasti noin 6 000 euroa. Erittäin arvokkaan omaisuuden arviointi 4. Rikoslain 28 luvun 1 §:n mukaan varkaudesta tuomitaan se, joka anastaa toisen hallusta irtainta omaisuutta. Saman luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan varkaus on törkeä, jos anastamisen kohteena on erittäin arvokas omaisuus ja varkaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. 5. Lainkohtaa koskevissa esitöissä (HE 66/1988 vp s. 37) on todettu, että oikeuskäytännössä \"erittäin arvokkaan omaisuuden\" raja ei tuolloin voimassa olleita varkausrikossäännöksiä sovellettaessa ollut kohonnut rahanarvon laskua vastaavasti. Inflaatiokehitys ja yleinen varallisuuden kasvu huomioon ottaen anastetun omaisuuden arvon tulisi esitöiden mukaan olla vähintään 10 000 - 15 000 markkaa ennen kuin sitä voitaisiin pitää ehdotetussa lainkohdassa tarkoitettuna erittäin arvokkaana omaisuutena. 6. Korkein oikeus toteaa, että erittäin arvokkaan omaisuuden käsitettä arvioitaessa huomioon tulee ottaa myös rikoslain 28 luvun 2 §:n säätämisen jälkeinen rahan arvon kehitys. Inflaatiota kuvaavien tilastojen mukaan 10 000 - 15 000 markkaa on nykyrahassa (2018) noin 3 000 - 4 400 euroa. Yleistä varallisuuden kasvua puolestaan voidaan ainakin osittain arvioida yleisen ansiotason muutoksen kautta. Vuosien 1988 - 2018 aikana yleinen ansiotaso on noussut noin 2,7 kertaiseksi. Ansiotason muutokseen suhteutettuna 10 000 - 15 000 markkaa vastaa nykyään noin 4 500 - 6 700 euroa. 7. Erittäin arvokas omaisuus on törkeää varkautta vastaavalla tavalla säädetty rikoksen ankaroittamisperusteeksi muun muassa törkeässä kavalluksessa (rikoslain 28 luvun 5 §) ja törkeässä kätkemisrikoksessa (rikoslain 32 luvun 2 §). Näiden rikosten osalta esitöissä on lausuttu, että erittäin arvokasta omaisuutta tulisi arvioida samoin kuin törkeässä varkaudessa (HE 66/1988 vp s. 41 ja 107). 8. Eräissä omaisuus- ja talousrikoksissa rikoksen taloudelliseen merkitykseen perustuva ankaroittamisperuste ilmaistaan käsitteillä \"huomattava hyöty\" tai \"huomattava taloudellinen hyöty\". Velallisen petosta (rikoslain 39 luku 3 §) koskevien esitöiden mukaan myös huomattavan hyödyn käsite on avoin, arvostusta edellyttävä tunnusmerkki, jonka tulkinnalle voidaan saada johtoa muiden omaisuusrikosten törkeämpää tekomuotoa koskevien säännösten soveltamisesta (HE 66/1988 vp s. 165). Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:52 (kohdat 10 - 14) lähtökohtana on pidetty sitä, että rikoksella saadun hyödyn huomattavuutta koskevan tulkinnan tulisi olla pitkälle sama eri rikoksissa tai ainakin toisiaan vastaavissa rikoksissa (ks. myös KKO 2016:39 kohta 53). Kansaneläkelaitokseen kohdistunutta petosta koskevassa ennakkopäätöksessä KKO 2015:52 noin 10 000 euron määrää ei pidetty huomattavana hyötynä. 9. Käsitteet \"erittäin arvokas omaisuus\" ja \"huomattava hyöty\" eivät yleisessä kielenkäytössä eroa toisistaan sillä tavalla, että huomattavalla hyödyllä tarkoitettaisiin suurempaa raha-arvoa kuin mikä on erittäin arvokkaalla omaisuudella. Pikemminkin on niin, että kuhunkin tunnusmerkistöön on valittu kyseiseen rikoslajiin luontevimmin sopiva ilmaisu. Näiden ankaroittamisperusteiden soveltamisen ei siten tulisi lähtökohtaisesti erota toisistaan silloin, kun kysymys on toisiaan muutoin vastaavista rikoksista. 10. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että kun arvioidaan erittäin arvokasta omaisuutta törkeän tekomuodon tunnusmerkistötekijänä, kysymys on rahassa mitattavan arvon määrittämisestä. Tämän vuoksi käsitteen tulkinnan tulisi olla sama riippumatta omaisuuden laadusta tai asianomistajan taloudellisesta asemasta. Näillä seikoilla voi sen sijaan olla merkitystä rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua ankaroittamisperustetta sovellettaessa samoin kuin teon kokonaisarvioinnissa. Johtopäätös 11. Tässä tapauksessa A:n anastaman omaisuuden arvo on ollut 6 000 euroa. Kun otetaan huomioon, mitä edellä on lausuttu erittäin arvokkaan omaisuuden käsitteen tulkinnasta, mainitun arvoista omaisuutta ei voida pitää rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla erittäin arvokkaana. A:n syyksi luettu varkaus ei siten ole törkeä. Rangaistuksen määrääminen 12. Alempien oikeuksien mukaan A:n syyksi luetusta törkeästä varkaudesta oli yksittäisenä tekona tuomittava viisi kuukautta vankeutta. A:n syyksi on nyt käsitellyn varkauden lisäksi luettu 23 rikosta, ja hänet on alemmissa oikeuksissa tuomittu yhteiseen 11 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. 13. Kun syyte törkeästä varkaudesta kohdassa 22 hylätään ja A:n syyksi luetaan mainitussa kohdassa varkaus, rangaistusta on alennettava. Nyt tuomittavan rangaistuksen mittaamisessa on rangaistusta korottavina seikkoina otettava huomioon anastuksen kohteena olleen omaisuuden arvo ja teolla aiheutetut 3 000 euron siivous- ja korjauskustannukset. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että rangaistusta määrättäessä on sovellettava rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista koventamisperustetta, koska A:n aikaisempi rikollisuus ja nyt käsiteltävänä olevan teon samankaltaisuus osoittaa hänessä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, jotka vaikuttaisivat lieventävästi rangaistuksen mittaamiseen. Näillä perusteilla kohdan 22 varkaudesta on tuomittava neljä kuukautta vankeutta. 14. Korkein oikeus katsoo, kuten alemmat oikeudet, että käsillä olevasta kohdan 22 varkaudesta tuomittava rangaistus on rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla otettava lähtökohdaksi yhteisen rangaistuksen mittaamisessa. A:lle tuomittava yhteinen rangaistus on siten alennettava 10 kuukaudeksi vankeutta. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n syyksi kohdassa 22 luetaan varkaus ja syyte törkeästä varkaudesta hylätään. A tuomitaan Korkeimman oikeuden hänen syykseen lukemasta varkaudesta sekä alempien oikeuksien hänen syykseen lukemista muista rikoksista (kohdat 1 - 17, 20, 21, 23 - 26) yhteiseen 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko ja oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo ja Mika Ilveskero.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180047 ECLI:FI:KKO:2018:47 KKO:2018:47 Stöld Grov stöld R2017/400 1337 2018-06-26 ECLI:FI:KKO:2018:47 A hade i en skola tillägnat sig bärbara datorer och annan elektronik till ett värde av ca 6 000 euro. Den egendom som var föremål för tillgreppet ansågs inte vara synnerligen värdefull på det sätt som avses i brottsrekvisiten för grov stöld." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180048 ECLI:FI:KKO:2018:48 KKO:2018:48 Välimiesmenettely Välitystuomion kumoaminen S2017/54 1338 2018-06-26 ECLI:FI:KKO:2018:48 Kantaja oli välimiesmenettelyssä vaatinut vastaajalta vahingonkorvausta. Vastaaja oli vastauksessaan vastustanut vaatimusta perusteettomana lausumatta yksilöidysti vaatimuksen määrästä. Vasta suullisen käsittelyn jälkeen toimittamassaan kirjallisessa loppulausunnossa vastaaja oli esittänyt, että kanteessa vaadittuun määrään sisältyi sellaisia eriä, joista hän ei voinut olla vastuussa kanteessa esitetyillä perusteilla. Välimies oli jättänyt vastaajan vaatimuksen määrää koskevat huomautukset huomiotta, koska ne oli esitetty vasta loppulausunnossa. Välimiehen ei katsottu laiminlyöneen varata välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Välitystuomiota ei kumottu. L välimiesmenettelystä 41 § 1 mom 4 kohta Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta A oli toiminut M Oy:n ja M Oü:n toimitusjohtajana. Johtajasopimuksen mukaan sopimukseen liittyvät riidat ratkaistaan välimiesmenettelyssä. A:n toimi yhtiöiden toimitusjohtajana oli päättynyt vuonna 2011. M Oy ja M Oü olivat 21.6.2012 aloittaneet A:ta vastaan välimiesmenettelyn. Yhtiöt olivat siirtäneet 28.1.2013 kaikki vaatimuksensa pääomistajalleen E Group Plc:lle (jäljempänä E) siten, että välimiesmenettelyn osapuoliksi tulivat E ja A. Välimiesmenettely ja välitystuomio 15.12.2013 E oli välimiesmenettelyssä esittänyt ensimmäisenä kannevaatimuksenaan, että A velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvausta 49 897,92 euroa. A oli toimiessaan M Oy:n toimitusjohtajana tehnyt lainvastaisia päätöksiä matkakuluista, lisäeduista ja niiden käsittelystä M Oy:n kirjanpidossa. A:n menettelyn vuoksi M Oy:n maksettavaksi oli määrätty veronkorotuksia, lisäveroja ja viivästysseuraamuksia vuosilta 2009 ja 2010. Veronkorotusten, lisäverojen ja viivästyskorkojen määrä oli verohallituksen kahdeksan päätöksen yhteenvedon, verohallituksen verolaskurin ja tilintarkastajan muistion mukaan 49 897,92 euroa. A oli vastustanut vastauksessaan vaatimusta perusteettomana lausumatta yksilöidysti sen määrästä. Suullisen käsittelyn jälkeen antamassaan kirjallisessa loppulausunnossa A oli esittänyt, että E:n vahingonkorvausvaatimukseen sisältyi sellaisia eriä, joista hän ei voinut olla vastuussa. E:n vaatimukseen sisältyi korkoja, jotka olivat suurempia kuin verotuspäätöksissä määrätyt korot. Lisäksi vaatimukseen sisältyi eriä, jotka liittyivät huonekalujen hankinnan arvonlisäveron vähentämiseen sekä arpajaisveroon, vaikka E ei ollut näyttänyt eikä edes väittänyt, että A olisi vastuussa virheellisestä arvonlisäveron vähentämisestä tai arpajaisverosta. A oli sen vuoksi esittänyt, että vahingon oikea määrä oli asiassa esitettyjen todisteiden perusteella 40 879,87 euroa. E oli vaatinut, että A:n vahingon määrää koskevat väitteet jätettäisiin huomioon ottamatta, koska A oli laiminlyönyt vahingon määrän kiistämisen menettelyn varhaisessa vaiheessa. Välimiesoikeus ei ollut ottanut A:n vahingonkorvauksen määrässä huomioon lausumaa, koska se oli esitetty vasta loppulausunnossa. Välimiesoikeus oli velvoittanut A:n suorittamaan E:n vaatiman määrän. Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa A vaati kanteessaan, että välitystuomio kumotaan ensisijaisesti siltä osin kuin A on velvoitettu suorittamaan E:lle 9 018,05 euroa ja tähän liittyvät korot; toissijaisesti siltä osin kuin siinä on hyväksytty E:n ensimmäinen kannevaatimus ja viimesijaisesti kokonaisuudessaan. Välimiesoikeus ei ollut varannut A:lle tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa, kun se oli jättänyt ottamatta huomioon A:n loppulausumassaan vahingon määrästä esittämän. E vaati kanteen hylkäämistä. A:lla oli ollut tilaisuus esittää väitteensä E:n kannevaatimuksesta joko vastauksessaan tai myöhemmin antamassaan lausumassa. Välimiesoikeuden päätös jättää liian myöhään esitetyt väitteet huomioon ottamatta oli oikea, eikä välitystuomion kumoamiselle miltään osin ollut perusteita. Käräjäoikeuden tuomio 3.9.2015 nro 15/37401 Käräjäoikeus totesi, että välimies oli antanut oikeudenkäyntiin liittyviä määräyksiä muun muassa menettelyn aikataulusta. Osapuolet olivat toimittaneet kirjallisen aineistonsa välimiehelle 28.6. ja 11.11.2013 välisenä aikana, ja suullisessa käsittelyssä 22.10. - 25.10.2013 oli kuultu A:ta sekä neljää muuta henkilöä. A:lla oli siten menettelyn aikana ollut riittävä tilaisuus esittää kiistämisensä perusteet tyhjentävästi sekä perusteen että määrän osalta, mutta hän ei ollut käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen. Käräjäoikeus katsoi, että välimiehen kirjauksista ilmeni, että osapuolet olivat tosiasiassa sopineet prekluusiosta. Jos välimies olisi hyväksynyt A:n loppulausunnossaan esittämän, olisi myös E:lle tullut antaa mahdollisuus esittää vasta-argumenttinsa ja mahdollisesti todistelua, jolloin välimiesmenettely olisi viivästynyt vastoin alkuperäistä tarkoitusta. Käräjäoikeus hylkäsi A:n ensisijaisen vaatimuksen eikä antanut lausuntoa toissijaisesta ja viimesijaisesta vaatimuksesta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Heikki Paimio. Helsingin hovioikeuden tuomio 16.11.2016 nro 1648 A valitti hovioikeuteen ja vaati käräjäoikeudessa esittämiensä vaatimusten hyväksymistä. E vaati valituksen hylkäämistä. Hovioikeus totesi, ettei A ollut nimenomaisesti ottanut kantaa vaatimuksen määrään ennen suullista käsittelyä toimittamissaan kirjelmissä eikä suullisessa käsittelyssä. Välimiesmenettelyssä ei ollut prosessinjohdollisesti kiinnitetty huomiota siihen, mitä A lausuu vaatimuksesta määrällisesti, eikä A:ta ollut vaadittu tarkentamaan lausumaansa. Tällaisessa tilanteessa voitiin katsoa jääneen epäselväksi, oliko vaatimus ollut määrältään riidaton vai siten riitainen, että siihen tultaisiin ottamaan kantaa asiassa esitetyn todistelun jälkeen. Määrän riitaisuus olisi voitu prosessinjohdollisin keinoin selvittää ennen suullista käsittelyä verrattain helposti. Toisaalta asiassa oli annettu selvä prosessiaikataulu, jonka mukaan asianosaisten oli tullut esittää omat näkemyksensä ensin kirjallisesti, minkä jälkeen asiaa oli käsitelty suullisessa käsittelyssä. Lopuksi oli vielä ollut mahdollisuus esittää kirjallinen loppulausuma. Aikataulua koskevalla määräyksellä oli pyritty turvaamaan välimiesmenettelyn joutuisuutta, ja aikataulusuunnitelma oli mahdollistanut asianosaisten varautumisen siihen, että asia tulee riittävässä laajuudessa ajettua välimiesmenettelyssä. Vaikka välimies ei ollut antanut yksiselitteistä prekluusio-määräystä, asianosaisille oli kuitenkin tullut olla selvää, että heidän vaatimustensa ja niiden perusteiden olisi tullut olla esitetty ennen todistelun ilmoittamiselle asetettua määräpäivää. Aikataululla ja kirjallisilla lausumakierroksilla oli pyritty varmistumaan siitä, että kaikki riitaiset kysymykset olivat selvillä ennen suullista käsittelyä. Asianosaisten ennakoitavissa oli ollut, että suullisen käsittelyn jälkeen esitettävät mahdolliset tarkennukset saattaisivat jäädä huomioon ottamatta, jos ne johtaisivat menettelyn viivästymiseen ja jos tarkennuksen esittämiselle käsittelyn myöhäisessä vaiheessa ei olisi esittää painavia perusteita. A:lla oli ollut mahdollisuus riitauttaa vaatimus myös korvausmäärän osalta vastineessaan tai ennen suullista käsittelyä antamassaan lausumassa. Se, että A ei ollut ottanut kantaa vaatimuksen määrään, oli voinut johtaa siihen, että E oli pitänyt vaatimusta määrän osalta riidattomana, ja vaikuttaa asian ajamiseen suullisessa käsittelyssä. A ei ollut esittänyt sellaista hyväksyttävänä pidettävää syytä, jonka nojalla kiistäminen olisi ollut perusteltua esittää vasta loppulausumassa. Hovioikeus katsoi, että A:lle ei ollut jätetty varaamatta tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Jouko Rantanen ja Maija Nyyssönen. Esittelijä Heidi Paananen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. E vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. M Oy ja M Oü, jotka sittemmin ovat siirtäneet vaatimuksensa E Group Plc:lle (jäljempänä E), ovat 21.6.2012 aloittaneet välimiesmenettelyn entistä toimitusjohtajaansa A:ta vastaan. Johtajasopimukseen sisältyneen välityslausekkeen mukaan sopimuksesta johtuvat riidat oli ratkaistava Suomen Keskuskauppakamarin välityslautakunnan sääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä. 2. Välimiesmenettelyn aikana välimies on päättänyt osapuolten sopiman mukaisesti prosessiaikataulusta. Prosessiaikataulussa on ollut määräyksiä muun muassa määräpäivistä, joihin mennessä osapuolten on annettava kirjelmänsä ja esitettävä todisteensa, sekä suullisen käsittelyn ajankohdasta. Aikataulun mukaan kummankin osapuolen on ollut määrä toimittaa kaksi kirjelmää ennen suullista käsittelyä sekä kirjallinen loppulausunto ja lausuma vastapuolen oikeudenkäyntikuluista suullisen käsittelyn jälkeen. 3. E on kannekirjelmässään 28.6.2013 vaatinut muun ohella, että A velvoitetaan maksamaan sille vahingonkorvauksena 49 897,92 euroa. Se on esittänyt perusteena vaatimukselleen, että A oli M Oy:n toimitusjohtajana tehnyt lainvastaisia päätöksiä matkakuluista ja lisäeduista sekä niiden käsittelystä kirjanpidossa. A:n menettelyn vuoksi M Oy:n maksettavaksi oli määrätty veronkorotuksia, lisäveroja ja viivästysseuraamuksia vuosilta 2009 ja 2010. Selvityksenä vaatimuksen määrästä E on esittänyt laskelman lisäveroista ja viivästysseuraamuksista, verotuspäätöksiä sekä tulosteen verolaskurista. 4. A on vastauskirjelmässään 23.8.2013 vastustanut E:n vaatimuksia perusteettomina. Vaatimuksen määrän osalta hän on esittänyt, että vaaditusta määrästä tulisi vähentää E:n saama korkohyöty. Muilta osin A ei ole käsitellyt vaatimuksen määrää vastauksessaan eikä myöskään toisessa ennen suullista käsittelyä antamassaan kirjelmässä. 5. A on suullisen käsittelyn jälkeen antamassaan kirjallisessa loppulausunnossa 5.11.2013 esittänyt, että tietyt viivästysseuraamukset E:n vahingonkorvausvaatimuksessa oli laskettu virheellisesti ja että korvausvaatimukseen sisältyi veroseuraamuksia myös sellaisista toimista, joista hän ei voinut olla vastuussa E:n korvausvaatimuksensa tueksi vetoamilla perusteilla. A on katsonut, että vahingon oikea määrä olisi asiassa esitettyjen todisteiden perusteella 40 879,87 euroa. E on puolestaan omassa loppulausunnossaan vaatinut, ettei välimiesoikeus saa ottaa huomioon A:n loppulausunnossa esittämiä väitteitä. 6. Välimiesoikeus on velvoittanut A:n suorittamaan E:lle sen vaatiman määrän. Välitystuomion perustelujen mukaan A:n vahingon määrästä esittämiä huomautuksia ei ole otettu huomioon, koska ne on esitetty vasta loppulausunnossa. 7. A on kanteessaan vaatinut välitystuomion kumoamista joko osittain tai kokonaan katsoen, että hänelle ei ollut varattu tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa, koska hänen loppulausunnossaan vahingon määrästä esittämänsä huomautukset oli jätetty huomiotta. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet kanteen. 8. Asiassa on A:n valituksen johdosta ratkaistava, onko välimies jättäessään A:n loppulausunnossa esittämät väitteet huomiotta laiminlyönyt varata A:lle tarpeellisen tilaisuuden asiansa ajamiseen siten, että välitystuomio on kumottava. Välitystuomion kumoamisen edellytyksistä 9. Välitystuomio on tarkoitettu asian lopulliseksi, asianosaisia sitovaksi ratkaisuksi. Välitystuomio voidaan moitekanteen johdosta kumota vain välimiesmenettelystä annetun lain (jäljempänä välimiesmenettelylain) 41 §:n 1 momentissa säädetyillä perusteilla. 10. Välitystuomio voidaan välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla kumota, jos välimiehet eivät ole varanneet asianosaiselle tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen. Välimiesmenettelylain esitöiden mukaan säännös edellyttää, että asianosaisella on mahdollisuus paitsi esittää omat vaatimuksensa, niiden perusteet ja todisteet myös lausua mielensä vastapuolen vaatimuksista, niiden perusteista ja todisteista. Säännöksen kannalta riittävää on, että asianosaiselle varataan tilaisuus tulla kuulluksi. Tilaisuuden käyttämättä jättäminen ei estä välimiehiä ratkaisemasta asiaa (HE 202/1991 vp s. 19). 11. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:77 (kohta 10) todennut, että välimiesmenettelyn käyttökelpoisuus kaupallisten erimielisyyksien ratkaisemisessa riippuu olennaisesti välitystuomion sitovuudesta ja täytäntöönpantavuudesta. Siksi perusteita, joilla välitystuomion pätevyys voidaan riitauttaa, on niin välimiesmenettelyn kansallisessa kuin kansainvälisessäkin sääntelyssä pyritty rajoittamaan. Vain laissa mainitut selvät muotovirheet sekä verraten karkeat menettelyvirheet voivat aiheuttaa välitystuomion mitättömyyden tai kumoamisen moitekanteen johdosta. 12. Korkein oikeus on edellä mainitussa ratkaisussaan (kohta 14) katsonut, että välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdassa mainittu pätemättömyysperuste on tarkoitettu kattamaan ne tilanteet, joissa asianosaiselta evätään tilaisuus osallistua oikeudenkäyntiin tai siinä täysipainoisesti ajaa asiaansa. Asianosaisten perusoikeuksiin myös välimiesmenettelyssä kuuluu oikeus olla läsnä asiaa käsiteltäessä, oikeus saada tieto oikeudenkäyntiaineistosta ja mahdollisuus sitä kommentoida sekä itse esittää näyttöä ja perusteluja kantansa tueksi. Asian arviointi ja Korkeimman oikeuden kannanotot 13. A on katsonut, ettei hänelle ole varattu tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa, koska välimies on välimiesmenettelylain 25 §:n 2 momentin vastaisesti jättänyt ottamatta huomioon hänen loppulausunnossaan esittämänsä huomautukset. 14. Välimiesmenettelylain 25 §:n 2 momentin mukaan asianosainen saa välimiesmenettelyn aikana muuttaa tai täydentää vaatimuksiaan ja niiden perusteita, jollei asian ratkaiseminen tällaisen toimen johdosta kohtuuttomasti viivästy. Pykälän 3 momentin mukaan 2 momenttia on noudatettava ainoastaan, jos asianosaiset eivät ole toisin sopineet. 15. Korkein oikeus toteaa, että välimiesmenettely perustuu pitkälti sopimusvapauteen. Pääsääntönä on, että riidan osapuolet saavat keskenään sopia noudatettavista menettelytavoista. Välimiesmenettelyä ei ole laissa yksityiskohtaisesti säännelty, vaan tarkoituksena on, että osapuolet ja välimiehet voivat määrittää, millä tavalla kyseistä riitaa on tarkoituksenmukaista käsitellä. Välimiesmenettelylain menettelysäännökset ovat suurelta osin tahdonvaltaisia. Jollei laissa säädetä menettelytavasta tai jolleivät asianosaiset ole muuta sopineet, jää määräysvalta välimiesmenettelylain 23 §:stä ilmenevän mukaisesti välimiehille. Menettelystä päättäessään välimiesten on otettava huomioon asianosaisten tasapuolisen kohtelun sekä joutuisuuden vaatimukset. 16. Välimiesmenettelylain 22 §:ään sisältyy kuitenkin pakottava asianosaisen kuulemista koskeva säännös, jonka mukaan välimiesten on varattava asianosaisille tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa. Lain esitöistä ilmenevällä tavalla kyseessä on yleisprosessuaalinen oikeusturvaperiaate, jonka noudattamisesta ei voida välimiesmenettelyssäkään tinkiä. Kuulemisperiaatteen rikkominen muodostaa välitystuomion kumoamisperusteen (HE 202/1991 vp s. 5 ja 19). 17. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, ettei sovittu prosessiaikataulu ole sisältänyt sellaisia prekluusiota koskevia määräyksiä, jotka olisivat rajoittaneet uusien väitteiden esittämisen ajankohtaa. Tällainen, välimiesmenettelylaista poikkeava kielto olisi edellyttänyt selvää ja asianosaisten hyväksymää määräystä. Asiassa ei ole väitettykään, että noudatettaviksi sovitut Keskuskauppakamarin välityslautakunnan säännöt vuodelta 1993 sisältäisivät määräyksiä, joilla poiketaan välimiesmenettelylain säännöksistä siitä, milloin ja millä edellytyksillä vaatimuksia voidaan menettelyn aikana muuttaa tai täydentää. 18. Korkein oikeus toteaa, että sen arvioiminen, viivästyisikö asian ratkaiseminen välimiesmenettelylain 25 §:n 2 momentissa tarkoitetun prosessitoimen vuoksi kohtuuttomasti, kuuluu välimiehille. Kohtuuttomuuden arviointi edellyttää välimiehiltä tapauskohtaista harkintaa. Välimiehillä on laaja harkintavalta sen suhteen, miten prosessitoimen sallimisen puolesta ja sitä vastaan puhuvia tekijöitä painotetaan. Heidän on myös jatkotoimia ja niistä aiheutuvaa viivettä arvioidessaan otettava huomioon kuulemisperiaate sekä asianosaisten tasapuolisen kohtelun ja joutuisuuden vaatimukset. 19. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen perusteeksi välitystuomion kumoamiselle ei riitä se, että moitekannetta käsittelevä tuomioistuin arvioisi viivästyksen kohtuuttomuutta toisin kuin välimiehet. Edellytyksenä välitystuomion kumoamiselle on sen sijaan, että kuulemisperiaatetta on rikottu niin, että asianosaiselta on tämän seurauksena evätty tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa. 20. A, joka on jo vastauksessaan vaatinut vahingonkorvausvaatimuksen hylkäämistä perusteettomana, ei ole välimiesmenettelyn aikana muuttanut vaatimuksiaan. Hän on kuitenkin loppulausunnossaan täydentänyt kiistämisensä perusteita kohdassa 5 selostetulla tavalla. 21. Korkein oikeus toteaa, että E on jo kannekirjelmässään esittänyt vaatimuksen, jota A:n huomautukset koskevat. Vaatimukseen sisältyvät erät ovat myös käyneet yksityiskohtaisesti ilmi kannekirjelmän liitteenä olleista laskelmasta ja todisteista. A:n olisi siten ollut mahdollista esittää vaatimuksen määrää koskevat huomautuksensa ennen suullista käsittelyä välimiesoikeudelle toimittamissaan kirjelmissä. A ei kuitenkaan ole käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta kommentoida kannevaatimuksia ja niiden tueksi esitettyjä perusteita, vaan on pyrkinyt esittämään omat väitteensä vasta loppulausunnossa. Hän ei ole esittänyt menettelylleen minkäänlaista perustetta, jolla voisi olla merkitystä viivästyksen kohtuullisuutta arvioitaessa. E on vastustanut sitä, että vasta loppulausunnossa esitetyt väitteet otettaisiin huomioon. Osapuolten tasapuolisuuden vaatimus ja E:n oikeus ajaa asiaansa olisivatkin edellyttäneet, että välimiesmenettelyä olisi ollut jatkettava antamalla E:lle tilaisuus vastata väitteisiin ja mahdollisesti esittää lisätodisteita. 22. Sovitulla prosessiaikataululla on pyritty jäsentämään menettelyä niin, että riitaiset kysymykset saadaan selville kirjallisessa vaiheessa, jolloin ne voidaan ottaa huomioon todisteita valittaessa ja asian suullisessa käsittelyssä. Koska kysymys välimiesmenettelylain 25 §:n 2 momentin tulkinnasta on kohdassa 18 todetuin tavoin kuulunut välimiesoikeuden harkintavallan piiriin, A on voinut varautua siihen, että myöhemmässä vaiheessa esitettävät huomautukset voidaan jättää niistä aiheutuvan viivytyksen vuoksi huomioon ottamatta. Välimiehen prosessuaalista ratkaisua ei siten voida pitää ennakoimattomana tai yllättävänä. 23. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei välimiehen päätös jättää vasta loppulausunnossa esitetyt huomautukset huomioon ottamatta ole sillä tavoin heikentänyt A:n mahdollisuutta ajaa asiaansa, että välitystuomion kumoamiseen olisi välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen peruste. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180048 ECLI:FI:KKO:2018:48 KKO:2018:48 Skiljeförfarande Upphävande av skiljedom S2017/54 1338 2018-06-26 ECLI:FI:KKO:2018:48 Käranden hade i ett skiljeförfarande yrkat skadestånd av svaranden. Svaranden hade i sitt svaromål motsatt sig yrkandet såsom ogrundat utan att uttala sig preciserat om det yrkade beloppet. Först i sin avslutande skriftliga inlaga efter den muntliga förhandlingen hade svaranden anfört att det belopp som yrkades i käromålet innehöll sådana poster som han inte kunde ha ansvar för på de grunder som anförts i käromålet. Skiljemannen hade låtit bli att beakta svarandens anmärkningar om det yrkade beloppet, eftersom de hade framförts först i den avslutande inlagan. Skiljemannen ansågs inte ha försummat att på det sätt som avses i 41 § 1 mom. lagen om skiljeförfarande bereda parterna erforderlig möjlighet att föra sin talan. Skiljedomen upphävdes inte." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180049 ECLI:FI:KKO:2018:49 KKO:2018:49 Alkoholi Alkoholirikos Euroopan unionin oikeus R2017/507 1350 2018-06-28 ECLI:FI:KKO:2018:49 A oli virolaisen yhtiön puolesta ja yhtiön tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä myynyt Suomessa asuville yksityishenkilöille alkoholijuomia. Kaupoista oli sovittu yhtiön internetsivuston välityksellä, minkä jälkeen A oli tuonut juomat Virosta Suomeen ja toimittanut ne täällä ostajien koteihin. Korkein oikeus katsoi, että alkoholilainsäädäntöön perustuva vähittäismyyntimonopoli ja eräitä alkoholijuomia koskeva vähittäismyyntilupajärjestelmä, joka edellytti muun muassa lupaviranomaisen hyväksymää myyntipaikkaa, eivät olleet ristiriidassa unionin oikeuden kanssa. A:n katsottiin alkoholilain vastaisesti myyneen alkoholijuomia Suomessa ja näin syyllistyneen alkoholirikokseen. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Helsingin käräjäoikeuden tuomio 26.9.2012 nro 12/8629 Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä syytekohdan 2 osalta selvitetyksi, että A oli 24.6. - 18.8.2009 erään Virossa rekisteröidyn yhtiön puolesta ja yhtiön tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä tuonut Virosta Suomeen kaupallisessa tarkoituksessa välittämällä alkoholijuomia suomalaisille ostajille alkoholilain vastaisesti. Yhtiö oli ylläpitänyt internetsivustoa, jonka kautta suomalaiset ostajat olivat voineet ostaa alkoholijuomia. Asiakkaiden maksettua ostokset yhtiö oli järjestänyt alkoholijuomille kotiinkuljetuksen Virosta Suomeen. Yhtiö oli näin ollen toiminut paitsi alkoholijuomien myyjänä myös niiden kuljettajana perille asti asiakkaalle. Yhtiöllä ei ollut ollut alkoholijuomien maahantuonnin jälkeiseen luovuttamiseen alkoholilain mukaista tukkumyynti- tai vähittäismyyntilupaa. A oli kerrotulla tavalla tuonut maahan ja myynyt Suomessa oleville ostajille 4 507,3 litraa olutta, 1 499,4 litraa siideriä, 238,7 litraa viiniä ja 3 450,3 litraa väkeviä alkoholijuomia. Käräjäoikeus totesi, että sopimusoikeudellisten yleisten oppien mukaisesti ostajat olivat saaneet omistusoikeuden ostamiinsa alkoholijuomiin vasta alkoholijuomien hallinnan luovutuksella. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi A:n myyneen alkoholijuomat Suomessa. A:lla ei ollut ollut toimintaansa varten vähittäismyyntilupaa, minkä vuoksi hän oli menetellyt vuoden 1994 alkoholilain (1143/1994) 8 §:n 1 momentin vastaisesti. Käräjäoikeus katsoi, että alkoholilain 8 §:n 1 momentissa säädetty lupavaatimus oli Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 34 artiklassa tarkoitettu jäsenvaltioiden välisen tuonnin määrällinen rajoitus. Säännös oli kuitenkin oikeutettu SEUT 36 artiklan nojalla ihmisten terveyden ja elämän suojelemiseksi. Alkoholilain oli todettu kulutusta ohjaamalla ehkäisevän alkoholipitoisten aineiden käytöstä aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Alkoholilain tavoitetta alkoholin väärinkäytön torjumisesta ei voitu yhtä hyvin saavuttaa sillä, että alkoholijuomien myyjän sallittaisiin itse kuljettaa alkoholijuomat ostajalle Suomeen. Kysymys ei siten ollut mielivaltaisen syrjinnän keinosta eikä jäsenvaltioiden välisen kaupan peitellystä rajoituksesta. Kielto ei myöskään ollut suhteeton tavoiteltuun hyötyyn nähden. Alkoholilain säännös ei ollut käräjäoikeuden mukaan unionin oikeuden vastainen. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen syytekohdassa 2 tarkoitetulla menettelyllään rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan mukaiseen alkoholirikokseen. Käräjäoikeus tuomitsi A:n alkoholirikoksesta ja hänen syykseen syytekohdassa 1 luetusta törkeästä veropetoksesta yhteiseen 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Asian ovat ratkaisseet laamanni Eero Takkunen, käräjätuomari Jaana Helander ja käräjätuomari Mia Sundström. Helsingin hovioikeuden tuomio 24.4.2017 nro 503 A valitti hovioikeuteen ja vaati syytteen hylkäämistä tai ainakin rangaistuksen alentamista. Hovioikeus pyysi Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisun. Unionin tuomioistuin antoi 12.11.2015 tuomionsa (C-198/14). Syyttäjä täsmensi hovioikeudessa syytekohdassa 2 tarkoitettujen alkoholijuomien määriä seuraavasti: - käymisteitse valmistettuja enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia oli ollut 1 525,4 litraa, - käymisteitse valmistettuja enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia oli ollut 4 720 litraa ja - muita kuin käymisteitse valmistettuja tai yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia oli ollut yhteensä 3 450,3 litraa. Hovioikeus totesi, että A oli tuonut alkoholijuomia Suomeen kaupallisessa tarkoituksessa. Hän oli myynyt ja kuljettanut sekä Alkon yksinmyyntioikeuden että vähittäismyyntilupasääntelyn piiriin kuuluvia alkoholijuomia suomalaisille kuluttajille ilman alkoholilain 14 §:ssä säädettyä lupaa. Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvien juomien osalta lupaa ei olisi ollut edes mahdollista saada. A oli näin menetellessään toiminut alkoholilain säännösten vastaisesti ja syyllistynyt lähtökohtaisesti alkoholirikokseen. Hovioikeuden mukaan alkoholijuomien omistusoikeuden siirtymisellä ei ollut tässä tapauksessa merkitystä tunnusmerkistön täyttymisen kannalta, koska etämyyjä ei voinut laillisesti tuoda Suomeen alkoholijuomia kaupallisessa tarkoituksessa ilman vähittäismyyntilupaa. Joka tapauksessa hovioikeus katsoi, että omistusoikeus alkoholijuomiin oli siirtynyt ostajille vasta hallinnan luovutuksella Suomessa, vaikka maksutapahtuma oli tehty Virossa. Alkon monopoli SEUT 37 artiklan kannalta Maahan tuotujen väkevien alkoholijuomien osalta kysymys oli siitä, täyttikö alkoholilaissa Alkolle annettu vähittäismyyntimonopoli SEUT 37 artiklassa monopolille asetetut vaatimukset. Hovioikeuden mukaan asiassa ei ollut väitettykään, että Alko suosisi kotimaisia toimijoita tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissaan siten, että toisista jäsenvaltioista tuotavien tavaroiden kauppaa kohdeltaisiin oikeudellisesti tai tosiasiallisesti huonommin kuin kotimaisten tavaroiden kauppaa. Jos Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvien tuotteiden etämyynti suomalaisille kuluttajille sallittaisiin toisiin jäsenvaltioihin sijoittautuneille toimijoille, tulisi se sallia myös Suomeen sijoittautuneille toimijoille. Käytännössä tämä tarkoittaisi olemassa olevan monopolin poistamista, mitä SEUT 37 artikla ei unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vaadi. Hovioikeus katsoi, ettei Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin vuoden 1994 alkoholilain 13 §:n mukaan kuuluvien alkoholijuomien etämyynnin kielto ollut ristiriidassa SEUT 37 artiklan kanssa. Vähittäismyyntilupasääntely SEUT 34 ja 36 artiklan kannalta Hovioikeus totesi, että muiden kuin Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin yksinomaan kuuluvien alkoholijuomien osalta kysymys oli SEUT 34 ja 36 artiklojen soveltamisesta. Miedot alkoholijuomat Hovioikeus totesi, että alkoholilain vähittäismyyntilupajärjestelmällä valvotaan sitä, että vähittäismyyjät noudattavat alkoholijuomien myyntiä koskevia säännöksiä, muun muassa velvollisuutta harjoittaa myyntiä vain sallittuna aikana sekä kieltoa myydä alle 18-vuotiaille tai päihtyneille henkilöille. Vähittäismyyntilupajärjestelmän mainittujen velvollisuuksien ja kieltojen tavoitteena oli sinänsä hyväksyttävästi ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia haittoja eli taata kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelua koskevan tavoitteen toteuttaminen. Vähittäismyyntilupajärjestelmää voitiin näin ollen pitää lähtökohtaisesti SEUT 36 artiklan mukaisena. Velvollisuus harjoittaa myyntiä vain lupaviranomaisen hyväksymässä myyntipaikassa esti vähittäismyyntiluvan saaneita henkilöitä harjoittamasta etämyyntiä siten, että he huolehtivat kyseisten juomien kuljetuksesta tai antavat sen kolmannen tehtäväksi. Kiinteän myyntipaikan vaatimus esti alkoholin vähittäismyynnin myös niiltä toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneilta toimijoilta, jotka haluaisivat tuoda alkoholijuomia suomalaisille asiakkaille tilanteessa, jossa myyjä huolehtii juomien kuljetuksesta tai antaa sen kolmannen tehtäväksi. Hovioikeuden mukaan kiinteän myyntipaikan vaatimus edesauttaa tehokkaasti viranomaisvalvonnan toteuttamista ja alkoholilain tavoitetta ehkäistä alkoholijuomista aiheutuvia haittoja. Mietojen alkoholijuomien kotiin toimittaminen ostajille myyjän toimesta vapaasti ilman vähittäismyyntilupaa ja siihen liittyvää valvontaa helpottaisi alkoholijuomien ostamista siten, että alkoholin kulutus ja alkoholista aiheutuvat haitat voisivat lisääntyä merkittävästi. Tämä myös synnyttäisi uuden alkoholijuomien myyntikanavan, johon ei kohdistuisi mitään viranomaisvalvontaa. Valvomaton myyntikanava voisi merkittävästi lisätä pyrkimystä tuoda maahan alkoholijuomia tarkoituksin välttää valmiste- ja juomapakkausverojen suorittaminen ja mahdollistaisi näin alkoholijuomien tarjoamisen kuluttajille edullisemmin. Tämä voisi tosiasiassa lisätä kulutusta merkittävästi. Myös esimerkiksi alkoholijuomien toimittaminen alaikäisille tulisi mahdolliseksi. Tämän vuoksi vähittäismyyntilupajärjestelmä ja siihen liittyvä valvonta olivat tarpeen kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelua koskevan tavoitteen toteuttamiseksi. Hovioikeus kuitenkin katsoi, että lupajärjestelmää muuttamalla myynti ilman kiinteää toimipaikkaa eli käytännössä etämyynti oli mahdollista saattaa tehokkaan viranomaisvalvonnan piiriin. Etämyynnille oli mahdollista asettaa samat edellytykset kuin muulle vähittäismyynnille koskien muun muassa sallittua alkoholijuomien myynti- tai toimitusaikaa, nuorten henkilöiden henkilöllisyyden tarkistamista ja myyntikieltoa päihtyneille. Etämyyntiin voitiin asettaa myös muusta vähittäismyynnistä poikkeavia alkoholilain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeelliseksi katsottuja lisävaatimuksia. Yhteenvetona hovioikeus totesi, että kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelu voitiin saavuttaa myös vähemmän unionin sisäistä kauppaa rajoittavalla lupajärjestelmällä vähintään yhtä tehokkaasti. Tilaviinit Hovioikeus totesi, että Suomessa oli jonkin verran viinitilayrityksiä, jotka myivät erilaisia marja- ja hedelmäviinejä, kuohuviinejä, siidereitä sekä mehuja. Tuotteiden myyntioikeus oli rajoitettu valmistajan kiinteään myyntipisteeseen, eikä tilaviinejä saanut kuljettaa asiakkaille kotiin eli niiden myynti oli kielletty kotimaisilta toimijoilta vastaavissa olosuhteissa kuin A oli myynyt alkoholijuomia. Tuotteet valmistettiin marjoista ja hedelmistä. Kotimaiset marja- ja hedelmäviinit eivät tuoteryhmänä kilpailleet perinteisten viinirypäleistä valmistettujen viinien kanssa. Kotimaisten tilaviinien myynti oli niin pienimuotoista ja paikallista ja näin ollen niin rajallista, ettei tällä vähittäismyyntimonopolipoikkeuksella voitu katsoa olevan kotimaisen tuotannon suosimistarkoitusta. Se ei ollut myöskään mielivaltaisen syrjinnän keino tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peitelty rajoitus. Hovioikeuden johtopäätökset Hovioikeus totesi, että vaatimus vähittäismyyntiluvasta ei ollut ollut kaikilta osiltaan unionin oikeuden mukainen. A:lla ei olisi ollut tämän vuoksi mahdollisuutta saada lupaa toimintaansa mietojen alkoholijuomien toimittamiseksi asiakkaille, vaikka hän olisi lupaa hakenutkin. Hovioikeus katsoi, että tässä tilanteessa alkoholilain säännösten noudattamatta jättämisestä ei voitu tältä osin tuomita rangaistusta. Hovioikeus hylkäsi syytteen siltä osin kuin A:lle oli vaadittu rangaistusta käymisteitse valmistettujen enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisestä ja välittämisestä suomalaisille ostajille. Hovioikeus luki A:n syyksi kohdassa 2 rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan mukaisen alkoholirikoksen siten, että A oli myynyt käymisteitse valmistettuja enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 4 720 litraa ja muita kuin käymisteitse valmistettuja tai yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia yhteensä 3 450,3 litraa. Hovioikeus alensi A:lle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen 6 kuukaudeksi ehdollista vankeutta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Åsa Nordlund ja Caritha Aspelin. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa alkoholirikosta koskevan syytekohdan 2 osalta. Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:n syyksi luetaan syytekohdassa 2 alkoholirikos myös käymisteitse valmistettujen enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien osalta, joita A oli ilman alkoholilaissa säädettyä vähittäismyyntilupaa myynyt 1 525,4 litraa. Syyttäjä vaati myös, että A:lle hovioikeudessa tuomittu yhteinen rangaistus korotetaan 8 kuukaudeksi ehdollista vankeutta. A vaati valituksessaan, että syyte alkoholirikoksesta hylätään. A vaati vastauksessaan, että syyttäjän valitus hylätään. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että A:n valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut 1 Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A on 24.6. - 18.8.2009 myynyt erään Virossa rekisteröidyn yhtiön puolesta ja yhtiön tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä Suomessa asuville yksityishenkilöille alkoholijuomia yhteensä 9 695,7 litraa. Kaupoista on sovittu yhtiön ylläpitämän internetsivuston välityksellä. Ostajat ovat maksaneet ostoksensa tilausten tekemisen yhteydessä. A on ilman erillistä sopimusta järjestänyt alkoholijuomille kotiinkuljetuksen siten, että hän on tuonut ne Virosta Suomeen ja toimittanut ne täällä ostajille saakka. 2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A edellä kuvatulla menettelyllään syyllistynyt alkoholirikokseen. Asiassa on ensiksi arvioitava, täyttääkö hänen menettelynsä alkoholin luvatonta maahantuontia tai myymistä koskevan rikostunnusmerkistön. Jos hänen menettelynsä katsotaan olevan Suomen kansallisen lainsäädännön kannalta rangaistavaa, on lisäksi arvioitava, onko Suomen alkoholilainsäädäntö ristiriidassa unionin oikeuden kanssa niin, että häntä ei voida asettaa menettelystään rikosvastuuseen. 2 Alkoholirikos kansallisten säännösten mukaan 2.1 Rikoksen tunnusmerkistön täyttyminen 2.1.1 Alkoholirikoksia koskevat säännökset 3. Tekoaikana kesällä 2009 alkoholilain rikkomista koskevat rangaistussäännökset sisältyivät vuoden 1968 alkoholilain (459/1968) 9 lukuun. Lain 85 §:n 1 momentissa (252/1987) säädettiin, että alkoholipitoisen aineen välittämisestä tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi se, joka luvattomasti myy tai muutoin korvausta tai hyvitystä vastaan luovuttaa taikka luvattomasti palkkiota vastaan välittää, kaupaksi tarjoaa tai kaupan pitää alkoholijuomaa. Lain 87 §:ssä säädettiin ankarammin rangaistavasta tekomuodosta. Sen mukaan rikoksentekijä on tuomittava vankeuteen vähintään kuudeksi kuukaudeksi, jos hän on ottanut 85 §:ssä tarkoitetun rikollisen toiminnan ammatikseen tai tavakseen. 4. Edellä selostetut säännökset on kumottu 1.11.2009 voimaan tulleella lailla 641/2009, jolla rikoslakiin lisättiin alkoholirikoksia koskeva uusi 50 a luku. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaan alkoholirikoksesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi se, joka alkoholilain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti muun ohella tuo maahan alkoholijuomaa (momentin 2 kohta) taikka myy, välittää tai muutoin toiselle luovuttaa alkoholijuomaa (momentin 3 kohta). 5. Tekoaikana voimassa ollut rangaistussäännös sisälsi menettelyn luvattomuutta koskevan tunnusmerkistötekijän. Vastaavasti nykyisin voimassa oleva rangaistussäännös sisältää tunnusmerkistötekijän, jonka mukaan rangaistavaa on alkoholilain tai sen nojalla annetun säännöksen vastainen menettely. Rangaistussäännökset saavat siten näiltä osin täsmällisen sisältönsä muualta laista tai sen nojalla annetuista säännöksistä tai määräyksistä. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentin mukaan tällaisessa tilanteessa teon rangaistavuus arvioidaan tekohetkellä voimassa olleiden säännösten tai määräysten perusteella, jollei laissa ole toisin säädetty tai jollei uusi sääntely osoita suhtautumisen teon rangaistavuuteen muuttuneen. Tekoaikana voimassa ollut vuoden 1994 alkoholilaki (1143/1994) on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen kumottu 1.3.2018 voimaan tulleella vuoden 2017 alkoholilailla (1102/2017). Uudenkin lain mukaan alkoholijuomien vähittäismyynti edelleen on joko valtion kokonaan omistaman alkoholiyhtiön (Alko Oy, jäljempänä myös Alko) yksinoikeutena tai edellyttää eräiden mietojen alkoholijuomien osalta erityistä lupaa. Korkein oikeus katsoo, ettei uusi sääntely osoita suhtautumisen alkoholin luvattoman myymisen rangaistavuuteen muuttuneen. Näin ollen A:n menettelyn rangaistavuus arvioidaan tekoaikana voimassa olleiden vuoden 1994 alkoholilain säännösten perusteella. 2.1.2 Onko A menetellyt alkoholilain vastaisesti 6. Vuoden 1994 alkoholilain 8 §:n 1 momentissa säädettiin, sellaisena kuin lainkohta oli tekoaikana voimassa olleessa laissa 1/1999, että alkoholijuomia saa tuoda maahan ilman erillistä maahantuontilupaa omaa käyttöä varten sekä kaupalliseen tai muuhun elinkeinotarkoitukseen. Kaupallisessa tai muussa elinkeinotarkoituksessa alkoholijuomia käyttävä tarvitsee maahan tuotavan alkoholijuoman osalta toimintaansa alkoholilain mukaisen erillisen luvan. 7. Alkoholilain 8 §:n 1 momentin muuttamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 247/1998 vp s. 1 - 3) on todettu, että vuoden 1994 alkoholilakia valmisteltaessa oli lähdetty siitä, että alkoholijuomien maahantuonnin ja maastaviennin täytyy olla vapaata. Tästä syystä laista oli poistettu maahantuonti-, maastavienti- ja tukkumyyntimonopoli. Valmistelussa oli katsottu, että EU:n lainsäädännön mukaan tällaiset tavaroiden vapaata liikkumista koskevat esteet eivät olleet mahdollisia. Yhteisölainsäädännön mukaista alkoholijärjestelmää rakennettaessa oli katsottu, että vähittäismyyntimonopolin säilyttäminen oli alkoholipoliittiset tavoitteet silmällä pitäen kaikkein tärkein tavoite. Muiden kaupallisten toimintojen osalta riitti niiden luvanvaraistaminen kuitenkin siten, että maahantuonnille ei tullut asettaa mitään esteitä. Suomen alkoholilainsäädännön mukaan alkoholijuomien kaupallinen tuonti on vapaata, mutta jos Suomessa haluaa harjoittaa alkoholijuomiin liittyvää kaupallista tai muuta elinkeinotoimintaa eli myydä näitä juomia eteenpäin tai edelleen jalostaa niitä, tätä varten tarvitaan erillinen lupa. Asian selventämiseksi ehdotettiin 8 §:n 1 momenttia muutettavaksi niin, että alkoholijuomien kaupallisen tuonnin vapaus yksiselitteisesti selviää itse lainkohdasta. 8. Korkein oikeus toteaa edellä selostettuihin esityölausumiin viitaten, että vuoden 1994 alkoholilain 8 §:n 1 momentin (1/1999) mukaan alkoholijuomien tuominen maahan ei ole sinänsä ollut luvanvaraista. Menettely muodostuu alkoholilain vastaiseksi vasta, jos maahan tuotuja alkoholijuomia käytetään kaupallisessa tai muussa elinkeinotarkoituksessa ilman alkoholilain mukaista lupaa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että alkoholijuomien maahantuonti sellaisenaan ei ole ollut alkoholilainsäädännön vastaista. 9. A on kuitenkin käyttänyt maahan tuomiaan alkoholijuomia kaupallisessa tarkoituksessa. Hän olisi siten alkoholilain 8 §:n 1 momentin (1/1999) mukaan tältä osin tarvinnut toimintaansa alkoholilain mukaisen erillisen luvan. Riidatonta on, että A:lla ei ole ollut toimintaansa alkoholilaissa tarkoitettua lupaa. Näin ollen A on menetellyt alkoholilain 8 §:n 1 momentin vastaisesti. 2.1.3 Onko A myynyt alkoholijuomia Suomessa? 10. Kuten edellä selostetuista rangaistussäännöksistä ilmenee, alkoholirikoksena rangaistavaa on muun ohella alkoholilain säännösten vastaisesti tapahtuva alkoholijuomien myyminen tai muu luovuttaminen. Kun rangaistavuus on kytketty Suomen alkoholilain säännösten vastaisuuteen, rangaistavuus edellyttää, että myyminen tai muu luovuttaminen on tapahtunut Suomessa. A on katsonut, ettei hän ole myynyt alkoholijuomia Suomessa, koska syytteessä tarkoitettujen alkoholijuomien myynti oli tapahtunut ja omistusoikeus juomiin oli siirtynyt ostajille Virossa. 11. A on julkaissut internetissä alkoholijuomien myynti-ilmoituksia, jotka oli suunnattu kuluttajille Suomessa. Myös kaupoista on sovittu myyjäyhtiön ylläpitämän internetsivuston välityksellä. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, ettei yhtiön kotipaikalla eikä A:n olinpaikalla kaupantekohetkellä ole merkitystä arvioitaessa sitä, onko alkoholijuomien myynnin katsottava tapahtuneen Suomessa (ks. vastaavasti toisentyyppisten rikosten tekopaikan osalta KKO 2005:27 kohta 15 ja KKO 2015:90 kohta 17). Lisäksi Korkein oikeus katsoo, ettei mainittua kysymystä arvioitaessa ole ratkaisevaa merkitystä myöskään sillä, onko omistusoikeus myytyihin alkoholijuomiin siirtynyt jo kaupantekohetkellä juomien ollessa vielä Virossa vai vasta sen jälkeen, kun ne oli kuljetettu Suomeen (ks. vastaavasti omistusoikeuden siirtymisen merkityksestä toisentyyppisen rikoksen tekopaikkaa arvioitaessa KKO 2015:90 kohta 16). Jos omistusoikeuden siirtymiselle annettaisiin tässä suhteessa ratkaiseva merkitys, alkoholijuomien vähittäismyyntiä koskevaa sääntelyä voitaisiin kiertää sopimusehtojen avulla. 12. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ostajat ovat voineet valita, noutavatko he juomat Virosta vai kuljettaako myyjä ne heidän ilmoittamaansa osoitteeseen Suomessa. Jos ostaja on valinnut kotiinkuljetuksen, alkoholijuomat ovat olleet myyjän tosiasiallisessa määräysvallassa siihen asti, kun ne on luovutettu ostajalle Suomessa. Kysymys on ollut yhtenäisestä tapahtumasarjasta, johon on kuulunut sopimuksen tekeminen internetin välityksellä, juomien kuljettaminen perille ostajan osoitteeseen sekä juomien luovutus ostajalle. Sopimus on täytetty kaikilta osin vasta, kun myyjä on luovuttanut juomat ostajalle Suomessa. Korkein oikeus katsoo näiden seikkojen perusteella, että A:n menettelyssä on ollut kysymys alkoholijuomien vähittäismyynnistä Suomessa. 2.1.4 Sovellettavaksi tuleva rangaistussäännös 13. Edellä esitetyn perusteella A:n menettely täyttää tekoaikana voimassa olleen, vuoden 1968 alkoholilain 85 §:n rangaistussäännöksen tunnusmerkistön eli alkoholijuomien luvattoman myymisen. Ottaen huomioon, että A on lyhyen ajan sisällä myynyt suuren määrän alkoholijuomia, hänen menettelynsä täyttää tekoaikana voimassa olleen ammattimaisen alkoholipitoisen aineen välittämisen tunnusmerkistön (vuoden 1968 alkoholilain 87 §). Toisaalta A:n menettely täyttää myös nykyisin voimassa olevan rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen alkoholirikoksen tunnusmerkistön eli alkoholilain säännösten vastaisen alkoholijuomien myymisen. Nykyisen rangaistussäännöksen soveltaminen johtaa lievemmän rangaistusasteikon vuoksi lievempään lopputulokseen. Asiassa tulee siis rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla soveltaa voimassa olevaa rikoslain 50 a luvun rangaistussäännöstä. 2.2 Laillisuusperiaate 14. Asiassa on seuraavaksi arvioitava, onko edellä selostettuun sääntelyyn perustuva rikosvastuu sopusoinnussa rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta johtuvien vaatimusten kanssa. 15. Perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoslain 3 luvun 1 §:n mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Laillisuusperiaate sisältyy myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklaan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklaan. 16. Vuoden 2017 alkoholilain 32 §:ään sisältyy alkoholijuomien maahantuontia koskeva säännös, joka on nyt käsiteltävän asian kannalta merkityksellisiltä osilta samansisältöinen kuin edellä kohdassa 6 selostettu vuoden 1994 alkoholilain 8 §:n 1 momentti (1/1999). Perustuslakivaliokunta on vuoden 2017 alkoholilain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen HE 100/2017 vp johdosta antamassaan lausunnossa (PeVL 48/2017 vp s. 9) todennut tältä osin laillisuusperiaatteesta seuraavaa: \"Säännöksen perusteluissa (s. 92) todetaan, että alkoholijuomien maahantuonti on voimassa olevan alkoholilain 8 §:n mukaan sallittua. Alkoholijuomien rajat ylittävä etämyynti, jossa ulkomailla sijaitseva myyjä tarjoaa alkoholijuomia suomalaisten kuluttajien ostettavaksi ja vastaanotettavaksi Suomessa, on kuitenkin 8 §:n 1 momentin mukaan kiellettyä. Mainitun säännöksen mukaan alkoholijuomien edelleen luovuttaminen tai käyttäminen luvanvaraisessa tarkoituksessa edellyttää asianomaista lupaa. Säännös merkitsee perustelujen mukaan sitä, että alkoholijuomia ei saa ulkomailta myydä etämyynnillä suomalaisille kuluttajille ilman asianomaista vähittäismyyntilupaa. Ehdotuksen 90 §:n alun mukaan rangaistus alkoholirikoksesta säädetään rikoslain 50 a luvun 1 - 3 §:ssä. Rikoslain 50 a luvun 1 §:n mukaan alkoholirikoksesta tuomitaan sakkoon tai enintään kahden vuoden vankeuteen muun muassa se, joka alkoholilain säännöksen vastaisesti ’tuo maahan alkoholijuomaa tai väkiviinaa’. - - Perustuslakivaliokunnan mielestä ehdotetun 32 ja 90 §:n sekä rikoslain 50 a luvun 1 §:n muodostama kokonaisuus ei kiellä perustuslain 8 §:n edellyttämällä tavalla perusteluissa esitetyn mukaisesti etämyyntiä yksityiseen käyttöön. Rangaistavuus on rikoslaissa kytketty alkoholin lainvastaiseen maahantuontiin, ei sitä vastoin ’etämyyntiin’. Ehdotetut säännökset ja niiden perustelut ovat näin ollen epäselvässä suhteessa ja osin jopa ristiriidassa keskenään. Etämyynnin kieltoon liittyy myös merkittäviä EU-oikeudellisia kysymyksiä, joiden arviointi ei sinänsä kuulu perustuslakivaliokunnan valtiosääntöisiin tehtäviin. Ottamatta niihin kantaa perustuslakivaliokunta toteaa, että jos tarkoituksena on saattaa etämyynti rangaistavaksi, tulee siitä säätää perustuslain 8 §:n laillisuusperiaatteen täyttävällä rangaistussäännöksellä.\" 17. Korkein oikeus toteaa, että alkoholirikoksena rangaistavaksi on rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentissa säädetty paitsi alkoholijuoman lainvastainen maahantuonti myös usean muun tekotavan ohella alkoholijuoman lainvastainen myyminen. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan arvioinut rangaistussääntelyn asianmukaisuutta laillisuusperiaatteen kannalta vain siltä osin kuin on kysymys siitä, onko alkoholijuomien rajat ylittävä niin sanottu etämyynti rangaistavaa alkoholijuomien maahantuontia. Kuten edeltä kohdasta 8 ilmenee, Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely ei täytä rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaista alkoholijuoman lainvastaista maahantuontia koskevaa rikostunnusmerkistöä. Ottaen huomioon, että perustuslakivaliokunta on käsitellyt etämyyntiä nimenomaisesti vain maahantuontia koskevien säännösten perusteella, valiokunnan lausunnolle ei ole aihetta antaa merkitystä arvioitaessa sitä, onko myös momentin 3 kohdassa säädettyä alkoholijuoman lainvastaista myymistä tai muuta luovuttamista koskevaa rangaistussäännöstä pidettävä etämyyntitilanteissa ongelmallisena laillisuusperiaatteen kannalta. 18. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut lainsäätäjän käyttämien käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2018:36 kohta 10 ja siinä viitatut ratkaisut). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuonut esiin säännösten tulkinnan välttämättömyyden, asettanut hyväksyttävälle tulkinnalle samansisältöisen teonhetkisen ennakoitavuuden vaatimuksen ja edellyttänyt, että lopputulos on yhteneväinen kulloinkin kyseessä olevan rikoksen ydinolemuksen kanssa (esim. C.R. v. Iso-Britannia 22.11.1995, kohta 34 sekä Jorgic v. Saksa 12.7.2007, kohta 101). 19. Alkoholirikoksia koskevan sääntelyn keskeisenä tarkoituksena on tehostaa yleistä, oikeustoimen laadusta riippumatonta kieltoa luovuttaa alkoholijuomia toiselle ilman tarvittavaa lupaa. Edeltä ilmenevin tavoin sääntely on kuitenkin tulkinnanvaraista erityisesti siinä suhteessa, onko A:n menettelyssä ollut kysymys Suomessa tapahtuneesta alkoholijuomien vähittäismyynnistä. Tapaukseen liittyy perinteisistä alkoholijuomien myyntitapahtumista poikkeavia piirteitä, sillä alkoholijuomien kaupasta on sovittu internetin välityksellä ja myydyt alkoholijuomat on vasta sopimuksen tekemisen jälkeen kuljetettu Virosta Suomeen ja luovutettu täällä asuville ostajille. Näiden seikkojen arvioiminen edellyttää lain säännöksissä käytettyjen ilmaisujen tulkitsemista. Pelkästään tämän vuoksi ei kuitenkaan ole perusteltua katsoa, ettei menettelyn rangaistavuus ilmenisi laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla edellä selostetuista rangaistussäännöksistä ja vähittäismyynnin luvanvaraisuutta koskevista alkoholilain säännöksistä. 20. Tarkasteltaessa sitä, mikä on ollut yksilöiden ja yhteisöjen mahdollisuus kohtuudella ennakoida sääntelyn tulkintaa kussakin tapauksessa, on perusteltua ottaa huomioon niiden henkilöiden ja yhteisöjen asema, joihin sääntely kohdistuu (KKO 2014:7 kohta 39). Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiosta Cantoni v. Ranska 11.11.1996, kohta 35, ilmenee ihmisoikeustuomioistuimen lähteneen siitä, että laki voi täyttää ennakoitavuuden vaatimukset, vaikka sen kohteena oleva henkilö joutuu hankkimaan oikeudellista apua arvioidakseen seuraamukset, joihin jokin toiminta voi johtaa. Henkilöltä, joka on mukana sellaisessa ammatillisessa tai kaupallisessa toiminnassa, johon liittyy riskejä, voidaan tässä suhteessa odottaa enemmän kuin keskivertoihmiseltä. 21. Korkein oikeus toteaa, että kirjallisina todisteina esitettyjen valvontaviranomaisten vuodesta 2007 lähtien julkisuuteen antamien tiedotteiden mukaan alkoholijuomien ostaminen ja maahantuominen toisesta Euroopan unionin jäsenvaltiosta on sallittua vain silloin, kun yksityishenkilö on ostanut juomat omaan käyttöönsä ja on saanut juomat hallintaansa toisessa jäsenvaltiossa tuoden ne joko mukanaan tai järjestäen muutoin itse niiden kuljetuksen Suomeen. Suomen viranomaisten tulkinta sallitun ja kielletyn menettelyn eroista olisi ollut selvitettävissä jo ennen kuin A aloitti alkoholijuomien kaupallisen markkinoinnin Suomeen. Ottamalla yhteyttä viranomaisiin A:lle olisi selvinnyt, että hänen valitsemaansa myyntitapaa pidetään Suomessa kiellettynä ja että se voi johtaa alkoholirikosta koskeviin syytetoimiin. 22. Johtopäätöksenä edellä esitetystä Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn rangaistavuus käy rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi sekä tekohetkellä voimassa olleesta vuoden 1968 alkoholilain 85 §:stä että nykyisin voimassa olevasta rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdasta sekä niissä viitatuista alkoholilain säännöksistä. 3 Alkoholin myyntirajoitusten arviointi unionin oikeuden kannalta 3.1 Arvioinnin lähtökohdat 23. A on esittänyt, että häntä ei voida tuomita menettelystään rangaistukseen, sillä Suomen alkoholilainsäädäntö on ristiriidassa unionin oikeuden, erityisesti Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (jäljempänä SEUT) 34 ja 37 artiklan kanssa. 24. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kansalliset viranomaiset eivät saa määrätä rangaistusta sellaisen kansallisen säännöksen noudattamatta jättämisestä, joka ei ole unionin oikeuden mukainen (ks. esim. tuomio 14.7.1977, Sagulo ym., C-8/77, EU:C:1977:131, 6 kohta ja tuomio 3.7.1980, Pieck, C-157/79, EU:C:1980:179, 16 kohta). Erityisesti hallinnollisten lupavaatimusten osalta unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että jäsenvaltio ei voi soveltaa rangaistusseuraamusta sellaisen hallintomuodollisuuden osalta, jota ei ole noudatettu sen vuoksi, että asianomainen jäsenvaltio ei ole antanut tilaisuutta muodollisuuden täyttämiseen tai on tehnyt sen täyttämisen mahdottomaksi unionin oikeuden vastaisesti (ks. esim. tuomio 6.3.2007, Placanica ym., C-338, 359 ja 360/04, EU:C:2007:133, 69 kohta). Näin on unionin tuomioistuimen mukaan erityisesti silloin, kun muodollisuuden täyttäminen riippuu sellaisten edellytysten noudattamisesta, jotka ovat unionin oikeuden vastaisia (ks. esim. tuomio 17.4.2008, Confederatie van Immobiliën-Beroepen van België ym., C-197/06, EU:C:2008:229, 42 kohta). 25. Asiassa on siten arvioitava, onko Suomen alkoholilainsäädäntö nyt kysymyksessä olevilta osilta ollut sopusoinnussa unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten kanssa. 26. Kuten edeltä ilmenee, A:n menettelyn rangaistavuutta arvioidaan kansallisen lain kannalta niiden vuoden 1994 alkoholilain säännösten perusteella, jotka olivat voimassa tekoaikana kesällä 2009. Kun arvioidaan Suomen alkoholilainsäädännön mahdollista ristiriitaa unionin oikeuden kanssa, merkitystä on myös nykyisellä, vuoden 2017 alkoholilailla ja sen esitöistä ilmenevillä tiedoilla. Unionin tuomioistuin on nimittäin todennut, että kansallisen tuomioistuimen on arvioitava kansallisen lainsäädännön yhdenmukaisuutta unionin oikeuden kanssa sen ajankohdan mukaan, jona se antaa ratkaisun. Tätä arviointia tehdessään tuomioistuimen on kansallisessa oikeudessa säädetyin edellytyksin otettava huomioon kaikki tiedot, koko näyttö tai koko muu merkityksellinen aineisto, jotka ovat tuomioistuimen saatavilla sen antaessa ratkaisun (ks. esim. tuomio 23.12.2015, Scotch Whisky Association, C-333/14, EU:C:2015:845, 62 - 65 kohta). Tällaista aineistoa voi olla myös uudempi lainsäädäntö ja sen esityöt. 27. SEUT 34 artiklan mukaan jäsenvaltioiden väliset tuonnin määrälliset rajoitukset ja kaikki vaikutukseltaan vastaavat toimenpiteet ovat kiellettyjä. SEUT 36 artiklan mukaan se, mitä 34 artiklassa määrätään, ei estä sellaisia tuontia koskevia kieltoja tai rajoituksia, jotka ovat perusteltuja julkisen moraalin, yleisen järjestyksen tai turvallisuuden kannalta, ihmisten, eläinten tai kasvien terveyden ja elämän suojelemiseksi, taiteellisten, historiallisten tai arkeologisten kansallisaarteiden suojelemiseksi taikka teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi. Nämä kiellot tai rajoitukset eivät kuitenkaan saa olla keino mielivaltaiseen syrjintään tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peiteltyyn rajoittamiseen. 28. SEUT 37 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot mukauttavat kaupallisia valtion monopolejaan niin, että tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissa ei syrjitä jäsenvaltioiden kansalaisia. 29. Hovioikeus on esittänyt asiassa ennakkoratkaisupyynnön unionin tuomioistuimelle. Unionin tuomioistuin on tämän johdosta antamassaan tuomiossa (tuomio 12.11.2015, Visnapuu, C-198/14, EU:C:2015:751) todennut, että vuoden 1994 alkoholilain 13 §:ssä perustettua monopolijärjestelmää on arvioitava SEUT 37 artiklan kannalta. Lain 14 §:n mukaisia vähittäismyyntilupajärjestelmiä on puolestaan arvioitava SEUT 34 artiklan kannalta (tuomion kohdat 90 - 93). 30. A on valituksessaan esittänyt, että toisesta jäsenvaltiosta Suomeen suuntautuvan etämyynnin kieltoa olisi myös Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvien alkoholijuomien osalta arvioitava SEUT 34 ja 36 artiklojen perusteella, koska myös Alko harjoittaa etämyyntiä. Sen tuotteita voi tilata verkkokaupasta ja kuluttaja voi noutaa tilaamansa tuotteet Alkon myymälästä tai Alkon noutopisteenä toimivasta yksityisestä palveluyrityksestä. Yritysasiakkaiden on myös mahdollista tilata kuljetus ilmoittamaansa osoitteeseen. 31. Korkein oikeus toteaa tämän johdosta, että vuoden 1994 alkoholilain 13 §:n 3 momentin mukaan alkoholiyhtiö sai harjoittaa alkoholijuomien vähittäismyyntiä myös lähettämällä niitä tilaajalle tai ostajalle sen mukaan kuin asetuksella säädettiin. Säännöksen nojalla annetussa asetuksessa (680/1996) säädettiin tällaisesta alkoholiyhtiön harjoittamasta alkoholijuomien vähittäismyynnistä, jossa juomia lähetettiin tilaajalle tai ostajalle joko suoraan tai luovutuspaikan välityksellä. Vuoden 2017 alkoholilain 27 §:ssä säädetään alkoholiyhtiöltä ostettujen alkoholijuomien luovuttamisesta ostajille aluehallintoviraston hyväksymässä luovutuspaikassa, johon ostajat ovat ne tilanneet. Lain 28 §:n 3 momentin mukaan alkoholiyhtiö saa toimittaa alkoholijuomia luvanhaltijoille ja muille elinkeinonharjoittajille lähettämällä ne ostajalle. 32. Edellä selostetut säännökset koskevat yksinomaan alkoholiyhtiötä. Tämäkin sääntely on siten osa oikeussääntöjä, jotka määrittävät alkoholiyhtiön toimintaa kaupallisena valtion monopolina. Silloin kun sääntely välittömästi koskee valtion monopolin olemassaoloa tai sen käyttämistä, sääntelyä ei samanaikaisesti arvioida määrällisiä rajoituksia koskevien artiklojen perusteella. Korkein oikeus katsoo, että sääntelyä on tältäkin osin arvioitava SEUT 37 artiklan eikä 34 ja 36 artiklan kannalta, kuten A on väittänyt. 3.2 Vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvat alkoholijuomat 33. Vuoden 1994 alkoholilain 13 §:n 1 momentin mukaan alkoholiyhtiöllä oli yksinoikeus harjoittaa alkoholijuomien vähittäismyyntiä lain 14 §:ssä tarkoitettua myyntiä lukuun ottamatta. Osa A:n myymistä alkoholijuomista (3 450,3 litraa) on ollut muita kuin käymisteitse valmistettuja tai sisältänyt yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia. Tällaisten alkoholijuomien vähittäismyyntiin ei ole ollut mahdollista saada lain 14 §:ssä tarkoitettua lupaa. 34. Unionin tuomioistuin on tässä asiassa antamassaan tuomiossa todennut, että SEUT 37 artiklan mukaan monopolin rakenne ja toiminta on järjestettävä siten, että jäsenvaltioiden kansalaisten syrjintä tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissa suljetaan pois. Toisista jäsenvaltioista tuotavien tavaroiden kauppaa ei saa kohdella oikeudellisesti tai tosiasiallisesti huonommin kuin kotimaisten tavaroiden kauppaa eikä jäsenvaltioiden talouksien välinen kilpailu saa vääristyä. Unionin tuomioistuin on jättänyt kansallisen tuomioistuimen asiaksi selvittää, täyttääkö alkoholijuomien vähittäismyyntimonopoli nämä edellytykset (tuomion kohdat 95 ja 96). 35. Unionin tuomioistuin on aikaisemmin ns. Franzén-tapauksessa arvioinut sitä, oliko Ruotsin kansallisen alkoholijuomien vähittäismyyntimonopolin olemassaolo ja toiminta ristiriidassa EY:n perustamissopimuksen 37 artiklan kanssa (tuomio 23.10.1997, Franzén, C-189/95, EU:C:1997:504). Tuolloin unionin tuomioistuin on todennut, että perustamissopimuksen 37 artiklalla on tarkoitus sovittaa yhteen jäsenvaltioiden mahdollisuus pitää voimassa tietyt kaupalliset monopolit, joita käytetään välineenä pyrittäessä saavuttamaan yleisen edun mukaisia tavoitteita, ja yhteismarkkinoiden toteuttamisen ja toiminnan asettamat vaatimukset. Artiklalla on tarkoitus poistaa tavaroiden vapaan liikkuvuuden esteet. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole sellaisten kauppaa rajoittavien vaikutusten poistaminen, jotka liittyvät luonnostaan kyseisten monopolien olemassaoloon (tuomion kohta 39). 36. Suomessa alkoholilainsäädännön tarkoituksena on ehkäistä alkoholin käyttäjilleen, muille ihmisille ja koko yhteiskunnalle aiheuttamia haittoja rajoittamalla alkoholin kulutusta ja valvomalla siihen liittyvää elinkeinotoimintaa. Korkein oikeus toteaa, että myös Alkolle annetun vähittäismyyntimonopolin tarkoituksena on vähentää alkoholin käytöstä aiheutuvia haittoja. Tämä ilmenee tekoaikana voimassa olleen alkoholiyhtiön toiminnasta annetun asetuksen (243/2000) 1 §:n 1 momentista ja nykyään vuoden 2017 alkoholilain 23 §:stä. Monopolia käytetään siten välineenä, jolla pyritään saavuttamaan yleisen edun mukaisia tavoitteita. 37. Tämän jälkeen on arvioitava, onko vähittäismyyntimonopolin rakenne ja toiminta järjestetty tavalla, jolla jäsenvaltioiden kansalaisten syrjintä tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissa on suljettu pois niin, ettei toisista jäsenvaltioista tuotavien tavaroiden kauppaa kohdella oikeudellisesti tai tosiasiallisesti huonommin kuin kotimaisten tavaroiden kauppaa ja ettei jäsenvaltioiden talouksien välinen kilpailu vääristy. Tätä arvioitaessa lähtökohtana on tekoaikana kesällä 2009 voimassa ollut Alkon toimintaa koskeva sääntely. 38. Alkoholiyhtiön toiminnasta annetun asetuksen 2 §:n 1 momentin mukaan alkoholiyhtiön päätökset alkoholijuomien ottamisesta vähittäismyyntiin, niiden poistamisesta vähittäismyynnistä sekä niiden hinnoittelusta tuli tehdä julkisin ja tasapuolisin perustein riippumatta niiden valmistajan tai myyjän kansalaisuudesta tai kotipaikasta. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädettyä oli sovellettava myös alkoholijuomien esillepanoon ja muihin myyntijärjestelyihin alkoholijuomamyymälässä ja alkoholijuomien esittelyyn kuluttajille. Pykälän 3 momentin mukaan alkoholiyhtiön tuli päättää kyseisen asetuksen toteuttamista koskevista sopimusehdoistaan ja menettelysäännöistään, jotka tulivat voimaan aikaisintaan 30 päivän kuluttua siitä, kun ne oli julkistettu. Alkoholiyhtiön tavarantoimittajille tai niitä edustaville järjestöille tuli sopivalla tavalla ennen julkistamista varata tilaisuus lausua sopimusehtoja ja menettelysääntöjä koskevasta ehdotuksesta. 39. Asetuksen 3 §:n mukaan alkoholiyhtiön tuli päättää alkoholijuomien ottamisesta vähittäismyyntiin sille toimitettujen tarjousten perusteella. Alkoholiyhtiön tuli vuosittain julkistaa tarjousten tekijöiden käyttöön pykälän 2 momentissa yksilöidyt ohjeet ja tiedot. Asetuksen 4 §:n mukaan alkoholiyhtiön tuli päättää alkoholijuoman ottamisesta vähittäismyyntiin pääasiassa alkoholijuoman laadun, asiakkaiden kysynnän ja muiden liiketaloudellisten seikkojen perusteella. 40. Asetuksen 9 §:n mukaan alkoholiyhtiön tuli ilmoittaa tarjouksen tekijälle tai tavarantoimittajalle alkoholijuoman valikoimaan ottamista tai siitä poistamista koskevan päätöksensä sisältö. Alkoholiyhtiön tuli myös pyynnöstä toimittaa tälle perusteltu päätös. Asetuksen 10 §:n 1 momentin mukaan 9 §:ssä säädetty menettelytapa koski myös alkoholiyhtiön päätöstä yksittäisen tuotteen hinnoittelusta. Vuoden 1994 alkoholilain 51 §:n 3 momentin (764/2002) mukaan alkoholiyhtiön päätökseen alkoholijuomien ottamisesta vähittäismyyntiin, niiden poistamisesta vähittäismyynnistä sekä vähittäismyynnin hinnoitteluperusteista sai hakea muutosta. 41. Asetuksen 12 §:n 1 momentin mukaan Sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskus valvoi kyseisen asetuksen samoin kuin alkoholiyhtiön asetuksen toteuttamiseksi julkistamien sopimusehtojen ja menettelysääntöjen noudattamista. 42. Vuoden 2017 alkoholilaissa alkoholiyhtiön syrjimätöntä toimintaa koskevat perussäännökset on nostettu lain tasolle, lain 25 §:ään. Lain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee lisäksi, että Euroopan komission kanssa käydyissä neuvotteluissa oli sovittu jo vuonna 1993, että suomalaiset viranomaiset raportoivat komissiolle Alkon syrjimättömästä toiminnasta säännöllisesti. Raporttien valmistelu on esityksen mukaan kuulunut Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastolle sekä Kilpailu- ja kuluttajavirastolle (HE 100/2017 vp s. 88). 43. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus toteaa, että Alkolle on lainsäädännössä asetettu velvollisuus menetellä syrjimättömästi. Tämän velvollisuuden noudattamista on valvottu ja siitä on säännöllisesti raportoitu komissiolle. Lisäksi Alkon valikoimiin juomiaan tarjonneille on säädetty oikeus hakea muutosta Alkon päätöksiin, mikä turvaa mahdollisuuden puuttua epäiltyyn syrjintään. Korkein oikeus katsoo, ettei A ole yksilöimättömillä väitteillään saattanut perustellusti kyseenalaiseksi sitä, etteivätkö edellä selostetut järjestelyt ole taanneet Alkon toiminnan syrjimättömyyttä SEUT 37 artiklassa edellytetyllä tavalla. 44. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei unionin oikeudesta johdu estettä tuomita A rangaistukseen menettelystään siltä osin kuin se on koskenut Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluneita alkoholijuomia. 3.3 Alkoholin vähittäismyyntiä koskevat lupajärjestelmät 3.3.1 Unionin tuomioistuimen kannanotot 45. Unionin tuomioistuin on tässä asiassa antamassaan tuomiossa katsonut, että sääntelyä, jonka mukaan toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut myyjä tarvitsee vähittäismyyntiluvan voidakseen tuoda alkoholijuomia vähittäismyyntiin Suomessa asuville kuluttajille tilanteessa, jossa myyjä huolehtii kyseisten juomien kuljetuksesta tai antaa sen kolmannen tehtäväksi, on pidettävä SEUT 34 artiklassa tarkoitettuna tuonnin määrällistä rajoitusta vaikutukseltaan vastaavana toimenpiteenä (tuomion kohta 108). 46. Unionin tuomioistuimen mukaan sen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että tavaroiden vapaan liikkuvuuden rajoittaminen voidaan katsoa perustelluksi jonkin SEUT 36 artiklassa mainitun yleistä etua koskevan syyn tai pakottavien vaatimusten takia. Kummassakin tapauksessa kansallisen toimenpiteen on oltava sellainen, että sillä voidaan taata sillä tavoitellun päämäärän toteuttaminen, eikä sillä saada ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi (tuomion kohta 110). 47. Unionin tuomioistuimen mukaan lainsäädäntö, jonka tavoitteena on alkoholin kulutusta ohjaamalla ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja ja jolla pyritään näin ollen torjumaan alkoholin väärinkäyttöä, on SEUT 36 artiklassa tunnustettujen kansanterveyteen ja yleiseen järjestykseen liittyvien syiden mukainen. Jotta tällaisilla syillä voitaisiin oikeuttaa senkaltainen rajoitus, jota Suomen lupajärjestelmä merkitsee, on kuitenkin tarpeen, että kyseessä oleva toimenpide on oikeasuhteinen tavoiteltuun päämäärään nähden ja että se ei ole mielivaltaisen syrjinnän keino tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peitelty rajoitus (tuomion kohdat 115 ja 116). 48. Unionin tuomioistuin on todennut, että sellaisen toimenpiteen oikeasuhteisuuden osalta, jossa on kyse poikkeuksesta tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevaan periaatteeseen, kansallisten viranomaisten on osoitettava, että jäsenvaltion lainsäädäntö on tarpeen esitetyn tavoitteen saavuttamiseksi. Lisäksi on osoitettava, että tätä tavoitetta ei voitaisi saavuttaa kielloin tai rajoituksin, jotka eivät ole yhtä laajoja tai joilla unionin sisäistä kauppaa rajoitetaan vähemmän. Jos kansallinen toimenpide liittyy kansanterveyteen, on kuitenkin otettava huomioon se, että ihmisten terveyden ja hengen suojaaminen on EUT-sopimuksessa suojelluista oikeushyvistä ja intresseistä tärkein ja että jäsenvaltioiden asiana on päättää siitä tasosta, jolla ne aikovat suojella kansanterveyttä, ja siitä tavasta, jolla kyseinen taso on saavutettava. Koska tämä taso voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen, jäsenvaltioille on tältä osin myönnettävä harkintavaltaa (tuomion kohdat 117 ja 118). 49. Unionin tuomioistuin on jättänyt kansallisen tuomioistuimen tehtäväksi selvittää tiedossaan olevien oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, onko Suomen lupajärjestelmä sellainen, että sillä voidaan taata kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelua koskevan tavoitteen toteuttaminen, ja voidaanko tämä tavoite saavuttaa vähemmän rajoittavilla toimenpiteillä vähintään yhtä tehokkaasti. Kansallisen tuomioistuimen oli selvitettävä muun muassa sitä, että kun tavoitteena on tehdä toimivaltaisille viranomaisille mahdolliseksi valvoa alkoholijuomien myyntiä koskevien säännösten noudattamista, kuten sitä, että noudatetaan velvollisuutta harjoittaa myyntiä vain klo 7:n ja 21:n välisenä aikana, kieltoa myydä alle 18-vuotiaille ja kieltoa myydä päihtyneille henkilöille, voidaanko tällainen tavoite saavuttaa vähintään yhtä tehokkaasti sellaisella lupajärjestelmällä, jossa ei edellytettäisi, että alkoholijuomien vähittäismyyntiä voidaan harjoittaa vain viranomaisten hyväksymässä myyntipaikassa (tuomion kohdat 119 - 122). 3.3.2 Alkoholilain 14 §:n 1 momentin mukainen lupajärjestelmä 50. Osa A:n myymistä alkoholijuomista (1 525,4 litraa) on ollut käymisteitse valmistettuja ja sisältänyt enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia. Vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 1 momentin (764/2002) mukaan tällaisten alkoholijuomien vähittäismyyntiä sai alkoholiyhtiön lisäksi harjoittaa se, jolle lupaviranomainen oli myöntänyt tätä koskevan vähittäismyyntiluvan. Vähittäismyyntiä sai pykälän 4 momentin mukaan harjoittaa vain lupaviranomaisen hyväksymässä myyntipaikassa, joka paikan sijainnin ja myyntitilojen sekä toiminnan osalta oli asianmukainen ja jossa myynti oli järjestetty niin, että tehokas valvonta oli mahdollinen. 51. Tekoaikana voimassa olleeseen alkoholilainsäädäntöön on sisältynyt monenlaisia, eri säädöksiin perustuneita vähittäismyyntikieltoja ja -rajoituksia, jotka keskeisiltä osiltaan on koottu vuoden 2017 alkoholilakiin. Sosiaali- ja terveysministeriön päätöksessä (136/1995) oli tarkempia määräyksiä muun muassa vähittäismyyntipaikoista ja myyntitoiminnasta. Päätöksen mukaan myyntiä sai tapahtua vain sisätiloissa. Myymälässä tuli olla kaupan riittävän monipuolisesti elintarvikkeita, eikä alkoholijuomien myynti saanut olla liiketoiminnassa määräävässä asemassa. Alkoholijuomista ja väkiviinasta annetun asetuksen (1344/1994) 14 §:n 1 momentin (933/2006) mukaan alkoholijuomien myynti oli kiellettyä kaikkina viikonpäivinä kello kahdenkymmenenyhden ja yhdeksän välisenä aikana koko maassa. 52. Vuoden 1994 alkoholilain 16 §:n 1 momentin mukaan alkoholijuomaa ei saanut vähittäismyyntipaikassa myydä 1) henkilölle, joka on kahtakymmentä vuotta nuorempi, kuitenkin niin että mietoa alkoholijuomaa voidaan myydä kahdeksantoista vuotta täyttäneelle; 2) häiritsevästi käyttäytyvälle tai selvästi päihtyneelle; tai 3) jos on aihetta olettaa alkoholijuoman väärinkäyttöä tai sen luvatonta luovuttamista tai välittämistä. 53. Alkoholilain noudattamisen valvontaa on laajasti kuvattu vuoden 2017 alkoholilain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen yleisperusteluissa. Niissä on todettu alkoholilain säännösten valvonnan perustuvan kattavaan lupajärjestelmään. Käytännössä lupajärjestelmällä varmistetaan, että alkoholielinkeinossa toimivat elinkeinonharjoittajat kykenevät vastaamaan velvoitteistaan, heidät tavoitetaan valvonnalla ja lainvastaiseen toimintaan voidaan tehokkaasti puuttua. Esityksessä on selostettu, että alkoholijuomien myynnin ja anniskelun valvonnassa sekä lupahallinnon ennakoivassa valvonnassa valvontaviranomaiset olivat pyrkineet erityisesti vähentämään alaikäisille ja päihtyneille myyntiä sekä estämään alkoholijuomien välittämistä alaikäisille. Alkoholilain valvonnassa oli kyetty myös merkittävästi ehkäisemään harmaata taloutta ja talousrikollisuutta ja tätä kautta myös turvaamaan tasapuolisen kilpailun edellytykset kaikille toimijoille (HE 100/2017 vp s. 13). 54. Hallituksen esityksessä (s. 14) on selostettu alkoholijuomien jakeluverkoston valvontaa käytännössä. Esimerkiksi vuonna 2016 aluehallintovirastot olivat suorittaneet alkoholilain nojalla yhteensä yli 4 000 anniskelupaikkoihin ja vähittäismyyntipaikkoihin kohdistunutta tarkastuskäyntiä. Aluehallintovirastot olivat peruuttaneet yli 100 anniskelu- tai vähittäismyyntilupaa pysyvästi tai määräajaksi. Peruutusten syyt olivat vaihdelleet taloudellisista edellytyksistä alkoholipoliittisiin syihin, kuten alkoholijuomien myyntiin tai anniskeluun alaikäisille tai selvästi päihtyneille. 55. Alkoholijuomien vähittäismyynnin valvonnassa on kysymys muun muassa sen valvomisesta, että myynnissä noudatetaan säännöksiä, joilla pyritään estämään alkoholin myyntiä lapsille, nuorille tai päihtyneille, samoin kuin alkoholin myyntiaikoja ja -paikkoja koskevia säännöksiä, joilla pyritään yleensäkin rajoittamaan alkoholin saatavuutta ja ylläpitämään yleistä järjestystä. 56. Lupajärjestelmän arvioinnin yleisten lähtökohtien osalta Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että koska järjestelmässä on keskeisesti kysymys kansanterveyden suojeluun liittyvästä asiasta, kansallisella lainsäätäjällä on harkintavaltaa sen suhteen, minkä tasoisesti ja millä tavalla suojelua toteutetaan. Alkoholin myyntirajoitusten perustana on tutkimustieto runsaan alkoholin käytön terveysvaikutuksista ja alkoholisairauksien ja -myrkytysten suuresta määrästä Suomessa sekä alkoholin väärinkäytön muille henkilöille ja yhteiskunnalle aiheuttamista haitoista. Uutta alkoholilakia säädettäessä on viitattu tutkimuksiin, joiden mukaan alkoholihaittoja vähennetään tehokkaimmin toimenpiteillä, joilla nostetaan alkoholijuomien hintaa ja rajoitetaan alkoholijuomien fyysistä saatavuutta (HE 100/2017 vp s. 47). 57. Unionin tuomioistuin on kuvannut yleistä etua ja pakottavia vaatimuksia koskevaa päämäärää siten, että toimenpiteen on oltava tosiasiallisesti omiaan takaamaan ihmisten terveyden ja elämän suojelua koskevan tavoitteen toteutumisen (tuomio 23.12.2015, Scotch Whisky Association, C-333/14, EU:C:2015:845, 29 kohta). Korkein oikeus katsoo, että edellä kuvattu sääntely, jolla Suomessa on alkoholin käyttämisestä aiheutuvien haittojen vähentämiseksi rajoitettu alkoholin myyntiaikoja ja -paikkoja sekä myyntiä alaikäisille ja päihtyneille, vastaa näitä toimenpiteen päämäärää koskevia unionin oikeuden vaatimuksia ja kuuluu jäsenvaltion harkintavallan piiriin. Kuten kohdissa 53 ja 54 selostetuista tiedoista ilmenee, valvontaviranomaisten suorittama valvonta on ollut jatkuvaa ja valvonnassa havaitut puutteet ovat voineet johtaa vähittäismyyntiluvan peruuttamiseen. Myös lupajärjestelmään kohdistuvaa valvontaa voidaan näin ollen pitää tosiasiallisesti merkityksellisenä kansanterveyden suojelun kannalta. 58. A on vedonnut siihen, että etämyynnissä ostajien täysi-ikäisyydestä voitaisiin varmistua sillä, että maksamisessa edellytetään luottokortin tai vahvan sähköisen tunnistautumisen käyttämistä. Etämyynnille on lisäksi hänen mukaansa mahdollista asettaa samat edellytykset kuin muulle vähittäismyynnille siten, että etämyynnissäkin olisi muun muassa noudatettava alkoholijuomien sallittuja myynti- tai toimitusaikoja ja kieltoa myydä alkoholijuomia alaikäisille ja päihtyneille. 59. Korkein oikeus toteaa, että maksutapa ei ole A:n esittämällä tavalla luotettava keino varmistua alkoholijuoman vastaanottajan iästä eikä etenkään hänen päihtymättömyydestään luovutushetkellä taikka luovutusaikojen noudattamisesta. Vaikka etämyynnille voitaisiin asettaa ainakin osittain samankaltaisia ehtoja kuin muullekin vähittäismyynnille, tästä ei vielä seuraa, että näiden ehtojen noudattamisen tehokas valvonta olisi mahdollista. Jos vähittäismyyjä voisi toimittaa alkoholijuomia suoraan kuluttajan valitsemaan paikkaan, luovutuspaikka ja -aika eivät olisi valvovan viranomaisen tiedossa. Sellaista tehokasta valvontaa, josta valvottava ei ole etukäteen tietoinen, ei tällaisessa myyntitavassa olisi mahdollista toteuttaa. 60. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että vuoden 2017 alkoholilaissa muiden kuin alkoholiyhtiön vähittäismyyntioikeutta on tietyiltä osilta laajennettu muun ohella siten, että alkoholijuomien vähittäismyyntiluvan perusteella saa myydä enintään 5,5 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäviä alkoholijuomia. Uudessakin laissa on kuitenkin säädetty, että alkoholijuomien vähittäismyyntiä saa harjoittaa vain luovuttamalla niitä asiakkaalle hyväksytyssä vähittäismyyntipaikassa (lain 35 §:n 1 momentti). Uutta on se, että vähittäismyyntilupa lain 17 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan voidaan myöntää myös siten, että myyntipaikkana on vakituista tai kausiasutusta palvelevalla lupaviranomaisen hyväksymällä säännöllisellä reitillä kulkeva myymäläauto tai -vene. Säännöksen esitöistä kuitenkin ilmenee, että vähittäismyyntilupaa ei saisi myöntää esimerkiksi myymäläautoon, joka kiertäisi tai poikkeaisi yleisötapahtumissa taikka joka kuljettaisi alkoholijuomia asiakkaiden tilausten mukaisesti määräytyvillä reiteillä tai pysähtymispaikoilla (HE 100/2017 vp s. 81). Korkein oikeus katsoo, että nämä vähittäismyyntisääntelyä koskevat muutokset eivät ole vaikuttaneet vähittäismyynnin rajoituksiin ja niiden valvonnan edellytyksiin tämän asian ratkaisun kannalta merkityksellisellä tavalla. 61. Asiassa on vielä arvioitava sitä, onko Suomessa sellaista kuluttajille suunnattua alkoholin myyntikanavaa, jota ei voitaisi tehokkaasti valvoa. A on tältä osin viitannut alkoholiyhtiön harjoittamaan verkkokauppaan ja liittänyt valitukseensa Alkon verkkokaupan sopimusehdot kuluttajille 30.3.2017. 62. Kohdassa 31 selostetun sääntelyn ja mainittujen sopimusehtojen mukaan Alko voi myydä kuluttajille alkoholijuomia siten, että juomat tilataan internetin välityksellä. Juomat on noudettava Alkon myymälästä tai lupaviranomaisen hyväksymästä noutopisteestä. Korkein oikeus toteaa, että juomien luovutus tapahtuu siten sellaisessa kiinteässä toimipaikassa, johon on mahdollista kohdistaa tehokasta valvontaa. Tämä myyntitapa ei siten ole valvonnan kannalta rinnastettavissa A:n käyttämään myyntitapaan, jossa alkoholijuomia on toimitettu kotiinkuljetuksena suoraan ostajille. 63. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus toteaa, että kaikkiin alkoholilainsäädännössä sallittuihin myyntitapoihin voidaan kohdistaa tehokasta viranomaisvalvontaa. Sen sijaan sellaista vähittäismyyntiä, jossa myydyt alkoholijuomat toimitettaisiin suoraan kuluttajan kotiin tai muuhun tämän valitsemaan paikkaan, ei voitaisi kattavasti valvoa. Siten tällaisella järjestelmällä ei saavutettaisi kansanterveyden suojelemisen tavoitteita yhtä tehokkaasti kuin nykyisessä järjestelmässä. 64. Edellä kohdassa 47 todetuin tavoin unionin oikeus edellyttää vielä sitä, ettei lupavaatimus ole mielivaltaisen syrjinnän keino tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peitelty rajoitus. Unionin tuomioistuin on tässä asiassa antamassaan tuomiossa todennut, että se ei voi tiedossaan olevien seikkojen perusteella katsoa, että kansanterveyttä ja yleistä järjestystä koskevien syiden, joihin Suomen viranomaiset ovat vedonneet, varsinainen tarkoitus olisi sivuutettu ja että niitä käytettäisiin siten, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia tavaroita syrjitään tai että tiettyä kotimaista tuotantoa suojellaan välillisesti (tuomion kohta 124). Korkeimmalla oikeudella ei ole tiedossaan olevien seikkojen nojalla aihetta arvioida asiaa toisin. 65. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 1 momentin mukainen vähittäismyyntilupajärjestelmä ei ole ollut ristiriidassa SEUT 34 ja 36 artiklan kanssa. Näin ollen unionin oikeudesta ei johdu estettä tuomita A rangaistukseen käymisteitse valmistettujen enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisestä ilman alkoholilaissa edellytettyä lupaa. 3.3.3 Alkoholilain 14 §:n 2 momentin mukainen lupajärjestelmä 66. Osa A:n myymistä alkoholijuomista (4 720 litraa) on ollut käymisteitse valmistettuja ja sisältänyt yli 4,7 mutta enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia. Vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 2 momentin (764/2002) mukaan tällaisten alkoholijuomien vähittäismyyntiä sai alkoholiyhtiön lisäksi sosiaali- ja terveysministeriön määräämin ehdoin lupaviranomaisen luvalla harjoittaa se, jolle oli myönnetty lupa kyseisen tuotteen valmistamiseen. Vähittäismyyntiä koskivat edellä kohdissa 50 - 52 selostetut myyntirajoitukset. 67. Lupajärjestelmän oikeasuhteisuuden osalta Korkein oikeus viittaa siihen, mitä edellä on lausuttu alkoholilain 14 §:n 1 momentin mukaisesta lupajärjestelmästä. 68. Unionin tuomioistuin on tähän asiaan liittyneessä tuomiossa todennut, että koska alkoholilain 14 §:n 2 momentin lupajärjestelmää sovelletaan vain Suomeen sijoittautuneisiin valmistajiin, säännös voisi johtaa siinä tarkoitettujen alkoholijuomien kotimaisen tuotannon suojelemiseen. Tällaisen vaikutuksen olemassaolo ei kuitenkaan riitä päätelmään, jonka mukaan kansanterveyttä ja yleistä järjestystä koskevien syiden, joihin Suomen viranomaiset ovat vedonneet, varsinainen tarkoitus on sivuutettu ja niitä käytetään siten, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia tavaroita syrjitään tai että tiettyä kotimaista tuotantoa välillisesti suojellaan SEUT 36 artiklassa tarkoitetulla tavalla (tuomion kohta 126). 69. Unionin tuomioistuin on jättänyt kansallisen tuomioistuimen tehtäväksi arvioida, onko kansanterveyttä ja yleistä järjestystä koskevien syiden, joihin Suomen viranomaiset ovat vedonneet, varsinainen tarkoitus sivuutettu ja käytetäänkö niitä siten, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia tavaroita syrjitään tai että tiettyä kotimaista tuotantoa välillisesti suojellaan SEUT 36 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Tämä arviointi tulee tehdä kaikkien asian kannalta merkityksellisten tosiseikkojen tai oikeudellisten seikkojen perusteella. Näihin kuuluu unionin tuomioistuimen mukaan muun muassa se, että kotimainen tuotanto, jonka hyväksi kyseistä poikkeusta sovelletaan, on luonteeltaan rajallista, perinteistä ja käsiteollista (tuomion kohta 128). 70. Vuoden 2017 alkoholilain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että vuonna 2016 alkoholijuomien valmistuslupia oli 30 viinitilalla ja että tilaviinin tuotanto oli yhteensä 200 000 litraa (HE 100/2017 vp s. 11). Tilaviinien tuotantomäärä on siis pieni, ja niiden myynti tapahtuu suoraan valmistustilalta. Näistä syistä Korkein oikeus pitää selvänä, että tilaviinejä koskevaa lupajärjestelmää ei ole käytetty siihen, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia alkoholijuomia syrjittäisiin ja kotimaista tuotantoa välillisesti suosittaisiin. 71. Tilaviinejä koskeva lupajärjestelmä on vuoden 2017 alkoholilaissa laajennettu koskemaan myös käsityöläisoluita. Valmistajalle voidaan myöntää vähittäismyyntilupa vain yhden vähittäismyyntipaikan sisätiloihin. Vähittäismyyntipaikan tulee puolestaan sijaita valmistuspaikan yhteydessä tai sen välittömässä läheisyydessä. Tilaviini ja käsityöläisolut on määritelty laissa muun ohella tuotantomäärien perusteella. Tilaviinin valmistuspaikassa saa tuottaa kalenterivuodessa enintään 100 000 litraa ja käsityöläisolutta valmistavassa panimossa enintään 500 000 litraa alkoholijuomia. Sekä tilaviinien että käsityöläisoluiden vähittäismyynti on siten alueellisesti rajattua ja suhteellisen pienimuotoista. Korkein oikeus katsoo, ettei vähittäismyyntipoikkeuksen laajennusta ole aihetta pitää myöskään unionin oikeuden kannalta merkityksellisenä muutoksena. 72. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että myöskään vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 2 momentin mukainen vähittäismyyntilupajärjestelmä ei ole ollut ristiriidassa SEUT 34 ja 36 artiklan kanssa. Näin ollen unionin oikeudesta ei johdu estettä tuomita A rangaistukseen käymisteitse valmistettujen enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisestä ilman laissa edellytettyä lupaa. [Perustelujen kohdat 73 - 82 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistaviin oikeuskysymyksiin.] 4 Syyksilukeminen ja rangaistuksen mittaaminen 83. Edellä esitetyillä perusteilla A:n syyksi luetaan syytekohdassa 2 rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla alkoholirikos, koska hän on 24.6. - 18.8.2009 tahallaan myynyt ilman alkoholilaissa tarkoitettua vähittäismyyntilupaa ja siten alkoholilain säännösten vastaisesti: - käymisteitse valmistettuja enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 1 525,4 litraa, - käymisteitse valmistettuja enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 4 720 litraa ja - muita kuin käymisteitse valmistettuja tai yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 3 450,3 litraa. 84. Hovioikeuden tuomiosta poiketen A:n syyksi ei lueta alkoholilain vastaiseen maahantuontiin perustuvaa alkoholirikosta. Toisin kuin hovioikeus, Korkein oikeus lukee A:n syyksi alkoholirikoksena myös käymisteitse valmistettujen enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisen. A:lle hovioikeudessa tuomittua rangaistusta on näiden seikkojen johdosta syytä arvioida uudestaan. Rangaistusta alentavana seikkana voitaisiin pitää sitä, ettei alkoholijuomien maahantuontia lueta A:n syyksi. Rangaistusta on kuitenkin perusteltua korottaa, kun luvatonta alkoholijuomien myymistä koskevaa syyksilukemista laajennetaan. Ottaen huomioon A:n myymien alkoholijuomien suuren määrän hänet on tässä tilanteessa tuomittava ankarampaan rangaistukseen kuin mihin hovioikeus on hänet tuominnut. Käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus muodostaa rangaistuksen ylärajan, kun syyttäjä ei ollut hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon. 85. Alemmat oikeudet ovat syytekohdassa 1 lukeneet A:n syyksi samaan toimintaan liittyneen törkeän veropetoksen, kun hän ei ollut ilmoittanut veroviranomaiselle Suomeen tuomiaan alkoholijuomia ja oli näin välttänyt alkoholijuoma- ja juomapakkausverojen määräämisen. Hovioikeuden tuomio on tältä osalta lainvoimainen. Korkein oikeus katsoo, että A on tuomittava syytekohtien 1 ja 2 rikoksista käräjäoikeuden tuomion mukaiseen yhteiseen kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n syyksi luetaan kohdassa 2 rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla alkoholirikos, jonka tekoaika on 24.6. - 18.8.2009. A tuomitaan hänen syykseen kohdissa 1 ja 2 luetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistus on ehdollinen. Koeaika on päättynyt 30.6.2014. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Tuomo Antila, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180049 ECLI:FI:KKO:2018:49 KKO:2018:49 Alkohol Alkoholbrott Europeiska unionens regelverk R2017/507 1350 2018-06-28 ECLI:FI:KKO:2018:49 A hade för ett estniskt bolags räkning och i egenskap av den som utövade faktisk bestämmanderätt i bolaget sålt alkoholdrycker till privatpersoner som bodde i Finland. Köpsluten hade gjorts på bolagets Internetsida, varefter A hade fört in dryckerna från Estland till Finland och här levererat dem hem till köparna. Högsta domstolen ansåg att det detaljhandelsmonopol som byggde på alkohollagstiftningen och systemet med detaljhandelstillstånd för vissa alkoholdrycker, vilket bl.a. förutsatte ett av tillståndsmyndigheten godkänt försäljningsställe, inte stod i strid med unionsrätten." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180050 ECLI:FI:KKO:2018:50 KKO:2018:50 Liikennevakuutus Vahingonkorvaus Syy-yhteys Todistelu Näytön arviointi S2015/757 1401 2018-07-03 ECLI:FI:KKO:2018:50 A oli ollut vuonna 1982 osallisena liikenneonnettomuudessa. Hänelle oli suoritettu liikennevakuutuksesta korvauksia niskan retkahdusvamman perusteella. A vaati vuonna 2009 vireille panemassaan kanteessa vakuutusyhtiöltä lisäkorvauksia. Kanteen mukaan A:lle oli aiheutunut liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma ja kaularankavamma ja hän oli jäänyt saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvyttömäksi vuodesta 1999 lähtien. Kysymys näytön arvioinnista. Asian tausta Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Välitoimi ja suullinen käsittely Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian tausta A on 11.3.1982 ollut osallisena liikenneonnettomuudessa. Onnettomuus on sattunut siten, että hän on törmännyt kuljettamallaan henkilöautolla edessään vasemmalle kääntymässä olleen traktorin perävaunun takapyörään. A on tuolloin ollut 22-vuotias. B Oy on liikennevahingosta liikennevakuutuslain nojalla vastuussa oleva vakuutusyhtiö. Vakuutusyhtiö on katsonut, että A on saanut liikennevahingossa niskan retkahdusvamman, selän venähdysvamman ja otsan ruhjehaavan sekä mahdollisesti lievän aivovamman eli aivotärähdyksen. A:lle on suoritettu korvaus haittaluokkaa 4 vastaavasta pysyvästä viasta ja haitasta. Lisäksi hänelle on korvattu niska- ja hartiaseudun kipuoireiluun annetun fysikaalisen hoidon kustannuksia noin kymmenen vuoden ajan. Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa A vaati vakuutusyhtiötä vastaan 28.1.2009 nostamassaan kanteessa vahvistettavaksi, että hänelle on aiheutunut liikennevahingon seurauksena pysyvänä haittana vaikea aivovamma ja kaularankavamma ja että hän on jäänyt saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvyttömäksi 1.12.1999 lukien, minkä vuoksi hänellä on oikeus liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin. Lisäksi hän vaati, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle lisäkorvausta pysyvästä viasta ja haitasta siten, että korvaus vastaa haittaluokkaa 12, korvausta työansion menetyksestä 1.4.1982 lähtien sekä liikennevakuutuksen hoitotukea IV luokan mukaan 1.12.1999 lähtien. Vakuutusyhtiö vaati, että A:n vaatimukset hylätään perusteettomina. Käräjäoikeuden välituomio 19.6.2013 nro 13/6306 Käräjäoikeus katsoi, että asiassa ei ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että A:lle olisi aiheutunut liikennevahingon seurauksena pysyvänä haittana vaikea aivovamma. Sen sijaan käräjäoikeus esitetyn näytön perusteella vahvisti, että A:lle oli liikennevahingon seurauksena aiheutunut kaularangan retkahdusvamma. Tähän vammaan ei kuitenkaan ollut osoitettu liittyneen kudosvaurioita eikä A:n nykyisten oireiden ollut osoitettu olevan syy-yhteydessä tähän vammaan. Käräjäoikeus katsoi, että liikennevahingossa aiheutuneen kaularankavamman ei ollut osoitettu olevan syy-yhteydessä A:n työkyvyttömyyteen. Käräjäoikeuden mukaan asiassa ei ollut perusteita arvioida kaularankavammasta aiheutuneen pysyvän vian ja haitan haittaluokkaa korkeammaksi kuin 4. Hoitotukea koskevan vaatimuksen osalta käräjäoikeus katsoi asiassa jääneen näyttämättä, että kaularankavamma olisi aiheuttanut A:lle kykenemättömyyttä selviytyä jokapäiväisistä toimista. Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen kaikilta osin. Asian on ratkaissut käräjätuomari Tuija Turpeinen. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 8.9.2015 nro 522 A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa. Hovioikeus totesi, että asiassa ei ollut esitetty riittävää selvitystä aivovammoja koskevan Käypä hoito -suosituksen (2008) mukaisten aivovamman vähimmäiskriteerien täyttymisestä lukuun ottamatta kuvantamistutkimuksessa todettua vammamuutosta. Tavanomaisissa kuvantamistutkimuksissakaan ei ollut havaittu poikkeavaa löydöstä, mutta DTI-traktografiassa A:lla oli todettu vahvat laaja-alaiset valkean aineen poikkeavuudet, jotka sopivat vamman aiheuttamiksi. Hovioikeus edelleen totesi, että A:lla oli liikenneonnettomuuden jälkeen alkanut ilmetä aivovamman aiheuttamiksi sopivia neuropsykologisia ja neuropsykiatrisia oireita. Hänen työ- ja toimintakykynsä oli vuosien kuluessa heikentynyt, eikä hän lopulta ollut enää kyennyt työhönsä myyjänä, myyntiedustajana tai maanviljelijänä. Ennen onnettomuutta hän oli ollut ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen. Väitetyn kaularankavamman osalta hovioikeus piti merkityksellisenä sitä, että A:lle oli riidattomasti todettu aiheutuneen onnettomuuden seurauksena niskan retkahdusvamma. Funktionaalisen MRI-tutkimuksen löydökset viittasivat vakavamman kaularankavamman syntymiseen. Merkittävinä syy-yhteyden puolesta puhuvina seikkoina hovioikeus piti onnettomuuden voimakasenergisyyttä ja vammamekanismia. Törmäysnopeus oli ollut suuri, ja A oli saanut onnettomuudessa iskun päähänsä. Asiassa esitetystä selvityksestä ei voitu riittävällä varmuudella päätellä, että jokin muu syy olisi aiheuttanut A:n oireilun. Hovioikeus piti syy-yhteyttä puoltavia seikkoja painavampina kuin syy-yhteyttä vastaan puhuvia seikkoja. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, että A:lle oli liikenneonnettomuudessa aiheutunut vaikea aivovamma ja kaularankavamma, jotka oikeuttavat liikennevakuutuslain mukaiseen korvaukseen. Näillä perusteilla hovioikeus hyväksyi kanteessa esitetyt vahvistamisvaatimukset. Lisäksi hovioikeus velvoitti vakuutusyhtiön suorittamaan kanteessa vaaditun mukaisesti lisäkorvausta pysyvästä viasta ja haitasta sekä liikennevakuutuksen hoitotukea. Ansionmenetystä koskevan vaatimuksen osalta asia palautettiin käräjäoikeuteen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heimo Kiviranta, Merja Lahti ja Jussi Huuskonen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa B Oy:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko A:lle aiheutunut 11.3.1982 tapahtuneen liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma ja kaularankavamma ja onko hänellä niiden perusteella oikeus kanteessa vaadittuihin liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin. B Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden välituomion varaan. A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Välitoimi ja suullinen käsittely Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri toimitti Korkeimman oikeuden siltä pyytämän asiantuntijalausunnon. Korkein oikeus toimitti suullisen valmisteluistunnon sekä suullisen käsittelyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut SISÄLLYSLUETTELO 1 Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa (kohta 1) 2 A:n terveydentila ennen liikennevahinkoa (kohdat 2 - 8) 3 Tiedot liikennevahingosta sekä ensivaiheen tutkimuksista ja hoidosta (kohdat 9 - 16) 4 A:n terveydentila vuodesta 1983 alkaen vuoteen 1999 saakka (kohta 17) 4.1 Asiakirjoista ilmenevä selvitys (kohdat 18 - 41) 4.2 Henkilötodistelu (kohdat 42 - 45) 5 A:n terveydentila vuodesta 2000 alkaen (kohta 46) 5.1 Asiakirjoista ilmenevä selvitys (kohdat 47 - 58) 5.2 Henkilötodistelu (kohdat 59 - 62) 6 Erikoislääkäri Z:n tekemä aivovammadiagnoosi ja sen jälkeen tehdyt tutkimukset (kohta 63) 6.1 Asiakirjoista ilmenevä selvitys (kohdat 64 - 71) 6.2 Henkilötodistelu (kohdat 72 - 74) 7 Asiassa esitetty selvitys A:lle tehtyjen kuvantamistutkimusten merkityksestä (kohdat 75 - 76) 7.1 Diffuusiotensorikuvaus ja aivojen tilavuusmittaus (kohdat 77 - 103) 7.2 Kaularangan funktionaalinen magneettikuvaus (kohdat 104 - 109) 8 Asiantuntijoiden arviot syy-yhteydestä A:n tapauksessa (kohta 110) 8.1 Aivovamma (kohdat 111 - 134) 8.2 Kaularankavamma (kohdat 135 - 138) 9 Ratkaisun lähtökohdat 9.1 Sovellettavat säännökset (kohdat 139 - 142) 9.2 Oikeuskäytännössä sovelletut arviointiperusteet (kohdat 143 - 145) 9.3 Käypä hoito -suosituksen merkityksestä (kohdat 146 - 151) 10 Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätökset 10.1 Onko A saanut liikennevahingon seurauksena vaikean aivovamman (kohdat 152 - 173) 10.2 Onko A saanut liikennevahingon seurauksena vaikean kaularankavamman (kohdat 174 - 177) 10.3 Korvaus pysyvästä viasta ja haitasta (kohta 178) 10.4 Ansionmenetys ja pysyvä työkyvyttömyys (kohdat 179 - 182) 10.5 Liikennevakuutuksen hoitotuki (kohdat 183 - 184) 1 Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 1. Vakuutusyhtiön valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa ovat ratkaistavina seuraavat kysymykset: a) onko A:lle aiheutunut 11.3.1982 sattuneen liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma tai vaikea kaularankavamma taikka molemmat; b) onko hän ollut liikennevahingossa saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvytön 1.12.1999 lähtien; c) onko hänelle jäänyt hänen liikennevahingossa saamistaan vammoista sellaista pysyvää vikaa ja haittaa, jota hänelle haittaluokan 4 mukaisesti jo suoritettu korvaus ei kata; d) onko hänelle aiheutunut hänen liikennevahingossa saamistaan vammoista työansion menetystä 1.4.1982 lähtien; ja e) onko hän liikennevahingossa saamiensa vammojen perusteella oikeutettu liikennevakuutuksen hoitotukeen 1.12.1999 lähtien. 2 A:n terveydentila ennen liikennevahinkoa 2. Arvioitaessa A:n myöhempien oireiden syy-yhteyttä liikennevahinkoon on yhtenä lähtökohtana se, millainen hänen terveydentilansa on ollut ennen liikennevahinkoa. Tästä on asiassa esitetty seuraavaa selvitystä. 3. A on sairauskertomusmerkintöjen mukaan valittanut 1970-luvun alkupuolella toistuvasti päänsärkyä. Hänellä on sittemmin ollut käytössään rautalisä, eikä päänsärkyä ole lokakuussa 1974 tehdyn merkinnän mukaan enää ollut. 4. A:ta koskevissa sairauskertomusasiakirjoissa on merkintöjä selkävaivoista vuodesta 1978 lähtien. Alkuvuodesta 1978 on tehty merkintä, jossa on kerrottu A:n selän särkeneen jo pitempään. Selän on tällöin todettu olevan rakenteellisesti heikko ja siinä on havaittu laaja-alaista lihasjäykkyyttä. Varusmiespalveluksen alkaessa helmikuussa 1978 A on vastannut kieltävästi kysymykseen, tunteeko hän olevansa terve ja kykenevä suorittamaan varusmiespalveluksen normaalisti. Sairauksiksi on merkitty tyrä ja selkävaivoja. 5. Vuosina 1979 - 1982 A on hakeutunut toistuvasti lääkärin vastaanotolle nivelvaivojen vuoksi. Hän ei ole kyennyt tekemään ulkotöitä, koska nivelissä on esiintynyt särkyjä. Sairauskertomusmerkinnän 16.12.1979 mukaan hänellä oli esiintynyt myös \"varsin epämääräisiä huimaus- yms. oireita\". Sairauskertomusmerkinnän 2.7.1981 mukaan hän on hakeutunut hoitoon, koska hänellä on ollut reumaoireita, heikotusta ja haluttomuutta olla työssä. Hänelle on määrätty kolme päivää sairauslomaa masentuneisuuden vuoksi. 6. A:lle on ennen liikenneonnettomuutta sattunut kaksi päähän kohdistunutta tapaturmaa. Sairauskertomukseen on 20.3.1981 tehty merkintä, jonka mukaan kuorma-auton nosturin puomi oli osunut A:ta päähän, minkä jälkeen hänellä oli ollut lievää pahoinvointia ja päänsärkyä. Otsalla oli todettu pieni ruhjejälki. Sairauskertomusmerkinnän 8.3.1982 mukaan lentopalloa pelattaessa pallo oli osunut A:n oikeaan silmäkulmaan ja hänelle oli aiheutunut hieman pahoinvointia ja huimausta. 7. A on Korkeimmassa oikeudessa todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että hänen terveydentilansa ennen liikenneonnettomuutta oli ollut ihan hyvä. Varusmiespalveluksen aikana hänelle oli tehty leikkaus nivustyrän vuoksi. Muita vaivoja hän ei ole muistanut silloin esiintyneen. Hänellä oli esiintynyt jonkin verran nivelvaivoja ja työperäisiä selkävaivoja. Nivelvaivat olivat lieventyneet ruokavaliomuutoksella. A on kertonut tehneensä 1970-luvulla maatalousalan töitä, joihin hänellä on ollut koulutus. Maataloustyöt olivat jääneet, kun hänelle oli flunssan jälkitaudin myötä suositeltu sisätyötä ja kun myyntityö oli muutenkin alkanut kiinnostaa. 8. A:n sisar V on Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultuna kertonut, että A:n terveydentila ennen liikenneonnettomuutta oli hänen tietääkseen ollut normaali. 3 Tiedot liikennevahingosta sekä ensivaiheen tutkimuksista ja hoidosta 9. Kun arvioidaan A:n myöhempien oireiden syy-yhteyttä liikennevahinkoon, on tärkeä merkitys tiedoilla, jotka koskevat itse vahinkotapahtumaa sekä sitä, millaisia havaintoja hänen saamistaan vammoista on tehty heti vahingon sattumisen jälkeen. Näistä seikoista on asiassa esitetty seuraavaa selvitystä. 10. A:n 15.3.1982 allekirjoittaman vahinkoilmoituksen mukaan hänen kuljettamansa henkilöauton nopeus ennen törmäystä oli ollut 87 kilometriä tunnissa. A oli ilmoituksensa mukaan käyttänyt turvavyötä. A oli ollut lähestymässä risteysaluetta tarkoituksenaan jatkaa suoraan eteenpäin, kun hän oli havainnut edessään traktorin ja perävaunun. Traktori oli hidastanut äkillisesti nopeutta. A oli aloittanut voimakkaan jarrutuksen ja yrittänyt väistää vasemman ajokaistan puolelta, mutta oli törmännyt vasemmalle kääntymässä olleen traktorin perävaunun takapyörään. 11. Poliisin laatimaan ilmoitukseen tieliikenneonnettomuudesta on kirjattu, että sulassa tiessä oli ollut jarrutusjälkiä 35 metrin matkalla, mistä loppukolmannes ennen törmäystä viittasi lukkojarrutukseen. A:n kuljettama henkilöauto oli romuttunut törmäyksessä täysin. 12. Liikenneonnettomuuden jälkeen A on kuljetettu keskussairaalaan. Sairauskertomusmerkinnän 11.3.1982 mukaan hänen yleistilansa on ollut hyvä. Otsassa on ollut keskellä poikittain noin viiden senttimetrin pituinen haava, joka on ommeltu. Lapaluun sisäpuolella on esiintynyt arkuutta, mutta ei selkärangan alueella. Niska on ollut aristamaton. Neurologisia oireita tai tuntoaistimushäiriöitä ei ole ollut. Tajuttomuudesta on kirjattu: \"Primaaria tajuttomuutta ilmeisesti ei ole ollut\". Lääkäri on ohjeistanut, että A jäisi haavan ompelun jälkeen seurantaan runsaan tunnin ajaksi ja voisi sen jälkeen lähteä kotiin, jollei erityistä ilmenisi. 13. Sairauskertomusasiakirjojen mukaan A on 18.3.1982 ollut haavan tikkien poistossa. Samalla selän on todettu venähtäneen onnettomuudessa. A:n sairausloman on todettu loppuneen ja hän oli ollut jo työssä. Selkä on tuntunut vielä kipeältä erityisesti lapojen välistä. Kontrollikäynnillä 23.3.1982 on kirjattu, että selkä on ollut edelleen kivulias eikä A ole mielestään jaksanut olla työssä. Hänelle on kirjoitettu todistus neljän päivän sairauslomaa varten. 14. Sairauskertomusmerkinnän 25.3.1982 mukaan A:lle on ilmaantunut \"huiputusta\", unettomuutta ja niskalihasten kireyttä. Hänelle on todettu uhkaavan tulla jonkinlaista psyykkistä fiksoitumista tapaturmaan. Hänelle on määrätty Schantzin kaulus muutamien päivien ajaksi. Sairauskertomusmerkinnän 31.3.1982 mukaan A on edelleen valittanut selkäkipua. Sairauskertomusmerkinnän 7.4.1982 mukaan selkä oli välillä ollut parempi, mutta kipua oli esiintynyt jälleen sekä ristiselässä että yläselässä lapojen välissä. Yläselässä on todettu lihaskireyttä, mutta lanneselässä on objektiivinen löydös ollut negatiivinen. A ei ole katsonut pärjäävänsä töissä. Sairauslomaa on jatkettu 14.4.1982 asti. 15. A on häntä Korkeimmassa oikeudessa kuultaessa kuvannut liikenneonnettomuudessa tapahtunutta törmäystä rajuksi. Törmäyksen ja autosta ulos tulemisen jälkeen hänellä on \"musta aukko\". Muistikuvia hänellä on siitä, että hän oli ollut huoltoaseman lattialla ja kuullut ambulanssin äänen. Seuraavaksi hän muistaa olleensa tikattavana ja sen, että poliisi oli käynyt sairaalassa puhalluttamassa hänet. Hänet oli kotiutettu saman päivän iltana. Muistiaukosta häneltä ei ilmeisesti ollut alkuvaiheessa kysytty. Onnettomuuden jälkeisinä päivinä hänellä oli ollut kovia kipuja. Hän oli ollut onnettomuutta seuraavina kuukausina työssään väsynyt ja hermostunut asiakkaille. Tällaista ei ollut ennen onnettomuutta tapahtunut. 16. A:n sisar V on todistajana kertonut, että hän oli tavannut A:n onnettomuuden jälkeen ensimmäisen kerran muutaman viikon kuluttua onnettomuudesta. A oli tuolloin kertonut hänelle onnettomuudesta ja vaikuttanut järkyttyneeltä. A oli ajoittain käyttänyt kaulatukea. 4 A:n terveydentila vuodesta 1983 alkaen vuoteen 1999 saakka 17. Asiaa ratkaistaessa on merkitystä tiedoilla, jotka koskevat A:n terveydentilaa liikenneonnettomuuden jälkeen. Tässä jaksossa selostetaan keskeisiä osia tätä koskevasta selvityksestä vuodesta 1983 alkaen vuoteen 1999 saakka, jolloin A on jäänyt pois työelämästä ja josta lähtien hän kanteen mukaan katsoo olleensa pysyvästi työkyvytön. 4.1 Asiakirjoista ilmenevä selvitys 18. Sairauskertomusmerkinnän 25.1.1983 mukaan A:n niska oli ennen joulua kipeytynyt uudelleen. Niska oli naprapaatin käsittelyn jälkeen ollut parempi. Niska-hartiaseudun lihaksistossa on todettu aivan vähäistä kireyttä. Kaularanka on kääntynyt joka suuntaan normaalisti. Merkinnän 17.5.1983 mukaan A on hakeutunut vastaanotolle, koska niska on ollut jäykän ja kipeän tuntuinen. Lisäksi A on kertonut, että hänellä oli edellisestä päivästä alkaen esiintynyt jonkinlaista huimauksen tunnetta. Tutkimuksessa niskan liikeradat on todettu hyviksi ja niskalihakset jonkin verran jännittyneiksi. Karkea neurologinen status on ollut normaali. 19. Sairauskertomusmerkinnässä 20.7.1983 A:n on todettu kovasti fiksoituneen toista vuotta sitten sattuneeseen kolariin, jonka jälkeen oli jäänyt niskavaivoja. Kaularangan röntgentutkimuksen tuloksen on todettu olleen normaali. Niska-hartiaseudun lihaksistossa ei ole juurikaan todettu kireyttä. Huimauksen tunteen on todettu olevan subjektiivisista vaivoista hankalin, mutta sitä ei ollut saatu provosoiduksi millään kokeilla esiin. A:lle on hänen pyynnöstään kirjoitettu työvoimaviranomaisia varten todistus siitä, ettei hän pysty raskaisiin töihin. 20. Lääkärinlausunnon 17.11.1983 mukaan A on kertonut, että hänen niskansa oli ollut välillä oireeton, mutta noin puoli vuotta onnettomuuden jälkeen niskan alueella ja takaraivolla oli esiintynyt särkyä yhä enenevässä määrin. A on kertonut niskan väsyvän hänen oltuaan muutaman tunnin pystyssä. Oireet ovat pahentuneet nostellessa. Kaularangan kuvantamistutkimuksessa on todettu yhden juuriaukon ahtaumaa, jota on pidetty mahdollisesti murtuman tai nivelsidevamman jälkiseurauksena. A:lla ei ole todettu varsinaisia säteilyoireita, jotka olisivat sopineet juuriaukkoahtaumasta johtuviksi. Oireiden on todettu saattavan johtua kaularangan whiplash-tyyppisestä vammasta. 21. Sairauskertomusmerkinnän 2.1.1984 mukaan A:n niska on ollut edelleen kipeä ja hän on ollut jäämässä pois työstään. Hän on halunnut kirurgien hoitoon. Niskan seudun lihaksissa on todettu jonkin verran jännittyneisyyttä. Kaularangan tomografia- eli kerroskuvauksessa 18.1.1984 on todettu nikamaväli C IV - V hiukan naapurivälejä kapeammaksi ja on herännyt epäily välilevyvauriosta. Murtumia tai nikamasiirtymiä ei ole havaittu. 22. A on 10.4.1984 ollut fysiatrin konsultaatiossa hoidon saamiseksi kiputilaan. Tällöin on kirjattu alkutiedoiksi, että A oli liikenneonnettomuuden jälkeen ollut alkuun melko oireeton, mutta alkuvuodesta 1983 kipeytynyt uudelleen. Joulusta 1983 alkaen kipu oli ollut huomattavan hankala ja A oli jäänyt pois työstä. Ongelmana oli ollut kipu niskassa, niskalihasten jäykistyminen, huimaus, pahanolon tuntemukset ja muistin huononeminen. Tutkimuksessa ei ole todettu juurikaan kireyttä niska- ja hartialihaksistossa ja kaularangan liikkeet ovat olleet suhteellisen vapaat. Fysiatrin merkinnän 13.4.1984 mukaan kipu on saatu paikallistettua kaularangan nikamaväliin C IV - V. Sairauskertomukseen on kirjattu, että naprapaatti oli saanut kivun pois kolmeksi kuukaudeksi. Yhteys vammaan on todettu ilmeiseksi. Yliopistollisen keskussairaalan neurokirurgian osastolla elokuussa 1984 tehdyistä tutkimuksista kirjattujen merkintöjen mukaan kaularangan taivutuskuvissa on todettu normaalit nikamavälit eikä poikkeavia liikkuvuuksia ole todettu. A on saanut lähetteen fysikaaliseen hoitoon. 23. Sairauskertomusmerkinnän 1.11.1984 mukaan A:n ohimoseutuun on osunut puukko tavaroita purettaessa ja hän on saanut pienen pistohaavan. Hänellä on esiintynyt päänsärkyä ja lievää pahoinvointia, mutta karkea neurologinen status on ollut normaali. 24. Sairauskertomusmerkinnässä 11.2.1985 on todettu niska- ja hartiasäryn tulleen vähitellen paremmaksi, mutta kipuja on edelleen ollut. Tutkimuksessa kaularangan liikkeet ovat olleet normaalit eikä suurempaa lihasjännitystä ole ollut. Hoitava lääkäri on arvioinut, että ilmeisesti kyseessä on \"jonkinlainen korvaussyndrooma\". Diagnoosiksi kyseisessä sairauskertomuksessa on asetettu posttraumaattinen jännitysniska kysymysmerkillä varustettuna. 25. Lääkärinlausunnossa 10.2.1986 on kerrottu A:n niskan ja selän venähtäneen pakastimen nostamisen seurauksena. Sairauskertomusmerkinnän 7.4.1986 mukaan A:lle on sattunut työtapaturma hänen ajettuaan traktorilla routakuoppaan, mistä on aiheutunut kipua häntäluun seutuun. 26. Lääkärinlausunnossa 13.4.1989 on todettu, että A:n niska- ja hartiaseudun lihakset olivat erittäin kireät ja kaularangan liikkeet voimakkaasti rajoittuneet. Hänellä oli oikeaan käteen säteilevää kipua. Lausunnossa on viitattu vuonna 1983 tehdyssä kaularangan kuvantamistutkimuksessa todettuun juuriaukon ahtautumiseen, jonka on todettu sopineen posttraumaattiseksi muutokseksi. Nyt otetuissa kontrollikuvissa ei ollut todettu kuluman etenemistä. Niskakipu ja päänsärky olivat lausunnon mukaan ajoittain olleet voimakkaita estäen työnteon ja vaikeuttaen selviytymistä normaaleissa toimissa. 27. Lääkärinlausunnossa 16.5.1989 on esitetty tieto, jonka mukaan A ei olisi liikenneonnettomuuden jälkeisenä päivänä pystynyt kävelemään voimakkaan huimauksen vuoksi. Lausunnossa on todettu, että hän olisi ollut seitsemän kuukauden ajan sairauslomalla ja sen jälkeen työssä noin 2,5 vuoden ajan. Lausunnossa on edelleen todettu A:n ostaneen maatilan, jossa hän oli työskennellyt. Kuluneen talven aikana niskaoireisto oli vähitellen pahentunut ja niskan sekä takaraivon alueella oli esiintynyt päänsärkyä. Kaularangan taivutuskuvissa on esiintynyt alkavaa välilevyrappeumaa useammassa välissä. 28. Kesäkuussa 1989 tehdyssä vasemman käden ENMG-tutkimuksessa on todettu vanhan hermoperäisen vaurion merkkejä useamman selkäydinhermon alueella. Tutkimuksesta annetun lausunnon mukaan on ollut mahdotonta määrittää, onko kyse ollut lievästä vanhan vaurion jälkitilasta. 29. A on ollut tammikuussa 1990 tuki- ja liikuntaelinsairaiden kuntoutusjaksolla. Siitä laaditun kertomuksen mukaan hänellä oli esiintynyt särkyä niskassa ja yläselässä, oikean käden voimattomuutta sekä huimaus- ja pahoinvointituntemuksia. Kertomuksen mukaan A oli kuntoutunut vuoden 1982 liikenneonnettomuudessa tapahtuneesta lievästä vammautumisesta. Nyt on todettu ilmeisesti rappeumaperäisen ongelman aiheuttamana rintarangan rajoittunut liikkuvuus ja A on kokenut terveydellisistä syistä ammattialan vaihdon tarpeelliseksi. Rintarangassa ei kertomuksen mukaan ole todettu traumaattisia tai tulehduksellisia muutoksia. Rintarangan keskiosassa on todettu lieviä Scheuermannin taudin (selkänikamien kasvuhäiriö) aiheuttamia muutoksia. 30. A on ollut neurologian poliklinikalla tutkimuksissa 22.3.1990 ja 11.10.1990. Syynä poliklinikkakäyntiin on maaliskuussa ollut äkillisesti alkanut ohimoseudun kipu, johon on liittynyt pahoinvointia. Tutkimuksissa kivun on todettu sopivan hyvin niskalihasten kireydestä johtuvaksi. Lisäksi on tullut vaikutelma depressiosta. Selvää poikkeamaa neurologisessa statuksessa ei ole todettu. Lokakuussa tulosyynä on ollut huimaus, jota A on kuvannut jalkojen voimattomuudeksi, sekä päänsärky ja hidastuneisuus. Lääkäri on tulkinnut A:n oireiden liittyvän niskalihasjännitykseen, jonka taustalla on todennäköisesti vanha tapaturma. Lisäksi mukana on ollut selvää ylirasittuneisuutta ja väsyneisyyttä. 31. Psykiatrin konsultaatiovastauksen 12.4.1991 mukaan A on kuvannut hänellä olleen aiemmin lievää masentuneisuutta, mitä ei ollut enää esiintynyt. A on kertonut muuttuneensa, eikä hän ole ollut enää niin seurallinen kuin aikaisemmin. Hän on kuvannut eräänlaisia lukkiutumistilanteita olleen päivittäin. Silloin hänen puheensa on mennyt epäselväksi tai jos hän on ollut tekemässä jotakin, hän ei ole enää tiennyt mitä tehdä. Samaan aikaan on saattanut esiintyä suhinaa korvissa. Psykiatrin arvion mukaan haastattelussa on ollut havaittavissa ehkä vähäistä masentuneisuutta, jonka ei ole todettu selittävän lukkiutumistilanteita. 32. Neurologian poliklinikan sairauskertomusmerkinnän 9.7.1991 mukaan A on kertonut vuoden 1982 liikenneonnettomuudesta, että hän oli kävellyt itse autosta ulos, minkä jälkeen häneltä oli mennyt taju. Tajuttomuutta oli kestänyt hänen oman arvionsa mukaan kymmenen minuuttia. Nykyoireina on todettu kivut oikealla ohimolla ja muistihäiriökohtaukset. Myyntityössä on saattanut aiheutua virheitä. Ulkopuoliset eivät kuitenkaan olleet todenneet A:n tajunnan tasossa poikkeavaa. 33. Sairauskertomusmerkinnän 11.7.1991 mukaan A on lääkärin vastaanotolla kertonut viime aikoina tulleen uusia oireita, kuten poissaolokohtauksia ja vaikeuksia esimerkiksi mutterin kiristämisessä. Lääkäri on todennut A:n kuvaavan oireistoa niin, että psyykkistä komponenttia on runsaasti mukana. 34. Hammaslääkärin konsultaatiovastauksessa 2.9.1991 on todettu, että A:lla on esiintynyt voimakkaita kipuoireita molemmilla ohimoilla ja ajoittain korvassa. Yleisoireina on esiintynyt huimausta sekä niska- ja hartiaseudun lihasjäykkyyttä ja kipua. Purenta on todettu hankalaksi, ja oireiden on todettu sopivan toimintahäiriöön. A:lle on valmistettu purentakisko, jota hän on 11.5.1992 tehdyn merkinnän mukaan pitänyt säännöllisesti, ja oireisto on ollut lähes kokonaan poissa. Niskasärky oli selvästi lauennut. 35. A:lle 13.9.1991 tehdyssä neuropsykologisessa tutkimuksessa ei ole tullut esille selkeitä neuropsykologisia puutoksia. Pidemmissä tehtävissä on esiintynyt ajoittaista tarkkaavaisuuden syrjähtämistä, mutta merkkejä laaja-alaisesta säätelyvaikeudesta ei ole tullut esiin. Tarkkaavaisuuden syrjähtämisen on todettu voivan liittyä psyykkiseen vähävoimaisuuteen. 36. Sairauskertomusmerkinnän 20.9.1991 mukaan A:lle tehdyssä EEG- eli aivosähkökäyrätutkimuksessa oli todettu normaali löydös. Sairauskertomukseen on kirjattu, että vastaanotolla oli tullut selkeästi esille ajatukset siitä, että vakuutusyhtiö mahdollisesti lopettaisi korvausten maksamisen. Oirekuva on sairauskertomusmerkinnän mukaan voinut liittyä aivotärähdyksen tai vamman jälkeiseen oireyhtymään. Mukana on todettu olevan kuitenkin emotionaaliset komponentit merkittävänä tekijänä. Orgaanisia muutoksia ei ollut koneellisissa tutkimuksissa löydetty. Neurologisia lisätutkimuksia ei ole ehdotettu. 37. Työklinikkatutkimuksen loppulausunnossa 7.11.1991 työryhmä on arvioinut A:n olevan työkyvytön masennuksen takia. Masennusta ei voitu osoittaa vuoden 1982 liikenneonnettomuudesta johtuvaksi. Loppulausunnon mukaan A oli itse kokenut masennuksen tutkimusjaksojen välissä syventyneen. Lääkärinlausuntoon 30.12.1991 on kirjattu, että A:lle oli marraskuussa 1991 aloitettu masennusoireistoon lääkitys, jonka hän oli kokenut myönteisenä. A on vastaanotolla todettu selkeästi väsyneeksi ja masentuneeksi. 38. Sairauskertomusmerkinnän 10.8.1992 mukaan A oli ajanut traktorilla kuoppaan, jolloin selkä oli nitkahtanut ja kipeytynyt. 39. Silmätautien poliklinikalla 3.5.1996 tehdyn merkinnän mukaan A:lla oli talvella 1996 alkanut tuntua oikeaan silmään painottuen valonarkuutta ja silmien liikuttelu oli tuntunut kivuliaana. Silmien häikäisyoireen taustalla on arvioitu olevan lasien epäsopivuus ja virusinfektion jälkeinen valonarkuus. Poliklinikkakäynniltä 9.9.1997 tehdyn merkinnän mukaan oikean silmän seudussa oli taas esiintynyt kipua ja valonarkuutta. Merkinnän 9.10.1997 mukaan A:n niskavamma voisi selittää kolmoishermo-oireilua oikealla. Muitakin syitä silmän oireiluun on pohdittu. Vaivojen suhteen on päätetty konsultoida neurologia. Neurologin 12.12.1997 päivätyn vastauksen mukaan A:lla oli edellisinä vuosina esiintynyt väsymystä töistä tullessa. Ajoittaisen pupilla-asymmetrian vuoksi on tehty kaulasuonten ultraäänitutkimus, jonka löydös on ollut normaali. Jatkotoimenpiteitä ei neurologian puolelle ole sovittu. Diagnoosiksi on merkitty tuki- ja liikuntaelinperäiset oireet. 40. A on 7.11.1996 tullut vastaanotolle tajuttomuuskohtauksen vuoksi. Kohtausta on pidetty pyörtymisenä, jonka ei ole katsottu vaativan jatkotoimia. 41. Lääkärinlausunnon 10.2.1999 mukaan A oli lopettanut maanviljelijän työt vuodenvaihteessa 1997 - 1998 ja toimi nyt myyntiedustajana. Hän oli huomannut selkävaivojensa pahentuneen vaihdettuaan henkilöauton pakettiautoon. Selän on todettu olevan herkkä reagoimaan pieniinkin traumoihin. Niska- ja hartiaseutu on ollut jännittynyt ja työkyky on alkanut olla uhattuna selkävaivojen vuoksi. Maaliskuusta 1999 lähtien vuoden loppuun A:lle on määrätty sairauslomaa selkävaivojen ja oikean alaraajan puutumisoireiden vuoksi. 4.2 Henkilötodistelu 42. A on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna kertonut, että ongelmiksi ensimmäisinä vuosina onnettomuuden jälkeen olivat jääneet kivut sekä niskan ja selän väsyvyys. Niska ei ollut sietänyt tärinää eikä äkkiliikkeitä. Takaviistoon katsoessa oli tullut huono olo ja huimausta. Hän oli joutunut käyttämään kaulatukea. Väsyvyys oli työssä ollut suurin ongelma ja lisäksi oli esiintynyt muistiongelmia. Maatilatyössä oli selvinnyt heti, ettei hänestä oikeastaan olisi maatilan pitäjäksi, mutta hän oli jatkanut tilanpitoa niin kauan kuin pystyi. Tiettyihin raskaisiin töihin hän ei ollut pystynyt ilman apua. Hän oli lisäksi tällöin työskennellyt kaupassa. A on kertonut hermostuneensa lapsilleen pienistäkin asioista, vaikka on omasta mielestään luonteeltaan rauhallinen. 43. A on kertonut vaihtaneensa vuonna 1999 henkilöauton pakettiautoon, minkä myötä tilanne oli pahentunut tien iskujen tunnuttua kovina. A:n työura oli katkennut kokonaan vuonna 1999. Tähän oli A:n mukaan ollut syynä kaularangan sekä alaselän ja rintarangan vaivat. Autolla ajo ei ollut oikein enää onnistunut. 44. A:n sisar V on todistajana kertonut, että A:lle oli tullut kesällä 1983 rakennustöitä tehtäessä pahoinvointikohtaus, kun tämä oli katsellut ylöspäin, eikä A ollut voinut jatkaa työntekoa. V oli ymmärtänyt oireilun liittyvän liikenneonnettomuuteen, koska A:lla ei ollut ollut tällaisia oireita ennen onnettomuutta. A ei ollut sinä kesänä muutenkaan aina pystynyt osallistumaan kotitilan töihin. Myöhempinä vuosina A:n työkyky oli vaihdellut. 45. Korkeimmassa oikeudessa on kuultu todistajana X:ää, joka oli ollut A:n naapuri vuosina 1985 - 1998. X on kertonut, että hän oli joutunut toistuvasti auttamaan A:ta maatilan töissä. A:lla oli esiintynyt niskavaivoja ja päänsärkyä ja hän oli vaikuttanut uupuneelta ja masentuneelta. A ei ollut pystynyt tekemään täysipainoisesti raskaampia töitä. A:n työkyky oli naapuruusvuosien aikana mennyt heikompaan suuntaan. 5 A:n terveydentila vuodesta 2000 alkaen 46. Tässä jaksossa selostetaan keskeisiltä osin A:n terveydentilasta esitettyä selvitystä vuodesta 2000 alkaen. 5.1 Asiakirjoista ilmenevä selvitys 47. A:lle on 2.2.2000 tehty pään magneettitutkimus, jossa ei ole todettu poikkeavaa. A on ollut helmikuussa 2000 kuntoutussairaalassa selkäkurssilla. Kurssin alkaessa on kirjattu, että niskassa oli edelleen ollut pientä oireilua lähinnä niskan jäykkyytenä. Tajunnanmenetyskohtauksia, joihin oli liittynyt puhehäiriöitä ja oikean puolen halvausoireita lievänä usean päivän ajan, oli kirjattu olleen kaksi kertaa 20 minuutin pituisina. Alaraajaan säteilevää selkäoiretta A on kertonut esiintyneen parin vuoden ajan. A on kertonut, että hänellä oli ollut puhe- ja kirjoitushäiriöitä liikenneonnettomuudesta 1982 lähtien. Hän on kokenut työnsä suhteen hankalimmaksi sen, ettei hän ole pystynyt jatkuvasti tekemään täysipainoisesti omaa työpanostaan. 48. Työvoimaviranomaisia varten annetun 3.3.2000 päivätyn lääkärilausunnon mukaan niskan retkahdusvammasta vuonna 1982 on aiheutunut lievä haitta. Myöhempinä vuosina on todettu esiintyneen runsaasti erityyppistä oireilua, joiden selvittelyä on tehty erikoissairaalatasoisesti. Varsinaisia vakavia sairauslöydöksiä ei ole todettu. Viimeaikaisina ongelmina on todettu migreenityyppinen päänsärkyoireisto ja ristiselkäoireisto, joka on todettu toiminnalliseksi hyvänlaatuiseksi löydökseksi. Lisäksi on todettu esiintyneen pitkittynyttä masennusoireistoa. Kognitiivisen kapasiteetin on todettu vastaavan heikkoa keskitasoa. Uudelleenkoulutukseen ei ole lausunnon mukaan ollut estettä. 49. Kuntoutusselosteen 5.5.2000 mukaan A:lla oli esiintynyt puutumista oikeassa alaraajassa ja alaselkään oli tullut vihlovaa kipua pidempään istuessa. Niskan seudussa oli ollut särkyä ja migreenityyppistä päänsärkyä oli esiintynyt lähes päivittäin. Tummat lasit ja tukikauluri olivat olleet tarvittaessa käytössä migreeniä estämään. Kuntoutuslääkäri on kirjannut vaikutelmakseen, että hankalimmin työkykyä on uhannut vaikea migreenioireisto. 50. Vastaanottokäyntiä 22.5.2000 koskevan merkinnän mukaan A:lla oli aamulla esiintynyt huimauksen tapaista tunnetta. Niskalihaksistossa on todettu voimakasta aristusta kauttaaltaan. Lääkäri on kirjannut, että A oli mielenterveystoimiston hoidossa ja että hänellä oli terveyspalvelujen suurkulutusta, korvausneuroosia ja sairaan roolin omaksumista. Lääkäri on arvioinut ison osan ongelmasta olevan selvästi psykiatrista. 51. Vuosina 2000 - 2002 A on kärsinyt usein toistuvista migreenikohtauksista. Vuosina 2001 - 2002 hän on kertonut saaneensa toistuvasti myös tajunnanhäiriökohtauksia, joille ei kuitenkaan ole ollut silminnäkijöitä. Hänet on lähetetty psykiatriseen arvioon sen selvittämiseksi, onko taustalla sellaista psyykkistä ongelmatiikkaa, joka voisi ilmetä toiminnallisina kohtausoireina. Psykiatrin konsultaatiovastauksessa 7.8.2002 on yhteenvetona todettu A:lla olleen hieman turvattomat varhaisvaiheet, ikäviä elämäntapahtumia (mm. avioero vuonna 1998) sekä taipumusta ahdistuneisuusoireiluun ja depressioon. Psykiatri on pitänyt hyvinkin mahdollisena, että A:n oireilussa on psyykkistä komponenttia mukana. Neuropsykologisessa tutkimuksessa 8.8.2002 A:n kognitiivinen suoriutuminen on todettu keskitasoiseksi. Muistitoiminnoissa on ollut hieman vaikeutta. Visuaaliseen havainnointiin liittyvät tehtävät ovat selkeästi olleet A:lle vaikeita. 52. Sairauskertomusmerkinnän 15.8.2002 mukaan A oli ollut tutkimuksissa neurologian poliklinikalla vuosien 2001 ja 2002 vaihteessa alkaneiden epäselvien kohtausoireiden vuoksi. Kohtauksia ennakoivina tuntemuksina oli esiintynyt muun muassa hidastuneisuuden tunnetta. Tajunnanhäiriökohtauksen kestoksi A oli itse ilmoittanut pisimmillään jopa tunnin. Tehtyjen tutkimusten perusteella kohtausoireiden ei ole katsottu olevan epileptisiä, vaan niitä on pidetty toiminnallisina. 53. Sairauskertomusmerkinnässä 17.10.2002 on selostettu A:lle elokuussa 2002 tehdyn neljän vuorokauden pituisen video-EEG-tutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen aikana A:lla oli ollut runsaasti kliinisiä oireita. Oireisto oli ollut aaltoileva eikä yhteenkään subjektiiviseen oireeseen ollut liittynyt kiistatonta tajunnantason alenemista. Oireiden ja tuntemusten epileptistä alkuperää ei ole todettu. 54. Psykologin lausunnossa 13.11.2002 A:lla on todettu olleen käyntejä mielenterveystoimistossa uupumuksen vuoksi 1990-luvun alkupuolella sekä avioerokriisin vuoksi vuonna 1996. Hänellä oli ollut loppuunpalaminen vuonna 1992. A on kuvannut ajatuskatkojen häiritsevän hänen arkeaan. Yleensä katkoja oli seurannut voimakas migreeni, johon oli liittynyt puheen toiminnan häiriöitä. A oli nähnyt oireilunsa syyksi kolarin. A:n kognitiivinen suoriutuminen on todettu keskitasoiseksi, mutta esille on tullut ajatuskatkot ja tarkkaavuuden säätelyongelmat. Muistikapasiteetti on vastannut kognitiivisen kapasiteetin tasoa ja muistivaikeus on ollut sidoksissa keskittymisvaikeuksiin. Psyykkiset voimavarat on todettu varsin niukoiksi ja toimintakyky huomattavasti alentuneeksi. 55. A on ollut keväällä 2004 osastohoidossa keskussairaalan psykiatrian yksikössä. Loppulausunnon 21.4.2004 mukaan A:n psyykkinen oireisto on kietoutunut somaattiseen patologiaan. Vuoden 1982 onnettomuudesta aiheutuneiden monien psykosomaattisten oireiden seurauksena A oli kokenut ensimmäisen kerran olevansa työkyvytön jo vuonna 1984. Hän oli kuitenkin tehnyt pitkän päivätyön myyntiedustajana ja jonkin aikaa pyörittänyt omaa yritystään. Hänen on todettu kokeneen, että työuupumuksen lisäksi erityisesti ennakoimattomat pitkäkestoiset migreenikohtaukset ovat tehneet hänestä työkyvyttömän. Vuosien aikana oli kokeiltu erilaisia masennuslääkkeitä. A:n subjektiivinen vakuuttuneisuus työkyvyttömyydestä oli ollut silmiinpistävää. A oli nimennyt ennakoimattomat pitkäkestoiset migreenikohtaukset työkyvyttömyytensä pääasialliseksi syyksi. 56. A on 28.4.2004 hakeutunut terveyskeskukseen, koska lankku oli tippunut aamulla päähän. Tähän ei ollut liittynyt tajuttomuutta, mutta päivemmällä oli töitä tehdessä tullut huono olo. Päälaella oli todettu pieni haava ja A:lle oli annettu aivotärähdyksen sanalliset ohjeet. 57. Fysiatrin lääkärinlausunnon 1.9.2006 mukaan A oli tullut vastaanotolle kertoen potevansa aamuöistä hengenahdistusta. Lisäksi hän oli valittanut kaula- ja rintarangan kipeytymistä sekä huimausta. Magneettitutkimuksessa kaula- ja rintarangan ryhti on todettu normaaliksi. Juurikanavat ovat olleet normaalit. Herätevaste- eli SEP- ja MEP-tutkimusten löydökset ovat olleet normaalit. Fysiatri on kirjannut, että A ei pysty ajamaan autoa eikä tekemään staattista työtä. Hän ei lausunnon mukaan ole pystynyt istumaan huojumatta edes vastaanottotilanteessa. Fysiatri on pitänyt A:ta työkyvyttömänä 31.8.2006 alkaen toistaiseksi. 58. Neurokirurgian erikoislääkärin lausunnossa 30.10.2006 on viitattu noin kymmenen minuutin tajuttomuuteen vuoden 1982 liikenneonnettomuuden yhteydessä. Lausuntoon on kirjattu, että A ei ollut toipunut vammautumisestaan ennalleen. Hänen on kerrottu kärsineen moninaisista oireista kuten muisti- ja tarkkaavaisuushäiriöistä, silmiin säteilevästä niska- ja takaraivosärystä, käsien voimattomuudesta, raajojen puutumisesta, huimauksesta sekä ajoittaisista kohtauksista, joissa huimaus ja jalkojen voimattomuus on vienyt liikuntakyvyn joksikin aikaa. Lausunnossa on todettu, että oireisto sopii olemaan aivotärähdyksen ja kaularangan retkahduksen aiheuttama. Vamman jälkioireiden on katsottu aiheuttaneen työkyvyttömyyttä ja A:ta on pidetty toistaiseksi työkyvyttömänä tämän oireiston vuoksi. Lausunnossa on arvioitu oireiden aiheuttaman pysyvän haitan haittaluokaksi 4. Vastaavat arviot on esitetty myös lääkärinlausunnossa 7.11.2008. 5.2 Henkilötodistelu 59. A on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna kertonut, että työelämässä lopettaminen oli jonkin verran auttanut hänen tilannettaan, koska hänen kykynsä sietää rasitusta oli mennyt koko ajan huonommaksi. Koettelemuksekseen elämässään A on todennut avioeron, jonka myötä maatila oli mennyt myyntiin. Hän oli kuitenkin toipunut avioerosta eikä masennus ollut häntä sanottavasti vaivannut. A on kertonut migreenioireiden alkaneen 2000-luvulla ja jatkuneen hankalina kolmen vuoden ajan. Mikään lääkitys ei ollut auttanut. Päänsärky oli helpottanut, kun hän oli saanut kunnollisen kaulatuen sekä injektiohoitoa tulehtuneeseen kaularankaan. Migreeni on A:n muistaman mukaan helpottanut vuonna 2006. Sitä on nykyään esiintynyt vain ajoittain. Silmien valonarkuuden vuoksi hänellä on ollut välillä käytössään tummat lasit. 60. Työkykynsä kannalta suurimpina ongelmina A on pitänyt väsyvyyttä ja kaularangan tilannetta. Niskaan aiheutuu kipua pään käännöissä, kurkotteluissa ja taakkojen kantamisessa. Selän tilanteen A on todennut tuoneen rajoitteita ja vointi sen suhteen vaihtelee päivittäin. 61. A:n sisar V on todistajana kertonut, että vuonna 2000 A ei ollut kyennyt V:n omakotitaloa rakennettaessa tekemään töitä katolla, koska hänelle oli tullut huono olo hankalista työasennoista. Välillä oli ollut päiviä, jolloin A ei ollut kyennyt tulemaan rakennustöihin lainkaan. V:n käsityksen mukaan A:n toimintakyky oli mennyt koko ajan huonompaan suuntaan. 62. Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultu psykologi Y on vahvistanut antaneensa edellä kohdassa 54 selostetun lausunnon. Y ei ole enää muistanut A:lle tekemäänsä tutkimusta, vaan on viitannut lausuntoonsa. 6 Erikoislääkäri Z:n tekemä aivovammadiagnoosi ja sen jälkeen tehdyt tutkimukset 63. Nyt käsiteltävänä olevan kanteen nostamisen jälkeen A:n terveydentilaa koskevissa selvittelyissä on alkanut uusi vaihe, kun hän on keväällä 2010 hakeutunut neurologian erikoislääkäri Z:n vastaanotolle. Z on vastaanottokäynnin perusteella päätellyt hänelle diagnooseiksi aivovamman jälkitilan ja kaularankavamman jälkitilan sekä lähettänyt hänet uudentyyppisiin kuvantamistutkimuksiin. Tässä jaksossa selostetaan Z:n päätelmiä sekä A:lle Z:n lähetteiden perusteella tehtyjen tutkimusten tuloksia. 6.1 Asiakirjoista ilmenevä selvitys 64. Z on antanut A:sta 31.5.2010 päivätyn lääkärinlausunnon, jossa on diagnooseina kaularankavamman jälkitila ja aivovamman jälkitila. 65. Lausuntoon on esitiedoiksi kirjattu muun ohella, että A oli vuoden 1982 liikenneonnettomuutta seuraavana aamuna joutunut palaamaan sairaalaan, koska hänen jalkansa eivät olleet kantaneet. A:n on kirjattu kertoneen, että hänen kuntonsa oli onnettomuuden jälkeen ollut huono. Hänellä oli esiintynyt huimausta, pahoinvointia ja muistamattomuutta ja työhön palattuaan hän oli havainnut luonteessaan muutoksen rauhallisesta kiivaaseen. A oli kertonut, ettei hän ollut koskaan toipunut onnettomuudesta, vaan siitä oli jäänyt paljon työkykyä haittaavia pysyviä ja jatkuvia oireita. Oireina on lueteltu muun ohella niskan ja kallonpohjan säryt, oikean käden puristusvoiman alenema, väsyvyys, ärtyisyys, itsehallinnan vaikeus, muistin heikkous, toistuvat kirjoitusvirheet, yleinen epäselvyyden tunne kaikenlaisten asioiden äärellä, monimutkaisten asioiden kokonaishallinnan heikkeneminen, vaikeus toimia häiriötekijöiden ympäröimänä sekä niskan kyvyttömyys sietää tärinää. 66. Lausunnon mukaan lääketieteellisissä dokumenteissa oli mainittu johdonmukaisesti samankaltainen oireisto eli niskakivut, huimaus, pahoinvointi, niskalihasten jäykistyminen pään asentoja vaihdellessa, yläraajojen heikkous, väsyvyys ja muistihäiriöt. Lausunnossa on viitattu siihen, että vuonna 1991 oli kirjattu sairauskertomukseen, että liikenneonnettomuuteen oli liittynyt noin kymmenen minuutin tajuttomuus. Lisäksi on viitattu A:lla 2000-luvun alussa esiintyneisiin tajuttomuuskohtauksiin. Lausunnon mukaan tutkimuksissa oli todettu toistuvasti poikkeava EEG. Lausunnossa on viitattu myös vuoden 2002 neuropsykologiseen tutkimukseen, jossa oli lausuntoon kirjatun mukaan todettu muistin heikkoutta, tarkkaavuuden hitautta ja frontaalisia piirteitä sekä visuaalisen havainnoinnin vaikeuksia. 67. Lausunnon johtopäätöksenä on ollut, että A oli ennen liikenneonnettomuutta ollut terve, mutta sen jälkeen hän ei koskaan ollut toipunut ennalleen, vaikka olikin palannut työelämään. A:n on todettu kertoneen aivovammalle tyypillisestä oireistostaan johdonmukaisesti usealle lääkärille. Oireisto on lausunnossa jaettu kolmeen osaan: aivojen syvien osien vaurion oireistoon, frontaalivaurion oireistoon sekä aivorunko- ja kaularankavaurion oireistoon. Kompensaatiokapasiteetin on todettu iän myötä tulleen loppuun kulutetuksi. A:n on lausunnossa katsottu olevan pysyvästi työtyökyvytön kaikkeen ansiotyöhön sen aivo- ja kaularankavamman johdosta, jonka hän oli saanut vuoden 1982 liikenneonnettomuudessa. 68. Z:n antaman lähetteen perusteella radiologian ja neuroradiologian erikoislääkäri, dosentti Timo Kurki on 30.8.2010 tehnyt A:lle aivojen magneettitutkimuksen (3T) ja DTI-traktografian eli diffuusiotensorikuvauksen. Tutkimuksesta 31.8.2010 annetun lausunnon mukaan aivoissa ei ole todettu kontuusiota eli ruhjetta, verenvuodon jälkiä eikä valkean aineen signaalimuutoksia. Suoritetussa DTI-kuvauksessa muutokset ovat painottuneet frontaali- eli otsa-alueelle ja pitkiin assosiaatioratoihin sekä myös yleisesti projektioratoihin. Tutkimuksessa mitatut FA-arvot eri alueilla ovat olleet joko vajaa 2SD (standardideviaatio), noin 2SD, yli 2SD tai lähes 3SD keskitason alapuolella. Laaja-alaisten DTI-poikkeavuuksien on todettu sopivan diffuusiin aksonivaurioon. 69. Kurki on myöhemmin antanut samasta tutkimuksesta 15.8.2012 päivätyn lisälausunnon. Siinä on selostettu FA-arvoja tarkemmin kuin alkuperäisessä lausunnossa. Johtopäätöksenä on mainittu, että tutkimuksessa oli todettu vahvat ja laaja-alaiset valkean aineen poikkeavuudet, jotka sopivat vamman aiheuttamiksi. 70. Z:n antaman lähetteen perusteella A:lle on 19.10.2010 suoritettu kaularangan funktionaalinen magneettitutkimus. Siitä annetun lausunnon mukaan kaularangassa on todettu välilevyjen pullistumaa. Kaularangan syvissä lihaksissa on todettu surkastumista. Kaularangan taivutuksissa ja rotaatioissa on päästy vain niukkaan liikkeeseen A:n liikekontrollin vuoksi. Alaria-nivelsiteet ovat molemmin puolin olleet ohuemmat kuin normaalisti ja niissä on ollut lausunnon mukaan kirkassignaalisuutta repeämään sopien. 71. Z on antanut 7.4.2011 uuden lääkärinlausunnon, jossa on selostettu samoja seikkoja kuin hänen aikaisemmassa lausunnossaan. 6.2 Henkilötodistelu 72. Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultu Z on kertonut työskennelleensä vuosia aivovammapotilaiden parissa heidän kuntouttamiseensa liittyen. Myös niskan retkahdusvammoja saaneiden potilaiden hoidosta Z:lla kertomansa mukaan on käytännön kokemusta. Z on todennut, että samalla potilaalla on usein sekä aivovamma että kaularangan venähdysvamma. Z:n mukaan on syytä olettaa, että A:lla on molemmat vammat. 73. Z on kertonut käyneensä läpi A:n sairaushistoriaa koskevan aineiston ja hän on ilmoittanut olevansa edelleen samaa mieltä edellä kohdissa 64 - 67 selostetun lausuntonsa johtopäätöksistä. Lausunto on Z:n mukaan perustunut A:n omaan kertomaan. A:lle oli tehty myös tarkentavia kysymyksiä. Z on todennut aivovammadiagnoosinsa perustuneen vammamekanismiin ja kliiniseen kuvaan. A:lla esiintyneillä oireilla hän on tarkoittanut A:n itsensä kokemia ja kuvaamia oireita. Z on kertonut, että hänellä oli lausuntoa antaessaan ollut joitakin asiakirjoja käytössään, kuten neuropsykologinen tutkimus. 74. Aivovammoja koskevan Käypä hoito -suosituksen (2008) minimikriteereitä on Z:n mielestä vaikea soveltaa vanhaan vammaan. Hän on katsonut, että arvioinnin tulee olla laaja-alaista ja että kliininen kuva on tärkeämpää kuin minimikriteereiden täyttyminen. A:n aivosähkötoiminnan häiriölle ei ollut Z:n mukaan todettu muuta selitystä kuin aivovamma. Z on todennut vammautumisessa aiheutuneiden kudosvaurioiden olevan edelleen potilaassa, vaikka vammautumisesta on kulunut aikaa. Liikenneonnettomuuden sekä niskan retkahdusvamman ja aivovamman välinen syy-yhteys on hänen mukaansa erittäin todennäköinen. 7 Asiassa esitetty selvitys A:lle tehtyjen kuvantamistutkimusten merkityksestä 75. Hovioikeus on katsonut, että A:lle tehdyssä diffuusiotensorikuvauksessa todetut löydökset (ks. edellä kohdat 68 - 69) tukevat aivovamman olemassaoloa. Lisäksi hovioikeus on katsonut, että A:lle tehdyn kaularangan funktionaalisen magneettikuvauksen löydökset (ks. edellä kohta 70) tukevat jonkin verran väitettyjen vammojen olemassaoloa ja viittaavat niskan retkahdusvammaa vakavamman kaularankavamman syntymiseen. 76. Asiassa on esitetty laajasti asiantuntijaselvitystä, joka koskee edellä mainittujen tutkimusmenetelmien sekä aivojen tilavuusmittauksen merkitystä aivovammojen ja kaularankavammojen diagnostiikassa sekä yleisesti että A:n tapauksessa. Tässä jaksossa selostetaan keskeisiä osia tästä asiantuntijaselvityksestä. 7.1 Diffuusiotensorikuvaus ja aivojen tilavuusmittaus Radiologiyhdistyksen lausunto 77. Asiassa on esitetty Suomen Radiologiyhdistys ry:n 26.9.2014 päivätty asiantuntijalausunto koskien diffuusiotensorikuvausta (DTI) aivovammojen diagnostiikassa ja hoidossa. Menetelmällä kuvataan jäljempänä selostettavalla tavalla aivojen valkean aineen tilaa. Lausunnon mukaan DTI ei ole vielä vuonna 2014 ollut kliiniseen käyttöön vakiintunut menetelmä aivovamman diagnosoimiseksi potilailla, joilla muut tiedot ja tutkimukset eivät tätä tue. DTI-kuvaukseen ja sen tuloksen tulkintaan liittyy yksittäisen potilaan kohdalla epävarmuustekijöitä, jotka liittyvät muun muassa käytettyyn laitteistoon ja sen ohjelmistoon, käytetyn verrokkiaineiston olemassaoloon, laajuuteen ja ikävakiointiin sekä tulkitsijan kokeneisuuteen. Mikäli käytettävissä on asianmukainen vertailuaineisto, voi DTI-kuvauksesta tehdä suuntaa-antavia johtopäätöksiä traumaattisen aivovamman olemassaolosta tai sen jälkitilan vaikeusasteesta silloin, kun löydökset tukevat muita tutkimustuloksia ja löydöksiä. DTI-tutkimuksella voidaan havaita myös traumaattisesta aivovammasta riippumattomista sairauksista aiheutuvia muutoksia aivokudoksessa henkilöillä, joilla ei välttämättä ole nähtävissä muutoksia tavallisessa rakenteellisessa magneettikuvassa. Suomessa DTI-menetelmä on käytössä muun muassa yliopistosairaaloissa. Lausunnon mukaan aiheesta on suomalaisten tutkijoiden toimesta julkaistu keskenään erisuuntaisia johtopäätöksiä. Käypä hoito -suositus 2017 78. Aivovammoja koskevassa Käypä hoito -suosituksessa (2017) on todettu, että diffuusiotensorikuvaus ei ole etiologisesti tarkka menetelmä eikä sillä voida erotella toisistaan eri mekanismeilla syntyneitä kudosvaurioita. Tutkimustieto DTI:stä on laajaa, mutta heterogeenista ja vaihteleviin menetelmiin pohjautuvaa. Monet sekä normaalit että epänormaalit tilat (esim. ikä, pitkittynyt kipu, stressi ja mielialaoireet) aiheuttavat valkean aineen ratojen muuntumista ja uudelleenjärjestäytymistä. DTI:n on todettu ryhmätasolla erottelevan lievän aivovamman saaneet verrokeista, mutta menetelmä ei suosituksen mukaan sovellu yksilötason aivovammadiagnostiikkaan. Roine 79. Korkein oikeus on pyytänyt asiassa asiantuntijalausunnon Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiriltä, jonka puolesta lausunnon on antanut neurologian professori, toimialuejohtaja Risto O. Roine. Roine on lausunnossaan todennut diffuusiotensorikuvauksen (DTI) olevan lupaava aivojen valkean aineen ratayhteyksien tilaa mittava kokeellinen tutkimusmenetelmä, jolla on tällä hetkellä jonkin verran merkitystä aivovammojen toteamisessa. Lukuisissa tutkimuksissa on todettu DTI:n kykenevän erottamaan aivovammapotilaat verrokeista silloinkin, kun perinteinen magneettikuvaus jää normaaliksi. Menetelmään liittyy nykyisellään erittäin merkittäviä luotettavuusongelmia. Menetelmä on kuitenkin nopeassa kehitysvaiheessa, ja uudenlaisen menetelmäversion käyttöönoton uskotaan parantavan menetelmän luotettavuutta olennaisesti. 80. Tällä hetkellä DTI-poikkeavuus voi Roineen mukaan soveltua lisänäytöksi tilanteessa, jossa käytettävissä olevat tiedot ja tulokset muutenkin sopivat aivovammaan. Se ei sovellu tapauksiin, joissa viitteet aivovamman olemassaolosta ovat ristiriitaisia. Menetelmää ei myöskään voi käyttää aivovamman vaikeusasteen arviointiin. Tämä johtuu siitä, että DTI-poikkeavuudet ovat epäspesifejä löydöksiä, joiden aiheuttaja ja syntyajankohta eivät ole tutkimuksen perusteella pääteltävissä. Toistaiseksi ei ole yksimielisyyttä siitä, minkä asteinen poikkeama DTI-kuvauksessa vaaditaan yksittäisellä potilaalla aivovaurion osoittamiseksi. Menetelmä ei kykene erottelemaan toisistaan eri mekanismeilla syntyneitä kudosvaurioita. Monet muutkin seikat kuten ikä tai fyysiset ja psyykkiset sairaudet aiheuttavat vastaavanlaisia muutoksia aivokudoksen rakenteeseen. 81. DTI-analyysin luotettavuuden Roine on todennut riippuvan ratkaisevasti analyysin suorittaneen kuvantamisyksikön tutkimustekniikasta, menetelmän toistettavuudesta sekä vertailuaineiston laajuudesta ja kattavuudesta. DTI-traktografia kuuluu kaikkien yliopistosairaaloiden kuvantamisvalikoimaan, mutta sen kliinisen käytön Roine on todennut jääneen vähäiseksi menetelmään liittyvien epävarmuustekijöiden ja tulkintavaikeuksien johdosta. Roine on kuitenkin pitänyt todennäköisenä, että DTI-traktografiasta tulee menetelmäkehityksen myötä ehkä jo lähiaikoina merkittävä osa aivovammojen ja useiden muidenkin aivosairauksien diagnostiikkaa. Vielä tällä hetkellä se ei sitä ole, eikä mitään yksittäistä diagnoosia pidä perustaa yksin tämän informaation varaan. 82. Roine on suullisessa käsittelyssä kuultuna lisäksi kertonut, että DTI-tutkimusta käytetään lähinnä lievien aivovammojen tutkimisessa ja nykyisellään menetelmään liittyy paljon virhelähteitä. Alan kirjallisuudessa vallitsee yksimielisyys siitä, että aivovammapotilailla menetelmä soveltuu käytettäväksi ryhmätasolla, mutta yksilötason diagnostiikkaan se ei sovellu. Löydöksen vaikeusaste ei yksilötasolla juurikaan korreloi potilaan kliinisen tilan vaikeusasteeseen. Hyvin monet eri sairaudet ja ikääntyminen aiheuttavat tutkimuksessa poikkeavia tuloksia. 83. Roineen kirjallisen lausunnon mukaan asiayhteydestä irrotettuna A:lle suoritetun DTI-tutkimuksen löydös voisi sopia erittäin laajaan molemminpuoliseen aivovaurioon. Poikkeavien löydösten täydellinen puuttuminen kaikissa perinteisissä kuvantamistutkimuksissa sekä diffuusille aivovammalle tyypillisen vuodon jälkitilan täydellinen puuttuminen yhdessä potilaan oirekuvan ja kliinisten löydösten kanssa ei kuitenkaan Roineen mukaan sovi laaja-alaiseen vaikeaan aivovammaan. 84. Roine on todennut, että tutkimus oli tehty lähes 30 vuotta epäillyn aivovamman jälkeen. Hän on pitänyt selvänä, että vuosikymmenten viive invalidisoi täysin johtopäätökset mahdollisesta syy-seuraussuhteesta. Tällä välin potilaalle on saattanut kehittyä valkean aineen vaskulaarista degeneraatiota taikka muita vammoja tai sairauksia. Riippumatta siitä, onko A:lla viitettä mistään näistä vaihtoehdoista, löydösten epäspesifisyys estää täysin johtopäätösten tekemisen. 85. Roine on todennut, että kroonisessa aivovammassa esiintyy aivokudoksen katoa eli atrofiaa aksonaalisen vaurion seurauksena. Myös aivoatrofia on epäspesifi ilmiö, joka voi johtua paitsi aivovammasta myös useista muista tunnetuista ja tuntemattomista tekijöistä. Näin ollen myöskään aivojen volyymikadon perusteella ei voida perustellusti tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä ilmiön syystä. Aivovammadiagnostiikan käynnistäminen vuosikymmeniä epäillyn aivovamman jälkeen ei ole Roineen mukaan uskottavaa millään menetelmällä, mutta erityisesti tämä pitää paikkansa sellaisen menetelmän osalta, jossa löydökset jo lähtökohtaisesti ovat epäspesifejä. Lähes 30 vuotta epäillyn aivovamman jälkeen suoritetulla DTI-traktografiatutkimuksella ei Roineen lausunnon mukaan saada mitään selvää näyttöä aiemmasta aivovammasta. 86. Roine on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna arvioinut myös A:lle tehtyä aivojen tilavuutta mittaavaa NeuroQuant-tutki-musta, jossa oli todettu aivojen kokonaistilavuuden olevan keskitason alapuolella. Lisäksi tutkimuksessa oli havaittu aivoatrofian paikallista painottumista. Roine on pitänyt löydösten yhteyttä aiemmin saatuun aivovammaan mahdollisena, mutta ei todennäköisenä. Hänen mukaansa tämänkaltainen aivojen surkastumalöydös on hyvin tavallinen ja aivokudoksen paikallinenkin surkastuma voi liittyä melkein mihin tahansa syyhyn. Kurki 87. Radiologian ja neuroradiologian erikoislääkäri, dosentti Timo Kurki on 30.12.2016 päivätyssä lausunnossaan käsitellyt aivojen magneettikuvausta ja DTI-kuvausta sekä aivojen tilavuusmittaukseen käytettävää NeuroQuant-menetelmää. Tilavuusmittauksen Kurki oli tehnyt A:n vuosina 2010 ja 2016 otetuista kuvista. Aivojen kokonaistilavuuden on lausunnossa todettu olevan huomattavasti iänmukaisen keskitason alapuolella. Kokonaistulos on ollut tasolla, jota alempi normaaliväestöstä on 11 prosentilla. 88. Lausunnon mukaan tilavuudenalenemat ja valkean aineen ratojen DTI-muutoksina todettavat vauriot ovat yleisiä aivovamman aiheuttamia muutoksia, joita esiintyy myös lieväasteisen vamman jälkitiloissa. A:n huomattavan alhainen aivojen kokonaistilavuus ja useiden alueiden vahva poikkeavuus voivat olla vammaan liittyviä muutoksia. A:n DTI-löydöksen on lausunnossa todettu olevan erityisen vahvasti ja laaja-alaisesti poikkeava. Löydös sopii hyvin traumaattiseksi. 89. Tilavuudenalenemat sekä DTI-poikkeavuudet ovat lausunnon mukaan epäspesifejä löydöksiä, joiden aiheuttaja ja syntyajankohta eivät ole suoraan tutkimuksen perusteella pääteltävissä. Esitietojen ja muiden tutkimustulosten on todettu olevan olennaisia syyn arvioinnissa. Lisäksi poikkeavuuksien sijainnin on todettu voivan antaa lisäinformaatiota. Käytettävissä olevien tietojen perusteella aivovamman lisäksi ei ollut tullut esille mitään muuta sairautta tai tilaa, joka voisi selittää A:n löydökset. Epätodennäköisenä on myös pidetty, että aivojen muutokset olisivat kehityksellisiä ottaen huomioon, että A oli ollut terve ja toimintakyvyltään normaali ennen vammaa. Näillä perusteilla aivovammaa on lausunnon johtopäätöksissä pidetty todennäköisimpänä muutosten aiheuttajana. 90. Kurki on 30.5.2017 antamassaan täydentävässä asiantuntijalausunnossa todennut, että suurella osalla aivovammapotilaista tavanomainen magneettikuvaus ei osoita mitään selvää poikkeavuutta liittyen menetelmän epäherkkyyteen valkean aineen muutosten, erityisesti traumaattisen aksonivaurion, toteamisessa. Merkittäviä asioita aivovammojen jälkitiloja arvioitaessa ovat myös kudoskato (atrofia) ja valkean aineen ratojen DTI-kuvauksella todettavat muutokset. Sekä atrofia että ratojen muutokset ovat yleisiä löydöksiä vamman jälkitiloissa ja ne korreloivat oirekuvaan, toipumiseen ja usein myös neuropsykologisen tutkimuksen tuloksiin. 91. Nykykäsityksen mukaan aivovamma ei useinkaan ole vain yksittäinen episodi, jonka jälkeen paranemisvaihetta seuraisi staattinen vaihe. Osalla potilaista katsotaan aivovamman johtavan degeneratiivistyyppiseen tilanteeseen, jossa muutokset lisääntyvät vuosien ajan. Vastaavasti on todettu keskivaikeassa ja vaikeassa vammassa kognitiivisen tilanteen heikkenevän vuosien ajan alkuvaiheen paranemisen jälkeen. Tällainen prosessi ilmenee magneettikuvauksessa etenevänä atrofiana eli surkastumana ja ratojen kunnon heikkenemisenä. Aivovamma johtaa usein normaalia nopeampaan aivojen kudoskatoon, ikään kuin aivojen ennenaikaiseen vanhenemiseen. Valkean aineen ratojen vaurio voi olla osoitettavissa jo alkuvaiheessa DTI-kuvauksella, mutta sekin tulee usein esiin voimakkaampana kroonisessa vaiheessa neurodegeneraation edettyä. 92. DTI-kuvauksella voidaan Kurjen lausunnon mukaan usein osoittaa vammoihin ja sairauksiin liittyviä muutoksia tavanomaisissa kuvissa normaalilta vaikuttavassa valkeassa aineessa. Poikkeamat normaalien keskiarvosta ilmoitetaan yleensä standardideviaatioina (SD). Merkitsevälle poikkeavuudelle ei ole yksiselitteistä rajaa, mutta usein käytetään rajaa 2 SD (2,3 prosentilla normaaliväestöstä vastaava tai huonompi tulos) tai 2,5 SD (0,6 prosentilla normaaliväestöstä huonompi tai vastaava tulos). Tutkimustulos on suhteutettava ikään. Tuloksiin voivat vaikuttaa aivojen normaali fysiologinen vaihtelu, magneettikuvaukseen liittyvät virhelähteet ja mittaustekniset asiat. Kurki on todennut käsitysten DTI-menetelmän painoarvosta erityisesti lieväasteisissa aivovammoissa olevan lievästi erilaiset. 93. Täydentävän lausuntonsa johtopäätöksissä Kurki on todennut, että A:n kuvantamislöydökset sopivat posttraumaattisiksi, mikäli kyseessä on osalla aivovammapotilaista ilmenevä etenevä degeneraatio. A:lla DTI-kuvauksessa todettu laaja-alainen ratojen poikkeavuus voisi liittyä myös vaikeaan verenpainetautiin, vaikeaan aivoverisuonisairauteen tai krooniseen fokaaliseen epilepsiaan. A:lla ei ole kuitenkaan mitään näistä sairauksista. Depressioon puolestaan ei liity näin vahvoja DTI-muutoksia. Kokonaisuudessaan jää vamman jälkitila todennäköisimmäksi etiologiseksi selitykseksi. 94. Myös Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultuna Kurki on kertonut, että DTI-kuvauksen tulokset ovat suuntaa-antavia ja epäspesifejä eli ne eivät kerro havaittujen poikkeamien syytä. Tutkimusmenetelmä on yksittäisellä potilaalla muita tutkimusmenetelmiä täydentävä eikä vammadiagnoosia voida tehdä yksinomaan sen perusteella. Kurki on todennut lähteneensä kirjallista lausuntoa antaessaan siitä, että A:lla on merkittävä neuropsykologinen oirekuva. Hän oli nähnyt tiivistelmän A:lle tehdystä neuropsykologisesta tutkimuksesta. Kurki on pitänyt A:n DTI-löydöstä hyvin vahvana eikä kyse ole hänen mukaansa ollut masennuksesta tai sairausperäisistä muutoksista. Eri vaihtoehtojen läpikäymisen jälkeen kyse on todennäköisesti aivovamman jälkitilasta. 95. NeuroQuant-tilavuusmittauksen tulokset ovat Kurjen mukaan myös epäspesifejä eikä tutkimus näytä suoraan, että kyse olisi vammasta. A:n aivojen tilavuus on Kurjen mukaan ollut pieni, mutta löydös ei ole ollut erityisen merkittävä. Löydös on kuitenkin Kurjen mukaan tukenut DTI-löydöstä. Tenovuo 96. Neurologian ja neurotraumatologian dosentti Olli Tenovuo on 30.5.2017 päivätyssä asiantuntijalausunnossaan ilmoittanut yhtyvänsä siihen, mitä Kurjen lausunnossa on esitetty kuvantamistutkimusten merkityksestä. Tenovuo on lisäksi todennut diffuusin aksonivaurion olevan aivovammojen diagnostiikan suurin haaste johtuen sen mikroskooppisesta solutasoisesta luonteesta. Tällä hetkellä on käytettävissä kaksi epäsuoraa menetelmää aksonivaurion osoittamiseen: DTI-kuvaus ja aivojen tilavuusmittaukset. Kumpikaan menetelmä ei ole aivovammalle spesifi. Menetelmät kykenevät kuitenkin osoittamaan sellaisia aivojen rakenteellisia poikkeavuuksia, joita ei muilla menetelmillä kyetä toteamaan. Jos DTI-kuvauksessa tai aivojen tilavuusanalyysissä todetaan poikkeavuus, joka sopii aiheutuneeksi vammasta, ja henkilöllä on tapaturmassa saatuun aivovammaan sopivat oireet ja neuropsykologiset löydökset eikä muita selittäviä tekijöitä voida todeta, kyseessä on Tenovuon mukaan mitä todennäköisimmin aivovamman jälkitila. 97. Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultuna Tenovuo on esittänyt, että DTI-tutkimuksessa todettujen ratojen vaurioiden ja tutkittavan henkilön kognitiivisten löydösten välillä on ryhmätasolla selvä yhteys. Yksilötason korrelaatio on eri asia. Tenovuon mukaan vallitsee yksimielisyys siitä, että aivovammaa ei voida diagnosoida pelkästään DTI-kuvauksen löydösten perusteella. DTI-kuvauksella on kuitenkin merkitystä apuvälineenä yksilötason diagnostiikassakin. 98. Tenovuo on katsonut, että A:n tapauksessa pitkä aikaviive tuo epävarmuustekijöitä DTI-kuvauksen tulosten tulkintaan. Kun tiedossa ei kuitenkaan ole kehityksellisiä häiriöitä, päihdeongelmaa tai neurologisia aivosairauksia, jotka voisivat selittää löydöksiä, vahvistuu todennäköisyys sille, että ne ovat tapaturmaperäisiä. Tenovuon mukaan myös A:lle tehdyn aivojen tilavuusmittauksen tulos tukee osaltaan käsitystä aivovamman jälkitilasta ja muutosten paikantuminen on ollut looginen vammamekanismiin nähden. Kinnunen 99. Neuroradiologi, diagnostisen radiologian dosentti Jaakko Kinnunen on 3.2.2013 päivätyssä asiantuntijalausunnossaan esittänyt, että DTI-kuvauksen luotettavuus menetelmänä on heikko eivätkä sen tulokset ja niistä tehtävät johtopäätökset ole uskottavia. Hän on katsonut, että A:lle 30.8.2010 tehdyn pään magneettikuvauksen konventionaalinen osuus poissulkee aivovammat erittäin todennäköisesti. 100. Kinnunen, jota ei ole voitu kuulla Korkeimmassa oikeudessa, oli häntä hovioikeudessa kuultaessa toistanut lausuntonsa sisällön ja todennut, että DTI-tutkimusta ei voida käyttää yksilötasolla kuin muita löydöksiä tukevana. A:n aivoissa oli voinut tapahtua paljon 30 vuoden aikana, ja A:lla oli ollut muitakin aivovammoja. Honkaniemi 101. Dosentti, neurologian ylilääkäri Jari Honkaniemi on 2.8.2017 päivätyssä asiantuntijalausunnossaan esittänyt tutkimuskirjallisuuteen viitaten, ettei DTI-kuvantaminen sovellu yksilötason dignostiikkaan eikä sen perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä aivovamman aiheuttamista neuropsykologisista oireista tai ennusteesta. Honkaniemi ei ole pitänyt dosentti Kurjen tulkintoja DTI-tutkimuksen merkityksestä A:n mahdollista aivovammaa analysoitaessa merkityksellisinä. 102. Honkaniemi on lausunnossaan todennut, että aivojen tilavuusmittaus NeuroQuant-ohjelmalla ei ole yleisesti hyväksytty ja validoitu tapa osoittaa aivovamma. Lievän aivovamman aiheuttama etenevä atrofia ei Honkaniemen mukaan myöskään ole yleisesti hyväksytty hypoteesi. Honkaniemi on lisäksi todennut A:n aivojen kokonaistilavuuden olevan normaali. A:n aivojen koko sijoittui tasolle 11 prosenttia, kun normaaliarvot aivojen koossa sijoittuvat ns. persentiililuvuiltaan välille 5 - 95 prosenttia. Asiassa esitetty arvio A:n aivojen normaalia nopeammasta kutistumisesta ei Honkaniemen mukaan saa tukea tehdystä analyysistä. 103. Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultuna Honkaniemi on toistanut lausunnossaan esittämänsä ja korostanut sitä, että aivovammadiagnoosia ei tule tehdä epäspesifien tutkimusten tulosten perusteella. 7.2 Kaularangan funktionaalinen magneettikuvaus 104. Edellä kohdassa 79 mainitun, professori Roineen antaman kirjallisen asiantuntijalausunnon mukaan kaularangan funktionaalinen magneettikuvaus ei ole käytössä missään yliopistosairaalassa, koska radiologian piirissä vallitsee yksimielisyys siitä, ettei tutkimus ole luotettava eikä sitä tule käyttää kaularankavammojen jälkitilojen diagnostiikkaan. A:lle tehdyssä kaularangan funktionaalisessa magneettikuvauksessa saadut löydökset, alaria-nivelsiteen kirkassignaalimuutokset mukaan luettuna, ovat Roineen mukaan epäspesifejä ja sellaisia on kuvattu myös potilailla, joilla ei ole tiedossa olevaa kaularangan vammaa. Lisäksi vuosikymmenien viive tekee syy-yhteyttä koskevien perusteltujen johtopäätösten tekemisen mahdottomaksi. Roine ei ole pitänyt A:lle tehdyn kuvauksen tulosta merkityksellisenä A:n sairastaman kaularankavamman diagnostiikassa. 105. Dosentti Tenovuo on Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultuna kertonut, että hän ei antaisi kaularangan funktionaalisen magneettitutkimuksen löydökselle A:n asiassa painoarvoa, koska tutkimuksella ei ollut pystytty liikkeiden rajoittuneisuudesta johtuen tutkimaan kaularangan normaalia liikkuvuutta. 106. Professori, kirurgian ja ortopedian sekä traumatologian dosentti Hannu Pätiälä on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna esittänyt, että kaularangan funktionaalisessa magneettikuvauksessa virhemahdollisuudet ovat suuret eikä tutkimus ole lyönyt itseään läpi. Hän on todennut, että A:lla todettu alaria-nivelsiteiden ohuus on voinut johtua yksilöllisestä vaihtelusta. Kaularangan syvien lihasten surkastuminen selittyy sillä, ettei kaularankaa ole käytetty. 107. Dosentti Kinnunen on edellä kohdassa 99 mainitussa lausunnossaan todennut, että kaularangan funktionaalinen magneettitutkimus ei ole vakiintunut lääketieteelliseen näyttöön perustuva tutkimusmenetelmä. 108. Ortopedian ja traumatologian dosentti Aarne Kivioja on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna lausunut, että kaularangan funktionaalisessa magneettikuvauksessa saaduille tuloksille ei voida antaa asiassa merkitystä. 109. Dosentti Honkaniemi on edellä kohdassa 101 mainitussa asiantuntijalausunnossaan todennut tutkimuskirjallisuuteen viitaten, että kaularangan funktionaalisella magneettikuvauksella ei ole mitään kliinistä merkitystä. Hänen mukaansa A:lla kyseisessä tutkimuksessa todettu alaria-nivelsiteen kirkassignaalimuutos ei tarkoita repeämää vaan on normaalivariaation piiriin kuuluva, diagnostisesti merkityksetön löydös. A:n niska- ja selkäkipua se ei Honkaniemen mukaan selitä. 8 Asiantuntijoiden arviot syy-yhteydestä A:n tapauksessa 110. Asiassa on esitetty useita lääketieteen asiantuntijoiden kirjallisia lausuntoja. Niissä on A:n terveydentilan kehittymistä koskevan selvityksen ja lääketieteellisten kokemussääntöjen perusteella arvioitu sitä, onko A:lle aiheutunut vuonna 1982 sattuneen liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma tai vaikea kaularankavamma. Osaa asiantuntijoista on kuultu myös suullisesti Korkeimmassa oikeudessa. Tässä jaksossa selostetaan asian ratkaisemisen kannalta keskeisiä osia tästä asiantuntijaselvityksestä. 8.1 Aivovamma Roine 111. Professori Roine on edellä kohdassa 79 mainitussa asiantuntijalausunnossaan esittänyt, että A ei ole todennäköisesti saanut vuoden 1982 liikenneonnettomuudessa vaikeaa aivovammaa, sillä tapahtumatiedot, varhaiset kliiniset havainnot ja kuvantamistutkimusten tulokset eivät tue tätä mahdollisuutta. A:n myöhemmät oireet ja neuropsykologisten tutkimusten tulokset sopivat sinänsä aivovamman, mutta enintään keskivaikean aivovamman jälkitilaan. Vammamekanismin perusteella aivovamman syntyminen on Roineen mukaan myös uskottavaa. 112. Roine on lausuntonsa yhteenvedossa esittänyt, että A:lla on todennäköisesti lievän tai mahdollisesti jopa keskivaikean aivovamman jälkitila, josta aiheutuvaa pysyvää haittaa Roine ei ole pystynyt tarkemmin arvioimaan. Roine on pitänyt erittäin epätodennäköisenä, että A:lla voisi olla vaikean aivovamman jälkitila. Ristiriitaisen tilanteen Roine on katsonut aiheutuneen siitä, ettei A:n diagnostiikassa ollut käytetty yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä eikä tutkimustulosten tulkinnassa ollut noudatettu yleisesti hyväksyttyjä periaatteita. 113. Roine on Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultuna lisäksi esittänyt, että A:lle tehdyn DTI-kuvauksen löydökset voivat sinänsä tukea aikaisempaa aivovammaa. Mikäli kyse olisi löydöksen mukaisesti lähes kaikkia tutkittuja ratoja koskevasta aivovammasta, myös kliinisten löydösten ja oireiden olisi kuitenkin tullut olla A:lla todettua selkeämpiä onnettomuudesta alkaen eikä vasta vuosikymmenien jälkeen. A:lla oli alkanut ilmaantua aivovammaan viittaavia oireita vasta pitkän ajan kuluttua onnettomuudesta. Vuonna 1984 sairauskertomukseen oli tosin tehty merkintä muistin heikkenemisestä ja huimauksesta. Nämä oireet ovat Roineen mukaan voineet olla lievän aivovamman seurauksia, mutta maininnat ovat niukkoja ja asiasta on vaikea saada kokonaiskuvaa, kun hyvin monenlaisia eri asioita on tuotu esiin lukemattomien lääkärikäyntien yhteydessä. Osa A:n esiin tuomista oireista on ollut sellaisia, jotka voivat liittyä aivovammaan ja niskan retkahdusvammaan oireiden voidessa olla molemmissa vammoissa hyvin laaja-alaisia. 114. A:lle vuosina 1991 ja 2002 suoritetuissa neuropsykologisissa tutkimuksissa ei Roineen mukaan ollut tullut esiin selkeästi aivovammaan viittaavaa. Roine on todennut, että aivovammapotilas ei tyypillisesti pysty keskittymään moneen asiaan samanaikaisesti eli tarkkaavaisuuden jakaminen on häiriintynyt. Neuropsykologisen tutkimuksen yhteydessä tehty kirjaus tarkkaavaisuuden syrjähtämisestä on kuitenkin hyvin tavallinen, sillä tutkimus on potilaalle pitkä ja rankka. Roine ei ole pitänyt kyseistä kirjausta merkittävänä. 115. Roine on todennut yli 30 vuoden viiveen aiheuttavan, ettei millään diagnostisella menetelmällä voida arvioida syy-yhteyksiä suuntaan tai toiseen millään luotettavuudella. Aivoissa on näin pitkän ajan kuluessa voinut tapahtua mitä tahansa. A:lle vuonna 1982 sattunut liikenneonnettomuus on kuitenkin mekanismiltaan ollut sellainen, josta aivovamma on mahdollisesti voinut aiheutua. Kyseinen onnettomuus oli ollut pahin vamma, joka A:lle on asiakirjojen mukaan aiheutunut. Hänelle sattuneet lukuisat muut pienemmät vammat ovat periaatteessa myös voineet aiheuttaa jonkinasteisen aivovamman. Lääketieteellisten syy-yhteyksien arvioiminen ja osoittaminen on A:n asiassa vaikeaa. 116. Roine on edelleen esittänyt, että lievän aivovamman aiheuttamat oireet ja haitan potilas pystyy yleensä kompensoimaan varsin hyvin. Ikääntymisen myötä kompensaatiomekanismit kuitenkin heikkenevät, mikä saattaa johtaa siihen, että tulee esiin aivovammasta johtuvia oireita. Validi kriteeri diagnosoida aivovammaa ei Roineen mukaan kuitenkaan ole se, että vasta ikääntymisen myötä esille tulevat oireet katsotaan aivovammasta johtuviksi. 117. A:lle ei ole Roineen mukaan aiheutunut vaikeaa aivovammaa, koska vaikeassa aivovammassa pitäisi olla looginen oireiden kulku. Lievässä aivovammassa on sen sijaan mahdollista, ettei potilas tai hänen lähipiirinsä pitkään aikaan aivovamman jälkeen totea aivotoimintojen muutosta. Roine on todennut enintään lieväasteisen aivovamman vaikuttavan A:lla todennäköiseltä, koska vammamekanismi on sellainen, joka on voinut sen aiheuttaa, eikä A ole oikein kunnolla selviytynyt työelämässä. Lievällä aivovammalla ei Roineen mukaan voi olla vaikeaa jälkitilaa, eikä siitä voi aiheutua etenevää oirekuvaa, joka johtaisi täydelliseen toimintakyvyttömyyteen. 118. Kokonaisarviointinaan Roine on todennut, että A:lla on todennäköisesti lievän aivovamman jälkitila. Lievää vaikeampi aivovamma on A:lla jäänyt vain mahdolliseksi. Kurki 119. Dosentti Kurki on edellä kohdassa 90 mainitussa lausunnossaan todennut, että hän voi suurelta osin yhtyä professori Roineen lausunnossaan esittämiin näkemyksiin. Kuten edellä kohdissa 93 ja 94 on jo selostettu, Kurki on arvioinut, että A:n vahvasti poikkeavien DTI-löydösten todennäköisin selittävä tekijä on aivovamman jälkitila. Tenovuo 120. Dosentti Tenovuo on edellä kohdassa 96 mainitussa lausunnossaan luetellut seikkoja, jotka puoltavat sitä, että A on saanut aivovamman vuoden 1982 liikenneonnettomuudessa: - onnettomuus on ollut suurienerginen; - autossa ei ole ollut niskatukea, joten A:n pää on päässyt tekemään törmäyksessä voimakkaan heilahdusliikkeen; - A on lyönyt onnettomuudessa päänsä siten, että otsaan on tullut haava; - onnettomuuteen on liittynyt ilmeistä muistin menetystä, jonka tarkempi kesto on mahdotonta määrittää; - A on saanut onnettomuudessa niskan retkahdusvamman, johon vammamekanismin vuoksi usein liittyy aivovamma; - A on ainakin jo keväällä 1984 valittanut muistivaikeuksia; - A:n naapuri on vuonna 1985 todennut hänellä työkyvyn heikkoutta, väsymystä ja uupumusta; - neuropsykologisen tutkimuksen löydökset sopivat aivovamman jälkitilaan; - aivojen DTI-kuvauksessa ja tilavuusanalyysissä on todettu poikkeavuudet, jotka sopivat tapaturmaperäisiksi; - aivosähköfilmissä on todettu poikkeavuutta oikean ohimolohkon seudussa; - A:lla ei ole todettu keskushermostosairauksia, jotka voisivat selittää aivojen rakenteessa ja toiminnassa todetut poikkeavuudet. 121. Aivovammaa vastaan puhuvina seikkoina Tenovuo on lausunnossaan luetellut seuraavat: - A on parin päivän sairausloman jälkeen palannut töihin ja jäänyt sairauslomalle uudelleen selkäkipujen vuoksi; - alkuvaiheen sairauskertomusmerkinnöissä ei ole tuotu esille aivovammaan viittaavia oireita tai löydöksiä; - ensimmäinen neuropsykologinen tutkimus on tehty lähes kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen eikä silloinkaan ole todettu selkeitä kognitiivisia poikkeavuuksia; - A on onnettomuuden jälkeen ollut työelämässä vielä 17 vuoden ajan. 122. Lausunnossaan Tenovuo on vielä luetellut epävarmuustekijöitä, joita liittyy puutteellisiin tietoihin: - sairaankuljetuksen lomaketta tai silminnäkijöiden kuvausta onnettomuuspaikalta ei ole käytettävissä; - muistiaukon kestoa ei ole kyetty asianmukaisesti selvittämään; - tiedot A:n selviytymisestä palkkatyöstä erityisesti 1980-luvulla ovat puutteelliset; - tapahtumista on kulunut yli 30 vuotta aikaa. 123. Tenovuo on pitänyt erittäin todennäköisenä, että A oli saanut jonkinasteisen aivovamman kyseisen liikenneonnettomuuden yhteydessä. Akuutin vaiheen vaikeusasteluokittelua ei ole mahdollista tehdä. Se, että A oli saanut aivovamman, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että hänen myöhemmät ongelmansa johtuvat aivovammasta, sillä suurin osa lievän vamman saaneista toipuu oireettomiksi. 124. Tenovuo on lausunnossaan ottanut kantaa A:n eri oireiden ja liikenneonnettomuuden väliseen syy-yhteyteen. Selkäkipujen yhteyttä onnettomuuteen hän on pitänyt vähintään mahdollisena. A:n masennusta on Tenovuon mukaan mahdotonta katsoa ainakaan kokonaan liikenneonnettomuudesta riippumattomaksi. Masennukseksi tulkituissa oireissa on mahdollisesti ainakin osittain ollut kyse aivovamman aiheuttamista oireista. A:n päänsäryn osalta Tenovuo on lausunut, että vaikka siinä on ollut selviä migreenipiirteitä, siinä on ollut myös niskaperäisen syyn puolesta puhuvia seikkoja. Tenovuo on pitänyt epätodennäköisenä, että A:n päänsärkyoireisto olisi vuoden 1982 vammasta riippumaton. A:lla esiintyneiden, toiminnallisina eli psyykkisperäisinä pidettyjen kohtausten osalta Tenovuo on lausunut, että niiden yhteydessä on aiheutunut huomattava muistihäiriö ja jälkioireena on ollut raajaoireita. Tiedot herättävät epäilyn kallo-kaularankaliitokseen liittyvistä vireystilan häiriöistä. Tenovuon mukaan ei voida ainakaan pitää poissuljettuna sitä vaihtoehtoa, että kohtausten syy liittyy niskavammaan. Tenovuo on kokonaisarviointinaan esittänyt, että lääketieteellisesti arvioiden ei voida väittää, että edellä mainitut A:n terveysongelmat tai diagnoosit olisivat varmuudella vuoden 1982 liikenneonnettomuudesta riippumattomia. 125. Tenovuon mukaan tieto aivovamman pitkän ajan vaikutuksista on lisääntynyt. Nyt tiedetään, että aivovamma osalla vammautuneista johtaa vähitellen etenevään oirekuvaan, mikä yhdessä ikääntymisen vaikutuksen kanssa voi ajan mittaan pahentaa oirekuvaa huomattavasti. Tenovuo on todennut, että A:n sairauskertomusta ajallisena jatkumona tarkastellessa on vaikea välttyä ajatukselta, etteikö A:n ongelmien syy-yhteys liikenneonnettomuuteen olisi todennäköisempi kuin syy-yhteyden puuttuminen. 126. Tenovuo on todennut A:lla jo työiässä esiintyneen muistiongelman, laaja-alaisten valkean aineen ratojen poikkeavuuksien, aivojen tilavuuden poikkeaman, väsymys- ja uupumusongelman, äkkipikaisuuden, keskittymisen ja tarkkaavuuden vaikeuksien sekä normaaleihin lääkkeisiin reagoimattomien päänsäryn ja masennuksen sopivan aivovamman jälkitilaan. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin että kyse on aivovamman jälkitilasta. Lisäksi on arvioitava, onko ongelmille osoitettavissa muita syitä kuin aivovamma. Muistiongelmille on lausunnon mukaan hyvin vaikea esittää ainakaan aivovammaa todennäköisempää syytä. Aivojen tilavuusanalyysin osalta Tenovuo on todennut, että ne aivojen alueet, jotka A:lla ovat poikkeavasti surkastuneet, sopivat loogisesti kyseisen kaltaisessa liikenneonnettomuudessa vaurioituneiksi. Yhteenvetona Tenovuo on todennut, että kaikille A:lla esiintyneille oireille voidaan varmasti tarjota vaihtoehtoisiakin selityksiä, mutta on lukuisia seikkoja, jotka puhuvat sen puolesta, että ne liittyvät aivovamman jälkitilaan. 127. Tenovuo on todennut lausuntonsa lopuksi, että epävarmuustekijöistä johtuen hän ei hoitavana lääkärinä ottaisi A:n ongelmien syyhyn vahvaa kantaa. Hän on lausuntoa antaessaan kuitenkin päätynyt siihen, että A:n työkyvyttömyys on hänen mielestään todennäköisessä lääketieteellisessä syy-yhteydessä vuoden 1982 onnettomuuteen. 128. Tenovuo on häntä Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultaessa esittänyt olennaisilta osin samat seikat kuin kirjallisessa lausunnossaan. Hän on lisäksi esittänyt, että erikoislääkäri Z:n A:lle asettamaan aivovammadiagnoosiin voidaan kohdistaa kritiikkiä, sillä Z oli ottanut diagnoosiin kantaa teettämättä ensin perusteellisia tutkimuksia diagnoosin tueksi. Pätiälä 129. Professori Pätiälä on antanut 2.10.2012 päivätyn asiantuntijalausunnon koskien A:n oireiden syy-yhteyttä A:lle 4.1.1996 sattuneeseen liikennevahinkoon, jossa aiheutuneiden vammojen korvattavuuden arvioimisesta Korkeimmassa oikeudessa ei ole kysymys. Lausunnossa ei ole otettu tarkemmin kantaa vuoden 1982 liikenneonnettomuuteen, mutta siinä on todettu yleisesti, että A:lla on runsaasti psyykkisiä vaivoja, joiden takia hän on ollut useissa tutkimuksissa ja hoidoissa ja jotka näyttävät selittävän pitkälti hänen nykytilaansa. 130. Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultuna Pätiälä on pitänyt vuoden 1982 liikenneonnettomuutta sen välittömien seurausten perusteella vähäisenä. Aivovammaan viittaa onnettomuuden jälkeisissä tiedoissa vain päähän saatu kolaus, mikä ei vielä tarkoita aivovammaa. Vasta vuonna 1991 tehty sairauskertomusmerkintä kymmenen minuutin tajuttomuudesta on A:n itsensä kertomaa. Merkkejä muistamattomuudesta ei ole ollut. Käypä hoito -suosituksen (2008) mukaiset diagnostiset kriteerit aivovammalle eivät Pätiälän mukaan ole täyttyneet. Honkaniemi 131. Dosentti Honkaniemi on kohdassa 101 mainitussa asiantuntijalausunnossaan todennut, että aivovammojen luokittelussa on keskeistä tajuttomuuden keston, tajunnan tason ja muistiaukon arviointi. Anamneesin ja kliinisen tutkimuksen lisäksi diagnostiikka perustuu aivojen CT- ja MRI-kuvauksiin. Normaalit kuvantamistutkimukset eivät kuitenkaan sulje pois vaikeankaan aivovamman mahdollisuutta. 132. Honkaniemen mukaan A:n vamma ei ole täyttänyt Käypä hoito -suosituksen (2008) mukaisia aivovamman minimikriteereitä. Muistiaukosta ei ole missään mainintaa. A on vahinkoilmoituksessaan neljä päivää onnettomuuden jälkeen pystynyt antamaan hyvin yksityiskohtaisen kuvan onnettomuudesta, minkä Honkaniemi on todennut puhuvan voimakkaasti merkittävää muistiaukkoa vastaan. Vuonna 1991 eli yhdeksän vuotta onnettomuuden jälkeen A:lla on sanottu olleen kymmenen minuutin tajuttomuus tapahtumaan liittyen. Honkaniemi ei ole pitänyt tätä A:n myöhemmin antamaa informaatiota uskottavana, mutta vaikka näin olisikin, aivovamma olisi luokiteltavissa korkeintaan lieväksi. Tällaisista vammoista toivutaan yleensä täysin. Tätä näkemystä tukevat myös A:n työtodistukset vuosilta 1984 ja 1997, joissa A:n on todettu pärjänneen työtehtävissään hyvin tai jopa kiitettävästi. 133. Honkaniemi on lausunnossaan viitannut neuropsykologian alan väitöskirjaan, jossa on esitetty ennen ja jälkeen onnettomuuden esiintyviä tekijöitä, jotka korreloivat huonoon kuntoutumiseen lievän aivovamman jälkeen. Honkaniemi on todennut, että vaikka A:n tilanne ei täytä edes aivovamman minimikriteerejä, väitöskirjassa on esitetty useita tekijöitä, jotka selittävät hyvin A:n nykytilan. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa kipu, ennen ja jälkeen onnettomuutta esiintynyt psyykkinen oireilu, depressiivisyys, yleinen elämään liittyvä stressi, taloudelliset ongelmat, vahvistettu sairauskäyttäytyminen, käräjöinti ja taipumus somatisointiin. Honkaniemen mukaan nämä ovat olleet keskeiset tekijät, joiden vuoksi A:n problematiikka on kroonistunut. Hänen nykyoireilullaan eli lähinnä kivulla ja psyykeproblematiikalla ei Honkaniemen mielestä ole syy-yhteyttä liikenneonnettomuuteen. 134. Honkaniemi on häntä Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultaessa vahvistanut lausuntonsa sisällön. Hän on kritisoinut erikoislääkäri Z:n asettamaa aivovammadiagnoosia, joka oli perustunut oireluetteloon eli potilaan subjektiivisiin tuntemuksiin eikä aikaisempiin sairauskertomuksiin ja kuvantamistutkimuksiin. Diagnoosi oli tehty huomattavalla viiveellä, mitä Honkaniemi on pitänyt harvinaisena. 8.2 Kaularankavamma Roine 135. Professori Roine on edellä kohdassa 79 mainitussa asiantuntijalausunnossaan katsonut, että A:lle tehdyn kaularangan funktionaalisen magneettikuvauksen tulos ei viittaa vaikea-asteiseen kaularankavammaan. A:lla asiakirjojen mukaan kuvattu kahdeksan vuoden oireeton tai vähäoireinen vaihe kaularangan osalta puhuu myös vahvasti vaikea-asteista kaularankavamman jälkitilaa vastaan. Roine on katsonut, että A:lla on niskan retkahdusvamman jälkitila, josta on aiheutunut haittaluokkaa 4 vastaava pysyvä haitta. Roine on pitänyt erittäin epätodennäköisenä, että A:lla olisi tätä vaikeampi kaularankavamman jälkitila. Pätiälä 136. Professori Pätiälä on häntä Korkeimmassa oikeudessa kuultaessa pitänyt epäselvänä, oliko A:lle edes aiheutunut kaularankavammaa vuoden 1982 onnettomuudessa. Pätiälä on kiinnittänyt huomiota siihen, että myöhemmin A:lla oli alkanut korostua migreeni ja psyykkiset oireet ja sairauskertomusasiakirjoissa oli viittauksia myös korvaushakuisuuteen. Niskaoireet olivat vuonna 1999 olleet aikaisempaa vähäisempiä ja migreeni ja päänsärky oli ilmoitettu työkyvyttömyyseläkkeen syyksi. Lisäksi oli esiintynyt selkävaivoja, joiden vuoksi A on ilmoittanut jääneensä töistä pois. Niskan retkahdusvamma ei Pätiälän mukaan aiheuta alaselän oireilua. Mikäli migreeni liittyisi retkahdusvammaan tai aivovammaan, sen pitäisi alkaa heti. Vuonna 1989 tehdystä ENMG-tutkimuksesta ei Pätiälän mukaan voida päätellä mitään, vaikka jokin vamma pleksus- tai hermojuuritasolla on todettu. Onnettomuudesta oli tällöin kulunut seitsemän vuotta ja lisäksi muut myöhemmät tutkimukset eli CEP- ja MEP-herätevastetutkimukset olivat olleet normaalit. Juuri-pleksustason vamma on yleensä paha ja invalidisoiva. Pätiälä on katsonut A:n työkyvyttömyyden johtuvan herkkyydestä ja psyykkisistä ominaisuuksista. Kivioja 137. Dosentti Kivioja on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna esittänyt, että niskan retkahdusvammaan voi liittyä monenlaisia oireita, mutta silmäkipu, migreeni tai alaselän kivut eivät hänen käsityksensä mukaan liity kaularankavammaan. Kivioja on pitänyt olennaisena sitä, että A:lla oli ollut heti onnettomuuden jälkeen melkein vuoden tauko niskakipujen osalta. Masennuksen ja A:lle aiheutuneen kaularankavamman välillä hän ei ole nähnyt syy-yhteyttä. A:n työkyvyttömyys ei Kiviojan mukaan ole liittynyt tämän saamaan lievään niskan retkahdusvammaan. Honkaniemi 138. Dosentti Honkaniemi on edellä kohdassa 101 mainitussa asiantuntijalausunnossaan todennut A:n kärsineen onnettomuuden jälkeen selkäkivuista. Niskaproblematiikasta on ensimmäinen maininta vasta reilut kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen. Tämän jälkeen A on edelleen valittanut selkäkipua ja seuraava maininta niskakivuista on yli vuosi onnettomuuden jälkeen. Honkaniemi on todennut, ettei A:n voida sanoa saaneen merkittävää niskavammaa onnettomuudessa. 9 Ratkaisun lähtökohdat 9.1 Sovellettavat säännökset 139. Voimassa olevan liikennevakuutuslain (460/2016) 99 §:n 2 momentin mukaan ennen lain voimaantuloa sattuneeseen vahinkotapahtumaan sovelletaan aikaisemman liikennevahinkolain (279/1959) säännöksiä. Viimeksi mainitun lain 1 §:n 1 momentissa säädetään, että moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä aiheutunut henkilö- ja omaisuusvahinko korvataan ajoneuvoa varten annetusta liikennevakuutuksesta tämän lain mukaan. Säännös osoittaa sen lähtökohdan, että liikennevakuutuksesta korvataan vain vahinko, joka on riittävässä syy-yhteydessä moottoriajoneuvon liikenteeseen käyttämiseen. 140. Tässä asiassa on ratkaistavana kysymys siitä, onko A saanut 11.3.1982 tapahtuneen liikenneonnettomuuden seurauksena kanteessa väitetyt vammat ja onko hänen työkyvyttömyytensä johtunut hänen liikenneonnettomuudessa saamistaan vammoista. Asian ratkaiseminen riippuu keskeisesti asiassa esitetyn näytön arvioinnista ja siitä, voidaanko vammojen olemassaolosta sekä niiden ja liikenneonnettomuuden välisestä syy-yhteydestä esitettyä näyttöä pitää riittävänä, jotta A:n kanteessaan esittämät vaatimukset voidaan hyväksyä. 141. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskevat säännökset on uudistettu 1.1.2016 voimaan tulleella lailla oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (732/2015). Korkeimmassa oikeudessa tulee tässä asiassa sovellettavaksi nyt voimassa oleva oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §. Sen 1 momentin mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön. 142. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että 2 §:ssä oleva uusi näyttökynnys \"uskottava näyttö\" vastaa jo aikaisemmin noudatettua näyttökynnystä. Näytöltä vaadittavaa vahvuutta ei siis ole ollut tarkoitus muuttaa (HE 46/2014 vp s. 46). Lainmuutoksesta huolimatta voidaan siten edelleen noudattaa jo aikaisemmassa oikeuskäytännössä vahvistettuja periaatteita, jotka koskevat näytön arviointia ja näytön riittävyyttä. 9.2 Oikeuskäytännössä sovelletut arviointiperusteet 143. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään todennut, että lähtökohtana myös liikenneonnettomuudessa aiheutuneiden henkilövahinkojen osalta on, että korvausta vaativan tulee näyttää toteen korvauksen edellytykset, joihin kuuluu syy-yhteys vakuutustapahtuman ja vahinkoseurauksen välillä. Avainasemassa on lääketieteellinen näyttö eli lääkäreiden tekemät havainnot ja heidän soveltamansa kokemussäännöt. Viime kädessä syy-yhteyskysymys on kuitenkin luonteeltaan oikeudellinen. Harkinnassa otetaan lääketieteellisen selvityksen ohella huomioon muutkin seikat, joiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä syy-yhteyden olemassaolosta tai sen puuttumisesta. Kun kysymys on vakuutuskorvauksesta, merkitystä on myös vakuutusoikeudellisilla periaatteilla, joilla pyritään vakuutustapahtumien yhdenmukaiseen käsittelyyn ja johdonmukaiseen korvauslinjaan (esim. KKO 2005:99, kohta 2). 144. Syy-yhteyttä vahinkotapahtumaan ei ole silloin, kun vamma on seurausta jostakin muusta syystä kuin liikennevahingosta. Korkein oikeus on todennut, että jos korvausasiassa käy ilmi, että vahinkoseurauksen on aiheuttanut jokin vakuutustapahtumasta riippumaton seikka, vaatimus ei voi menestyä. Vastaajan velvollisuutena ei kuitenkaan ole vaatimuksen torjuakseen osoittaa todellista syytä vahinkoon, vaan keskeinen merkitys on kantajan esittämällä todistelulla vakuutustapahtuman ja seurauksen suhteesta. Käytännössä näyttöasetelma voi kuitenkin muodostua sellaiseksi, että kanteen torjuminen edellyttää vastanäyttöä (esim. KKO 2005:99, kohta 3). 145. Pelkästään ajan kuluminen ei katkaise syy-yhteyttä, mutta vahinkotapahtuman ja vamman toteamisen välillä kulunut pitkä aika tyypillisesti vaikeuttaa syy-yhteyden selvittämistä ja lisää todennäköisyyttä esimerkiksi sille, että asianomaiselle on vahinkotapahtuman jälkeen sattunut muita tapaturmia, joista vamma on aiheutunut. Näiden syiden vuoksi ajan kuluminen on usein syy-yhteyden todennäköisyyttä vastaan puhuva seikka. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisukäytännössään todennut olevan selvää, ettei kaikkia vammoja välttämättä voida havaita eikä ilmoittaa heti tapaturman jälkeen, vaan ne voivat ilmetä pitkänkin ajan kuluttua tapaturmasta. Vammautumisen vaikutuksia harkittaessa voi merkitystä olla sillä, minkälaisia tosiasiallisia rajoitteita toimintakyvylle vamma on välittömästi tapaturman jälkeen aiheuttanut. Tapaturman lopulliset vaikutukset voivat kuitenkin ilmetä vasta myöhemmin. Kussakin tapauksessa on olosuhteet sekä vammojen laatu ja niiden kehittymisestä saatava selvitys huomioon ottaen arvioitava, mikä merkitys ajan kulumiselle on annettava syy-yhteyttä arvioitaessa (esim. KKO 2013:29, kohta 32 ja KKO 2014:33, kohta 31). 9.3 Käypä hoito -suosituksen merkityksestä 146. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin sekä eräiden erikoislääkäriyhdistysten yhdessä asettama työryhmä on valmistellut uuden aivovammoja koskevan Käypä hoito -suosituksen, joka on julkaistu 29.12.2017 (www.kaypahoito.fi). 147. Käypä hoito -suositukset ovat kansallisia hoitosuosituksia, joita laaditaan lääkäreille, terveydenhuollon ammattihenkilöstölle ja kansalaisille hoitopäätösten pohjaksi. Suositukset eivät ole oikeudellisia tarpeita varten laadittuja eivätkä edes terveydenhuollon ammattihenkilöitä sitovia asiakirjoja. Suositusten merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon myös, että lääketieteellinen tietämys kehittyy jatkuvasti eikä suosituksissa välttämättä ole aina vielä otettu huomioon alan uusinta tutkimustietoa. Näistä syistä Käypä hoito -suosituksille ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä, kun oikeudellisessa arvioinnissa joudutaan ottamaan kantaa vammojen ja sairauksien korvattavuutta koskeviin kysymyksiin. 148. Käypä hoito -suositukset sisältävät kuitenkin laaja-alaista asiantuntijatietoa kootussa muodossa edistäen lääketieteellisen tietämyksen hyödyntämistä oikeudellisessa päätöksenteossa. Professori Roine on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan asiantuntijalausunnossa todennut, että Käypä hoito -suositukset pohjautuvat laajan asiantuntijaryhmän konsensukseen ja muodostavat standardin, johon toteutunutta diagnostiikkaa ja hoitoa verrataan. Aivovammoja koskeva uusi Käypä hoito -suositus on julkaistu aivan äskettäin, joten siinä on voitu ottaa huomioon myös viimeaikainen tutkimustieto. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että suositusta voidaan pitää myös oikeudellisen ratkaisutoiminnan kannalta merkittävänä tietolähteenä, joka kuvaa Suomessa alan asiantuntijoiden keskuudessa tällä hetkellä vallitsevaa lääketieteellistä käsitystä aivovammojen diagnostiikasta ja hoitokäytännöistä. 149. Päivitetyssä suosituksessa aivovamma on määritelty ulkoisen vamman aiheuttamaksi aivotoiminnan häiriöksi tai rakenteelliseksi vaurioksi. Suosituksessa on aivovammojen diagnostiikasta esitetty, että aivovamman syntymisen edellytyksenä on päähän kohdistuva ulkoinen voima tai hidastuvuus- tai kiihtyvyysenergia, joka aiheuttaa aivotoiminnan häiriön merkkinä akuuttivaiheessa vähintään jonkin seuraavista: 1. tajuttomuus tai tajunnantason lasku; 2. vammaa välittömästi edeltävä tai sen jälkeinen muistiaukko eli posttraumaattinen amnesia; 3. vamman aiheuttama henkisen tilan muutos (sekavuus, desorientaatio tai uneliaisuus); 4. neurologinen oire tai poikkeava löydös (esim. näköhäiriö, halvausoire, tasapainohäiriö tai kouristelu). 150. Suosituksessa on edelleen todettu, että aivovamman diagnoosi perustuu sekä akuuttivaiheessa että myöhemmin potilasta tutkittaessa todettuihin edellä mainittuihin kliinisiin tietoihin aivotoiminnan häiriöstä ja kallonsisäisiin vammaperäisiksi sopiviin löydöksiin tietokonetomografiassa tai magneettikuvauksessa. 151. Aivovammat luokitellaan suosituksessa lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin. Suosituksen mukaan lievästä aivovammasta toivutaan yleensä oireettomiksi muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Pitkittyville oireille altistavia riskitekijöitä ovat muun muassa krooninen kipu, traumaperäinen stressi, vammaa edeltävät psyykkiset ja psykososiaaliset ongelmat, matala koulutustaso, masennusoireet ja heikko resilienssi (psyykkinen sopeutumiskyky). 10 Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätökset 10.1 Onko A saanut liikennevahingon seurauksena vaikean aivovamman A:n terveydentilasta esitetyn selvityksen arviointia 152. Edellä jaksossa 2 on selostettu pääpiirteittäin asiassa esitettyä selvitystä, joka koskee A:n terveydentilaa ennen liikennevahinkoa. Korkein oikeus katsoo, että päänsärystä 1970-luvun alkupuolella tehdyillä merkinnöillä ei ole vaikutusta asian arviointiin, koska päänsärky on esitetyn selvityksen mukaan saattanut liittyä A:lla todettuun veren hemoglobiiniarvon alhaisuuteen. Kun otetaan huomioon kuluneen ajan pituus, sanottavaa näyttöarvoa ei voida antaa A:n ja hänen sisarensa kertomuksille siitä, millainen A:n terveydentila ennen liikennevahinkoa heidän muistikuviensa mukaan oli ollut. Sairauskertomusasiakirjoja on pidettävä olennaisesti luotettavampana selvityksenä. 153. Sairauskertomusasiakirjoista ilmenee, että A:lla on jo ennen liikennevahinkoa ollut nuoresta iästään huolimatta erilaisia terveydentilaan liittyviä ongelmia, jotka ovat ainakin ajoittain vaikuttaneet myös hänen työ- ja toimintakykyynsä. Hänellä tuolloin esiintyneet oireet ovat asiakirjaselvityksen perusteella olleet osittain luonteeltaan varsin epämääräisiä. Korkein oikeus katsoo, että esitetty selvitys tukee jossain määrin käsitystä, että A:lla liikenneonnettomuuden jälkeisinä vuosina esiintynyt monimuotoinen oireisto on johtunut liikenneonnettomuudesta riippumattomista tekijöistä. 154. Edellä jaksossa 3 selostetun selvityksen perusteella on näytetty, että liikenneonnettomuudessa on tapahtunut raju törmäys. A:n otsaansa saama haava osoittaa lisäksi, että hän on lyönyt onnettomuudessa päänsä. Näiden tietojen ja asiassa esitetyn asiantuntijaselvityksen perusteella kyse on ollut sellaisesta vammamekanismista, jonka seurauksena on voinut aiheutua lievää vaikeampi aivovamma. Pelkästään tämä seikka ei kuitenkaan osoita, että A:lle olisi myös tosiasiassa aiheutunut tällainen vamma. 155. Onnettomuuden jälkeinen kuvaus A:n tilasta ei asiantuntijoiden arvioiden mukaan ole ollut lievää vaikeammalle aivovammalle tyypillinen. Alkuvaiheen merkintöjen mukaan A:lla ei ilmeisesti ole ollut tajuttomuutta. Myöskään mahdollisesta muistiaukosta ei ole tuossa vaiheessa tehty merkintöjä. Selvityksenä A:n tajunnan menetyksestä on esitetty 9.7.1991 tehty sairauskertomusmerkintä: \"oli ad 10 min tajuton hetken kuluttua vammasta\". Tätä merkintää ei kuitenkaan voida pitää luotettavana selvityksenä tajunnanmenetyksestä ottaen huomioon, että se on tehty A:n oman ilmoituksen perusteella lähes kymmenen vuotta liikenneonnettomuuden jälkeen. Myöskään A:n vasta vuosikymmeniä myöhemmin oikeudenkäynnissä kertomaa ei voida pitää luotettavana selvityksenä tajunnan menetyksestä. 156. Kun aivovammoja koskevat tutkimus- ja hoitokäytännöt ovat kehittyneet, on sinänsä mahdollista, että A:n tilaa ja mahdollisia aivovammaan viittaavia oireita ei ole vuonna 1982 tutkittu ja arvioitu yhtä perusteellisesti kuin nykyisin noudatettavien tutkimus- ja hoitokäytäntöjen mukaan vastaavassa tilanteessa tehtäisiin. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että asiaa nyt jälkikäteen arvioitaessa voitaisiin lähtökohdaksi asettaa oletus siitä, että A:lla olisi alkuvaiheessa havaittu aivovammaan viittaavia oireita tai löydöksiä, jos häntä olisi silloin tutkittu perusteellisemmin. 157. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A:lla olisi ollut akuuttivaiheessa tajuttomuutta, muistiaukkoa tai muutakaan neurologista oiretta tai löydöstä, joka suoraan viittaisi siihen, että hän olisi saanut onnettomuuden seurauksena aivovamman. Pelkästään tämän perusteella ei kuitenkaan voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että hän on saanut onnettomuudessa jonkinasteisen aivovamman. 158. A:lle on sattunut muitakin tapaturmia, jotka ovat kohdistuneet päähän. Kaksi tapaturmaa on sattunut jo ennen kysymyksessä olevaa liikennevahinkoa vuosina 1981 ja 1982 (ks. edellä kohta 6). Liikennevahingon jälkeen, mutta ennen aivovammadiagnoosin asettamista on sattunut kaksi tapaturmaa vuosina 1984 (kohta 23) ja 2004 (kohta 56). Lisäksi A on ollut 4.1.1996 liikenneonnettomuudessa, jossa hänen kuljettamansa henkilöauto on törmännyt vasemmalla etukulmalla toisen henkilöauton vasemman sivun takaosaan. A on toista vakuutusyhtiötä vastaan ajamassaan kanteessa katsonut, että hänelle oli aiheutunut myös tämän liikennevahingon seurauksena pysyvänä haittana vaikea aivovamma ja kaularankavamma, joiden seurauksena hän oli jäänyt pysyvästi työkyvyttömäksi 1.12.1999 lähtien. Sanottu vuoden 1996 liikenneonnettomuuteen perustuva kanne on lainvoimaisesti hylätty. 159. A:lle sattuneet muut tapaturmat ovat olleet sekä vammamekanismeiltaan että A:n saamien ensivaiheen oireiden suhteen selvästi vähäisempiä kuin vuoden 1982 liikenneonnettomuus. Siten ei voida pitää todennäköisenä, että jokin näistä muista tapaturmista olisi aiheuttanut ne oireet ja löydökset, joiden A katsoo osoittavan, että hänellä on vaikea-asteinen aivovamma. Se, että A:lle on kerrotulla tavalla vuosien mittaan aiheutunut useita muitakin päähän kohdistuneita tapaturmia, puhuu kuitenkin jossain määrin sitä vastaan, että A:n myöhemmät oireet ja löydökset voitaisiin pitkästä ajallisesta viiveestä huolimatta katsoa juuri vuoden 1982 liikennevahingosta aiheutuneiksi. 160. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan A:lla on alkanut esiintyä aivovammaan sopivia laaja-alaisia yleisoireita enemmälti vasta 1990-luvulla eli lähes kymmenen vuoden kuluttua onnettomuudesta. Tätä aikaisemmalta ajalta on ainoastaan yksittäisiä merkintöjä huimauksesta, unettomuudesta ja muistin huononemisesta. Sairauskertomusmerkinnöissä ovat pitkään korostuneet selän ja niska- ja hartiaseudun kivut. Korkein oikeus katsoo, että A:n onnettomuuden jälkeistenkin vuosien oireilu viittaa siihen, että hänelle on aiheutunut liikenneonnettomuudessa enintään lievä aivovamma. 161. Asiantuntijoista Tenovuo ja Kurki ovat esittäneet, että ensivaiheen tietojen perusteella lievänä pidetty aivovamma mahdollisesti voisi johtaa vaikeaan jälkitilaan. Kurjen mukaan vamman luokittelu eri vaikeusasteisiin ei suoraan kuvaa jälkitilan vaikeusastetta, vaikka vaikeampi vamma keskimäärin johtaa vaikeampaan vammaisuuteen. Tenovuo on todennut tiedon tältä osin lisääntyneen ja viitannut aivovamman käynnistämään krooniseen tulehdusreaktioon ja perinnöllisiin tekijöihin. Oireet voivat hänen mukaansa myös peittyä muiden oireiden kuten kipujen alle ja oireita on voitu tulkita muista syistä kuten masennuksesta johtuvaksi. Roineen ja Honkaniemen mukaan lievästä aivovammasta ei voi seurata vaikeaa jälkitilaa. Honkaniemen mukaan etenevä oirekuva voi liittyä sairauteen, jolle on olennaista altistuminen massiiviselle määrälle eriasteisia pään vammoja. 162. A:lla on useita vuosia liikenneonnettomuuden jälkeen alkanut esiintyä erilaisia laaja-alaisia ja pitkäaikaisia aivovammaan sinällään viittaavia oireita kuten päänsärkyä, muistivaikeuksia, väsyvyyttä ja myös masennusta. Neuropsykologisessa tutkimuksessa vuonna 1991 ei kuitenkaan ole tullut esille selkeitä neuropsykologisia puutoksia. A:n suoriutumista on alentanut tarkkaavaisuuden syrjähtäminen, jonka on todettu liittyvän mahdollisesti psyykkiseen vähävoimaisuuteen. Vuoden 2002 neuropsykologisessa tutkimuksessa A:n kognitiivinen suoriutuminen on todettu keskitasoiseksi. Oireet eivät ole asiantuntijoiden mukaan olleet aivovammalle spesifejä. A on jäänyt työstä pois kokonaan vuonna 1999. Työkyvyttömyyden syy on asian lääketieteellisen selvityksen mukaan ollut moninainen ja liittynyt erityisesti selän ja niskan vaivoihin ja migreeniin. A on kertonut myös väsyvyydestään ja siitä, ettei ole kyennyt töihin edellytetyllä tavalla. 163. Korkein oikeus toteaa, että A:n terveydentilan kehittymisestä esitettyä selvitystä voidaan asiassa esitetty asiantuntijaselvitys huomioon ottaen tarkastella useista eri näkökulmista. Mahdollinen selitys A:n terveysongelmiin on se, että hänellä kanteessa esitetyin tavoin on aivovamman jälkitila. Toisaalta yksiselitteisten päätelmien tekeminen on vaikeaa, koska A:lla on vuosien mittaan ollut hyvin lukuisia erilaisia oireita. Häntä koskevissa sairauskertomusasiakirjoissa on myös toistuvasti esitetty käsityksiä tai ainakin epäilyjä siitä, että hänen oireensa tai jotkin niistä eivät ole somaattisesta syystä johtuvia, vaan psyykkisperäisiä. A on esimerkiksi 2000-luvun alkuvuosina kokenut kärsineensä toistuvista tajunnanmenetyskohtauksista. Nämä kohtaukset on perusteellisten tutkimusten jälkeen todettu toiminnallisiksi eli psyykkisperäisiksi. Sairauskertomusasiakirjoissa olevien merkintöjen mukaan häntä on toistuvasti epäilty jopa korvaushakuisuudesta. Korkein oikeus katsoo, että edellä kuvatut seikat vaikeuttavat luotettavien päätelmien tekemistä siitä, kuinka vaikea-asteisia A:n eri vaiheissa kuvaamat oireet ovat tosiasiassa olleet ja mikä on ollut oireiden syy. Vuonna 2010 tehdyn aivovammadiagnoosin merkitys 164. A:lle on tehty aivovammadiagnoosi vasta vuonna 2010 eli lähes 30 vuotta liikennevahingon jälkeen. Tätä ennen asiakirjoissa on mainintoja vain siitä, että hänen on katsottu saaneen aivotärähdyksen eli hyvin lievän aivovamman jälkitilan (ks. edellä kohdat 36 ja 58). Korkein oikeus pitää jo lähtökohtaisesti epätodennäköisenä sitä, että A olisi saanut liikenneonnettomuudessa ainakaan lievää vaikeampaa aivovammaa, mutta se olisi kyetty diagnosoimaan vasta näin pitkän ajan kuluttua liikenneonnettomuuden jälkeen. Näin on varsinkin, kun otetaan huomioon, että A oli asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan ollut vuosien mittaan hyvinkin intensiivisesti useita eri erikoisaloja edustavien lääkäreiden tutkittavana, hoidettavana ja kuntoutettavana. 165. Edellä jaksossa 6 selostetuin tavoin aivovammadiagnoosin on tehnyt asiassa todistajana kuultu neurologian erikoislääkäri Z. Z on kertonut, että hänen vuonna 2010 antamansa lausunto on perustunut A:n kertomaan. Lisäksi Z oli tehnyt tarkentavia kysymyksiä. Aivovammadiagnoosi on perustunut vammamekanismiin ja kliiniseen kuvaan. A:lla esiintyneillä oireilla Z on tarkoittanut A:n itsensä kokemia ja kuvaamia oireita. Z on kertonut hänellä lausuntoa antaessaan olleen joitain asiakirjoja käytössä kuten neuropsykologinen tutkimus. 166. Dosentti Honkaniemi on antamassaan kirjallisessa asiantuntijalausunnossa käynyt yksityiskohtaisesti läpi Z:n diagnostiikkaan liittyviä puutteita ja todennut, että se ei edusta kokeneelta terveydenhuollon ammattilaiselta edellytettävää osaamisen tasoa. Hän ei ole pitänyt Z:n asettamaa aivovammadiagnoosia perusteltuna. Myös dosentti Tenovuo on häntä Korkeimmassa oikeudessa suullisesti kuultaessa todennut, että Z:n menettelyä voidaan kritisoida, kun hän on tehnyt aivovammadiagnoosin ilman perusteellisia tutkimuksia. 167. Korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetyn asiantuntijaselvityksen perusteella aivovammaa koskevan diagnoosin tekemistä lähes 30 vuotta vamman väitetyn syntymisen jälkeen pääasiassa potilaan itsensä kuvaamien oireiden ja mahdollisesti joidenkin yksittäisten sairauskertomusasiakirjojen perusteella voidaan pitää selvästi tavanomaisesta poikkeavana menettelynä. Lisäksi huomiota herättää se, että Z on katsonut aiheelliseksi lähettää A:n kuvantamistutkimuksiin, mutta hän on kuitenkin tehnyt aivovammadiagnoosin jo ennen kuin oli saanut niiden tulokset. Vuonna 2011 antamassaan uudessa lääkärinlausunnossa hän on lisäksi toistanut aikaisemmat johtopäätöksensä edes viittaamatta teettämiensä kuvantamistutkimusten tuloksiin. 168. Edellä selostettujen seikkojen perusteella Korkein oikeus katsoo, että Z:n tekemälle aivovammadiagnoosille ei ole perusteltua antaa näyttöarvoa arvioitaessa sitä, onko A saanut liikenneonnettomuudessa aivovamman. DTI-tutkimuksen ja aivojen tilavuusmittauksen merkityksestä 169. Asiassa on kuvantamisnäyttönä esitetty A:lle vuonna 2010 suoritetun DTI-tutkimuksen löydös. Hänelle on suoritettu myös niin sanottuja perinteisiä kuvantamistutkimuksia, joissa ei asiantuntijoiden yksimielisen kannan mukaan ole todettu aivovammaan viittaavaa. Aivojen valkean aineen kuntoa tutkivan DTI-tutkimuksen löydöstä on A:n kohdalla pidetty vahva-asteisena. Löydöksen on sinällään todettu voivan viitata aivovammaan, mutta asiantuntijat ovat olleet yksimielisiä siitä, ettei kyseisen tutkimuksen vahva-asteinenkaan löydös voi epäspesifinä löydöksenä osoittaa, että sen taustalla olisi nimenomaan lähes 30 vuoden takainen liikenneonnettomuus. Toisaalta asiassa on myös katsottu, ettei muuta syytä kuin kyseisessä liikenneonnettomuudessa saatu aivovamma ole löydökselle esitettävissä. Potilaan ikä on tutkimuksessa huomioitu eikä A:lla ole todettu sairauksia, joista löydös voisi johtua. 170. Asiantuntijat ovat olleet periaatteessa yksimielisiä siitä lähtökohdasta, että DTI-tutkimuksen löydösten perusteella ei voida tehdä aivovammadiagnoosia yksittäistapauksessa. Tämän mukaisesti Korkein oikeus katsoo, että myöskään A:lle tehdyn DTI-tutkimuksen löydöksen perusteella ei voida tehdä aivovammadiagnoosia, vaan se voi vain osaltaan tukea muita aivovammaan viittaavia tutkimustuloksia. Tutkimuksen A:lle suorittanut Kurki on katsonut DTI-löydöksen tukevan A:lle vuosina 1991 ja 2002 suoritettujen neuropsykologisten tutkimusten tuloksia. Neuropsykologisten tutkimusten löydökset ovat asiantuntijoiden mukaan voineetkin viitata aivovammaan, mutta myös ne on todettu hyvin epäspesifeiksi löydöksiksi. Lisäksi kyseisiäkin tutkimuksia on suoritettu ensimmäisen kerran vasta lähes kymmenen vuoden kuluttua onnettomuudesta. 171. Näyttönä aivovammasta on vielä esitetty A:lle vuonna 2016 suoritettu aivojen tilavuutta mittaava NeuroQuant-tutkimus, josta annetun tutkimuslausunnon mukaan A:n aivoissa on ollut tilavuudenalentumaa. Honkaniemi on asiantuntijalausunnossaan ja häntä suullisesti kuultaessa ottanut esille yksityiskohtaisia seikkoja tutkimuksesta ja todennut löydöksen normaaliksi vastoin siitä annettua lausuntoa. Myös tämä tutkimus on asiantuntijoiden yksimielisen kannan mukaan epäspesifi, eikä siten kerro aivoissa mahdollisesti tapahtuneen muutoksen syytä tarkemmin. Johtopäätökset 172. Korkein oikeus katsoo, että esitetyn selvityksen perusteella voidaan sinänsä pitää todennäköisenä, että A on saanut liikenneonnettomuudessa lievän aivovamman. Ei myöskään voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että A:lla myöhempinä vuosina esiintyneet moninaiset oireet ainakin joiltakin osin johtuisivat liikenneonnettomuudessa saadusta aivovammasta ja sen jälkitilasta. Pelkkä syy-yhteyden mahdollisuus ei kuitenkaan riitä korvausvelvollisuuden vahvistamisen perusteeksi, vaan tämä edellyttäisi vähintään todennäköistä syy-yhteyttä. Kanteen tueksi esitetyn näytön suhteellisen vähäinen todistusvoima huomioon ottaen ei myöskään voida edellyttää, että vakuutusyhtiön tulisi korvausvastuusta vapautuakseen kyetä osoittamaan, että A:n oireet johtuvat jostakin tarkoin yksilöitävissä olevasta muusta vammasta tai sairaudesta. 173. Korkein oikeus katsoo kaiken edellä lausutun perusteella, ettei asiassa ole esitetty uskottavaa näyttöä siitä, että A olisi vuoden 1982 liikenneonnettomuudessa saanut lievää vaikeamman aivovamman tai että A:n myöhemmässä oireilussa olisi kyse mahdollisen lievän aivovamman vaikeutumisesta siten, että sen jälkitila olisi aiheuttanut hänelle työkyvyttömyyteen johtaneet oireet. 10.2 Onko A saanut liikennevahingon seurauksena vaikean kaularankavamman 174. Asiassa on riidatonta, että A on saanut liikennevahingon seurauksena niskan retkahdusvamman, josta on vakuutusyhtiön mukaan aiheutunut keskivaikea toiminnanvajaus eli sosiaali- ja terveysministeriön vahvistaman haittaluokituksen mukaista haittaluokkaa 4 vastaava pysyvä haitta. Ratkaistavana on siten, onko näytetty, että A:lle olisi aiheutunut tätä vaikeampi kaularankavamma. 175. Edellä jaksossa 7.2 selostetun, hyvin yhdensuuntaisen asiantuntijaselvityksen mukaan kaularangan funktionaalista magneettikuvausta ei pidetä yleisesti hyväksytyn lääketieteellisen tutkimus- ja hoitokäytännön mukaisena menetelmänä tutkia kaularankavammoja ja niiden vaikeusastetta. Mainitun asiantuntijaselvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo, toisin kuin hovioikeus, etteivät A:lle tehdyn kaularangan funktionaalisen magneettikuvauksen löydökset tue käsitystä siitä, että hän olisi saanut liikennevahingon seurauksena edellä todettua vaikeamman kaularankavamman. 176. Myös A:n kaularankavamman vaikeusasteesta esitetyt asiantuntija-arviot, joita on selostettu pääpiirteittäin edellä jaksossa 8.2, ovat varsin yhdensuuntaisia. Niiden sisältö huomioon ottaen ei ole perusteita katsoa, että A:n liikenneonnettomuudessa saama kaularankavamma olisi ollut edellä kohdassa 174 todettua vaikeampi. Muukaan asiassa esitetty selvitys ei riittävän luotettavasti tue tällaista päätelmää. 177. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A:lle olisi aiheutunut 11.3.1982 sattuneen liikennevahingon seurauksena vaikea kaularankavamma. 10.3 Korvaus pysyvästä viasta ja haitasta 178. Edellä aivovamman ja kaularankavamman vaikeusasteen osalta esitettyyn viitaten Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A:lle olisi jäänyt hänen liikennevahingossa saamistaan vammoista sellaista pysyvää vikaa ja haittaa, jota hänelle haittaluokan 4 mukaisesti jo suoritettu korvaus ei kata. 10.4 Ansionmenetys ja pysyvä työkyvyttömyys 179. Edellä esitetyin tavoin asiassa on jäänyt näyttämättä, että A olisi saanut liikennevahingon seurauksena vaikean aivovamman tai vaikean kaularankavamman. A:n ansionmenetystä ja pysyvää työkyvyttömyyttä koskevia vaatimuksia on siksi arvioitava suhteessa hänellä riidattomasti oleviin vammoihin, joista hänelle on katsottu jääneen haittaluokan 4 mukainen pysyvä haitta. 180. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella A:n saama kaularankavamma on aiheuttanut hänelle erilaista oireilua vuodesta 1982 lähtien. A on kuitenkin esitetyn selvityksen mukaan ollut vuosina 1982 - 1999 ansiotyössä. Hän on näiden vuosien aikana työskennellyt useiden eri yritysten palveluksessa myyjänä tai myyntiedustajana. Hän on myös toiminut vuosina 1985 - 1997 maatalousyrittäjänä omalla lihakarjatilallaan osittain päätoimisesti ja osittain myyntityön ohessa. A sekä todistajat V ja X ovat sinänsä uskottavalla tavalla kuvailleet, että A:lla oli ollut vaikeuksia selviytyä raskaista ruumiillisista töistä. Nämä vaikeudet ovat todennäköisesti ainakin osaksi johtuneet hänelle liikennevahingon seurauksena jääneistä kaularankaperäisistä oireista. Asiassa ei kuitenkaan ole esitetty sellaista yksilöityä selvitystä, jonka perusteella voitaisiin luotettavasti päätellä, että liikennevahingossa saaduista vammoista johtuvat oireet olisivat aiheuttaneet A:lle ansionmenetystä vuosina 1982 - 1999. 181. Esitetyn selvityksen mukaan A on vuonna 1999 jäänyt pois työstään akuutin selkävaivan vuoksi eikä hän ole tämän jälkeen palannut työelämään. Esitetyn selvityksen perusteella keskeisenä syynä työelämästä pois jäämiseen ovat selkävaivojen lisäksi olleet usein toistuvat migreenikohtaukset. A:lle on sittemmin heinäkuussa 2011 tehdyillä eläkelaitosten päätöksillä myönnetty työkyvyttömyyseläke siten, että hänet on katsottu työkyvyttömäksi 31.8.2010 lukien. Asiassa esitetty selvitys ei osoita, että A:n pysyvä työkyvyttömyys olisi ainakaan merkittävältä osalta aiheutunut A:n liikennevahingossa saamista vammoista. 182. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A:lle olisi aiheutunut hänen liikennevahingossa saamiensa vammojen vuoksi työansion menetystä 1.4.1982 lähtien tai että hän olisi ollut liikennevahingossa saamiensa vammojen vuoksi pysyvästi työkyvytön 1.12.1999 lähtien. 10.5 Liikennevakuutuksen hoitotuki 183. Liikennevakuutuksen hoitotuki on liikennevakuutuslain mukaisessa korvauskäytännössä suoritettava korvauslaji, jonka tarkoituksena on korvata vahinkoa kärsineelle hänen saamansa vamman seurauksena säännöllisestä avuntarpeesta aiheutuvat kulut. Ennen 1.2.2003 sattuneiden vahinkojen osalta hoitotukea on liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaan maksettu liikennevahingosta johtuvan tilan vaikeusasteesta riippuen neljän eri luokan mukaan. IV luokan hoitotuki on kuulunut vammautuneille, jotka tarvitsevat säännöllistä apua joissakin jokapäiväisissä toimissa tai lähes säännöllistä valvontaa ja ohjausta. 184. Kun A:n väitteet vaikeasta aivovammasta ja vaikeasta kaularankavammasta ovat edellä esitetyin tavoin jääneet näyttämättä toteen, hoitotukea koskevaa vaatimusta on arvioitava suhteessa A:n liikennevahingossa riidattomasti saamiin vammoihin, joista hänelle on katsottu jääneen haittaluokan 4 mukainen pysyvä haitta. Asiassa ei ole esitetty uskottavaa selvitystä siitä, että A tarvitsisi näiden vammojensa vuoksi säännöllisesti toisen henkilön apua. Näin ollen hänellä ei ole oikeutta vaatimaansa liikennevahingon hoitotukeen. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin se koskee käräjäoikeuden ratkaisua nro 13/6306. Asia jätetään käräjäoikeuden välituomion varaan. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen (eri mieltä), Ari Kantor, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Johanna Ehtamo-Kettunen. Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Koponen: Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo todistusharkinnassa. Tässä asiassa on vuosikymmenten pituisen A:n sairaushistorian selostus tuomiossa mahdollista rajoittaa ratkaisun lopputuloksen ja ennakkoratkaisuluonteen kannalta olennaisempaa merkitystä koskeviin havaintoihin ja merkintöihin. Tällä tavoin ovat arvioitavissa yhdenmukaisesti näyttöarvoltaan vähäiset kannetta tukevat ja kannevaatimuksiin nähden vastaseikoiksi katsottavat merkinnät. Tämän vuoksi lausun näiltä osin vain alla ilmenevän. Liikenneonnettomuuden jälkeen A:ta koskevissa sairauskertomusmerkinnöissä on vuodesta 1983 alkaen lukuisia ja toistuvia toteamuksia niskan ja osin myös hartianseudun kipeytymisestä. Merkintöjä on myöskin huimauksesta ja muistin heikentymisestä. Vuonna 1989 on lääkärinlausunnossa todettu niskakivun ja päänsäryn olleen ajoittain voimakkaita estäen työnteon. Vuodesta 1990 alkaen kertomuksissa on merkintöjä ylirasittuneisuudesta, masentuneisuudesta sekä keskittymisvaikeuksista ja tarkkaavaisuuden syrjähtämisestä. Vuodesta 2000 alkaen merkinnöissä korostuvat migreenityyppiseen päänsärkyyn liittyvät vaivat ja masentuneisuus. Sairauskertomusmerkinnöistä ilmenee A:n kertoneen myös tajunnanhäiriökohtauksista. Suoritetuissa kaularangan kuvantamistutkimuksissa löydökset ovat olleet pääosin normaaleja, minkä ohella vuosina 1983 - 1984 A:lla on todettu juuriaukon ahtaumaa ja tietty nikamaväli hiukan muita kapeammaksi. Joitakin havaintoja on myös rappeumamuutoksista. EEG-tutkimuksen 1991 tulos on ollut normaali, vuonna 2002 oli todettu aaltoilevaa oireistoa ilman kiistatonta tajunnantason alenemista. Neurologian erikoislääkärin lausunnossa 30.10.2006 on todettu A:n oireiston sopivan aivotärähdyksen ja kaularangan retkahduksen aiheuttamaksi.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180050 ECLI:FI:KKO:2018:50 KKO:2018:50 Trafikförsäkring Skadestånd Orsakssamband Bevisning Bevisvärdering S2015/757 1401 2018-07-03 ECLI:FI:KKO:2018:50 A hade år 1982 varit med i en trafikolycka. Han hade fått ersättning från trafikförsäkringen för pisksnärtskada. A väckte talan mot försäkringsbolaget år 2009 och begärde ytterligare ersättningar. Enligt käromålet hade A orsakats en svår hjärnskada och skada på halskotpelaren som följd av trafikskadan och han hade varit bestående arbetsoförmögen sedan år 1999 på grund av de skador han ådragit sig." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180051 ECLI:FI:KKO:2018:51 KKO:2018:51 Yksityiselämän suoja Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen Sananvapaus R2016/319 1434 2018-07-10 ECLI:FI:KKO:2018:51 A oli julkaissut internetissä Pedofilian uhrien puolesta -nimisellä avoimella Facebook-sivustolla B:n valokuvan sekä linkittänyt sen uutissivustolla olleeseen uutiseen siitä, että nimeltä mainittu B oli noin neljä kuukautta aiemmin tuomittu vankeusrangaistukseen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:n katsottiin syyllistyneen yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen. Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 9.4.2015 nro 15/115666 Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 9.4.2015 nro 15/115666 Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A oli 17.1.2014 internetissä Facebook-palvelimen avoimella Pedofilian uhrien puolesta -sivustolla toimittanut oikeudettomasti lukuisten henkilöiden saataville B:n valokuvan ja linkittänyt sen MTV.fi-sivustolla olleeseen uutiseen siitä, että uutisessa nimeltä mainittu B oli tuomittu 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. A oli saanut B:n kuvan internetissä olevalta sivustolta, jonne B oli kuvan ladannut. Käräjäoikeus katsoi, että A:n menettely oli ollut omiaan aiheuttamaan B:lle vahinkoa ja kärsimystä sekä tähän kohdistuvaa halveksuntaa. Käräjäoikeus tuomitsi A:n yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä 40 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä velvoitti A:n suorittamaan B:lle korvausta kärsimyksestä 1 000 euroa. Asian on ratkaissut käräjätuomari Heikki Piiroinen. Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 16.2.2016 nro 16/106438 A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte ja korvausvaatimus hylätään. Hovioikeus totesi, että asiassa oli kysymys kahden perusoikeuden eli yksityiselämän suojan ja sananvapauden sovittamisesta yhteen punnitsemalla tapauksen olosuhteita kokonaisuudessaan. Kuvan kopioiminen uutisen yhteyteen kiinnitti perusteettomasti huomiota rikoksesta tuomitun B:n persoonaan. B ei ollut julkisuudessa esiintyvä henkilö vaan yleisölle tuntematon yksityishenkilö, jonka yksityiselämä nautti siten erityistä suojaa. Rikokseen syyllistyminen ei tarkoittanut, että tekijän arkaluonteiseksi luokiteltava yksityiselämä olisi muilta osin vapaasti levitettävissä julkisuuteen. Se, että B oli julkaissut kuvansa Facebook-sivullaan, ei merkinnyt, että A:lla olisi oikeus kuvan käyttämiseen missä tahansa asiayhteydessä. B:n valokuvan julkaiseminen Facebook-ryhmässä rikosuutisen yhteydessä ei ollut tarpeen yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi. Sinänsä neutraalin kuvan kopioiminen ilman B:n suostumusta arkaluonteisen uutisen yhteyteen muodosti hovioikeuden käsityksen mukaan loukkaavan kontekstin, jota ei tässä tapauksessa voitu pitää hyväksyttävänä. B:n kuvan liittäminen jo neljä kuukautta aikaisemmin julkaistuun uutiseen oli ollut omiaan lisäämään B:lle aiheutuvaa vahinkoa, kärsimystä ja häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Punnittuaan vastakkain yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja hovioikeus katsoi, että A oli oikeudettomasti toimittanut lukuisten ihmisten saataville B:n yksityiselämästä tiedon rikoslain 24 luvun 8 §:n tunnusmerkistön edellyttämällä tavalla. Kysymyksessä ei ollut yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitetty ilmaisu. A:n menettely ylitti selvästi sen, mitä voitiin pitää hyväksyttävänä. Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Hakkarainen, Harri Hyvärinen ja Marjo Leppänen. Esittelijä Jenni Mikkonen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että syyte ja korvausvaatimus hylätään. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. B on 2.9.2013 tuomittu Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen 6.4.2013 tehdystä 14-vuotiaaseen asianomistajaan kohdistuneesta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. B:n saamasta tuomiosta on syyskuussa 2013 uutisoitu useissa kansallisissa tiedotusvälineissä. Uutisoinnin yhteydessä on mainittu muun ohessa B:n nimi, ikä 26-vuotta, uhrin ikä sekä tekopaikkakunta ja -ajankohta. 2. A on toiminut ylläpitäjänä Facebook-yhteisöpalvelimen avoimessa ryhmässä, jonka nimi on ollut \"Pedofilian uhrien puolesta\". Sivusto on A:n mukaan ollut sisällöltään informatiivinen ja lastensuojelua tukeva. Sen tarkoituksena on lisäksi ollut kiinnittää huomiota seksuaalirikoksista tuomittaviin rangaistuksiin. 3. A on 17.1.2014 ladannut kohdassa 2 mainitulle sivustolle linkin MTV.fi -sivustolla 4.9.2013 olleesta uutisesta, jossa oli kerrottu B:n saamasta seksuaalirikostuomiosta. A on liittänyt uutislinkin yhteyteen B:n valokuvan, jonka hän oli saanut B:n avoimesta Facebook-profiilista, ja lisäksi kirjoittanut: \"B on ilmeisesti jo vapautunut?\". 4. Kohdassa 3 kerrotun julkaisun yhteyteen on syntynyt vilkasta keskustelua. Keskusteluun on osallistunut myös B, joka on ilmoittanut olevansa syytön ja pyytänyt sivuston ylläpitäjää poistamaan hänen valokuvansa julkaisusta. Kun näin ei ole tapahtunut, B on tehnyt asiasta rikosilmoituksen. Julkaisu on lopulta poistettu sivustolta, ja myös itse sivusto on sittemmin suljettu. 5. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat tuominneet A:n sakkorangaistukseen B:n yksityiselämän loukkaamisesta. B:n valokuvan julkaisemista ei ole pidetty tarpeellisena yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi. Kuvan ja uutisen linkittämisen yhdessä on katsottu loukkaavan B:n yksityiselämää tavalla, jota ei ole pidetty hyväksyttävänä. 6. Valituksessaan A on vaatinut syytteen hylkäämistä. A on myöntänyt menetelleensä edellä kohdassa 3 kerrotulla tavalla. Hän on kuitenkin katsonut, ettei hänen menettelynsä täytä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistöä. Esitetty tieto ei ole liittynyt B:n yksityiselämään, vaan on koskenut julkista tietoa tämän syyllistymisestä rikokseen. Tiedot olivat joka tapauksessa menettäneet yksityisen luonteensa eri tiedotusvälineiden uutisoitua laajasti B:n tekemästä rikoksesta. Valokuvan B oli puolestaan itse ladannut avoimelle Facebook-sivulleen. A on ainoastaan linkittänyt yhteen kaksi muutoinkin saatavilla ollutta tietoa. Menettely ei myöskään ole ollut omiaan aiheuttamaan B:lle vahinkoa tai kärsimystä taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Julkaisu on joka tapauksessa liittynyt yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä ole selvästi ylittänyt sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Kysymyksenasettelu 7. Asiassa on kysymys siitä, täyttääkö edellä kerrottu A:n menettely, jossa hän on internetsivustolla toimittanut saataville B:n valokuvan ja sanotulla sivustolla linkittänyt valokuvan B:tä koskevaan rikosuutiseen, yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistön. 8. Ensiksi on ratkaistava se, koskeeko internetissä julkaistu tieto B:n yksityiselämää ja onko tiedon levittäminen ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä B:lle. Tämän jälkeen ratkaistavana ovat kysymykset siitä, onko A:n menettely ollut oikeudetonta sekä onko se liittynyt yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseen ja onko menettely ylittänyt selvästi sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Sovellettava säännös ja sen tulkinta 9. Rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan joka oikeudettomasti 1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai 2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon. 10. Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pykälän 3 momentin mukaan kuitenkaan pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. 11. Mainittu rikoslain säännös turvaa henkilön yksityiselämää sitä koskevan tiedon oikeudettomalta levittämiseltä. Säännös liittyy perustuslain 10 §:ään, jonka mukaan jokaisen yksityiselämä on turvattu. Yksityiselämän suojasta säädetään myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa, jota sovelletaan kansallisessa tuomioistuimessa unionin oikeuden soveltamisalalla. 12. Rangaistussäännös sisältää lakiin perustuvan rajoituksen perustuslain 12 §:ssä, ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa ja unionin perusoikeuskirjan 11 artiklassa turvattuun sananvapauteen. Edellä todetusta seuraa, että yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevan säännöksen tulkinnassa on otettava huomioon myös sananvapauden suoja. Rangaistussäännöksen soveltamisedellytyksiä arvioidessaan tuomioistuimen edellytetään punnitsevan yksityiselämän loukkauksen ja sananvapauden välistä suhdetta ja löytävän näiden välille oikeudenmukaisen tasapainon. 13. Sananvapauden keskeinen merkitys säännöksen soveltamisessa ilmenee 1.1.2014 voimaan tulleella lailla (879/2013) pykälän 3 momentiksi lisätyssä rajoitussäännöksessä. Lainmuutosta koskeneen hallituksen esityksen (HE 19/2013 vp s. 42 - 43) mukaan momentin tarkoituksensa oli ennen kaikkea ottaa huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjaukset sananvapauden käyttämisestä. Ennen rajoitussäännöksen säätämistä sananvapauden merkitystä oli punnittu arvioitaessa yksityiselämää koskevan tiedon levittämisen oikeutusta. Sananvapautta ja yksityiselämän suojaa koskeva oikeuskäytäntö 14. Ihmisoikeustuomioistuin on muun ohessa ratkaisussaan von Hannover v. Saksa (suuren jaoston tuomio 7.2.2012 kohdat 108 - 113) täsmentänyt niitä periaatteita, joita on sovellettava punnittaessa vastakkain yhtäältä sananvapautta sekä toisaalta yksityiselämän suojaa. Ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että kummankin artiklan suoja on otettava periaatteessa yhtäläisesti huomioon. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan ensinnäkin perustavanlaatuinen arviointiperuste on se, onko esimerkiksi lehtiartikkelilla tai kuvalla edistetty yleisen mielenkiinnon alaan kuuluvaa keskustelua. Sananvapauden rajoittamiseen tulee suhtautua erityisen pidättyvästi silloin, kun on kysymys keskustelusta, jolla on yleistä mielenkiintoa. Tällaisina aiheina on pidetty ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esimerkiksi poliittisia kysymyksiä ja rikoksia. 15. Toinen tärkeä seikka arvioinnissa on asianomaisen henkilön asema ja se, miten hyvin hänet yleisesti tunnetaan, sekä itse artikkelin tai kuvan aihe. Merkitystä on tässä yhteydessä sillä seikalla, liittyykö artikkeli tai kuva henkilön toimintaan julkisuudessa vai koskevatko ne yksinomaan henkilön yksityiselämää tai pyritäänkö niillä pelkästään tyydyttämään tietyn lukijakunnan uteliaisuutta. Yleisölle tuntematon yksityinen henkilö saa erityisen vahvaa yksityiselämän suojaa. 16. Edelleen huomioon tulee ottaa henkilön käyttäytyminen ennen artikkelin julkaisemista ja se, onko artikkelin tiedot tai kuva julkaistu jo aikaisemmin. Arviointiin vaikuttaa myös se, millä tavalla artikkeli tai kuva on julkaistu ja millainen on ollut esittämistapa. Merkitystä on vielä julkaistujen tietojen totuudenmukaisuudella sekä yksityiselämään tunkeutumisen laadulla ja vakavuudella sekä julkaisemisesta aiheutuneilla seuraamuksilla. Toisaalta sananvapauteen kuuluu myös oikeus tietynlaiseen liioitteluun ja provokaatioon. Tärkeä seikka saattaa olla myös se, missä määrin artikkelia ja valokuvaa on levitetty. Huomioon tulee ottaa sekin, missä oloissa valokuvat oli otettu: oliko henkilö suostunut kuvaamiseensa ja kuvien julkaisuun vai oliko kuvat otettu salaa tai muutoin luvattomin keinoin. 17. Ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan arvioinut kysymystä rikoksesta epäillyn tai tuomitun henkilön yksityisyyden suojasta. Ratkaisuissa on punnittu sananvapautta ja yksityisyyden suojaa tapauskohtaisten seikkojen perusteella, jolloin huomiota on kiinnitetty muun ohella kohteen asemaan julkisuuden henkilönä, julkaistujen tietojen oikeellisuuteen, syyttömyysolettaman noudattamiseen sekä julkaisun tyyliin ja otsikointiin (Sciacca v. Italia 11.1.2005, Lappalainen v. Suomi 20.1.2009, Axel Springer AG v. Saksa 7.2.2012 ja Egill Einarsson v. Islanti 7.11.2017). 18. Myös unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on korostettu kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta punnita yksityisyyden suojaa koskevan perusoikeuden ja sananvapauden välistä suhdetta oikeudenmukaisen tasapainon löytämiseksi (tuomio 16.12.2008, Satakunnan Markkinapörssi ja Satamedia, C-73/07, EU:C:2008:727, 56 kohta). 19. Korkein oikeus on todennut ratkaisussaan KKO 2005:136, jossa oli kysymys rikoksesta tuomitun A:n nimen julkaisemisesta aikakauslehdessä, että A:n nimen mainitseminen lehtiartikkelissa oli merkinnyt puuttumista hänen yksityiselämäänsä, ja lehtiartikkeli olisi voitu julkaista myös ilman A:n nimeä. A ei ollut yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ei ollut sinänsä epäilystä siitä, etteikö A:n nimen mainitseminen ollut omiaan aiheuttamaan hänelle myös kärsimystä. Toisaalta A oli tuomittu rangaistukseen tavanomaista törkeämmästä rikollisesta teosta. Hän oli siten jo ennalta voinut varautua siihen, että myös hänen nimensä voi tässä yhteydessä tulla julkisuuteen. Rikosasia oli lehtiartikkelin julkaisemisen aikaan ollut ajankohtainen. Artikkelin yleissävy oli ollut asiallinen eikä sen yhteydessä ollut A:n nimen ohella julkaistu hänen kuvaansa tai muuta hänen yksityiselämänsä piiriin kuuluvaa tietoa. Edellä mainittuja näkökohtia punnittuaan Korkein oikeus katsoi, ettei A:n nimen mainitseminen lehtiartikkelissa ollut tapahtunut ilman laillista oikeutta. 20. Korkein oikeus toteaa, että edellä selostettu ratkaisu KKO 2005:136 on koskenut aikaisemmin voimassa olleen yksityiselämän loukkaamista koskevan rikoslain 27 luvun 3 a §:n (908/1974) soveltamista. Tässä asiassa sovellettava rikoslain 24 luvun 8 § (879/2013) poikkeaa aikaisemmasta säännöksestä muun muassa siten, että pykälässä on nyt edellä selostettu 3 momentin rajoitussäännös, jonka tarkoituksena on ollut mukauttaa rikoslain sääntely vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä tulevia vaatimuksia muun muassa mahdollistamalla punninta sananvapauden ja yksityisyyden suojan välillä. Muutoksen johdosta esimerkiksi niin vanhaan kuin voimassa olevaankin säännökseen sisältyvällä oikeudettomuutta koskevalla tunnusmerkillä ei ole enää samanlaista merkitystä sananvapauden ja yksityisyyden suojan välisessä punninnassa kuin sillä aikaisemmin oli (vrt. KKO 2009:3 kohta 8). A:n menettelyn arviointi Onko verkkokeskustelussa julkaistu tieto liittynyt B:n yksityiselämään ja onko tiedon levittäminen ollut loukkaavaa 21. Yksityiselämän käsitettä on vaikea määritellä tarkkarajaisesti. Myös ihmisoikeustuomioistuin on vakiintuneesti katsonut, että yksityiselämän käsitteellä on lavea merkityssisältö, joka ei ole yleisellä tasolla tyhjentävästi määriteltävissä. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan yksityiselämän piiriin kuuluu henkilökohtaiseen identiteettiin liittyviä seikkoja kuten henkilön nimi, valokuva ja fyysinen ja psyykkinen koskemattomuus. Siihen kuuluu myös oikeus elää rauhassa ilman epätoivottua huomiota. (Couderc ja Hachette Filipacchi Associés v. Ranska 10.11.2015, kohta 83 ja Amann v. Sveitsi 16.2.2000, kohta 65). 22. Yksityiselämän suoja liittyy yksilön oikeuteen määrätä itsestään sekä suhteestaan ja vuorovaikutuksestaan muihin. Vaikka rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia, kuuluu yksityiselämään sisältyvä oikeus elää rauhassa kuitenkin lähtökohtaisesti myös rikoksesta rangaistukseen tuomitulle henkilölle. Rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen ilman hänen lupaansa joukkoviestinnässä merkitsee aina jonkinasteista puuttumista asianomaisen yksityiselämään (KKO 2005:136 kohdat 10 ja 12). 23. Tieto rikokseen syyllistymisestä ja siitä saadusta tuomiosta on koskenut B:n yksityiselämää. Myös uutiseen linkitetty B:n kuva on kertonut hänen yksityiselämästään. Korkein oikeus toteaa, että A:n jakamassa tiedossa oli pääosin kysymys jo aikaisemmin julkisuudessa olleista tiedoista. Se ei sinänsä kuitenkaan poista tietojen luonnetta B:n yksityisyyttä koskevana tietona. 24. Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B:n rikosta koskevat tiedot ovat olleet rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuja hänen yksityiselämäänsä koskevia tietoja. Seuraavaksi on arvioitava sitä, onko tiedot esitetty siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä B:lle tai häneen kohdistuvaa halveksuntaa. 25. A on ottanut sivulleen \"pedofilian uhrien puolesta\" linkin uutiseen, jossa kerrotaan B:n rikoksesta, ja liittänyt siihen B:n kuvan. Linkkiin itseensä on sisältynyt tieto 14-vuotiaan hyväksikäytöstä. Korkein oikeus toteaa, että alaikäiseen kohdistunut seksuaalirikos on omiaan aiheuttamaan tekijän voimakasta tuomitsemista ja myös hänen halveksimistaan. A:n on täytynyt ymmärtää, että sivulla käytävä keskustelu tulee sisältämään viestejä, joista aiheutuu B:lle kärsimystä ja halveksuntaa. B:n valokuvan julkaiseminen on korostetusti tuonut esiin hänen henkilönsä. B:n valokuva on kuulunut hänen yksityisyytensä ytimeen, ja sen julkaiseminen rikosuutisen yhteydessä on merkinnyt erityisen voimakasta puuttumista B:n yksityisyyden suojaan. B on yksityishenkilö ja nauttii siten lähtökohtaisesti suurinta yksityisyyden suojaa. 26. A on näin ollen menettelyllään rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla toimittanut lukuisten ihmisten saataville tiedon ja kuvan B:n yksityiselämästä. B:tä koskevan uutisen ja valokuvan linkittäminen sivustolle on käsillä olevassa asiayhteydessä ollut omiaan aiheuttamaan B:lle sellaista kärsimystä ja vahinkoa sekä häneen kohdistuvaa halveksuntaa, jota mainitussa lainkohdassa tarkoitetaan. Onko menettely ollut oikeudetonta 27. Asiassa on seuraavaksi arvioitava, onko A:n menettely ollut oikeudetonta. Niin kuin voimassa olevan säännöksen esitöissäkin todetaan, oikeuttamisperusteena voi olla esimerkiksi oikeusjärjestykseen perustuva oikeus tai velvollisuus paljastaa yksityiselämää koskeva tieto taikka loukatun suostumus tietojen paljastamiseen (HE 19/2013 vp s. 40 ja 41). 28. Sekä linkitetty rikosuutinen että B:n valokuva ovat olleet jo aikaisemmin julkistettuja ja siten A:n menettelystä riippumatta yleisön saatavilla. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tiedot olisivat olleet eri tahojen vapaasti eri yhteyksissä julkaistavissa. Myöskään se, että B:n valokuva oli tämän itsensä avoimelle Facebook-sivulleen lataama, ei ole merkinnyt A:lle rajoituksetonta oikeutta kyseisen valokuvan käyttämiselle missä tahansa asiayhteydessä. Kysymys on ollut B:n henkilökohtaisella sivustolla olleesta yksityisestä valokuvasta. Selvää on, että B ei ollut antanut suostumustaan valokuvansa julkaisemiselle. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely on ollut sovellettavassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla oikeudetonta. Rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentin rajoitussäännöksen soveltaminen asiassa 29. Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentissa säädetyin edellytyksin pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. 30. Vakava rikollisuus koetaan jo sellaisenaan yleiseltä kannalta kiinnostavaksi ja yhteiskunnallisesti tärkeäksi keskustelun aiheeksi. Tällöin saattaa myös korostua tarve paljastaa rikoksentekijän nimi ja henkilöllisyys, jotta sivulliset välttyisivät aiheettomilta epäluuloilta. Erityisen törkeiden rikosten kohdalla rikoksentekijän henkilöllisyyden paljastamisen voidaan ajatella myös lisäävän ihmisten yleistä turvallisuuden tunnetta. Henkilöllisyyden paljastamisen osaltakaan ei siten välttämättä ole kysymys pelkästään tietyn lukijakunnan uteliaisuuden tyydyttämisestä (KKO 2005:136 kohta 15). 31. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on vakiintuneesti painotettu tiedotusvälineiden asemaa demokraattisessa yhteiskunnassa. Samalla on korostettu sananvapauden käyttöön liittyviä velvollisuuksia ja vastuita, joilla on merkitystä varsinkin yksilön oikeuksien ollessa kysymyksessä (esim. Bladet Tromsø ja Stensaas v. Norja 20.5.1999, kohta 65, Bergens Tidende ja muut v. Norja 2.5.2000, kohta 53 sekä Fressoz ja Roire v. Ranska 21.1.1999, kohta 54). Ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi todennut, että myös internetillä on merkittävä rooli tiedonvälityksessä mutta että se samalla aiheuttaa tiedotusvälineitä suuremman riskin erityisesti yksityisyyden suojalle (em. Egill Einarsson, kohta 46). 32. Korkein oikeus toteaa, että sananvapaus on perustuslain mukaan jokaiselle kuuluva oikeus eikä sen sisältö riipu siitä, mitä välinettä tiedon levittämiseen käytetään. Erityisesti internetin myötä mahdollisuudet perinteisestä mediasta riippumattomaan tiedonvälitykseen ovat laajentuneet huomattavasti, ja tällaisen tiedonvälityksen merkitys julkiselle keskustelulle on kasvanut. Kuitenkin myös velvollisuus kunnioittaa yksityisyyden suojaa koskee yhtä lailla verkkokeskustelua kuin tiedotusvälineitäkin. Sananvapauteen ja yksityiselämän suojaan liittyvien oikeuksien tapauskohtaisessa punninnassa merkitystä on muun muassa sillä, missä määrin verkkojulkaisussa on journalistisin periaattein toimitettua sisältöä ja millainen merkitys julkaisulla tässä suhteessa on tiedon levittämiselle ja yhteiskunnalliselle keskustelulle. 33. A on ilmoittanut pyrkineensä ylläpitämällään verkkosivustolla herättämään yksittäistapausten kautta yleistä keskustelua seksuaalirikoksista ja niiden rangaistuksista. A on kertonut, että sivuston tarkoitus oli informatiivinen ja lasten suojelua tukeva. Sivustolla tuotiin esille tuomioita lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista ja pedofiileistä, jotta ihmiset osaisivat varoa heitä. A oli jatkuvasti seurannut sivustolla käytyä keskustelua myös B:n tapauksessa ja poistanut sieltä kymmeniä asiattomia, muun muassa väkivaltaisia ja rasistisia kommentteja. 34. Korkein oikeus toteaa, että seksuaalirikollisuuteen ja niiden rangaistustasoon liittyvät kysymykset ovat yleiseltä kannalta merkittäviä keskustelunaiheita. Kuten myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee, sananvapauden suoja yleisesti merkittävien aiheiden käsittelemiseksi on erityisen vahva ja sananvapauden rajoituksille on tältä osin vain vähän sijaa. 35. Asiassa on vielä arvioitava sitä, ylittääkö A:n ilmaisu tapauksen olosuhteissa selvästi sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. 36. Korkein oikeus toteaa, ettei B:n henkilöllisyydellä ole ollut merkitystä julkaisun ilmoitetun tavoitteen kannalta. A ei ole tuonut esiin seikkoja, jotka perustelisivat nimen tai kuvan julkaisemista verkkosivuston tavoitteella. B:n tuomiota koskevan uutisen linkittäminen keskusteluforumille olisi ollut mahdollista tehdä myös ilman B:n valokuvaa. B:n kuvan paljastaminen ei ole sellaisenaan edistänyt yleiseltä kannalta merkittävää julkista keskustelua. Se mahdollisuus, että aihepiiriä koskeva julkaisu olisi voitu yhtä hyvin ja ilmaisun sanoman siitä kärsimättä tehdä ilman rikoksentekijän henkilöllisyyden paljastamista, ei kuitenkaan ratkaise sitä, onko julkaisemisella selvästi ylitetty se, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. 37. B:n henkilöllisyyden paljastavan tiedon julkaisemista on voitu perustella sillä, että kysymys on ollut tavanomaista törkeämmästä seksuaalirikoksesta. Teon laadun vuoksi B oli jo ennalta voinut varautua siihen, että myös hänen nimensä ja henkilönsä kiinnostavat ihmisiä. Kuten ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään (esim. Sidabras ja Dziautas v. Liettua, kohta 49) todennut, yksityiselämän suojaa turvaavien säännösten ei ole tarkoitettu antavan suojaa sellaista maineen menetystä vastaan, joka johtuu omaan rikolliseen tekoon liittyvistä tavanomaisista seuraamuksista. Mitä vakavammasta rikoksesta henkilö tuomitaan, sitä todennäköisempää on, että rikoksentekijän nimeä ja henkilöllisyyttä koskeva tieto tulee julkisuuteen. 38. A on julkaissut mainitut tiedot noin neljä ja puoli kuukautta käräjäoikeuden antaman tuomion jälkeen. Vaikka linkitetyn rikosuutisen sisältämä tieto käräjäoikeuden tuomiosta ei julkaisun ajankohtana olekaan ollut enää uusi, asian ei kuitenkaan voida katsoa menettäneen kokonaan ajankohtaisuuttaan. Käräjäoikeuden tuomio ei ole ollut lainvoimainen, vaan B:n valitus on ollut julkaisuhetkellä vireillä hovioikeudessa. 39. A on paljastanut B:n henkilöllisyyden internetin avoimella, mutta todennäköisesti rajattua yleisöä kiinnostaneella keskusteluforumilla. Julkaisun näkeminen on edellyttänyt kirjautumista kyseiselle Facebook-sivustolle. B ei ole väittänyt tulleensa julkaisun johdosta tosiasiassa aiempaa laajemmin tunnetuksi henkilöksi. Tieto tämän kaltaisesta rikoksesta ja siitä tuomion saaneesta henkilöstä leviää paikallisesti ja on rikoksesta odotettavissa oleva seuraus. 40. A:n julkaisun yhteyteen linkittämä rikosuutinen on ollut neutraali ja perustunut tosiasioihin. B:n kuva on ollut tavanomainen valokuva, joka ei ole paljastanut mitään epätavanomaista B:n yksityiselämästä. B oli alun perin itse julkistanut valokuvan siten, että se oli ollut yleisön saatavilla internetissä. B on myös itse osallistunut A:n aloittamaan keskusteluun ja saanut ilmaista siinä käsityksensä asiasta. 41. Toisaalta Korkein oikeus toteaa, että B on ollut yksityishenkilö, joka nauttii suurinta yksityiselämän suojaa. B:n henkilöllisyydellä ei ole ollut yleistä merkitystä. A on sivustolla paitsi linkittänyt rikosuutisen myös julkaissut B:stä valokuvan, mikä on kajonnut voimakkaasti hänen yksityisyyteensä. Valokuva on ollut B:n henkilökohtaiselta sivustolta ilman lupaa otettu yksityinen kuva. B on kuvasta selvästi tunnistettavissa, ja lisäksi kuvasta ilmenee muun muassa hänen harrastustensa kohteita. 42. Korkein oikeus toteaa, että verkkosivustolla esitetyt uutislinkki, valokuva ja lyhyt teksti ovat erillään tarkasteltuina olleet sinänsä asiallisia. Kysymys ei kuitenkaan ole ollut ajankohtaisesta rikosuutisoinnista eikä A ole käynyt keskustelua ilmoittamistaan yleisesti merkittävistä aiheista. Julkaisun pääpaino on ollut B:n henkilössä ja siitä on puuttunut toimituksellinen sisältö. Sen sijaan julkaisun yhteyteen on syntynyt kiivassävyistä keskustelua, josta ilmenee jopa kostomielialaa, vaikka A on ilmoittanut poistaneensa kymmeniä asiattomia kommentteja. Erityisesti B:n valokuvan julkaiseminen tällaisessa asiayhteydessä on loukannut voimakkaasti hänen yksityisyyttään. Korkein oikeus katsoo, että uutislinkin, valokuvan ja tekstin kerrotunlainen yhdistäminen toisiinsa Pedofilian uhrien puolesta -nimisellä sivustolla on tosiasiassa merkinnyt B:n henkilöön kohdistuvaa halveksivaa leimaamista. Johtopäätös 43. Punnittuaan vastakkain edellä selostettuja sananvapauden ja yksityisyyden suojaan liittyviä näkökohtia Korkein oikeus päätyy siihen, että A:n menettely on tapauksen olosuhteet huomioon ottaen selvästi ylittänyt sen, mitä on pidettävä hyväksyttävänä. A:n menettely täyttää siten yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistön. A:n valitus on näin ollen hylättävä ja hovioikeuden tuomio pysytettävä. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Päivi Hirvelä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Paula Jutila (mietintö). Esittelijän mietintö Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Jutila Hovioikeus on rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentin rajoitussäännöstä koskevassa arvioinnissaan pitänyt ratkaisevana sitä, että B:n kuvan julkaiseminen rikosuutisen yhteydessä ei ole ollut tarpeen yleisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Rajoitussäännöksen soveltaminen ei kuitenkaan edellytä ilmaisun tarpeellisuutta vaan ainoastaan sitä, että yksityiselämään liittyvä ilmaisu on tehty yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi. Lain esitöissä (HE 19/2013 vp s. 43) todetaan, että artikkelin tai kuvan tulee muodostaa jonkinlainen kontribuutio yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi eikä pelkästään tyydyttää jonkin lukijakunnan uteliaisuutta. Asialta ei kuitenkaan edellytetä nimenomaan yhteiskunnallista merkittävyyttä. Muutkin kuin yhteiskunnallisesti merkittävät asiat voivat olla yleiseltä kannalta merkittäviä. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan muun ohessa rikoksia koskevat kysymykset ovat yleiseltä kannalta merkittäviä (em. von Hannover, kohta 109). Korkein oikeus todennee, että seksuaalirikollisuuteen ja niiden rangaistustasoon liittyvät kysymykset ovat yleistä mielenkiintoa herättäviä ja yleisesti merkittäviä keskustelunaiheita. Julkisen keskustelun edistäminen aiheista on siten ollut perusteltua. Kuten myös ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee, sananvapauden suoja yleisesti merkittävien aiheiden käsittelemiseksi on erityisen vahva ja sananvapauden rajoituksille on tältä osin vain vähän oikeutettua sijaa. Asiassa on tämän jälkeen vielä arvioitava sitä, ylittääkö A:n ilmaisu tapauksen olosuhteissa selvästi sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Hyväksyttävyys voidaan säännöksen mukaan ilman rangaistusvastuuta ylittää, mutta ei kuitenkaan selvästi. Kysymys on ihmisoikeustuomioistuimen omaksumasta suhteellisuusarvioinnista. Kuten lain esitöissä (HE 19/2013 vp s. 44) todetaan, hyväksyttävyys on ajassa muuttuva käsite, jonka kriteereitä voidaan hakea vakiintuneista toimintatavoista. Toisaalta etenkään verkkokeskustelujen ja niin sanotun kansalaisjournalismin osalta ei ole olemassa vakiintuneita arviointimekanismeja. Korkein oikeus todennee, että B:n henkilöllisyydellä ei tässä tapauksessa ole ollut merkitystä julkaisun ilmoitetun tavoitteen ja sisällön kannalta. B:n tunnistettavan valokuvan jättäminen pois rikosta koskevasta uutisoinnista ei olisi vähentänyt julkaisun merkitystä julkiselle keskustelulle (ks. esim. Eerikäinen ja muut v. Suomi 10.2.2009, kohta 62 ja Axel Springer SE ja RTL Television GMBH v. Saksa 21.9.2017, kohta 46). Se mahdollisuus, että aihepiiriä koskeva julkaisu olisi voitu yhtä hyvin ja ilmaisun journalistisen sanoman siitä kärsimättä tehdä myös ilman rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastamista, ei kuitenkaan ratkaise sitä, onko julkaisemisella selvästi ylitetty hyväksyttävyyden raja. B:n henkilöllisyyden paljastavan tiedon julkaisemista on voitu tässä tapauksessa perustella sillä, että kysymys on ollut tavanomaista törkeämmästä seksuaalirikoksesta, josta B oli 2.9.2013 tuomittu ankaraan, yli kahden vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. Teon laadun vuoksi B on voinut jo ennalta varautua siihen, että myös hänen nimensä ja henkilönsä kiinnostavat yleisöä. Kuten ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään (esim. Sidabras ja Dziautas v. Liettua 27.10.2004, kohta 49) todennut, yksityiselämän suojaa turvaavien säännösten ei ole tarkoitettu antavan suojaa sellaista maineen menetystä vastaan, joka johtuu omaan rikolliseen tekoon liittyvistä tavanomaisista seuraamuksista. Rikokseen syyllistyvä joutuu sekä varautumaan että alistumaan tekonsa laillisiin seuraamuksiin, samoin kuin niistä aiheutuviin epäsuoriin kielteisiin vaikutuksiin elämässään. Mitä vakavammasta rikoksesta henkilö tuomitaan, sitä todennäköisempää on, että henkilöllisyyttä koskeva tieto tavalla tai toisella tulee joka tapauksessa julkisuuteen. Sillä tosiasiallisella lisähaitalla, joka rikoksentekijän henkilöllisyyttä koskevan tiedon julkaisemisesta hänelle tällaisessa tilanteessa lähes aina aiheutuu, ei ole merkitystä julkaisemisen sallittavuutta harkittaessa. A:n julkaisuunsa liittämä teksti \"B on ilmeisesti jo vapautunut\" viittaa siihen, että A on ilmaisullaan pyrkinyt erityisesti kritisoimaan B:lle tuomitun rangaistuksen pituutta. Julkaisu on tehty 17.1.2014 eli suhteellisen pian käräjäoikeuden antaman tuomion jälkeen. Käräjäoikeuden tuomio ei ole ollut lainvoimainen, vaan asia on B:n tekemän valituksen johdosta ollut julkaisuhetkellä yhä vireillä hovioikeudessa. Vaikka tieto seksuaalirikostuomiosta ei A:n tekemän julkaisun ajankohtana olekaan ollut enää uutisluontoinen, asian ei kuitenkaan voida katsoa menettäneen merkittävästi ajankohtaisuuttaan. Hyväksyttävyyden arvioinnissa on merkitystä annettava myös sille, että kysymys on ollut käräjäoikeuden tuomiosta eikä vasta rikosepäilystä tai vireillä olleesta rikosoikeudenkäynnistä, kuten aikaisemmin Korkeimmassa oikeudessa esillä olleissa rikosuutisointia koskeneissa asioissa (KKO 1997:80, KKO 2000:54, KKO 2001:96 ja KKO 2013:100) taikka lukuisissa ihmisoikeustuomioistuimessa esillä olleissa asioissa (esim. Sciacca v. Italia 11.1.2005, A v. Norja 9.4.2009, Axel Springer SE ja RTL Television GMBH v. Saksa 21.9.2017), jolloin myös syyttömyysolettama on tullut ottaa arvioinnissa huomioon. A on paljastanut B:n henkilöllisyyden internetin avoimella, mutta kuitenkin todennäköisesti vain rajattua yleisöä kiinnostaneella ja vain tämän yleisön käyttämällä keskusteluforumilla. Julkaisu ei ole ollut automaattisesti kaikkien internetin tai edes Facebookin käyttäjien nähtävillä, vaan sen näkeminen on edellyttänyt hakeutumista A:n ylläpitämälle ryhmäsivustolle. B ei ole edes väittänyt tulleensa A:n menettelyn johdosta tosiasiassa aiempaa laajemmin tunnetuksi henkilöksi. Todennäköistä on, että osa ihmisistä B:n asuinpaikkakunnalla on jo valtakunnallisten tiedotusvälineiden suorittaman rikosuutisoinnin perusteella yhdistänyt tiedon rikoksesta B:n henkilöön. Tieto tämän kaltaisesta rikoksesta ja siitä tuomion saaneesta henkilöstä leviää paikallisesti ja on rikoksesta odotettavissa oleva tavanomainen seuraus. Asiassa ei ole myöskään väitetty, että B:n kuvan julkaiseminen rikosuutisen yhteydessä keskusteluforumilla olisi ollut omiaan lisäämään B:n tekemän rikoksen uhrin kärsimystä, jolloin tietojen linkittäminen olisi voinut olla jo tällä perusteella kiellettyä. A:n julkaisun yleissävy on ollut asiallinen. Julkaisun yhteyteen linkitetty rikosuutinen on ollut neutraali ja perustunut tosiasioihin. Julkaisuun liitetty kuva on ollut tavanomainen valokuva. B:n kasvoja lukuun ottamatta se ei ole paljastanut mitään arkaluontoisena pidettävää seikkaa B:n yksityiselämästä. B on itse alun perin julkistanut kysymyksessä olevan valokuvan siten, että se on julkaisun ajankohtana ollut yleisesti saatavilla internetissä. A ei siten ole paljastanut mitään sellaista B:n yksityiselämään liittyvää seikkaa, joka ei olisi ollut jo muutoin asiasta kiinnostuneen yleisön helposti saatavilla. B on myös itse osallistunut A:n aloittamaan keskusteluun nyt kysymyksessä olevalla keskusteluforumilla ja saanut ilmaista siinä käsityksensä asiasta ja syyllisyydestään. Yhteenveto ja johtopäätös Yhteenvetonaan Korkein oikeus todennee, että A:n suorittama valokuvan ja uutisen linkittämisen sisältänyt julkaisu on liittynyt yleiseltä kannalta merkittävänä pidettävään keskusteluun seksuaalirikostuomioista. A on tehnyt julkaisunsa seksuaalirikostuomioita käsittelevän sivuston ylläpitäjänä. Vaikka kysymys ei ole ollut puhtaasta rikosuutisoinnista ja sananvapauden ydinalueelle kuuluvasta joukkotiedotusvälineiden toiminnasta, ilmaisun tarkoituksena ei voida katsoa olleen pelkästään tietyn lukijakunnan uteliaisuuden tyydyttäminen taikka tämän lukijakunnan viihdyttäminen. Sille seikalle, että B:n valokuvan julkaiseminen ei ole ollut tarpeen keskustelun edistämiseksi, ei voida arvioinnissa antaa ratkaisevaa merkitystä. A:n ilmaisu on siten esitetty rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi. Sananvapauden rajoittamiseen tulee sen vuoksi suhtautua erityisen pidättyväisesti. Korkein oikeus todennee, että B:n tunnistettavan valokuvan liittäminen rikosta koskevan uutisen yhteyteen on ollut julkaisun ilmoitetun tavoitteen kannalta tarpeetonta sekä epäilemättä myös moraalisesti kyseenalaista. Se on siten jossain määrin ylittänyt hyväksyttävyyden rajan. Toisaalta B:n valokuva ja tieto hänen syyllistymisestään törkeään rikokseen olivat jo ennen A:n menettelyä olleet edellä kerrotulla tavalla vaivatta yleisön saatavilla. Punnittuaan vastakkain edellä selostettuja sananvapauden ja yksityisyyden suojaan liittyviä näkökohtia Korkein oikeus päätynee siihen, ettei A:n menettely tapauksen olosuhteet huomioon ottaen ole rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla selvästi ylittänyt sitä, mitä on pidettävä hyväksyttävänä. A:n menettely ei siten täytä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistöä.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180051 ECLI:FI:KKO:2018:51 KKO:2018:51 Privatlivets skydd Spridande av information som kränker privatlivet Yttrandefrihet R2016/319 1434 2018-07-10 ECLI:FI:KKO:2018:51 A hade på Internet på en öppen Facebooksida som kallades \"Pedofilian uhrien puolesta\" (= För pedofilins offer) publicerat ett fotografi på B och länkat det till en nyhet på nyhetssidan om att B, som nämndes vid namn, ungefär fyra månader tidigare hade dömts till fängelsestraff för grovt sexuellt utnyttjande av barn." }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180052 ECLI:FI:KKO:2018:52 KKO:2018:52 Pakkokeino Yhteydenpidon rajoittaminen Muutoksenhaku R2017/81 1469 2018-08-09 ECLI:FI:KKO:2018:52 Käräjäoikeus oli määrännyt, ettei tutkintavankina ollut A saanut syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin aikana olla yhteydessä muihin kuin avustajaansa sekä valvotusti vanhempiinsa ja yhteen ystäväänsä. A oli kannellut päätöksestä hovioikeuteen, joka ei ollut muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Myöhemmin käräjäoikeus oli poistanut yhteydenpitorajoituksen, minkä jälkeen A oli hakenut muutosta hovioikeuden päätökseen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n muutoksenhakemuksen johdosta oli annettava lausunto siitä, oliko yhteydenpidon rajoittamiselle ollut lailliset perusteet, vaikka yhteydenpitorajoitus ei enää ollutkaan voimassa. (Ään.) Ks. KKO:2004:7 KKO:2003:128 KKO:1998:90 Vrt. KKO:2010:64 Vahvennettu jaosto Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 18.11.2016 nro 1849 ja Turun hovioikeuden päätös 2.12.2016 nro 1196 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Matti Kolehmainen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kai Kokko, Leena Mikkonen ja Teija Vainionpää. Esittelijä Jenni Sihvonen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänelle määrätty yhteydenpitorajoitus todetaan perusteettomaksi siltä osin kuin se on estänyt yhteydenpidon muihin henkilöihin kuin samassa asiassa rikoksesta epäiltyihin. Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa Kysymys siitä, voidaanko A:n muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto hänelle aikanaan määrätyn mutta jo päättyneen yhteydenpitorajoituksen lainmukaisuudesta, on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu vahvennetussa jaostossa. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. A oli vangittu 2.5.2016 todennäköisin syin epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta. Samalla hänen yhteydenpitoaan oli pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n nojalla rajoitettu siten, että hän oli saanut olla yhteydessä ainoastaan avustajaansa ja valvotusti vanhempiinsa. Esitutkinta oli valmistunut syyskuussa 2016, minkä jälkeen yhteydenpitorajoitusta oli käräjäoikeuden 4.10.2016 antamalla päätöksellä muutettu siten, että A oli saanut olla yhteydessä valvotusti myös yhteen ystäväänsä. 2. A on 16.11.2016 vaatinut käräjäoikeudelta yhteydenpitorajoituksen muuttamista siten, että hän saisi ensisijaisesti valvomatta ja toissijaisesti valvottuna olla yhteydessä muihin henkilöihin kuin rikosasian kanssaepäiltyihin. Käräjäoikeus ei ole 18.11.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut A:lle määrätyn yhteydenpitorajoituksen sisältöä. 3. A on yhteydenpitorajoituksen kohteena vielä ollessaan hakenut muutosta käräjäoikeuden päätökseen kantelemalla hovioikeuteen. Hovioikeus ei ole 2.12.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. 4. Hovioikeuden päätöksen antamisen jälkeen käräjäoikeus on rikosasian pääkäsittelyn yhteydessä tekemällään päätöksellä poistanut A:lle määrätyn yhteydenpitorajoituksen. Tämän jälkeen A on hakenut muutosta hovioikeuden päätökseen Korkeimmalta oikeudelta. Kysymyksenasettelu 5. Asiassa on arvioitavana se, voidaanko A:n muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto yhteydenpitorajoituksen lainmukaisuudesta, vaikka hänelle aikanaan määrätty rajoitus on jo päättynyt. KKO 2010:64 ja pakkokeinolain muutokset 6. Ratkaisussa KKO 2010:64 Korkein oikeus ei antanut yhteydenpitorajoitusta koskeneesta muutoksenhakemuksesta lausuntoa enää sen jälkeen, kun rajoitus oli päättynyt. Ratkaisussa (kohta 10) tätä perusteltiin sillä, että yhteydenpitorajoitus on yleensä voimassa vain lyhyehkön ajan eikä se muutoinkaan tarkoita niin vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen, että rajoituksen kohteeksi joutuneella voisi olla oikeudellista tarvetta saada rajoituspäätöksen perusteet tutkittavaksi enää yhteydenpitorajoituksen päättymisen jälkeen. 7. Mainitussa ratkaisussa on sovellettu vanhaa pakkokeinolakia (450/1987), jossa yhteydenpidon rajoittamisesta oli säädetty kiinniottamista, pidättämistä ja vangitsemista koskevan 1 luvun 18 b §:ssä (769/2005). Pykälän 4 momentin mukaan yhteydenpidon rajoittamisesta päätti vangitsemisesta päättävä tuomioistuin ja rajoitus ja sen perusteet oli otettava uudelleen käsiteltäviksi vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Laissa ei ollut nimenomaista säännöstä siitä, voitiinko yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen hakea muutosta ja millä tavoin muutoksenhaku tapahtui. Korkein oikeus katsoi edellä mainitussa ratkaisussaan (kohta 5), että yhteydenpidon rajoittaminen ja vangitsemisasian käsittely liittyivät toisiinsa, joten muutoksenhakuun yhteydenpidon rajoittamista koskevassa asiassa tuli soveltaa vangitsemisasian muutoksenhakua koskevaa pakkokeinolain 1 luvun 27 §:ää, jonka mukaan vangitsemisasiassa annetusta päätöksestä sai kannella ilman määräaikaa. 8. Uusi pakkokeinolaki (806/2011) on tullut voimaan 1.1.2014. Siinä yhteydenpidon rajoittamista koskevat säännökset on koottu lain 4 lukuun. Luvun 4 §:n 2 momentissa säädetään aikaisempaa lakia vastaavasti, että yhteydenpitorajoitus ja sen perusteet on otettava uudelleen käsiteltäviksi vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Nimenomaisesti on saman pykälän 3 momentissa säädetty, että yhteydenpidon rajoittamisesta päättävän tai sen esittämiseen oikeutetun virkamiehen on päätettävä yhteydenpitorajoituksen poistamisesta, jos rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Uutta on vanhaan lakiin verrattuna se, että luvun 5 §:n mukaan yhteydenpitorajoituksen kohteena oleva tutkintavanki voi saattaa pelkästään yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuimen käsiteltäväksi. Luvun 6 §:ään on otettu säännös muutoksenhausta yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen. Muutoksenhakukeinona on kantelu, jonka käsittelemisen osalta noudatetaan soveltuvin osin vangitsemisasiassa tehtävää kantelua koskevia 3 luvun 19 §:n 1 ja 2 momenttia. Uuden pakkokeinolain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 222/2010 vp s. 82) on todettu, että yhtäältä rajoitusten kohteena olevan henkilön oikeusturvan vuoksi ja toisaalta rikostutkinnallisten näkökohtien vuoksi voidaan pitää perusteltuna sitä, että muutoksenhakukysymykset säännellään yhteydenpidon rajoittamisen osalta samalla tavalla kuin vangitsemispäätöksen osalta. 9. Edellä mainitun Korkeimman oikeuden ratkaisun antamisen jälkeen vanhaan pakkokeinolakiin oli 1.8.2011 voimaan tulleella lailla (871/2011) lisätty säännökset kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi (5 luvun 7 a §). Vastaavat säännökset ovat nykyisin uuden pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ssä. Säännösten mukaan sen vaatimuksesta, jonka luona kotietsintä on toimitettu, tuomioistuimen on todettava, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa tai onko kotietsinnässä menetelty lainmukaisesti. Tuomioistuin arvioi siis jälkikäteen kotietsinnän lainmukaisuutta, vaikka tuomioistuimen päätöksellä ei voida enää vaikuttaa jo suoritettuun kotietsintään. Sääntely on katsottu tarpeelliseksi ottaen huomioon erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 15.2.2011 antamat ratkaisut asioissa Harju v. Suomi ja Heino v. Suomi (PeVL 66/2010 vp ja LaVM 44/2010 vp). Mainituissa ratkaisuissaan ihmisoikeustuomioistuin oli katsonut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa oli loukattu, sillä Suomen lainsäädäntö ei tarjonnut riittäviä oikeusturvakeinoja kotietsinnän edellytysten ja etsintämenettelyn arvioimiseksi joko ennen kotietsintää tai sen jälkeen (Heino v. Suomi kohdat 45 ja 46 ja Harju v. Suomi kohdat 44 ja 45). Pakkokeinolain uudistusta koskevassa lakivaliokunnan mietinnössä todettiin perustelluksi rakentaa kotietsinnän lainmukaisuuden arviointi jälkikäteiselle kontrollille muun muassa siksi, että pakkokeinojen käsittelyjärjestelmä yleisemminkin rakentuu sille, että pakkokeinon laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi nimenomaan sen määräämisen jälkeen (LaVM 44/2010 vp s. 20). 10. Korkein oikeus toteaa, että uuden pakkokeinolain muutokset yhteydenpidon rajoittamista koskevaan sääntelyyn ovat parantaneet rajoitusten kohteena olevien henkilöiden oikeusturvaa laajentamalla oikeutta saattaa yhteydenpidon rajoitusta koskeva asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lisäksi laissa on nyt muutoksenhaun osalta säädetty nimenomaisesti, että yhteydenpidon rajoituksen kohteena oleva tutkintavanki saa kannella tuomioistuimen antamasta yhteydenpidon rajoittamista koskevasta päätöksestä. Edellä kerrotuilla säännöksillä, jotka koskevat kotietsinnän saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi, on puolestaan lisätty tuomioistuimen mahdollisuuksia pakkokeinojen lainmukaisuuden jälkikäteiseen arviointiin tilanteissa, joissa tuomioistuimen päätöksellä ei enää voida puuttua pakkokeinon sisältöön. Myös pakkokeinolain 10 luvussa tarkoitettujen salaisten pakkokeinojen lainmukaisuus voidaan mainitun luvun 43 §:n 5 momentin nojalla saattaa kanteluteitse muutoksenhakutuomioistuimen tutkittavaksi ilman määräaikaa. Näissäkin tilanteissa muutoksenhakutuomioistuin voi pakkokeinon käytön jo päätyttyä arvioida, onko luvan myöntämiselle pakkokeinon käyttämiseen aikanaan ollut laissa säädetyt edellytykset (ks. esim. KKO 2009:54). Oikeudellinen tarve muutoksenhakuun pakkokeinoasioissa 11. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että asianosaisella ei pääsääntöisesti ole oikeutta hakea muutosta pelkästään tuomioistuimen ratkaisun perusteluihin eikä oikeutta muutoksenhakuun muissakaan tilanteissa, joissa ratkaisun lopputulos ei voisi muutoksenhakemuksen johdosta muuttua. Vastaavasti muutoksenhakuintressi voi muutoksenhakemuksen tekemisen jälkeen, mutta ennen sen johdosta annettavaa ratkaisua poistua sen vuoksi, että muutoksenhaun kohteena oleva ratkaisu on jo poistettu tai se ei enää ole muutoin voimassa. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin poikettu silloin, kun muutoksenhakijalla on katsottu olevan oikeudellinen tarve tai muutoin riittävä aihe muutoksenhakuun. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä näin on katsottu olevan erityisesti silloin, kun kysymys on muutoksenhausta vapauteen kohdistuviin pakkokeinopäätöksiin. 12. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1998:90 katsonut, että käräjäoikeuden vangitsemispäätöksestä tehtyyn kanteluun annettua hovioikeuden päätöstä koskevan valituksen johdosta voitiin antaa lausunto vangittuna pitämisen perusteista, vaikka valittaja ei enää ollut vangittuna sen päätöksen nojalla, jota hänen valituksensa koski. Ratkaisussa on todettu, että käräjäoikeudessa vangitun muutoksenhakemus ei yleensä ehdi käsiteltäväksi Korkeimmassa oikeudessa ennen kuin vangittuna pitämisestä on jo annettu uusi ratkaisu. Ratkaisussa on edelleen todettu, että oikeus hakea muutosta on eräs oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tae. Siihen nähden, että vangitseminen pakkokeinona merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen, on pidetty tärkeänä, että vangitseminen tapahtuu laillisin perustein ja että vangitsemista koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäinen. Näistä syistä ratkaisussa on katsottu, että muutoksenhakutuomioistuimella tulee olla mahdollisuus tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikkei muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen uuden vangittuna pitämistä koskevan päätöksen vuoksi enää olisikaan mahdollista puuttua. 13. Ratkaisussa KKO 2003:128 on puolestaan katsottu mahdolliseksi antaa lausunto matkustuskiellon perusteista kiellon päättymisen jälkeen. Ratkaisussa on todettu, että Korkeimman oikeuden tehtävänä on valvoa alempien oikeuksien lainkäyttöä ja oikeuskäytännön yhtenäisyyttä ja että matkustuskiellolla puututaan kansalaisten perusvapauksiin. Näistä syistä on pidetty tärkeänä, että matkustuskieltoa koskeva muutoksenhakemus voidaan tarvittaessa saattaa myös Korkeimman oikeuden tutkittavaksi. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2004:7 vastaavasti antanut lausunnon säilöön ottamisen edellytyksistä ulkomaalaislain nojalla, vaikka säilöön otettu oli päästetty vapaaksi jo ennen hovioikeuden päätöksen antamista. Ratkaisussa KKO 2014:29 (kohdat 5 ja 6) Korkein oikeus on aikaisempaan, jo vakiintuneeksi katsottuun ratkaisukäytäntöönsä viitaten antanut vangitsemispäätöstä koskeneen muutoksenhakemuksen johdosta lausunnon siitä, olivatko alempien oikeuksien esittämät perusteet vangitsemiselle olleet lainmukaiset, vaikka muutoksenhakija oli määrätty päästettäväksi vapaaksi ennen Korkeimman oikeuden ratkaisun antamista. 14. Oikeudesta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin on säädetty Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään pitänyt tärkeänä oikeussuojakeinojen tehokkuutta ihmisoikeusloukkauksen kohteeksi joutuneen hyvittämisen kannalta. Tämä edellyttää yleensä, että oikeussuojakeino tarjoaa valittajalle oikeudenkäyntimenettelyn, jossa hänen aineellisen oikeuden väitteensä voidaan tutkia (esim. T.P. ja K.M. v. Yhdistynyt kuningaskunta 10.5.2001, kohta 107). Ratkaisussa Camenzind v. Sveitsi (16.12.1997) ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että 13 artiklaa oli loukattu, kun muutoksenhakutuomioistuin oli jättänyt kotietsintää koskevan kantelun tutkimatta sillä perusteella, että kotietsintä oli jo päättynyt. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi oikeuskäytännössään vakiintuneesti katsonut, että ihmisoikeusloukkauksen toteaminen voi muodostaa riittävän hyvityksen loukkauksesta. Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätös 15. Pakkokeinoja koskevaan lainsäädäntöön ratkaisun KKO 2010:64 jälkeen tehdyt muutokset ovat korostaneet tutkintavangin oikeusturvaa yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuinkäsittelyssä muun muassa siten, että tällaisesta päätöksestä saadaan erikseen kannella vangitsemisasian osalta säädettyä menettelyä noudattaen. Oikeuskäytännössä on katsottu, että vangitsemisen samoin kuin matkustuskiellon perusteiden lainmukaisuus voidaan tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa senkin jälkeen, kun pakkokeinon voimassaolo on päättynyt. Sama koskee salaisia pakkokeinoja. Voimassa olevassa pakkokeinolaissa säädetään mahdollisuudesta saattaa myös kotietsinnän lainmukaisuus jälkikäteen tuomioistuimen tutkittavaksi. 16. Korkein oikeus toteaa, että tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisella voidaan yksittäistapauksessa puuttua merkittävästi tutkintavangin vapauteen ja yksityiselämän suojaan, joista on säädetty muun muassa perustuslain 7 ja 10 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 8 artiklassa. Pakkokeinolain säännökset jättävät yhteydenpitorajoituksesta määräävälle tuomioistuimelle laajasti harkintavaltaa rajoituksen tarpeellisuuden sekä sen laadun ja laajuuden osalta. Lisäksi rajoitukset voivat olla voimassa pitkäänkin. 17. Edellä esitetyt näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että asiallisia perusteita ei enää ole esitettävissä sille, että tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisen lainmukaisuutta ei voitaisi muista henkilökohtaiseen vapauteen puuttumista merkitsevistä pakkokeinoista poiketen tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa senkin jälkeen, kun pakkokeinon voimassaolo on päättynyt muutoksenhakuaikana tai muutoksenhaun vireillä ollessa. Johdonmukaisuussyyt päinvastoin edellyttävät, että yhteydenpidon rajoittamista arvioidaan samalla tavalla kuin vangitsemista ja matkustuskieltoa sen suhteen, voidaanko muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto vielä pakkokeinon voimassa olon päättymisen jälkeen. Tämä on tärkeää sen varmistamiseksi, että henkilökohtaiseen vapauteen puuttuminen aina tapahtuu laillisin perustein ja että tällaisten pakkokeinojen edellytyksiä koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäistä. 18. Yhteydenpitorajoitukset voivat poiketa toisistaan kestonsa ja sisältönsä puolesta ja siten myös sen suhteen, kuinka vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen ne kulloinkin merkitsevät. Tämän vuoksi on vielä aiheellista harkita sitä, olisiko lausunnon antamista yhteydenpitorajoitusten lainmukaisuudesta niiden päättymisen jälkeen perusteltua rajata esimerkiksi niin, että lausunto annettaisiin vain silloin, kun sitä voidaan pitää erityisen tärkeänä ja tarpeellisena juuri kyseisessä asiassa. Tarvetta lausunnon antamiseen voitaisiin tällöin arvioida esimerkiksi kyseisen rajoituksen keston ja sisällön taikka muiden, hakijan mahdollisesti esittämien erityisten seikkojen perusteella. 19. Korkein oikeus toteaa, että muutoksenhakuoikeuden olemassaoloa koskevien sääntöjen tulisi olla mahdollisimman selkeitä ja yksiselitteisiä. Yhteydenpitorajoitusten kohteena olleiden henkilöiden muutoksenhakuoikeuden tapauskohtainen arvioiminen siltä pohjalta, kuinka pitkälle menevästä vapauden rajoittamisesta kulloinkin on kyse, olisi hankalaa ja johtaisi vaikeisiin rajanvetokysymyksiin. Tällainen arviointitapa poikkeaisi myös edellä kohdissa 12 ja 13 selostetuissa ratkaisuissa omaksutuista lähtökohdista. Niissäkään lausunnon antamisen edellytyksiä ei ole arvioitu tapauskohtaisesti vaan yleisellä tasolla, käytetyn pakkokeinon tyypin mukaan. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen oikeudellisen intressin tarkempaa laatua koskevien lisäedellytysten asettaminen yhteydenpitorajoituksia koskevan muutoksenhakemuksen tutkimiselle heikentäisi pakkokeinolain mukaisen oikeussuojajärjestelmän selkeyttä ja lainkäytön ennakoitavuutta. Näin ollen Korkein oikeus pitää perusteltuna, ettei lausunnon antamiselle myöskään yhteydenpitorajoitusten osalta aseteta edellä kuvattuja, tapauskohtaista arviointia edellyttäviä lisävaatimuksia. 20. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että muutoksenhakutuomioistuin voi antaa lausunnon yhteydenpidon rajoittamisen perusteiden lainmukaisuudesta, vaikkei yhteydenpitorajoitusta koskevan ratkaisun lopputulokseen voitaisikaan enää puuttua sen vuoksi, että yhteydenpitorajoitus on päättynyt. A:n muutoksenhakemuksen johdosta on siten annettava lausunto siitä, onko hänelle määrätyllä yhteydenpitorajoituksella ollut lailliset perusteet. Päätöslauselma Asia siirretään viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi. Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Pekka Koponen (eri mieltä), Ari Kantor, Tuula Pynnä (eri mieltä), Mika Huovila, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Heikki Kemppinen. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Pynnä: Kohdista 1 - 5 olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Muilta osin lausun seuraavaa: Yleisenä prosessioikeudellisena periaatteena muutoksenhaun tutkiminen edellyttää, että hakijalla on riittävä oikeudellinen intressi vaatia muutoksia kohderatkaisuun. Vaatimus oikeussuojan tarpeen olemassaolosta on oikeuskäytännössä vakiintunut ehdoton oikeudenkäynnin edellytys. Muutoksenhakemuksen tutkimisen on katsottu edellyttävän, että hakijalla on myös muutoksenhakuvaiheessa oikeussuojan tarve. Muutoksenhakija ei pääsääntöisesti voi hakea muutosta myöskään yksinomaan ratkaisun perusteluihin. Tilanteessa, jossa kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen ei enää voida puuttua, muutoksenhakijalla on oikeuskäytännössä katsottu olevan vain poikkeuksellisesti hyväksyttävä oikeudellinen tarve saada muutoksenhakunsa tutkituksi ylemmässä tuomioistuimessa. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään poikennut edellä todetusta pääsäännöstä korostetusti tärkeiden oikeushyvien kuten vapauden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden kyseessä ollessa. Tällöin on ollut mahdollista lausua asianosaisen muutoksenhaun johdosta alemman oikeusasteen päätöksen perusteiden lainmukaisuudesta, vaikka päätöstä sellaisenaan ei enää voida muuttaa taikka kumota. Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan (KKO 1996:39, KKO 1998:90 ja KKO 2014:29 kohta 5) katsonut, että muutoksenhakutuomioistuimella tulee olla mahdollisuus tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikka muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen ei enää olisikaan mahdollista puuttua vangitsemista ja vangittuna pitämistä koskevan uuden ratkaisun johdosta. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1998:90 todennut, että vangitseminen pakkokeinona merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen. On siten tärkeätä, että vangitseminen tapahtuu laillisin perustein ja että vangitsemista koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäinen. Vastaavin perustein lausunto on annettu säilöön ottamisen edellytyksistä tuolloin voimassa olleen ulkomaalaislain nojalla (KKO 2004:7). Myös matkustuskieltoa koskevassa ratkaisussa KKO 2003:128 Korkein oikeus on tutkinut matkustuskiellon määräämisen lainmukaisuuden siitä huolimatta, ettei matkustuskieltoon enää voitu enemmälti puuttua. Ratkaisun perusteluissa Korkein oikeus on viitannut sen tehtävään valvoa alempien oikeuksien lainkäyttöä ja oikeuskäytännön yhtenäisyyttä sekä siihen, että matkustuskiellolla puututtiin perusvapauksiin. Tässä tapauksessa on kysymys tilanteesta, jossa hovioikeudessa kantelun kohteena ollut yhteydenpitorajoitusta koskeva käräjäoikeuden päätös ei enää muutoksenhakuvaiheessa Korkeimmassa oikeudessa ole ollut voimassa. Yhteydenpitorajoitusta ei siten voida enää Korkeimmassa oikeudessa kumota tai muuttaa. Yhteydenpidon rajoittamisella on läheinen yhteys vangitsemista koskevaan menettelyyn. Muutoksenhakukeinoksi yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen on pakkokeinolain 4 luvun 6 §:ssä säädetty niin sanottu prosessuaalinen kantelu. Kantelun käsittelemisen osalta säännöksessä on viitattu vangitsemista koskeviin pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 1 ja 2 momenttiin. Kun pakkokeinolain 4 luvun 6 §:ssä on säädetty yhteydenpidon rajoittamisessa samanlaisesta kanteluoikeudesta kuin vangitsemisen osalta, tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut luoda yhteydenpidon rajoittamista koskeviin asioihin poikkeuksellisen laajaa muutoksenhakuoikeutta. Vangitsemista koskevan muutoksenhaun järjestämisessä kantelun avulla on lainsäädännössä keskeisenä tarkoituksena ollut turvata hakemuksen nopea käsittely. Poiketen valituksesta kantelussa ei ole tarpeen ilmoittaa tyytymättömyyttä, vaan kantelu toimitetaan suoraan muutoksenhakuasteelle. Pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 2 momentista puolestaan ilmenee, että kantelu on käsiteltävä kiireellisenä. Vapaudenmenetyksen ollessa voimassa muutoksenhakijalla on tarve saada tuomioistuimen ratkaisu vapaudenmenetyksen perusteisiin nopeasti. Tämä tavoite ja sanotun tilanteen ero verrattuna jo päättyneeseen pakkokeinoon ilmenee selvästi lakivaliokunnan mietinnön lausumista, jotka koskevat kotietsinnän saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi. Mietinnössä todetaan, että jos vaatimuksen esittämiselle ei säädettäisi määräaikaa, vaatimuksen voisi periaatteessa esittää milloin ja miten myöhään tahansa. Sen sijaan vailla määräaikaa tuomioistuimen käsiteltäväksi saatettavista pakkokeinoista kuten yhteydenpidon rajoittamisesta, matkustuskiellosta sekä vakuustakavarikon ja takavarikon voimassa pitämisestä mietinnössä todetaan, että niissä on kysymys tarpeesta saada haitallinen voimassa oleva pakkokeino poistettua ja että rikosprosessin edetessä pakkokeinon voimassaolo lakkaa joka tapauksessa (LaVM 44/2010 vp s. 21). Vaikka yhteydenpidon rajoittamista koskevissa esitöissä (HE 222/2010 vp s. 260 - 263) ei ole nimenomaisesti otettu kantaa muutoksenhakuun rajoitusten jo päätyttyä, edellä sanottu osoittaa arvioinnin lähtökohtana olevan rajoitusten väliaikaisuus. Kantelu korvaa yhteydenpidon rajoituksissa säännönmukaisen muutoksenhaun. Yhteydenpidon rajoituksiin voidaan hakea muutosta myös kiinniottamisen ja pidättämisen aikana. Näiden pakkokeinojen osalta lainsäädännössä ei kuitenkaan ole säädetty erityisestä muutoksenhakumahdollisuudesta toisin kuin vangitsemisen kohdalla. Merkityksellistä on, ettei kantelulla yhteydenpidon rajoituksissa ole määräaikaa, toisin kuin yleensä säännönmukaisella muutoksenhaulla. Muutoksenhakuperusteet eivät silti ole tässä kantelussa erikseen rajoitettuja, toisin kuin ylimääräisessä muutoksenhaussa niissä tapauksissa, joissa tuomionpurku on sallittua syytetyn eduksi ilman määräaikaa. Lisäksi esimerkiksi laissa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta yhteydenpitorajoitusta ei ole rinnastettu vangitsemiseen. Lain mukainen oikeus korvaukseen valtion varoista on ainoastaan tilanteissa, joissa pidättämiseen, vangitsemiseen tai matkustuskiellon, tehostetun matkustuskiellon sekä tutkinta-arestin määräämiseen ei ole ollut laillisia edellytyksiä. Luonteensa puolesta yhteydenpitorajoitus rinnastuu säilöön otettujen ulkomaalaisten henkilöiden yhteydenpito-oikeuksien rajoittamiseen. Lain säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä mukaan tällaiseen päätökseen voi hakea muutosta valittamalla käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden päätöksestä ei saa hakea muutosta valittamalla. Kysymys siitä, voidaanko yhteydenpito-oikeuden rajoituksen laillisuudesta antaa muutoksenhakutuomioistuimessa lausunto rajoituksen loputtua, tulee arvioida vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan lähtien niistä vaikutuksista, jotka kyseisellä yhteydenpitorajoituksella on henkilön perusoikeuksien kannalta. Yhteydenpitorajoitus merkitsee puuttumista henkilön perusvapauksiin, joita turvataan Suomen perustuslaissa, Euroopan unionin perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Yhteydenpitorajoituksen määräämisestä, edellytyksistä ja sisällöstä säädetään pakkokeinolailla sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2016/1919 oikeusavusta rikosoikeudellisessa menettelyssä syytetyille henkilöille ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä etsityille henkilöille. Direktiivissä vahvistetaan vähimmäissäännöt pidätettynä tai vangittuna olevan henkilön yhteydenpito-oikeuksille. Pidättäminen ja vangitseminen merkitsevät jo sellaisenaan merkittävää puuttumista henkilön perusvapauksiin ja ne rajoittavat väistämättä hänen yhteydenpitoaan muihin tahoihin. Pakkokeinolain 4 luvussa säädetyn yhteydenpidon rajoittamista koskeva päätös on tähän nähden vain lisärajoitus, joka kytkeytyy vapaudenmenetykseen. Rajoitusten tarkoituksena on turvata esitutkinnan onnistuminen. Mainitun luvun 1 §:n mukaan esitutkinnan ollessa kesken kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön voidaan rajoittaa, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpidon rajoittaminen syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ollessa kesken edellyttää perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitorajoitus voi pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n mukaan sisältää erilaisia ja eri tavalla henkilön yhteydenpitoa rajoittavia toimia. Yhteydenpitoa asiamieheen ei mainitun luvun 1 §:n 2 momentin mukaan saa koskaan rajoittaa. Yhteydenpitoa lähiomaisen tai muun läheisen kanssa ja kotivaltion edustuston kanssa voidaan rajoittaa ainoastaan laissa säädettyjen erityisten edellytysten vallitessa. Yhteydenpitoa ei saa pakkokeinolain mukaan rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. Pakkokeinolain 4 luvun 4 §:n mukaan yhteydenpitorajoitus on myös poistettava yhteydenpidon rajoittamisesta päättävän tai sen esittämiseen oikeutetun virkamiehen toimesta, jos rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Laissa on siten säädetty yksinkertaisesta menettelystä rajoituksia poistettaessa, millä pyritään tutkintavankeudessa olevan vangin etujen mukaisesti rajaamaan rajoituksen voimassaolo mahdollisimman lyhyeksi. Korkein oikeus on ennen nykyisiä pakkokeinolain säännöksiä ratkaisussaan (KKO 2010:64 kohta 10) todennut, että yhteydenpitorajoitus merkitsee lisärajoitetta tutkintavangin henkilökohtaiseen vapauteen. Yhteydenpitorajoitus on kuitenkin yleensä voimassa vain lyhyehkön ajan eikä se muutoinkaan tarkoita niin vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen, että rajoituksen kohteeksi joutuneella voisi olla oikeudellista tarvetta saada rajoituspäätöksen perusteet tutkittavaksi enää yhteydenpitorajoituksen päättymisen jälkeen. Enemmistön perusteluissa lausutuista syistä ratkaisun mukaista tulkintaa muutoksenhakuoikeudesta yhteydenpidon rajoituksiin voidaan pitää liian suppeana. Oikeudellista intressiä koskeva arviointi on oikeuskäytännössä ylipäätään laajentunut. Rajoitusten kohteena olleen henkilön ja oikeudenhoidon tarpeet voivat edellyttää muutoksenhakuasteen ratkaisun saamista kysymykseen rajoituksen jo päätyttyä. Muutoksenhakuoikeuden laajuutta arvioitaessa on kuitenkin tärkeää voida ottaa huomioon tapauskohtaiset olosuhteet. Yhteydenpitorajoitus merkitsee useissa tapauksissa lyhytaikaista ja vähemmän vakavaa lisärajoitusta henkilökohtaiseen vapauteen. Tätä johtopäätöstä korostaa se, että pakkokeinolaki edellyttää edellä todetuin tavoin rajoitusten poistamista välittömästi, kun ne eivät enää ole tarpeen, yksinkertaisessa menettelyssä ilman, että poistaminen pitäisi tuoda tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut, että yhteydenpitorajoitukset jäävät suhteellisuusperiaatteen ja vähimmän haitan periaatteen mukaan niin lyhyiksi kuin mahdollista. Yhteydenpitorajoitukset voivat silti joissain tapauksissa kestää pitkään ja niillä voidaan rajoittaa henkilön mahdollisuuksia pitää yhteyttä ulkomaailmaan kattavasti. Rajoitukset saattavat joko ajallisen keston tai asiallisen sisältönsä puolesta merkitä niin vakavaa puuttumista henkilön perusvapauksiin, että henkilöllä on oikeudellinen intressi saada rajoitusten laillisuus ylemmän oikeusasteen tutkittavaksi huolimatta siitä, että rajoitusta ei enää voitaisi sen lakattua kumota tai muuttaa. Näissä tilanteissa myös tarve oikeuskäytännön ohjaamiseen on korostunut. Sen sijaan täysin rajoittamattomalle kanteluoikeudelle ei ole esitetty vakuuttavia perusteluja. Määräaikaan sitomaton kanteluoikeus on prosessioikeudellisessa järjestelmässämme poikkeuksellisen laaja. Vangitsemisen yhteydessä tätä voidaan perustella sanotun pakkokeinon yksilön vapauteen hyvin voimakkaasti puuttuvalla luonteella. Yhteydenpitorajoituksiin vastaava perustelu ei sellaisenaan sovellu. Rajoittamaton kanteluoikeus antaa mahdollisuuden kannella hyvin lyhytaikaisesta rajoituksesta jopa vuosia sen päättymisen jälkeen. Tapauskohtaisten olosuhteiden merkitys oikeudellista intressiä arvioitaessa on olennaisesti erilainen vangitsemisessa kuin yhteydenpidon rajoittamisessa. Vangitseminen merkitsee kestoajastaan riippumatta laadultaan yhdenmukaista vapauden rajoitusta. Sen sijaan oikeutta yhteydenpitoon voidaan rajata monin eri tavoin. Rajoitukset voivat koskea puheluita, kirjeenvaihtoa, tapaamisia ja yhdessäoloa. Rajoitukset saattavat kohdistua kaikkiin muihin kuin epäillyn avustajaan taikka esimerkiksi ainoastaan tiettyihin kanssaepäiltyihin. Rajoitusten sisällön moninaisuus lisää myös rajoitusten keston oikeudellista merkitystä. Pitkään kestänyt maksimaalinen yhteydenpidon rajoittaminen on luonteeltaan hyvin erilainen pakkokeino kuin hetkellinen nimettyyn, ei läheiseen henkilöön kohdistuvan yhteydenpidon rajoitus. Määräaikaan sitomaton kanteluoikeus tarkoittaa prosessijärjestelmässämme poikkeuksellisen laajan muutoksenhakuoikeuden myöntämistä tilanteessa, jossa tähän saakka vallinneen oikeuskäytännön mukaan ei ole ollut muutoksenhakuoikeutta lainkaan. Näistä syistä muutoksenhakuasteella tulee olla mahdollisuus arvioida muutoksenhakijan oikeudellista tarvetta muutoksenhakuun. Tämän johdosta on arvioitava, onko esillä olevassa asiassa ollut kysymys sellaisesta yhteydenpitorajoituksesta, jonka lainmukaisuus on tullut tutkia siitä huolimatta, ettei rajoitus ole enää ollut voimassa. A on vangittu 2.5.2016, jolloin hänen yhteydenpitoaan on rajoitettu edellä Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdissa 1 - 4 kuvatuin tavoin. Kantelun kohteena oleva päätös on annettu A:n vaadittua 16.11.2016 yhteydenpitorajoituksen lieventämistä. Katson, että A:lle asetettu yhteydenpito-oikeuden rajoitus on näissä olosuhteissa merkinnyt niin pitkäaikaista ja laajaa rajoitusta, että A:lla on ollut oikeudellinen intressi saada päätöksen perustelujen laillisuus tutkittavaksi huolimatta siitä, ettei päätökseen enää voitu puuttua. Lausunnon antamiseksi siirrän asian viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180052 ECLI:FI:KKO:2018:52 KKO:2018:52 Tvångsmedel Begränsning av kontakter Ändringssökande R2017/81 1469 2018-08-09 ECLI:FI:KKO:2018:52 Tingsrätten hade förordnat att A, som var häktad, inte medan åtalsprövningen och rättegången pågick fick ha kontakt med andra än sitt biträde samt under övervakning med sina föräldrar och en av sina vänner. A hade anfört klagan hos hovrätten, som inte hade ändrat tingsrättens beslut. Tingsrätten hade senare slopat begränsningen och efter det hade A sökt ändring i hovrättens beslut. Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att den med anledning av A:s överklagande måste uttala sig om huruvida det hade funnits laglig grund för att begränsa kontakterna, fastän begränsningen inte längre var i kraft. (Omröstn.) Se KKO:2004:7 KKO:2003:128 KKO:1998:90 Jfr KKO:2010:64" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180053 ECLI:FI:KKO:2018:53 KKO:2018:53 Oikeudenkäyntimenettely Pääkäsittely hovioikeudessa Rikosasia R2017/147 1560 2018-08-24 ECLI:FI:KKO:2018:53 Käräjäoikeus oli lukenut A:n syyksi syytekohdassa 1 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja syytekohdassa 2 pahoinpitelyn sekä tuominnut hänet näistä teoista ehdolliseen kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeuden näyttöratkaisu perustui kummankin syytekohdan osalta yksinomaan keskenään ristiriitaiseen henkilötodisteluun. Valituksessaan hovioikeudelle A vaati pääkäsittelyn toimittamista suullisen todistelun uskottavuuden ja riittävyyden uudelleenarvioimiseksi sekä A:n henkilökohtaiseksi kuulemiseksi. Hovioikeus, joka ratkaisi asian pääkäsittelyä toimittamatta, ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Viitaten aiempaan oikeuskäytäntöönsä Korkein oikeus totesi, että asianosaisten ja todistajien suullisten lausumien uskottavuutta ei voida arvioida pelkästään käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen seikkojen perusteella. Lisäksi asian laatu ja merkitys vastaajalle olivat edellyttäneet pääkäsittelyn toimittamista syytekohdassa 1. Ks. KKO:1999:82 KKO:2000:2 KKO:2000:57 KKO:2000:62 KKO:2001:16 KKO:2008:59 KKO:2017:19 OK 26 luku 14 § 2 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Oulun käräjäoikeuden tuomio 27.8.2015 (nro 15/134369), muutoksenhaku Rovaniemen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 28.12.2016 (nro 16/154249) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Irma Vähätalo ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Kamppinen, Juhani Laurinolli ja Virve Salo. Esittelijä Mari Hiltunen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi. Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. C vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi syytekohdan 1 osalta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja syytekohdan 2 osalta pahoinpitelyn sekä tuominnut hänet näistä teoista ehdolliseen kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen. 2. Käräjäoikeus katsoi syytekohdan 1 osalta selvitetyksi, että A oli eräänä iltana lokakuun 2012 loppupuolella koskettelemalla ja muulla tavoin tehnyt tapahtumahetkellä 14-vuotiaalle B:lle seksuaalisia tekoja tulemalla nukkumassa olleen B:n huoneeseen, tekemällä tälle ehdotuksia seksuaalisesta kanssakäymisestä ja puristelemalla tätä takapuolesta. B:n ja hänen isänsä D:n kehotettua A:ta poistumaan, A on vielä poistuessaan B:n huoneesta tehnyt ovella yhdyntää kuvaavia eleitä. 3. Syytekohdan 2 osalta käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 24.11.2012 tehnyt C:lle ruumiillista väkivaltaa lyömällä C:tä kerran nyrkillä vatsaan aiheuttaen tälle kipua. 4. Kummankin kohdan osalta käräjäoikeuden tuomio on perustunut yksinomaan ristiriitaisen henkilötodistelun arviointiin. 5. A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syytteet ja korvausvaatimukset kummankin syytekohdan osalta hylätään tai että rangaistusseuraamusta ja korvauksia ainakin alennetaan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeudessa järjestetään pääkäsittely erityisesti henkilötodistelun luotettavuuden ja riittävyyden uudelleenarvioimiseksi ja A:n henkilökohtaiseksi kuulemiseksi. 6. Hovioikeus on hylännyt A:n pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta katsoen, että käräjäoikeuden tuomiosta ilmenivät ne syyt, joiden johdosta A:n oli katsottu menetelleen syytekohdissa 1 ja 2 tarkoitetulla tavalla. Hovioikeus on edelleen katsonut, ettei A ollut perustellusti riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjatun näytön oikeellisuutta ja ettei henkilötodistelun uudelleen vastaanottamisella ollut saatavissa ratkaisuun vaikuttavaa lisäselvitystä. Hovioikeus katsoi siten, ettei käräjäoikeuden näytön arvioinnista jäänyt varteenotettavaa epäilystä. Hovioikeus on lisäksi todennut, että A tuli jo yksinomaan syytekohdan 1 mukaisesta teosta tuomita vähintään neljän kuukauden vankeusrangaistukseen. A oli täysi-ikäinen, joskin vankeusrangaistuksen tuomitsemisen suhteen ensikertalainen. A:lle tuomittavan ehdollisen rangaistuksen pituus oli ratkaistavissa oikeuskäytännön perusteella. A:n kuuleminen ei ollut rangaistuksen määräämisen tai vahingonkorvausten tuomitsemisen osalta tarpeen. Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus on katsonut, että pääkäsittelyn toimittaminen on selvästi tarpeetonta myös ottaen huomioon erityisesti asian laatu ja merkitys A:lle. 7. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota miltään osin. 8. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut toimittaa asiassa pääkäsittely. Lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja arvioinnin lähtökohdat 9. Hovioikeuden on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n mukaan toimitettava pääkäsittely, jos rikosasiassa asianomistaja tai vastaaja sitä vaatii. Pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle. 10. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan hovioikeudessa tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jos pääkäsittely toimitetaan ja asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Viitatun 26 luvun 12 §:ssä säädetään, että asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jollei pääkäsittelyä toimiteta. 11. Kuten oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:n sanamuodoistakin ilmenee, tarkoituksena on, että pääkäsittelyn toimittamatta jättäminen hovioikeudessa tulisi kysymykseen vain selvissä tapauksissa. Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissään katsonut, että asianosaisten ja todistajien suullisten lausumien uskottavuutta ei voida arvioida pelkästään käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen seikkojen perusteella (ks. KKO 2017:19 kohta 18 ja siinä viitatut ratkaisut). Arvioitaessa mainittujen lainkohtien nojalla, jääkö käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemän arvioinnin oikeellisuudesta varteenotettava epäilys, kysymys voi siten olla vain suhteellisen karkeasta arviosta (KKO 2017:19 kohta 19). Sen vuoksi myös asianosaisten oikeusturvan toteutuminen edellyttää, että pyyntö pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään tällaisissa tilanteissa vain selvissä tapauksissa. 12. Korkein oikeus on edelleen ratkaisussaan KKO 2013:96 todennut, että riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus (kohta 7). Ratkaisussaan KKO 2017:19 Korkein oikeus on todennut, että kun käräjäoikeuden syyksi lukeva tuomio perustuu keskeisesti asianomistajan kertomukseen, käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden asianmukainen arvioiminen hovioikeudessa yleensä edellyttää pääkäsittelyn toimittamista näytön vastaanottamiseksi (kohdat 19 ja 20). Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa 13. Syytekohdan 1 osalta käräjäoikeus ei pitänyt A:n kertomusta luotettavana, koska väite siitä, että hän olisi koskenut asianomistajan peittoa vain herättääkseen tämän ulkoiluttamaan koiraansa, ei ollut asianomistajan ja tämän isän kertomusten perusteella uskottava. Tapahtumahetkellä asunnossa ovat olleet läsnä asianomistaja ja B:n isä sekä A. Asianomistajan isän havainnot tapahtumista koskevat pääosin tapahtumia ennen kuin A on mennyt asianomistajan huoneeseen ja tapahtumia sen jälkeen, kun A on poistunut asianomistajan huoneesta. 14. Korkein oikeus toteaa, että asianomistajan huoneessa tapahtuneen osalta käräjäoikeudessa on ollut pääosin kysymys asianomistajan ja vastaajan vastakkaisten kertomusten uskottavuuden arvioinnista. A on väittänyt, ettei hän ollut puristanut asianomistajaa takapuolesta tai vihjaillut tälle seksuaalisesta kanssakäymisestä. Asianomistaja on kertonut päinvastaista. A on esittänyt puolustuksekseen vaihtoehtoisen tapahtumainkulun väittäen, että asianomistaja on unisena erehtynyt hänen tarkoituksestaan. A on myös vedonnut edellä mainittuihin seikkoihin valituksessaan hovioikeudelle. A:n esittämää vaihtoehtoista tapahtumainkulkua ei voida pelkästään käräjäoikeuden tuomion perustelujen perusteella pitää mahdottomana tai ilmeisen epäuskottavana. 15. Myös pahoinpitelyä koskevan syytekohdan 2 osalta asiassa ei ole esitetty syyksilukemisen perusteeksi muuta näyttöä kuin keskenään ristiriitaista henkilötodistelua. A on kiistänyt olleensa tapahtumapaikalla ja hänen kertomustaan on tukenut yhden todistajan kertomus. Asianomistaja on kertonut A:n menetelleen syytteessä tarkoitetuin tavoin ja hänen kertomustaan on tukenut yhden todistajan kertomus. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla kolmas todistajista on käräjäoikeudessa kuultaessa ollut varma siitä, että A oli lyönyt asianomistajaa tilanteessa, vaikka hän esitutkinnassa kuultaessa oli ollut tästä epävarma. A on vedonnut tähän seikkaan valituksessaan hovioikeudelle. 16. Viitaten edellä mainittuun oikeuskäytäntöön Korkein oikeus toteaa, että käsillä on ollut tyypillinen tilanne, jossa hovioikeuden tulee toimittaa pääkäsittely suullisen todistelun uskottavuuden arvioimiseksi. Koska näyttö sekä syytekohdan 1 että syytekohdan 2 osalta on edeltä ilmenevin tavoin perustunut yksinomaan keskenään ristiriitaiseen suulliseen todisteluun, hovioikeus ei ole voinut kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella päätyä siihen, ettei käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta voi jäädä varteenotettavaa epäilystä. A on myös valituksessaan riittävällä tavalla riitauttanut käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuuden kiinnittämällä huomiota asianomistajan kertomuksen uskottavuuteen ja tämän mahdollisiin virhetulkintoihin tapahtuneesta. 17. Arvioitaessa hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely huomioon on lisäksi otettava asian laatu ja merkitys asianosaiselle ja muun muassa rikoksen törkeys ja rangaistuksen ankaruus. 18. Kuten lain esitöissä todetaan (HE 105/2009 vp s. 68), vaikka kysymyksessä ei olisikaan törkeä rikos, ankara rangaistus tai muu vastaava seikka, voidaan seksuaalirikoksia pitää sellaisina, että pääkäsittelyn toimittaminen voisi usein olla tarpeen. A:ta on syytetty syytekohdassa 1 lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jota on Korkeimman oikeuden näkemyksen mukaan pidettävä vakavana rikoksena ja sellaisena, joka voimakkaan leimaavuutensa vuoksi liittyy merkittävissä määrin asianosaisen henkilöön. A:ta ei myöskään ole aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus katsoo, että pääkäsittelyn toimittamista ei edellä todettujen seikkojen vallitessa voida pitää syytekohdan 1 osalta myöskään selvästi tarpeettomana huomioon ottaen asian laatu ja merkitys A:lle. 19. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa asiassa pääkäsittely sekä syytekohdan 1 että syytekohdan 2 osalta näytön vastaanottamiseksi sekä asian laadun ja merkityksen vuoksi. Päätöslauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee ottaen huomioon palauttamisen syy omasta aloitteestaan ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Kirsti Uusitalo.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180053 ECLI:FI:KKO:2018:53 KKO:2018:53 Rättegångsförfarandet Huvudförhandling i hovrätt Brottmål R2017/147 1560 2018-08-24 ECLI:FI:KKO:2018:53 Tingsrätten hade i åtalspunkt 1 tillräknat A sexuellt utnyttjande av barn och i åtalspunkt 2 misshandel samt för dessa gärningar dömt henne till ett villkorligt fängelsestraff på sex månader. Tingsrättens avgörande i bevisfrågan baserade sig beträffande båda åtalspunkterna uteslutande på sinsemellan motstridig personbevisning. A överklagade till hovrätten och yrkade att huvudförhandling skulle hållas för omprövning av bevisningens trovärdighet och tillräcklighet samt för att höra A personligen. Hovrätten, som avgjorde saken utan huvudförhandling, ändrade inte tingsrättens dom. Med hänvisning till sin tidigare rättspraxis konstaterade Högsta domstolen att trovärdigheten av parters och vittnens muntliga utsagor inte kan bedömas uteslutande utifrån de omständigheter som har redovisats i tingsrättens dom. Dessutom hade sakens natur och betydelse för svaranden krävt huvudförhandling när det gällde åtalspunkt 1. Se KKO:1999:82 KKO:2000:2 KKO:2000:57 KKO:2000:62 KKO:2001:16 KKO:2008:59 KKO:2017:19" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180054 ECLI:FI:KKO:2018:54 KKO:2018:54 Oikeudenkäyntimenettely Todistelu Esitutkintakertomuksen huomioon ottaminen oikeudenkäynnissä R2017/641 1680 2018-09-05 ECLI:FI:KKO:2018:54 Todistelutarkoituksessa kuultava asianomistaja jäi kutsuttuna pois hovioikeuden pääkäsittelystä, minkä johdosta hovioikeus käytti kuulemisen sijasta näyttönä hänen esitutkinnassa antamaansa kertomusta. Hovioikeus nojautui näyttönä myös lääkärinlausunnon esitietoihin merkittyyn asianomistajan kertomukseen ja luki vastaajalle syyksi törkeän ryöstön. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla hovioikeus ei olisi saanut käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan eikä lääkärinlausuntoon merkittyä asianomistajan kertomusta. Asia palautettiin hovioikeuteen. OK 17 luku 24 § 2 mom OK 17 luku 47 § 2 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 29.9.2016 nro 16/139946, asian käsittely Turun hovioikeudessa sekä hovioikeuden tuomio 12.6.2017 nro 17/123904 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kimmo Valkiala ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kai Kokko, Leena Mikkonen ja Teija Vainiopää. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko asianomistajien esitutkintakertomukset ja heitä koskevat lääkärinlausunnot voitu ottaa huomioon asiaa ratkaistaessa. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. A vaati valituksessaan, että syyte törkeästä ryöstöstä hylätään ja että hänen syykseen luetaan sen sijaan kaksi pahoinpitelyä ja C:hen kohdistunut varkaus sekä että hänelle tuomittua rangaistusta joka tapauksessa alennetaan. Toissijaisesti A vaati, että asia palautetaan hovioikeuteen uuden pääkäsittelyn toimittamiseksi. Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Syyte ja käräjäoikeuden tuomio 1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta 29.9.2015 tehdystä törkeästä ryöstöstä. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli mennyt C:n asuntoon ja ryhtynyt välittömästi pahoinpitelemään B:tä lyömällä tätä nyrkillä useita kertoja päähän. Tämän jälkeen A oli ottanut esille pitkäteräisen puukon, jolla hän oli ensin osoittanut ja huitonut kohti C:tä ja jonka kahvapuolella hän oli sitten lyönyt C:tä takaraivoon ja oikean korvan taakse. A oli lisäksi potkaissut C:tä useita kertoja päähän tämän ollessa kontallaan lattialla. C:lle oli teon seurauksena aiheutunut mustelmaa, nirhaumaa ja kuhmuja pään alueelle, minkä lisäksi häneltä oli katkennut hampaita ja hänelle oli tullut muita hammasvaurioita. Seuraavaksi A oli osoittanut B:tä puukolla rintaan vaatien tätä maksamaan velan, jota ei tosiasiassa ollut ollut olemassa. A oli lyönyt ja potkinut B:tä useamman kerran jalkoihin, päähän ja kehoon, mistä tälle oli aiheutunut mustelmaa, ruhjeita, kuhmuja ja turvotusta pään alueelle sekä turvotusta oikeaan sääreen. A oli väkivaltaa ja sen uhkaa käyttäen anastanut C:n pelikonsolin, konsolipelejä, tablettitietokoneen, puhelimen, bluray-soittimen ja noin 200 euroa rahaa sekä B:n puhelimen ja rahapussin, jossa oli ollut rahaa noin 200 euroa. A oli käyttänyt ryöstössä teräasetta. Hän oli lisäksi käyttänyt raa´alla ja julmalla tavalla väkivaltaa potkimalla maassa ollutta C:tä päähän tämän yrittäessä nousta ylös. Syytteen mukaan ryöstöä oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. 2. A on käräjäoikeudessa myöntänyt käyneensä 29.9.2015 C:n asunnolla, pahoinpidelleensä lyömällä B:tä ja C:tä aiheuttaen näille syytteessä kuvatut vammat sekä anastaneensa omaisuutta. A on kiistänyt potkineensa ketään, eikä hänellä ollut ollut puukkoa. Hän ei ollut mennyt asuntoon anastustarkoituksessa, vaan ajatus anastamisesta oli syntynyt vasta pahoinpitelyn jälkeen. A on lisäksi kiistänyt sen, että hänen käyttämänsä väkivalta olisi ollut erityisen raakaa ja julmaa, sekä sen, että teko olisi ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä. 3. B on käräjäoikeuden pääkäsittelyssä ilmoittanut, ettei hän halua tulla kuulluksi. C on häntä kuultaessa ilmoittanut muistinsa heikentyneen teon jälkeen tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. Syyttäjä on tämän jälkeen vedonnut B:n ja C:n esitutkinnassa antamiin kertomuksiin. 4. Käräjäoikeus on todennut tuomiossaan, että riitaisilta osin syytettä tukeva näyttö on nojautunut B:n ja C:n esitutkintakertomuksiin. Käräjäoikeus on katsonut niiden perusteella tulleen selvitetyksi, että A oli aiheuttanut B:n ja C:n vammat syytteessä kuvatuin tavoin, että A oli uhannut puukolla ainakin C:tä ja että A oli ollut C:n asunnolla velkaa perimässä. A oli näin ollen syyllistynyt ryöstöön. A oli käyttänyt teräasetta, ja hänen käyttämänsä väkivallan voimakkuuden vuoksi ryöstöä oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Väkivalta ei kuitenkaan ollut ollut erityisen raakaa tai julmaa. Käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä ryöstöstä 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen ottaen rangaistusta alentavina seikkoina huomioon eräät aikaisemmat rangaistukset. Asian käsittely hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 5. A on valittanut hovioikeuteen vaatien, että syyte törkeästä ryöstöstä hylätään ja että hänen syykseen luetaan B:n ja C:n pahoinpitely sekä C:hen kohdistunut varkaus. Lisäksi A on vaatinut, että rangaistusta alennetaan. Syyttäjä on vaatinut vastavalituksessaan, että ryöstö katsotaan tehdyksi erityisen raa´alla ja julmalla tavalla sekä että rangaistusta korotetaan. 6. Hovioikeuden pääkäsittelyssä on kuultu todistelutarkoituksessa asianomistaja C:tä ja vastaaja A:ta. C kertonut joutuneensa tapahtuman jälkeen liikenneonnettomuuteen, jonka seurauksena hän ei muista tapahtumaa. Hän on kuitenkin kertonut muistavansa, ettei A:lla ollut ollut veistä mukanaan. 7. Asianomistaja B on jäänyt kutsuttuna saapumatta hovioikeuden pääkäsittelyyn. Syyttäjä on tämän johdosta ilmoittanut luopuvansa B:n henkilökohtaisesta kuulemisesta ja vetoavansa sen sijasta B:n esitutkintakertomukseen. A on ilmoittanut, ettei hän vaadi B:tä pääkäsittelyssä kuultavaksi. A on lisäksi ilmoittanut hyväksyvänsä sen, että pääkäsittelyssä luetaan B:n esitutkintakertomus. 8. Hovioikeus on päättänyt käsitellä asian B:n poissaolosta huolimatta ja henkilökohtaisen kuulemisen sijasta sallia tämän esitutkintakertomuksen käyttämisen todisteena, koska B oli jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta eikä asian ratkaisemista tullut enää viivyttää. 9. Tuomiossaan hovioikeus on todennut B:tä ja C:tä koskevien lääkärinlausuntojen esitiedoista ilmenevän, että he olivat kertoneet lääkärille yksityiskohtaisesti heihin kohdistetusta väkivallasta. Lääkärinlausuntojen mukaan vammat sopivat annettuihin esitietoihin. Hovioikeus on todennut, että B:n ja C:n esitutkintakertomukset ovat samansisältöiset sen kanssa, mitä heidän kertomanaan on lääkärinlausuntojen esitietoihin kirjattu. Hovioikeus on katsonut, että B:tä ja C:tä koskevat lääkärinlausunnot ovat pääasiallisena näyttönä asiassa, minkä lisäksi syytettä tukevat näiden esitutkinnassa antamat kertomukset. Lääkärinlausuntojen perusteella on tullut näytetyksi, että A oli potkinut B:tä ja C:tä ja käyttänyt teossa teräasetta syytteessä kuvatuin tavoin. Koska lääkärinlausunnot olivat pääasiallisena näyttönä asiassa, syyksilukemisen kannalta ei hovioikeuden mukaan ollut merkitystä sillä, ettei A:lla ollut ollut tilaisuutta kuulustella tai kuulustuttaa B:tä. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden perustelut törkeän ryöstön tunnusmerkistön täyttymisestä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomitsemaa rangaistusta. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 10. Valituksensa perusteina A on lausunut muun muassa, että hovioikeudessa on tapahtunut menettelyvirhe. Hovioikeuden olisi tullut kuulla B:tä pääkäsittelyssä riippumatta siitä, että A oli suostunut pääkäsittelyyn B:n poissaolosta huolimatta. Vastaajalla tulee olla mahdollisuus kuulustella häntä vastaan todistavaa asianomistajaa. Hovioikeus on pitänyt asiassa pääasiallisena näyttönä sitä, mitä B ja C olivat lääkärille kertoneet, vaikka kertomukset lääkärille eivät ole luotettavampia kuin esitutkintakertomukset. A:n kertoma vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole ristiriidassa lääkärinlausunnoissa todettujen riidattomien vammojen kanssa. 11. Syyttäjä on vastauksessaan katsonut, että asianomistajien esitutkintakertomukset ja heitä koskevat lääkärinlausunnot on voitu ottaa huomioon asiaa ratkaistaessa. A ja hovioikeus olivat hyväksyneet B:n esitutkintakertomuksen lukemisen, jolloin syyttäjä oli luopunut B:n kuulemisesta. Osapuolet olivat olleet yksimielisiä siitä, ettei asian käsittelyä tule B:n poissaolosta huolimatta enää viivästyttää. 12. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeudessa saanut käyttää todisteina asianomistajien B:n ja C:n esitutkinnassa antamia kertomuksia sekä heitä koskevia lääkärinlausuntoja siltä osin kuin lääkärinlausuntojen esitietoihin on merkitty heidän lääkärille kertomansa. Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö 13. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:ssä säädetään kirjallisen kertomuksen käyttökiellosta. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää. Pykälän 3 momentissa säädetään kuitenkin mahdollisuudesta käyttää tietyin edellytyksin todisteena kuva- ja äänitallenteeseen tallennettua esitutkintakuulustelua, jos syytetylle on varattu asianmukainen mahdollisuus esittää kuulusteltavalle kysymyksiä. 14. Kieltoa käyttää esitutkintapöytäkirjaan merkittyä kertomusta todisteena ilman, että henkilöä itseään kuullaan tuomioistuimessa, on noudatettu jo pitkään (esimerkiksi KKO 1991:84). Nimenomainen säännös asiasta otettiin oikeudenkäymiskaareen vuonna 1997 (17 luvun 11 § laissa 690/1997). Nyttemmin oikeudenkäymiskaaren 1.1.2016 voimaan tulleessa 17 luvun 24 §:n 2 momentissa mahdollisuutta käyttää esitutkintakertomusta todisteena on laajennettu koskemaan tilanteita, joissa lausuman antaja on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää. 15. Esitöiden mukaan mainittu uusi poikkeusperuste tulisi käytännössä sovellettavaksi silloin, kun todistajaksi nimetty on jäänyt tavoittamattomiin, mutta käytettävissä olisi kuitenkin hänen esitutkintapöytäkirjaan tallennettu kertomuksensa. Säännös soveltuisi vasta sitten, kun todistajaa on pyritty aktiivisesti tavoittamaan (HE 46/2014 vp s. 56 ja 83 - 84). 16. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan tavoittamatta jääneen todistajan esitutkintakertomuksen käyttäminen oikeudenkäynnissä edellyttää, että toimivaltaiset viranomaiset ovat aktiivisesti etsineet todistajaa. Tapauksessa Schatschaschwili v. Saksa (15.12.2015) ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto on korostanut tuomioistuimen velvollisuutta turvata vastaajan oikeus vastakuulusteluun ja varmistaa kaikin asiaankuuluvin keinoin todistajan läsnäolo oikeudessa etsimällä aktiivisesti poliisin tai muiden viranomaisten toimin todistajaa ja turvautumalla käytettävissä oleviin kansainvälisen oikeusavun keinoihin ulkomailla olevan todistajan tavoittamiseksi. Tuomioistuimen tulee myös tarkoin perustella syyt todistajan kuulemisesta luopumiselle (kohdat 120 - 122). 17. Korkein oikeus toteaa, että kiellolla käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan merkittyä tai muuten tallennettua lausumaa turvataan ensinnäkin syytetyn oikeutta kuulustella tai kuulusteluttaa häntä vastaan todistavia henkilöitä, mikä on taattu muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d kohdassa. Kiellon tavoitteena on kuitenkin myös turvata todistelun välittömyyttä ja sen myötä näytön arvioinnin luotettavuutta. Henkilön kuuleminen suullisesti tuomioistuimessa antaa kirjallista kertomusta selvästi paremmat edellytykset kertomuksen uskottavuuden arvioinnille. 18. Korkein oikeus katsoo näistä syistä, ettei mainittua uutta poikkeusperustetta ole aiheellista soveltaa laajentavasti. Säännöksen soveltuminen edellyttää, että kumpikin säännöksessä mainittu edellytys täyttyy. Tätä arvioitaessa tulee ottaa huomioon, millaisiin toimenpiteisiin henkilön tavoittamiseksi kuultavaksi on jo ryhdytty, millaista viivästystä henkilön tavoittelun jatkaminen aiheuttaisi ja millaisella todennäköisyydellä tavoittaminen onnistuisi. Myös asian merkitys ja henkilön kuulemisen merkitys asiassa voidaan ottaa harkinnassa huomioon. 19. Istunnosta pois jäänyttä todistajaa tai muuta kuultavaa on siten yritettävä tavoittaa aktiivisesti, tarpeen vaatiessa poliisin tai muiden viranomaisten avulla, ennen kuin esitutkintakertomusta voidaan käyttää todisteena. Asianmukaisena toimenpiteenä voidaan pitää esimerkiksi sitä, että istunnosta pois jäänyt henkilö määrätään tuotavaksi myöhempään istuntoon, minkä määräyksen täytäntöönpano annetaan poliisin tehtäväksi. 20. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen on sovellettava oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momenttia viran puolesta. Säännöksen sanamuodon mukaan asianosaisten suostumus ei muodosta perustetta esitutkintakertomuksen käyttämiselle todisteena. Tällaista tulkintaa eivät tue myöskään säännöksen esityöt tai tavoitteet. Asianosaisten suostumukselle voidaan kuitenkin antaa merkitystä arvioitaessa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädettyjen edellytysten täyttymistä. Oikeudenkäynnin pitkittymisestä asianosaisille aiheutuvien haittojen vuoksi on perusteltua, että tuomioistuin voi ottaa huomioon myös asianosaisten käsitykset arvioidessaan sitä, onko käsillä tilanne, jossa asian ratkaisemista ei tulisi enää viivyttää. 21. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vastaaja voi sinänsä luopua ihmisoikeussopimuksen turvaamasta oikeudestaan kuulustella tai kuulusteluttaa todistajaa joko nimenomaisesti tai hiljaisesti edellyttäen, että luopuminen on yksiselitteistä, että luopumiseen liittyvät sen merkitystä vastaavat vähimmäistakeet ja ettei luopuminen ole tärkeän julkisen edun vastaista (esim. Khametshin v. Venäjä 4.3.2010, kohta 37 ja A.S. v. Suomi 28.9.2010, kohta 70). 22. Korkein oikeus toteaa vielä, että mikäli esitutkintakertomusta saadaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädetyin edellytyksin käyttää todisteena, tuomioistuimen on joka tapauksessa näytön arvioinnissa otettava huomioon syytetyn vastakuulusteluoikeuden toteutumatta jääminen ja muut kirjallisen kertomuksen näyttöarvoa heikentävät seikat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällainen todistajankertomus ei saa olla todisteena yksinomainen tai ratkaiseva taikka todiste, jolla on merkittävä painoarvo todistelussa, ellei oikeudenkäynnissä ole ollut riittäviä tasapainottavia tekijöitä (Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta 15.12.2011, kohta 147; Schatschaschwili v. Saksa 15.12.2015, kohta 116). Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa Esitutkintapöytäkirjan käyttäminen todisteena 23. Asianomistaja B on jäänyt kutsuttuna pois hovioikeuden pääkäsittelystä, joka on yritetty toimittaa ensimmäisen kerran. Hovioikeus on poissaolon johdosta sallinut B:n esitutkintakertomuksen käyttämisen todisteena, koska B oli hovioikeuden mukaan jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta eikä asian ratkaisemista tullut enää viivyttää. 24. Korkein oikeus katsoo, ettei oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitetuksi asianmukaiseksi toimenpiteeksi kuultavan asianomistajan tavoittamiseksi ole riittänyt pelkästään se, että tämä on saanut kerran tiedoksi kutsun saapua sakon uhalla henkilökohtaisesti pääkäsittelyyn. Syy B:n poissaololle ei ole ollut tiedossa. Asiassa ei ole tullut ilmi, että B:tä olisi yritetty tavoittaa muin käytettävissä olevin viranomaiskeinoin. Asian käsittely ei myöskään ole ollut viivästynyt, ja B:n kertomuksella on ollut asiassa keskeinen merkitys. Näistä seikoista huolimatta hovioikeus ei ole ryhtynyt enempiin toimenpiteisiin B:n saamiseksi henkilökohtaisesti kuultavaksi. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeus ole yrittänyt tavoittaa B:tä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla asianmukaisin toimenpitein. 25. B oli edellä kohdassa 3 todetusti ilmoittanut käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, ettei hän halua tulla kuulluksi. Asianomistaja saattaa kuitenkin oikeudenkäynnin edetessä arvioida halukkuuttaan kertomuksen antamiseen toisin. Myöskään B:n kieltäytyminen kertomuksen antamisesta käräjäoikeuden pääkäsittelyssä ei ole oikeuttanut tämän suullisesta kuulemisesta luopumiseen hovioikeudessa. 26. Koska oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaiset edellytykset B:n esitutkintakertomuksen käyttämiseen todisteena eivät ole edellä todetun perusteella täyttyneet, hovioikeus ei olisi saanut sallia B:n esitutkinnassa antaman kertomuksen käyttämistä todisteena siitäkään huolimatta, että A oli hovioikeudessa hyväksynyt kertomuksen käyttämisen todisteena. 27. Asianomistajan tai muun kuultavan saavuttua istuntoon kuultavaksi tuomioistuimessa voidaan käyttää kuultavan aikaisempaa kertomusta todisteena oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 47 §:n 2 momentin nojalla siltä osin kuin hänen suullinen kertomuksensa poikkeaa aikaisemmasta kertomuksesta tai hän ei anna kertomusta. Kun asianomistaja C on hovioikeudessa häntä kuultaessa poikennut esitutkinnassa antamastaan kertomuksesta, hovioikeudessa on voitu käyttää todisteena C:n esitutkintakertomusta, johon syyttäjä oli vedonnut. Lääkärinlausuntoon kirjattujen esitietojen käyttäminen todisteena 28. Asiassa kirjallisina todisteina esitetyistä lääkärinlausunnoista ilmenevät asianomistajille aiheutuneet vammat ovat riidattomia. A ei ole riitauttanut myöskään lääkärien lääkärinlausuntoihin kirjaamien havaintojen tai johtopäätösten oikeellisuutta. Hän ei myöskään ole väittänyt, että B ja C olisivat kertoneet lääkärille vammojen aiheutumistavasta toisin kuin mitä lääkärinlausuntoihin on kirjattu. A on sen sijaan riitauttanut lääkärinlausuntoihin esitietoina kirjattujen B:n ja C:n kertomusten oikeellisuuden. 29. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädetty kirjallisen kertomuksen käyttökielto koskee sanamuotonsa mukaan paitsi esitutkintapöytäkirjaan myös muulle asiakirjalle merkittyä lausumaa. Vastaajan vastakuulusteluoikeuden tai näytön arvioinnin luotettavuuden kannalta lääkärinlausuntoon merkitty potilaan kertomana esitietona kirjattu kertomus ei poikkea esitutkintapöytäkirjaan merkitystä kertomuksesta. 30. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussa KKO 2017:93, että saksalaisen tuomioistuimen antaman tuomion perusteluissa selostettuja vastaajan toimeksiantajiksi väitettyjen henkilöiden kertomuksia oli perusteltua pitää oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettuina kirjallisina lausumina, joita ei saanut käyttää todisteina tuomioistuimessa, elleivät lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty. Lääkärinlausuntoon esitietoina kirjattua asianomistajan kertomusta hänen vammojensa syntyyn johtaneista tapahtumista on perusteltua arvioida samalla tavoin. 31. B:n lääkärille tapahtumasta kertoma on lääkärinlausunnossa selkeästi erotettavissa lääkärin tekemistä havainnoista ja johtopäätöksistä. Korkein oikeus katsoo, että hänen lääkärinlausuntoon kirjattua kertomustaan on perusteltua pitää oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettuna kirjallisena lausumana, jota ei saa käyttää todisteena tuomioistuimessa, elleivät lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty. 32. Mainitun lainkohdan mukaan siinä esitetystä pääsäännöstä voidaan poiketa, jos muualla laissa säädetään toisin. Lääkärinlausuntojen vahvistamisesta säädetään terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 23 §:n 1 momentissa. Sen mukaan laillistetun lääkärin on antaessaan lääkintölaillisia todistuksia ja lausuntoja sekä muita todistuksia, jotka on tarkoitettu esitettäväksi tuomioistuimelle, vahvistettava ne sanoilla \"minkä kunniani ja omantuntoni kautta vakuutan\". Siten vahvistettu todistus tai lausunto on pätevä ilman vakuutusta, jollei tuomioistuin erityisistä syistä määrää, että se on vahvistettava suullisella vakuutuksella. Korkein oikeus toteaa, että kyseinen lääkärinlausuntojen vahvistamistapaa koskeva säännös ei ole sellainen laissa säädetty peruste, joka oikeuttaisi ottamaan lääkärinlausuntoihin esitietoina kirjatut asianomistajien kertomukset näyttönä huomioon. 33. Koska B:tä ei ole kuultu hovioikeudessa eivätkä hänen kirjallisen kertomuksensa käyttämisen edellytykset ole edellä todetuin perustein täyttyneet, hovioikeus ei olisi saanut sallia myöskään hänen lääkärinlausuntoon merkityn kertomuksensa käyttämistä todisteena. Sen sijaan C:n muutettua kertomustaan hovioikeudessa kuultaessa myös hänen lääkärille kertomaansa on voitu käyttää todisteena oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 47 §:n 2 momentin nojalla. Johtopäätös 34. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeus olisi saanut sallia B:n esitutkintakertomuksen eikä hänen lääkärinlausuntoon kirjatun kertomuksensa käyttämistä todisteena asiassa, kun häntä ei ole kuultu henkilökohtaisesti hovioikeudessa. C:n mainittujen kertomusten käyttämiselle todisteena ei sen sijaan ole ollut estettä. Asian jatkokäsittely 35. A on valituksessaan nimennyt itsensä sekä B:n ja C:n kuultaviksi todistelutarkoituksessa joko Korkeimmassa oikeudessa tai hovioikeudessa, mikäli asia sinne palautetaan. 36. Korkein oikeus on edellä katsonut, ettei hovioikeus olisi saanut sallia B:n esitutkintakertomuksen eikä hänen lääkärinlausuntoon kirjatun kertomuksensa käyttämistä todisteena. Hovioikeudessa on tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, jonka voidaan olettaa vaikuttaneen jutun lopputulokseen. B:tä on kuultava asiassa henkilökohtaisesti, missä yhteydessä myös muu näyttö on otettava vastaan näytön harkitsemiseksi kokonaisuutena. Oikeusastejärjestys huomioon ottaen tämä tapahtuu asianmukaisimmin hovioikeudessa. 37. Kun edellä mainituilla perusteilla asia on palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, Korkein oikeus ei tutki asiaa enemmälti. Samasta syystä lausunnon antaminen valitusluvan myöntämisestä, siltä osin kuin se on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä, raukeaa. Päätöslauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palautuksen syy siinä laillisesti meneteltävä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Tuula Pynnä, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen ja Mika Ilveskero.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180054 ECLI:FI:KKO:2018:54 KKO:2018:54 Rättegångsförfarandet Bevisning Beaktande av en förundersökningsutsaga i rättegången R2017/641 1680 2018-09-05 ECLI:FI:KKO:2018:54 En målsägande som skulle höras i bevissyfte och som hade kallats till huvudförhandling i hovrätten uteblev. Hovrätten använde därför målsägandens utsaga under förundersökningen som bevis i stället för hörande. Som bevis stödde sig hovrätten även på en utsaga av målsäganden som antecknats i förhandsuppgifterna i ett läkarutlåtande och tillräknade svaranden grovt rån. Av de skäl som framgår av Högsta domstolens avgörande skulle hovrätten inte ha fått använda målsägandens utsaga i förundersökningsprotokollet som bevis och inte heller den utsaga av målsäganden som antecknats i läkarutlåtandet. Målet återförvisades till hovrätten. RB 17 kap 24 § 2 mom" }
{ "fi": "Oikeusministeriö Korkein oikeus Suomi Public 20180055 ECLI:FI:KKO:2018:55 KKO:2018:55 Oikeudenkäyntimenettely Tuomioistuinsovittelu Sovinto Asunto-osakeyhtiö Yhtiöjärjestyksen muuttaminen S2017/798 1699 2018-09-06 ECLI:FI:KKO:2018:55 Asunto-osakeyhtiö A ja sen osakkeenomistaja B olivat hovioikeudessa järjestetyssä sovitteluistunnossa päässeet sovintoon hovioikeudessa B:n valituksen johdosta vireillä olevassa riita-asiassaan sekä samalla ainakin alustavasti sopineet A:n yhtiöjärjestyksen muuttamisesta. Sovittelija oli sovitteluistunnon jälkeen ennen sovinnon vahvistamista vielä sähköpostilla käynyt asianosaisten kanssa läpi sovinnon sisältöä. Näissä sähköposteissa B oli ilmoittanut, ettei hän hyväksy sovintotekstiä kaikilta osin, eikä hän näin ollen peru valitustaan. Hovioikeus oli tästä huolimatta vahvistanut sovinnon. Korkein oikeus katsoi, että sovittelu oli jatkunut sovitteluistunnon jälkeenkin, kun sovittelija oli sähköpostilla käynyt sovintotekstiä asianosaisten kanssa läpi. Hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se oli vahvistanut sovinnon vastoin B:n pyyntöä. Lisäksi Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että hovioikeus ei olisi sovinnon yhteydessä saanut vahvistaa A:n yhtiöjärjestyksen muutosta koskevaa päätöstä. L riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa 8 §, 9 § OK 20 luku 3 § AsOYL 6 luku 1 § 2 mom Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Korkeimman oikeuden ratkaisu Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Espoon käräjäoikeudessa Asunto-osakeyhtiö A vaati, että osakkeenomistaja B velvoitetaan suorittamaan yhtiölle maksamatta olevia yhtiövastikkeita ja vesimaksuja yhteensä 1 216 euroa. Lisäksi A vaati vahvistettavaksi, ettei B:llä ollut A:lta urakoitsijan laskusta johtuvaa vastasaatavaa. B vaati, että käräjäoikeus hylkää kanteen ja vahvistaa, että B:llä on 4 879,30 euron suuruinen vastasaatava A:lta. Käräjäoikeuden tuomio 26.9.2016 nro 16/14478 Käräjäoikeus lausui riidatonta olevan, että B ei ollut suorittanut A:lle sen vaatimia yhtiövastikkeita ja vesimaksuja. B oli kuitenkin kiistänyt maksuvelvollisuutensa sillä perusteella, että hänellä oli asunto-osakeyhtiön vastuulle kuuluvien kosteusvaurion korjausten teettämiseen perustuva vastasaatava, jota hän oli voinut käyttää vastikevelan kuittaamiseen. Käräjäoikeus katsoi tulleen näytetyksi, että yhtiö oli ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin B:n asunnossa olleen kosteusvaurion selvittämiseksi ja korjausten suorittamiseksi. B:lle ei ollut syntynyt oikeutta teettää korjausta itse yhtiön kustannuksella. B:llä ei siten ollut kuittauskelpoista vastasaatavaa yhtiöltä. Käräjäoikeus velvoitti B:n suorittamaan yhtiölle sen vaatimat yhtiövastikkeet ja vesimaksut ja vahvisti, ettei B:llä ollut urakoitsijan laskusta johtuvaa vastasaatavaa A:lta. Asian on ratkaissut käräjätuomari Wilhelm Norrman. Helsingin hovioikeuden sovinnon vahvistaminen 26.9.2017 nro 1144 B valitti hovioikeuteen ja toisti aikaisemmin esittämänsä vaatimukset. A kiisti vaatimukset. Asianosaisten suostumuksesta hovioikeus aloitti asiassa tuomioistuinsovittelun. Hovioikeus totesi, että asianosaiset olivat päässeet sovintoon 8.9.2017 pidetyssä tuomioistuinsovittelussa. Hovioikeus vahvisti 26.9.2017 seuraavan sovintosopimuksen sovinnoksi asiassa ja totesi, että lausunnon antaminen asiassa enemmälti raukesi. \"Vahvistettu sovinto korvaa Espoon käräjäoikeuden 26.9.2016 antaman tuomion nro 14478. 1. B peruuttaa valituksensa hovioikeudessa. B:llä ei ole kohdassa 5 mainittuja lukuun ottamatta muita vaatimuksia A:lta oikeudenkäynnin kohteena olevassa korjausasiassa. 2. A luopuu oikeudenkäynnin kohteena olevista vastikemaksuista. 3. Kumpikin osapuoli vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan käräjäoikeudessa. Hovioikeudessa syntyneiden oikeudenkäyntikulujen osalta B vastaa omista henkilökohtaisista kuluistaan sekä A:n osakkaana sen oikeudenkäyntikuluista 1 438 euron edestä muiden osakkaiden vastatessa A:n oikeudenkäyntikulujen loppumäärästä (7 486 euroa). 4. Uudesta, jäljempänä mainittavasta yhtiöjärjestyksestä poiketen, A vastaa B:n asunnossa vuosien 2011 - 2013 aikana tehdystä kosteusvauriokorjauksesta apukeittiön välikatossa. 5. Ennen yhtiöjärjestyksen muuttamista, A vastaa seuraavista B:n asunnon huolto- ja korjaustoimenpiteistä: - Keittiön hana - Pesuhuoneen suihkuhanan sekoittaja - Takkahuoneen katon maalaus - Olohuoneen ikkunavalon korjauksesta, mikäli kysymyksessä ei ole valaisimessa oleva vaurio 6. Yhtiöjärjestystä muutetaan niin, että asunto-osakeyhtiölaista poiketen osakkeenomistaja vastaa kunnossapidosta ja kunnossapitokustannuksista siltä osin kun ne voidaan kohdistaa siihen rakennuksen osaan, jossa hänen hallitsemansa huoneisto sijaitsee. Tämä mainittu vastuu kunnossapidosta käsittää vastuun huollosta, hoidosta, korjaamisesta, perusparantamisesta ja uudistamisesta sekä mainittujen toimenpiteiden kustannuksista. Em. vastuu koskee sekä rakennuksen sisäpuolisia, että ulkopuolisia rakennuksen osia, vesikalusteita ym. kuitenkaan näihin rajoittumatta. Kattorakenteet ja -eristeet, rakennuksen ulkoseinät ja autokatos ovat kuitenkin yhtiön kunnossapitovastuulla. Osakkeenomistaja vastaa lisäksi rakennuksen perusjärjestelmän, kuten lämmitys-, sähkö-, tiedonsiirto-, kaasu-, vesi-, viemäri-, ilmanvaihto- ja muun sen kaltaisen perusjärjestelmän kunnossapidosta ja kunnossapidon kustannuksista siltä osin kun ko. perusjärjestelmä sijaitsee osakkeenomistajan hallitseman rakennuksen osassa sisä- tai ulkopuolella ja kun se palvelee yksinomaan osakkeenomistajan hallitsemaa rakennuksen osaa. Tämä mainittu vastuu kunnossapidosta käsittää vastuun huollosta, hoidosta, korjaamisesta, perusparantamisesta ja uudistamisesta sekä mainittujen toimenpiteiden kustannuksista. Muilta osin perusjärjestelmästä vastaa A.\" Asian on ratkaissut hovioikeuden jäsen Petra Spring. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa Ennen valituslupa-asian ratkaisemista Korkein oikeus on pyytänyt Helsingin hovioikeudelta sovinnon vahvistaneen jäsenen selvityksen sen johdosta, mitä muutoksenhakemuksessa on esitetty hovioikeuden menettelystä ja vahvistetusta sovinnosta. Hovioikeus toimitti pyydetyn selvityksen. B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan B vaati, että sovinnon vahvistaminen kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Yhtiö vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. A on käräjäoikeudessa vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan sille maksamatta olevia yhtiövastikkeita ja vesimaksuja. Lisäksi A on vaatinut vahvistamaan, ettei B:llä ole siltä kosteusvaurion korjaamisesta aiheutunutta vastasaatavaa. B on myöntänyt A:n vaatimuksen määrältään oikeaksi, mutta kiistänyt sen vastasaatavaansa vedoten. 2. Käräjäoikeus on todennut, että A:n vaatimukset olivat määrältään riidattomia. Näyttämättä oli jäänyt, että B:llä olisi ollut oikeus kuitata tämä määrä omasta vastasaatavastaan yhtiöltä. Sen vuoksi käräjäoikeus on hyväksynyt A:n kanteen ja hylännyt B:n vastasaatavaa koskevan vaatimuksen. 3. B:n valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen hovioikeus on asianosaisten suostumuksella siirtänyt asian tuomioistuinsovitteluun. Hovioikeus on järjestänyt asiassa sovitteluistunnon 8.9.2017, jossa asianosaiset ovat päässeet sovintoon riidan kohteesta sekä samalla ainakin alustavasti sopineet myös asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen muuttamisesta. 4. Sovittelija on sovitteluistunnon jälkeen lähettänyt sovintotekstin asianosaisille \"sen varmistamiseksi, ettei jää ajatusvirheitä\". Osapuolet ovat tämän jälkeen esittäneet sovintotekstistä näkemyksiään ja muutosehdotuksiaan. Sähköposteissa B on katsonut, että vastuu kantavista rakenteista kuuluu yhtiölle. Sovittelija ja A ovat katsoneet, että kantavista rakenteista ei ollut erikseen sovittu, vaan että vastuu niistä kuuluu osakkeenomistajille sen perusteella, mitä sovittelussa oli muutoin sovittu yhtiöjärjestyksen muuttamisesta ja osakkeenomistajien kunnossapitovastuusta. 5. Sovittelija on mainitusta erimielisyydestä huolimatta 20.9.2017 lähettänyt osapuolille seuraavan viestin: \"Nyt vahvistan sopimuksen sellaisena kuin se sovittiin. Tarkoitus tällä viestittelyllä oli vain asiamiesten kanssa tarkastaa, että sanamuodot vastaavat sitä mitä sovittiin. Sisältö luettiin läpi moneen kertaan istunnon lopuksi, eikä sen suhteen ole epäselvyyttä\". 6. B on 22.9.2017 ilmoittanut sovittelijalle, ettei hän tule hyväksymään esitystä eikä perumaan valitustaan, jos kantavat rakenteet eivät kuulu yhtiön vastuulle. 7. Hovioikeus on 26.9.2017 päivätyllä ratkaisulla vahvistanut asianosaisten välillä sovinnon, joka korvasi käräjäoikeuden tuomion. Sovinnon mukaan osapuolet luopuvat vaatimuksistaan riita-asiassa, minkä lisäksi A sitoutuu vastaamaan eräistä B:n asunnon korjaustoimenpiteistä. Edelleen osapuolet sopivat yhtiöjärjestystä muutettavan sovinnosta tarkemmin ilmenevin tavoin siten, että osakkeenomistaja vastaa lähtökohtaisesti kunnossapidosta ja kunnossapitokustannuksista siltä osin kuin ne voidaan kohdistaa siihen rakennuksen osaan, jossa hänen hallitsemansa huoneisto sijaitsee. 8. B on hakenut muutosta sovinnon vahvistamiseen Korkeimmalta oikeudelta ja vaatinut sen kumoamista ja asian palauttamista hovioikeuteen. B on vedonnut siihen, että hän ei ollut hyväksynyt sopimuksen sisältöä sellaisena kuin se ilmeni hovioikeuden vahvistamassa sovinnossa. Osapuolet eivät olleet vielä sovitteluistunnossa päässeet sitovaan sovintoon, vaan sovintoneuvottelut olivat jatkuneet, kun sovittelija ja osapuolet olivat sähköpostilla käyneet sovintotekstiä läpi. B ei ollut antanut suostumustaan sovinnon vahvistamiseen sen sisältöisenä, että yhtiöjärjestyksessä kunnossapitovastuu myös rakennuksen kantavista rakenteista kuului osakkeenomistajalle. Lisäksi B on vedonnut siihen, että hovioikeus ei ollut asunto-osakeyhtiölain sääntely huomioiden voinut vahvistaa yhtiöjärjestyksen muutosta, koska osapuolina asiassa olevat yhtiö ja B eivät olleet voineet sopia tästä asiasta. 9. A on vastustanut B:n vaatimuksia. B oli sovittelussa sitoutunut yhtiöjärjestyksen muuttamiseen myös kantavien rakenteiden osalta. Osapuolet olivat päässeet asiasta sovintoon jo sovitteluistunnossa 8.9.2017 siinä muodossa kuin sovinto sittemmin vahvistettiin, eikä B voinut jälkikäteen ryhtyä katumaan tekemäänsä sovintoa. Hovioikeus oli voinut vahvistaa yhtiöjärjestyksen muuttamista koskevan sovinnon, koska sovittelussa oli ollut edustus yhtiön kustakin osakeryhmästä. Kysymyksenasettelu 10. Korkeimmassa oikeudessa on B:n valituksen johdosta kysymys hovioikeuden menettelyn oikeellisuudesta tuomioistuinsovittelua koskevassa asiassa. Ensinnäkin kysymys on siitä, oliko hovioikeus voinut katsoa osapuolten päässeen sovitteluistunnossa sovintoon siten, että sovinto oli voitu vahvistaa ja sovittelu oli päättynyt. Toiseksi kysymys on siitä, oliko hovioikeus voinut sovinnossa vahvistaa, että asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestystä muutetaan. Olivatko osapuolet päässeet sovintoon siten, että sovinto oli voitu vahvistaa Kysymystä koskevasta sääntelystä 11. Tuomioistuinsovittelusta säädetään laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (tuomioistuinsovittelulaki). Laki on tullut voimaan 21.5.2011 ja se on korvannut riita-asioiden sovittelusta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (663/2005). Tuomioistuinsovittelulain 3 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuinsovittelulla pyritään asian sovinnolliseen ratkaisuun. Lain esitöiden mukaan sovittelu perustuu vapaaehtoisuuteen, ja sen tavoitteena on löytää asiaan sovinnollinen ratkaisu osapuolten omista lähtökohdista käsin (HE 114/2004 vp s. 18 - 19 ja HE 284/2010 vp s. 23). 12. Menettelyllisesti tuomioistuinsovittelussa ei ole kysymys lainkäytöstä vaan vaihtoehdosta oikeudenkäynnille. Tästä syystä sovittelua koskevia säännöksiä ei ole sisällytetty oikeudenkäymiskaareen, vaan asiasta on säädetty oma lakinsa (ks. esimerkiksi HE 114/2004 vp s. 5 - 6, 18 - 19 ja 23 sekä HE 284/2010 vp s. 19). 13. Tuomioistuinsovittelussa saavutetun sovinnon vahvistaminen on kuitenkin lainkäyttöratkaisu, johon voidaan myös hakea muutosta (HE 114/2004 vp s. 55). Tuomioistuinsovittelussa aikaansaatu sovinto vahvistetaan tuomioistuinsovittelulain 8 §:stä ilmenevällä tavalla samojen oikeudenkäymiskaaren 20 luvun säännösten perusteella kuin vireillä olevassa oikeudenkäynnissä aikaansaatu sovinto. Oikeudenkäymiskaaren 20 luvun 3 §:n mukaan sovinto vahvistetaan asianosaisten pyynnöstä ja kirjallisesti. Tuomioistuinsovittelulain 8 §:n mukaan sovittelussa vahvistettava sovinto voi kuitenkin koskea myös muuta kuin osapuolten alkuperäisiä vaatimuksia. 14. Tuomioistuinsovittelulain 6 §:n 1 momentin mukaan sovittelu on toteutettava joutuisasti sekä tasapuolisuutta ja puolueettomuutta noudattaen. Pykälän 4 momentin mukaan menettelyn muusta järjestämisestä sovittelija päättää osapuolten kanssa neuvoteltuaan. 15. Tuomioistuinsovittelulaissa ei siis ole tarkkaan säädetty siitä, millaisessa menettelyssä sovittelu toteutetaan. Tarkoituksena on, että sovittelu on vapaamuotoista. Sovittelun tulee voida tapahtua kunkin tilanteen ja asian vaatimalla, sovittelijan ja osapuolten sopimalla tavalla (HE 114/2004 vp s. 22 ja 33 sekä LaVM 4/2005 vp s. 2). 16. Sovittelu perustuu vapaaehtoisuuteen. Tuomioistuinsovittelulain 9 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tuomioistuinsovittelu päättyy, kun osapuoli ilmoittaa sovittelijalle, että ei halua asiaa enää soviteltavan. Lain esitöiden (HE 114/2004 vp s. 38) mukaan ilmoitus voidaan sovittelun vapaamuotoisuus huomioon ottaen tehdä eri tavoin, suullisestikin. Koska sovittelu perustuu osapuolten tahtoon, osapuolen ei tarvitse esittää sovittelijalle perustetta sovittelun päättämistä koskevalle ilmoitukselleen. Sovittelu päättyy ilmoituksen johdosta suoraan, eikä toinen osapuoli voi vaatia sovittelun jatkamista. 17. Tuomioistuinsovittelulain 9 §:n 1 momentissa on säädetty myös muut tavat, joilla tuomioistuinsovittelu päättyy. Momentin mukaan näin tapahtuu silloin, kun asiassa vahvistetaan sovinto tai osapuolet ilmoittavat sovittelijalle muuten sopineensa asian (1 kohta) taikka kun sovittelija päättää osapuolia kuultuaan, että sovittelun jatkaminen ei ole enää perusteltua (3 kohta). Lain esitöiden (HE 114/2004 vp s. 38) mukaan 1 kohdan jälkimmäisellä päättymistavalla eli sillä, että osapuolet ilmoittavat sovittelijalle muuten sopineensa asian, tarkoitetaan tilannetta, jossa osapuolet ovat päässeet sovintoon, mutta he tyytyvät jättämään sen keskinäiseksi sopimuksekseen pyytämättä sille tuomioistuimen vahvistusta. 18. Aikaisemmin voimassa olleen riita-asioiden sovittelusta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain säätämisen yhteydessä on uudistettu myös oikeudenkäymiskaaren 20 luvun säännökset. Lain esitöissä (HE 114/2004 vp s. 53) on todettu, että ainoastaan toisen osapuolen pyynnöstä sovintoa ei voida vahvistaa. Sovinto on kirjallinen. Tämä on tarpeen sovinnon ehtojen todentamiseksi. Pelkästään suullisena sovinto ei myöskään olisi täytäntöönpanokelpoinen. Korkeimman oikeuden arviointi 19. Oikeudenkäymiskaaren 20 luvun 3 §:n mukaan sovinto vahvistetaan asianosaisten pyynnöstä ja kirjallisesti. Nyt ratkaistavana olevassa asiassa hovioikeus ei ole sovitteluistunnon yhteydessä vahvistanut sovintoa kirjallisesti, vaan sovittelija on asianosaisten pyynnöstä lähettänyt sovintotekstin asianosaisille vielä tarkistettavaksi ja kommentoitavaksi, ja osapuolet ovatkin sopineet joistakin muutoksista sovintotekstiin. Sovinto ei ole siten tullut sovitteluistunnossa vahvistetuksi. Kysymys ei ole myöskään siitä, että osapuolet olisivat päässeet sovintoon, mutta tyytyneet jättämään sen keskinäiseksi sopimuksekseen pyytämättä sille tuomioistuimen vahvistusta. Sovittelu ei siis ollut sovitteluistunnossa 8.9.2017 päättynyt tuomioistuinsovittelulain 9 §:n 1 momentissa säädetyin tavoin. 20. B on sovitteluistunnon jälkeen 22.9.2017 ja siis sovittelun ollessa vielä kesken ilmoittanut sovittelijalle, ettei hän hyväksy sovintoesitystä kaikilta osiltaan. Korkein oikeus toteaa, että tähän hänellä on ollut oikeus, koska tuomioistuinsovittelu on vapaaehtoista ja koska osapuolella on tuomioistuinsovittelulain 9 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti sovittelun kuluessa oikeus peruuttaa siihen antamansa suostumus. 21. Sovittelija on siten viimeistään 22.9.2017 tullut tietoiseksi siitä, ettei sovintoteksti vastannut B:n tahtoa eikä tämä halunnut sitä vahvistettavan. Tässä tilanteessa hovioikeus ei olisi saanut vahvistaa sovintoa. Onko hovioikeus voinut sovinnossa vahvistaa, että asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestystä muutetaan 22. B:n valituksen johdosta on vielä arvioitava, onko hovioikeus voinut sovinnossa vahvistaa asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen muuttamisen. Kysymystä koskevasta sääntelystä 23. Tuomioistuinsovittelulain 7 §:n 1 momentin mukaan sovittelijan tulee auttaa osapuolia heidän pyrkimyksessään päästä yhteisymmärrykseen ja sovinnolliseen ratkaisuun. Niin kuin edellä kohdassa 13 on todettu, lain 8 §:n mukaan tuomioistuinsovittelussa tehdyn sovinnon vahvistamiseen ja sovintoon sovelletaan vastaavasti, mitä laissa säädetään sovinnosta oikeudenkäynnissä. Sovittelussa vahvistettava sovinto voi kuitenkin koskea myös muuta kuin osapuolten alkuperäisiä vaatimuksia. 24. Viimeksi mainitulta osin lain esitöissä (HE 114/2004 vp s. 37) on todettu, että luovien sovintoratkaisujen mahdollistamiseksi ja sovittelun käytettävyyden turvaamiseksi tulee sallia, että sovittelun päätteeksi vahvistettava sovinto voi koskea laajempaa tai osin toista asiakokonaisuutta kuin asiassa alun perin esitetyt vaatimukset. Jotta tällainen sovinto voidaan vahvistaa, on kiinnitettävä huomiota siihen, että sovinto muotoillaan riittävän täsmällisesti niin, että se on vaikeuksitta pantavissa täytäntöön. 25. Sovinnon vahvistamisesta säädetään oikeudenkäymiskaaren 20 luvussa. Sen 2 §:n mukaan sovinto voi koskea asiaa tai sen osaa, jossa sovinto on sallittu. Luvun 3 §:n 1 momentin mukaan sovinto vahvistetaan asianosaisten pyynnöstä. Sovintoa ei saa vahvistaa, jos se on lain vastainen tai selvästi kohtuuton taikka jos se loukkaa sivullisen oikeutta. 26. Tämän sääntelyn esitöissä (HE 114/2004 vp s. 52) on todettu, että sovinnossa ei voida määrätä sivullisen henkilön omaisuudesta tai muista varallisuuseduista hänen oikeuttaan vähentävällä tavalla. Esitöiden mukaan sovinnon vahvistamisen esteet tuomioistuimen on arvioitava omasta aloitteestaan. Koska tarkasteltavana on asianosaisten sovintosopimus, jota he pyytävät vahvistettavaksi, kumpikaan heistä ei ymmärrettävästi tuo esille esteperusteita. Tarkasteltavana on kuitenkin vain se, mitä vahvistettavaksi pyydetystä sovinnosta suoraan ilmenee. Vielä esitöissä on todettu, että jos jokin sovintosopimuksen määräys on sellainen, ettei sitä voida vahvistaa, tuomioistuimen tulee kiinnittää asianosaisten huomiota tähän mahdollisuuteen ja tiedustella, haluavatko he muuttaa sopimustaan niin, että estettä sen vahvistamiselle ei ole. 27. Arvioitaessa hovioikeuden edellytyksiä vahvistaa yhtiöjärjestyksen muutoksen sisältänyt sovintosopimus huomioon on lisäksi otettava asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestystä ja sen muuttamista koskeva sääntely. Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 1 §:n 1 momentista ilmenee, että yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä yhtiön rakennuksen ja muiden tilojen kunnossapitovastuun jakautumisesta osakkeenomistajien ja yhtiön kesken toisin kuin asunto-osakeyhtiölaissa säädetään. Lainkohdan esitöissä on todettu, että näin määrätyn vastuunjaon tulisi olla riittävän yksiselitteinen eikä se saa loukata osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta (HE 24/2009 vp s. 78 - 79). Yhtiöjärjestystä puolestaan voidaan muuttaa joko asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 34 §:n 1 momentin mukaisesti yhtiökokouksessa kahden kolmasosan määräenemmistöllä tai lain 6 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitetulla osakkeenomistajien yksimielisellä päätöksellä. Tällainen päätös on kirjattava, päivättävä, numeroitava ja allekirjoitettava. Jos yhtiössä on useampia kuin yksi osakkeenomistaja, vähintään kahden heistä on allekirjoitettava päätös. Kirjattuun päätökseen sovelletaan muuten, mitä yhtiökokouksen pöytäkirjasta säädetään. Korkeimman oikeuden arviointi 28. Tässä asiassa osapuolina sovittelussa ovat olleet asunto-osakeyhtiö ja yksi osakkeenomistaja. Vahvistetusta sovinnosta ei ilmene eikä asiassa ole muutoinkaan esitetty selvitystä siitä, että päätöstä yhtiöjärjestyksen muuttamisesta olisivat olleet tekemässä kaikki yhtiön osakkeenomistajat. Sovintosopimuksen vahvistamiselle on siten ollut jo tällä perusteella este myös siltä osin kuin se on koskenut yhtiöjärjestyksen muuttamista. Johtopäätös 29. Sovinnon vahvistamista koskeva hovioikeuden ratkaisu on kumottava ja asia palautettava hovioikeuden käsiteltäväksi. Päätöslauselma Hovioikeuden sovinnon vahvistaminen kumotaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia viivytyksettä käsiteltäväkseen sekä selvittää ja arvioida, onko asiassa edellytykset jatkaa jo aloitettua tuomioistuinsovittelua. Mikäli sovittelua ei jatketa, hovioikeuden on jatkettava B:n valituksen käsittelyä riita-asian käsittelystä säädetyssä järjestyksessä. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand ja Asko Välimaa.", "sv": "Justitieministeriet Högsta domstolen Finland Public 20180055 ECLI:FI:KKO:2018:55 KKO:2018:55 Rättegångsförfarandet Medling i domstol Förlikning Bostadsaktiebolag Ändring av bolagsordningen S2017/798 1699 2018-09-06 ECLI:FI:KKO:2018:55 Bostadsaktiebolaget A och dess aktieägare B hade vid ett medlingssammanträde i hovrätten nått förlikning i ett tvistemål, som var anhängigt i hovrätten med anledning av att B hade anfört besvär, samt samtidigt åtminstone preliminärt avtalat om ändring av A:s bolagsordning. Medlaren hade ännu efter medlingssammanträdet innan förlikningen stadfästes gått igenom innehållet i förlikningen per e-post med parterna. I dessa e-postmeddelanden hade B uppgett att han inte godkänner förlikningstexten till alla delar och att han således inte återtar sitt överklagande. Hovrätten hade trots detta stadfäst förlikningen. Högsta domstolen ansåg att medlingen hade fortgått även efter medlingssammanträdet när medlaren per e-post hade gått igenom förlikningstexten med parterna. Hovrätten hade förfarit oriktigt när den hade stadfäst förlikningen i strid med B:s begäran. Högsta domstolen ansåg dessutom av de skäl som närmare framgår av avgörandet att hovrätten inte i samband med förlikningen skulle ha fått stadfästa beslutet om att ändra A:s bolagsordning. L om medling i tvistemål och stadfästelse av förlikning i allmänna domstolar 8 §, 9 § RB 20 kap 3 §" }
{ "fi": "", "sv": "" }